Santorini on yksi Kreikan upeimpia ja ainutlaatuisimpia saaria, ja samalla kalleimpia.
Saarella on mahdollista valita kaksi erityyppistä lomakokemusta, ja hintalappu määräytyy sen mukaan. Jos haluaa klassisen maisema-Santoriniloman calderan eli purkautuneen tulivuoren kraaterinreunan puolella, saa maksaa reilusti muiden Kreikan saarten keskihinnan yli. Jos haluaa perinteisen rantaloman saaren "lättänällä" puolella, hinnat eivät juuri poikkea muista suosituista Kreikan charterlomasaarista. Mutta ympäristökään ei ole ns. ainulaatuinen, toisin kuin calderan puolella.
Useimmat saapuvat Santorinille näkemään ja kokemaan nimenomaan calderan alueen taian. Näkymät ovat sanoinkuvaamattomat; dramaattinen, tumman harmaan ja punaisen väreissä shiftaava calderan reuna putoaa jyrkästi siniseen mereen ja erityislaatuinen valo pehmeässä autereisuudessaan on kuin jostain haltiamaailmasta. Kraaterin reunaa täplittävät kylät ovat tyylissään ja arkkitehtuurissaan uniikkeja Kreikassa, missään muualla ei näe tällaisia kyliä. Santorini on kaiken kaikkiaan niin ainutlaatuinen, että jopa kreikkalaiset itse pitävät sitä ihan omana kategorianaan. On saaria, ja on Santorini.
Pienellä budjetilla matkaavalle saarihyppelijälle Santorinin calderapuoli ei ole helposti toteutettavissa oleva kohde. Pääkaupunki Firan ja aivan saaren uloimmassa kärjessä sijaitsevan Oian väliin jäävä alue on todella arvokasta aluetta luksushuoneistoineen ja hotelleineen. Domatioita tältä alueelta löytyy hyvin vähän, jos ollenkaan. Useimmat "reppureissaajat" majoittuvatkin saaren lättänälle rantapuolelle etenkin Perissan alueelle. Siellä on myös leirintäalue. Perissan hinnat houkuttavat, mutta on hyvä ottaa huomioon, että tunnelma tällä puolella on täysin toisenlainen kuin calderalla. Jos hakee klassista Santorinia, se ei löydy tältä alueelta. Kamari on toinen suosittu lomakylä lättäpuolella, ja sopii erityisesti perhelomailuun.
On kuitenkin yksi erinomainen kohde joka mahdollistaa majoittumisen vain kilometrin päähän calderan reunasta ilman korkeaa hintalappua. Tämä kylä jää monen tietoisuuden ulkopuolelle, koska se ei kuulu matkanjärjestäjien pakettilomakohteisiin eikä siitä muutenkaan koskaan puhuta Santorinin yhteydessä, koska kylässä ei ole tyypillisen Santorini-turistin näkökulmasta mitään erityistä.
Paikan nimi on Karterados. Vain kivenheiton päässä Firasta, ja täällä saa huoneiston syys-lokakuussa 25 eurolla.
Karteradosissa et ole riippuvainen busseista toisin kuin Kamarissa tai Perissassa asuessa, mikä on sen lyömätön etu. Pääset kävellen pääkaupunkiin viidessätoista minuutissa.
Karteradosissa on paljon domatioita ja yksinkertaisempia hotelleja. Valtaosa niistä on sijoittunut kylän päätien varrelle, ja päätie puolestaan yhdistyy suoraan Firaan menevään päätiehen. Karteradosista tullessa käännyt risteyksessä oikealle Cretan Bakeryn suuntaan ja olet hetken kävelyn jälkeen Firan keskustassa. Jos kilometrin kävelymatka kuitenkin tuntuu ylivoimaiselta, Cretan Bakeryn edestä menee myös bussi ;) Samalta pysäkiltä pääset halutessasi saaren rannoille ja muihin kyliin meneviin busseihin. Sanoisin siis, että Karteradosin sijainti on aika lailla täydellinen saareen tutustumisen kannalta :)
Karterados itsessään on viehättävä perinteinen Santorinin kylä. "Perusturistia" tällainen paikka ei kiinnosta mutta aitoa kreikkalaisuutta hakeville kylä tarjoaa antoisat puitteet tutkimusmatkalle.
Värikästä ja paikoin ränsistynyttä. Charmia, joka vetoaa minuun.
Tässä paikassa asuin Karteradosissa kaksi vuotta sitten.
Pyöreäkättoiset lieriön muotoiset talot ovat calderan seinämään rakennettujen luolatalojen ohella tyypillistä Santorini-arkkitehtuuria.
Firaan johtava tie ei ole mikään kuvauksellinen katu, älä anna sen lannistaa jos saavut Santorinille ensimmäistä kertaa. Edessä odottaa jotain upeaa :)
Kun kävelee vartin verran arkista, liikkeiden ja ravintoloiden reunustamaa tietä, kohtaa pian...
...tämän klassisen maiseman.
Jos majoittuisit tässä, yön hinta vielä syksylläkin alkaa jostain 150 eurosta. Mitä lähempänä calderan reunaa ja mitä esteettömämpi merinäköala, sitä kalliimpi.
Kuten totesin kaksi vuotta sitten upeassa, historiallisessa Santorinin luolatalossa majoittuessani, tämä jos mikä on alue ja majoitustyyppi josta minäkin olen valmis maksamaan ja valmis sellaiseen elämykseen säästämään. Yleisesti en piittaa hotelleista tai luksusasutuksesta, mutta Santorinin caldera kuuluu harvoihin poikkeuksiin.
Pitkillä saarihyppelyillä budjetti on kuitenkin sellainen, ettei calderamajoitus ole mahdollista. Ja muutenkin - tämän tyyppisen über-romanttisen ympäristön tunnelmallisine majoituksineen jaan kaikkein mieluiten rakkaani kanssa, en silloin kun matkustan yksin.
