Olen palannut Ateenaan.

Fiilis laivan lipuessa irti Santorinin  satamasta oli erittäin nyyh... (ja voi sitä tunneryöppyä kun paatti pysähtyi matkan varrella Paroksella), mutta kun Blue Star Delos kahdeksaa tuntia myöhemmin kolahti kiinni Pireuksessa, olo oli jo vaihtunut jälleennäkemisen riemuun Ateenan kanssa.

Illalla tapaan taas rakkaan ystäväni Mariannan jonka moni teistä jo melkein "tunteekin" blogin kautta :)

Minulla ei ole tänään aikaa kunnon blogipostaukselle joten laitan tällaisen nopean huvituksen: rumin kuvan minusta ja Mariannasta koskaan? :D (Ei tuo ylempi vaan alempi ^_^)

Monet kuvat on meistä vuosien varrella otettu, mutta tämä vei voiton ^_^

Mariannan mies kuvasi meidät viime kuussa Msqrd-sovelluksella, joka vaihtaa kuvattavien kasvot.

On se hullua että omissa naamoissamme näytämme kummatkin ihan suhteellisen normaalin näköisiltä naisilta (ja Mariannahan on Kreikan oma "Julia Roberts" ^_^), mutta sitten kun meidän naamat, tai tarkemmin sanottuna silmät-nenä-suu -alueen vaihtaa keskenään.... tuloksena on kaksi peikkotyttöä! :D Tää kuva on melkein pelottava ^_^

En käsitä miten esim. Mariannan nenä, joka ei luonnossa näytä yhtään suurelta, näyttää mun naamaan vaihdettuna ihan jättimäiseltä :D Hauskasti myös meidän kasvojen muodot tulee ihan eri lailla esiin kun keskustat on vaihdettu. Mites muuten olisi ruskea tukka mulla..? No ainakin tuo Mariannan paksu ja kiiltävä hiuslaatu kelpaisi..! :)

Tässä istumme vähän vähemmän trollimaisina New Hotelin kattobaarissa viime syksynä.

Täytyy tehdä oikeutta Mariannan todelliselle kauneudelle laittamalla loppuun linkki hänen viime vuonna tekemäänsä eeppiseen Urban Decay Naked Smoky-esittelyyn :D Niin saatte (ainakin uudemmat lukijat) jotain muutakin Karkkipäivä-luettavaa tälle päivälle :) Tuo Naked Smoky -esittely on kyllä aika hauska ^_^

Laskeutuessani portaita alas kohti Ammoudin kalastajasatamaa, siellä ne olivat.

                   Aasit.

Askeleeni hidastuivat. Pysähdyin.

.

Pelkään mennä lähelle isoja hevoseläimiä. Aasit, hevoset. Varmaan seepratkin jos niitä olisi kadulla. Kaikkein eniten pelottaa kulkea näiden eläinten takaa. Minut valtaa melkein pakokauhu, joskus en meinaa pystyä liikkumaan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan jalkani liikkeelle ja pääsen etenemään eläinten ohi.

Tälle pelolle ei ole mitään tiedostavassa tajunnassani olevaa syytä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ikävää hevosten kanssa; en ole pudonnut selästä, hevonen ei ole purrut tai potkaissut minua. Pelolle ei ole mitään järjellä selitettävää syytä. Silti se on niin voimakas että fyysiset oireet tulevat päälle kuin rautanyrkki. Pulssi kiihtyy, lihakset jännittyvät, vartalon liikkeet hidastuvat ja iholle nousee kylmä hiki.

Aasit ja minä kohtasimme Ammoudin rappusilla keskellä aurinkoista päivää. Siinä ne seisoivat ihan leppoisan näköisinä. Niiden työtä on kuljettaa turisteja ylös ja alas Oian ja sataman välin 214 rappusta. Ne ovat varmasti mitä ystävällisimpiä eläimiä, tottuneet jatkuvaan ihmisvirtaan. Tämä tieto ei auta minua.

Miksi teidän pitää olla siinä, ajattelin. Poikittain niin että alempana aasit blokkasivat rappuset melkein koko leveydeltään. Niiden takaa piti hivuttautua niin, että käytännössä kosketti niiden päätä tai takamusta.

Pelotti niin samperisti että mietin onko minun palattava takaisin ylös. Odotin hetken aikaa josko aasien ohjaaja tulisi paikalle ja siirtäisi aaseja. Ketään ei kuulunut. Olin jo melkein perillä Ammoudissa, enää joku parikymmentä rappusta, kyllä tästä nyt on mentävä.

Aina en ole kyennyt siihen. Albanian Gjirokastrassa törmäsin kapealla, tyhjällä kujalla hevoseen joka seisoi poikittain niin, ettei sen ohi pystynyt menemään ellei olisi työntänyt sitä ja vaatinut siirtymään. Ketään ihmistä ei näkynyt missään. Hevonen oli kiinnitetty hihnalla rakennuksen seinään. Alanko minä koskemaan vieraaseen hevoseen ja työntämään sen takamusta tieltäni? Ihan varmasti en. Tilanne päättyi siihen että kiersin pitkän lenkin toista katua että pääsin eteenpäin.

Minusta on aina mielenkiintoista tarkastella omia tunteitaan. Osalle tietää syyt, osalle ei. Olen kertonut täällä aiemmin voimakkaasta lentopelostani, ja vaikka sekin on pelkona irrationaalinen, pystyn tunnistamaan syitä sille. Hevospelolle en. Se on täysin käsittämätön.

Oireet ovat hyvin samankaltaiset kuin lentokoneessa turbulenssin tullessa. Pelon tunnetta ei voi hallita, se ottaa vallan vaikka järki puhuttelisi sitä kuinka lempeästi. Sydän hakkaa ja pahimmillaan tulee hengenahdistusta. Koko vartalo hikoaa. Sitä vain tuntee että nyt tapahtuu jotain pahaa, enkä voi sille mitään.

