Joulukalenteri, luukku 16.

Linda Evangelista.

Kanadalainen huippumalli Linda Evangelista oli minulle teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa kaunein ihminen, jonka tiesin. Linda oli 90-luvun supermallibuumin suurimpia ikoneja ja hänen kasvonsa ja täydellinen vartalonsa näkyivät kaikkialla - catwalkeilla, lehdissä, musiikkivideoilla.

En saanut tarpeekseni Lindan valtavasta vetovoimasta, persoonallisesta kauneudesta ja mielettömästä muuntautumiskyvystä. Linda oli yhtä upea ja uskottava lyhyttukkaisena tuimana poikatyttönä, historiallisena barokkileidinä kuin kiharapäisenä platina-blondattuna viettelijättärenä. Hän oli yksinkertaisesti tyrmäävä, maaginen ja omaa luokkansa aina.

Linda Evangelista on fotogeenisyyden kulminoituma.

Pääsin ihailemaan Lindan kauneutta ja valovoimaa Vogue-lehdessä, jota tilasin 15-vuotiaasta parikymppiseksi saakka. En ollut kiinnostunut muodista vaatteiden näkökulmasta, vaan kauneudesta, ja britti-Vogue oli tuohon aikaan muodin lisäksi myös kauneuden raamattu. Ainakin minulle.

Tuoreimman Vogue-lehden kolahdus postiluukusta oli aina kuukauden kohokohta.

Kauneus ilmiönä ja esteettisenä kokemuksena kiinnosti ja veti minua puoleensa aivan mielettömällä voimalla. Ahmin kuvia malleista, meikeistä ja ihonhoitotuotteista. Rakastin kosmetiikkamainoksia. Rakastan niitä yhä, mutta 90-luvun mainoksilla tulee aina olemaan aivan erityislaatuinen asema, koska niiden myötä kasvoin kauneuden maailmaan. Saan melkein kylmiä väristyksiä kun näen vanhoja Revlonin, Cliniquen ja Chanelin mainoksia. Ne ovat piirtyneet kauneusfriikin sieluuni tavalla, jota minkään myöhemmän aikakauden kauneuskuvasto ei ole voinut tehdä.

Tämänkin postauksen kuvat ovat värikosmetiikan mainoksesta. Yardleyn kolmiaukeamaisessa mainoksessa Lindan huulilla nähdään Yardleyn Stay Fast -huulipunan sävyjä. Kahleet Lindan ympärillä kuvaavat huulipunan laatua, joka "lukkiutuu sinuun".

Olisin mielelläni kuvittanut postauksen taiteellisemmilla ja monipuolisemmilla kuvilla, joiden kautta välittyisi Lindan uskomaton muuntautumiskyky, mutta en rehellisesti jaksanut selata läpi lähes sadan Vogue-lehden varastoani. Linkitän muutamaan kuvaan netissä. Tässä kuvassa Linda on ylevä punapää, tässä tummahipiäinen tomboy-senorita, ja tässä vaalea Marilyn-seireeni. Tämä look on yksi omia Linda-lemppareitani. Myös tämä Sophia Loren -esque look on upea!

Ikonisimpia Linda-kuvia löytää googlettamalla "Peter Lindbergh and Linda Evangelista", Lindberghin ottamat mustavalkoiset kuvat Lindasta kuuluvat kaikkein tunnetuimpiin.

Ihailuni Lindaa kohtaan on saanut minut usein pohtimaan vaikutusta, mikä esteettisellä kauneudella voi meihin olla. Miksi toisen ihmisen kauneus voi aiheuttaa meissä näin syviä tunteita..? Toki kauniit asiat ylipäänsä aikaansaavat voimakkaita tuntemuksia, ja yhtä lailla kasteinen niitty aamu-usvassa tai Manhattanin siluetti auringonlaskussa voivat aiheuttaa vastaavia kauneuden kokemuksen väristyksiä. Linda on kuitenkin ainoa ihminen, jolla on ollut minuun tällainen vaikutus. Linda oli minulle kuin taideteos; alati muuttuva ja uudistuva maalaus ja veistos, joka ihmetytti ja pysäytti joka kerta sitä katsellessani.