Siksi valintani on Karterados. :)
.
Lähdetään pienelle kävelylle calderan reunaa pitkin. Tälläkin kävelyllä on budjettinäkökulmansa ;)
Pääkaupunki Firasta kulkee kävelyreitti kraaterin reunaa seuraten aina saaren kärkeen Oiaan saakka. Maisemat reitin varrella ovat miedosti ilmaistuna fantastiset.
Matkan varrella on kohtia, joista näkee saaren kummallekin puolelle.
Firan ja Oian väliin jää kaksi muuta kylää; Firostefani ja Imerovigli.
Myös nämä kylät ovat turistillisesti erittäin kehittyneitä ja täynnä hulppeita loma-asuntoja ja hotelleja, mutta ne ovat pienempiä ja rauhallisempia ja niillä on tietyt etunsa Firaan ja Oiaan nähden. Jos Firan vilkkaus ja räikeiden turistikrääsäkauppojen ylitarjonta väsyttää, nämä kylät tarjoavat huomattavasti krääsä-siistimmän ympäristön.
Jos Oian luksustaso Firaa hienostuneempine tunnelmineen viehättää, mutta päätön väenpaljous ei (pikkuisen ja ahtaan kylän kadut täyttyvät kirjaimellisesti ääriään myöten iltaisin auringonlaskun aikaan), voi Firostefania ja Imeroviglia suositella mitä lämpimimmin. Etenkin Imerovigli on aivan erityisen chic ja caldera-näkymät Imeroviglin kohdalla mielestäni ehkä kaikkein upeimmat ja dramaattisimmat.
Thirasia on muinoin Santoriniin kuulunut ja pääsaaresta tulivuorenpurkauksen myötä erkaantunut osa, jonne pääsee Oiasta pienellä paikallisveneellä tai Firasta osana kaupallisia caldera-risteilyjä. Thirasiassa on yksi kylä, kuvauksellinen, niinikään calderan reunalla istuva Manolas, jonne kannattaa suunnata jos haluaa kokea miltä Santorini on näyttänyt ja tuntunut ennen massaturismin saapumista.
Ja nyt seuraa taas budjettivinkki.
Calderanäköalaiset ravintolat ja baarit ovat itsestäänselvästi saaren kalleimpia paikkoja syödä tai nauttia drinkki.
Hinnat ovat todellakin poskettomia maan yleiseen hintatasoon nähden; tsatsiki 6 euroa...!!! (Muualla tsatsikia voi pitää kalliina jos hinta ylittää 3,80€.)
Mutta mitä kauemmaksi Firan keskustasta calderan reunaa kävelee, sitä halvempia hintoja kohtaa. Ei suoranaisesti halpoja muuhun Kreikkaan nähden, mutta Santorinin tasoon nähden.
Etsin eilen kävelylläni mukavaa paikkaa jossa nauttia auringonlaskusta, ja päädyin lopulta Firostefaniin ravintola Vaniliaan. Täällä sain nauttia auringonlaskusta vailla Firan ja Oian ryysistä ja päättömiä hintoja.
Viinilasi maksoi 4 euroa, melitzanosalata (savustettu munakoisodippi) 4,20 ja kreikkalainen salaatti 6,70.
Erinomaiset hinnat näillä näköaloilla, etten sanoisi :)
Esimerkiksi Naxoksella vastaavat hinnat olisivat viinilasi 2 euroa, munakoisodippi 3,50€ ja horiatiki 5€.
Minulle mahdollisuus kokea tällainen hetki ja tällainen paikka on silkkaa luksusta.
Aina siihen ei tarvita suurta budjettia. :)
Karteradosin majoitusta löytää muuten Booking.comista helpoiten kun kirjoittaa hakukenttään suoraan Karterados, ei Santorini.
Santorini sunset @ Firostefani from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.
Ei tähän vain kyllästy. <3
Santorini.
Annan teille huomenna muutamia vinkkejä siihen, kuinka kokea kallis caldera-puolen Santorini budjetilla ;)
Se on mahdollista :)
...illallistreffit Naxoksella lukijani kanssa! :) <3
(...he ovat kaikkialla... Karkkipäivän lukijat :D)
...Joikin tuotearvostelu jota en vain saa valmiiksi koska koko ajan tekee mieli kirjoittaa Kreikasta. No, jos suotte sen ilon minulle vielä kahdeksi viikoksi, kohta saatte taas niin paljon kosmejuttuja että pursuaa korvista ulos :D
...pääsen tänään shoppaamaan Korresia! Uuu, pieni suuri kosmeettinen ilo <3
...Donoussa! Aah, siis voi hyvänen aika mitä helmiä pikku-Kykladeilta löytyy, en malta odottaa että pääsen jakamaan kertomukset Kykladien omista "Sottunga"-saarista :)
...kynnet on taas aivan kamalassa kunnossa! Huollosta neljättä viikkoa... Hävettää mennä tämän näköisenä kauneusbloggaajana tapaamaan lukijaa :p
...te olette ihan parhaita kun innostuitte lähtemään mukaan postikortteja Astypalealle -tempaukseen! <3
...tuo yksi paikka kahden tunnin laivamatkan päässä... en voi pysyä sieltä poissa.... en vain voi... Saari toimii kuin magneetti, turha taistella sen vetovoimaa vastaan... Ja miksi taistellakaan?
Siksi suuntaan huomenna...
Santorinille.
I'll have my fix again <3
Eiliseen postaukseen liittyen....
Tämä on nyt ehkä ihan hulluimpia päähänpistoja mutta kun se tuli mieleeni, niin jaan sen. Kun olen sellainen :)
Kun lähdin tänään aamuyöllä kello 05.15 Astypalealta, kohtasin satamassa yllättäen pappaystäväni Lefteriksen.