Se on hullua.

Niin aasitkin olisivat minulle sanoneet, jos osaisivat puhua.

Ihan varmasti ne aistivat ohitseen hivuttautuvan hikimärän naisen pelon ja ahdistuksen. "No mene nyt siitä vain, ei me sulle mitään tehdä".

Mutta minä saatoin vain ajatella, "Ihan kohta ne potkaisevat minua, ihan kohta tulee kaviosta ja kuolen päävammaan tai verenhukkaan".

20 sekuntia ja olin ohittanut aasit.

Kädet tärisivät.

Otin eläinten tyynen ilmeettomistä naamoista kuvan. Ne näyttivät edelleen pelottavilta.

Miksi? Mistä tällaiset selittämättömät pelot tulevat?

.

Onko teillä pelkoja joille ei löydy mitään näennäistä syytä?

Miten tulette toimeen näiden pelkojen kanssa?

.

Minä lääkitsen lentopelkoani viinillä. Mutta millä helpottaisin hevosten ja aasien ohittamista...?

P.S. Minua pelottavat ulkomailla myös haukkuvat vahtikoirat, vaikka muuten rakastan koiria yli kaiken. Aitaa vasten hyppäävä, aggressiivisesti haukkuva koira jonkun kreikkalaisen kylän reunamilla voi syöstä minut sellaiseen paniikkiin että lähden juoksemaan. Koiran ohi en pysty menemään vaikka olisi aita välissä :(

Tämänsyksyiselle saarihyppelylleni mahtui vielä toinen ”periferiasaari”: pikkuinen Anafi.

Jos Astypaleaa pidetään syrjäisenä, on Anafi käytännössä Kreikan vastine Timbuktulle.

Runsaan tuhannen asukkaan Astypaleaan verrattuna Anafi on täyttä maaseutua: saarella asuu vakituisesti vain 300 ihmistä.

Kuten Astypalea, myös Anafi on yhden Kykladien päälaivalinjojen päätepysäkki. Anafille pääsee Santorinille menevällä linjalla, ja saari on viimeinen pysäkki Santorinin jälkeen.

Anafille on Pireuksesta vieläkin pidempi matka kuin Astypalealle (12 tuntia), mutta Anafin etu on laivojen saapuminen inhimillisempiin kellonaikoihin. Santorinilta on tänne matkaa noin puolitoista tuntia ja saarelle onkin helpointa tulla käymään nimenomaan Santorinilta. Itään päin Anafi linkittyy F/B Prevelis –lautan kautta Dodekanesiaan, tosin tämä yhteys kulkee vain kahdesti viikossa. Yhteensä Anafille tai sieltä pois kulkee vuoden ympäri neljä laivayhteyttä viikossa.

Opaskirjani kuvailevat Anafia mielenkiintoisin ilmaisuin. Öluffa Kykladerna –kirja kertoo, että lauttojen miehistö ”sysää matkustajat äkkiä laiturille ja kääntää nokkansa takaisin kohti asuttuja seutuja suunnilleen ennen kuin kokka on ehtinyt hipaista Anafin satamaa”. Hehheh.

Paikoin tarpeettoman voimakkaasta ilmaisustaan tuttu Greek Island Hopping taas muistuttaa saarihyppelijää, että ”täältä et sitten pääse nopeasti mihinkään sairaalaan jos sattuu vakava onnettomuus", ja täydentää pointtiaan vielä kertomalla kaameasta tapauksesta kun loukkaantunutta turistia hakemaan tullut helikopteri törmäsi yöllä saaren vuoriin. Tällaiset jutut voisi kyllä mielestäni jättää matkaoppaiden ulkopuolelle.

Kuvailulle on perusteensa, sillä Anafi on yksi Kreikan pienimpiä ja rauhallisimpia ja saaria ja sijaintinsa puolesta todellakin periferiaa, mutta ei se ihan niin sivistyksen tuolla puolen ole kuin kirjat antavat ymmärtää. Santorinille on matkaa lopulta vain 30 km ja saaren ainoa asutuskeskus, Chora, tarjoaa kaikki turistin kaipaamat palvelut.

Vaikka sitä sairaalaa täällä ei tietenkään ole, ja saaren kaksi pientä minimarkettia ovat auki vain rajoitetun ajan päivästä. JA – täällä on vielä käytössä toimivia puhelinkioskejakin ^_^

Saarella on myös kirkkaista vesistään tunnettuja hienoja, pitkiä hiekkarantoja. Ateenalaisen ystäväni Mariannan miehen lempirantoihin kuuluva Roukounas on juuri täällä. "Sun täytyy sitten käydä siellä...!" kuului rantahirmujen neuvo. Mutta todennäköisesti Roukounas jää näkemättä. Sinne on vähän turhan pitkä kävelymatka ja tämä matkailija keskittyy aina mieluummin kyliin. :)

Kuten kaikilla Kreikan pienemmillä ja vähemmän tunnetuilla saarilla, myös Anafilla on omat diehard-faninsa. Saarella voisi jopa sanoa olevan jonkinlainen kulttistatus. Se on ehdottomasti enemmän alternative kuin Astypalea, trendikkäistä pikku-Kykladeista puhumattakaan, vaikka kaikki näistä paikoista ovat mainstream-turismin ulkopuolella.

Anafin löytäneet eivät missään tapauksessa halua, että tänne alkaisi virrata enemmän kävijöitä ja saaren omaleimainen tunnelma muuttuisi. En usko että siitä on pelkoa. 300 ihmisen saarella ei olisi koskaan ylipäänsä resursseja kehittyä suureksi turistikohteeksi, ja sijainti Kreikan tunnetuimman saaren ”takavesillä” ei ole omiaan nostamaan paikkaa massojen tietoisuuteen. Kun vieressä on upea maailmanluokan maisemien Santorini, miksi tulla Anafille.