Missä Linda on nyt? Linda jatkoi mallin uraansa sporadisesti vielä 2000-luvulla, mutta vetäytyi vuonna 2016 julkisuudesta epäonnistuneen kauneusoperaation seurauksena. Tänä syksynä erakoitunut ja masentunut Linda astui ensimmäistä kertaa esiin tarinansa kanssa. Tarina on jälleen yksi surullinen dokumentti kauneusmaailman ja ikääntymisen raadollisuudesta, miten naisten on tässä ajassa ja kulttuurissa vaikea hyväksyä vanhenemistaan.

Tämän kaltaiset tarinat herättävät paljon ajatuksia - ja myönnettävästi surua. En ole itsekään täysin näiden ajatusten yläpuolella. Vaikka nautinkin ikääntymisen merkkien tarkkailusta ja niistä kirjoittamisesta.... valehtelisin, jos sanoisin, etteivät rypistyvät silmänympärykset ja syvenevät otsarypyt saa minua tuntemaan itseäni vähemmän viehättäväksi kuin nuorempana. Ja etteikö minussa heräisi välillä tiettyä haikeutta, kun katson kuvia kasvoistani nuorempana. Liittyykö tämä lopulta vain tähän aikaan, kulttuuriin ja arvotuksiin, siitä en ole ihan varma. Eikö nuoruutta lopulta ole aina ihannoitu. Nuoruus on kuitenkin niin paljon enemmän kuin ihon pinta....

Tästä voisi kirjoittaa ihan oman tekstinsä, mutta jätetään tämä kirjoitus kunnianosoitukseksi Linda Evangelistalle. Yhä ja aina kaunis ja ainutlaatuinen. 💜

Joulukalenteri, luukku 15.

Paras meikkisivellin.

Olen kauneusfriikki ja rakastan jatkuvasti testailla uutta. Käytössä on koko ajan samanaikaisesti kymmenien eri merkkien versioita lempituotteistani, koska ne vain ovat kaikki niin ihania. Niin monta upeaa kasvovettä, seerumia, öljyä, käsivoidetta....

Vain yhden ainoan tuotteen kohdalla ei ole näin. Luomivärisivellin. Olen käyttänyt MACin #239-sivellintä vuodesta 2007 ja se on täydellisin kauneustuote jonka tunnen. En liioittele, tämä tuote on täydellinen, ja kun sen löysin, se poisti kaiken kiinnostuksen ja motivaation muiden luomivärisivellinten suhteen. Miksi enää etsiä, kun on jo löytänyt parhaan.

#239-sivellin on napakka, pienen lapion mallinen sivellin silmämeikin perustyöhön. Sen napakkuus ja muoto tekevät siitä erityisen hyvän luomivärin levitykseen ja "pakkaamiseen" liikkuvalle luomelle, mutta siveltimellä voi myös tehdä varjostuksia. Tällä siveltimellä voi tehdä koko silmämeikin alusta loppuun.

14 vuotta vuotta vanhat MAC 239-siveltimeni ovat moitteettomassa kunnossa. Ne ovat yhtä napakat kuin jos olisin ostanut ne eilen. Olen pessyt niitä satoja kertojaja käytän niitä lähes päivittäin. Laatu on aivan käsittämätön. Yhtäkään harjasta ei ole irronnut.

Vaalealla tarralla merkkaamani sivellin on vaaleiden luomivärisävyjen levitykseen, toinen tummien.

Minun omistamaani legendaarista #239-sivellintä ei kuitenkaan enää ole. Tai - on se yhä MACin valikoimassa, mutta vegaanisuustrendin myötä nykyisen 239:n harjakset ovat synteettistä karvaa. Alkuperäisen 239:n harjakset olivat ponin tai vuohen karvaa (en enää muista kummanko). Eläimet eivät kärsi(neet) siitä, että niiden karvaa on käytetty sivellinbisneksessä, mutta ymmärrän silti, että tänä päivänä kaikessa eläinperäisessä on kauneusalalla negatiivinen kaiku. Siksi lähes kaikki siveltimet ovat nykyään synteettisiä.

