Patmos-postauksessa lukijoita kiinnostanut kynsilakka on tämä, Dependin 161.
.
Ja loppukevennyksenä Patmokselta bongaamani 78-vuotiaan miehen hautakoriste:
Awwww....
(Kreikassahan muuten haudoilla on aina vainajan valokuva....)
On saarikierrokseni viimeinen päivä. Neljä viikkoa ja kahdeksan saarta ovat kuluneet hämmentävän nopeasti.
Hullua kyllä, vaikka matkastani on takana vasta kolmannes, huomaan jo olevani huolissani siitä mihin kaikkiin paikkoihin en tule ehtimään reissun aikana. Täytyy yrittää päästä irti tuosta "paniikista" ja keskittyä nauttimaan siitä hetkestä missä on nyt.
Olen niin kiintynyt Kreikkaan että täältä on vaikea lähteä pois. Annan itselleni täällä vielä viikon. Sitten Albaniaan.
En ole ainoastaan kiintynyt Kreikkaan, vaan myönnän ihan suoraan että aurinko-junkiena maan ilmasto vetoaa minuun aivan erityisesti. Tuntuu pinnalliselta sanoa näin, mutta ihan jo pelkästään lämmön ja auringon takia on vaikea irroittautua ja lähteä eteenpäin. Etenkin täällä Dodekanesiassa saisin vielä nauttia kesästä pitkälle marraskuuhun...
Dodekanesian saaristossa on Kreikan kuumin ilmasto. Kun Ateenassa, pohjoisista saarista puhumattakaan, alkavat asteet jo tippua lähelle kahtakymmentä ja jotkut päivät ovat sateisiakin, on täällä Dodekanesian saarilla vielä päälle 30 astetta ja aurinkoa pilvettömältä taivaalta.
Olen iloinen että valitsin Patmoksen viimeiseksi saaripysäkiksi. Täällä on jotenkin erityisen rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Etenkin nyt syksyllä. Heinä-elokuussa Patmos on niin täyteen ahdettu turisteja että paikallisten mukaan meno on "ihan hulluutta". Onhan täällä edelleen turisteja, mutta käytännössä vain päivävierailijoita risteilyaluksilta. Patmos on suosittu pysähdyspaikka Välimeren risteilyillä Pyhän Johanneksen Luostarin ansiosta. UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluva satulinnamainen luostari on perustettu vuonna 1088. Kävin siellä toissapäivänä ja vaikka en millään lailla ole uskonnollinen, paikka oli aivan lumoava.
.
Kun aloitin reissuni, olin ensimmäiset kolme viikkoa jatkuvasti jonkun seurassa. Ateenassa ystävieni, Naxoksella hotellissa tutustumani saksalaistytön kanssa, Santorinilla Couchsurfing-isäntäni ja tämän kaveripiirin seurassa ja Karpathoksella minuun takertui paikallinen vuokrahuoneita pitävä setä joka kuvitteli että seepia-illallista vastaan unohtaisin herra Karkkipäivät kotona ja lähtisin hänen kanssaan Porokselle.
Rhodokselle saapuessa kaipasin jo lähes epätoivoisesti omaa rauhaa. Ja sitä onneksi sain, ironista kyllä kaikkien niiden suomalaisturistien keskellä.
Symillä tutustuin huippumukaviin Lasseen ja Pekkaan, mutta sain edelleen viettää päivät yksin vaellellen. Lasse muuten on entinen meikki- ja hiustaiteilija, arvatkaa vain oliko meillä paljon juteltavaa..! ^_^ Sain kuulla hauskoja tarinoita Lassen julkkisasiakkaista ja ajatuksia meikkibisneksestä nyt vs. ennen. Ja jakoivatpa herrat vinkkejä loistaviin ihonhoitotuotteisiinkin..! :) Terveisiä vain pojille jos luette tätä!
Kalymnoksella jatkoin sosiaalisella linjalla. Hotellini isäntä oli tuttavallinen ja halusi aina juoda aamukahvit kanssani. Yhtenä päivänä tutustuin paikalliseen "odd-balliin" eli autonsa myyneeseen, kävellen liikkuvaan atleetti-herrasmieheen Nikosiin. Kreikassahan ihmiset - etenkään vanhemmat ihmiset - eivät todellakaan kävele. Kaikilla on vähintään skootteri. Nikos kertoi että häntä pidetään Kalymnoksella vähän kajahtaneena kun hän kävelee kaikkialle. ^_^
Ja nyt Patmoksella olen jälleen saanut olla aivan yksin ajatusteni kanssa.
