Kauniita alusvaatteita pidetään käsittääkseni yhtenä klassisimmista lahjoista joita mies voi naiselleen antaa korujen ja kukkien ohella. Meillähän tällaiset romanttiset muistamiset ovat arkisemmin – mutta ah-niin-arvostetusti – muotoa rakkaudella ostettu savulohifilee tai uusi objektiivi kameraan.

Ainoa alusvaatelahja, jonka Mr Karkkipäivä on minulle kymmenen vuoden aikana antanut, on Gene Simmonsin Family Jewels –TV-ohjelmaa mainostaneet alkkarit.

Tänä jouluna hän vihdoin kunnostautui.

Syksyn rintaliiviavautumiseni on ilmeisesti jäänyt mieleen ^_^ Minun piti ottaa asiakseni käydä kunnon liiviliikkeissä Kreikan matkan jälkeen, mutta tehtävä on edelleen suorittamatta. Asia on ollut koko ajan mielessäni, mutta rintsikkaostoksilla käynti on lopulta niin epämieluisaa puuhaa että se on kuin huomaamatta sysäytynyt joka viikko eteenpäin…

Nyt kun sain tämän hienon lahjakortin, voisin vihdoin hoitaa asian! :) Ja näköjään saan mukaan motivoivan konsultinkin. :p

Oletteko te saaneet miehiltänne/poikaystäviltänne alusvaatelahjoja? Ovatko ne olleet onnistuneita ja mieluisia?

Minun täytyy sanoa, että miehenä jännittäisi kyllä lähteä ostamaan jotain rintsikkalahjaa… Ymmärrän eleen romanttisuuden, mutta kuinka monesti miehen itse valitsemat liivit lopulta sopivat lahjan vastaanottajalle..? Itse kun ainakin kuulun niihin naisiin, joille vain ani harvat liivit istuvat, ja ne täytyy ehdottomasti sovittaa ennen ostoa.

Lapsuudenkodissani majailee ponikokoelmani "kantaosaston" lisäksi muuan toinenkin Sanni-kulttuurihistoriallisesti tärkeä kokoelma.

Kirjevihkoja. Kuinka moni kirjoitteli näitä ala- tai yläasteella? :)

Meidän piireissä nämä olivat todella suosittuja, ja minullakin oli kirjevihot varmaan viiden eri ystävän kanssa. Vihkojen aika sijoittui seiskalta ysiluokalle, lukiossahan tällainen harrastus oli jo liian "lapsellinen". Ja vaihtui esimerkiksi omalla kohdallani "oikeaan" kirjeenvaihtoon ulkomaisten kirjeystävien kanssa.

Tytöt 14-vuotiaina.

Mutta yhden ystäväni kanssa kirjevihkoperinne jatkui ja jatkui - Milin (jonka tapasitte mm. eilisessä Lavender Look -postauksessa). Kirjoitimme vihkoja kokonaista kymmenen vuotta, siihen saakka kun muutin toiselle paikkakunnalle. Näitä vihkoja on yhteensä 36 kappaletta. Ne käsittävät tuhansia sivuja kahden nuoren naisen elämää 14-vuotiaista 24-vuotiaiksi, erittäin rikkain yksityiskohdin tallennettuna. Aivan mieletöntä matskua!

Tästä kaikki alkoi 20 vuotta sitten. :) Ensimmäisen vihkon ensimmäinen kirje heinäkuussa 1993.

Vihkojen lukeminen on hykerryttävä kokemus. Etenkin niiden teini-iän vuosien aikaisten. Samalla nolottaa, naurattaa, säälittää, välillä surettaakin ja tuntee suurta sympatiaa tyttöjä kohtaan.

Vihot ovat myös värikkäästi kuvitettu ajan henkeen sopivilla kuvilla. Sivuilla vilahtelee sen aikaisia julkkiskomistuksia, lempiyhtyeitämme, leffatähtiä ja muita ajankohtaisia hahmoja. 15-vuotiaana sain pakkomielteen Mozartiin. Mili puolestaan on näemmä diggaillut David Duchovnya. Tai sitten ei. Myös ällöt tähdet sopivat kuvitukseksi.

