Talvi on monelle tuote- ja meikkikuvia räpsivälle bloggaajalle tuffia aikaa. Luonnonvalo ei vain riitä, tai on usein ihan sinistä. (En tiedä onko muotibloggaajilla sama ongelma asukuviensa kanssa...?)

Tänä talvena hermot menivät lopulta niin pahasti, että päätin vihdoin hankkia kunnon studiosalamasetin ratkaisemaan joka vuonna toistuvan ongelman. Ajankohtaista oli myös uuden kameran hankinta, vanha Canon 50D:ni kun meni lokakuussa rikki.

Rajala Pro Shopin kautta sain yhteistyöhinnalla Elinchrom D-Lite RX One Softbox -setin, Lastoliten valoboksin sekä uuden tuotekuvausobjektiivin, Canonin EF 85mm/1.8:n. Kameraksi valikoitui Canon 6D josta oli sopivasti tarjouskampanja (kamerasta en siis saanut enää ylimääräistä alennusta). Yhteistyöhinnallakin tämä setti oli kyllä kalleinta mitä olen koskaan ostanut... Huijjui.

Nyt meidän parvella on sitten pikkuinen kuvausstudio! :)

Mies-ressun musacorner tässä hieman kärsii, mutta taskukokoisessa asunnossamme tämä oli ainoa mahdollisuus. (*miettii kateellisena esimerkiksi Charming Nailsin kätevää studionurkkaa...*) No, parvi on jo valmiiksi omistettu harrastuksille - on viinihyllyä, tietokonenurkkausta ja meikkipöytää, niin kyllä tänne yhden kosmebloggaajan kuvaushässäkätkin sopii joukon jatkoksi. :)

Salamalaitteet ja valoboksin saa kyllä kokoon hyvin pieneen tilaan, mutta koska kuvaan lähes päivittäin, en jaksa olla noita avaamassa ja pakkaamassa joka aamu.

Työskentelyasento ei ole ihan ergonomisin mahdollinen, kun joudun kuvaamaan maassa polvillani... Katsotaan jos jossain vaiheessa saisi hankittua korkeamman alustan boksille.

Olen aikaisemmin ottanut valtaosan tuotekuvista makuuhuoneen ikkunan ääressä lipaston päällä. Kirkkaassa luonnonvalossa etenkin kesäaikaan se on oikein toimiva paikka, mutta talvella auttamattoman hämärä - ja kirkkainakin päivinä kuviin tulee sininen kajo. Esimerkkikuvaparissa Favoran kasvosuihke kuvattuna ikkunan ääressä ja valoboksissa.

Valoboksissa kuvaaminen ei kuitenkaan sekään ole ihan mutkatonta, etenkin todella vaaleita kohteita kuvatessa. Tuo Favorakin melkein katoaa taustaansa, ja parempi varmasti olisi vaihtaa tausta toisen väriseksi. Puhumattakaan salaman tehon säätämisestä ja valojen optimaalisesta kohdentamisesta... Minulla on  paljon oppimista..! :)

Valoboksi helpottaa kuvaamista kuitenkin mielettömästi, kun enää ei tarvitse miettiä riittääkö päivänvalo kuvaamiseen. Nyt minulla on joka päivä samat valaistusolosuhteet! :)

Tuotekuviin olisi todennäköisesti riittänyt ihan pelkät kirkasvalolamput, mutta meikkikuvissa salaman tehon säätäminen on todella olennaista ja softbox tekee valosta kauniin pehmeää. Normaalisti salama ja keinovalot ovat minulle meikkikuvavihollisia, mutta tällä setillä olen saanut kuvia joissa värit toistuvat tosi luonnollisesti.

Eipä olen enää syitä olla ottamatta meikkikuvia talvella! ^_^

Esimerkkikuvassa Laveran koulutukseen ottamaani kuvamateriaalia (vertaus paljas iho - valmis meikkipohja).