Vanhus tuli luokseni uurteiset kasvot hymyssä, rutisti minua ja sanoi että oli kovasti odottanut että olisin illalla tullut vielä tervehtimään häntä ylä-Choran viralliseen kohtauspaikkaan, "pappakuppilaan". Pahoittelin ja sanoin että olin kirjoittanut koko illan blogiini juttua Astypaleasta. Kerroin, että Lefteriskin oli päätynyt juttuun ja että olin kirjoittanut kafeneionista ja seinällä olevista vanhoista valokuvista.
Vanhus vaikutti ilahtuvan ja olevan ehkä vähän tohkeissaan. Kun laivan portit avattiin ja olin lähdössä, vaari tarttui minua kädestä ja sanoi, "Lähettäisitkö minulle yhden kuvan jonka otit, niin voin laittaa sen kuppilan seinälle?"
Koukeroisin kirjaimin hän kirjoitti lapulle Poste Restante -osoitteen. Monissa Kreikan pikkukylissä ei ole omia postilaatikoita vaan posti haetaan postitoimistosta. (...kuka posteljooni jaksaisi niitä labyrinttikujia edes kulkea säkkeineen... ^_^)
Ja tähän liittyy ideani. Minulle tuli mieleen, että entäpä jos ilahdutettaisiin Lefteristä ja astypalealaisia postikorteilla Suomesta?
Saari, jonka asukkaat vaikuttavat vilpittömästi surevan sitä, että ovat jääneet turismi-Kreikan takapajulaan. Saari jolle hallitus (joka vastaa julkisten laivareittien suunnittelusta) ei suo kunnollisia laivayhteyksiä että useampi jaksaisi löytää tiensä Astypalealle saakka.
Minulle tuli haikea olo lähteä Astypalealta. Domatiani isäntäkin katsoi minua vähän pettyneen näköisenä kun ilmoitin lähdöstäni, "Why you stay so short time? So soon you leave?"
Niin minulle tuli mieleen, että jos ilahdutettaisiin saarelaisia terveisillä Suomesta :) Välitettäisiin heille tunne, että jossain Pohjolan perukoilla yhdessä maassa jokunen ihminen kuuli nyt Astypaleasta :) Choran kafeneionin kuvaseinä saisi täydennystä pohjoisen eksoottisilta kulmilta ^_^ Ehkä tämä on ihan höpsö idea mutta jos joku haluaa lähteä mukaan, niin se olisi mukavaa :) Koska ilahduttaminen on mukavaa <3
Postikortin voi laittaa osoitteeseen:
LEFTERIS AGGELIS
POST OFFICE
CHORA
85900 ASTYPALEA, DODEKANISOS
GREECE
.
P.S. 2 Ootte niin parhaita kun innostuitte tästä ^_^ <3 <3
Nyt ollaan Kreikan saarten periferiassa.
Kirjoitin Amorgoksen kohdalla, että se on Pireuksesta lähtevän Keski-Kykladien linjan toisiksi viimeinen pysäkki. Astypalea on se viimeinen.
Ja siellä olen nyt.
Ihan alkuun voi vain todeta: voi Astypalea-ressua.
Kiitos sijaintinsa ja laivareitin muiden saarten korostetun tärkeyden, Astypalealle on todella hankala päästä. Laivat Pireuksesta päin saapuvat tänne aina keskellä yötä, aamu-kolmen kieppeillä tarkemmin sanottuna. Päivälauttoja ei ole. Korjaus; ainakin kesällä 2018 Astypalealle pääsee myös päiväaikaan Pireuksesta aamulla lähtevällä laivalla :) Laiva saapuu Astypalealle 16.25.
Saarella on lentokenttä, mutta lentoliput tänne ovat paikallisten mukaan niin kalliita ettei monillakaan ole niihin varaa.
Pireuksesta on Astypalealle 9 tunnin laivamatka, ja aikataulut on ajoitettu reitin turistillisesti tärkeimpien saarten, Paroksen ja Naxoksen mukaan. Koska Astypalea on pieni ja katsotaan vähemmän vetovoimaiseksi saareksi, sinne on korkeasesongillakin vain viisi laivayhteyttä viikossa. Ja vain iltalaiva.
Paikalliset eivät ole tästä lainkaan iloissaan. Tässä meillä on saari, joka toivoisi enemmän turismia.
Laiva oli Astypalealle saapuessaan lähes tyhjä
Itse hyppäsin Pireuksesta lähtevään Blue Star Ferriesin iltalaivaan Naxoksella, jossa paatti pysähtyy vielä inhimilliseen kello 23.05 aikaan. Tuulisen sään vuoksi laiva saapui lopulta päätepysäkilleen tunnin myöhässä aamuneljältä. Jos keskellä säkkipimeyttä silmät ristissä saapuminen ei jo verottaisi saarelle saapumisen miellyttävyyttä, tapahtuu ensikohtaaminen vieläpä sivistyksen ulkopuolelle rakennetussa tyhjässä Uudessa Satamassa, josta on 5 km saaren pääkaupunkiin. (Vanha satama Choran alapuolella palvelee nykyään vain purjeveneitä ja Kalymnokselle liikennöivää pientä laivaa.)
Jos et ole sopinut majapaikkasi kanssa ennakkoon noudosta, saatat jäädä pimeälle laiturille yksinäsi ihmettelemään, ainakin jos saavut korkeasesongin ulkopuolella. Minun saapuessani paikalla oli tasan yksi taksi joka täyttyi saman tien ja kaasutti tiehensä. Olin jo hetken huolissani kun omaisiaan hakemaan tulleet autot yksi toisensa jälkeen katosivat, mutta parkkialueen viimeisestä nurkasta astui lopulta esiin mies joka esittäytyi domatiani edustajaksi. Huoh!
