Matka on jälleen ollut täynnä tunteita laidasta laitaan, eikä pelkkää hyvää.
Olen saanut vuosien varrella Kreikassa paljon ystäviä, tuttuja ja tutun tuttuja. Osan olen tuntenut jo pari vuosikymmentä, osan vuosia.
Uusimmat ystävät sain vasta viime viikonloppuna Amorgoksen Yperia-festivaalilla; nyt minulla on kutsu viettämään kreikkalaista Halloweenia Thessalonikiin, maistamaan ruukussa kypsytettyä juustoa Kythnokselle, kiertämään Roomaa kahden ihan samannäköisen italialaisen filmintekijän kanssa ja syömään illallista Amsterdamiin eläköityneen mediaopettajan ja hänen vaimonsa kanssa.
Ateenassakin kaveripiiri kasvoi kahdella animaatioita työkseen piirtävällä hepulla ja matkatoimiston omistajalla.
Reppu täyttyy joka vierailulla.
Välillä joku lähteekin.
Sain viikonloppuna musertavia uutisia erään hyvin erityisen ystäväni poismenosta, ystävän, joka yhdisti minut ja Amorgoksen pysyvästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka ovat jättäneet poikkeuksellisen vahvan jäljen elämääni. Tutustuimme kolme vuotta sitten emmekä ole sen jälkeen tavanneet kuin kahdesti, mutta jo ensitapaamisella meistä tuli sielunystäviä 15 minuutissa. Kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Tiedätte, jos tällaisia ihmisiä on sattunut polullenne.
Olemme pitäneet yhteyttä ja seuranneet toistemme kuulumisia sähköisesti. Tiesin, että ystäväni on viime vuoden matkustellut Espanjassa ja Portugalissa, mutta toivoin, että jonkin yllätyskäänteen kautta hän olisi taas Amorgoksella.
Vastassa oli toisenlainen yllätyskäänne uutisen myötä.
Olen viime päivät miettinyt ihmisten jalanjälkiä elämässä.
Aiemmin kuvasin erään toisen minulle hyvin tärkeän ihmisen aikaa elämässäni, aikaa, joka oli ja meni. Jonkin aikaa minulla oli ikävä tätä ystävää, ja olin vähän loukkaantunutkin siitä että hän etääntyi. Sitten tunteeni muuttui. Voin arvostaa häntä ja vaalia sitä ystävyyttä mikä meillä oli, surematta enää hänen etäisyyttään. Hän kuului yhteen vaiheeseen elämääni. Kaikkien ei ole tarkoitus jäädä.
Uskon, että Amorgoksen ystäväni kanssa käy samoin. Tavallaan hän ei olekaan poissa, sillä hänen vaikutuksensa on jäljellä, kaikki se mitä olen saanut hänen kauttaan. Ihmiset, oivallukset, melkein kokonainen kyläyhteisö ja verkosto ystäviä joka ulottuu pieneltä Kreikan saarelta Valtameren toiselle puolelle.
Tietysti suren sitä, että en enää koskaan voi tavata häntä. Mutta iloitsen siitä, että tapasimme. Että hän sattui elämääni.
Saavuttuani eilen Ateenaan sain kuulla seuraavan ikävän uutisen. Jo valmiiksi suuresta elämänkriisistä toipuva hyvä ystäväni on juuri menettänyt työnsä.
Arvatkaa onko minulla ihan kummallinen olo. Olen monen päivän ajan kokenut kaikkea hauskaa, tutustunut kiinnostaviin ihmisiin, verkostoitunut, oppinut uutta, syönyt hyvin (ja liikaa) ja nauttinut olostani Egeanmeren auringon alla. Ja sitten saan kahden päivän sisällä kaksi uutista, jotka vetävät fiiliksen ihan pohjaan.
Valoa ja varjoa.
Istun aurinkoisella katolla Ateenan Psyrrissä, lempikaupunginosassani. Tunnen auringon ihollani ja näen katolta Akropolin kukkulan ja Parthenonin temppelin. Yhdenlaisia kreikkalaisia ystäviä nekin.
Akropolin vasemmalla puolella maisemaa reunustaa Imittos-vuori. Ystäväni talon katolta näen sen vielä lähempää, hän asuu kaupunginosassa ihan vuoren vieressä. Olen kuvannut vuorta auringon nousiessa ja laskiessa. Olemme patikoineet siellä joskus ystäväni kanssa.
Kirjoitan tietokone sylissäni, sen ja ihoni välissä on musta kangaskassi ettei iho mene hikiseksi. On vieläkin tosi lämmin, vaikka on marraskuu. Tampereella oli aamulla -8 astetta, täällä 20 astetta.
Istun tässä ja olen samaan aikaan onnellinen ja surullinen.
Eilen purin suruani kirjoittamalla poismenneelle ystävälleni muistokirjoituksen. Tänään vien työnsä menettäneen ystäväni hemmotteluhoitoon läheiseen hammamiin. Lähetin viestin; ”Tule kello 18.00 Monastirakin asemalle. Vien sinut yhteen paikkaan.”
Toivottavasti hän ilahtuu.
Ajatuksia Ateenassa, kuudes marraskuuta.
Olen varaamaisillani matkan Kiotoon vain kiitos Mia Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Olen aivan tautisen ihastunut Kankimäen kirjoihin. Sain syntymäpäivälahjaksi Naiset joita ajattelen öisin ja sen ahmittuani latasin Bookbeattiin saman tien Kankimäen esikoisromaanin, joka nyt on siivittämässä minua ensimmäiselle matkalleni Japaniin.
En tiedä kumpiko on ihanampaa; se, että olen taas monen vuoden jälkeen hurmioitunut kirjoista, vai se, että olen yhtäkkiä saanut syyn innostua Japanista. Ja erityisesti Kiotosta.
Tunnustus: Tokio ahdistaa minua jo ajatuksena. Melkein pelottaa. En tiedä Tokiosta muuta kuin mitä populaarikulttuuri ja elokuvat ovat kertoneet, mutta pelkään että hengästyisin ihan lukkoon siellä.
Mutta Kioto. Mia Kankimäki saa Kioton kuulostamaan paikalta, johon todellakin haluan.
"Ajattelen Pariisin syndroomaa, johon japanilaisnaiset sairastuvat Euroopassa, ja luulen nyt tietäväni oman kehoni todistuksella, mikä Kioton-syndrooma on. Se on se, kun tuntuu, että on pakahtua tähän kauneuden määrään. Tätä kauneutta ei voi ilmaista sanoin, sitä ei voi vangita valokuviin, sitä ei voi lakata katsomasta ja samalla tuntuu, ettei sitä pysty katsomaan enää hetkeäkään."
Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin kertoo 900-luvulla eläneestä Sei Shōnagonista, japanilaisesta hovinaisesta ja Tyynynaluskirja-teoksen kirjoittajasta, jota Kankimäki lähtee tutkimaan Kiotoon. Samalla kirja kertoo myös kirjailijasta itsestään.
Kankimäen tavoin en voi välttyä pitämästä Shōnagonia valtavan kiehtovana.
Tyynynaluskirja on "päiväkirjamainen kokoelma listoja, juoruja, runoja, esteettisiä arvostelmia ja sekalaisia huomioita ihmissuhteista ja luonnosta." Kuulostaa hyvinkin tutulta. Listat, sekalaiset havainnot, arvostelut, pohdinnat estetiikasta... Ennenkuin ehdin muodostaa päässäni assosiaation loppuun, Kankimäki kirjoittaa, että Shōnagonin edustama kirjallisuudenlaji (zuihitsu) tuntuu modernissa henkilökohtaisuudessaan jopa "jonkinlaiselta blogin esiäidiltä".