Tänne tulevatkin ne, jotka etsivät nimenomaan leppoisan uneliasta tunnelmaa ja ihastuvat pienten saarten sympaattiseen yhteisöllisyyteen. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan. Uudetkin naamat otetaan heti lämpimästi osaksi joukkoa, joka mummo tervehtii myös liilahiuksista turistia. :)

Minulla ja Anafilla synkkasi välittömästi.

Kun saavuin vuokrahuoneeseeni, saatoin vain huokaista ihastuksesta katsoessani parvekkeelta levittyvää maisemaa.

Tästä saa maksaa ruhtinaalliset 20 euroa. Asun pienen kylän sydämessä vain muutaman porrasaskelman verran pääkadulta.

Lähdin etsimään ruokakauppaa ostaakseni aamiaistarvikkeita, ja saavuin Choran toiselle minimarketille juuri sopivasti sen aukeamisaikaan 9.30. Tällä marketilla on ilmoitetut aukioloajat, toinen on auki milloin sattuu. Mutta kumpikaan ei ole auki kuin joitain tunteja päivässä.

(Tämä on edistyksellistä veraattuna Donoussaan, jonka ainoa ruokakauppa oli kokonaan kiinni vierailuni aikaan, koska sen omistaja sattui olemaan sinä päivänä Naxoksella. Onneksi mulla oli eväitä jäljellä Astypalealta! ^_^)

Anafin Chora on hyvin tyypillinen, perinteinen valkoinen Kykladinen kylä ja rakennettu jyrkästi rinteeseen. Sen läpi kulkee kylän yläosassa yksi yhtenäinen pääkatu. Tai ennemminkin se on kuja, paikoin vain runsaan metrin levyinen. Pääkadun varrella on saaren kaksi minimarketia, koulu, matkatoimisto, kahviloita ja tavernoja.

Hotelleja saarella ei ole vaan ainoa majoitusmuoto on domatia eli yksinkertaiset vuokrahuoneet vailla luksuksia. Tästäkin voi päätellä minkä tyyppisiä matkailijoita Anafi vetää puoleensa. Jacuzzi-tyypit jäävät Santorinille. (Ei sen puoleen ettenkö voisi lottovoiton saatuani buukkautua itsekin Santorinin luksushuoneistoihin omalla näköalaporealtaalla… ^_^)

Anafin keskustan läpi kävelee kuudessa minuutissa. Täällä on hyvin, hyvin hiljaista.

Kuulemma hiljaisuus säilyy elokuun huippusesonkinakin jolloin saaren kaikki vuokrahuoneet ovat täynnä. Tänne ei tulla juhlimaan vaan rauhoittumaan ja nauttimaa verkkaisesta tunnelmasta jota kukaan ei halua särkeä.

Suuremman minimarketin edusta penkkeineen on yksi kylän kohtauspaikkoja iltaisin.

”Unelias tunnelma” voi olla paikasta ja saaren ja vierailijan välisistä kemioista riippuen tylsää, tai se voi olla äärettömän viehättävää. Astypalealla totesin, että hiljaisuus alkoi lopulta ahdistaa, se oli enemmänkin aavemaista kuin miellyttävää.

Anafilla hiljaisuus on ihanaa. Eikä täällä ole rauhallisuudesta huolimatta tyhjää ja elotonta. Pienellä pääkadulla kohtaa ihmisiä, ja he katsovat sinua silmiin ja sanovat, ”Ya sas”, ja hymyn lämpö ulottuu syvälle rintaan.

Eilisilta oli ehkä koko matkan ihanin. Tällaisia iltoja sitä mietiskelee kotonaan talvisin, kun mieli vaeltelee lämpimiin muistoihin elämän varrelta.

Kiipesin ylös kylän korkeimmalle kohdalle eli Kastrolle ja istuin kalliolle. Jalkojen alla levittäytyivät Choran katot, ympärillä meri ja vuoret. Oikealla puolella horisontissa siinsi Santorinin utuinen siluetti, vasemmalla puolella horisontin rikkoi Anafin itäisimmässä kärjessä kohoava vaikuttava Kalamos-kukkula.

Istuin siinä toista tuntia ja vain kuuntelin ja katselin. Laitoin välillä silmät kiinni ja oli niin valtavan hyvä olla. Ympärillä kuului vain hyönteisten surinaa ja kanojen kotkotusta ja aika ajoin koiran haukuntaa. Välillä lehmän- tai vuohenkellojen kilinää jostain etäisyydestä.

Pimeyden laskeutuessa Santorini syttyi valoineen hohtamaan ulapan keskelle kuin jalokivi. Näky oli maaginen.

Yhtäkkiä Santorini näytti olevan niin lähellä. Erotin lentokentän ja Kamarin kylän valoistaan. Taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi langetti tyynen meren tummaan pintaan maidonvaalean tien. Kuun valaisema vesi oli kuin samettia. Meren hämäryydessä erottui muutamia hitaasti eteneviä pieniä valopisteitä, kalastajien veneitä.

Hetki oli pakahduttavan kaunis. Istuin vain siinä ja tunsin niin voimakkaasti olevani. Ilta oli lämmin ja sisälläni oli meren tyyneys. Tunsin syvää rakkautta ja kiitollisuutta että sain olla juuri siinä.

Santorini on yksi Kreikan upeimpia ja ainutlaatuisimpia saaria, ja samalla kalleimpia.

Saarella on mahdollista valita kaksi erityyppistä lomakokemusta, ja hintalappu määräytyy sen mukaan. Jos haluaa klassisen maisema-Santoriniloman calderan eli purkautuneen tulivuoren kraaterinreunan puolella, saa maksaa reilusti muiden Kreikan saarten keskihinnan yli. Jos haluaa perinteisen rantaloman saaren "lättänällä" puolella, hinnat eivät juuri poikkea muista suosituista Kreikan charterlomasaarista. Mutta ympäristökään ei ole ns. ainulaatuinen, toisin kuin calderan puolella.

