Menetyksen pelko.
Miten se ravistaakaan asioita päässä uuteen järjestykseen ja laittaa kehon kuin lihamyllyn läpi – ihminen voi olla hetkessä kuin löysää spagettia. Uho laimenee huoleksi ja sulaa sitten hädäksi, itsevarmuus vesittyy peloksi ja selvyydet muuttuvat kysymysmerkeiksi.
Kuinka moni tunnistaa tämän tunteen?
Kirjoitan tänään jostain henkilökohtaisesta, mutta samalla se on universaalisti tunnistettava hätä. Menetys ja sen pelko.
Kukaan ei pidä menetyksistä. Se voi olla tappio urheilupelissä, aseman menetys töissä, toiseen maahan muuttanut ystävä, ajasta ikuisuuteen siirtynyt mummo. Se voi olla varastettu polkupyörä, päättynyt parisuhde tai pistettä vaille jäänyt opiskelupaikka. Viimeinen mustikkapiirakan pala, jonka joku vie edestäsi juhlien jälkiruokapöydässä.
Menetys on aina ikävä asia, mutta toisilla pelko menetyksistä voi olla epänormaalin voimakas. Minä kuulun heihin. Olen saanut kamppailla pelon kanssa koko ikäni ja se vaikuttaa minuun melkein kaikilla elämänalueilla. Kaikki luopuminen on minulle hyvin vaikeaa. Lopullinen menetys aivan tuskaisaa.
Menetin isäni hyvin nuoressa iässä, olin vain 6-vuotias. Se on ikä, jossa menetyksen ja tapahtuneen jo tajuaa, nuoremmat sisareni säästyivät siltä tunnetason traumalta, jonka minä sain. Minusta tulikin meistä pelokkain.
Olen pelännyt pimeää ja hiljaisuutta. Olen pelännyt uimista (syvyys…!) ja lentämistä. Nämä eivät ole edelleenkään miellyttäviä asioita. Mutta kaikkein eniten pelkään läheisen menettämistä.
Teini-iässä pelkotila oli pahimmillaan. 15-16-vuoden iässä muistan, että jopa teksti-TV:n (jep, sellainen on ollut joskus olemassa TV-vastaanottimissa) avaaminen sai kädet tärisemään onnettomuusuutisen pelosta. Jos sisareni olivat poissa kotoa, vaikka leirillä tai ystävänsä luona toisessa kaupungissa, en välttämättä uskaltanut avata TV:tä uutisten aikaan ollenkaan. Pelkäsin niin paljon kuulevani onnettomuudesta.
Myöhemmin 20+ vuoden iässä aloin pelätä puhelimeen vastaamista. Minulla oli selittämätön tunne siitä, että puhelimen soidessa siellä saattaisi olla pahoja uutisia. Erityisesti perheenjäsenten soittaessa pulssini nousi ja sydämeni alkoi hakata. Painettuani vihreää luuria (jep, niitä kännykkäaikoja) odotin melkein henkeä pidätellen, millä äänensävyllä soittaja puhelun aloittaa. Joskus en uskaltanut vastata ollenkaan.
Se oli aivan kamalaa. Tajusin pelkoni epänormaaliuden, mutta mitä saatoin sille tehdä. Ehkä sitä käsiteltiin terapiassa, mutta en muista mitä vaikutuksia sillä oli.
Pikemminkin tuntui, että pahimmat pelkotilat lieventyivät iän myötä. Pimeän pelko jäi ensimmäisenä. Uutisia en myöskään ole pelännyt teini-iän jälkeen (paitsi joskus kun ex-kumppanini oli vuorilla kiipeämässä). Puhelimeen vastaaminen ja hiljaisuuskin on ihan ok. Vain lentäminen on aina yhtä inhottavaa, ja tuntuu melkein vain pahenevan vuosien myötä.
Menetyksen pelko ja luopumisen vaikeus vaikuttavat minussa kuitenkin vahvasti edelleen, välillä äänekkäämmin, välillä hiljaisemmin.