Kirjassa Kankimäki siteeraa monia Shōnagonin listoja.
Miellyttäviä asioita
Kiusallisia asioita
Inhottavia asioita
Harvinaisia asioita
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Tällaisia listoja minullakin on. <3
Kuuntelin tänään kuntosalilla äänikirjasta luvun 11. Piti painaa pausea, kun kuulin kuvauksen jollekin, jota en ole koskaan kuullut kuvailtavan, mutta jota tunnen kaiken aikaa.
Mono no aware.
Kaihoisa tunne, joka syntyy kauniiden asioiden katoavaisuudesta ja hetkellisyydestä.
Mia Kankimäki on huhtikuisessa Kiotossa kirsikankukkien aikaan ja joutuu mono no awaren valtaan.
"Käsitteelle ei ole kunnollista englanninkielistä saati suomenkielistä käännöstä, vaan sen kuvailemiseen tarvitaan pitkä jono sanoja, jotka kiertävät täsmällistä ydintä sitä koskaan tavoittamatta.
Yksinkertaistettuna mono no aware tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä mutta pakahduttavaa surullisuutta."
Pystyn niin samaistumaan tähän. Tunnen usein kauniiden asioiden synnyttämää onnea, jota kuitenkin sävyttää tietty haikeus. Vaikka erityisen kauniiden asioiden taika on juuri niiden hetkellisyydessä, sitä kuitenkin jotenkin haluaisi niiden jatkuvan, haluaisi tarrata lujasti, ei päästää menemään.
Ehkä tämänkin vuoksi rakastan niin paljon palata vanhoihin paikkoihin ja maisemiin. Ikäänkuin "jatkan" muinoin kokemaani kauneuden, ilon ja onnen tunnetta.
Kankimäki on Kiotossa lähellä vetää mono no aware -överit ja ymmärrän häntä. Luulen olleeni lähellä vastaavaa kauneuden kokemusta Sveitsin Alpeilla.
Kankimäki kirjoittaa:
"Iltaisin on niin humaltunut näkemästään ettei pysty nukkumaan. Se on kuin huumetta, jota haluaa imeä sisäänsä, vaikka oikeastaan on jo saanut yliannostuksen. Jos tätä kestäisi yhdenkään minuutin viikkoa kauemmin, olisi hautauduttava peiton alle pimeään, nukuttava hikisenä ja tärisevänä ylimääräinen kauneus elimistöstä pois.
Ja koska juuri melkein ei enää jaksaisi, on silti jaksettava. Se - kirsikankukat, elämä - on aivan pian ohi. Ja sitä ennen siitä on otettava kaikki irti."
En tiedä haluanko minäkin juuri tämän vuoksi matkustaa, nähdä ja oppia niin paljon.
Ehkä.
Katsotaan olenko ensi keväänä Japanissa kokemassa kauneutta kirsikankukkien aikaan - tai ehkä luumunkukkien - yhtä kaunista, kuulema, mutta vähemmän turisteja. :)
Pieni kiitollisuuslistaus aina silloin tällöin ei ole hullumpi asia. :) Kirjaatteko te ylös tai käyttekö päässänne päivittäin läpi asioita, joista saa olla iloinen ja kiitollinen?
Kuulostaa kuluneelta kun kiitollisuuspäiväkirjasta toitotetaan melkein joka paikassa, mutta se on yksinkertaisuudessaan erittäin hyvä tapa vaalia positiivisuutta arjessa ja elämässä ylipäänsä. Ei ilon aiheita tarvitse edes kirjoittaa mihinkään. Eikä niiden tarvitse olla isoja asioita. Kunhan ne tiedostaa ja ottaa tavaksi pysähtyä niiden äärelle.
Tänään mieltä ovat lämmittäneet nämä ajatukset ja asiat:
Tapaan viikonloppuna parhaita ystäviäni
Kesä jatkuu vielä hetken verran ja saamme nauttia lämmöstä
Samalla ilmassa on jo syksyn tuntu ja syksy on minusta ehkä ihan paras vuodenaika - silloin ilma tuoksuu jännittävältä ja muutos valoisasta pimeään on aina yhtä romanttinen.
Mukavasti järjestyneet asiat Maarianhaminassa ja kivat alivuokralaiseni
Tulevan Kreikan matkan suunnittelu, harva asia on yhtä mieluisaa kuin matkasuunnitelman laatiminen. Tällä kertaa matka on aivan erityinen äiti-tytär-matka ❤️
Saatteko te jalkaterät näin? Ilmeisesti useimmat eivät saa ja tämä on kuulema minun harvinaisia erityistaitojani ^_^ Ballerinajalat!
Matalan kynnyksen liikuntasuoritukset.
Mia Kankimäen "Naiset joita ajattelen öisin". Tunnen kutkuttavaa halua pakata laukkuni ja lähteä Firenzen Uffiziin katsomaan Mian naisten tauluja. Yksi parhaita ja voimaannuttavimpia kirjoja joita olen lukenut.
Ja siis lukenut. On vain niin mahtavaa taas lukea.
Myös kuunnella äänikirjoja.
Työyhteisöni toimistolla josta vuokraan työtilaa. Olen iloinen kun saan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Vieläpä ihmisten, jotka ovat välittömiä, hauskoja, viisaita ja rentoja.
Keskustelu Santorinin auringonlaskujen meditatiivisuudesta lounastauolla.
Kosmetiikkauutuudet jotka tuntuvat taas raikkailta ja kiinnostavilta kesän "kosmetiikkalomailun" jälkeen.
Vaaleat hiukseni jotka näen peilistä. *
Rantakalliot joille juuri istuin.
* Värjäysoperaatio ei tuottanut pelkästään hyviä seurauksia, mutta ei niistä enempää tässä ilon aiheita käsittelevässä postauksessa.
Ja olen mä silti iloinen päätöksestä vaihtaa väriä. Huonoinekin lieveilmiöineen. ✨Joista lisää lähipäivinä.
Minulla on (ollut) paha riippuvuus.
Tästä on ollut vaikea kirjoittaa, koska aihe on roolini huomioiden arka. Olen nettiriippuvainen.
Kirjoitan internetissä blogia, jonka sisällölle toivon lukijoita, mutta samalla internet sisältöineen on ollut itselleni ongelma. Erityisesti sen sosiaaliset kanavat, mutta myös tiedollinen ulottuvuus.
Tiedetään, että internet koukuttaa, mutta sen käyttö ei muodostu ongelmaksi kaikille.
Vaikka netti- ja someriippuvuuksista puhutaan paljon, tosiasiassa moni käyttää nettiä täysin kohtuuden rajoissa ja terveellä tavalla. Toisille se syystä tai toisesta muodostuu koukuttavaksi ympäristöksi ja käyttö alkaa lopulta vaikuttaa koko elämään.
Minulle kävi näin. Perheessäni kukaan muu ei ole ongelmakäyttäjä, sisareni voivat unohtaa internetin päiväkausiksi eivätkä seuraa säännöllisesti mitään sosiaalista mediaa. Äitini avaa sähköpostin kerran viikossa. Mikä altisti juuri minut riippuvuudelle? Tätä olen miettinyt viime vuodet. Internet palkitsee minua tavalla, jota muut dopamiinin lähteet eivät tee.