Otsikotkin yritettiin viilata "nokkeliksi", hauskoiksi tai muuten vain oudoiksi. Pelkkä "Moikka!" ei enää ollut sallittua ensimmäisen vihon ensimmäisten kirjeiden jälkeen..! ^_^

Yksityiskohtien runsaus kirjeissä on aivan hengästyttävää. Vihko on aina ollut mukana kaikkialla (yhtä kirjettä olen kirjoittanut mm. keilahallissa, toista bileiden keskellä ja kolmatta jossain Euroopan halki kiitävässä junassa), ja sinne on kirjattu - usein jopa kellonajan tarkkuudella - kaikki päivittäiset tekemiset. Missä kahviloissa ja taidemuseoissa on käyty (teininä kävin paljon taidenäyttelyissä, haikeana noita aikoja muistellen...), mikä leffa katsottiin, mitä syötiin, millaisia ihmisiä istui viereisillä penkeillä junassa.... Popkulttuurin ilmiöt puidaan läpi vallan ihailtavalla intensiteetillä. Kirjeistä löytyy jopa reaaliaikaista kommentointia päivän Kauniiden ja Rohkeiden jaksoista... :D

Oikeasti aika mieletön ajankuvaus 10 vuodelta.

Ja löytyyhän vihoista toki myös paljon höpinää kosmetiikasta...! ^_^ 16-vuotiaana olen odottanut "onessani" (kirjoitin 'onnessani' aina yhdellä n:llä) että pääsisin käyttämään "tököttejä" ihooni...! :D

Tässä kirjeessä kysyin Mililtä mitä kosmetiikkamerkkejä hän ostaisi jos olisi varaa/saisi ostaa mitä vain. En tosin antanut hänen vastata vapaasti vaan rajoitin vaihtoehdot Lancômeen, Helena Rubinsteiniin, Elizabeth Ardeniin, Cliniqueen, Revloniin (!! jota tuolloin pidimme selektiivisenä merkkinä..!!), Dioriin, YSL:ään, Biothermiin, Clarinsiin ja Estee Lauderiin.

Itse kerroin valitsevani Cliniquen tai Rubinsteinin. :) Mili vastaa "kääntyvänsä Revlonin ja Biothermin puolelle". "Miksikäs muuten valitsisit Cliniquen ja Rubinsteinin?" hän kysyy minulta. "Vanhaksi mummoksiko tahdot että saa käyttää ryppyjä ehkäisevää voidetta?!"

Vihkojen kansitaide oli myös tärkeää. Suosikkimallini Linda Evangelistalle omistettiin parikin vihkoa.

Ainiin - minä olin muuten vihkojenkansityranni! :D En antanut Milin koskaan koristella kantta, se oli aina minun tehtäväni. :P

Pet Shop Boysin pojat olivat vihkojen kestovieraita ja seikkailivat kaikissa vihoissa vuodesta 1993 vuoteen 2003.

Kosmetiikkasitaatteja.... Repesin tuolle ylimmälle - on näköjään ollut samat putelivarasto-ongelmat jo 16-vuotiaana...! ^_^ Kosmetiikkahamsteri mikä hamsteri.

Tuo hajuvesijuttukin oli aika liikuttava, kerron kirjeessä siitä kuinka nuorempi siskoni olisi jo halunnut ostaa tuoksun mutta koki olevansa liian nuori käyttämään hajuvettä kuudennella luokalla. Itse kerron alkaneeni käyttämään tuoksuja peräti kuudennen luokan lopussa... Hahhaa, nykyään varmaan päiväkoti-ikäisilläkin on omat "Bieber-tuoksunsa"... :D

Kosmetiikan Top 10 -lista vuodelta 1997:

Ja Milin (kera Patrick Duffyn):

Tasan 18 vuotta sitten, 28.12.1995, olen kirjoittanut kirjeessäni mm. Guccin Accenti -hajuvedestä ja Revlonin sekä Hi & Dry'n -deodoranteista. Kirjeen lopussa kommentoin myös kaverieni kihlausta. "En mä vaan haluaisi olla tämän ikäisenä kihloissa, se on kuitenkin lupaus mennä naimisiin. Hirvittävää, en ikinä haluaisi olla niin sitoutunut!" :D

Viimeinen kirjevihkomme päättyy vuoteen 2003 jolloin muutin Ahvenanmaalle. Viimeisessä kirjeessä mietin tulevaa uutta elämääni saarella.

Tulinhan minä. :) Hyvin onnelliseksi.

.

Onko kellään vastaavaa "kulttuuriaarretta" kaappien kätköissä? Onko kirjevihkoperinne tuttu monelle teistä?