Ei sentään. En ihan yksin. Minulla on täällä kissaystävä. Naapuritalon kisse odottaa minua joka aamu kuistillani ja alkaa kehrätä heti kun avaan oven. Nytkin se on vieressäni.
Eilen kävelin kaupungin ulkopuolelle Grikosiin kun bussit eivät enää kulje. (Monilla saarilla bussiyhteydet lakkaava käytönnössä kokonaan talvisesongin ajaksi.) Istuin autiolla rannalla jonka hiekka oli kovettunut kun sillä ei kukaan ole kävellyt enää viikkoihin. Oli niin hiljaista että kuulin vain aaltojen äänen.
Yhtäkkiä toivoin ihan hirveän kovasti että Totti ja Viivi olisivat juosseet hiekan yli minua kohti, hännät vispaten jälleennäkemisen ilosta. Pystyin näkemään ne niin selvästi. Viivi olisi ihan tohkeissaan hiekasta. Totti juoksisi veden rajaan ja säpsähtäisi rantaan huuhtoutuvaa aaltoa. Niinkuin se aina säpsähtää kaikkea odottamatonta ääntä ja liikettä... Ja sitten ne pomppisivat syliini ja nuolisivat naamaani ja purisivat nenääni.
Minulla oli kova ikävä koiria. Tai jotain kotoisaa. Ajattelin mökkiä, joulua, anoppini tupakeittiötä.... Lämpimiä asioita.
Illalla laitoin siskolleni viestin. "Soitatko minulle..? Ikävä."
Hän ei soittanut.
Tänään aion pitää matkahuoltopäivän. Tutkin eri reittivaihtoehtoja ja lähettelen Couchsurfing-requesteja. Ehkäpä käyn iltapäivällä Johanneksen ilmestysten luolalla. Ei kai Patmoksella voi käydä näkemättä Ilmestyskirjan syntypaikkaa.... Keskiyöllä lähtee laivani Pireukseen. Ystäväni on minua vastassa aamulla.
Ja luvassa on kuulema sadetta. ;)
Aamukahvi luostarimaisemalla. Sunnuntaina 21.10.2012.
Olen saanut kuvaterveisiä koti-Suomesta. <3
.
Kylläpä siellä onkin syksyistä....
.
Minulla on kyllä hassu perhe. Olemme tosi, tosi läheisiä, ja kotona olen yhteydessä siskooni ja äitiini melkein päivittäin. Mutta nyt kun olen reissussa, on välillä tuntunut siltä että olen perheelleni ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Äitini, joka normaalisti lähettelee random-sähköpostiviestejä useita kertoja viikossa, on muistanut minua yhdellä viestillä koko matkan aikana. Ei, itse asiassa kahdella. Mutta toisessa ei niinkään kysytty matkakuulumisia vaan sitä, miten penteleessä hän saa Dermosilin suihkugeelin toimimaan ”kun tässä ei ole mitään korkkia”. (”Äiti, purista sitä purkkia niin pohjasta avautuu aukko joka vapauttaa suihkugeeliä.”)
Totti ja Viivikin tuntuvat kaipaavan minua enemmän kuin emäntänsä. Kysyin mieheltäni viime viikolla mitä siskolleni oikein kuuluu kun en ole kuullut hänestä mitään. Mr Karkkipäivä kertoi, että siskoni oli havahtunut siinä vaiheessa, kun työkaverinsa olivat kommentoineet reissuani. Tosiaan, siskoni työkaverit seuraavat blogiani – hän ei.
Sitten sain häneltä yhden tekstiviestin. <3
Ei, kyllä mä tiedän että olen perheeni ajatuksissa. Yllätyin vain ehkä silti puhelimen ja sähköpostin hiljaisuudesta... Ehkä mulle annetaan tilaa olla yksin kun kerran yksin halusin lähteä...?