Useimmat saapuvat Santorinille näkemään ja kokemaan nimenomaan calderan alueen taian. Näkymät ovat sanoinkuvaamattomat; dramaattinen, tumman harmaan ja punaisen väreissä shiftaava calderan reuna putoaa jyrkästi siniseen mereen ja erityislaatuinen valo pehmeässä autereisuudessaan on kuin jostain haltiamaailmasta. Kraaterin reunaa täplittävät kylät ovat tyylissään ja arkkitehtuurissaan uniikkeja Kreikassa, missään muualla ei näe tällaisia kyliä. Santorini on kaiken kaikkiaan niin ainutlaatuinen, että jopa kreikkalaiset itse pitävät sitä ihan omana kategorianaan. On saaria, ja on Santorini.

Pienellä budjetilla matkaavalle saarihyppelijälle Santorinin calderapuoli ei ole helposti toteutettavissa oleva kohde. Pääkaupunki Firan ja aivan saaren uloimmassa kärjessä sijaitsevan Oian väliin jäävä alue on todella arvokasta aluetta luksushuoneistoineen ja hotelleineen. Domatioita tältä alueelta löytyy hyvin vähän, jos ollenkaan. Useimmat "reppureissaajat" majoittuvatkin saaren lättänälle rantapuolelle etenkin Perissan alueelle. Siellä on myös leirintäalue. Perissan hinnat houkuttavat, mutta on hyvä ottaa huomioon, että tunnelma tällä puolella on täysin toisenlainen kuin calderalla. Jos hakee klassista Santorinia, se ei löydy tältä alueelta. Kamari on toinen suosittu lomakylä lättäpuolella, ja sopii erityisesti perhelomailuun.

On kuitenkin yksi erinomainen kohde joka mahdollistaa majoittumisen vain kilometrin päähän calderan reunasta ilman korkeaa hintalappua. Tämä kylä jää monen tietoisuuden ulkopuolelle, koska se ei kuulu matkanjärjestäjien pakettilomakohteisiin eikä siitä muutenkaan koskaan puhuta Santorinin yhteydessä, koska kylässä ei ole tyypillisen Santorini-turistin näkökulmasta mitään erityistä.

Paikan nimi on Karterados. Vain kivenheiton päässä Firasta, ja täällä saa huoneiston syys-lokakuussa 25 eurolla.

Karteradosissa et ole riippuvainen busseista toisin kuin Kamarissa tai Perissassa asuessa, mikä on sen lyömätön etu. Pääset kävellen pääkaupunkiin viidessätoista minuutissa.

Karteradosissa on paljon domatioita ja yksinkertaisempia hotelleja. Valtaosa niistä on sijoittunut kylän päätien varrelle, ja päätie puolestaan yhdistyy suoraan Firaan menevään päätiehen. Karteradosista tullessa käännyt risteyksessä oikealle Cretan Bakeryn suuntaan ja olet hetken kävelyn jälkeen Firan keskustassa. Jos kilometrin kävelymatka kuitenkin tuntuu ylivoimaiselta, Cretan Bakeryn edestä menee myös bussi ;) Samalta pysäkiltä pääset halutessasi saaren rannoille ja muihin kyliin meneviin busseihin. Sanoisin siis, että Karteradosin sijainti on aika lailla täydellinen saareen tutustumisen kannalta :)

Karterados itsessään on viehättävä perinteinen Santorinin kylä. "Perusturistia" tällainen paikka ei kiinnosta mutta aitoa kreikkalaisuutta hakeville kylä tarjoaa antoisat puitteet tutkimusmatkalle.

Värikästä ja paikoin ränsistynyttä. Charmia, joka vetoaa minuun.

Tässä paikassa asuin Karteradosissa kaksi vuotta sitten.

Pyöreäkättoiset lieriön muotoiset talot ovat calderan seinämään rakennettujen luolatalojen ohella tyypillistä Santorini-arkkitehtuuria.

Firaan johtava tie ei ole mikään kuvauksellinen katu, älä anna sen lannistaa jos saavut Santorinille ensimmäistä kertaa. Edessä odottaa jotain upeaa :)

Kun kävelee vartin verran arkista, liikkeiden ja ravintoloiden reunustamaa tietä, kohtaa pian...

...tämän klassisen maiseman.

Jos majoittuisit tässä, yön hinta vielä syksylläkin alkaa jostain 150 eurosta. Mitä lähempänä calderan reunaa ja mitä esteettömämpi merinäköala, sitä kalliimpi.

Kuten totesin kaksi vuotta sitten upeassa, historiallisessa Santorinin luolatalossa majoittuessani, tämä jos mikä on alue ja majoitustyyppi josta minäkin olen valmis maksamaan ja valmis sellaiseen elämykseen säästämään. Yleisesti en piittaa hotelleista tai luksusasutuksesta, mutta Santorinin caldera kuuluu harvoihin poikkeuksiin.

Pitkillä saarihyppelyillä budjetti on kuitenkin sellainen, ettei calderamajoitus ole mahdollista. Ja muutenkin - tämän tyyppisen über-romanttisen ympäristön tunnelmallisine majoituksineen jaan kaikkein mieluiten rakkaani kanssa, en silloin kun matkustan yksin.

Siksi valintani on Karterados. :)

.

Lähdetään pienelle kävelylle calderan reunaa pitkin. Tälläkin kävelyllä on budjettinäkökulmansa ;)

Pääkaupunki Firasta kulkee kävelyreitti kraaterin reunaa seuraten aina saaren kärkeen Oiaan saakka. Maisemat reitin varrella ovat miedosti ilmaistuna fantastiset.