Vietän joka vuosi joulua lapsuudenkodissani äidin luona. Yksi kestävimmistä jouluperinteistä täällä on Amerikan tädeiltä muinoin saatu suuri, pehmeä joulukalenteri jossa seikkailee pieni nalle.

Se Nalle on rakkaimpia jouluun liittyviä muistojani. Ja Nalle seikkailee edelleen, vaikka olemme jo aikuisia. Nalle kuuluu yhtä erottamattomasti jouluun kuin kuusi ja lanttulaatikko. :)

Nalle aloittaa jokavuotisen taipaleensa aina 1. joulukuuta. Sen tehtävänä on etsiä joulu.

Kalenterin luukkujen kohdalla kerrotaan, mistä Nalle kunakin päivänä joulua etsii. Nallea siirretään kalenterissa tarran avulla. Lapsena oli aina niin jännittävää seurata Nallen retkeä - vaikka tiesikin, missä huoneessa se joulu lopulta odottaa. :)

Joulu löytyy lopulta 24. päivä olohuoneesta. :) Tänä aamuna Nalle sinne taas viimein saapui! ^_^

Äidilleni ei ole vielä lapsenlapsia kertynyt, mutta onneksi talo tuntuu olevan täynnä lapsia - tai ainakin erittäin lapsenmielisiä - joka tapauksessa..! :)

Joulun vakioperinteisiin kuuluu tietysti myös Lumiukko-animaation äärellä vetistely. Tänä aamuna näin ensimmäistä kertaa sille tehdyn jatko-osan, Lumiukko ja Lumikoira. Ehkä pikkuisen hanat avautuivat...!

Toivottelen lukijoilleni Nallen kanssa oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Mulla on uudet lasit!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että minä valitsin Instrusta ne teidän suosikkikehykset! :)

Fuzionin punaiset.

 ...vaikka luulin että näitä en kyllä "uskalla" ottaa kun ovat niin isot..! ^_^

Onneksi otin. :)

Tykkään näistä aivan hirmuisesti!! <3 Ei kai sadat Karkkipäivän lukijat voi olla väärässä? :D

Kiitos vielä kerran kaikille äänestäneille! Tuli vihdoin hankittua jotain sellaista mihin olen ollut vuosikaudet liian nössö. :)

P.S. Tein tänä aamuna artikkelin kuivaöljyistä hiustuoteviikolle. Kirjoitin sitä kaksi ja puoli tuntia. Sitten nettiyhteys katosi. Ja sen myötä artikkeli, se ei ollut tallentunut.

Olin 5 minuuttia raivon partaalla. Sitten vedin henkeä ja päätin esitellä kuivaöljyjen sijaan nämä lasini.

Taidan siirtää kuivaöljyt tulevaisuuteen, olen vieläkin niin kypsänä että en taida kyetä palaamaan artikkelin pariin ainakaan tänään. No, illalla viikon viimeinen shampoo-hoitispari kuitenkin. :)

Hei, nyt on pakko kysyä teiltäkin: mitä blogeja tuossa mun sivupalkissa näkyy teille? Minulla on aikojen alusta ollut sivupalkissa luettelo erinäisistä blogeista joita seuraan, ja nyt sitten syksyn aikana tuo luettelo on alkanut elää ihan omaa elämäänsä. Sinne ilmestyy itsekseen blogeja, joita en ole lisännyt listalle. Osa pysyy samoina, osa vaihtelee. Osasta en ole koskaan edes kuullutkaan...! Ja siellä ne ovat, minun luomani blogiluettelon seassa.

Kummitukset ilmestyivät listalle sen jälkeen kun pyysin Indiedaysin it-vastaavaa muuttamaan luetteloa niin, että se näyttäisi taas seuraamieni blogien viimeisimmän postauksen otsikon (mikä alunperin ei ollut mahdollista liittyessäni Indiedaysiin). It-Hannu vakuuttaa olevansa syytön kummitusten listavaltaukseen, ja uskon kyllä häntä. Listalle itsekseen ilmestyvät blogit eivät nimittäin näy lainkaan blogin hallintapaneelissa. Näin ollen niitä ei myöskään voi poistaa. (!!)

Mystisintä oli, kun Hannu kertoi, että hänelle nuo aaveblogit eivät edes näy. Hän kävi kerta toisensa jälkeen katsomassa blogiani ja blogiluettelossa olivat kiltisti vain ne minun itse lisäämäni 12 blogia. Ja samaan aikaan aaveblogit kuitenkin näkyivät minun koneellani. Saattoipa Hannu jopa miettiä, että onkohan Sanni vihdoin seonnut...