Boksi sopii kokonsa puolesta myös enemmän tilaa vieviin ruokakuviin. Ruoka-aineiden raijaaminen kapeita kierreportaita parvelle on kyllä taitolaji... :P Odotan vähemmän haltioissani milloin kompastun matkalla jonkun lautasen kanssa....

Sitten muutama sana kamerasta. 6D:n muodossa siirryin nyt sitten kroppikennoista täyskennoisten kameroiden maailmaan.

Olen todella huono missään teknisissä nippelitiedoissa, joten uskon viisaampia. :) Varmasti olisin vielä iloisesti kuvaillut 50D:lläkin ilman sen suurempia kaipuita ammattimaisempaan kameraan, mutta nyt kun se kuitenkin hajosi, niin siirtyminen kymppisarjasta eteenpäin tuntui jotenkin luonnolliselta seuraavalta askeleelta (aloitinhan muinoin 100-sarjalaisella). Kävin juttelemassa Rajalassa ja toiveideni ja tarpeideni pohjalta minulle suositeltiin 6D:tä - johon miehenikin oli päätynyt.

Ja kyllähän eron huomaa. Kuvat ovat kauttaaltaan terävämpiä ja dynamiikka selvästi parempi kuin vanhassa kamerassani. Lisäksi 6D:llä saa kohinattomia kuvia todella hämärissäkin olosuhteissa - kohina on siedettävää jopa ISO 25 600 -herkkyydellä...! Delanneen 50D:ni ISO 1600 toi jo todella puuroisia kuvia.

Minulla ei ole tietotaitoa alkaa vertaamaan jotain tarkennusjärjestelmiä tai valonmittaustekniikkaa, mutta omat silmät kertovat olennaisimman! :)

Kuvan laatu säilyy voimakkassa kroppauksessakin.

Tämä kuva:

...on kropattu tästä kuvasta:

Edellisellä kamerallani yksityiskohdat vastaavassa kroppauksessa olisivat olleet huomattavasti muussimpaa, tuskin lainkaan tarkkoja.

.

Vähän talvisia räpsyjä.

Nämä kuvat on otettu kittiin sisältyneellä 24-105mm/4.0 -objektiivilla.

Tuotekuvaukseen ostin EF 85mm/1.8 -linssin. Tämä vastaa täyskennoisessa kamerassa aiemmin tuotekuvissa paljon käyttämääni EF 50mm/1.8:aa.

Miinuksena tässä on 85 cm tarkennusetäisyys.... Täytyy siis peruuttaa melkein metri että saa kuvan pöydällä olevasta tuotteesta. Tämä on haasteellista etenkin tuolla parven "studiossa" kuvatessa...  50-millisessä tarkennusetäisyys on 45 cm.

EF 85 mm/1.8.    1/30 s, f/1.8, ISO 640. Kuvattu iltapäivällä puoli viiden maissa kun oli jo hämärää.

85mm/1.8 on kuitenkin loistava myös muotokuvaukseen, mä vain niin tykkään tuosta bokehista jonka sillä saa..! :)

EF 50 mm/1.8.    1/3200s, f/4, ISO 100.

50-millinen sopii täyskennoisessa kamerassa yleiskuvaukseen.

Tekisi mieli kyllä ilmoittautua jollekin kamera (JA studiovalo :D) kurssille että saisi kamerastaan kaiken irti.

.

Olen tyytyväinen hankintoihini, mutta nämä ostokset tyhjensivät tilin niin totaalisesti että tässä mennään taas hyvä tovi purkkitonnikalalinjalla..! :)

Mietinkin viimeksi säilyke/pakastevarastoa täydentäessä, että pitäisiköhän tehdä taas pieni budjettiruokateemajuttu blogiin... :P

Nopea lomaltapaluumoikka!

Halusin vain käydä sanomassa, että olen tänään vastannut lomaviikon aikaisiin postauksiin tulleisiin kysymyksiin. Jos siis joku on ihmetellyt miksi en ole vastannut.

