Lyhyt tunnelmapostaus.

Haluan jakaa muutaman valokuvan.

Vuoden antoisimpia asioita elämässäni on ollut saada viettää aikaa tämän maiseman äärellä. Olen kuvannut siitä tuhansia valokuvia eri valossa, eri säässä, eri vuodenaikoina. Peilityynenä, raivoisan tuulisena, harmaan sävyisenä, sinisenä, sumuisena, talvella jään peittämänä.

Varhain aamulla, kun aurinko on vasta lämmin aavistus taivaanrannassa, iltapäivällä kesäkuussa kun vesi on sinisimmillään, huhtikuisena aamuyönä kello 03.25 kun puunrungot piirtyvät mustina siluetteina arvoituksellisen siniviolettia taivasta vasten.

Tämä ilta oli kauneimpia koskaan. Juuri kun luulin, että valaistus ei voisi enää muuttua upeammaksi tai pilvet kuvauksellisemmiksi, niin tapahtui yhä vain. Järven selkä oli tyyni kuin peili. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut edes lintujen ääniä. Kuin kaikki olisivat pysähtyneet nauttimaan illan poikkeuksellisesta rauhasta ja kauneudesta.

Seisoin kumisaappaissa veden rajassa ja olin pakahtua. Haluan jakaa tämän hetken teille.

Sekä lauantaisen auringonnousun.

SUNSET

SUNRISE

Suomen luonto ja puhtaat järvemme. On siinä kylliksi kiitollisuuden aihetta. ❤️

Kreikka jää nyt väliin tältä vuodelta. Ei voi mitään, vallitsevassa tilanteessa ei vain tunnu hyvältä matkustaa ulkomaille. En pysty nauttimaan matkasta näissä olosuhteissa, enkä rentoutumaan tehdessäni jotain suositusten vastaista - maskilomailun mielekkyydestä puhumattakaan.

Halusin Kreikan niin paljon toteutuvan, vaikka realiteetit ovat toki koko ajan olleet syksyistä lomaa vastaan. No, Kreikka pysyy siellä ja odottaa. Haluan matkustaa sinne hyvällä mielellä. Nyt ei ole sellainen mieli ulkomaan matkojen suhteen.

Tästä tulee ensimmäinen vuosi yli kymmeneen vuoteen, kun en pääse Kreikkaan. Matkan peruuntuminen ei toisaalta harmita niin paljon, kun olen saanut kotimaassakin tehdä tänä kesänä omansalaista saarihyppelyä. Veneily on aivan ihanaa, ja meren sekä saaristoluonnon kauneuden saa veneestä käsin kokea ihan eri tavalla kuin esimerkiksi Ahvenanmaalla oleillessa - vaikka sielläkin ollaan meren ympäröimänä kaikkialla.

Mahdollisuus kokea Suomen saaristoa tuli todellakin parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan. Veneellä ja luodoilla ei tarvitse miettiä maskeja ja turvavälejä.

Syyskuinen Kreikka vaihtuu nyt Lappiin. Minulla on vielä käyttämättä Pallas-tunturin hotellissa kaksi yötä jotka olin varannut huhtikuulle, ja jotka koronan vuoksi siirtyivät. Ruska-aika Lapissa on jotain, mitä en myöskään ole vielä elämässäni kokenut, joten vaihtoehto ei ole lainkaan huono.

Ahvenanmaallakin voisi ehkä käydä. Tai Punkaharjulla <3 Hotelli Punkaharjun syksyn viimeinen Sieniviikonloppu osuu juuri lomani päätökseen. Työkuulumisia.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet töissä varmaankin tämän vuoden kiireisimpiä, mutta kiire on laadultaan miellyttävää. Olemme lanseeraamassa uutta kotimaista luonnonkosmetiikkasarjaa, Taikaa, josta kerroinkin jo keväällä. Laverallakin on ihan mahtavia uutuuksia tulossa; jotain ihan uudenlaista Laveran tuotemaailmassa.

Lisäksi olen saanut "pöydälleni" uuden sarjan jonka kanssa teen töitä - Patykan. Tällä viikolla meillä oli Patykan peruskoulutus Ranskasta käsin - paljon asiaa omaksuttavana. Blogin kautta olen saanut tutustua Patykaan jo jonkin verran aikaisemminkin, mutta nyt siitä tulee myös osa päivätyötäni.

Päivätyön takia blogikommenteille ei ole ollut tällä viikolla kunnolla aikaa, mistä olen pahoillani - etenkin kun täällä on ollut niin paljon mielenkiintoista keskustelua niin pk-seudun asuinalueiden kuin puurojenkin tiimoilta ❤️

Rehellisesti, välillä tuntuu vaikealta, kun kumpikin työni liittyy niin olennaisesti näyttöpäätteen äärellä olemiseen. On haastava cocktail, kun sekä taitoni että se, mikä ei ole minulle hyväksi, vaativat saman ympäristön = tietokoneen. Etenkin nyt korona- ja etätyöaikana ruudun osuus päivissä korostuu entisestään, kun kaikki palaverit ja koulutuksetkin toteutetaan etänä netissä.

Onneksi kaikki viikot eivät ole yhtä tietokonepainotteisia, ja välillä on myös sellaisia viikkoja, jolloin kuvaan enemmän ja saa olla työn merkeissä ulkoilmassakin. :)

Vaikka ruutuaikaa on tosiaan tällä viikolla kertynyt kiitettävästi työn puitteissa, on ruutu sentään ollut loppuviikosta omaa työhuonetta inspiroivammassa (ja samalla kodikkaasti ahtaammassa) ympäristössä, kun oli jälleen mahdollisuus veneilyyn.

Tässä yhteydessä voin myös antaa ayurveda-ruokavaliokokeilun väliraportin. Heti kun poistuin kotoa, kokeilu osoittautui vhh-ruokavaliota haastavammaksi, sillä ayurveda-ruokavalio poistaa käytännössä paljon useampia perusruokia paletiltani, kuin mitä vhh tekee. Ayurveda pitta-ruokavalion ulkopuolelle jäävät niin tomaatit, porkkanat, feta, marjat kuin jogurttikin - kaikki ruokia, joita Kalastaja on tottunut meikäläisen syövän, ja niitähän oli vene pullollaan.

Olen pitänyt kiinni vain kananmunattomuudesta, mutta fetasalaatista, jogurtista ja emmentalista en ole kieltäytynyt.

Kalastajan mielestä olen aivan "pimeä", kun vapaaehtoisesti jätän joukon terveellisiä ja maukkaita ruokia pois. Yritä siinä sitten selittää, että "etsin tällä kokeilulla rauhaa ja keskittymiskykyä"... Saat vastaukseksi katseen ja: "Ai - tomaatittomuudella...?"

Mmmmjooo. Oikeasti: ayurveda on paljon vhh:ta vaikeammin perusteltava juttu. Vehnän ja sokerin välttämisen sentään jokainen yleensä ymmärtää. :D

Ihan vilpittömästi haluaisin ayurveda-elämäntavan vaikutuksia testata, ja katsoa, voiko ravinnolla todella olla ylivilkasta mieltä ja levottomuutta rauhoittava vaikutus, mutta kokeilu pääsee jatkumaan kunnolla vasta kotioloissa.

Ja, no.... olisinko tosiaan voinut mennä Kreikkaan kahdeksi viikoksi ja olla syömättä yhtään fetasalaattia ja munakoisoa...? En todellakaan. ❤️

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Olin viikonloppuna Ahvenanmaalla ystäväni 50-vuotisjuhlissa.

(...esittelin muuten samaiselle ystävälleni tekemäni juhlameikin kymmenen vuotta sitten hänen täyttäessään 40...!)

Juhlat vietettiin pohjois-Ahvenanmaalla Klobbenin saarella. Klobben on osa Silverskärin saaria, joilla tarjotaan erityyppisiä matkailu-, majoitus- ja kokouspalveluita. Olen kerran päässyt nauttimaan Silverskärin joulupöydän pääsaarella, mutta muilla saarilla en ole käynyt.