Matkan varrella on kohtia, joista näkee saaren kummallekin puolelle.

Firan ja Oian väliin jää kaksi muuta kylää; Firostefani ja Imerovigli.

Myös nämä kylät ovat turistillisesti erittäin kehittyneitä ja täynnä hulppeita loma-asuntoja ja hotelleja, mutta ne ovat pienempiä ja rauhallisempia ja niillä on tietyt etunsa Firaan ja Oiaan nähden. Jos Firan vilkkaus ja räikeiden turistikrääsäkauppojen ylitarjonta väsyttää, nämä kylät tarjoavat huomattavasti krääsä-siistimmän ympäristön.

Jos Oian luksustaso Firaa hienostuneempine tunnelmineen viehättää, mutta päätön väenpaljous ei (pikkuisen ja ahtaan kylän kadut täyttyvät kirjaimellisesti ääriään myöten iltaisin auringonlaskun aikaan), voi Firostefania ja Imeroviglia suositella mitä lämpimimmin. Etenkin Imerovigli on aivan erityisen chic ja caldera-näkymät Imeroviglin kohdalla mielestäni ehkä kaikkein upeimmat ja dramaattisimmat.

Thirasia on muinoin Santoriniin kuulunut ja pääsaaresta tulivuorenpurkauksen myötä erkaantunut osa, jonne pääsee Oiasta pienellä paikallisveneellä tai Firasta osana kaupallisia caldera-risteilyjä. Thirasiassa on yksi kylä, kuvauksellinen, niinikään calderan reunalla istuva Manolas, jonne kannattaa suunnata jos haluaa kokea miltä Santorini on näyttänyt ja tuntunut ennen massaturismin saapumista.

Ja nyt seuraa taas budjettivinkki.

Calderanäköalaiset ravintolat ja baarit ovat itsestäänselvästi saaren kalleimpia paikkoja syödä tai nauttia drinkki.

Hinnat ovat todellakin poskettomia maan yleiseen hintatasoon nähden; tsatsiki 6 euroa...!!! (Muualla tsatsikia voi pitää kalliina jos hinta ylittää 3,80€.)

Mutta mitä kauemmaksi Firan keskustasta calderan reunaa kävelee, sitä halvempia hintoja kohtaa. Ei suoranaisesti halpoja muuhun Kreikkaan nähden, mutta Santorinin tasoon nähden.

Etsin eilen kävelylläni mukavaa paikkaa jossa nauttia auringonlaskusta, ja päädyin lopulta Firostefaniin ravintola Vaniliaan. Täällä sain nauttia auringonlaskusta vailla Firan ja Oian ryysistä ja päättömiä hintoja.

Viinilasi maksoi 4 euroa, melitzanosalata (savustettu munakoisodippi) 4,20 ja kreikkalainen salaatti 6,70.

Erinomaiset hinnat näillä näköaloilla, etten sanoisi :)

Esimerkiksi Naxoksella vastaavat hinnat olisivat viinilasi 2 euroa, munakoisodippi 3,50€ ja horiatiki 5€.

Minulle mahdollisuus kokea tällainen hetki ja tällainen paikka on silkkaa luksusta.

Aina siihen ei tarvita suurta budjettia. :)

Karteradosin majoitusta löytää muuten Booking.comista helpoiten kun kirjoittaa hakukenttään suoraan Karterados, ei Santorini.

Santorini sunset @ Firostefani from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.

Ei tähän vain kyllästy. <3

Santorini.

Annan teille huomenna muutamia vinkkejä siihen, kuinka kokea kallis caldera-puolen Santorini budjetilla ;)

Se on mahdollista :)

...illallistreffit Naxoksella lukijani kanssa! :) <3

(...he ovat kaikkialla... Karkkipäivän lukijat :D)

...Joikin tuotearvostelu jota en vain saa valmiiksi koska koko ajan tekee mieli kirjoittaa Kreikasta. No, jos suotte sen ilon minulle vielä kahdeksi viikoksi, kohta saatte taas niin paljon kosmejuttuja että pursuaa korvista ulos :D

...pääsen tänään shoppaamaan Korresia! Uuu, pieni suuri kosmeettinen ilo <3

...Donoussa! Aah, siis voi hyvänen aika mitä helmiä pikku-Kykladeilta löytyy, en malta odottaa että pääsen jakamaan kertomukset Kykladien omista "Sottunga"-saarista :)

...kynnet on taas aivan kamalassa kunnossa! Huollosta neljättä viikkoa... Hävettää mennä tämän näköisenä kauneusbloggaajana tapaamaan lukijaa :p

...te olette ihan parhaita kun innostuitte lähtemään mukaan postikortteja Astypalealle -tempaukseen! <3

...tuo yksi paikka kahden tunnin laivamatkan päässä... en voi pysyä sieltä poissa.... en vain voi... Saari toimii kuin magneetti, turha taistella sen vetovoimaa vastaan... Ja miksi taistellakaan?

Siksi suuntaan huomenna...

Santorinille.

I'll have my fix again <3

Eiliseen postaukseen liittyen....

Tämä on nyt ehkä ihan hulluimpia päähänpistoja mutta kun se tuli mieleeni, niin jaan sen. Kun olen sellainen :)

Kun lähdin tänään aamuyöllä kello 05.15 Astypalealta, kohtasin satamassa yllättäen pappaystäväni Lefteriksen.

Vanhus tuli luokseni uurteiset kasvot hymyssä, rutisti minua ja sanoi että oli kovasti odottanut että olisin illalla tullut vielä tervehtimään häntä ylä-Choran viralliseen kohtauspaikkaan, "pappakuppilaan". Pahoittelin ja sanoin että olin kirjoittanut koko illan blogiini juttua Astypaleasta. Kerroin, että Lefteriskin oli päätynyt juttuun ja että olin kirjoittanut kafeneionista ja seinällä olevista vanhoista valokuvista.