En halua luopua työpaikoista (saisinko pitää ne kaikki..!), on vaikea luopua asunnoista (ethän äiti koskaan muuta meidän lapsuuden kodista! Ja entäs Maarianhamina..!), tunnen syvää surua ystävien menetyksestä – vaikka joidenkin ystävyyksien kuuluukin elää aikansa ja miedontua sitten taka-alalle tai parin vuoden välein ravintolan terassilla vaihdetuksi moikaksi. Halusin pitkään pitää kaikki tavarani, oli vaikea heittää mitään pois (kun ne kaikki muistot jotka liittyvät esineeseen..!).
Mutta läheisen menetys, se on pahin. Avoliiton päättyminen on pahinta, mitä olen koskaan kokenut elämässäni. Sitä tuskaa on vaikea kuvailla. Meni melkein vuosi, että sen saattoi ylipäänsä uskoa todeksi. Kaksi vuotta, että saattoi alkaa edes lähestyä tunnetta siitä, että ehkä tästä joskus selviää.
(Kyllä siitä selviää. Olemme muuten entisen puolisoni kanssa hyvissä väleissä.)
Ja nyt heinäkuun alussa koin viimein ensimmäistä kertaa sen hetken, jota olin parikymppisenä niin pelännyt. Että puhelin soi, ja kun vastaat, siellä on huono uutinen.
Kello oli 23.20. Puhelin soi, ja siellä oli sisareni, joka itki. Lamaannuin välittömästi. Nyt se hetki on käsillä. Jotain todella pahaa on tapahtunut. Sisareni itki jonkin aikaa, ja kuulin sanovani tukahtuneesti puoliksi kiellon, puoliksi kysymyksen. ”Älä sano, älä sano… kenelle on tapahtunut jotain…”
”Viivi”, sisareni nyyhkytti. ”Viivi putosi.”
Viivi on 13-vuotias chihuahua, joka on melkein kuin oma lapseni. Se on sisareni koira, mutta se on melkein kuin puoliksi minun. Viivi ja 12-vuotias Totti-chihuahua ovat olleet minulla hoidossa melkein koko ikänsä joka viikko tai joka kuukausi. Ne ovat olleet symbolisesti ne lapset, joita minulla ei ole. Kiintymystäni niihin ei voi sanoittaa. Kun soitan ulkomailta sisarelleni, kysyn ensimmäisenä mitä Totille ja Viiville kuuluu. Kun olen pidempään poissa, ikävöin ja ajattelen niitä. Joskus näen ne kirmaamassa kreikkalaisen saaren rantahietikolla minua kohti. Ja rinnassa läikähtää huoli, entä jos en näekään heitä enää…
Nyt puhelimessa oli lohduttomasti itkevä sisareni ja viesti, ”Viivi putosi.”
Älä sano enempää, älä sano enempää, soitan kohta takaisin, en pysty kuulemaan tätä nyt, uikutin. Uskoin että Viivi oli kuollut. Mutta en lopettanut puhelua.
Sain kuulla, että Viivi oli matkalla Tampereen eläinsairaalan päivystykseen, se oli vielä elossa. Se oli pudonnut sisareni sylistä rappukäytävässä. Viivi pelkää rappukäytävää eikä suostu kävelemään siellä, se täytyy kantaa. Pudotus oli paha ja Viivi oli saanut vaikean sairaskohtauksen.
Päivystykseen saapuessaan se oli hädin tuskin tajuissaan. Tila oli vakava. Piikistä oli heti puhuttu.
En kuvaile tapahtunutta enää tarkemmin, mutta yöllä kello 02.00 tilanne oli se, että Viivin tila oli kriittinen ja se jäi sairaalaan tehohoitoon. Kiitos vakuutuksen, sisareni saattoi valita tehohoidon.