MITEN KAIKKI ALKOI
Aloin käyttää internetiä vuonna 1996. Muistan sen elävästi, sillä tuona vuonna näin Soundgardenin heidän viimeisellä kiertueellaan ennen 1997 tapahtunutta hajoamista. Hakeuduin nettiin, koska halusin päästä kontaktiin muiden Soundgarden-fanien kanssa. Ensimmäinen URL jonka koskaan kirjoitin selaimen osoiteriville oli Soundgardenin silloinen kotisivu. Liityin Soundgardenia käsitteleville bulletin board -keskustelupalstoille, ne olivat suosittuja siihen aikaan. Sain yhdeltä palstalta jopa pitkäaikaisen hongkongilaisen ystävän joka lähetti minulle Soundgarden bootleg-kasetin josta olin aivan haltioissani. Vastalahjaksi lähetin hänelle Iittalan kynttilälyhtyjä, nainen oli kiinnostunut suomalaisesta lasimuotoilusta (!).
Jo ensimmäisessä internet-kosketuksessani olivat mukana ne elementit, jotka tulisivat minut koukuttamaan: sosiaalinen vuorovaikutus samasta aiheesta kiinnostuneiden kanssa ja tiedon saatavuus.
Olen tietonarkkari. Ennen internetin maailmaa olin hautautunut kirjoihin. Ahmin romaaneita mutta luin myös tietokirjallisuutta laidasta laitaan; jos kiinnostuin Mozartista (kuten tein 15-vuotiaana), luin kaikki kirjastosta löytyneet Mozart-kirjat. Jos bongasin mielenkiintoisen näköisen kirjan puutarhanhoidosta, lainasin ja luin senkin, vaikka en edes harrasta puutarhanhoitoa. Minusta oli vain kiinnostavaa oppia siitä. Ja katsoa kauniita kuvia.
Olin ahkera kirjeenvaihtaja ja innostunut keskustelija. Oli kiehtovaa ja palkitsevaa vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa ympäri maailmaa. En tiennyt mitään parempaa kuin kirjoittaa ja saada kirjeitä.
Kunnes tuli netin ja somen aikakausi. Netti tyydytti kummankin tarpeeni ylitsevuotavasti
Internetin käyttöni pysyi pitkään hallinnassa. Saimme modeemiyhteyden kotiin verrattaen myöhään, eikä minulla ollut kotona nettiä vielä 24-vuotiaanakaan muuttaessani Ahvenanmaalle. Käytin nettiä kirjastossa tai töissä työvuoron jälkeen.
Vuonna 2006 löysin kauneusaiheiset keskustelupalstat. Ensimmäinen palsta jolle liityin oli Hairstoren legendaarinen foorumi. Se oli menoa.
Ensimmäistä kertaa löysin ympäristön, jossa sain kunnolla vastakaikua kosmetiikkaharrastukselleni. Aloin viettää palstoilla yhä pidempiä aikoja. Saatoin istua kirjaston koneella sulkemiseen asti. Hankin viimein oman nettiliittymän vuonna 2008. Nyt tuntuu hassulta, mutta toisaalta helpottavaltakin ajatella, että elin 29-vuotiaaksi ilman että kotonani oli internet-yhteyttä.
Sitten tulivat blogit. Aloitin itsekin blogin kirjoittamisen. Vuonna 2009 seurasin kymmeniä blogeja ja kirjoittelin niin kotimaisilla kuin ulkomaisilla kosmetiikkapalstoilla. Facebook nautti uutuudenviehätystä ja sielläkin tuli oltua aktiivinen. Yhtäkkiä aika, jonka olin ennen laittanut Stephen Kingin lukemiseen tai kirjeen kirjoittamiseen, kului kavereiden kuvavirtaa selaillessa, blogeja tai foorumeja lukiessa tai loputtomassa informaatiovirrassa kelluessa. Ah, kiinnostavaa tietoa hiusten värjäyksestä, ja tästä pääsenkin valmistajan houkuttaville sivuille, käynpäs äkkiä kilpailevan firman sivulla vertaamassa tuotteita, ja ai niin hei piti katsoa sen yhden verkkokaupan tarjoukset ja lukea mitä mieltä foorumilla ollaan tästä shampoosta. klik.
En huomannut tai halunnut huomata riippuvuuttani pitkään aikaan. Ärryin, jos joku huomautti, että olin istunut koneella jo kolme tuntia. Minulla oli aina jokin perustelu, miksi netissä oloni oli tärkeää ja tarpeellista. Ajantajuni muuttui enkä aina edes hahmottanut, kauanko istuin ruudun äärellä. Asiasta huomauttelevat tekivät vain kiusaa. Saatoin tajuta ajattelevani suosikkifoorumini ihmissuhdekeskustelua ruokapöydässäkin. Kohta piti juosta taas koneelle katsomaan mihin keskustelu oli edennyt.
Eniten vietin aikaa nimenomaan blogien ja keskustelupalstojen parissa, mutta yhtä lailla saatoin eksyä tunneiksi lukemaan mehiläisten hoidosta tai pietarsaarelaisen kirkon historiasta. Minun oli yhä vaikeampi pysyä aiheessa tehdessäni esimerkiksi taustatyötä omiin blogijuttuihini. Jos jollain sivulla oli kiinnostava linkki muuhun aiheeseen, olin kohta siellä ja paria tuntia myöhemmin havahduin siihen, etten ollut päässyt puusta pitkälle varsinaisessa tehtävässäni.
Välillä tunnen, että kiinnostavan tiedon määrä internetissä on volyymissaan lähes lamaannuttavaa. En osaa hallita sitä enkä pysyä kohtuudessa. Olen tiedon äärellä kuin lapsi karkkikaupassa jossa saa ottaa kaiken mitä haluaa. Minun on vaikea vastustaa kiinnostavien linkkien klikkausta. On ollut myöhäisiä iltoja ja aamuyön tunteja, jolloin silmiin koskee ja rintakehää puristaa, enkä ole voinut lopettaa aina vain uusien YouTube-videoiden klikkaamista.
Aloin ymmärtää addiktioni syvyyden kunnolla vasta kolmisen vuotta sitten. Vaikka ongelman sisäistää, se ei tarkoita että osaisi tai kykenisi heti tekemään tarvittavia korjausliikkeitä. Kun internetissä olemisesta on muodostunut elämäntapa, sitä ei ole ihan helppo murtaa. Niin usein tiedämme, mikä olisi oikein, mutta emme kuitenkaan käytännössä osaakaan tehdä oikeita valintoja.
Ensimmäisiä itselleni antamia nettivieroitustehtäviä oli soittaa jollekin ystävälle jonka kanssa en ollut jutellut pitkään aikaan, kun teki mieli mennä selaamaan nettiä. Yritin myös kokeilla aikarajoituksia. Osa vieroitustoimenpiteistä toimi paremmin, osa huonommin.
Merkittävin edistys on tapahtunut viimein kuluneen vuoden aikana. Olen vähentänyt netissä viettämääni aikaa huomattavasti. Kirjojakin olen saanut luettua, oikeita, paperisia kirjoja <3 Kirjoitin myös pitkän kirjeen vanhalle oululaiselle kirjeystävälleni. Käsin. :)
Auringonlasku Onkiniemessä
Vastareaktiona kaikille digimaailmassa jumittamilleni kuukausille ja vuosille olen ottanut tavaksi lähteä ulos niin usein kuin mahdollista.
Eräänä iltapäivänä viime keväänä olin lounaalla Näsinneulan ravintolassa, ja maisemaa katsellessani havahduin siihen, että en ollut koskaan käynyt Onkiniemessä.