Vanhus vaikutti ilahtuvan ja olevan ehkä vähän tohkeissaan. Kun laivan portit avattiin ja olin lähdössä, vaari tarttui minua kädestä ja sanoi, "Lähettäisitkö minulle yhden kuvan jonka otit, niin voin laittaa sen kuppilan seinälle?"

Koukeroisin kirjaimin hän kirjoitti lapulle Poste Restante -osoitteen. Monissa Kreikan pikkukylissä ei ole omia postilaatikoita vaan posti haetaan postitoimistosta. (...kuka posteljooni jaksaisi niitä labyrinttikujia edes kulkea säkkeineen... ^_^)

Ja tähän liittyy ideani. Minulle tuli mieleen, että entäpä jos ilahdutettaisiin Lefteristä ja astypalealaisia postikorteilla Suomesta?

Saari, jonka asukkaat vaikuttavat vilpittömästi surevan sitä, että ovat jääneet turismi-Kreikan takapajulaan. Saari jolle hallitus (joka vastaa julkisten laivareittien suunnittelusta) ei suo kunnollisia laivayhteyksiä että useampi jaksaisi löytää tiensä Astypalealle saakka.

Minulle tuli haikea olo lähteä Astypalealta. Domatiani isäntäkin katsoi minua vähän pettyneen näköisenä kun ilmoitin lähdöstäni, "Why you stay so short time? So soon you leave?"

Niin minulle tuli mieleen, että jos ilahdutettaisiin saarelaisia terveisillä Suomesta :) Välitettäisiin heille tunne, että jossain Pohjolan perukoilla yhdessä maassa jokunen ihminen kuuli nyt Astypaleasta :) Choran kafeneionin kuvaseinä saisi täydennystä pohjoisen eksoottisilta kulmilta ^_^ Ehkä tämä on ihan höpsö idea mutta jos joku haluaa lähteä mukaan, niin se olisi mukavaa :) Koska ilahduttaminen on mukavaa <3

Postikortin voi laittaa osoitteeseen:

LEFTERIS AGGELIS

POST OFFICE

CHORA

85900 ASTYPALEA, DODEKANISOS

GREECE

.

P.S. 2 Ootte niin parhaita kun innostuitte tästä ^_^ <3 <3

Nyt ollaan Kreikan saarten periferiassa.

Kirjoitin Amorgoksen kohdalla, että se on Pireuksesta lähtevän Keski-Kykladien linjan toisiksi viimeinen pysäkki. Astypalea on se viimeinen.

Ja siellä olen nyt.

Ihan alkuun voi vain todeta: voi Astypalea-ressua.

Kiitos sijaintinsa ja laivareitin muiden saarten korostetun tärkeyden, Astypalealle on todella hankala päästä. Laivat Pireuksesta päin saapuvat tänne aina keskellä yötä, aamu-kolmen kieppeillä tarkemmin sanottuna. Päivälauttoja ei ole. Korjaus; ainakin kesällä 2018 Astypalealle pääsee myös päiväaikaan Pireuksesta aamulla lähtevällä laivalla :) Laiva saapuu Astypalealle 16.25.

Saarella on lentokenttä, mutta lentoliput tänne ovat paikallisten mukaan niin kalliita ettei monillakaan ole niihin varaa.

Pireuksesta on Astypalealle 9 tunnin laivamatka, ja aikataulut on ajoitettu reitin turistillisesti tärkeimpien saarten, Paroksen ja Naxoksen mukaan. Koska Astypalea on pieni ja katsotaan vähemmän vetovoimaiseksi saareksi, sinne on korkeasesongillakin vain viisi laivayhteyttä viikossa. Ja vain iltalaiva.

Paikalliset eivät ole tästä lainkaan iloissaan. Tässä meillä on saari, joka toivoisi enemmän turismia.

Laiva oli Astypalealle saapuessaan lähes tyhjä

Itse hyppäsin Pireuksesta lähtevään Blue Star Ferriesin iltalaivaan Naxoksella, jossa paatti pysähtyy vielä inhimilliseen kello 23.05 aikaan. Tuulisen sään vuoksi laiva saapui lopulta päätepysäkilleen tunnin myöhässä aamuneljältä. Jos keskellä säkkipimeyttä silmät ristissä saapuminen ei jo verottaisi saarelle saapumisen miellyttävyyttä, tapahtuu ensikohtaaminen vieläpä sivistyksen ulkopuolelle rakennetussa tyhjässä Uudessa Satamassa, josta on 5 km saaren pääkaupunkiin. (Vanha satama Choran alapuolella palvelee nykyään vain purjeveneitä ja Kalymnokselle liikennöivää pientä laivaa.)

Jos et ole sopinut majapaikkasi kanssa ennakkoon noudosta, saatat jäädä pimeälle laiturille yksinäsi ihmettelemään, ainakin jos saavut korkeasesongin ulkopuolella. Minun  saapuessani paikalla oli tasan yksi taksi joka täyttyi saman tien ja kaasutti tiehensä. Olin jo hetken huolissani kun omaisiaan hakemaan tulleet autot yksi toisensa jälkeen katosivat, mutta parkkialueen viimeisestä nurkasta astui lopulta esiin mies joka esittäytyi domatiani edustajaksi. Huoh!

15 minuutin ajomatkan jälkeen minut oli jätetty hiljaiselle kadulle majapaikkani ovelle ja sain avaimen käteen. Mies toivotti hyvät yöt ja ajoi tiehensä.

Näin saavuin Astypalealle. Päätepysäkille. Asukasluku 1200.

Astypalea on siitä mielenkiintoinen saari, että se muistuttaa tyylillisesti täysin Kykladeja valkoisine sokeripalataloineen, mutta kuuluu Dodekanesiaan. Historiallisestikin Astypalea on ollut osa Kykladeja, mutta jossain jaossa se päätettiin liittää Dodekanesiaan. Yhden tarinan mukaan, kun Kreikan ja Turkin raja vedettiin vuonna 1830, Astypalea jäi epätarkan kartan vuoksi Turkin puolelle ja joutui tämän vuoksi myöhemmin osaksi Dodekanesiaa.