Nettiloma tuntui todellakin tulevan tarpeeseen - "panta" pään ympärillä alkoi hellittää vasta perjantaina...!

Voisinpa kertoa, että tein viikon aikana jotain suurta itsetutkiskelua ja saavutin hienoja oivalluksia, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Sen kuin lepäsin, nukuin pitkään, luin kirjoja ja tein pakkaskävelyitä. Olin vain. Huomasin, että jopa "tee joka päivä joku uusi asia" -lupauksenikin alkoi stressaamaan. Annoin itselleni vain luvan olla.

Mahtui viikkoon sentään jotain uutta - löysin miehen levyhyllystä uuden tuttavuuden Ane Brunin (äijällä on niin suuri levykokoelma että voisin halutessani viettää koko loppuvuoden löytäen joka päivä artisteja joista en ole koskaan kuullutkaan), tutustuin kävelyilläni uusiin osiin kotikaupungissani, valmistin ensimmäistä kertaa elämässäni konjac-glukomannan -nuudeleita ja pidin elämäni ensimmäisen tuotekoulutuksen.

Mitäs teidän viikkoon on kuulunut? :)

Tänä iltana meillä on siskoilta ja ohjelmassa vihdoin viimein avantokauden avaus - aika hyvä päätös lomaviikolle! :)

Jään ensi viikolla nettilomalle.

Puhuin eilisessä ruokapostauksessa addiktiivisesta luonteestani, ja yksi sen ilmentymiä on netin ongelmakäyttöni. Välillä netti saa minusta aivan liian suuren vallan ja saan koneen äärellä istumisesta jopa fyysisiä pahoinvointioireita kuten kiristävän tunteen rintakehään. Keskittymiskykyni murenee ja koen hermostumisen ja hallinnan katoamisen tunteita. Aloitan miljoona asiaa enkä saa mitään niistä loppuun. Huomaan vain liimautuneeni tuijottamaan ruutua.

Viime viikkoina olen kärsinyt näistä oireista jälleen paljon. On outo tunne, kun haluaisi vain istua kirjoittamassa ja samalla koneen läsnäolo ahdistaa hirveästi.

Tarvitsen lomaa netistä.

Tilanne on onneksi parantunut siitä mistä kerroin vajaa kolme vuotta sitten, ja olen onnistunut jonkun verran jarruttamaan tyhmentymistäni. Netillä on kuitenkin edelleen ikävästi addiktoiva ja kaiken muun ympärillä "lamauttava" vaikutus minuun.

Tiedän että pari päivää lomaa helpottaa ahdistuksen karistamisessa.

En kuitenkaan halua Karkkipäivän hiljenevän kokonaan lomani ajaksi. Minulla on lähes viiden vuoden verran arkistoa, johon mahtuu varmasti hurjasti postauksia joista suurin osa teistä ei tiedä/muista mitään. Keksinkin, että julkaisen lomaviikkoni ajan poimintoja vuosien varrelta - noloimpia meikkikuvia, hauskoja muistoja, keskustelua herättäneitä "kohuja" ja mielestäni hyödyllisiä tutorialeita.

Postaukset on ajastettu, mutta annan itselleni todennäköisesti luvan käydä iltaisin noin vartin verran julkaisemassa kommentteja (mikäli sellaisia on tullut) ja lukemassa päivän sähköpostit.

Lomaviikkoni aikana pyrin joka päivä kokeilemaan jotain uutta asiaa kuten uutta jumppaa, uutta ruokareseptiä, kuuntelemaan uuden, minulle tuntemattoman levyn. Tekemään kaikkea mikä ei liity nettiin.

"Nähdään" sitten taas uusin voimin. :)

Kauniita alusvaatteita pidetään käsittääkseni yhtenä klassisimmista lahjoista joita mies voi naiselleen antaa korujen ja kukkien ohella. Meillähän tällaiset romanttiset muistamiset ovat arkisemmin – mutta ah-niin-arvostetusti – muotoa rakkaudella ostettu savulohifilee tai uusi objektiivi kameraan.