No, otin lopulta kuvakappauksen sivupalkista todistaakseni että en näe omiani, ja tässä sellainen nyt teillekin nähtäväksi. Näin minä näen blogin sivupalkin tänään sunnuntaina 15. joulukuuta:

Ympyröidyt blogit ovat "kuokkavieraita". Esimerkiksi blogit Vote For Summer, Mini Fitness, StefFit ja Susanna Aleksandra ovat sellaisia, joissa en ole koskaan tietääkseni edes vieraillut enkä tunne niitä. Silti niiden linkit näkyvät blogissani. Enkä saa niitä pois koska ne eivät näy hallintapaneelissa.  Miten - tämä - on  - mahdollista? Mistä nuo linkit ilmestyvät listalleni??

Tämänhän täytyy oikeasti olla henkimaailman asioita.

Kaikki aaveista eivät ole edes Indiedays- tai Inspiration-blogeja, eli jollain salaperäisellä Inspiration-kytkökselläkään tätä ei voi selittää. Indiedays-blogeista listalla näkyy tänään The Good Morning, tosi hyvä blogi kyllä josta tykkään ja jota käyn välillä lukemassa, mutta en minä sitä tuohon listalleni ole lisännyt (anteeksi vain, Kaisa, melkein voisit kyllä ollakin siellä ;))

Lilyä listalla edustavat Saara Sarvas ja White Trash Disease, joita kyllä luen ja jotka ovat joskus olleet listalla. Nämä kaksi ovat kummituksista vakkarit, eli ne näkyvät aina muiden haamujen vaihdellessa. Onhan siinäkin viihteensä aina päivittäin käydä kurkkaamassa, että mitähän vieraita listalle on tänään ilmestynyt "siipeilemään"...

Huomatkaa, että aaveet myös varastavat täysin huomion listan oikeilta asukeilta - kuokkavieraiden kohdalla viimeisin postaus on näkyvissä, listan oikeiden blogien kohdalla ei...! Uskomatonta.

Nyt haluan once and for all selvittää, näkyvätkö nämä vierasblogit vain minulle, vai myös teille. Jos teillekin näkyy vain oma itse luomani luettelo kuten it-Hannulle, on kai vain uskottava että koneeni - tai itse asiassa kaikki meidän talouden laitteet pöytäkoneesta iPadiin ovat jonkun blogihengen riivaamia.

Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.

Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.

Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.

Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna.  Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se "pienin", suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.

Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.

Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.

Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.

”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.

Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.

Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?

Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.

En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.

Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, "Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?" Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?

Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.

Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.

Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.

Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin... tavanomaisia hänen rinnallaan.

Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.

Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.

Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.

Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.

Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.

Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.

Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.

Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!

Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.

.

Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?

Klassiset "mitä mulla on laukussa" -postaukset ovat mielestäni aina jotenkin hauskoja. Joten laitetaanpa sellainen ulos nyt toisen kerran Karkkipäivän historiassa. Edellinen tirkistys laukkuni sisuksiin tapahtui marraskuussa 2011.

Aika lailla samantyylistä tavaraa minulla kulkee mukana näköjään vuodesta toiseen. Yksi tuote joukossa on jopa täsmälleen sama kuin kaksi vuotta sitten.

Laukku.

Lompakko. Ostin tämän San Franciscosta viime joulukuussa.

Denmanin hiusharja, kampa ja pinnejä. Harja ei ole sama kuin kaksi vuotta sitten, ostin syksyllä Lontoosta uuden. Tykkään kovasti Denmanin harjoista ja minulla on tämä sama harja sekä normi- että käsilaukkukoossa.

Clarinsin Everlasting-meikkipuuteri. Ostin tämän kaksi vuotta sitten ja edelleen yli puolet jäljellä kun meikkiä tarvitsee korjailla niin harvoin. Joskus teen tällä poikkeustilanteissa koko meikkipohjan (yleensä viikonloppureissuilla joille olen unohtanut ottaa mukaan mineraalipohjani).

Puhelin. Rakas ystäväni 3510i.

Atkins-patukoita.

Huulikiiltoja. Natural Coden kiilto on sama kuin kaksi vuotta sitten, uskomatonta etten tuotakaan jämää ole saanut käytettyä loppuun.