Sen jälkeen aloin tehdä tutustumisretkiä keskustan kaupunginosiin ja kortteleihin. Olin luullut tuntevani Tampereen keskustan, mutta siellä on paljon alueita jotka näennäisestä tuttuudestaan huolimatta ovat todellisuudessa jääneet minulle vieraiksi. Tammela on yksi sellainen alue. Ilahduin, kun pyöräretkellä löysin tunnelmallisen Puu-Tammelan. Ja voitteko kuvitella, että en ollut koskaan aikaisemmin käynyt Sorsapuistossa..?
Tällä hetkellä internetin käyttöni on kohtuuden rajoissa ja varsin "terveellistä".
Riippuvuus on kuitenkin riippuvuus, eikä alttiudesta todennäköisesti pääse koskaan eroon.
Joudun varmasti aina varomaan, etten jää selaamaan nettiä tai somen syötevirtaa liian pitkäksi aikaa. Mitä pidempään ruudun äärellä yhtäjaksoisesti viettää, sitä vaikeampi siitä on irtaantua.
Lopuksi: minua hävettää myöntää olevani nettiriippuvainen. Se tuntuu ristiriitaiselta asialta myöntää, kun on kirjoittanut pitkään blogia jolla on samalla tuonut hyvää mieltä niin itselle kuin monille lukijoille. Tuntui, että nyt halusin siitä kuitenkin kirjoittaa. Ehkä osana jonkinlaista itsetutkiskelun matkaa.
P.S. Kaikkien vuosien jälkeen olen viimein käynyt myös Rajaportin saunassa Pispalassa <3
Kuvat: Sanni ja Unsplash
Karkkipäivä-blogi täyttää tänään 10 vuotta.
Mietin kymmentä vuottani ja sitä, olisinko "Inkiväärinä" voinut koskaan arvata, että blogi on pystyssä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. En varmastikaan olisi.
Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin blogiin tänään. Ajattelin sitä aika ajoin koko kevään. Tulisiko merkkipäivänä kirjoittaa jotain merkittävää? Reflektoida juhlallisesti mennyttä vuosikymmentä ja analysoida bloggauksen vaikutuksia niin minuun kuin bloggausta yleisellä tasolla osana suomalaista (pop)kulttuuria...? Onko se kulttuuria..?
En kuitenkaan kirjoittanut mitään tällaista. Blogitaipaleen mietiskely jäi pään sisään.
Lopulta sanoin itselleni:
Mitkä kirjoitukset ovat jääneet sinulle erityisesti mieleen?
Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys. Vaikka Karkkipäivä ei lähtökohtaisesti ole ollut omaa elämääni kuvaava päiväkirjamainen blogi, sinne on lopulta tallentunut paljon asioita elämästäni. Asioita, joihin saatan palata ja olla iloinen, että tulin tallentaneeksi jonkin ajatuksen, hetken tai oivalluksen. Välillä oivallukset ovat olleet ihan hassuja höpöjuttuja, välillä syvällisempiä. Kipeitäkin.
Yllätyin, miten paljon olen kirjoittanut blogiin henkilökohtaisiakin juttuja. On erikoinen tunne tarkastella itseään näiden kirjoitusten kautta. Miten on joissain asioissa muuttunut, missä ei ole muuttunut. Mitä tekisi nyt toisin. Mitä on oppinut itsestään.
Esimerkiksi, kaikella rakkaudella, minähän olen kontrollifriikki. En aina nähnyt sitä itsessäni. Saatoin loukkaantua jos joku ehdotti sellaista.
Ilman blogia, olisiko sitä tullut kirjoittaneeksi ja pohtineeksi moniakaan asioita itsestään koskaan, mihinkään..? En pidä päiväkirjaa.
Enemmän kuin meikit, reissut tai ruoat, minulle jää Karkkipäivästä mieleen matka jonka olen tehnyt itsenäni.
Nämä ovat kirjoituksia, jotka tulivat mieleeni annettuani itselleni kysymyksen.
"Diipimpää"
Rikas köyhä. 1.3.2013
"Eihän tässä mitään järkeä ole todellakaan. Mutta pitääkö aina ollakaan…? Johonkin se raha tässä elämässä aina katoaa, se voi olla uudet farkut, laukku tai Stockmann Herkun kanta-asiakkuus. Tai se voi olla mahdollisuus katsoa kirjastosta lainattua dvd:tä maarianhaminalaisen kattohuoneiston punaisella plyysisohvalla."
Uskallatko olla onnellinen? 17.5.2014
"Minuun on ikään kuin rakentunut ”onnen tunteen katkaisin”, vipu, joka menee päälle kun onnellisuuden kokemus saavuttaa tietyn maksimirajan. Vipu naksahtaa päälle ja lähtee valuttamaan onneani pois syöttämällä mieleen pelon ja ahdistuksen tunteita."
Tuhkaa ja villapaitoja 11.6.2016
"Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta."
Silloin kun vielä tein meikkijuttuja
Silmän muodot ja meikkaus 15.4.2010 - klassikkopostaus, tässä on validia asiaa vielä 9 vuoden jälkeenkin :)
Hassumpia juttuja
Suuri ponipostaus vol. 2: Omenalaakson väkeä 2.1.2014
"Vikki-poni oli varsinainen casanova – ainakin ennen erään toisen, naimattoman miehen saapumista Omenalaaksoon. Vaimonsa Lilja oli turhamainen kaunotar joka ei välittänyt miehensä syrjähypyistä."
Elämä on peliä 15.4.2016
"Mutta en mä usko että kyse on mistään neurooseista. Olen lapsellinen tyyppi, ilostun lapsellisista jutuista. Olen oivaltanut, että kaikki nuo suorittamani jutut ovat kuin peli, leikki jonka ”sääntöjä” seuraamalla koen voiton ja ilon tunteita."
Kahden kupin kahvifriikki 10.11.2013
"Tuletteko koskaan ajatelleeksi, että kahvinkulutuksenne olisi jotenkin poikkeavaa? Minä joudun tämän asian eteen lähes joka ikisellä ulkomaanmatkallani. Välillä alkaa jo olla huumori lopussa."
Lukijat
Keitä te olette? (2010) ja Keitä te olette 2 (2016) - lukijat esittäytyvät (saa sinne vieläkin käydä esittäytymässä <3)
Lukijoiden pehmolelut 24.1.2011
ja lukijamatkat.... ❤️
Itsetunnosta ja minä-kuvasta
Meikkaus ja itsetunto 21.9.2011
"Kyllä, olen aina kokenut meikkauksen olevan minulle ”pakko”. Olen luonnostaan hyvin kalpea ja väritön, kulmakarvani ovat olemattomat ja vaaleat ja ihoni niin ohut että verisuonet kuultavat läpi. Silmieni alla on lapsesta saakka ollut syvät, tummat varjot. Meikkaus on ollut minulle alusta saakka ydintarkoitukseltaan terveen näköiseksi tekemistä."
Tisseistä 26.8.2013
”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”
Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen."
Kateudesta 28.5.2013
"Reaktio on joka kerta sama. En pysty. Hyvänen aika miten täydellinen ihminen. Minä en kestä miten kaunis tämä olento on ja miten upeaa elämää hän viettää. Minä en voi lukea eteenpäin. Nainen ei ole pelkästään kaunis, syö kauniita ruokia ja tee kauniita matkoja, hän on myös hauska ja taitava kirjoittaja eikä hänessä oikein tunnu olevan mitään ärsyttävää. Minä olen kateellinen ocJulialle."
Yksi väärinymmärretyimpiä kirjoituksiani.