Yö oli elämäni hirveimpiä. Se oli toinen kerta elämässäni, kun uskoin menetyksen kuolemalle olevan hyvin todennäköinen. Kävin sinä yönä toisen kerran läpi sen kaltaisen menetyksen tunteen. Sitä on mahdoton kuvailla. Olet kuin pistoksissa eikä mielesi halua uskoa tapahtunutta todeksi. Rukoilin kaikkia mahdollisia eläinten, koirien ja ihmisten taivaan isiä, ettei Viiviä vielä otettaisi taivaaseen. En halunnut olla siinä tilassa ja tunteessa ja siinä oli vain pakko olla. En päässyt mihinkään.
Ehkä nukuin kaksi tuntia, en tiedä. Aamulla olin aivan turta. ”Olen niin pahoillani”, Kalastaja sanoi, eikä itkustani tullut loppua.
Sitten yhdentoista aikaan puhelin viimein soi, sisareni nimi näytöllä. Uskalsin vasta.
Viivi oli herännyt! Se oli syönyt vähän ruokaa ja hoitohenkilökunnan mukaan jo ”tehnyt vastarintaakin tutkimuksissa”. Se oli vähän pökerryksissä mutta pääsisi kotiin jo samana päivänä lääkityksen kera. Tarkkaa diagnoosia ei pystytty tekemään koska Viivin päätä ei haluttu korkean riskin takia kuvata, mutta epäilys kohdistui epilepsiaan.
Sellaista kiitollisuuden ja huojennuksen määrää en muista tunteneeni hetkeen. Koskaan? Ja se tunteiden valtava myllerrys lyhyen ajan sisällä. Kahdentoista tunnin aikana ehdit kokea menetyksen, valtavan pelon ja surun, ja ilon, onnen ja kiitollisuuden tunteet äärimmäisestä laidasta toiseen. Sen jälkeen patterini oli aivan tyhjä.
Viivi voi nyt hyvin, tätäkin kirjoittaessani se istuu sylissäni.
Tämä pelko päättyi tällä kertaa onnellisesti. Kaikki menetykset eivät.
Huojennusta voi seurata uusi suru. Ja jonain päivänä tietysti seuraakin; jos jokin on elämässä varmaa, niin se on menetys.
Onneksi myös ilon aiheita voi pitää yhtä varmana, ainakin jos asenne mahdollistaa ilahtumisen arkisistakin asioista.
Näiden vuorovaikutuksessa on elämää elettävä. Ilo ja pelko. Onni ja suru. Se on luonnollista.
Mutta silti… pelkään jo seuraavaa. Toivon, että siihen menee vielä pitkä aika. Pitkä, onnellisten asioiden täyteinen aika.
34 comments on “Menetyksistä ja pelosta”
Erosin muutama vuosi sitten yli 10 vuoden parisuhteesta. Eron jälkeen voin todella huonosti ja kävinkin sitten terapiassa kahden vuoden ajan. Terapiassa vihdoin ymmärsin, että kaikissa elämäni menetyksissä palasin suurimpaan menetykseeni, äitini kuolemaan ollessani yhdeksänvuotias. En lapsena pystynyt käsittelemään tuota menetystä, enkä pystynyt käsittelemään mitään menetyksiä ennen kuin terapiassa vihdoin kohtasin asian.
Olen myös pelännyt läheisteni menetystä aivan järjenvastaisesti. Kun läheiseni ei ole vastannut puhelimeen, olen rynnännyt tilannehuoneeseen katsomaan, onko hänen kulmillaan ollut jokin onnettomuus... Ja lemmikin kuolema on syössyt minut syvään masennukseen.
Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Kiitos tämän tekstin jakamisesta.