Siskoista puheen ollen. Näyttää siltä, ettei matkakassani mitenkään riitä Ecuadoriin. En pääsekään tapaamaan nuorinta siskoani. :( Olin niin kovasti odottanut sitä. Mutta siinä missä Euroopassa voi suhailla alle viiden kympin lento/laiva/junalipuilla, uppoaisi Etelä-Amerikan lentoihin lähemmäs 4-numeroinen luku. :/ En ole onnistunut löytämään mitään edullista.
Mutta tapaamme jouluna....! Siskoni on viimein palaamassa kotiin. Ainakin hetkeksi.
Odotan tätä joulua enemmän kuin mitään muuta juhlaa moneen vuoteen...!
Jokunen lukija on kysellyt minulta miten ruokavalioni noudattaminen on onnistunut matkan aikana. Kiitos ihanan kreikkalaisen keittiön runsaine kasvisruokineen, ruokavalion kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.
Harvan maan keittiöstä löytyy yhtä monipuolista kasvisruokien kirjoa. (No, Intia saattaa mahdollisesti olla poikkeus…:)) Kasvisruoat löytyvät orektika/mezedes- eli alkupala/”tapas”-listalta, ja monissa tavernoissa meze-annokset ovat niin suuria että yhdellä tai kahdella mezellä saa masun ihan täyteen. Salaateista puhumattakaan. Tosi harvoin tilaan mitään pääruokalistalta.
.
Kreikassa käytetään paljon kesäkurpitsaa ja munakoisoa, jotka kuuluvat Suomessakin lempparikasviksiini. Täkäläisiin suosikkiruokiini kuuluvat sipulilla ja tomaatilla täytetty munakoiso (imam), kesäkurpitsapyörykät (no noissa on tietysti vähän käytetty jauhoa), kermassa haudutetut sienet, juustotäytteiset paprikat ja katkaravut tomaattikastikkeessa. Mustekalaakin syön silloin tällöin. Eilen söin itse asiassa pienessä Rinan kylässä Kalymnoksella elämäni maukkainta grillattua kalmaria.
Proteiinin saanti on ikävä kyllä jäänyt vähäiselle. Kotona syön päivittäin kananmunaa, soijaproteiinia ja kalaa jossain muodossa, mutta täällä proteiiniannokseni rajoittuvat satunnaisiin omeletteihin ja seafoodiin. Kala on täällä sen verran hintavaa että sitä en syö edes kerran viikossa. Hullua kyllä jopa säilyketonnikala on kallista. Purkilla on hintaa keskimäärin 3-4 euroa..! Jostain suuremmista ruokakaupoista sitä saattaa tuurilla löytää alle kahdella eurolla.
Kala- tai seafood-annoksen saa ravintolasta yleensä alkaen 10-12 eurolla. Kasvisruoan, vaikkapa nyt jotkut pyörykät tai imamin, saa alkaen 3,50 eurolla. Ei tarvitse miettiä kumpaako tilaan. Munakkaiden hinnoittelu ravintoloissa on muuten hyvin mielenkiintoista. Omeletin voi saada kolmella eurolla tai sitten yhdeksällä. Ihan samankokoisen siis. Ja ihan yhtä ruttuisesta tavernasta.
Toivoisinpa, että voisin "ylpeillä" sillä että en ole langennut matkan aikana vääriin ruokahoukutuksiin.
En kuitenkaan voi.
(Ne jotka eivät oikein jaksa karppausjuttuja voivat lopettaa lukemisen tähän.)
Viime viikolla huomasin yllättäen olevani turvoksissa. Siis en mitenkään ”hops-tulipa-syötyä-tuhti-ateria” –turvoksissa vaan ihan kunnolla, raskausmaha-tyyliin, monta päivää kestävästi. Niin että koko ajan oli epämukava olo. Itse asiassa – sellainen olo joka oli minulle hyvinkin tuttu ennen VHH-ruokavalioon siirtymistäni.
En ole kokenut pallomahaa tarkalleen ottaen 15 kuukauteen. Aloin miettiä. Ei kai tämä voinut hiilareista johtua kun enhän mä ollut syönyt kuin ne Korresilla tarjotut piirakat…? Vai olinko…?