"Myötätunnon kerjäys koski sitä, että en ole ollut itseni kanssa ihan sujut viime aikoina. Fiilis on äitynyt yhä vain pahemmaksi muistuttaessani itseäni, että olen täysin naurettava eikä tuntemuksillani ole mitään perusteita. En h*lvetti vieköön halua myöntää olevani näin….. pinnallinen. Tai muuten vain etsiväni jotain säälittävää tilanteista, joissa sellaista ei ole."
Lopuksi vielä jotain positiivista.
Yksi suosikeistani Kreikka-jutuista. Tässä päivässä Serifoksella oli jotain katoavalla tavalla taianomaista.
Kohtaamisia 14.10.2015
On ihanaa, kun elämässä on myös tällaisia, odottamattomia päiviä. Niitä Karkkipäiviä.
.
Kiitos, kun olette tehneet blogia kanssani näin monta vuotta.
Kiitos blogin, olen tullut dokumentoineeksi ihoni (ja samalla kai mielenikin :)) ikääntymistä viimeisen 10 vuoden aikana sanoin ja kuvin. Kävin läpi arkistoani ja poimin sieltä postausten muodossa ihoni ikääntymisen elinkaaren 30-vuotiaasta 40-vuotiaaksi.
Kirjoituksistani löytyi aika kiinnostavia ja paikoin huvittaviakin havaintoja. "Eräänä aamuna aloin melkein kirkua peilin edessä, sillä vastaan tuijotti nainen, jonka silmäkulmasta lähti poskipään yli syvät 'harakanvarpaat'. Mistä ne olivat siihen ilmestyneet?" - Sanni 31 vuotta.
Ensimmäisen kerran olen maininnut vanhenemisen vuoden 2009 marraskuussa. Tervetuloa mukaan ihoni matkalle.
"Olen välillä niin huolestunut vanhenemisesta, mutta kun vertaan kasvojani äitiin niin näytän vielä ihan pikkutytöltä…!
Jutussa olin tehnyt meikin äidilleni. :) <3
30-vuotiaana minulla ei tosiaan käytännössä ollut vielä lainkaan ikääntymisen merkkejä, jos otsan ilmejuonteita ei lasketa mutta ne minulla on ollut teini-ikäisestä asti.
"Koska ihoni on aikalailla normaali enkä ainakaan itse koe kärsiväni iho-”ongelmista” (joita voivat olla kuivuus, epäpuhtaudet, couperosa, ihon sävyn epätasaisuus), eikä ihollani vielä näy ikääntymisen merkkejäkään, minun on vaikea perustella itselleni miksi muka tarvitsisin jonkun lisätuotteen kosteusvoiteen lisäksi."
Näin kirjoittelin postauksessa, jossa käsittelin ensimmäistä kertaa seerumeita. Postauksesta on oivallisesti nähtävissä juuri alkamassa oleva seerumimurros - siihen saakka "vanhojen ihmisten" juttuna nähty seerumi oli juuri lähdössä breikkaamaan ikäuniversaalimpana tuotteena.
Fast-forward vuoteen 2019, ja melkein joka iikka käyttää vaikka minkä tyyppistä nestemäistä seerumityyppistä hoitotuotetta tiivisteestä essenceen ja hoitovedestä ampulleihin.
Postauksesta: "Olen aina pitänyt seerumeita vähän vanhempien ihmisten tuotteina, mutta minkä ikäisenä sitten on 'vanha'? Joka tapauksessa, en ole itse kokenut seerumia tarvitsevani, ja vähän yllätyin kun samanikäinen ystäväni totesi, ”Siis täääh? Etkö sä muka käytä seerumia?” Aloin ihan miettimään. Mitä se seerumi nyt minun iholleni tekisi? Olenko ollut ilman jotain hyvinkin tärkeää ihonhoitotuotetta?"
Ensimmäinen postaus jossa kunnolla pohdin ja tarkastelen ihon ikääntymistä.
"Nuutuneen naturel-kuvani tarkastelu toi mieleeni 'ikääntymiskriisini'. En olekaan tästä aiheesta vielä blogissa kirjoittanut.
Olen sikäli onnellisessa asemassa, että 31 ikävuottani eivät vielä aivan täysin näy kasvoillani, ja useimmat ihmiset luulevat minua nuoremmaksi. Minulla ei ole juurikaan juonteita rypyistä puhumattakaan, ja ihoni on vielä suhteellisen kuulas ja kiinteä. Tai niin olen luullut.
Vaikka kuinka haluaisin uskotella itselleni jotain muuta, niin tämänkin ikinuoren ”namutädin” iho alkaa väistämättä menettää kimmoisuuttaan. Yksi selkeä osoitus siitä on ihon palautuminen. Eräänä aamuna aloin melkein kirkua peilin edessä, sillä vastaan tuijotti nainen, jonka silmäkulmasta lähti poskipään yli syvät ”harakanvarpaat”. Mistä ne olivat siihen ilmestyneet? Hieroin ihoa kauhuissani kosteusvoiteella, ja yritin keksiä äkillisen vanhenemiseni syytä. Päivän aikana juonteet katosivat."
Kirjoituksessa olin myös nostanut esiin silmänympärysiholla olevat minimaaliset pigmenttiläiskäni.
"Nämä pienet pigmenttiläiskät silmänympärysiholla voivat näyttää jonkun mielestä naurettavan vähäiseltä syyltä huolestua, mutta itse olen alkanut taisteluun niitä vastaan. En nyt väitä että menettäisin niiden vuoksi yöuneni, mutta minua on alkanut harmittaa, että en ole aina suojannut silmänympärysihoani auringossa."
Jep. Syytäkin harmittaa. Tämän laiminlyönnin seuraukset ovat nyt 40-vuotiaana näkyvissä selvemmin kuin olisin voinut odottaakaan. "Lapset", muistakaahan tosiaan suojata koko kasvojen iho silmänympärykset mukaanlukien auringossa.
(En edelleenkään menetä asian vuoksi yöuniani mutta aina voi miettiä miltä iho nyt näyttäisi jos olisin hoitanut UV-suojauksen asianmukaisesti...)
Mainitsen jutussa ensimmäistä kertaa myös huultenympärysten hyperpigmentaation.
"Odotan, että vanhenen. Joka aamu kun katson peiliin, odotan näkeväni sen. Iän. Ja onhan se jo alkanut näkyä, vaikka kuinka haluan uskotella voivani näyttää ikuisesti 2-kymppiseltä. Olen 33. Minulla ei juurikaan ole vielä ryppyjä."
Juonteista en edelleenkään ollut huolissani, mutta postauksessa havainnoin kasvoillani näkyvää väsymystä, joka on eri laatuista kuin aiemmin.
"Näytän väsyneeltä. Todella, todella väsyneeltä. Ja korvissani kaikuvat Biothermin mainoksen sanat, 'Häivytä väsymyksen merkit – ennenkuin ne muuttuvat ikääntymisen merkeiksi.' Onko tämä nyt sitten vihdoin sellaista väsymystä, joka ei haihdukaan enää nukkumalla kunnon yöunet? Onko tämä sitä väsymystä, joka kertoo että ihoni ja kasvoni ovat tosiaankin eläneet jo kolmekymmentäkolme vuotta?"
"En ole mielestäni ruma, en kaunotarkaan. Pidän persoonallisuudestani, joka tekee minusta mielestäni kivan näköisen. Ikä on tuonut itsevarmuutta, joka on pyyhkinyt pois teini-iän klassiset kompleksit. Mutta nyt ikä alkaa tuoda jotain muutakin.
Tapahtuuko se tänä vuonna? Vai vasta kymmenen vuoden kuluttua? Kun alan näyttää vanhalta."