15 minuutin ajomatkan jälkeen minut oli jätetty hiljaiselle kadulle majapaikkani ovelle ja sain avaimen käteen. Mies toivotti hyvät yöt ja ajoi tiehensä.
Näin saavuin Astypalealle. Päätepysäkille. Asukasluku 1200.
Astypalea on siitä mielenkiintoinen saari, että se muistuttaa tyylillisesti täysin Kykladeja valkoisine sokeripalataloineen, mutta kuuluu Dodekanesiaan. Historiallisestikin Astypalea on ollut osa Kykladeja, mutta jossain jaossa se päätettiin liittää Dodekanesiaan. Yhden tarinan mukaan, kun Kreikan ja Turkin raja vedettiin vuonna 1830, Astypalea jäi epätarkan kartan vuoksi Turkin puolelle ja joutui tämän vuoksi myöhemmin osaksi Dodekanesiaa.
Oli historia tai laivayhteyksien surkeus mikä hyvänsä, on Astypalea ehdottomasti vierailun arvoinen. Ainakin jos on viehtynyt rauhallisiin kohteisiin joissa turismi on erittäin pienimuotoista ja arvostaa kuvankauniita kyliä. Astypalealla ei ole montaa kylää, mutta sen pääkaupunki, Chora, kuuluu Kreikan saariston kauneimpiin ja parhaiten säilyneisiin. Se on saaren ainoa mainittavan kokoinen asutuskeskus, muut kylät ovat lähinnä kourallinen taloja parin rannan ympärillä.
Juuri Chora tekee Astypaleasta minulle vierailun arvoisen. Se on niin täydellisen postikorttimainen ylimmällä huipulla kohoavine Kastroineen että tunsin äärimmäisen syvää tyydytystä vain päästessäni näkemään sen "livenä". Ja painamaan kameran laukaisinta lukemattomia kertoja.
On jälleen ollut todella mielenkiintoista kokea, miten erilaisia saarten tunnelmat ovatkaan. Astypalealla on paljon yhteistä Amorgoksen kanssa: kummatkin ovat suhteellisen eristyksissä, ne ovat karun vuoristoisia ja kummallakin on kauneudestaan kuulu Chora. Kummatkin tunnetaan vähemmän turistillisina paikkoina. Silti, Amorgoksen menoa voisi luonnehtia supervilkkaaksi uneliaaseen Astypaleaan verrattuna. Täällä on todella, todella, todella hiljaista.
Kun astuin aamulla ulos domatiastani ja kuvasin tyhjän, hiljaisen, rantaa seuraavan pääkadun, odotin sen täyttyvän ihmisistä myöhemmin päivällä ja viimeistään illalla. Iltaisinhan Kreikassa kaikki ovat ulkona. Vaarista vauvaan, suunnilleen. Kävellään pitkin pääkatua ja vaihdetaan kuulumisia, volta eli iltakävely on yksi Kreikan näkyvimpiä perinteitä. Olen nähnyt ihmisten pulppuavan iltaisin koloistaan ja täyttävän pienen pääaukion parin sadan ihmisen pikkukylissäkin.
Ei Astypalealla. Pääkaupunki on syyskuun lopulla hiljaisempi kuin Järvelän keskusta heinäkuussa. Ravintolat ja kahvilat ovat tyhjiä, vain muutamassa kafeneionissa (="äijäkuppila") istuu vakioporukkansa pelaamassa korttia.
Menin tänään kaupungin rannalle. Siellä ei ollut ketään muuta kuin minä.
.
Eilisellä kävelylläni Choran vanhimmassa osassa eli Kastrossa kohtasin yhden ihmisen. Mies istui maalaamassa kun kuljin ohi.
Kohtasin hänet myöhemmin uudestaan istuessani itse kuvaamassa erään kirkon edessä. Mies alkoi jutella minulle.
Kävi ilmi, että hän on Itävallasta, omistaa Astypalealla talon ja on viettänyt täällä vaimoineen kesät viimeiset 30 vuotta. Sain kuulla, että Kastron alue oli vielä 20-30 vuotta sitten käytännössä hylätty rauniokaupunki, ja pääosa choralaisista asui alhaalla satamassa.
Vanha Kastro oli sortunut pahoin maanjäristyksen seurauksena eikä paikallisilla ollut kiinnostusta elvyttää aluetta. Sitten saarella vierailleet ulkomaalaiset iskivät silmänsä kuvauksellisiin rauniotaloihin, ostivat ne pilkkahintaan ja alkoivat kunnostaa niitä. Ulkomaisen kiinnostuksen seurauksena myös paikalliset tajusivat alueen arvon ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Kastro on jälleen täyttynyt elämällä ja asukkailla. Kunnostetut talot näyttävät raunioita vasten silmiinpistävän uusilta ja "kiillotetuilta". Todella kiehtova kaupunginosa kävellä.
Kuvia Kastron alueelta
Mutta vaikka täällä on asukkaita, niin hiljaista täällä silti on.
Astypalean Chora on kuvauksellisempi kuin Amorgoksen ja näyttää paljon isommalta ja jotenkin kosmopoliittisemmalta, mutta Amorgoksen Chorassa on enemmän eloa ja palveluita. Siellä on tavernoita, baareja ja pieniä söpöjä putiikkeja. Vielä syyskuun lopullakin siellä liikkui ihmisiä ja ravintolat olivat auki. Astypalealla ruokapaikan löytäminen ei ollut ihan helppoa.
Etsiessäni lounaspaikkaa törmäsin Choran keskusaukiolla papparaiseen joka kysyi voiko olla avuksi.
Kerroin ruoka-aikeeni ja pian istuinkin papan kyydissä matkalla rantakylä-Livadiaan, jossa papan serkulla kuulema oli taverna. "Melkein kaikki muut paikat ovat jo kiinni", mies, Lefteris nimeltään, kertoi. "Mutta serkun paikasta saat ruokaa".