Oijjoi. Klobben oli ehdottomasti kesän kohokohtia. Vaikka tälle saarelle ei "tavallinen turisti" todennäköisesti pyrähdä (koska koko saari henkilökuntineen vuokrataan kerralla), haluan silti jakaa vähän tästä kokemuksesta.

Kirjoitan myös ajatuksiani stressin hallinnasta ja mitä olen saanut hyväksyä itsessäni. Viikonlopun tunnelma sopii aiheeseen.

"Ulkoluotojen savottamökit tarjosivat aikonaan yösijan ulkosaariston kalastajille työteliään silakanpyyntikauden aikana. Nyt Klobbenin uusissa mökeissä majoitutaan yksinkertaisesti mutta mukavasti. Tätä lähemmäksi luonnonvoimia on enää vaikea päästä. Meri ja tuulet tekevät vierailustasi Klobbenille unohtumattoman elämyksen."

Näin kuvaillaan Klobbenia saaren kotisivulla. Saarelle on rakennettu kymmenen pientä ja hyvin yksinkertaista mökkiä Saltvikin metsien viisisataavuotiaiden mäntypuiden hirsistä. Mökkien varustukseen kuuluvat simppelit vuoteet ja kamiina - niissä ei ole edes sähköä.

Ateriat nautitaan tunnelmallisessa suola-aitassa, joka on samalla saaren päärakennus. (Täällä on sähköt ja siellä voi käydä lataamassa elektronisia laitteitaan, jos sellaisia on mukana :))

Klobben on luonnon rauhan keidas. En ole koskaan käynyt yhtä rauhoittavassa paikassa.

Saari on todella pieni, oikeastaan vain luoto, ja meri näkyy kaikkialla ympärillä. Tämä olisi aika lailla täydellinen kohde jooga- tai mindfulness-retriitille.

Vaikka olimme kokoontuneet juhlien merkeissä, suuri osa päivästä kului hyvin rauhallisissa merkeissä vieraiden uidessa, saunoessa, loikoillessa kallioilla ja nauttiessa luodon erityisestä tunnelmasta.

Ajattelin mielessäni; "Tällaisista juhlista minä pidän."

Olen kirjoittanut blogissa uupumuksestani, ja millä keinoilla olen edesauttanut toipumistani ja palautumistani. Vointini onkin huimasti parantunut, ja olen monin tavoin päässyt irti vääristä ajatusmalleistani ja liian kovista vaatimuksistani.

Kuitenkin, vaikka moni asia on nyt paremmin, olen saanut huomata, ettei palautuminen kaikilta osin välttämättä ehkä koskaan ole mahdollista. Jos 'palautumisella' esimerkiksi haluaa ajatella aikaa 20 vuotta sitten, kun en edes tuntenut stressin käsitettä.

Sinne ei ole paluuta, koska maailma on muuttunut ja ympärillä on nyt erilainen ärsykkeiden, tiedonkäsittelyn ja arjen prosessien kokonaisuus. Ihan niinkuin omilla vanhemmillani ei ollut minun syntyessäni paluuta aikaan, jolloin lelut askarreltiin itse tikuista ja tuohesta ja appelsiini oli eksoottinen herkku.

Olen saanut huomata, että kuormitun edelleen hyvin herkästi. Jos minulla on monta asiaa kerralla pöydällä - enkä puhu pelkästään työasioista vaan koko paletista; työ, vapaa-aika, harrastukset ja ihmissuhteet - ja kaikkiin näistä liittyy voimakkaita tunteita, odotuksia tai päätöksiä, huomaan kuppini täyttyvän nopeasti.

Minulle tulee konkreettinen tunne liiasta vauhdista, kuin olisin huvipuiston laitteessa jossa tapahtuu liikaa asioita ja laite menee liian lujaa. Pahimmillaan olen saanut kevään aikana taas muutamia paniikkikohtauksia, ja tulee ylitsepääsemätön halu vetää hätäjarrusta että vauhti hidastuu.

Kun tunnen tällaisen tunteen kurottavan kohti, ei auta muu kuin oikeasti alkaa toimia kuin hidastetussa filmissä. Tehdä asioita korostetun hitaasti.

Olen ollut vähän pettynyt tähän havaintoon. Pettynyt siihen, että en olekaan vielä ihan "okei". Mutta... havainnon ja pohdiskelujen myötä olen viimein alkanut myös antaa tilaa sille hyväksynnälle, että tällainen minä olen. Pysyvästi.

Stressiherkkyys on ominaisuus, joka minulla on, samaan tapaan kuin minulla on harmaansiniset silmät. Sitä ei pidä yrittää "voittaa", vaan se täytyy osata ottaa hallintaan.

Stimulaation määrä nykymaailmassa ei tule vähenemään. Olen eritysherkkä ja kuormitun herkästi, niin positiivisista kuin negatiivisista ärsykkeistä. Kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten elin aivan erilaista elämää, omalla laillaan "tikkulehmien" keskellä, jos sen ajan virikeympäristöä vertaa 2020-lukuun. Mitä enemmän elämäni on täyttynyt virikkeistä, vastuista, ihmissuhteista, mahdollisuuksista ja nopeasti saatavasta ja kulutettavasta viihteestä, sitä enemmän olen kuormittunut.

Se elämä on yhä tässä, se virta on yhä edessäni ja ympärilläni. On vain osattava karsia virrasta tarpeellinen ja olennainen ("minimalismi"..! kuulen jonkun sanovan) ja osattava paloitella virikepalaset omiin "aika-slotteihinsa".  Jos jotain tiedän niin sen, että minun ei kannata yrittää tehdä montaa asiaa yhtä aikaa.

Viikonloppuna en tehnyt monia asioita. Ai että tuntui hyvältä. ❤️ En edes puhunut paljoa. Sekin tuntui hyvältä. Aina en jaksa enkä halua puhua. (Onneksi se ei ruotsiksi edes onnistu sillä kiihkeydellä kuin suomeksi... :))

Rauhoittuminen ja olennaiseen keskittyminen virran keskellä ovat jotain, jota tavoittelen, mutta joissa en koskaan tule olemaan mestari. Työkaluja minulla jo on, ja hyviä sellaisia. Mutta kokeilen uusia uteliaisuudella ja mielelläni.

Huomenna kokeilen jotain ihan uutta:

varasin itselleni ayurveda-elämäntapakonsultaation.

Eräs ayurveda-opettajapariskunta totesi minulle kerran, ettei ole ihmekään että olen stressaantunut, kun mm. syön ihan väärin. He sanoivat nähneensä heti, millä lailla elän väärin (!!). Hmmm.

Nyt päätin viimein käydä ayurveda-gurun juttusilla. Katsotaan, jos sieltä lähtisi mukaan joitain oivalluksia.

Auringonlasku Klobbenilla.

Auringonnousu Klobbenilla.

Menetyksen pelko.

Miten se ravistaakaan asioita päässä uuteen järjestykseen ja laittaa kehon kuin lihamyllyn läpi – ihminen voi olla hetkessä kuin löysää spagettia. Uho laimenee huoleksi ja sulaa sitten hädäksi, itsevarmuus vesittyy peloksi ja selvyydet muuttuvat kysymysmerkeiksi.

Kuinka moni tunnistaa tämän tunteen?

Kirjoitan tänään jostain henkilökohtaisesta, mutta samalla se on universaalisti tunnistettava hätä. Menetys ja sen pelko.

Kukaan ei pidä menetyksistä. Se voi olla tappio urheilupelissä, aseman menetys töissä, toiseen maahan muuttanut ystävä, ajasta ikuisuuteen siirtynyt mummo. Se voi olla varastettu polkupyörä, päättynyt parisuhde tai pistettä vaille jäänyt opiskelupaikka. Viimeinen mustikkapiirakan pala, jonka joku vie edestäsi juhlien jälkiruokapöydässä.

Menetys on aina ikävä asia, mutta toisilla pelko menetyksistä voi olla epänormaalin voimakas. Minä kuulun heihin. Olen saanut kamppailla pelon kanssa koko ikäni ja se vaikuttaa minuun melkein kaikilla elämänalueilla. Kaikki luopuminen on minulle hyvin vaikeaa. Lopullinen menetys aivan tuskaisaa.