Dermaglow'n huulikiillon tiputin lattialle ja sen korkista irtosi joku osa joka aikaansaa hylsyn vähäisen vuotamisen. Siksi se on minigripissä. Noita Dermaglow'n nudebeigejä kiiltoja olen käyttänyt loppuun kaksi (sangen epätavallista..!) ja tämän viimeisimmän sain kesällä Jenkeistä lukijani avulla, kiitokset vain vielä sinne ruudun toiselle puolelle! :) Suomestahan näitä ei enää saa. (Toukokuussa itkin kun viimeiset pisarat olivat menossa...)

Pähkinöitä ja purukumia.

Mili - olen pahoillani! :D XD Siis tämä on jo beyond koomista - Terry Pratchettin Reaper Man on kulkenut mukanani (paitsi Kreikassa) kesäkuusta saakka jolloin aloitin sen lukemisen. Olen jumittunut sivulle 267 - eli vain 20 sivun päähän lopusta. Sain Reaper Manin tammikuussa synttärilahjaksi ystävältäni Mililtä, joka aina tasaisin väliajoin kysyy kohteliaasti josko olen saanut sen päätökseen...

Olisiko tänä iltana vihdoin se hetki jolloin kirja saavuttaa loppunsa...?

Kosteutus-välttämättömyydet: huulirasva, käsivoide ja kynsinauhaöljy. Käsivoide ja kynsiöljy on saatu blogin kautta.

Kyniä.

Savetteja ja jostain hotellista saatu "vanity kit" -kotelo jonka olen täyttänyt topsipuikoilla.

Instrusta saamani näytepari piilolinssejä.

Muistiinpanovälineet.

Muistitikku ja eväslusikan tynkä (mihin sitä vartta nyt niin tarvitsee :D - Toimii noinkin...)

. . .

En muuten ole vielä saanut viikon arvontaa ja Elixir 7.9 -testihenkilöiden valintaa suoritettua, kun olen ollut "busy" vieraan emännöinnissä. (No, olisinhan tietty voinut tämänkin postauksen tekoajan käyttää siihen... :p) Lupaan hoitaa homman pikimmiten! :)

Jouduin perjantaina laivalla niin loukkaavan ja epäasiallisen käytöksen kohteeksi, että menin ihan sanattomaksi hämmennyksestä ja pahasta mielestä. Yleensä olen suhteellisen sanavalmis nainen ja osaan sanoa törkeille tyypeille ns. "vastaan", mutta nyt saatoin vain katsoa näitä ihmisiä hämmästyksen ja häpeän vallassa.

Kuten kerroin perjantain postauksessa, olin lähdössä iloisin mielin Siljan Happy Lobster -ravintolaan, jossa ruokailu on minulle aina laivamatkojen kohokohta. Ruoka on vain jotain niin hyvää, ja hinta-laatu-suhde saa tällaisen köyhäilijänkin suupielet korviin. "Rapuhetki" tuo minulle muuten niin arkiseen ja rutinoituneeseen laivamatkaan pienen kultareunuksen.

M/S Symphonyn Happy Lobster on todella ahdas, ja pienet pöydät ovat käytännössä aivan vieri vieressä. Se on myös aina täynnä, no, ainakin viikonloppuisin. Minut ohjattiin pöytään, jonka vieressä 15 sentin päässä istui noin viisissäkymmenissä oleva, vähän fiinimmän näköinen pariskunta. He olivat käymässä keskustelua jälkiruokavalinnoista, ja olivat hieman kyllästyneen näköisiä tarjoilijan viimein purjehtiessa heidän pöytäänsä ja pahoitellessa että he olivat saaneet hieman odottaa.

No, pariskunnan odotellessa jälkiruokaansa minä sain alkuruokani. Se oli Äyriäislautanen, ehdoton lempparini Happy Lobsterissa ja tilaan sen joka kerta. Taustatietona kerrottakoon, että en ole mitenkään hurjan tottunut rapuveitsen käsittelijä ja auon lähes kaikki ravut sormin. (Alkuruokalautasella tosin ei mitään suuria rapuja olekaan, ne saa mielestäni ihan kätevästi auki ilman veistä.) Muistan aina, kun tilasin äyriäislautasen ensimmäistä kertaa ja olin ihan että apua, miten näitä syödään... Lautasella taisi olla kolme erilaista välinettä niiden käsittelyyn. Sitten huomasin, että muutkin ravintolassa käyttävät sormiaan ja tarjoilijakin nauroi että "ota ihan rennosti, nämä saa syödä ihan miten haluaa". :)

Noniin, mutta siis perjantaihin. Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa blogiin pienen jutun Happy Lobsterista ja rapujen syönnistä, ja halusin ottaa juttua varten pari kuvaa. Otin esiin kamerani ja nappasin Äyriäislautasesta muutaman kuvan. Tämä vei alle minuutin eikä varmastikaan kiinnittänyt kenenkään huomiota koko ravintolassa - paitsi viereisen pöydän fiinin pariskunnan. Laittaessani kameraa takaisin laukkuun, alkoi pariskunta kommentoida kuvien ottoani kovaan ääneen.