Hetkinen... Kun aloin ajatella asiaa, niin Santorinin-houstinihan valmisti yöllisissä bileissä sandwichejä joista en kehdannut kieltäytyä… Ja yhtenä aamuna hän oli leiponut juustopasteijoita joita myös söin kohteliaisuudesta kaksi vai olikohan kolmekin… Ei hitto ne oli hyviä. Ja enkös mä jopa ostanut ihan itse yhden pinaattipiirakan laivaevääksi….? Ja mitenkäs ne Karpathoksella nautitut jäätelöt..?
Aloin tehdä listaa (no mitäpä muutakaan ;)) syömistäni ”vääristä ruoista”, ja pian huomasin että satunnaisiksi ja harvalukuisiksi kuvittelemani hairahdukset olivat muodostaneet säännöllisen kuvion. Olen täällä - muka huomaamattani - syönyt joka viikko vähintään kolmena päivänä ruokia kuten piirakoita, jäätelöä, friteerattua kalmaria, sämpylää (!) ja suklaamakeisia.
Nyt – haluan että ymmärrätte ettei mulle varmaan tekisi yhtään pahaa saada muutama lisäkilokin. Kaloreita mä en laske. Mutta sitä hiilaripöhöturvotusta en halua takaisin. Olen ollut niin onnellinen kun pääsin siitä olotilasta eroon ruokavalion vaihdoksella. Ja täällä sitä oltiin kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta taas popsimassa tuota olotilaa takaisin.
Piirakat, jäätelöt ja friteeratut ruoat saivat jäädä siihen.
Kotona on helppoa. Kun mieleni tekee jotain makeaa herkkua kuten leivonnaista, niin sen kuin uuni lämpiämään ja soija-, manteli- & kookosjauhoista ja steviasta muffinssit tai kakut kasaan. Tai jos tekee mieli leipää niin ei kuin näkkärit tai mantelisämpylät esiin. Täällä siihen ei ole mahdollisuutta. Ja näköjään tällainen tilanne paljastaa mun heikkoudet joita 15 kuukautta ei ole muuttanut lopulta miksikään.
Karkki ei ole koskaan ollut mun ongelma. Not my drug of choice (blogin nimestä huolimatta). Ei tehnyt millään lailla tiukkaa jättää pois makeisia. Mutta leivonnaiset. Kreikassa rakastetaan piirakoita. Ihania, lehteviä, filotaikinaan leivottuja juusto-, pinaatti- ja kermapiirakoita. Leipomojen tiskit pursuavat niitä aamuisin. Kyllä mä voin tunnustaa, että kun tunnen vastaleivotun tiropitan tuoksun niin olo on kuin alkoholistilla joka saa vainun vodkasta.
Huokaus. Mutta kuten sanottua, mikään addiktoiva ei ole hyvästä. Ja mieluummin pidän kevyen, miellyttävän oloni kuin vedän piirakkafiksini ja kärsin ilmapallomahasta. Ehdottomat kiellot eivät minusta ole järkeviä, ja jos syön yhden leivonnaisen vaikka pari kertaa kuussa niin eihän se nyt mitään tee. Mutta kun syön yhden, niin niitä alkaa tehdä mieli lisää…. Yhden syötyään on helppo perustella toisenkin ottaminen. Jne jne.
Ymmärrätte mitä tarkoitan.
Leipomojen ovet saavat nyt pysyä multa kiinni, ja kohteliaisuudesta en enää osallistu mihinkään keskiyön paahtoleipäbakkanaaleihin.
Turvotus on muuten nyt tipotiessään. :)
Tänään aamulla oli sellainen satumainen hetki. Niitä tulee välillä. Jolloin on aivan erityisen iloinen, kevyt ja onnellinen olo.
Istuin Symin satamassa odottamassa laivaani. Katselin ihmisiä ja kuuntelin keskustelunpätkiä. ”Jos kysyt vielä yhdenkin tyhmän kysymyksen niin äiti suuttuu”, kuulin nuoren, välillä englantia, välillä kreikkaa puhuvan naisen sanovan tyttärelleen. Lapsi vaikeni. ”Oletko sinäkin menossa Kosille?” kysyi italiaksi murtava nainen minulta. ”En. Kalymnokselle.” ”Mutta sama laiva?” Nyökkäsin.
