Toisella päätepysäkillä: vaatimaton Anafi hurmaa

Tämänsyksyiselle saarihyppelylleni mahtui vielä toinen ”periferiasaari”: pikkuinen Anafi.

Jos Astypaleaa pidetään syrjäisenä, on Anafi käytännössä Kreikan vastine Timbuktulle.

Runsaan tuhannen asukkaan Astypaleaan verrattuna Anafi on täyttä maaseutua: saarella asuu vakituisesti vain 300 ihmistä.

Kuten Astypalea, myös Anafi on yhden Kykladien päälaivalinjojen päätepysäkki. Anafille pääsee Santorinille menevällä linjalla, ja saari on viimeinen pysäkki Santorinin jälkeen.

Anafille on Pireuksesta vieläkin pidempi matka kuin Astypalealle (12 tuntia), mutta Anafin etu on laivojen saapuminen inhimillisempiin kellonaikoihin. Santorinilta on tänne matkaa noin puolitoista tuntia ja saarelle onkin helpointa tulla käymään nimenomaan Santorinilta. Itään päin Anafi linkittyy F/B Prevelis –lautan kautta Dodekanesiaan, tosin tämä yhteys kulkee vain kahdesti viikossa. Yhteensä Anafille tai sieltä pois kulkee vuoden ympäri neljä laivayhteyttä viikossa.

Opaskirjani kuvailevat Anafia mielenkiintoisin ilmaisuin. Öluffa Kykladerna –kirja kertoo, että lauttojen miehistö ”sysää matkustajat äkkiä laiturille ja kääntää nokkansa takaisin kohti asuttuja seutuja suunnilleen ennen kuin kokka on ehtinyt hipaista Anafin satamaa”. Hehheh.

Paikoin tarpeettoman voimakkaasta ilmaisustaan tuttu Greek Island Hopping taas muistuttaa saarihyppelijää, että ”täältä et sitten pääse nopeasti mihinkään sairaalaan jos sattuu vakava onnettomuus", ja täydentää pointtiaan vielä kertomalla kaameasta tapauksesta kun loukkaantunutta turistia hakemaan tullut helikopteri törmäsi yöllä saaren vuoriin. Tällaiset jutut voisi kyllä mielestäni jättää matkaoppaiden ulkopuolelle.

Kuvailulle on perusteensa, sillä Anafi on yksi Kreikan pienimpiä ja rauhallisimpia ja saaria ja sijaintinsa puolesta todellakin periferiaa, mutta ei se ihan niin sivistyksen tuolla puolen ole kuin kirjat antavat ymmärtää. Santorinille on matkaa lopulta vain 30 km ja saaren ainoa asutuskeskus, Chora, tarjoaa kaikki turistin kaipaamat palvelut.

Vaikka sitä sairaalaa täällä ei tietenkään ole, ja saaren kaksi pientä minimarkettia ovat auki vain rajoitetun ajan päivästä. JA – täällä on vielä käytössä toimivia puhelinkioskejakin ^_^

Saarella on myös kirkkaista vesistään tunnettuja hienoja, pitkiä hiekkarantoja. Ateenalaisen ystäväni Mariannan miehen lempirantoihin kuuluva Roukounas on juuri täällä. "Sun täytyy sitten käydä siellä...!" kuului rantahirmujen neuvo. Mutta todennäköisesti Roukounas jää näkemättä. Sinne on vähän turhan pitkä kävelymatka ja tämä matkailija keskittyy aina mieluummin kyliin. :)

Kuten kaikilla Kreikan pienemmillä ja vähemmän tunnetuilla saarilla, myös Anafilla on omat diehard-faninsa. Saarella voisi jopa sanoa olevan jonkinlainen kulttistatus. Se on ehdottomasti enemmän alternative kuin Astypalea, trendikkäistä pikku-Kykladeista puhumattakaan, vaikka kaikki näistä paikoista ovat mainstream-turismin ulkopuolella.

Anafin löytäneet eivät missään tapauksessa halua, että tänne alkaisi virrata enemmän kävijöitä ja saaren omaleimainen tunnelma muuttuisi. En usko että siitä on pelkoa. 300 ihmisen saarella ei olisi koskaan ylipäänsä resursseja kehittyä suureksi turistikohteeksi, ja sijainti Kreikan tunnetuimman saaren ”takavesillä” ei ole omiaan nostamaan paikkaa massojen tietoisuuteen. Kun vieressä on upea maailmanluokan maisemien Santorini, miksi tulla Anafille.

Tänne tulevatkin ne, jotka etsivät nimenomaan leppoisan uneliasta tunnelmaa ja ihastuvat pienten saarten sympaattiseen yhteisöllisyyteen. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan. Uudetkin naamat otetaan heti lämpimästi osaksi joukkoa, joka mummo tervehtii myös liilahiuksista turistia. :)

Minulla ja Anafilla synkkasi välittömästi.