Menetin isäni hyvin nuoressa iässä, olin vain 6-vuotias. Se on ikä, jossa menetyksen ja tapahtuneen jo tajuaa, nuoremmat sisareni säästyivät siltä tunnetason traumalta, jonka minä sain. Minusta tulikin meistä pelokkain.

Olen pelännyt pimeää ja hiljaisuutta. Olen pelännyt uimista (syvyys…!) ja lentämistä. Nämä eivät ole edelleenkään miellyttäviä asioita. Mutta kaikkein eniten pelkään läheisen menettämistä.

Teini-iässä pelkotila oli pahimmillaan. 15-16-vuoden iässä muistan, että jopa teksti-TV:n (jep, sellainen on ollut joskus olemassa TV-vastaanottimissa) avaaminen sai kädet tärisemään onnettomuusuutisen pelosta. Jos sisareni olivat poissa kotoa, vaikka leirillä tai ystävänsä luona toisessa kaupungissa, en välttämättä uskaltanut avata TV:tä uutisten aikaan ollenkaan. Pelkäsin niin paljon kuulevani onnettomuudesta.

Myöhemmin 20+ vuoden iässä aloin pelätä puhelimeen vastaamista. Minulla oli selittämätön tunne siitä, että puhelimen soidessa siellä saattaisi olla pahoja uutisia. Erityisesti perheenjäsenten soittaessa pulssini nousi ja sydämeni alkoi hakata. Painettuani vihreää luuria (jep, niitä kännykkäaikoja) odotin melkein henkeä pidätellen, millä äänensävyllä soittaja puhelun aloittaa. Joskus en uskaltanut vastata ollenkaan.

Se oli aivan kamalaa. Tajusin pelkoni epänormaaliuden, mutta mitä saatoin sille tehdä. Ehkä sitä käsiteltiin terapiassa, mutta en muista mitä vaikutuksia sillä oli.

Pikemminkin tuntui, että pahimmat pelkotilat lieventyivät iän myötä. Pimeän pelko jäi ensimmäisenä. Uutisia en myöskään ole pelännyt teini-iän jälkeen (paitsi joskus kun ex-kumppanini oli vuorilla kiipeämässä). Puhelimeen vastaaminen ja hiljaisuuskin on ihan ok. Vain lentäminen on aina yhtä inhottavaa, ja tuntuu melkein vain pahenevan vuosien myötä.

Menetyksen pelko ja luopumisen vaikeus vaikuttavat minussa kuitenkin vahvasti edelleen, välillä äänekkäämmin, välillä hiljaisemmin.

En halua luopua työpaikoista (saisinko pitää ne kaikki..!), on vaikea luopua asunnoista (ethän äiti koskaan muuta meidän lapsuuden kodista! Ja entäs Maarianhamina..!), tunnen syvää surua ystävien menetyksestä – vaikka joidenkin ystävyyksien kuuluukin elää aikansa ja miedontua sitten taka-alalle tai parin vuoden välein ravintolan terassilla vaihdetuksi moikaksi. Halusin pitkään pitää kaikki tavarani, oli vaikea heittää mitään pois (kun ne kaikki muistot jotka liittyvät esineeseen..!).

Mutta läheisen menetys, se on pahin. Avoliiton päättyminen on pahinta, mitä olen koskaan kokenut elämässäni. Sitä tuskaa on vaikea kuvailla. Meni melkein vuosi, että sen saattoi ylipäänsä uskoa todeksi. Kaksi vuotta, että saattoi alkaa edes lähestyä tunnetta siitä, että ehkä tästä joskus selviää.

(Kyllä siitä selviää. Olemme muuten entisen puolisoni kanssa hyvissä väleissä.)

Ja nyt heinäkuun alussa koin viimein ensimmäistä kertaa sen hetken, jota olin parikymppisenä niin pelännyt. Että puhelin soi, ja kun vastaat, siellä on huono uutinen.

Kello oli 23.20. Puhelin soi, ja siellä oli sisareni, joka itki. Lamaannuin välittömästi. Nyt se hetki on käsillä. Jotain todella pahaa on tapahtunut. Sisareni itki jonkin aikaa, ja kuulin sanovani tukahtuneesti puoliksi kiellon, puoliksi kysymyksen. ”Älä sano, älä sano… kenelle on tapahtunut jotain…”

”Viivi”, sisareni nyyhkytti. ”Viivi putosi.”

Viivi on 13-vuotias chihuahua, joka on melkein kuin oma lapseni. Se on sisareni koira, mutta se on melkein kuin puoliksi minun. Viivi ja 12-vuotias Totti-chihuahua ovat olleet minulla hoidossa melkein koko ikänsä joka viikko tai joka kuukausi. Ne ovat olleet symbolisesti ne lapset, joita minulla ei ole. Kiintymystäni niihin ei voi sanoittaa. Kun soitan ulkomailta sisarelleni, kysyn ensimmäisenä mitä Totille ja Viiville kuuluu. Kun olen pidempään poissa, ikävöin ja ajattelen niitä. Joskus näen ne kirmaamassa kreikkalaisen saaren rantahietikolla minua kohti. Ja rinnassa läikähtää huoli, entä jos en näekään heitä enää…

Nyt puhelimessa oli lohduttomasti itkevä sisareni ja viesti, ”Viivi putosi.”

Älä sano enempää, älä sano enempää, soitan kohta takaisin, en pysty kuulemaan tätä nyt, uikutin. Uskoin että Viivi oli kuollut. Mutta en lopettanut puhelua.

Sain kuulla, että Viivi oli matkalla Tampereen eläinsairaalan päivystykseen, se oli vielä elossa. Se oli pudonnut sisareni sylistä rappukäytävässä. Viivi pelkää rappukäytävää eikä suostu kävelemään siellä, se täytyy kantaa. Pudotus oli paha ja Viivi oli saanut vaikean sairaskohtauksen.

Päivystykseen saapuessaan se oli hädin tuskin tajuissaan. Tila oli vakava. Piikistä oli heti puhuttu.

En kuvaile tapahtunutta enää tarkemmin, mutta yöllä kello 02.00 tilanne oli se, että Viivin tila oli kriittinen ja se jäi sairaalaan tehohoitoon. Kiitos vakuutuksen, sisareni saattoi valita tehohoidon.

Yö oli elämäni hirveimpiä. Se oli toinen kerta elämässäni, kun uskoin menetyksen kuolemalle olevan hyvin todennäköinen. Kävin sinä yönä toisen kerran läpi sen kaltaisen menetyksen tunteen. Sitä on mahdoton kuvailla. Olet kuin pistoksissa eikä mielesi halua uskoa tapahtunutta todeksi. Rukoilin kaikkia mahdollisia eläinten, koirien ja ihmisten taivaan isiä, ettei Viiviä vielä otettaisi taivaaseen. En halunnut olla siinä tilassa ja tunteessa ja siinä oli vain pakko olla. En päässyt mihinkään.

Ehkä nukuin kaksi tuntia, en tiedä. Aamulla olin aivan turta. ”Olen niin pahoillani”, Kalastaja sanoi, eikä itkustani tullut loppua.

Sitten yhdentoista aikaan puhelin viimein soi, sisareni nimi näytöllä. Uskalsin vasta.

Viivi oli herännyt! Se oli syönyt vähän ruokaa ja hoitohenkilökunnan mukaan jo ”tehnyt vastarintaakin tutkimuksissa”. Se oli vähän pökerryksissä mutta pääsisi kotiin jo samana päivänä lääkityksen kera. Tarkkaa diagnoosia ei pystytty tekemään koska Viivin päätä ei haluttu korkean riskin takia kuvata, mutta epäilys kohdistui epilepsiaan.