Symi levittäytyi ympärilläni epätodellisen kauniina vielä kolmenkin päivän jälkeen. Ehkä tähän tottuisi ajan kanssa jos tänne jäisi asumaan..? Kuin heräisi joka aamu jossain maalauksessa… Pekka ja Lasse ovat asuneet täällä kymmenen vuotta. He eivät vieläkään ole kyllästyneet maisemaan. Talot ovat kuin koruja. Pieniä, maalattuja helmiä.
Laiva saapui.
Dodekanisos Pride. Yksi Dodekanesian saaristossa puikkelehtivista katamaraaneista. Tämä laiva liikennöi väliä Rhodos-Symi-Kos-Kalymnos-Leros-Lipsi-Patmos joka päivä. Saarten väliset matkat ovat lyhyitä.
Katsoin kuinka laivan portti avautui ja ulos ryöpsähti joukko Rhodokselta kotiin palavia symiläisiä, ruskettuneita, iloisen näköisiä turisteja aurinkolaseineen ja rantakasseineen sekä miehiä rahtaamassa ruokatavarakuljetuksia. Symille saapui tänään tuoretta tomaattia, persiljaa, banaania… Symillä ei viljellä mitään itse. Kaikki vesi ja ruoka paikallisia katkarapuja ja kalaa lukuun ottamatta tuodaan Rhodokselta.
Välillä Symin kauppojen hyllyt ovat tyhjiä, kuulin Lasselta. Meren ollessa levoton eivät ruokatoimitukset kulje ja sitten Symillä ei syödä tuoreita vihanneksia viikkoon. ”Mutta sellaista se on”, Lasse nauroi.
Nousin laivaan. Se lähti välittömästi. Katamaraanit ovat kuin saarten välisiä busseja, pysähdykset ovat nopeita ja tehokkaita.
Asetuin ulkokannelle aurinkoon. Hymyilin loittonevalle Symille. Ympärillä kimalsi meri ja maisemaa reunustivat aamuautereiset saarten siluetit.
Mitähän söisin Kalymnoksella lounaaksi…?
Olen tainnut löytää suosikkisaareni Kreikassa.
Symi.
Symi Townin satamaa Yialosta pidetään yhtenä Kreikan kauneimmista. Ja syystä. Luulen että mulla loksahti suu täällä vielä pahemmin kuin Santorinilla.
(Kaikki jutun kuvat voi muuten klikata suuremmiksi.)
Satamaa reunustavat korkeille kallioille nousevat värikkäät, uusklassiset talot ovat kuin sadusta. Ei, nämä värit eivät tule mistään kameran asetuksista. Täällä näyttää juuri tältä.
Kun nousin laivasta, minun teki mieli mennä katsomaan julkisivujen taakse olisiko kyseessä sittenkin vain teatterin kulissi.
Symi sijaitsee Dodekanesian saariryhmässä lähellä Rhodosta ja Turkkia. Rhodokselta tänne on matkaa katamaraanilla vain tunti ja tavallisella paatilla 1 h 45 minuuttia.
Symillä ei ole charter-turismia. Tänne ei siis voi ostaa suoraan pakettimatkaa. Symillä käy päiväretkeläisiä Rhodokselta, muuten saaren turistit ovat purjehtijoita tai omatoimimatkailijoita. Uudet Symin ystäväni kertoivat, että kesällä satama on täyteen pakattu jet set -porukan huvipursia, mm. Jordanian kuninkaalliset ovat täällä kesäisin tuttu näky.
Elegantti Symi ei ole perhelomakohde, vaan ehdottomasti enemmän aikuiseen makuun. Turistirihkamakaupat loistavat (ainakin nyt lokakuussa) poissaolollaan, sen sijaan satamaa reunustavat tunnelmalliset ravintolat joita löytyy joka makuun perinteisestä tavernasta hienostuneempaan fine diningiin.
Symi Townilla on toinenkin puoli - kaupungista melkein puolet koostuu toisessa maailmansodassa tuhoutuneista talonraunioista. Ne on jätetty rapistumaan.