Livadia
Ja niin sainkin. :) Lefteris jäi lounasseuraksi, ja juttelimme elämästä Astypalealla ja paljon muustakin. Papat ovat hyvää seuraa, olen matkoillani huomannut.
Ruoan jälkeen Lefteris halusi vielä näyttää minulle kantapaikkansa eli Choran keskusaukion kafeneionin. Baarin seinät on kuvitettu vanhoilla valokuvilla ja sain kuulla kellastuneiden kuvien henkilöistä monet tarinat...
.
Astypalea on vierailun arvoinen, mutta kaksi päivää täällä on tarpeeksi. Ainakin tähän aikaan sesonkia.
Niin paljon kuin antituristilliset saaret minua viehättävätkin, niin kaipaan vähän enemmän elämää ympärilleni. Sitä voi olla paljon pienemmissäkin paikoissa, koko ei ole ratkaiseva tekijä.
Verkkainen uneliaisuus kenties on juuri osa Astypalean charmia ja persoonaa.
End of the line.
Joku kysyi kommenteissa hiljattain minun ja Mr. Karkkipäivän parisuhteesta, ja miten meillä käytännössä toimii tällainen suhde jossa vietämme niin paljon aikaa erillämme.
Olemme erillämme osin pakon (työhön liittyvien olosuhteiden) sanelemana, osin myös omasta halustamme, koska kummallakin on harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita joihin toinen ei niin luontevasti sujahda mukaan. Miehellä on esimerkiksi rakkautensa vuoriin ja kiipeilyyn, minulla Kreikkaan ja saarihyppelyyn. Ja kun reissataan, toinen haluaisi luksusta, toinen vuokrahuoneita ja itse kokattuja aamiaisia.
Mun mies ei taida ylipäänsä olla saari-ihmisiä… Kyllä hän Ahvenanmaankin sijaan valitsee Lapin. On monia asioita ja paikkoja, joissa meillä on luontevaa viettää aikaa ilman toista. Sitä ei edes mitenkään erityisesti ajattele, se on aina ollut niin. Eikä se tarkoita että haluaisi yhtään vähempää olla toisen kanssa.
Lapista puheen ollen, juuri nyt, minun istuessani pienessä kellertävänsävyisessä keittiössä Naxoksen vanhassakaupungissa, mies on telttoineen jossain Kilpisjärven maisemissa. Ehkä hän on paistamassa makkaraa nuotiotulella. Tänään aamulla hän oli huiputtanut Haltin. Sain sieltä kuvaterveiset. <3
Olen kertonut täällä blogissa kuinka rakastan yksin matkustamista ja kuinka juuri se yksin oleminen on ”se juttu” ja mahdollistaa asioiden ihan erilaisen, intensiivisemmän kokemisen. Kun ei ole seuralaista viemässä osaa huomiosta, tulee tarkkailtua ja absorboitua ympäristöä eri lailla. Panee merkille asioita joita ei ehkä muuten huomaisi. Saa eri tavalla yhteyden paikallisiin.
Ja ennen kaikkea, ei tarvitse tehdä kompromisseja. Saa kävellä ympäri labyrinttikujia aamusta iltaan jos siltä tuntuu tai pysähtyä johonkin niemennokkaan kolmeksi tunniksi sanomatta sanaakaan. Juuri se on niin vapauttavaa, niin ihanaa. Saan seurata tunnettani ilman että valintani ärsyttävät ketään. Saan olla juuri niin hidas patikkapolulla kuin haluan tai jäädä Hondos Centeriin hiplaamaan huulipunia ihan niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Se ei pilaa kenenkään toisen lomaa.
Vapaus ja riippumattomuus. Se on äärettömän ihanaa.
Ja kuitenkin. Vaikka juuri kirjoitin kaiken tuon ja se pitää täysin paikkansa…
Kaipaus. Voimakas halu jakaa kokemuksia rakkaani kanssa. Joka päivä tulee hetkiä, jolloin tunnen suurta haikeutta siitä ettei mies ole näkemässä tätä kanssani. Haluaisin, että hänkin haluaisi olla täällä. Että hänkin jakaisi sen tunteen mikä minulla on Kreikkaa ja näitä pieniä saaria kohtaan.
Koska lopulta, onni on todellisinta kun sen saa jakaa. Jotenkin näin sanottiin elokuvassa Into The Wild.
Jouduin poikkeuksellisen tunteellisuuden valtaan saapuessani eilen Naxokselle. Viimeksi kun olin täällä, oli miehenikin täällä. Muistatteko kun kaksi vuotta sitten mieheni ja anoppini liittyivät viimeisellä viikolla saarihyppelylleni? Halusimme antaa anopille lahjaksi matkan turkoosin veden äärelle. Sitä hän oli toivonut, että joskus pääsisi uimaan turkoosinsiniseen mereen.
Nyt Naxos on leimautunut minun ja miehen saareksi. Samoin kuin Paros ja Santorini, koska niillä olemme käyneet yhdessä. Siksi minut valtaa täällä nyt erityinen haikeus… Jään katselemaan tiettyjä kaariholveja, kujia ja ravintoloita pitkään koska me olemme kulkeneet tai istuneet siellä.
Mies on sanonut aina, ettei Kreikassa ole mitään mikä erityisesti vetäisi häntä puoleensa. Hänen ”Kreikkansa” ovat vuoret.
Siinä missä minä en ole onnistunut tartuttamaan rakkaaseeni kipinää Kreikkaa tai Ahvenanmaata kohtaan, on mies saanut minutkin rakastumaan vuoriin. Ja ulkoilmaelämään. Vaeltamiseen. Siksi matkat ja retket luonnon keskelle toimivat meillä parhaiten, ei tule riitaa hotellien tasosta tai ravintoloiden hinnoista. Minäkin koen vuorilla tai metsän keskellä ääretöntä onnea ja iloa.