Sellaista kiitollisuuden ja huojennuksen määrää en muista tunteneeni hetkeen. Koskaan? Ja se tunteiden valtava myllerrys lyhyen ajan sisällä. Kahdentoista tunnin aikana ehdit kokea menetyksen, valtavan pelon ja surun, ja ilon, onnen ja kiitollisuuden tunteet äärimmäisestä laidasta toiseen. Sen jälkeen patterini oli aivan tyhjä.

Viivi voi nyt hyvin,  tätäkin kirjoittaessani se istuu sylissäni.

Tämä pelko päättyi tällä kertaa onnellisesti. Kaikki menetykset eivät.

Huojennusta voi seurata uusi suru. Ja jonain päivänä tietysti seuraakin; jos jokin on elämässä varmaa, niin se on menetys.

Onneksi myös ilon aiheita voi pitää yhtä varmana, ainakin jos asenne mahdollistaa ilahtumisen arkisistakin asioista.

Näiden vuorovaikutuksessa on elämää elettävä. Ilo ja pelko. Onni ja suru. Se on luonnollista.

Mutta silti… pelkään jo seuraavaa. Toivon, että siihen menee vielä pitkä aika. Pitkä, onnellisten asioiden täyteinen aika.

Jännä ilmiö.

Kehopositiivisuutta ja vahvuutta olla oma itsensä promotoidaan kaikkialla ja Insta-perfect-maailman keskellä luonnollisuuden arvot kroolaavat voimalla vastaan. Ole lempeä ja myötätuntoinen itseäsi kohtaan, seuraa arvojasi, tee sitä mikä tuntuu hyvältä juuri sinulle, ole sellainen kuin juuri sinä olet. Jes.

Vaikka suomalaiset nuoret ovat 2010-luvulla masentuneempia ja ahdistuneempia kuin koskaan, myös itsensä arvostamisesta sekä kehon ja mielen hyvinvoinnista puhutaan enemmän kuin koskaan. Se on hienoa.

Useimmat meistä allekirjoittavat ehdottomasti ääneen kannatuksensa sellaiselle sosiaaliselle ilmastolle, jossa omien valintojen seuraaminen on entistä helpompaa ja hyväksytympää. Että me kaikki voisimme luottaa siihen, että saamme olla JUST sellaisia kuin haluamme, että ei tarvitsisi pelätä, että valintojamme, elämäntyyliämme ja tapojamme koko ajan arvostellaan. Pitäisi tuntua turvalliselta olla sellainen kuin haluaa ja elää siten kuin haluaa.

Pinnalla on näin. Kaikki ovat tästä yhtä mieltä.

Pinnan alla?

Siellä jyllää edelleen itsetuntomme pahin vihollinen - me itse. Toinen ihminen.

Jostain syystä erityisesti naiset ovat ilkeitä toisilleen. Tämä on älyttömän absurdia ja surullista. WTD-Nata kirjoitti aiheesta joitain vuosia sitten tosi hyvän kirjoituksen. Me naiset olemme kautta historian olleet se "heikompi" sukupuoli ja miesten älyllisen ja fyysisen vallan ikeessä - eikö meidän pitäisi vähintään olla toistemme puolella?

Silti naiset ovat miehiä alttiimpia arvostelemaan toisiaan, jopa puhumaan ilkeästi omista ystävistään, kavereistaan ja kollegoistaan. Työpaikkojen kahvitaukojen "juoruringit" ovat surullisen tunnettu esimerkki tästä. (En yleistä - joka työpaikalla ei ole tällaista ilmiötä mutta valitettavan monella on.)

Missä on solidaarisuus? Mistä juontaa naisten alttius arvostella ja vähätellä toisiaan? Miksi saamme "voimaa" toisten lyttäämisestä?

Kahvi- ja tupakkatauolla voisi keskustella kivoistakin asioista, ja toki keskustellaankin, mutta jostain syystä juorut ja negatiivinen arvostelu tuovat naisia erityisen "lähelle" toisiaan.

Jonkin asian, henkilön tai organisaation haukkuminen yhdistää naisia (varmasti miehiäkin), ja saa haluamaan itsekin osallistua. Tiedättekö ilmiön, jota kuvailen...? Positiivinen keskustelu ei aiheuta yhtä suurta tunteen paloa, mutta kun joku heittää ilmaan mehevän juorun laskutusosaston Maijasta tai ihmettelee ääneen Katri Kulmunin tyyliä, alkaakin monella olla yhtäkkiä paljon omaa sanottavaa.

Some on vienyt "kahvipöytäarvostelun" ihan uudelle levelille.

Käsittelin aihetta viimeksi huhtikuussa korona-ahdistuksen lietsoman arvostelun ja yksityisempienkin asioiden teemalla.

Tällä kertaa teki mieli käsitellä aihetta kevyemmin. Tai no, ylipäänsä käsitellä aihetta jälleen, koska ilmiö aiheuttaa minussa niin paljon hämmennystä ja ajatuksia. (Bloggaus eli julkinen kirjoittaminen on minun tapani käsitellä joitain mieltä vaivaavia asioita.)

Ilmiö on niin perin kummallinen jo puhtaasti biologisesta (--> selviytyminen....!) eikä vähiten feministisestä näkökulmasta.

Miksi naiset mollaavat toisiaan? Miksi toinen nainen ja hänen valintansa näyttäytyy naiselle usein "uhkana"?

Pelko on pohjimmiltaan se, joka saa meidät hyökkäämään ja arvostelemaan. Mitä me pelkäämme toisissa?

Tunnistatteko itsessänne taipumusta "heittäytyä" juorurinkeihin ja liittyä mukaan peesaamaan, kun keskustelu kääntyy negatiiviseen arvosteluun? En ole itsekään puhdas pulmunen ja voin tunnustaa, että varhaisteini-ikäisenä olen ollut mukana tällaisessa likapuheessa. Silloin se on varmasti tuntunut, kamalaa kyllä, sosiaalisen käytöksen normilta. 😔 Silloin on halunnut tuntea yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka sitten osallistumalla toisten haukkumiseen.

Teinien ja lasten käytöksen voi kenties ymmärtää ja laittaa epäkypsyyden piikkin (vaikkei se tee käytöksestä sen hyväksytympää) - mutta kun aikuisetkin tekevät sitä. Lasten äidit ja isät. Miksi?

Loppukevennykseksi jätin....

mun hiukset.

Kuten huhtikuun postauksessakin jutustelin, minua ei ole juurikaan kiusattu netissä. (Tai no, en lue Jodelia joten onnekseni en ehkä tiedä 😄) Ruokavalioni on aiheuttanut kaikkein eniten arvostelua, blogin alkuaikoina kulmakarvani (hehheh - syystäkin) sekä karrrrmeat kynteni.

Viime vuosina arvostelurinkien kestoaiheeksi on muodostunut mun hiustenväri. Ennen kaikkea se, "miten nelikymppinen täti voi pitää tuollaista pastelliväriä tukassa..!!"

Violetti väri oli jotain ihan kamalaa ja minun arveltiin suunnilleen pimahtaneen, kun syksyllä 2016 julkaisin uuden lookkini, vaaleanpunainen sävy ei saanut sen hellempää käsittelyä ja nyt korallista tukkaa ja "hirveää tyvikasvua" päivitellään vieläkin syvemmällä antaumuksella 🤗

"Sillä on joku keski-iän kriisi". "Ei ihme että mies jätti kun on tuon näköinen..!" "Noin karmee tukka ja yrittää olla kauneusbloggaja, huhhuh!"

Hellyttävää ja huvittavaa. (Tietysti ehkä ripauksen ilkeääkin.) Ja samalla: mun mielestä vilpittömästi ihmeellistä.

Tiedättekö mitä, mun mielestä mun tukka on ihan mahtava! Mä tykkään siitä itse ihan tosi paljon. Erityisesti koralli sävy sopii mulle mielestäni todella hyvin, ja tulen aina iloiseksi kun katson peiliin ja näen hiukseni. Ja sen hehkun, mitä persikkainen sävy mun kasvoille ja ihoon tuo. 🧡

Mulle mun hiukset tekee hyvän mielen ja viihdyn niissä tosi hyvin. Sitten on toisia aikuisia ihmisiä, toisia naisia, jotka näkee jotain ihan muuta.