"Siis ei herranjumala miten noloa, ihan järkyttävää", mies sanoi.

"Aivan, siis niin järkyttävää", nainen komppasi.

"Voi hyvänen aika kun kaikesta pitää koko ajan olla ottamassa kuvia, tämäkään tyttö tuskin pystyy odottamaan että pääsee laittamaan kuvat jonnekin Twitteriin tai Facebookiin", mies sanoi.

"Niin juuri, ihan paaaaakko laittaa kaikesta syömästään heti kuva Facebookiin",  nainen sanoi.

"Ihan järkyttävää", mies totesi. Äänensävy oli niin liioitellun teatraalinen, että jos en itse olisi ollut arvostelun kohteena, olisin varmasti revennyt nauramaan.

"Niin järkyttävää", nainen jatkoi.

Pariskunnan tarkoitus oli eittämättä, että kuulen kaiken tämän. Vaikka he eivät olisi korottaneet ääntään, olisin toki silti kuullut, istuinhan vain 15 sentin päässä. Päätin keskeyttää taivastelun ja sanoin heille:

"Anteeksi nyt vain kovasti, mutta aion kirjoittaa ravintolavierailustani jutun. Tarvitsen siihen kuvia".

"Niin joo, ihan varmaan", nainen sanoi ja katsoi minua niin ylimielisesti että ihan jäädyin.

"Ihan sama mutta järkyttävän noloa tuollainen", mies sanoi ja katsoi minua yhtä ivallisesti.

Olin niin puulla päähän lyöty että pystyin vain tuijottamaan heitä.

Siinä tämä hienon näköinen pariskunta istui kuvitellen olevansa parempia ihmisiä hienoine käytöstapoineen, ja katsoivat oikeudekseen alkaa arvostelemaan ja pilkkaamaan "noloa rahvasta". Toinen tulee ravintolaan hyvillä mielin syömään, ja nämä ihmiset alkavat ääneen pilkkaamaan häntä.

Kuva: 123rf.com © Alvaro Cabrera Jiménez

Nainen katsoi minua melkein aggressiivisesti, ilmeisen provosoituneena siitä, että ylipäänsä olin kehdannut avata heille suuni. Hän alkoi selittää:

"Me oltiin juuri Pariisissa, ja sielläkin yhdessä ravintolassa istui tyttö joka alkoi kuvaamaan croissantiaan, siis ihan kääääsittämättömän noloa. Siinä se väänteli ja käänteli itseään sen kameran kanssa, jooooka puolelta piti saada kuva siitä hemmetin voisarvesta, niin uskomattoman noloa."

Tätä kertoessaan nainen alkoi itse vääntyillä ja kääntyillä istuimellaan, esittäen croissant-tyttöä. Hän heilui tuolillaan niin että päätyi osittain melkein syliini. Aloin miettiä, oliko nainen juovuksissa. Aikamoisen ylimitoitettu reaktio kuvanottooni. Nainen ei kuitenkaan vaikuttanut humaltuneelta. Hän vaikutti vain - - erittäin ylimieliseltä ja tuohtuneelta.

Olisin halunnut sanoa vielä jotain, mutta en kertakaikkiaan kyennyt. Tunsin oloni loukatuksi ja samalla häpesin pariskunnan puolesta. Käsittivätkö he ollenkaan käytöksensä epäasiallisuutta? Miten joku kehtaa olla noin epäkohtelias ventovieraalle ihmiselle? Mitä olin heille tehnyt? Otin kolme kuvaa ruoka-annoksestani.

Käännyin pois ja aloin syödä rapujani. Hetken kuluttua kuulin, kun nainen vielä totesi miehelleen, "On se kyllä ihmeellistä että lapset ja nuoret ylipäänsä tilaavat mitään äyriäisiä kun eihän ne osaa edes syödä niitä." Mies komppaili.