Postauksesta Face-Off.
Peter Pan -ilmiö -postauksessa en niinkään tarkastele ihoni kuin mieleni ikääntymistä - tai anti-ikääntymistä. Tämä postaus oli mielenkiintoinen, ehkä niitä parempia sisältöjä blogissani jossa olen tavoittanut jotain haurasta itsessäni. Pysähdyin miettimään kirjoitusta pitkäksi toviksi.
"Mitä minä 33-vuotias akka teen täällä 18-20-vuotiaiden persikkaposkien joukossa keikuttamassa lanteitani, käsi drinkkilasia puristaen, pukeutuneena samaan toppiin kuin 10 vuotta sitten? Yrittäen olla kuin yksi heistä. Skannaan yökerhoa katseellani. Ani harvat kasvot ovat tutut. Ikätoverini ovat kotona hoitamassa lapsia. Minä en ole kotona hoitamassa lapsia. Minä olen lapsi. Jollain tasolla."
Tunnenko yhä näin?
Muistan hyvin nuo tuntemukset ja jossain määrin samaistun osaan niistä yhä. Diskossa en enää käy "heiluttamassa lanteitani" mutta hullua kyllä, koen edelleen olevani esimerkiksi "liian nuori" äidiksi. Minusta tuntuu, että en ikäänkuin ole ehtinyt kypsyä joihinkin juttuihin, aika menee liian nopeasti. Tämä tekee minut samalla myös surulliseksi. Asia on aika monisyinen.
"En ilmeisestikään halua kasvaa täysin aikuiseksi. Näytän ikäistäni nuoremmalta, ja ehkäpä senkin takia on ollut helppo elää 2-kymppisen loputonta 'roolia'. En sano, että aikuisuudessa ja vanhenemisen mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa olisi mitään ikävää tai pelottavaa. Jostain syystä näytän kuitenkin ihannoivan nuoruutta, yrittäen hullun lailla takertua koko ajan etääntyvään nuoreen minuun."
Postauksesta Peter Pan -ilmiö.
RYPYT mainitaan ensimmäistä kertaa. Olin Kreikan matkalla. Otsikko Apua - ryppyjä!
"Kyllä se nyt vain on uskottava. Minä vanhenen.
Tässä parin viimeisen päivän aikana olen pannut merkille jotain, jota ei ole ollut havaittavissa aiempina 'aurinkolominani'. Ihoni on kuivunut auringossa niin dramaattisesti, että silmänympärysiholle on ilmestynyt aurinkorypyt. Ja nämä eivät ole mitään vain siristellessä näkyviä juonteita, vaan rehellisiä, jatkuvasti näkyvissä olevia ryppyjä."
Jutun jatkopostauksessa iloitsin, kun tehokas kosteuttaminen ja pehmentäminen okklusiivisella voiteella (Nivea Creme..!) häivytti aurinkojuonteet tehokkaasti.
"Pysähdyin katsomaan kasvojani kameran ruudulla. No mutta…. näytänpäs minä tosiaankin… kulahtaneelta. Tuoltako minä näytän..? Juonteet silmien ympärillä piirtyivät tavallista syvempinä, silmänaluset pussittivat, läiskät naamalla erottuivat pikselin tarkkuudella."
Ranskan lomalla kirjoitetun postauksen kuvissa silmänympärysihon ikääntyminen näkyy mielestäni ensimmäistä kertaa todella selvästi. Iho on ohentunut, se pussittaa ja juonteet ovat juurtuneet syvemmälle. Tai näkyvät nyt selvemmin koska iho on ohuempi. Silmänalusilleni tunnusomainen pienten juonteiden verkko on alkanut piirtyä esiin.
Kirjoitin: "Illuusio alkaa vuosi vuodelta karista. Ei tässä ole kuin viisi vuotta siihen kun täytät 40, missie. Sinä olet kohta keski-ikäinen. Älä luulekaan, että joku vielä viiden vuoden kuluttua luulee sinua 2-kymppiseksi. Tahti kiristyy koko ajan. Jos ikääntymisen merkit ennen ilmestyivät hitaammin, nyt niitä tulee tuplasti joka vuosi. Biologiaa ei voi huijata. Sori vaan, 'Forever Young.'”
Havainnollisessa jutussa listaan ja kuvaan kasvoillani näkyviä ikääntymisen merkkejä. Mainitsen myös ihon muuttumisen kuivemmaksi, mutta vuonna 2016 kasvojen ihon kuivuus oli vielä kausiluonteista:
"Kasvojen ihon kuivuminen on toistaiseksi ilmennyt vasta talvisin, mutta esimerkiksi käsieni iho on muuttunut lähes atooppisen kuivaksi vuoden ympäri."
Syksyllä 2017 toivotan ikääntymisen merkit tervetulleeksi ja kerron inspiroituvani iän mukanaan tuomista muutoksista.
"Tänä vuonna kokemus on ollut jotenkin erityisen konkreettinen: minun ihoni todellakin ikääntyy niinkuin kaikkien muidenkin, eikä ryppyjä ja läiskiä voi pysäyttää. Iho ohenee ja menettää kosteuttaan ja sitä mukaa hienoisetkin pintajuonteet piirtyvät yhä selvemmin esiin.
Olen mielestäni edelleen nuorekas ja geenitkin ovat vaikuttaneet ihoni suhteellisen hyvään kuntoon, mutta olen vihdoin saavuttanut iän, jossa voin alkaa oikeasti testaamaan niin kutsuttujen anti-age-tuotteiden tehoa."
Totean, että yleisilmeeni alkaa olla yhä väsyneempi.
"Joinain päivinä peilikuvani on näyttänyt jopa vieraalta. Nukun tavalliseen tapaan, ja kuitenkin varjot silmien alla ovat syventyneet ja hienojen juonteiden verkko kuin tihentynyt. Ennen kaikkea ihoni on ohentunut ja näyttää rasittuneelta. Siitä on tullut läpikuultavampi; sinertävyys silmien alla ja punoitus poskien alueella näkyy entistä selkeämmin."
Meikkaan väsyneille kasvoilleni eloa postauksessa, jossa vierailen 7-kymppisen äitini meikkipussilla. :)
Vuoden alussa olen viimein havainnut, että turvotus ja pussit silmien alla ovat nyt pysyviä.
31-vuotiaana silmänaluset olivat hyvin erinäköiset.
Täytyy myöntää, että Biothermin mainoksen lauseessa on perää: väsymyksen merkit muuttuvat ikääntymisen merkeiksi. Väsynyt ilme vanhentaa enemmän kuin mitkään läiskät tai juonteet.
Mitä sille voi tehdä? En olisi rehellinen jos sanoisin, että väsyneen näköinen naama inspiroi minua ja silmäpussien kehittymistä ja ihon kuivumista olisi yhtä kiinnostavaa seurata kuin juonteiden. Kyllä "Peter Pan" minussa hiukan vielä haluaisi jarruttaa ikääntymisen prosessia. Kaikkea voi aina fiksailla jonkin verran kosmetiikan keinoin, totta kai, mutta paras anti-age on kuitenkin asenne.
Pro-age, sehän on so 2019.
Hymyillään, ei oteta itseämme liian vakavasti ja nautitaan voiteilla läträämisestä, sekin on hyvä asenne ikään :)
Terveisin Sanni
Karkkipäivää vuodesta 2009 💜
Viime talvena opettelin rauhoittumaan ja kuuntelemaan itseäni herkemmin, reagoimaan niihin merkkeihin kun alkaa tuntua että nyt on liikaa kierroksia koneessa. Lupasin, etten enää päästä itseäni väsymään.