Symi oli aikoinaan yksi Kreikan vauraimmista saarista. Tätä tarinaa kertovat Kali Strataa reunustavat upeat 1800-luvun kartanoiden rauniot. Kuvan talo on suosikkini. Todella kaunis rakennus vielä pommituksen jäljiltäkin, ja saa ajatukset lentämään aikaan jolloin se on seissyt kaupungin pääkadulla uljaana ja täynnä elämää...
Uusi ja vanha seisovat Symillä rinta rinnan. Keskustelevatkohan talot päivittäin kadun yli... Rauniolla on varmasti ollut paljon kerrottavaa keltaiselle naapurilleen...
Symillä on parhaimmillaan ollut yli 22 000 asukasta. Toisen maailmansodan jälkeen asukasluku putosi kuuteen tuhanteen. Yli puolet symiläisistä emigroitui Australiaan.
.
.
Oikeasti - eikö nuo talot näytä ihan legoilta jotka voisi vain poimia irti tuosta rinteestä..? :)
Yialoksen keskustaa linnoitukselta kuvattuna.
Symi Town on saaren ainoa mainittava asutuskeskus, kaupungin lisäksi saarella on vain pari hassua muutamista taloryppäistä koostuvaa kylää sekä suuri luostari (joka on muuten Kreikan kolmanneksi tärkein pyhiinvaelluskohde).
.
Symi Town jakautuu kahteen alueeseen, satamaan eli Yialokseen ja yläkylään eli Chorioon. Chorioon johtava 400 marmorirappusen katu on nimeltään Kali Strata. Minun majapaikkani muuten oli tämän kadun puolivälissä. Hyvää hyötyliikuntaa! ^_^ Maisemat kattoterassilta olivat vaivan arvoiset.
Chorio.
Chorio on pienten, nimettömien, kapeimmillaan miehen hartioiden levyisten pikkukatujen ihastuttava labyrintti. Täällä ei kuitenkaan tarvitse huolestua eksymisestä - kaduilla on joku kumma logiikka ja vaikka et tietäisi yhtään mihin olet menossa päädyt lopulta aina takaisin tutuille hoodeille.
Myös Chorio on täynnä talovainajia.
.
.
Jos etsit Symi Townin upeinta näköalapaikkaa, se on noiden vanhojen tuulimyllyjen alapuolella. Tuulimyllyiltä on lyömättömät näkymät sekä alas Yialokseen että toiselle puolelle Chorioon.
- - - - - - -
Ja nyt - "epilepsiavaroitus". :D Laitan nyt kuitenkin muutaman miniatyyrimoodilla otetun kuvan koska erittäin moni lukija niitä vielä toivoi. Te muut - teitä on varoitettu. Nyt silmät kiinni. ^_^
.
.
.
.
.
- - - - - -
Symille pääsee Rhodokselta päivittäin useilla eri yhteyksillä, ja lippu yhteen suuntaan on halvimmillaan 8,50€. Lentokenttää Symillä ei ole. Jos olet Rhodoksella, älä missään nimessä jätä vierailematta tällä ihastuttavalla naapurisaarella.
Tai mikäli haluat palan kauneinta Kreikkaa viehättävällä tunnelmalla ilman turistimassoja - unohda muut saaret ja tule lomailemaan Symille. Et tule pettymään.
Sanni suosittelee....
...majoittumista Yialoksen rinteille ja maiseman hengittämistä sisään joka solulla
...kiireetöntä harhailua Chorion pikkukujilla
...Symi Shrimps -annoksen tilaamista Meraklis-tavernassa
...syventymistä hyvään kirjaan ja kahviin yhdessä ylä-Kali Stratan tunnelmallisista kyläkahviloista
Tänään oli ihana päivä. Heräsin jo ennen kuutta ja lähdin kävelylle. Kävelin, uin, luin ja otin aurinkoa koko päivän. Aivan ihanaa. Rauhallista.
Symi on täyttänyt kaikki odotukset ja palan halusta päästä kertomaan teille enemmän tästä uskomattoman viehättävästä saaresta. Tänä iltana en kuitenkaan ehdi sitä tehdä sillä olen menossa vierailulle uusien suomalaisten ystävieni luokse. Luitte oikein - suomalaisten. ;) Tutustuin eilen tänne saavuttuani ensi töikseni saaren ainoisiin suomalaisasukkeihin.
.