Oli historia tai laivayhteyksien surkeus mikä hyvänsä, on Astypalea ehdottomasti vierailun arvoinen. Ainakin jos on viehtynyt rauhallisiin kohteisiin joissa turismi on erittäin pienimuotoista ja arvostaa kuvankauniita kyliä. Astypalealla ei ole montaa kylää, mutta sen pääkaupunki, Chora, kuuluu Kreikan saariston kauneimpiin ja parhaiten säilyneisiin. Se on saaren ainoa mainittavan kokoinen asutuskeskus, muut kylät ovat lähinnä kourallinen taloja parin rannan ympärillä.

Juuri Chora tekee Astypaleasta minulle vierailun arvoisen. Se on niin täydellisen postikorttimainen ylimmällä huipulla kohoavine Kastroineen että tunsin äärimmäisen syvää tyydytystä vain päästessäni näkemään sen "livenä". Ja painamaan kameran laukaisinta lukemattomia kertoja.

On jälleen ollut todella mielenkiintoista kokea, miten erilaisia saarten tunnelmat ovatkaan. Astypalealla on paljon yhteistä Amorgoksen kanssa: kummatkin ovat suhteellisen eristyksissä, ne ovat karun vuoristoisia ja kummallakin on kauneudestaan kuulu Chora. Kummatkin tunnetaan vähemmän turistillisina paikkoina. Silti, Amorgoksen menoa voisi luonnehtia supervilkkaaksi uneliaaseen Astypaleaan verrattuna. Täällä on todella, todella, todella hiljaista.

Kun astuin aamulla ulos domatiastani ja kuvasin tyhjän, hiljaisen, rantaa seuraavan pääkadun, odotin sen täyttyvän ihmisistä myöhemmin päivällä ja viimeistään illalla. Iltaisinhan Kreikassa kaikki ovat ulkona. Vaarista vauvaan, suunnilleen. Kävellään pitkin pääkatua ja vaihdetaan kuulumisia, volta eli iltakävely on yksi Kreikan näkyvimpiä perinteitä. Olen nähnyt ihmisten pulppuavan iltaisin koloistaan ja täyttävän pienen pääaukion parin sadan ihmisen pikkukylissäkin.

Ei Astypalealla. Pääkaupunki on syyskuun lopulla hiljaisempi kuin Järvelän keskusta heinäkuussa. Ravintolat ja kahvilat ovat tyhjiä, vain muutamassa kafeneionissa (="äijäkuppila") istuu vakioporukkansa pelaamassa korttia.

Menin tänään kaupungin rannalle. Siellä ei ollut ketään muuta kuin minä.

.

Eilisellä kävelylläni Choran vanhimmassa osassa eli Kastrossa kohtasin yhden ihmisen. Mies istui maalaamassa kun kuljin ohi.

Kohtasin hänet myöhemmin uudestaan istuessani itse kuvaamassa erään kirkon edessä. Mies alkoi jutella minulle.

Kävi ilmi, että hän on Itävallasta, omistaa Astypalealla talon ja on viettänyt täällä vaimoineen kesät viimeiset 30 vuotta. Sain kuulla, että Kastron alue oli vielä 20-30 vuotta sitten käytännössä hylätty rauniokaupunki, ja pääosa choralaisista asui alhaalla satamassa.

Vanha Kastro oli sortunut pahoin maanjäristyksen seurauksena eikä paikallisilla ollut kiinnostusta elvyttää aluetta. Sitten saarella vierailleet ulkomaalaiset iskivät silmänsä kuvauksellisiin rauniotaloihin, ostivat ne pilkkahintaan ja alkoivat kunnostaa niitä. Ulkomaisen kiinnostuksen seurauksena myös paikalliset tajusivat alueen arvon ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Kastro on jälleen täyttynyt elämällä ja asukkailla. Kunnostetut talot näyttävät raunioita vasten silmiinpistävän uusilta ja "kiillotetuilta". Todella kiehtova kaupunginosa kävellä.

Kuvia Kastron alueelta

Mutta vaikka täällä on asukkaita, niin hiljaista täällä silti on.

Astypalean Chora on kuvauksellisempi kuin Amorgoksen ja näyttää paljon isommalta ja jotenkin kosmopoliittisemmalta, mutta Amorgoksen Chorassa on enemmän eloa ja palveluita. Siellä on tavernoita, baareja ja pieniä söpöjä putiikkeja. Vielä syyskuun lopullakin siellä liikkui ihmisiä ja ravintolat olivat auki. Astypalealla ruokapaikan löytäminen ei ollut ihan helppoa.

Etsiessäni lounaspaikkaa törmäsin Choran keskusaukiolla papparaiseen joka kysyi voiko olla avuksi.

Kerroin ruoka-aikeeni ja pian istuinkin papan kyydissä matkalla rantakylä-Livadiaan, jossa papan serkulla kuulema oli taverna. "Melkein kaikki muut paikat ovat jo kiinni", mies, Lefteris nimeltään, kertoi. "Mutta serkun paikasta saat ruokaa".

Livadia

Ja niin sainkin. :) Lefteris jäi lounasseuraksi, ja juttelimme elämästä Astypalealla ja paljon muustakin. Papat ovat hyvää seuraa, olen matkoillani huomannut.

Ruoan jälkeen Lefteris halusi vielä näyttää minulle kantapaikkansa eli Choran keskusaukion kafeneionin. Baarin seinät on kuvitettu vanhoilla valokuvilla ja sain kuulla kellastuneiden kuvien henkilöistä monet tarinat...

.