Olisin mielelläni tänä iltana käpertynyt miehen viereen makuupussiin Haltin juurella. Tai... hän olisi voinut etsiä halvan äkkilähdön Santorinille...
Kun katson iltaisin Egeanmereen hitaasti valuvaa pehmeäreunaista, oranssinpunaista aurinkoa, ajattelen aina mielessäni, ”Kunpa miehenikin jonain päivänä istuisi tässä vieressäni ja rakastaisi tätä.”
Ehkä se jonain päivänä tapahtuu.
Just tällaisia reissustooreja on ihan parasta jakaa :) Kun jotain sattuu täysin odottamatta ja spontaanin kohtaamisen seurauksena pääsee kokemaan jotain erityistä :)
Sattumanvaraisesti valitsemani rantabaari Egialissa ja siellä aivan ohimennen tiskillä kohtaamani mies johtivat kolmea päivää myöhemmin siihen, että sain kuulla jälleen yhden mielenkiintoisen elämäntarinan, sain uuden ystävän, pääsin kierrokselle Amorgoksen ainoaan viiden tähden hotelliin ja - - palasin illan päätteeksi kera violetin hiusvärin ^_^ Asioita, joita ei vain voi ennustaa - ne vain tapahtuvat :D
Tarinankertojamaisesti aloitan sanoilla; kaikki alkoi siitä kun... tein viime keskiviikkona päiväretken Egialin kylään.
Päivän päätteeksi päädyin istuskelemaan ja odottamaan bussia yhteen rantabaareista. Kun menin maksamaan juomiani, tiskillä seisoskellut tatuoitu, hauskan näköinen mies kommentoi jotain hiuksistani ja kysyi mistä päin olen. Puheliaalta vaikuttava brittienglantia puhuva mies olisi selvästi mielellään jatkanut juttua pidempään, mutta minulla oli kiire bussiin. Muutaman minuutin aikana ehti kuitenkin käydä selväksi, että meillä oli hyvin samanlainen hyperinnostunut persoonallisuus ja juttua riitti, itse asiassa harmitti aika lailla että bussi oli juuri lähdössä. Mies tuikkasi minulle käyntikorttinsa ja sanoi että ota yhteyttä jos olet vielä tulossa Egialiin päin. "Teen conciergen hommia tuossa Aegialis-hotellissa", hän sanoi. Mat Turner, luki käyntikortissa.
Ei kuitenkaan tullut enää tilaisuutta ottaa Matiin yhteyttä, ja viikko kului loppuun.
Eilen oli viimeinen päiväni Amorgoksella, ja olin suunnitellut tekeväni vielä pari lyhyttä patikkaretkeä Katapolan ympäristöön. Erittäin tuulinen sää kuitenkin pilasi suunnitelmani (puuskia vastaan sai suunnillen kävellä etuviistossa...), ja todettuani tilanteen jäin haahuilemaan Katapolan satamaan. Mitähän sitä nyt sitten tekisi. Yhtäkkiä läheltä kuului iloinen tervehdys, ja tunnistin puheliaan britin. Mat siellä vilkutteli minulle kuin olisimme jo vanhoja ystäviä. :)
Mat oli Katapolassa saattamassa erästä hotellin asiakasta laivalle, ja pian istuimmekin lounaalla ja puhua pälpätimme kuin vanhat kaverit. Tosi hassua :) Olin tuntenut miehen 5 minuuttia :)
"Kaverikuva" ^_^
Selvisi, että Mat oli päätynyt töihin Amorgokselle workaway.comin kautta (en ollut kuullutkaan tuosta, vinkkiä niille joita kiinnostaa lähteä työseikkailuille maailmalle ruoka- & majoituspalkalla). Kuuban ja Bulgarian jälkeen Mat kuulema tuikkasi sormen sokkona Kreikan kartalle, ja sormi osui Amorgokseen. Sinne seuraavaksi. Mat ei ollut koskaan aiemmin ollut Kreikassa.
Nyt mies on asunut Amorgoksella 6 kk ja on jo kuin yksi saarelaisista. "Täältä en halua enää muuttaa", mies hehkutti silmät tuikkien. Niin vilpittömän innostunutta oman saarensa löytänyttä Kreikka-intoilijaa en tosiaan ole ennen tavannut, ehkä itseni poislukien ^_^
Alkuperäiseltä ammatiltaan Mat on puuseppä ja aloitti Aegialis-hotellissa ns. "jokapaikan-korjailumiehenä". Hän ehti olla tässä työssä vain kuukauden, kun hotellin pomo kutsui hänet huoneeseensa. "Mat, taidat tykätä jutella enemmän kuin tehdä töitä", hotellin johtaja oli todennut. "Helkkari", Mat sanoi ajatelleensa, "nyt saan potkut". Sosiaalinen ja puhelias britti jäi jatkuvasti suustaan kiinni hotellin asiakkaiden kanssa. Potkujen sijaan Matille tarjottiin työtä conciergena. En tiedä onko tälle suomenkielistä nimikettä, mutta se on laadukkaiden hotellien asiakaspalvelukonseptiin kuuluva tyyppi joka käytännössä auttaa asiakkaita viihtymään ja pysymään tyytyväisinä, varaa heille lippuja, kertoo vinkkejä jne.
Mat sanoi ettei meinannut uskoa korviaan ja tuuriaan. Hän ei ollut koskaan ollut missään tämän suuntaisessakaan työssä, mutta tehtävä kuulosti kuin luodulta miehelle jolta ei sosiaalisia taitoja ja karismaa puuttunut ja joka rakasti puhua ihmisten kanssa Amorgoksen aarteista. Hotellin johto oli nähnyt tämän ja yhtäkkiä "ruoka- & huone" -palkalla remppamieheksi tullut Mat kohosi kunnolla palkattuun, arvostettuun ja ennen kaikkea, Matin sanoin: hemmetin upeaan ja hauskaan työtehtävään.