Ainoa alusvaatelahja, jonka Mr Karkkipäivä on minulle kymmenen vuoden aikana antanut, on Gene Simmonsin Family Jewels –TV-ohjelmaa mainostaneet alkkarit.

Tänä jouluna hän vihdoin kunnostautui.

Syksyn rintaliiviavautumiseni on ilmeisesti jäänyt mieleen ^_^ Minun piti ottaa asiakseni käydä kunnon liiviliikkeissä Kreikan matkan jälkeen, mutta tehtävä on edelleen suorittamatta. Asia on ollut koko ajan mielessäni, mutta rintsikkaostoksilla käynti on lopulta niin epämieluisaa puuhaa että se on kuin huomaamatta sysäytynyt joka viikko eteenpäin…

Nyt kun sain tämän hienon lahjakortin, voisin vihdoin hoitaa asian! :) Ja näköjään saan mukaan motivoivan konsultinkin. :p

Oletteko te saaneet miehiltänne/poikaystäviltänne alusvaatelahjoja? Ovatko ne olleet onnistuneita ja mieluisia?

Minun täytyy sanoa, että miehenä jännittäisi kyllä lähteä ostamaan jotain rintsikkalahjaa… Ymmärrän eleen romanttisuuden, mutta kuinka monesti miehen itse valitsemat liivit lopulta sopivat lahjan vastaanottajalle..? Itse kun ainakin kuulun niihin naisiin, joille vain ani harvat liivit istuvat, ja ne täytyy ehdottomasti sovittaa ennen ostoa.

Lapsuudenkodissani majailee ponikokoelmani "kantaosaston" lisäksi muuan toinenkin Sanni-kulttuurihistoriallisesti tärkeä kokoelma.

Kirjevihkoja. Kuinka moni kirjoitteli näitä ala- tai yläasteella? :)

Meidän piireissä nämä olivat todella suosittuja, ja minullakin oli kirjevihot varmaan viiden eri ystävän kanssa. Vihkojen aika sijoittui seiskalta ysiluokalle, lukiossahan tällainen harrastus oli jo liian "lapsellinen". Ja vaihtui esimerkiksi omalla kohdallani "oikeaan" kirjeenvaihtoon ulkomaisten kirjeystävien kanssa.

Tytöt 14-vuotiaina.

Mutta yhden ystäväni kanssa kirjevihkoperinne jatkui ja jatkui - Milin (jonka tapasitte mm. eilisessä Lavender Look -postauksessa). Kirjoitimme vihkoja kokonaista kymmenen vuotta, siihen saakka kun muutin toiselle paikkakunnalle. Näitä vihkoja on yhteensä 36 kappaletta. Ne käsittävät tuhansia sivuja kahden nuoren naisen elämää 14-vuotiaista 24-vuotiaiksi, erittäin rikkain yksityiskohdin tallennettuna. Aivan mieletöntä matskua!

Tästä kaikki alkoi 20 vuotta sitten. :) Ensimmäisen vihkon ensimmäinen kirje heinäkuussa 1993.

Vihkojen lukeminen on hykerryttävä kokemus. Etenkin niiden teini-iän vuosien aikaisten. Samalla nolottaa, naurattaa, säälittää, välillä surettaakin ja tuntee suurta sympatiaa tyttöjä kohtaan.

Vihot ovat myös värikkäästi kuvitettu ajan henkeen sopivilla kuvilla. Sivuilla vilahtelee sen aikaisia julkkiskomistuksia, lempiyhtyeitämme, leffatähtiä ja muita ajankohtaisia hahmoja. 15-vuotiaana sain pakkomielteen Mozartiin. Mili puolestaan on näemmä diggaillut David Duchovnya. Tai sitten ei. Myös ällöt tähdet sopivat kuvitukseksi.