Kiitos lukijani, luen parhaillaan "Eat, Pray, Lovea". :)
* * * * * * * * *
Sitten tällainen ihan erillinen osio jonka meinasin ensin julkaista omana postauksenaan mutta en taida jaksaakaan.... Menee tähän perään.
Olen harmikseni onnistunut aiheuttamaan osalle lukijoistani ikäviä oireita huimauksesta ahdistukseen ja lievään ärtymykseen käyttämällä ahkerasti lainakamerani pienoismallikuvausmoodia.
On kurjaa että kuvillani on näin kyseenalaisia haittavaikutuksia. En käytä miniatyyriefektiä vain siksi, että kuvat näyttäisivät pienoismalleilta. Tokihan itsekin väsyisin jos kaikki kuvani olisivat kuin pikku-Lassen lelukaupungista. Käytän tämän tilaisuuden hyväkseni valottaa tärkeintä syytä, miksi olen jumittunut tämän moodin käyttöön.
Se syy on värit.
Kaikkihan me toivomme, että kun otamme kuvan, sen värit näyttäisivät valmiissa printissä tai koneen ruudulla mahdollisimman eloisilta ja alkuperäiselle uskollisilta. Etenkin meikkikuvissa tämä on erinomaisen tärkeää. Mutta tokihan näen lomakuvanikin mielellään mahdollisimman kauniin ja aidon värisinä.
PowerShot G12 ei ikävä kyllä havaintojeni mukaan toista värejä kovinkaan todenmukaisesti kaikissa tilanteissa. Kuvat ovat totuutta paljon haaleampia, kuin "kivipestyjä". Kamerassa on "Erittäin elävä" -kuvausasetus, joka käytännössä tekee kuville saman kuin jos vedät Photarissa värisaturaatiot melkein maksimiin. Tuloksena on usein liian värikäs kuva, joka ei vastaa kohteen aitoa sävyintensiteettiä.
Ihan vahingossa huomasin, että Pienoismalli-asetuksella värit toistuvat todella kauniisti ja vastaavat käytännössä sitä mitä silmilläni kuvaustilanteessa näen. Haittapuolena tässä on se, että kuvaan tulee tietysti aina myös tilti/shift -efektiin kuuluvat blurrit kuvan ylä- ja alalaitaan. Minua tämä ei haittaa, sillä pidän muutenkin lyhyen syväterävyysalueen hyödyntämisestä kun kuvaan. Mutta teille tämä on aiheuttanut päänsärkyä.
En tiedä auttaako tämä selitys teitä kestämään blurrikuvia yhtään sen paremmin, mutta ajattelin kuitenkin tarjota tämän taustatiedon niin ettei jengi kuvittele että jostain syystä haluan kaikkien kuvieni näyttävän miniatyyreiltä tai muuten vain "taiteellisesti" blurratuilta. Värit ovat minulle todella tärkeitä, ja olisin kovin iloinen jos Canon olisi tehnyt pienoismallimoodin värimäärittelyn myös saataville "tavalliseen" kuvausmoodiin. Tällaisenaan, kun kuvaan perusmanuaaliasetuksilla, tekee mieli säätää jälkikäteen jokaisen kuvan värit vastaamaan paremmin todellisuutta...
Ja toinen esimerkki samoilla asetuksilla. Näette, että sävyt ovat selvästi parhaimmat keskimmäisessä.
Tunnustan kuitenkin olevani aika herkkänahkainen, ja koska tarpeeksi moni on kommentoinut ettei kestä tällä moodilla otettuja kuvia, niin en enää julkaise sellaisia blogissa.
Kiitos ja anteeksi.
Rodos. Rhodos. Tai Roodos. Miten vain haluatte.
Myönnän, että minulla oli Rhodosta kohtaan hieman ennakkoasennetta, eikä paikka ole koskaan kuulunut niiden Kreikan saarten joukkoon, jotka erityisesti vetävät minua puoleensa. En todennäköisesti olisi tullut Rhodokselle elleivät laivayhteydet seuraaville saarille olisi sitä vaatineet.