"En voi vieläkään käsittää onneani, elän todellista unelmaa ja herään joka päivä kiitollisuudesta ratketen", Mat kertoi.
No en ihmettele ^_^
Mat kysyi haluaisinko tulla tutustumaan hänen unelmaduuniinsa, ja totta maar halusin :) Yhtäkkiä tuulinen päivä oli saanut mitä kiinnostavinta sisältöä ^_^
Ajoimme Egialiin, ja paikka jonne minut vietiin sai tämän paatuneen esteetikon leuat loksahtamaan. Aiemmalla vierailulla olin kuvannut hotellin vastapäiseltä puolelta lahtea, tietämättä paikasta mitään.
Olin jo luullut nähneeni Egialin ja Amorgoksen, mutta en ollut nähnyt sitä näin. Aegialis Hotel & Spa'n kautta avautui aivan toisenlainen, todellakin viiden tähden näkymä ja kokemus. Valo tällä puolella lahtea oli jotenkin erilaista ja minulle tuli heti mieleen Santorinin pehmeä, autereinen, aivan tietyn lämpimän keltaisen sävyinen valo. Olinko enää edes Amorgoksella..?
Hotellin terassi on jo itsessään kuin lomakohde....
Minun seurassani matkatessa harvoin pääsee kurkistamaan mihinkään luksuspaikkoihin koska tyylini reissata on aivan erilainen. Haluan nyt viedä teidät pienelle kierrokselle toisenlaiseen Kreikan kohteeseen kuin millaisia matkakertomuksissani on totuttu näkemään. Minulla ei olisi varaa asua Aegialiksessa omilla reissuillani, mutta osaan antaa uniikeille paikoille arvoa kun niitä kohtaan. Tällaisilla maisemilla ja puitteilla on toki hintansa.
Ja voihan täällä käydä nauttimassa lasillisen tai illallista upealla terassilla auringonlaskusta nauttien, se ei paljon maksa :) Budjettimatkalainen pääsee vitosen sijoituksella (talon viini maksaa 4,50€!) hetkeksi toisenlaiseen maailmaan... Jos tulette joskus Amorgokselle, älkää missatko tätä paikkaa! Puitteidensa puolesta varmaan halvin viinilasi jonka olen missään juonut ;)
Aegialis-hotelli sijaitsee korkealla rinteellä Egialin kylän kauimmaisessa reunassa ja on ensimmäinen rakennelma joka kylästä näkyy kun lähestyy Katapolan suunnasta.
Autereinen Santorini-valo....
Kyllä kelpaa istua aamukahville....
Pääsin kurkistamaan huoneisiinkin. Nämä edustavat klassista huonetyyppiä.
Tämän taas ollessa "moderni" huone. Osassa huoneista on oma patio, no kuinkas muuten... ;)
Presidenttisvittiä en valitettavasti päässyt näkemään mutta eipä sitä varmaan moni muukaan "tavan kuolevainen" näe... :D
Aegialis-hotelli tunnetaan myös wellnes-centerinä ja on kuulema suursuosittu kohde joogaryhmien keskuudessa. Hotellilla on kaksi suurta ulkoterassia pelkästään joogakäyttöön. Tämä on maisema toisesta käsin kuvattuna.
Jooga ja luksus tuntuvat monesti kulkevan käsikkäin, mielenkiintoista.
Kylpyläosasto.
Kylpylän yläkerrasta löytyy paikka, josta muodostui minulle aivan erityisen ilahduttava vierailukohde...
Kampaamo. Sain kuulla että Aegialiksen kampaamo on niin suosittu että se oli ajanut kylän muut kampaajat out of bisnes...
Hetken mielijohteesta kysyin, olisiko kampaamossa sattumoisin violettia hiusväriä. Ajattelin, että saan seuraavaksi osakseni kummastuneen katseen (värjääkö joku pikku-Amorgoksella hiuksiaan liilaksi..? Tai joku viiden tähden hotellin asiakkaista....?), mutta sen sijaan kampaajatar kääntyi ja veti kaapista esiin violetin Directions-hiusväripurkin.
Kampaamo ei kuulema normaalisti myy värejä asiakkaille (minulle oltiin ennemminkin buukkaamassa hiustenvärjäysaikaa), mutta Mat taivutteli kampaajan myymään purkin minulle ^_^ Siitä oli jo käytetty melkein puolet mutta kyllä mä varmaan saan tuon kolmeen käsittelyyn riittämään kun sekoittaa hoitikseen :)
Huraa..! :) Pikkuisen hullua että aamupäivällä teen postauksen jossa harmittelen violetin hiusvärin loppumista ja mietin voisikohan sellaista löytää miltään saarelta - ja päivän päätteeksi mulla on violetti hiusväri ^_^ :D
Jäin Aegialiksen terassille ihailemaan auringonlaskua ja melkein sulin värien mukana mereen... Luonnon ja ympäristön kauneuteen liittyvät kokemukset tuovat minulle niin voimakkaita onnen tuntemuksia että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Yritän silti. Meri, hiljaisuus. Kermaisena kiekkona horisonttiin laskeva pinkin, oranssin ja roosan väreissä shiftaava aurinko. Minä yksin viiden tähden terassilla.
Ja vielä se violetti hiusväri repussa.