Otsikotkin yritettiin viilata "nokkeliksi", hauskoiksi tai muuten vain oudoiksi. Pelkkä "Moikka!" ei enää ollut sallittua ensimmäisen vihon ensimmäisten kirjeiden jälkeen..! ^_^

Yksityiskohtien runsaus kirjeissä on aivan hengästyttävää. Vihko on aina ollut mukana kaikkialla (yhtä kirjettä olen kirjoittanut mm. keilahallissa, toista bileiden keskellä ja kolmatta jossain Euroopan halki kiitävässä junassa), ja sinne on kirjattu - usein jopa kellonajan tarkkuudella - kaikki päivittäiset tekemiset. Missä kahviloissa ja taidemuseoissa on käyty (teininä kävin paljon taidenäyttelyissä, haikeana noita aikoja muistellen...), mikä leffa katsottiin, mitä syötiin, millaisia ihmisiä istui viereisillä penkeillä junassa.... Popkulttuurin ilmiöt puidaan läpi vallan ihailtavalla intensiteetillä. Kirjeistä löytyy jopa reaaliaikaista kommentointia päivän Kauniiden ja Rohkeiden jaksoista... :D

Oikeasti aika mieletön ajankuvaus 10 vuodelta.

Ja löytyyhän vihoista toki myös paljon höpinää kosmetiikasta...! ^_^ 16-vuotiaana olen odottanut "onessani" (kirjoitin 'onnessani' aina yhdellä n:llä) että pääsisin käyttämään "tököttejä" ihooni...! :D

Tässä kirjeessä kysyin Mililtä mitä kosmetiikkamerkkejä hän ostaisi jos olisi varaa/saisi ostaa mitä vain. En tosin antanut hänen vastata vapaasti vaan rajoitin vaihtoehdot Lancômeen, Helena Rubinsteiniin, Elizabeth Ardeniin, Cliniqueen, Revloniin (!! jota tuolloin pidimme selektiivisenä merkkinä..!!), Dioriin, YSL:ään, Biothermiin, Clarinsiin ja Estee Lauderiin.

Itse kerroin valitsevani Cliniquen tai Rubinsteinin. :) Mili vastaa "kääntyvänsä Revlonin ja Biothermin puolelle". "Miksikäs muuten valitsisit Cliniquen ja Rubinsteinin?" hän kysyy minulta. "Vanhaksi mummoksiko tahdot että saa käyttää ryppyjä ehkäisevää voidetta?!"

Vihkojen kansitaide oli myös tärkeää. Suosikkimallini Linda Evangelistalle omistettiin parikin vihkoa.

Ainiin - minä olin muuten vihkojenkansityranni! :D En antanut Milin koskaan koristella kantta, se oli aina minun tehtäväni. :P

Pet Shop Boysin pojat olivat vihkojen kestovieraita ja seikkailivat kaikissa vihoissa vuodesta 1993 vuoteen 2003.

Kosmetiikkasitaatteja.... Repesin tuolle ylimmälle - on näköjään ollut samat putelivarasto-ongelmat jo 16-vuotiaana...! ^_^ Kosmetiikkahamsteri mikä hamsteri.

Tuo hajuvesijuttukin oli aika liikuttava, kerron kirjeessä siitä kuinka nuorempi siskoni olisi jo halunnut ostaa tuoksun mutta koki olevansa liian nuori käyttämään hajuvettä kuudennella luokalla. Itse kerron alkaneeni käyttämään tuoksuja peräti kuudennen luokan lopussa... Hahhaa, nykyään varmaan päiväkoti-ikäisilläkin on omat "Bieber-tuoksunsa"... :D

Kosmetiikan Top 10 -lista vuodelta 1997:

Ja Milin (kera Patrick Duffyn):

Tasan 18 vuotta sitten, 28.12.1995, olen kirjoittanut kirjeessäni mm. Guccin Accenti -hajuvedestä ja Revlonin sekä Hi & Dry'n -deodoranteista. Kirjeen lopussa kommentoin myös kaverieni kihlausta. "En mä vaan haluaisi olla tämän ikäisenä kihloissa, se on kuitenkin lupaus mennä naimisiin. Hirvittävää, en ikinä haluaisi olla niin sitoutunut!" :D

Viimeinen kirjevihkomme päättyy vuoteen 2003 jolloin muutin Ahvenanmaalle. Viimeisessä kirjeessä mietin tulevaa uutta elämääni saarella.