Lapset ja nuoret...!

. . .

Ilta meni melkein pilalle. Olin vähän aikaa kuohuksissa moisesta julkisesta "hyökkäyksestä" ja oli aika ikävä yrittää siinä syödä annostaan jota olin niin kovasti odottanut, viereisen pöydän mulkoillessa ruokailuani. Onneksi pariskunta poistui pian ja hyvä ruoka pelasti tunnelmaa edes vähän. Toisen annokseni, Scampi-salaatin, sain syödä rauhassa.

Okei. Ruokien kuvailusta on tullut blogien ja muun kuvapainotteisen sosiaalisen median kautta varsinainen ilmiö, ja varmasti se ärsyttää joitakin ihmisiä. Helkkari, myönnän itsekin että se näyttää vähän huvittavalta ja joissain tilanteissa varmasti jopa nololta. Mutta häiritseekö se ketään? Ja jos häiritsee, eikö olisi kohteliasta pitää se omana tietonaan ja päivitellä vaikka kaverinsa kanssa keskenään tilanteen jälkeen?

Kumpi on nolompaa - se että ottaa kaikessa hiljaisuudessa valokuvan lautasestaan vai se että alkaa ääneen taivastelemaan ja dissaamaan kuvan ottanutta henkilöä - niin että henkilö ja puoli ravintolaa kuulevat? En pysty ymmärtämään tällaista perusteetonta ilkeyttä.

Luulen, että tässä asiassa minulla on arvostelijoitani paremmat perusteet todeta heidän käytöksestään;

"Ihan jääärkyttävää".'

P.S. Laitan tänne taas yhteisen vastauksen kaikille niille kommentin jättäneille joille en henkilökohtaisesti vastannut - kiitos "kollektiivisesta paheksunnastanne" tällaista rahvaan kyykytystä kohtaan, todella harmi ettei kyseinen pariskunta tai ylipäänsä heidän kaltaisensa "Paremmat Ihmiset" tätä juttua ja keskustelua lue. Voisi tehdä hyvää saada vähän ajattelemisen aihetta. Kaikkiin kommentteihin olisi tehnyt mieli vastata mutta niitä on niin paljon, kiitos runsaasta osanotostanne!

Taas näitä kummia arjen juttuja jotka jaksavat mietityttää… Kahvin juonti. Suomalaiset ja kahvin juonti.

Kuinka moni teistä juo kahvia? Montako kuppia menee päivässä? Tuletteko koskaan ajatelleeksi, että kahvinkulutuksenne olisi jotenkin poikkeavaa?

Minä joudun tämän asian eteen lähes joka ikisellä ulkomaanmatkallani. Välillä alkaa jo olla huumori lopussa. Joka-aamuiset kaksi (Suomi-koon) kuppiani kahvia aiheuttavat lähes kaikkialla Yhdysvaltoja lukuun ottamatta suurta hämmästelyä ja suorastaan negatiivisia reaktioita. Joka paikassa saan olla selittelemässä ja puolustelemassa kahvinkulutustani.

Suomessa kaksi kahvikupillista päivässä on varmaankin sieltä maltillisemmasta päästä..! Käsitykseni mukaan ei liene millään lailla harvinaista että suomalainen perusjamppa tai –pirkko tuhoaa viisi tai jopa kymmenenkin kuppia kahvia työpäivän aikana. (Ainakin omaan lähipiiriini kuuluu tällaisia henkilöitä…)

Suomalaiset juovat eniten kahvia koko maailmassa. Tämä on kuulemma totta. Ennen pidin väitettä ihan naurettavana, mutta mitä enemmän matkustan, sitä todennäköisemmältä sen paikkansapitävyys vaikuttaa. Kahden kahvikupin rutiinini on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) johtanut jopa riitaisiin väittelyihin siitä, mikä on sopivaa kahvinkulutusta ja mikä menee jo terveysuhan puolelle.

Kerroinkos teille viime syksynä kahvifarsseistani Albaniassa? En tainnut kertoa. Albania vaikuttaisi olevan maa, jossa kahvinjuontia ymmärretään ehkä kaikkein vähiten. Siellä ei kahviloissa ensinnäkään tunneta latte-tyyppistä kahvijuomaa eli ns. isoa maitokahvia. Lähin vastine on cappuccino. Ja sekin tarjoillaan pienempänä kuin mihin muualla olen tottunut.