Anne ❤️
Jännä, luulin olevani yksin tän menettämisenpelon kanssa. Oma isäni kuoli, kun olin 9-vuotias ja kaikissa ihmissuhteissa mulla on sellainen fiilis että "jossain vaiheessa toi tajuaa, etten oikeasti ole mielenkiintoinen ja häipyy" en ollut aikaisemmin tajunnut tämän pelon juurisyytä,(kunnes koin ahaa-hetken ehkä vuosi sitten) mutta pakkohan sen on juontua tuosta. En tullut ajatelleeksi, että se on yleistä. On minulla muitakin pelkotiloja lapsuuteni ansiosta, mutta onneksi nää pelot on ajoittaisia ja aika lieviä. Tai sitten niiden kanssa on tottunut elämään. Pimeää ja ukkosta pelkään edelleen.
Kiitos Sanni, kun jaoit pohdintoja.
Onneksi Viivi on jo paranemaan päin ja selvittiin säikähdyksellä <3
❤️🙏🏻
Lapsuuden menetyksillä, niinkuin monilla asioilla lapsuudessa, on kauaskantoisia vaikutuksia ihmisen psyykeen, persoonallisuuteen ja käytösmalleihin. Nyt kun sisareni on äiti, puhumme tästä usein. Katsomme pientä poikaa ja mietimme, miten moni asia tämän pienen ihmisen perhe- ja kotiympäristössä tulee vaikuttamaan siihen, millainen hänestä kasvaa. Kaikkiin tekijöihin ei tietenkään voi vaikuttaa, mutta asioihin kuten perusturvallisuus, kiintymysmallit, itsetunto. Erilaisten asioiden ratkaisutavat. Mietimme omaa lapsuuttamme, ja mikä kaikki on vaikuttanut meihin.
On tietenkin turha ahdistua tästä ja vanhemmuuteen liittyvistä vastuista liikaa, mutta kyllä se saa miettimään syvällisesti. Lapsuudessa muodostuvat meidän monet työkalumme elämään. Koti, sen ilmapiiri, vanhemmat ja lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen ratkaisevasti. Kyllä minä usein mietin, millainen olisin, jos en olisi kokenut tuota suurta menetystä varhaisessa iässä. Mutta elämä on sellainen kuin se on.
Halaus Arlene!
❤️
En voinut lukea tätä kerralla loppuun. Piti pitää itkutauko ja jatkaa sitten (silmät turpeessa). Menetys on jotain, mitä en opi koskaan kestämään. Se on aina oleva suurin pelkoni. Joskus vitsailin miehelleni, että nyt olet päässyt osaksi sellaista sukua, jossa on jatkuvasti hautajaisia, muttei koskaan häitä. Valitettavasti tuo on huono vitsi- se on liian totta. Opin jo lapsena, että kaikki ympärillä kuolevat! Ukki, joka oli hyvin rakas. Koirani, joka oli meillä koko lapsuuteni. Sitten mummo ja vuoden päästä siitä isäni. Sitten perheemme kissa. Pelkäsin puhelinta vuosikausia! Pelkään myös ambulanssin ääntä (mieheni pyöräilee paljon ja jos tiedän hänen olevan tulossa kotiin... ja kuulen ambulanssin... voi taivas)!
Mieheni on "päässyt" kanssani jo moniin hautajaisiin (viimeksi tätini). Ensimmäisen oman kissani kuolema kuusi vuotta sitten oli tosi kova paikka. Se oli se lapsen menetys! Yhteinen "vauvamme" oli poissa ja vaikka hän eli pitkän elämän (18v) ja tiesin lopun tulevan, se oli jotain ihan sietämätöntä. Loppuun saakka rukoilin ihmettä. En varmaan koskaan pääse asiasta yli.
Nyt meillä on kaksi nuorta kissaa ja kaikki on hyvin. Silti pelkään jatkuvasti, mitä nurkan takana odottaa. Pitäisi oppia nauttimaan hyvästä ajasta NYT ja antaa huomisen surun tulla vasta huomenna. Ihana kuulla, että pieni Viivi voi hyvin! Olen niin iloinen puolestasi! Sait tavallaan sen ihmeen ja lisäaikaa! Se on suuri asia! <3
Halaus NK...! ❤️ Et ole yksin.