Jännää, että on yhä sellaisia ajatusmaailmoja, jossa jokin hiusten sävy / farkkujen pituus / koruvalinta / meikkityyli / jne ei "sovi" tietyn ikäiselle ihmiselle. - Tai kokoiselle. ("Miten se voi laittaa sellaisen paidan kun maha pursuaa / ei oo tissejä / ihan hirvee vyötärö....")

Tuntuu hassulta, että kun itse on tosi onnellinen jostain asiasta, ja se onnellisuus ja ilo näkyy myös ulospäin, joku toinen katsoo sitä iloa ja toteaakin, "Ei helvetti miten huono valinta!"

Eikö ole ihmeellistä?

Haluamme olla toisillemme välillä 'susia'.

Tänään lautasella on Karkkipäivälle hieman epätyypillinen aihe.

Haluaisin kysyä teiltä riitelystä parisuhteessa ja yleisesti suuttumuksesta.

Aihe kiinnostaa minua monin tavoin. Suuttumuksen käsittely ja ilmaisu on asia, joka on minulle henkilökohtaisesti kestävästi työstettävä asia.

Kuulun niihin, jotka eivät juurikaan osaa riidellä. Välttelen viimeiseen saakka konfliktitilanteita tai käytöstä, joka johtaa sellaisten syntymiseen. Olen sovitteleva ja miellyttämisenhaluinen ja pyrin liennyttämään potentiaalisen konfliktin välittömästi. Ahdistun ja tunnen avuttomuutta, jos se ei onnistu

Minun on ylipäänsä vaikea kohdata tai ilmaista suuttumusta.

Se ei ole pelkästään hyvä asia. Suuttumuksen tunteitakin tarvitaan. Ei vähintään omien rajojensa kunnioitukseen.

Millainen suhde teillä on suuttumukseen? Suututteko herkästi ja miten ilmaisette sitä?

Kuulisin mielelläni suuttumuksen ilmaisusta erityisesti parisuhteessa.

Laadin aiheesta kyselyn, johon voi vastata anonyymisti täällä:

MITEN TEILLÄ RIIDELLÄÄN?

Käsittelen vastauksia omassa kirjoituksessaan kesäkuussa.

Äiti,

tänään emme voi tavata, mutta haluan kertoa sinulle Karkkipäivän välityksellä, kuinka rakas minulle olet ja kuinka paljon minulle merkitset.

Äiti. Sinulla ei ollut helppoa kun jäit yksin meidän kolmen tytön kanssa.

Oli monta vaikeaa, sumun täyttämää vuotta. Väritöntä vuotta, niinkuin olet kuvaillut.

En voi edes kuvitella mitä kävit läpi. Silti, olit meille paras äiti. Emme jääneet sinua vaille. Sinuun saattoi aina turvata ja luottaa.

Vaikka olit välillä pitkiä päiviä ja iltoja töissä ja poissa, tiesimme, että joka ilta palaat. Odotimme pienet nenät ikkunaa vasten painautuneina, hoitotäti korvapuustipellin kanssa taustalla, ja lopulta hahmosi aina ilmestyi kulman takaa kadulla. "Äiti tulee..!"

Juoksimme sinua vastaan eteiseen ja halasimme ulkoilmasta viileää takkiasi.

Ajattelit aina parastamme ja huolehdit, että meillä oli kaikkea mitä lapsi tarvitsee. Mitään ei meiltä jäänyt puuttumaan; meillä oli ruokaa, leluja ja vaatteita ja saimme käydä harrastuksissakin. Ehkä kaikki ei aina ollut uutta ja kaupasta ostettua, mutta meille työkaverin tai ystävän lahjoittama kassillinenkin oli uutta ja jännää. Yhtä hyvää kuin kaupasta ostettu.

Oli niin paljon iloa ja lämpöä. Loit meille lämpimän ja turvallisen lapsuuden kaiken särkyneen keskelläkin.

Olet ollut valtavan epäitsekäs.

Olet esikuva, jollaiseen voin vain toivoa itse yltäväni.

Kyllä me ollaan välillä riideltykin. Onneksi ei enää aikuistuttuani. :) Mutta ne murrosikään kuuluvat riidat... niitä oli. Hurjia yhteenottoja. Muistatko, kun kerran heitin keittiön lattialle kananmunia ja mursin päälle Fazerin suklaalevyn. Olin niin vihainen jostain. Se on ainoa kerta koskaan, kun muistan heittäneeni tavaroita. Enhän minä reagoi niin. Mutta jostain syystä juuri sinä sait minut provosoitumaan niin.

Ehkä siksi, kun olet niin rakas ja tärkeä. Rakkaus voi näyttäytyä myös niin?

Vieläkin saatan joskus provosoitua, ärtyä turhasta. Nuhtelen, kun katoat johonkin ilmoittamatta Ateenan tai Maarianhaminan kaduilla. Olet välillä kuin pieni innostunut lapsi, joka ei ajattele, että hänen toimensa vaikuttavat muihinkin ympärillä.

Se on samalla ärsyttävää, mutta samalla myös rakastettavaa.

Se on sinun essencesi, ytimesi. Olet lapsi mieleltäsi ja sydämeltäsi.

Niin olen minäkin, vaikka ehkä eri tavalla.

On hyvä kypsyä ja kasvaa, mutta ei ole hyvä tulla niin aikuiseksi, että unohtaa millainen on lapsen asenne maailmaan ja elämään. Lapsi on hyvä, arvokas ominaisuus jota tulee vaalia.

Ihanaa, että olemme tällaisia; lapsellisia ja hassuja, omia itsejämme. Emme niin välitä, mitä muut siitä ajattelevat.

Tiedäthän aina, miten rakas olet, äiti.

Kiitos kun olet. ❤️

ÄITI KARKKIPÄIVÄSSÄ KAUTTA VUOSIEN:

23.9.2011 Terveisin äiti

"Minulle meikkaus on alun alkaen ollut asiaan kuuluva osa aikuisuutta. Aloin
meikata vasta Helsinkiin muutettuani, siis 19-20-vuotiaana, kun muutkin
ympärillä meikkasivat. (...) Vasta sinun meikkiblogisi myötä olen oikeasti alkanut kiinnittää huomiota
siihen miten naiset meikkaavat ja mitä sillä viestivät."

30.1.2011 Äiti kirjoittaa oman äitinsä suhteesta kosmetiikkaan

"Äitini meikkivalikoimaan kuului kakkumascara, puuteri, luonnottoman punainen jauhemainen poskipuna ja kirkasvärinen huulipuna. Ei kulmakynää eikä luomivärejä.
Äidin aikaan meikkaaminen tarkoitti vain kasvojen ilmeen hienoista korostamista, siis että puna toi esiin huulet ja ripsiväri silmät. Ulkonäköä ei yritetty ”parannella” tai kasvojen suhteita muuttaa."

16.7. 2015 Hassu äiti

”Tiedän että oot matkalla, mutta silti kaksi tyhmää kysymystä jos sallit: Käytetäänkö hiusnaamiota ennen vai jälkeen shampoopesun? Kosteaan tukkaan 5 min? Ja meinaako 48 h merkintä dödössä että sitä tarvii käyttää vain joka toinen päivä?! Mukavaa reissua!”

6.12.2015 Ei se muutu 69-vuotiaanakaan

Istuin kaksi viikkoa sitten lapsuuskotini sohvalla Kuopiossa äitini kanssa. Katsoimme televisiota.

Sanoin äidille, että tässä sitä taas istutaan, äiti ja äidin lapsi. Ihan niinkuin 20 tai 30 vuotta sitten. Kun oli tultu lauantaisaunasta ja asetuttiin tv:n ääreen syömään saunanjälkeisherkkuja. 

'Tiedätkö, äiti, minusta ei juurikaan tunnu niin hirveän erilaiselta kuin silloin,' sanoin. 'Ihan samalla lailla tuntuu, että tässä istuu äiti ja lapsi, eikä äiti ja joku aikuinen. Eikö sinusta ole hassua, että me lapset ollaan jo kolmikymppisiä?'