Tällaisia hetkiä varten sitä reissaa. <3
Noniin, tämäkin päivä koitti: Sanni-muumio on liittynyt Instagramiin :)
Minut löytää sieltä nimellä @karkkipaivasanni
Jotenkin odotin että olisin laittanut Insta-tilin pystyyn saman tien kun viime helmikuussa vuosien jossittelun jälkeen viimein hankin älypuhelimen. Niin vain siihen meni puoli vuotta. Hidas lasku älypuhelinsovelluksiin ^_^
Pitkään en tajunnut yhtään mistä Instassa on kyse enkä saanut kiinni siitä miksi joku jakaisi jotain random "Tässä mä nyt seison Eiffelin juurella" -kuvia toisten pällisteltäväksi. Mun mielestä siihen riitti Facebook. Sittemmin olen tajunnut homman pointin - siis tykkäänhän mä itsekin katsoa ja jakaa lyhyitä hetkiä ja tunnelmia ja teen sitä blogissakin suunnilleen anteeksipyydellen "kun tänään ei ollut muuta sisältöä". Instan kaltaisessa paikassa lyhyet fiilishetket ovat selkeästi ja nopeasti "nautiskeltavissa" ilman esim. Facebook-ympäristön valtavaa muuta informaatiovirtaa.
Etenkin matkoilla on tehnyt monesti mieli jakaa joku nopea ohimenevä hetki... Siksi Instagram. :) Viimein.
Otan tulevan Kreikka-reissun Instagramin testiajona ja katsellaan miten paljon tulee jaettua kuvia munakoisoannoksista ja romanttisen ränsistyneistä talonseinistä ^_^
Olen tämän aamupäivän opetellut Instan käyttöä ja olo on kuin tarhalapsella ensimmäisenä päivänä. :) "Laitanks mä nyt @ vai #..." Ei hitto kyllä mua oikeasti naurattaa että voin olla niin vanhanaikainen monissa asioissa :D Samaan aikaan puikkelehdin notkeasti yhdessä some-kanavassa ja olen kuin kankea muinaisjäänne toisissa kanavissa... Riian matkalla yksi lukija kysyi voisinko jakaa matkan kuvia vaikka Messengerillä niin mä jouduin vastaamaan etten käytä sitäkään... (ellei se ole sama kuin Applen iMessage :p)
Insta vaikuttaisi oikeasti sopivalta ympäristöltä mun spontaanille ihmettely/innostus/kannanotto-taipumukselleni, siellä voi jakaa niitäkin ihmettelyjä mitä ei täällä blogissa viitsi jakaa :D ^_^
Käykää tukemassa tädin haparoivia ensiaskelia Instan ihmeellisessä maailmassa. :)
.
P.S. Eipä mun muuten-niin-some-perehtynyt "Mulla-on-yli-200-seuraajaa-Twitterissä" -miehenikään omista Insta-tiliä. Eli en näköjään kuitenkaan ollut viimeinen Instaton some-käyttäjä tässä maassa ;) Muita Instattomia?
Kuopiolaisena en voi olla tuntematta suurtakin haikeutta lukiessani uutisista Anttiloiden sulkemisesta. Jokohan myös Kuopion Anttila on sulkenut ovensa..? Kun seuraavan kerran saavun vanhaan kotikaupunkiini, tuttu rakennus on hiljentynyt.
Se tulee olemaan omituista.
Oletan, että tunteellinen suhde Anttilan tavarataloon on ehkä epätrendikkäintä mitä voi entisenä muotiblogiportaalina tunnetun sivuston bloggaajana ilmaista, mutta eipä minua trendikkyydestä tunnetakaan.
Kuopiolaiselle Anttila on merkinnyt paljon. Ainakin minun ikäluokalleni. Se on maamerkki. Se on paikka jossa kaikki käyvät. Kävivät. Mistään muusta yksittäisestä kaupasta en ole elämäni aikana ostanut yhtä paljon. Ihan kaikkea. Poneista verhoihin ja meikkivoiteesta pastasiivilöihin.
Siksi Anttila ansaitsee muistokirjoituksen.
Kuopion Anttila, monet hetket olen sisuksissasi viettänyt. Muistoihini jäävät:
Kun 90-luvun alussa jonotin Top 10 -osastolla Hausmyllyn nimikirjoituksia.
Kuinka kerran sain teini-ikäisenä päähänpiston osallistua leluosastolla My Little Pony -värityskilpailuun, voitin ja soitin Anttilaan hirveissä omantunnontuskissa että antakaa voitto jollekin toiselle, en mä voi ottaa tätä kun joku lapsi olisi ilahtunut siitä.
Kuinka liukuportaiden välissä olevan myyntilaarin pikkutavaroihin kuten nenäliinapakkauksiin ja käsisaippuoihin piti aina tarttua liukuportaissa seistessään, ja kuljettaa ne liukuportaiden toiseen päähän ja sotkea sillä tavalla laareja. Lapsena piti tehdä kaikkea tällaista tyhmää.
Kuinka ala-asteikäisenä tienasin taskurahaa viemällä Anttilan asiakaskärryjä paikoilleen. Siihen aikaan kärryjen paikoilleen viemisestä sai pienen tarran ja tarpeeksi tarroja kerättyään sai rahaa.
Kuinka lukioiässä kävin aina koulun jälkeen ostamassa ruokaosaston paistopisteestä porkkanaleipää, myslileipää ja Veljmiehen omaa ruisleipää. Ja tein niistä ruoan.
Kuinka yhden lapsuudenaikaisen parhaan kaverini äiti oli töissä yläkerran osastolla ja minusta oli niin siistiä lapsena ajatella että jonkun äiti saa olla töissä Anttilassa.
Kuinka jännää oli teettää alakerran käyntikorttikoneessa höperöitä käyntikortteja - ihan kuin 11-vuotias olisi sellaisia johonkin tarvinnut.
Kuinka yläasteiässä notkuimme tavaratalon katon parkkipaikalla ja katselimme alas torille ja bongailimme ihmisiä.
Kuinka monet kerrat olen korjauttanut kenkäni alakerran pikasuutari-pisteessä.
.
Viimeisen kerran asioin Anttilassa viime jouluna.
Niin monta vuotta katselitte toisianne torin yli, sinä ja Iso Sininen. On se outoa kun yksi on nyt poissa. Kilpailu on päättynyt.
Puijonkadun Anttila, kiitos kaikesta.