Toivottavasti löydät työkaluja pelon kanssa elämiseen, tai sinulla on jo niitä. ❤️ Minulla on työkaluja itseni rauhoitteluun, mutta ihan aina ne eivät toimi. (Paras keino on kirjoittaminen, kirjoittaminen on kuin terapiaa oman äänensä kanssa.) Kun pelko on tarpeeksi vahva, siitä muodostuu kuin pakokauhunomainen tila. Haluaisi vain juosta ja paeta pois siitä tunteesta, koska se on niin sietämätön.
Aurinko, ulkona (erityisesti luonnossa) liikkuminen ja peloista sekä ahdistuksesta kirjoittaminen rauhoittavat minua ja auttavat selviämään näiden tunteiden kanssa. Ainoa pelko mihin mikään ei tunnu auttavan on lentäminen... no, ikävä kyllä, onhan siihen yksi asia joka rauhoittaa: pari lasia viiniä. 😔 Alkoholia en kyllä suosittele kenellekään lääkkeeksi ahdistukseen, mutta itse olen lennoilla ihan riippuvainen sen vaikutuksesta. 😓
Ainiin, ovathan eläimetkin minulle terapeuttisia ja lievittävät pelkotiloja <3 Vaikka niihin itseensä kohdistuu välillä huolta, ne auttavat myös lievittämään huolia..! Voisikohan pieni chihuahua sylissäni saada minut rentoutumaan lennoilla... sitä ei ole päässyt kokeilemaan...
Paljon rapsutuksia teidän kissoille...! <3 Ja ihanaa loppukesää sinulle!
Kiitos, kiltti! <3
Hassua (tai siis ei ole), mutta minäkin pelkään lentämistä. Ja toisin kuin läheisten kuoleman kohdalla, siihen ei ole mitään "järjellistä" selitystä. Minulle- tai kellekään omista ihmisistäni- ei ole koskaan sattunut mitään oikeasti pahaa lennoilla! Silti se pelko on ja pysyy...ja paheneekin. Ihan tyhmää, järjellä ajatellen.
Otan aina ennen lentoa matkapahoinvointitabletin. Vain kerran pelkääminen sai minut oikeasti voimaan pahoin, mutta jotenkin koen, että se tabletti pehmentää oloani vähän. Ihan samoin kuin ne pari viinilasia!
Yritän aina päästä istumaan ikkunapaikalle ja matkakaverini saa istua vieraan ihmisen vieressä. Toivon, etten joutuisi väkisin seurustelemaan jonkun tuntemattoman kanssa. Se on jotenkin vaikeaa, kun on pelosta jäykkänä ja saatan varmaan vaikuttaa oudolta tai ehkä jopa töykeältä (vaikka vieruskaveri olisi mukava ja normaalisti olisi kiva jutella).
Ja joo, IHAN tasan varmasti pieni koira sylissä rauhoittaisi paljon! :D
Ajattelen, että lentäminen on välttämätön paha jonnekin ihanaan paikkaan pääsemiseksi. Kadehdin niitä, joiden "matkanautinto alkaa jo lennolla" tai jotka osaavat nukkua matkan aikana.
Auringonpaistetta, märkiä koirankuonoja ja kaikkea ihanaa elokuuhusi! :)
🤗🤗
Minullekaan, tai kellekään läheiselleni, ei ole koskaan sattunut lennolla mitään ikävää (okei, kerran koin ihan hirveän turbulenssin Gironasta noustessa mutta ei sekään ollut traumatisovaa tasoa), mutta pelko tulee yksinkertaisesti hallitsemattomuuden tunteesta - siitä, että ilmassa et voi tehdä yhtään mitään jos jotain sattuu.