Äiti vastasi, että lapset tuntuvat aina lapsilta. 'En minä näe teitä minkään tietyn ikäisinä, te olette minun lapsiani'.

9.1.2017 Äidin kosmetiikkasuosikit

Kokosin viimeisenä joululomapäivänäni kotona äidin suosikit tuotteista, jotka hän on löytänyt minun tai blogini kautta.

25.8.2019 Näin äitini hoiti nuorena kauneuttaan

"Kun vanha rouva oli parikymppinen nuori neiti, hän muutti lapsuuskodistaan ja pikkukaupungista ”isolle kirkolle” aloittaen oman itsenäisen elämän. Tässä vaiheessa myös kosmetiikka tuli osaksi normirutiineja. (Kotona isän ja äidin silmien allahan ei olisi kehdannut naamaansa ”pakkeloida”…) Ensi töikseen neiti säväytti tiskiveden värisen tukkansa mustaksi Polycolor-tuubivärillä."

Haluan tänään kirjoittaa kehosta ja hyvinvoinnista.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, erityisesti rinnoista, joille omistin postauksen elokuussa 2013.

Teini-ikäisenä olin niin epävarma, etten uskonut kenenkään pojan koskaan haluavan olla kanssani, koska vartaloni oli niin ruma. Siihen varmasti vaikuttivat ikäisteni poikien ilkeät kommentit.

Myöhemmin, oivallettuani erityisherkkyyteni, tajusin, miksi nuo triviaalit kommentit jättivät minuun niin syvät jäljet. Moni kuulee murrosikäisenä naljailua ulkonäöstään, mutta kaikkiin ei jää niin voimakas ahdistus kuin minuun jäi, todella pitkäksi aikaa.

Päälle kaksikymppisen kypsyydessä sitten vihdoin tulin sujuiksi kroppani kanssa. Asioilla kuten rintojen koko tai pakaroiden pyöreys ei ollut enää muuta kuin yleisesti esteettistä merkitystä, niitä saattoi ajatella samaan tapaan kuin paksuja, kiiltäviä hiuksia tai kauniin muotoisia kynsiä; näyttävät upeilta, mutta olen iloinen ilmankin ja tyytyväinen niillä mitä minulla on. Voin vilpittömästi ihailla toisten ihmisten kauniita vartaloita, hiuksia tai  tyyliä.

Sittemmin minusta tuli niin "vapautunut", että saatoin esimerkiksi hämmentää ex-miestäni riisuutumalla puolialasti tilanteissa joissa oli hänen kavereitaan läsnä. Tai kävellä etelän kohteissa kaupungilla bikinitopissa. En vain enää kokenut pienintäkään tunnetta siitä, että kehossa olisi jotain jota pitäisi jollain tapaa peitellä tai hävetä. Kaikilla meillä on kroppa.

"Keho on mun kaveri". ❤️

Vai oliko ihan niin...?

Olen alkanut kriisitoipilaana nähdä monia asioita itsessäni uudella tavalla. Lähes vuosikymmenen kestänyt "kolmen kympin kriisini" kertoi jotain muuta suhteestani kehooni.

Vaikka kokemustasolla hyväksyin kroppani edelleen ja olin ulkoisesti itsevarma, valjastin kehoni tuomaan minulle hallinnan tunnetta sitä mukaa kun se alkoi uupua muualta elämästä.  :(

Meillä oli entisen mieheni kanssa hyvin vaikea ajanjakso loppukesällä-syksyllä 2011. En tiedä oliko lopulta sattumaa, että juuri niihin aikoihin päätin vaihtaa ruokavaliotani.

Ruokavaliokokeilun osuminen juuri siihen ajankohtaan oli todennäköisesti sattuma, mutta myöhemmin tarkasteltuna minulle on ollut selvää, että ruokavalion tuomista eduista ja hyvän olon tunteesta saamani hallinnan tunne auttoi minua selviytymään vaikeasta ajanjaksosta, jossa en muuten pystynyt hallitsemaan asioiden kulkua.

Ehkä se on myös osasyy, miksi ruokavaliota oli niin helppoa ja luonnollista jäädä noudattamaan.

Se tuo (varmasti edelleenkin) hallinnan tunnetta kaiken ei-hallittavan ja selitystä vaille jäävän keskellä. Se on jotain, mihin alitajuisesti voin luottaa, kun tuntuu, että ympärillä on paljon epävarmaa.

Vaikka osalla seuraajistani on ollut eri näkemyksiä siitä, onko ruokavalioni noudattaminen tervettä toimintaa, olen itse yhä sitä mieltä, että itse ruoka ei ole tehnyt minulle mitään "hallaa". Päinvastoin.

Näen kuitenkin nyt ruokavalion merkityksen elämässäni viimeisen vuosikymmenen aikana laajemmin ja ymmärrän, millä lailla olen käyttänyt sitä väärin: kontrollointiin ja tasapainon saavuttamiseen tilanteessa, jossa epätasapaino ja huono olo johtui jostain ihan muusta kuin viljan ja sokerin tuomista vatsaoireista.

Lievittämällä kehollisia oireita ruoan avulla minun ei tarvinnut kohdata niitä asioita, jotka todellisuudessa toivat minulle oireilua.

Toinen asia, jolla olen kehoni kautta pyrkinyt saamaan hallinnan tunnetta huolten ja kiristyvän stressin keskellä on

LIIKUNTA.

Voin myöntää minulla todellakin olleen monta vuotta epäterve suhde liikuntaan. En ollut kehoaan loppuun asti rääkkäävä himotreenaaja tai itsensä kuihduksiin juokseva lenkkiaddikti, mutta suhde oli muulla tapaa vinoutunut.

Aloitin liikuntaharrastuksen alunperin, jotta voisin hyvin nyt ja iäkkäämpänä. Esikuvana minulla on äitini, joka on harrastanut monipuolisesti liikuntaa koko elämänsä, ja on 7-kymppisenä yhä loistavassa kunnossa.

Pitkään treenasin ihan normaalisti vailla mitään lieveilmiöitä, kävin salilla 2-3 kertaa viikossa ja siinäpä se. Tunsin, että kehossani oli hyvä olo, ja se riitti.

"Kolmen kympin kriisin" sitten alkaessa hiipiä päälleni (tai miksi sitä haluaa kutsua), aloin kadottaa tajun siitä, miltä liikunnan pitäisi tuntua. Ja mitä sen pitäisi "tehdä". Olin välillä ihan hukassa. Vihasin liikuntaa, tykkäsin siitä taas, kokeilin uusia lajeja, innostuin, kyllästyin, ihmettelin. Olin välillä liikkumatta monia kuukausia, sitten palasin taas salille.

Todellinen hyvä olo ei vain tuntunut palaavan. Minusta tuntui koko ajan, että "en tee tarpeeksi" tai "en tee oikein", kun ei tunnu "oikealta". Olin kadottanut liikunnan punaisen langan kokonaan.

Ostin valmennuksia, joiden avulla kyllä opin pois joistain vääristä malleistani (kuten että tunnin lenkki + sen perään raskas punttitreeni on fiksu yhdistelmä), mutta toisaalta osa näistä valmennuksista oli omiaan myös lisäämään kokemusta (minulle) vääränlaisesta liikunnan tuloksesta - ja edustivat muutenkin hyvin kapeaa asennetta liikuntaan, ravintoon ja kehon hyvinvointiin.

Sanni huhtikuussa 2016 - Sanni huhtikuussa 2020

Punainen lanka pysyi piilossa ja keväällä 2018 lopetin liikunnan kokonaan.

Pitkän tauon jälkeen palasin suorittamaan monotonista, mekaanista ja ilotonta salitreeniäni, ja saavutinkin taas tietynlaisen "paremman olon" kohentuneen lihaskunnon myötä. Mutta en iloa.

Liikunnan ilo löytyi vasta loppusyksyllä 2019 palkattuani jälleen uuden valmentajan.