Asenteeni oli perusteltu, ja Rhodos Town osoittautui juuri sellaiseksi Suomen etäsaarekkeeksi kuin olin arvellutkin. Vaikka on jo lokakuu ja ollaan kaukana vilkkaimmasta sesongista, on Rhodos edelleen suomalaisten turistien kansoittama. Osa saaren suomalaisista toki asuu täällä pysyvästi eikä vain pelkästään turisteile. Mutta totuus on se, että täällä saattaa unohtaa olevansa Kreikassa. Yhtään liioittelematta joka toinen vastaantulija etenkin New Townin puolella on suomalainen, ja kuulen suomea jopa hotellihuoneeseeni kadulta ja viereisen talon parvekkeilta.
Olen pahoillani, Rhodos, mutta täältä haluan eteenpäin. Ja nopeasti.
Älkää ymmärtäkö väärin. Täällä on kaunista ja viihtyisää, ja kaupunki on sen verran suuri (40 000 asukasta) että joukkoon mahtuu toki aimo annos paikallisväestöäkin eikä tämä ole mikään pelkästään turisteja varten rakennettu lomakeskus. Ja kaltaiselleni antiikin nähtävyyksistä kiinnostuneille saarella on paljon nähtävää.
Mutta. Makuja on monia, ja minä pidän enemmän niistä vähemmän kaupallisista Kreikan saarista. Haluan pystyä kulkemaan katuja kuulematta tervehdyksiä omalla kielelläni. Ja olen iloinen, jos en joka korttelissa kompastu turistirihkamakauppoihin. Ne ovat rumia. Hyvin rumia. Etenkin kun niitä näkee jossain erityisen historiallisessa ympäristössä. Kontrasti esimerkiksi Rhodoksen kuvauksellisen vanhan kaupungin ja sen muutamat kadut vallanneen "krääsä-disneylandian" välillä on aika kamala.
Onneksi kulttuuriperintönä suojellusta vanhasta kaupungista löytyy myös rihkamavapaita alueita. Nämä kuvat ovat sieltä (lukuunottamatta Suleiman moskeijaa, se on turistikadulta päin kuvattu).
Kaunista.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Ja kai se on lyötävä pöytään todistusaineistoa omasta autenttisesta suomituristielämyksestäni. Olihan se tämäkin vain koettava. ^_^
Dannyn keikalla oli muuten oikeasti hauskaa. Danny rokkaa! :)
.
Tänään matkani jatkuu Symin pienelle saarelle, jota pidetään yhtenä Kreikan kauneimmista. Odotukset ovat korkealla..!
Itse asiassa käytin melkein kaksi päivää sen pähkäilyyn, mille saarelle lopulta jatkaisin Rhodokselta. Täältä on niin hyvät yhteydet monille eri saarille. Olin jopa lähdössä pikkuiselle Kastelorizolle joka on Kreikan saarista kaikkein kaukaisin ja syrjäisin.
Lopulta kuitenkin näiden muiden saarten väliset yhteydet ratkaisivat reittini - noudatan alkuperäistä suunnitelmaa. Pienempien saarten välillä yhteyksiä ei ole päivittäin, ja osan välillä ei ollenkaan. Nisyros, Kastelorizo ja Astypalaia olisivat kovasti kiehtoneet minua, mutta vierailu niillä olisi venyttänyt saaristoaikaani vähintään viikolla, melkein kahdella. Ja tarkoitus olisi kuitenkin ehtiä tällä reissulla muihinkin maihin, niin ihanaa kuin täällä Kreikassa onkin.... <3
. . .
Muuten - olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne Rhodoksesta. Luulen, että monikin lukija on täällä käynyt. Miten muuten itse suhtaudutte suomalaisuuden näkymiseen lomakohteessanne...? Osalle turisteja suomenkieliset ravintolamenut, suomea puhuvat työntekijät ja joka-aamuinen Iltalehti lähikioskissa luovat turvallisuuden tunnetta ja varmistavat viihtyvyyden. Toisille taas se on vaivaannuttavaa. Ymmärrän kyllä näitä "lihapullat-ja-muusi" -turisteja oikein hyvin enkä millään lailla väheksy tällä lailla lomaansa viettäviä, vaikka itse en heihin kuulukaan.
Mutta nyt - aamukahville! :)
.
.
.
.
.
Kuvia aamukävelyltäni.
Ei muuta sanottavaa tällä erää. :)