Olen tehnytkin edistystä ja elän nyt hitaampaa elämää kuin kaksi vuotta sitten. Olen myötätuntoisempi ja armollisempi itseäni kohtaan.
Silti, on vaikea antaa itselleen lupaa olla tekemättä yhtään mitään. Jättää aivot tyhjäkäynnille.
Fyysistä tekemistä on helpompaa rajoittaa, mutta pää ei tunnu koskaan lepäävän. Mielen lepuuttaminen on hämmentävän vaikeaa. Valveillakin pitäisi pystyä olemaan miettimättä koko ajan odotuksia, haasteita ja vaatimuksia. Niitä olemassaolevia ja kuviteltuja.
Miten pyytää mieltään lepäämään?
Nykyelämän ärsyketulva ei ainakaan helpota tehtävää. Jos et ole miettimässä seuraavan viikon työprojektia olet vastaamassa johonkin viidestätoista eri viestiapplikaatiosta. Luulet rentoutuvasi mutta pääsi reagoi koko ajan erilaisiin ärsykkeisiin ja käsittelee asioita. Jos laitat viihdelaitteet pois päältä, huomaat pian kuitenkin ajattelevasi niitä.
Tiedän yhden paikan jossa saatan rauhoittua kokonaan, ja se on metsä. Ja vuoret. Metsän maadoittavuus ja vuorten kyky kohottaa mieli korkealle huolten yläpuolelle toimivat paremmin kuin yksikään joogaretriitti tai elämäntapavalmentajan räätälöimä mindfulness-harjoitus. Metsä ja vuoristo ovat mielen detox-systeemi vailla vertaa.
Arki ei kuitenkaan toimi vetäytymällä päivittäin metsän suojiin. Pitäisikin löytää keino tuoda metsä ja vuoret luokseen, sinne omalle kotisohvalle tai työpöydän ääreen. Rauhoittamaan lepattavaa mieltä ja tuomaan viisautta silloin kun se on tarpeen.
Aion pitää mielilomaa ja harjoitella metsä-mielentilan löytämistä.
Muistetaan pitää itsestämme huolta <3
Tiedättekö, kuinka moni asia painaa nykyään vaakakupissa kun bloggaaja kirjoittaa postaustaan?
Kaiholla muistelen blogitaipaleen alkuvuosia kirjoittajana.
Silloin ei mietitty kuin sitä, mistä kivasta jutusta tänään haluaisi kirjoittaa, laitettiin sanaa ruudulla toisen perään. Kuvitus oli toki myös tärkeä mutta kuvat otettiin asettamalla tuotteet jollekin tasolle jossa ne joten kuten erottuivat, ja sitten vain painettiin kameran laukaisinta.
Osa bloggaajista varmasti koosti juttujaan tuolloinkin paljon harkitummin, meitähän on erilaisia.
Itse kuitenkin kuuluin - ja kuulun monelta osin vieläkin - niihin bloggaajiin, jotka vain kirjoittelivat menemään ja painoivat "Julkaise" -nappia kun juttu oli valmis. En viilaillut otsikkoja, en omistanut studiovaloja tai kuvaustaustoja, enkä todellakaan miettinyt mihin aikaan vuorokaudesta lukijani mahdollisesti istuvat päätteidensä äärellä optimoidakseni julkaisuajan. Puhumattakaan hakukoneoptimoinnista, ei herran jestas.
Silti juttuni tavoittivat paljon ihmisiä ja niitä luettiin ja löydettiin.
Tänä päivänä samalla tyylillä, jolla pidin blogia vuonna 2010, olisi todennäköisesti hyvin vaikeaa tavoittaa samanlaisia yleisömääriä.
En puhu pelkästään blogisisällön laadun yleisestä paranemisesta ja ammattimaistumisesta tai kilpailun räjähdysmäisestä kasvusta, tai somekentän laajenemisesta video- ja podcast-formaattien suosion myötä. Nämä totta kai vaikuttavat, mutta on myös paljon muita näkymättömiä juttuja jotka vaikuttavat todella paljon, ja joita moni lukija ei kenties ikinä tule ajatelleeksi blogipostauksia lukiessaan. Tänä päivänä jokaista postausta on työstettävä monien parametrien mukaisesti mikäli sen toivoo tavoittavan mahdollisimman paljon lukijoita - tai edes, helkkari, ne omat lukijansa. "Hyvä teksti" ei enää yksinään riitä.
Minua henkilökohtaisesti nämä seikat uuvuttavat.
Luovana ja impulsiivisena kirjoittajana ja helposti kaiken maailman rajoittavista tekijöistä stressaantuvana haluaisin, että asiat voisivat vielä olla niinkuin ennen. Tämä kalkkisten virsi, you know, "Ennen oli kaikki paremmin".... Mutta maailma kehittyy ja sen kuuluukin kehittyä, eikä kaikki kehitys ole aina mieluisaa. Viimeksi valitin inhimillisen kohtaamisen hiipumisesta tekniikan korvatessa ihmisen antamaa palvelua. Sallittehan minulle tänään valituksen blogimaailman vitsauksista.
Esimerkki blogipostauksen synnystä vuodelta 2009:
Idea kello 9 - Kuvituksen toteutus (tuote/meikkikuvat) kello 10-12 - Jutun kirjoitus ja kuvien käsittely kello 13-15 - Postaus ulos kun viimeinen piste on saatu paikalleen kello 15.30. Otsikko: "Kiva keltainen meikki".
That's it.
Vuonna 2019 prosessissa on mukana valtavasti muita tekijöitä.
SEO eli internet-sivujen sisällön hakukoneoptimointi on ollut olemassa yhtä kauan kuin hakukoneet, mutta nyt sen merkitys on moninkertaistunut viimeisen 10 vuoden aikana. SEO-puuhastelu on melkein välttämätön pakko jos haluaa yleisön löytävän sisältönsä netin uumenista.
Minun kuten monen muunkin aikalaiseni blogin sisältö oli pitkään helposti löydettävissä Googlessa, vailla mitään harkittuja toimenpiteitä. "Päädyin blogiisi kun googlasin sitä-ja-tätä", kuului usein. Informaatioarvoltaan vähäpätöisemmätkin random-aiheen postaukset nauttivat näkyvyydestä. Nyt on toisin. Jengi käy SEO-optimointi-kursseja ja somevaikuttajia ohjeistetaan optimoimaan jokainen postaus - jopa käymään läpi vanhoja postauksia ja muokkaamaan niitä uudelleen hakukoneystävällisemmiksi.
Kun siis ennen olisin otsikoinut: "Kiva keltainen meikki", tulisi nyt SEO:n taiteen sääntöjen mukaan valita mieluummin "MACin Chrome Yellow -luomivärillä upea meikki" -tyyppinen otsikko, ja tietysti avainsanaa "MAC Chrome Yellow" tulee viljellä tekstissä mahdollisimman paljon. Nämä ovat vasta SEO-jäävuoren huippu. Todelliset velhot miettivät lauserakenteetkin sellaisiksi, että niillä vastataan Google-käyttäjien potentiaalisiin kysymyksiin keltaisesta luomiväristä.
Postausta ei kannata julkaista "milloin sattuu". Ei, se on paras ajoittaa niihin kellonaikoihin kun tavoittelemasi yleisö muutenkin viettää aikaa sosiaalisessa mediassa. Hyviksi tunnettuja julkaisuaikoja Suomessa ovat kello 19-20 ja aamupäivällä kello 11, näinä aikoina lifestyle-blogien tyyppinen sisältö tavoittaa yleisönsä tehokkaimmin. Muuan bloggaajakollegani oli tehnyt aiheesta pitkään empiiristä tutkimusta ja jopa kyennyt päättelemään lukijoiden ostoskäyttäytymistä analytiikkaa seuraamalla.