Kirjoitin valmentajalle sähköpostin otsikolla "Treeniohjelma uupumuksesta toipuvalle". Kerroin elämäntilanteestani. "Haluaisin löytää lempeän tavan palata pikku hiljaa kuntoa kasvattavan treenin pariin. Haluan treenata, mutta siitä muodostuu minulle helposti suorittavaa. Kaipaan tähän ammattilaisen apua." 

Se osoittautui yhdeksi parhaimmista asioista mitä olen viime vuoden aikana itseni hyväksi tehnyt.

Valmentajani osoittautui ihan fantastiseksi henkilöksi, jonka kanssa olemme juuri oikealla aaltopituudella. Hänen avullaan olen löytänyt uuden tavan liikkua ja kokea liikunnan hyödyt. Uuden asenteen!

Liikun nyt todella lempeästi ja hitaalla temmolla. Kahden kuukauden aikana uuden ohjelman aloituksesta kehoni lihasmassa oli kasvanut, vaikka treeni on hyvin rauhallista, kun nyt kenties ensimmäistä kertaa elämässäni myös palaudun. 🙏🏻

Huikean onnekkaana sattumana valmentajani oli juuri tehnyt minulle kaksi kotijumppaohjelmaa koronakriisin puhjetessa. Nyt olen tehnyt näitä jumppia kotona, mökillä ja pihalla :)

Käyn välillä myös lenkillä, ja se maistuu taas.

En juokse enää tunnin lenkkejä "koska eihän alle tunti oo mitään", vaan juoksen - hölkkään - sen aikaa mikä tuntuu hyvältä :) Se voi olla 20 minuuttia tai 40 minuuttia.

Se on kivaa. :)

Ja mä voin nyt hyvin!

Mä voin nyt tosi hyvin..! :)

Ihanaa sunnuntaita kaikille, ja hyvää vointia ❤️

.

P.S. Tämä saattaa olla hulluin huomio ja kommentti jonka olen koskaan blogiini kirjoittanut, mutta jos se tuo hymyn jonkun huulille, niin se on hulluuden arvoinen 😄

Olen kirjoittanut tisseistäni. Ne on pienet. Kirjoitin myös, että sitä mukaa kun nuorena aloin hyväksyä tissini, ne tuntuivat ikäänkuin kasvavan. Se oli psykologinen vaikutus. Mutta nyt, nyt kun olen 41...! Mun tissit on oikeasti kasvaneet..! :D Ehkä siksi kun painan nyt kaksi kiloa enemmän? Tai siksi, kun kuukautiseni palasivat kahdeksan vuoden tauon jälkeen? Ja mun keho on nyt terve, olen toipunut uupumuksesta ja mä voin hyvin 🙏🏻

😁

Aina ajankohtainen aihe. Tästä someajan surullisesta(kin) ilmiöstä on varmasti jo kaikki kirjoitettu ja sanottu, mutta jätän itsekin viimein oman kontribuutioni aiheeseen.

Osan tästä olen kirjoittanut jo kuukausia sitten. Puolikin vuotta sitten. Aiheesta tuli kaikkien julkista blogia kirjoittamieni vuosien jälkeen itsellenikin kipeän omakohtainen.

Nyt lähestyn aihetta kahdesta teemasta.

Pandemia.

Korona-ajan tuntemuksiani sanoittaneeseen kirjoitukseeni tuli muuan kommentti, joka käynnisti yleistä keskustelua siitä, mistä tällainen jopa julma käytös toisia, tuntemattomia ihmisiä kohtaan johtuu.

Eräs lukijani kommentoi aiheellisesti:

”Nyt ei ehkä ole hyvä purkaa ihan kaikkia syvimpiä tuntoja someen ja nettiin, koska vastaanotto voi olla osin ikävää. Ihmisillä on pinna kireällä ja se tulee tästä vielä kiristymään.”

Totta.

Korona ahdistaa ihmisiä syystäkin. Olemme huolissamme ja neuvottomia. Tilanne on tavallisen ihmisen hallinnan ulkopuolella, totaalisesti. Voimme vain lukea uutisia, seurata läheistemme kuulumisia, noudattaa annettuja ohjeita parhaamme mukaan ja toivoa parasta. Mutta tilanne ei ole hallinnassamme. Hallinnan täysi puute aiheuttaa huolta ja arkista ahdistusta syvempää pelkoa, joka purkautuu eri tavoin.

Esimerkiksi purkamalla pahaa oloa sivullisiin.

Ihmisellä on kuitenkin sisäsyntyinen tarve yrittää hallita ongelmatilanteita edes jollain tavalla, ja kun emme voi hallita virusta, yritämme hallita toisten tekemisiä. Pahan olon ja epävarmuuden kasvaessa muiden ihmisten valintojen, tekemisten ja ei-tekemisten arvostelu on toisilla ylittänyt kohtuuden. Itsehillinnän murennuttua tulee sanottua vaikka mitä vailla mitään harkintaa. Tämä vain kasvattaa yleistä huonoa oloa.

Myötätunto. Empatia. Kyky asettua toisen asemaan ja yrittää ymmärtää, miksi hän toimii tai tekee näin. Kärsivällisyys. Rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Nämä ovat nyt sitä mitä tarvitsemme. Emme arvostelua ja syyttelyä.

Läheisen toiminnan kriittinen tarkastelu voi olla perusteltuakin, mutta pysähtyisimmekö miettimään, millä lailla tuomme tämän kritiikin esiin? Auttaako ilkeä moite meitä maailmanlaajuisessa kriisissä? Se tuo sanojalleen ehkä hetken helpotuksen oman pahan olon keskellä, mutta ei vie yleistä tilannetta millään lailla eteenpäin tai tee pandemian hallintaa paremmaksi.

Ehkä sanat voi jättää sanomatta ja ymmärtää, että me kaikki olemme tässä yhdessä, yhtä avuttomina ja hämmentyneinä, selviytymiskeinonamme vain tehdä parhaamme. Sillä jokainen voi tehdä vain parhaansa sen hetkisillä resursseillaan. Harkittu piittaamattomuus ja aie tehdä pahaa muille on eri asia.

Toinen lukijani jätti korona-tuntemusten keskusteluun repliikin, ettei ”ketään saisi tuomita näin kohtuuttomalla vihamielisyydellä, kun itse väistämättä tarkastelee asioita avaimenreiästä tuntematta kokonaistilannetta tämän jutun ympärillä.”

Tässä oli yksi merkittävä avainsana. Avain, juuri. Sivulliset tarkastelevat toisten tilanteita aina avaimenreiästä.

Oli sitten kyse somesta, naapureista, kaverin perheestä, koulun opettajasta; meillä on toisten tilanteisiin vain sen kokoinen aukko, millaisen toinen on meille avannut ja mitä raottanut.

Reiästä voi näkyä ruusutarha, mutta emme näe sen ulkopuolelle mahdollisesti jääviä rikkaruohoja, soramonttua tai orjantappuroita.

Kuitenkin ihmismielellä on luontainen taipumus piirtää reiästä avautuvan maiseman ympärille loput. Se mitä emme tiedä ja tunne, sen kuvittelemme. Sen väritämme ja sanoitamme. Paletissa käytämme värejä niistä tiedoista ja oletuksista, joita olemme toisesta keränneet. Rakennamme sen todellisuuden, jota emme näe.

Tässä pitäisi olla hyvin varovainen.

Vaikka taipumus tähän on täysin luontainen ja jopa automaattinen, emme voi lähteä tekemään julkisia oletuksia toisen tilanteesta tämän päässämme rakentaman maailman kautta.

Miksi kuitenkin teemme niin? Ikään kuin – emme voisi estää sitä. Olemme piirtäneet kuvan, ja jostain syystä alamme herkästi uskoa siihen, pidämme sitä todempana kuin avaimenreiän ulkopuolelle jäävää, piilossa olevaa oikeaa todellisuutta. Psykologisesti mielenkiintoista. Mutta kunpa asia jäisikin psykologisen mielenkiinnon tasolle.

Ikävä kyllä moni käyttää tätä itse rakentamaansa todellisuutta ja toisesta tekemiään oletuksia satuttamiseen.