En ole testannut nykyistä 239:iä, mutta kokemukseni on ollut, että synteettinen karva ei liukkaampana  karvalaatuna toimi yhtä tehokkana "puuterinnappaajana" kuin aito karva. Liukkaaseen siveltimeen väri ei yksinkertaisesti tartu yhtä hyvin kuin huokoiseen. Aidossa karvassa on aina huokoisuutta ja tietynlaista (hyvää) karheutta.

Vanhat 239:ni todennäköisesti kestävät käytössäni koko loppuelämäni, joten tarvetta nykyisen version kokeiluun ei edes ole.

Tämä pieni sivellin on yksi mullistavimpia asioita meikkielämässäni. 💜 Miten monet sateenkaarimeikit, smokeyt ja kultakuparit se on silmäluomilleni vuosien aikana taikonutkaan....

Joulukalenteri, luukku 14.

Veikko.

Näin tänään sattumalta ystävääni Veikkoa pitkästä aikaa. Olemme viimeksi tavanneet ennen koronapandemian alkua. Tapaamme muutenkin harvakseltaan, muutamia kertoja vuodessa.

Veikko on 91-vuotias. (Ja oikealta nimeltään jotain muuta.) Ilahduin, kun Veikko näytti hyvävointiselta ja koronasta huolimatta hakeutuu ulos ihmisten keskelle. Kun edellisen kerran tapasimme vuonna 2019, Veikko ei ollut niin hyvässä kunnossa, ja kun keväällä 2020 puhuimme puhelimessa, hän ei ollut muistaa kuka olen.

Tänään Veikko istui pirteän oloisena tamperelaisessa kahvilassa aamiaisella. Menin tarpeeksi lähelle jotta näkövammainen Veikko tunnistaisi minut, ja kuullessaan ääneni vanhuksen kasvoille syttyi iloinen hymy. "Sinä...!" hän huudahti ja tarttui käteeni.

Veikko ja minä tutustuimme Barcelonan lennolla kahdeksan vuotta sitten. Niitä erikoisia kohtaamisia, joita elämässä joskus sattuu.

Lento oli syksyn viimeinen Ryanairin lento Tampereelta Gironaan ja matkustajia oli vain kourallinen. Lennolle oli luvattu huonoa säätä, suorastaan myrskyolosuhteita, ja olin henkisesti valmistautunut mm. salakuljettamalla lennolle pienen pullon viskiä. (Se meni "kasvovetenä" kosmetiikkatuotteiden joukossa.)

Koska kone oli lähes tyhjä, matkustajat valitsivat paikkansa mistä sattuu. Suurin osa valtasi itselleen koko rivin. Minäkin asetuin yhdelle kolmen penkin riville. Yhtäkkiä viereeni istui vanha mies. "Saanko istua tähän?" mies kysyi. "On niin tylsää istua koko lento yksinään, mukavampaa kun on seuraa".

En ole varma, mitä olisin vastannut normaaliolosuhteissa, mutta nyt seura tuntui turbulenttista matkaa ajatellen varsin mukavalta tarjoukselta. Pelkään lentämistä aivan hirveästi, ja hermostun pienimmästäkin ilmakuopasta. Matkaseura (ja lasi viiniä tai viskipaukku!) auttaa saamaan ajatuksia pois pelosta, ja lempeän näköinen vanhus vaikutti ehdottomasti mukavammalta vierustoverilta kuin tyhjä penkki. Toivotin miehen tervetulleeksi rivilleni.

Lento olikin varsin pomppuinen, ja seuraavien tuntien aikana sekä tutustuin Veikkoon että puristin lujasti hänen hentoisia käsiään pahimman turbulenssin ravistellessa konetta. Vieruskaverini oli hiljattain menettänyt vaimonsa syövälle ja elänyt elämäänsä tehden valintoja, joita ei kaikkia enää täysin allekirjoittanut. Veikko oli bisnespohatta, ja ollut suuren osan parhaista vuosistaan naimisissa yrityksen, ei perheensä kanssa.