Astypalea on vierailun arvoinen, mutta kaksi päivää täällä on tarpeeksi. Ainakin tähän aikaan sesonkia.

Niin paljon kuin antituristilliset saaret minua viehättävätkin, niin kaipaan vähän enemmän elämää ympärilleni. Sitä voi olla paljon pienemmissäkin paikoissa, koko ei ole ratkaiseva tekijä.

Verkkainen uneliaisuus kenties on juuri osa Astypalean charmia ja persoonaa.

End of the line.          

Joku kysyi kommenteissa hiljattain minun ja Mr. Karkkipäivän parisuhteesta, ja miten meillä käytännössä toimii tällainen suhde jossa vietämme niin paljon aikaa erillämme.

Olemme erillämme osin pakon (työhön liittyvien olosuhteiden) sanelemana, osin myös omasta halustamme, koska kummallakin on harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita joihin toinen ei niin luontevasti sujahda mukaan. Miehellä on esimerkiksi rakkautensa vuoriin ja kiipeilyyn, minulla Kreikkaan ja saarihyppelyyn. Ja kun reissataan, toinen haluaisi luksusta, toinen vuokrahuoneita ja itse kokattuja aamiaisia.

Mun mies ei taida ylipäänsä olla saari-ihmisiä… Kyllä hän Ahvenanmaankin sijaan valitsee Lapin. On monia asioita ja paikkoja, joissa meillä on luontevaa viettää aikaa ilman toista. Sitä ei edes mitenkään erityisesti ajattele, se on aina ollut niin. Eikä se tarkoita että haluaisi yhtään vähempää olla toisen kanssa.

Lapista puheen ollen, juuri nyt, minun istuessani pienessä kellertävänsävyisessä keittiössä Naxoksen vanhassakaupungissa, mies on telttoineen jossain Kilpisjärven maisemissa. Ehkä hän on paistamassa makkaraa nuotiotulella. Tänään aamulla hän oli huiputtanut Haltin. Sain sieltä kuvaterveiset. <3

Olen kertonut täällä blogissa kuinka rakastan yksin matkustamista ja kuinka juuri se yksin oleminen on ”se juttu” ja mahdollistaa asioiden ihan erilaisen, intensiivisemmän kokemisen. Kun ei ole seuralaista viemässä osaa huomiosta, tulee tarkkailtua ja absorboitua ympäristöä eri lailla. Panee merkille asioita joita ei ehkä muuten huomaisi. Saa eri tavalla yhteyden paikallisiin.

Ja ennen kaikkea, ei tarvitse tehdä kompromisseja. Saa kävellä ympäri labyrinttikujia aamusta iltaan jos siltä tuntuu tai pysähtyä johonkin niemennokkaan kolmeksi tunniksi sanomatta sanaakaan. Juuri se on niin vapauttavaa, niin ihanaa. Saan seurata tunnettani ilman että valintani ärsyttävät ketään. Saan olla juuri niin hidas patikkapolulla kuin haluan tai jäädä Hondos Centeriin hiplaamaan huulipunia ihan niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Se ei pilaa kenenkään toisen lomaa.

Vapaus ja riippumattomuus. Se on äärettömän ihanaa.

Ja kuitenkin. Vaikka juuri kirjoitin kaiken tuon ja se pitää täysin paikkansa…

Kaipaus. Voimakas halu jakaa kokemuksia rakkaani kanssa. Joka päivä tulee hetkiä, jolloin tunnen suurta haikeutta siitä ettei mies ole näkemässä tätä kanssani. Haluaisin, että hänkin haluaisi olla täällä. Että hänkin jakaisi sen tunteen mikä minulla on Kreikkaa ja näitä pieniä saaria kohtaan.

Koska lopulta, onni on todellisinta kun sen saa jakaa. Jotenkin näin sanottiin elokuvassa Into The Wild.

Jouduin poikkeuksellisen tunteellisuuden valtaan saapuessani eilen Naxokselle. Viimeksi kun olin täällä, oli miehenikin täällä. Muistatteko kun kaksi vuotta sitten mieheni ja anoppini liittyivät viimeisellä viikolla saarihyppelylleni? Halusimme antaa anopille lahjaksi matkan turkoosin veden äärelle. Sitä hän oli toivonut, että joskus pääsisi uimaan turkoosinsiniseen mereen.

Nyt Naxos on leimautunut minun ja miehen saareksi. Samoin kuin Paros ja Santorini, koska niillä olemme käyneet yhdessä. Siksi minut valtaa täällä nyt erityinen haikeus… Jään katselemaan tiettyjä kaariholveja, kujia ja ravintoloita pitkään koska me olemme kulkeneet tai istuneet siellä.

Mies on sanonut aina, ettei Kreikassa ole mitään mikä erityisesti vetäisi häntä puoleensa. Hänen ”Kreikkansa” ovat vuoret.

Siinä missä minä en ole onnistunut tartuttamaan rakkaaseeni kipinää Kreikkaa tai Ahvenanmaata kohtaan, on mies saanut minutkin rakastumaan vuoriin. Ja ulkoilmaelämään. Vaeltamiseen. Siksi matkat ja retket luonnon keskelle toimivat meillä parhaiten, ei tule riitaa hotellien tasosta tai ravintoloiden hinnoista. Minäkin koen vuorilla tai metsän keskellä ääretöntä onnea ja iloa.

Olisin mielelläni tänä iltana käpertynyt miehen viereen makuupussiin Haltin juurella. Tai... hän olisi voinut etsiä halvan äkkilähdön Santorinille...

Kun katson iltaisin Egeanmereen hitaasti valuvaa pehmeäreunaista, oranssinpunaista aurinkoa, ajattelen aina mielessäni, ”Kunpa miehenikin jonain päivänä istuisi tässä vieressäni ja rakastaisi tätä.”

Ehkä se jonain päivänä tapahtuu.