Nettikiusaaminen

Somesta on tullut tälle käytökselle surullisen kuuluisa näyttämö. Ihmiset purkavat pahaa oloaan kyberhaarniskan piiloista. Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, yhteisökiusaaminen, keskustelupalstakiusaaminen, somessa vaikuttavien kiusaaminen.

Moni bloggaaja, tubettaja ja IG-vaikuttaja on kokenut kiusaamista. Siitäkin on tullut ikään kuin arkea. Se vain - - ”kuuluu asiaan” joidenkin mielestä, kun henkilö kerran on valinnut olla omilla kasvoillaan ja nimellään netissä.

”Kritiikki pitää kestää”. Niin pitääkin, tästä olen samaa mieltä. Mutta ’kritiikki’ ja asiallinen, negatiivinenkin palaute ovat eri asia, kuin asiattomat kommentit joiden ainoa tehtävä on satuttaa vastaanottajaa. Jokainen ymmärtää eron ilkeän kommentin ja aidon, kriittisen palautteen välillä. Ilkeä kommentti on harkittu sivallus, ei rakentavaa dialogia tavoitteleva palaute.

Minua ei ole kiusattu Karkkipäivä-vuosina. Näin olen kokenut. En ehkä ole tarpeeksi provosoiva tai kirjoita riittävän tulenaroista aiheista. Meikeistä ja naamarasvoista tai Kreikan matkafiilistelyistä on vaikea kehittää nasevaa ja aidosti satuttavaa ilkeilyä.

Jotta voi satuttaa, täytyy tietää toisesta jotain syvempää, henkilökohtaisempaa.

Olen kirjoittanut Karkkipäivässä paljon henkilökohtaisistakin teemoista. Nämä(kään) aiheet eivät ole kirvoittaneet vyön alle meneviä kommentteja. No, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. 11-vuotisessa blogihistoriassa voi kaiketi pitää hyvänä, jos sivalluksia ja totaalisia (tai tahallisia) väärinymmärryksiä on tullut vain muutamia.

Kunnes erosin.

//

Ero.

Onko elämässä moniakaan yhtä kipeitä asioita.

Ero elämänkumppanista voi olla kuin kuolema. Läheinen menee pois elämästäsi eikä häntä enää ole. Onko sillä väliä, onko hän fyysisesti kuollut; tunne ja kokemus voi olla sama. Häntä ei enää ole minulle. Ihminen, joka on ollut perhe, rakas, vieressä kulkenut, elämää jakanut kumppani, on poissa. Eikä vain hän. Hänen läheisensä, sisaret, veljet, vanhemmat, mökit, kodit, koirat, kissat. Menetys voi kattaa aivan valtavan osan elämää.

Sitä kipua ei voi kuvailla. Eikä sitä tarvitse kuvailla. Ero tai muu läheisen menetys on sen tasoinen henkilökohtainen kivun ja särkymisen tila, että sen yksityisempää paikkaa ei ole. Ihminen on hauraimmillaan.

Kun oli selvää, että joutuisin luopumaan rakkaimmastani 15 yhteisen vuoden jälkeen, kun viimein todella oivalsin sen, maailmani yksinkertaisesti särkyi.

Jakauduin. Minun oli pakko, että selviäisin.

Yhtäällä oli särkynyt mieli, johon vain koski. Koski, koski niin paljon.

Toisaalla oli ehjä mieli. Joka suojasi särkynyttä sillä ainoalla keinolla, joka minulla on ollut läpi elämäni. Ilahdutan toisia ja olen hyödyksi. Silloin minulla on merkitystä. Silloin voin perustella olemassaoloni tärkeyden. Saan siitä voimaa ja jaksan.

Teen töitä. Kirjoitan. Teen meikkitutorialin. Hoidan sisareni koiraa. Julkaisen ruokareseptin. Otan kuvia ja jaan niitä. Yritän auttaa, kun joku pyytää apua tai neuvoa.

Olen iloinen ja merkityksellinen kun tunnen, että teen jonkun iloiseksi, hyödytän ja osallistun. Aina on ollut niin.

En kertonut blogissa että olen eronnut.

Olisiko pitänyt? Olisinko pystynyt?

 Kuuluiko minun kertoa?

Ei tietenkään.

Miten te kertoisitte kymmenille tuhansille tuntemattomille ihmisille, kun kohtaatte sellaisen surun, ettei oma mielikään sitä voi ymmärtää?

Yksi päivä kerrot seerumeista. Ja sittenkö vain:

”Hei kaikki. Joka ilta nukkumaan mennessä toivon, että kaikki olisi pahaa unta. Että aamulla herään suihkun ääneen, kuin Pamela Ewing Dallasin kaudella 9, ja siellä olisi Bobby suihkunraikkaana. Eikä mitään pahaa olisi koskaan tapahtunut.”

Erosta ei ole välttämättä helppoa kertoa edes sisarille. Äidille. Parhaalle ystävälle.

Miten kertoisit sitten internetjulkaisun tuntemattomille lukijoille?

//

Se, mistä haluan kirjoittaa, ovat ne velvollisuudet, joita jotkut ihmiset asettavat netissä vaikuttaville henkilöille.

On heitä, joiden mielestä netissä julkisesti kirjoittavan pitää kertoa, kun heitä kohtaa henkilökohtainen tragedia. Vähintään siinä tapauksessa, että kriisiin liittyy henkilöitä tai asianhaaroja, joista kirjoittaja on aiemmin kertonut lukijoille.

”Olet kertonut meille, että sinulla on lapsi / koira / mies / tyttöystävä. Totta kai sinun kuuluu kertoa meille, jos lapselle / koiralle / puolisolle / lemmikille tapahtuu jotain, mikä olennaisesti vaikuttaa elämääsi. Olethan kertonut siitä elämästä meille. Se kuuluu meille. Olet valinnut kertoa – joten sinun täytyy kertoa jos jokin muuttuu. Ei ole reilua, jos et kerro kaikkea.”

Jopa: ”Olet epärehellinen, jos et kerro”.

En ole koskaan ollut yhtä tyrmistynyt.

Kun mieheni katosi Karkkipäivän riveiltä, aloin saada viestejä.

”Koskahan ajattelit olla rehellinen lukijoillesi?”

”Niin, tarkoitit varmaan kirjoittaa ex-miehesi.”

Blogiin. Jopa sähköpostiin. Keskustelupalstoilla puitiin epärehellisyyttäni, kun en kertonut suoraan eronneeni.

Arvaatteko sattuiko.

Ja - kun viimein tänä keväänä olin vahvistunut tarpeeksi kertoakseni blogissa erosta, sain tähän kirjoitukseen muutamia - ymmärrettävästi julkaisematta jääneitä - kommentteja, joissa kirjoitustani kuvattiin maailman itsekkäimmäksi teoksi.

Mitä tällaiseen voi sanoa. No, sanon sen tässä kirjoituksessa viimein.

Kirjoitan sivustoa internetissä. Kirjoitan ripsiväreistä, kasvonaamioista ja hyttysistä Kevolla. Välillä myös kipupisteistäni, epävarmuuksistani sekä soijamaidon ja kermatilkan täydellisestä liitosta, kun ne sekoittuvat aamukahviini.

Kirjoitan siitä, kuinka itkettää, kun sanat ovat kadonneet minun ja vanhan ystävän välillä.

Kirjoitan siitä, että olen niin onnellinen, että pelottaa aivan helvetisti.
Niin paljon, että odotan, että lentokone putoaa joka kerta kun lennän.

Kirjoitan myös siitä, että mokaan ja testaan itsekontrollini rajoja.

Kirjoitan siitä että kuntoilen, vihaan kuntoilua, opettelen hölkkäämään, nostan kahvakuulaa, teen punnerruksia, mittaan sykkeen.

Joskus sytytän retkikeittimen hämärässä.

Mutta minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, kun kaikki hajoaa.

Minun ei tarvitse kirjoittaa sitä, kun rakkaus loppuu.

Kenenkään ei tarvitse.