Kun kone laskeutui Gironaan, vieressäni istuva mies oli saanut kasvot, ääriviivat ja tarinan. Veikko rakasti Barcelonaa, hän rakasti matkustamista ja hän rakasti elämää. Hän kertoi, että nyt kun puolisoa ei enää ollut, hän omisti vapaa-aikansa sille, että matkusti paikkoihin, joissa hän ja vaimo olivat usein yhdessä vierailleet ja jotka olivat olleet heille tärkeitä. Veikko asui samoissa hotelleissa ja samoissa huoneissa kuin vaimonsa eläessä, ja kävi samoissa ravintoloissa ja museoissa. Hän matkusti muistoihin ja eli niiden kautta uudelleen elämänsä onnellisia hetkiä.

Barcelonassa Veikko vei minut ravintolaan, josta sai ihan parasta mustekalaa. Tämä juttu päätyi muinoin blogiinkin..!

Barcelonan matkan jälkeen minä ja Veikko jäimme pitämään yhteyttä. Kävimme silloin tällöin kävelyllä tai syömässä Veikon lempiravintolassa. Vanha mies kiehtoi, liikutti ja myönnettävästi välillä myös ärsytti minua. Mutta jälkimmäinenkin lopulta lempeydellä. Veikko ei selvästikään ollut ollut liikemiesvuosinaan maailman helpoin ihminen, ja vielä vanhuuden - ja ikävän - pehmentämänäkin hänessä oli valta-aseman jättämää asenteellisuutta, jota minun ei ollut ihan helppo hyväksyä.

Kontrasteista ja epäsovinnaisesta asetelmasta huolimatta meistä jollain tapaa tuli ystävät. Veikolla ei juuri ollut ystäviä, ja minusta hän löysi nuoruuden lähteen, kuten hän sitä nimitti, josta ammensi itseensä elämän energiaa. Hän kertoi aina nuortuvansa seurassani. "Varastan sinulta energiaa", hän saattoi sanoa virnistäen.

Minusta puolestaan oli mielenkiintoista kuulla yksin jääneen entisen johtajan elämäntarinoita. Ja jos jokin minua Veikossa erityisesti inspiroi, se oli hänen mieletön rakkautensa elämää kohtaan. Tämä 9-kymppinen, lähes sokea mies ei antanut moisten seikkojen hidastaa menoaan vaan porhalsi ympäri Eurooppaa hakemassa iloa ja energiaa hänelle rakkaista ja merkityksellisistä paikoista. Veikki sanoi tietävänsä olevansa elämänsä ehtoolla, ja että hän halusi käyttää jäljellä olevan aikansa täysillä elämiseen ja iloa tuottavien asioiden kokemiseen.

Eräänä kesänä hän osti yks-kaks Interrail-lipun ja matkusti junalla Euroopan halki Roomaan ja Venetsiaan. Sain puhelun ravintolan terassilta San Marcon aukiolta. "Taidan ottaa paluumatkalle ykkösluokan hytin. Ei siellä rahvaan joukossa jaksa enää istua".

Tänään kohtasimme aivan sattumalta kahvilassa, jonne olin tullut tapaamaan ystävääni (lukijaani, itse asiassa..! <3). Edellisestä tapaamisestamme on kolme vuotta.

Istuin hetkeksi Veikon seuraan ystävääni odotellessa. Tarkastelin hänen haurasta mutta samalla niin ryhdikästä ja elämäniloista olemustaan. Tunsin rehellisesti myös hämmästystä. Veikko on välillä ollut hyvinkin heikossa kunnossa - ja tässä hän nyt taas istui kaikissa voimissaan, 91 vuotta lasissa, nauttimassa aamiaista kahvilassa niinkuin kuka tahansa vitaalinen ihminen. Tuttu pilke silmissään. Kynnet siististi huoliteltuina kuten aina. Mutta tällä kertaa parran sänki leuassa.

Sekin sai minut hymyilemään.

"Mennäänkö joskus taas syömään?" Veikko kysyi.

"Katsotaan", vastasin. "Katsotaan".

Tämä luukku on omistettu Veikolle ja elämän ilolle.