Tulinhan minä. :) Hyvin onnelliseksi.

.

Onko kellään vastaavaa "kulttuuriaarretta" kaappien kätköissä? Onko kirjevihkoperinne tuttu monelle teistä?

Vietän joka vuosi joulua lapsuudenkodissani äidin luona. Yksi kestävimmistä jouluperinteistä täällä on Amerikan tädeiltä muinoin saatu suuri, pehmeä joulukalenteri jossa seikkailee pieni nalle.

Se Nalle on rakkaimpia jouluun liittyviä muistojani. Ja Nalle seikkailee edelleen, vaikka olemme jo aikuisia. Nalle kuuluu yhtä erottamattomasti jouluun kuin kuusi ja lanttulaatikko. :)

Nalle aloittaa jokavuotisen taipaleensa aina 1. joulukuuta. Sen tehtävänä on etsiä joulu.

Kalenterin luukkujen kohdalla kerrotaan, mistä Nalle kunakin päivänä joulua etsii. Nallea siirretään kalenterissa tarran avulla. Lapsena oli aina niin jännittävää seurata Nallen retkeä - vaikka tiesikin, missä huoneessa se joulu lopulta odottaa. :)

Joulu löytyy lopulta 24. päivä olohuoneesta. :) Tänä aamuna Nalle sinne taas viimein saapui! ^_^

Äidilleni ei ole vielä lapsenlapsia kertynyt, mutta onneksi talo tuntuu olevan täynnä lapsia - tai ainakin erittäin lapsenmielisiä - joka tapauksessa..! :)

Joulun vakioperinteisiin kuuluu tietysti myös Lumiukko-animaation äärellä vetistely. Tänä aamuna näin ensimmäistä kertaa sille tehdyn jatko-osan, Lumiukko ja Lumikoira. Ehkä pikkuisen hanat avautuivat...!

Toivottelen lukijoilleni Nallen kanssa oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Mulla on uudet lasit!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että minä valitsin Instrusta ne teidän suosikkikehykset! :)

Fuzionin punaiset.

 ...vaikka luulin että näitä en kyllä "uskalla" ottaa kun ovat niin isot..! ^_^

Onneksi otin. :)

Tykkään näistä aivan hirmuisesti!! <3 Ei kai sadat Karkkipäivän lukijat voi olla väärässä? :D

Kiitos vielä kerran kaikille äänestäneille! Tuli vihdoin hankittua jotain sellaista mihin olen ollut vuosikaudet liian nössö. :)

P.S. Tein tänä aamuna artikkelin kuivaöljyistä hiustuoteviikolle. Kirjoitin sitä kaksi ja puoli tuntia. Sitten nettiyhteys katosi. Ja sen myötä artikkeli, se ei ollut tallentunut.

Olin 5 minuuttia raivon partaalla. Sitten vedin henkeä ja päätin esitellä kuivaöljyjen sijaan nämä lasini.

Taidan siirtää kuivaöljyt tulevaisuuteen, olen vieläkin niin kypsänä että en taida kyetä palaamaan artikkelin pariin ainakaan tänään. No, illalla viikon viimeinen shampoo-hoitispari kuitenkin. :)

Hei, nyt on pakko kysyä teiltäkin: mitä blogeja tuossa mun sivupalkissa näkyy teille? Minulla on aikojen alusta ollut sivupalkissa luettelo erinäisistä blogeista joita seuraan, ja nyt sitten syksyn aikana tuo luettelo on alkanut elää ihan omaa elämäänsä. Sinne ilmestyy itsekseen blogeja, joita en ole lisännyt listalle. Osa pysyy samoina, osa vaihtelee. Osasta en ole koskaan edes kuullutkaan...! Ja siellä ne ovat, minun luomani blogiluettelon seassa.