Kun saavuin vuokrahuoneeseeni, saatoin vain huokaista ihastuksesta katsoessani parvekkeelta levittyvää maisemaa.

Tästä saa maksaa ruhtinaalliset 20 euroa. Asun pienen kylän sydämessä vain muutaman porrasaskelman verran pääkadulta.

Lähdin etsimään ruokakauppaa ostaakseni aamiaistarvikkeita, ja saavuin Choran toiselle minimarketille juuri sopivasti sen aukeamisaikaan 9.30. Tällä marketilla on ilmoitetut aukioloajat, toinen on auki milloin sattuu. Mutta kumpikaan ei ole auki kuin joitain tunteja päivässä.

(Tämä on edistyksellistä veraattuna Donoussaan, jonka ainoa ruokakauppa oli kokonaan kiinni vierailuni aikaan, koska sen omistaja sattui olemaan sinä päivänä Naxoksella. Onneksi mulla oli eväitä jäljellä Astypalealta! ^_^)

Anafin Chora on hyvin tyypillinen, perinteinen valkoinen Kykladinen kylä ja rakennettu jyrkästi rinteeseen. Sen läpi kulkee kylän yläosassa yksi yhtenäinen pääkatu. Tai ennemminkin se on kuja, paikoin vain runsaan metrin levyinen. Pääkadun varrella on saaren kaksi minimarketia, koulu, matkatoimisto, kahviloita ja tavernoja.

Hotelleja saarella ei ole vaan ainoa majoitusmuoto on domatia eli yksinkertaiset vuokrahuoneet vailla luksuksia. Tästäkin voi päätellä minkä tyyppisiä matkailijoita Anafi vetää puoleensa. Jacuzzi-tyypit jäävät Santorinille. (Ei sen puoleen ettenkö voisi lottovoiton saatuani buukkautua itsekin Santorinin luksushuoneistoihin omalla näköalaporealtaalla… ^_^)

Anafin keskustan läpi kävelee kuudessa minuutissa. Täällä on hyvin, hyvin hiljaista.

Kuulemma hiljaisuus säilyy elokuun huippusesonkinakin jolloin saaren kaikki vuokrahuoneet ovat täynnä. Tänne ei tulla juhlimaan vaan rauhoittumaan ja nauttimaa verkkaisesta tunnelmasta jota kukaan ei halua särkeä.

Suuremman minimarketin edusta penkkeineen on yksi kylän kohtauspaikkoja iltaisin.

”Unelias tunnelma” voi olla paikasta ja saaren ja vierailijan välisistä kemioista riippuen tylsää, tai se voi olla äärettömän viehättävää. Astypalealla totesin, että hiljaisuus alkoi lopulta ahdistaa, se oli enemmänkin aavemaista kuin miellyttävää.

Anafilla hiljaisuus on ihanaa. Eikä täällä ole rauhallisuudesta huolimatta tyhjää ja elotonta. Pienellä pääkadulla kohtaa ihmisiä, ja he katsovat sinua silmiin ja sanovat, ”Ya sas”, ja hymyn lämpö ulottuu syvälle rintaan.

Eilisilta oli ehkä koko matkan ihanin. Tällaisia iltoja sitä mietiskelee kotonaan talvisin, kun mieli vaeltelee lämpimiin muistoihin elämän varrelta.

Kiipesin ylös kylän korkeimmalle kohdalle eli Kastrolle ja istuin kalliolle. Jalkojen alla levittäytyivät Choran katot, ympärillä meri ja vuoret. Oikealla puolella horisontissa siinsi Santorinin utuinen siluetti, vasemmalla puolella horisontin rikkoi Anafin itäisimmässä kärjessä kohoava vaikuttava Kalamos-kukkula.

Istuin siinä toista tuntia ja vain kuuntelin ja katselin. Laitoin välillä silmät kiinni ja oli niin valtavan hyvä olla. Ympärillä kuului vain hyönteisten surinaa ja kanojen kotkotusta ja aika ajoin koiran haukuntaa. Välillä lehmän- tai vuohenkellojen kilinää jostain etäisyydestä.

Pimeyden laskeutuessa Santorini syttyi valoineen hohtamaan ulapan keskelle kuin jalokivi. Näky oli maaginen.

Yhtäkkiä Santorini näytti olevan niin lähellä. Erotin lentokentän ja Kamarin kylän valoistaan. Taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi langetti tyynen meren tummaan pintaan maidonvaalean tien. Kuun valaisema vesi oli kuin samettia. Meren hämäryydessä erottui muutamia hitaasti eteneviä pieniä valopisteitä, kalastajien veneitä.

Hetki oli pakahduttavan kaunis. Istuin vain siinä ja tunsin niin voimakkaasti olevani. Ilta oli lämmin ja sisälläni oli meren tyyneys. Tunsin syvää rakkautta ja kiitollisuutta että sain olla juuri siinä.