Jos kellonaikojen optimoinnista olisi koe, minä reputtaisin sen. Myönnän auliisti olevani se oppilas joka pyörittelee silmiään takapulpetissa ja sanoo että "Mä teen mieluummin näin", vaikka se "näin" olisi väärin. Ilmeisesti menetän satoja tai jopa tuhansia lukukertoja pelkästään sillä, että julkaisen valtaosan postauksistani edelleen silloin kun ne ovat valmiita, en silloin kun kello on "oikein". Karkkipäivän sisältö voi päivittyä kello 6 aamulla, kello 16 tai kello 21.30. En minä jaksa valmiin postauksen synnyttyä jäädä odottamaan optimaalisen yleisötavoittavuuden mahdollistavaa kellonaikaa. Jos olen innoissani uudesta silmänympärysvoiteesta, haluan vapauttaa intoilun sillä hetkellä kun sanat ovat valmiit.
Sovitut yhteistyöt pyrin kuitenkin julkaisemaan prime time -aikaan. Näissä asioissa ammattilainen jyrää spontaanin "Halusin kertoo teille tän kahvikupin herättämistä ajatuksista" -Sannin.
Toisaalta, koen ammattillisen ja spontaanin tavis-intoilijan roolien luonnollisen rinnakkaisuuden myös vahvuutenani. Minussa on kumpikin puoli, ja kumpikin saa näkyä bloggaustyylissäni.
Siinä missä bloggaaja oli ennen 'bloggaaja', on hän nykyään 'vaikuttaja'. Vaikuttajan kannattaa maksimaalisen tavoittavuuden kannalta näkyä monissa kanavissa, ja harva rajoittaa sisältönsä nykyään vain yhteen platformiin.
Tämä saattaa olla luontevaa yhdelle, mutta omiaan tuomaan paineita niille (kenties "vanhan koulukunnan" ihmisille), jotka mielellään keskittyisivät vain yhteen kanavaan. Nykyään ammatillisella blog- - korjaan vaikuttajuustasolla useamman kanavan hallinta on oletusarvo, ja esimerkiksi kaupallisissa yhteistöissä Instagram kuuluu usein itsestäänselvästi pakettiin.
Entinen "bloggaaja" ei enää pädekään pääasiallisen kanavansa luvuilla ja sisällöllä, vaan yhteistyökumppanin pöytään on pystyttävä lyömään myös vakuuttavat IG-seuraajaluvut - ja tietysti aina parempi jos vetää hihasta vielä kivasti menestyneen YouTube-kanavan. 'Bloggaaja'-termi on todella tekemässä kuolemaa yhä useampien somevaikuttajien ollessa nyt multimedia-ammattilaisia valokuvauksesta videotuotantoon ja esiintymiseen.
Sitten ovat vielä ne tekijät joihin bloggaaja itse ei voi vaikuttaa:
Algoritmit sanelevat, miten Googlen hakutulokset järjestyvät ja mitkä sisällöt sijoittuvat parhaiten. Pienempiä algoritmimuutoksia tehdään kaiken aikaa, välillä suurempia. Viime elokuussa Google teki merkittävän algoritmimuutoksen joka koskee terveys-, hyvinvointi- ja sporttisisältöjä. Kun ns. kevyempi ja viihteellisempi sisältö nousi ennen paremmin esiin, painottaa Google nyt asiantuntijoiden tuottamaa sisältöä kuten pitkiä asia-artikkeleita. Muutos on vaikuttanut olennaisesti monien blogien ja kauneus- ja terveysaiheisten sivujen näkyvyyteen hakutuloksissa, ja blogimedian piirissä puhuttiin portaalien "romahtaneista kävijämääristä".
Oma juttunsa ovat somepalvelujen algoritmit, Facebookin ja Instagramin algoritmit alkavat jo olla kirosana. Algoritmi määrittää, mitä sisältöä sosiaalisessa mediassa näet. Algoritmiin taas vaikuttavat monimutkaiset tekijät liittyen mm. henkilökohtaiseen aktiivisuuteen. Kiitos algoritmin et enää välttämättä näe ystäviesi uutisia tai seuraamasi blogien tai sivustojen päivityksiä. Algoritmi ikäänkuin päättää puolestasi, mitä näet.
Moni some-käyttäjä on tästä käärmeissään, eikä suotta. Algoritmit ovat tavallaan tehneet tyhjäksi koko sosiaalisen median alkuperäisen tarkoituksen, kun käyttäjät eivät enää itse saakaan määrittää mitä ja ketä he seuraavat. Sen, käykö henkilö aktiivisesti kommentoimassa kaverinsa profiilia, ei pitäisi vaikuttaa siihen näkeekö hän ystävänsä uutiset. Näin kuitenkin on. Eikä aktiivisuuskaan välttämättä takaa että näet seuraamasi kohteen päivitykset. Itse olen jo ajat sitten menettänyt toivoni etenkin Facebookissa.
Jos blogilla vuonna 2010 oli Facebookissa 1200 tykkääjää, todennäköisesti ainakin 1100 heistä näki feedissään blogin viimeisimmän päivityksen. Nyt on hyvä jos päivitys tavoittaa 30% seuraajista.
Pelkästään blogit eivät ole kaupallistuneet, kaikki somesisältö on kaupallistunut. Entisenlainen näkyvyys täytyy nykyään ostaa. Haluanko, että valtaosa Face- tai Instagram-seuraajistani edelleen näkee päivitykseni? Joo, se onnistuu: jos maksan tämän verran.
Vuonna 2009 näkyvyys oli ansaittua ja pääosin orgaanista. Sivu saattoi jopa ihan vahingossa ja suunnittelematta nousta suosituksi. Vaikka kello 16 postauksilla.
2019?
Harva some-toimija, edes SEO-viilattu ammattilainen, enää maksutta tavoittaa sitä yleisöä mikä vielä 10 vuotta sitten oli mahdollista
Oi niitä aikoja.
Saanhan sanoa niin.
Oi niitä aikoja <3 "Kiva keltainen meikki".
Kello on nyt 19.18 ja julkaisen postauksen. Lupaan että se on sattuma. :p
.
Kuvat: Sanni ja Unsplash
Matkaan tänään Los Angelesiin juhlistamaan pyöreitä vuosiani ja pidän viikon verran lomaa blogista.
Itse synttärit ovat vasta loppukuussa, mutta aloitan neljä-nollan juhlistamisen eräällä erittäin tärkeällä tapahtumalla.
Los Angelesissa järjestetään 16. tammikuuta Chris Cornellin muistolle suuri tribuuttikonsertti. Siellä esiintyvät kaikki kokoonpanot joissa Cornell on soittanut Soundgardenista Temple Of The Dogiin ja Audioslaveen. Muita artisteja ovat mm. Foo Fighters, Metallica ja Ryan Adams.
Eilen Mike Patton vahvisti myös osallistumisensa.
Iho on jo ihan kananlihalla. Tästä täytyy tulla ihan mieletön tapahtuma.
Chris Cornell oli elämäni suurin musiikillinen vaikuttaja. Jos tässä iässä voi enää puhua idoleista, niin hän oli minulle tärkein sellainen.
Instagramini päivittyy loman aikana tavalliseen tapaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Blogin pariin palaan viikon kuluttua.
I am the highway.