Kummitukset ilmestyivät listalle sen jälkeen kun pyysin Indiedaysin it-vastaavaa muuttamaan luetteloa niin, että se näyttäisi taas seuraamieni blogien viimeisimmän postauksen otsikon (mikä alunperin ei ollut mahdollista liittyessäni Indiedaysiin). It-Hannu vakuuttaa olevansa syytön kummitusten listavaltaukseen, ja uskon kyllä häntä. Listalle itsekseen ilmestyvät blogit eivät nimittäin näy lainkaan blogin hallintapaneelissa. Näin ollen niitä ei myöskään voi poistaa. (!!)

Mystisintä oli, kun Hannu kertoi, että hänelle nuo aaveblogit eivät edes näy. Hän kävi kerta toisensa jälkeen katsomassa blogiani ja blogiluettelossa olivat kiltisti vain ne minun itse lisäämäni 12 blogia. Ja samaan aikaan aaveblogit kuitenkin näkyivät minun koneellani. Saattoipa Hannu jopa miettiä, että onkohan Sanni vihdoin seonnut...

No, otin lopulta kuvakappauksen sivupalkista todistaakseni että en näe omiani, ja tässä sellainen nyt teillekin nähtäväksi. Näin minä näen blogin sivupalkin tänään sunnuntaina 15. joulukuuta:

Ympyröidyt blogit ovat "kuokkavieraita". Esimerkiksi blogit Vote For Summer, Mini Fitness, StefFit ja Susanna Aleksandra ovat sellaisia, joissa en ole koskaan tietääkseni edes vieraillut enkä tunne niitä. Silti niiden linkit näkyvät blogissani. Enkä saa niitä pois koska ne eivät näy hallintapaneelissa.  Miten - tämä - on  - mahdollista? Mistä nuo linkit ilmestyvät listalleni??

Tämänhän täytyy oikeasti olla henkimaailman asioita.

Kaikki aaveista eivät ole edes Indiedays- tai Inspiration-blogeja, eli jollain salaperäisellä Inspiration-kytkökselläkään tätä ei voi selittää. Indiedays-blogeista listalla näkyy tänään The Good Morning, tosi hyvä blogi kyllä josta tykkään ja jota käyn välillä lukemassa, mutta en minä sitä tuohon listalleni ole lisännyt (anteeksi vain, Kaisa, melkein voisit kyllä ollakin siellä ;))

Lilyä listalla edustavat Saara Sarvas ja White Trash Disease, joita kyllä luen ja jotka ovat joskus olleet listalla. Nämä kaksi ovat kummituksista vakkarit, eli ne näkyvät aina muiden haamujen vaihdellessa. Onhan siinäkin viihteensä aina päivittäin käydä kurkkaamassa, että mitähän vieraita listalle on tänään ilmestynyt "siipeilemään"...

Huomatkaa, että aaveet myös varastavat täysin huomion listan oikeilta asukeilta - kuokkavieraiden kohdalla viimeisin postaus on näkyvissä, listan oikeiden blogien kohdalla ei...! Uskomatonta.

Nyt haluan once and for all selvittää, näkyvätkö nämä vierasblogit vain minulle, vai myös teille. Jos teillekin näkyy vain oma itse luomani luettelo kuten it-Hannulle, on kai vain uskottava että koneeni - tai itse asiassa kaikki meidän talouden laitteet pöytäkoneesta iPadiin ovat jonkun blogihengen riivaamia.

Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.

Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.

Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.

Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna.  Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se "pienin", suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.

Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.

Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.

Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.

”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.

Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.

Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?

Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.

En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.

Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, "Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?" Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?

Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.

Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.

Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.

Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin... tavanomaisia hänen rinnallaan.

Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.

Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.

Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.

Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.

Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.

Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.

Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.

Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!

Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.

.

Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?