Eräässä kahvilassa pyysin, voisivatko he tehdä minulle korkeampaan lasiin tuplacappuccinon. Minua katsottiin kuin idioottia, tai kysymystäni ei ymmärretty. Seuraavalla kerralla tilasin kerralla kaksi cappuccinoa. Tätäkään ei ymmärretty. Sain vain yhden, ja kun toistin toiveeni toisesta kupillisesta, tarjoilija katsoi ensimmäistä cappuccinoani huolestuneena ja kysyi, mikä siinä on vialla. ”Ei mikään”, sanoin. ”Haluan vain toisen kupillisen”. Tarjoilija tarttui ensimmäiseen kupilliseeni ja yritti viedä sitä pois, ja jouduin käyttämään kaikki elekielen taitoni jotta viesti toisesta kupillisesta menisi perille. Lopulta sain toisen kupin, ja tarjoilija pysähtyi pitkään viereeni tuijottamaan mitä aioin kahdella kahvillani tehdä. Oli ehkä pikkuisen friikki olo.

Kaikkein erikoisin välikohtaus sattui Tiranan hotellillani. Siellä aamiaiseen kuuluvaa kahvia ei otettu itse, vaan se piti tilata tarjoilijalta. Luonnollisesti täälläkään ei tunnettu lattea tai ilmaisua ”iso kahvi maidolla”, enkä myöskään saanut läpi tilaustani kahdesta cappuccinosta. Huitaisin pikku-cappuccinon naamaan parilla hörppäyksellä ja vinkkasin tarjoilijan uudestaan luokseni.

”Saisinko nyt sen toisen kahvin?” pyysin. Tarjoilija katsoi minua kulmiaan kurtistaen. ”Toisen kahvin? Toisen kahvin? Et kai oikeasti halua juoda kahta kahvia peräjälkeen?” hän sanoi. ”Kyllä, haluan juoda toisen kahvin heti perään.” Hämmästyksekseni tarjoilija jatkoi toiveeni kyseenalaistamista. ”Tiedätkö yhtään, kuinka epäterveellistä se on? Oletko nyt aivan varma?” tarjoilija jatkoi. Kerroin olevani aivan varma, ja aloin lopulta jo ärtyä. Hyvänen aika, ei kai hotellin henkilökunnan kuulu alkaa kyseenalaistaa asiakkaidensa kahvinjuontitottumuksia..!

Tarjoilija toi lopulta kahvin, ja totesi vielä kuppia ojentaessaan, että ”Toivottavasti tiedät mitä teet. On todella epäterveellistä juoda näin paljon kahvia kerralla.”

Ei herran jestas! Ja juttua ei ole oikeasti yhtään liioiteltu. Enpä ole kuunaan saanut noin outoa palvelua missään.

Fast-forward nykyhetkeen. Täällä Luisin luona kahvinjuontini on myöskin suuren kummastelun aihe. Vaikka vierailen Luisin luona jo kolmatta kertaa, hän on aina yhtä sanalla sanoen järkyttynyt aamukahvistani.  Etelä-Euroopassa normaali kahviannos on pieni espressokupillinen, ja kahvi on toki myös vahvempaa kuin meidän suomalaisten nauttima perus pannu- tai filtterikahvi. Minä juon kahvini aina ”lattena” eli ison kupillisen jossa on n. 2 dl kahvia ja 1,5 dl (soija)maitoa. Ja perusaamuun kuuluu kaksi tuollaista kupillista. Täällä juon siis yhteensä 4 x espressokupillinen + maidot. Luis juo itse yhden espressokupillisen, eikä voi käsittää että jonkun vatsa voi kestää neljä samanlaista annosta.

Itse alan jo olla aika väsynyt tähän ikuiseen selittelyyn. Eikö ihminen oikeasti saa rauhassa juoda sen verran kahvia kuin itse tykkää ilman että siitä tehdään jatkuvasti numero? Olen niin hämmentynyt siitä että kahvi ylipäänsä aiheuttaa ihmisissä näin voimakkaita tunteita ja kannanottoja..!

Ollaanko me suomalaiset jotenkin extra-karaistuneita kahvimonstereita kun pystytään ”kylmän viileästi”  tällaiseen kulutukseen muiden laskiessa huolestuneena päivittäisiä kupillisiaan? Mistä tämä suhtautuminen oikein tulee? Ollaanko ME (ja mahdollisesti jenkit) niitä outoja ja muut oikeassa..?