Vaikka auto-onnettomuudet ovat paljon yleisempiä kuin lento-onnettomuudet, auto on kiinni maassa ja vastaantulevaa liikennettä voi seurata, mikä aikaansaa tunteen, että tilannetta voi jollain tapaa kuitenkin hallita. Pyörien koskettaessa maata pystyy esimerkiksi töyssyt ja tien epätasaisuuden aistimaan paremmin, ja keho reagoi niihin ilman stressiä koska ne ovat aistein tajuttavia ja ymmärrettäviä. Lentokoneessa olet vain kyydissä etkä tiedä yhtään mitä tapahtuu. Töyssyt, ilmakuopat ja heilahdukset tulevat ihan odottamatta, etkä voi yhtään hahmottaa niiden syntyä tai koska ne mahdollisesti loppuvat. Juuri se tekee tilanteesta niin ahdistavan. 😞
Mutta ei päätetä kommenttia näin negatiiviseen asiaan, vaan todetaan, kuten sinäkin sanoit, että lentäminen mahdollistaa kuitenkin ihaniin paikkoihin pääsemisen. 😘
Kiitos tästä...Olen pelännyt aina, erityisesti läheisten puolesta. Pelon kanssa on raskasta elää, mutta näillä mennään
❤️
Menit sitte minua itkettämään prkl! 😭
😔😔😔
Onneksi Viivi tosiaan toipui! <3
Tunnistan tämän niin hyvin, vaikka en olekaan menettänyt läheisiä ihmisiä lapsena. Voin vain yrittää kuvitella oman isäni menettämistä, kun nytkin se on vaikeaa, vaikka järjellä tiedän, että jo kasikymppisenä hän ei ikuisesti ole täällä. Pari vuotta sitten hän sairasti syövän, jonka uusiutumista en halua ajatella, mutta jo se vuosi oli niin kamala, että sairastuin itsekin pitkästä aikaa pahaan flunssaan ja olin ihan loppuunajettu surun ja pelon aiheuttaman stressin takia. Tavaroista pystyn pääosin luopumaan, en liitä niihin tunteita, mutta kiinnyn ihmisiin ja eläimiin niin voimakkaasti, ja liian nopeasti!, että menetyksen pelko tuntuu aina murskaavalta. Ja usein on tapahtunut niinkin, että ihmiset joihin itse kiintyy, eivät ollenkaan tunne minua kohtaan samoin - ihan luonnollista toki - ja silloin menetyksen pelko on jotenkin vielä ikävämpi. Eli he eivät katoa mihinkään, mutta yhteyttä ei löydy siten kuin itse toivoisin.
Ensimmäisen koirani kautta opin aikanaan osittain käsittelemään menetyksen pelkoani, koska hän ei ollut täysin terve, ja niin moneen kertaan kävin läpi luopumisen tuskaa hänen 10 ja puolen elinvuotensa aikana.
❤️ halaus..!
Tuo on kyllä todella kurjaa 😥
Minulle "raa'inta" on ollut ystävän menetys parisuhteelle - siis että tärkeä ystävä on "kadonnut" elämästä aloitettuaan parisuhteen. Se tuntuu niin oudolta. Minne se tunne ystävyydestä katoaa, kun löytää kumppanin...? Ehkä toisille kumppani korvaa myös ystävyyssuhteet... en tiedä, mutta sitä on ollut vaikeaa ja kipeää ymmärtää.
❤ Halaus sinullekin. ❤ Ystävän menetys parisuhteelle on tosiaan kamalaa, toivottavasti et ole tuntenut, että syy on sinussa, minusta tuo kertoo aina toisen ihmisen muuttumisesta, jopa itsekkyydestä. Elämänkumppani on musta kuitenkin ihan eri asia kuin ystävä...Kurjaa.
Hienoa, että kirjoitat tällaisista elämän isoista kysymyksistä, kiitos siitä. Tulee katsottua omia kokemuksiaankin uusilta kannoilta. Luulen itse asiassa, että hylkäämisen kokemus on se, mikä mulla menetyksen pelossa on taustalla. Toiseen kommenttiin viitaten.
❤️
Kirjoittaminen on mun tapa käsitellä asioita, erityisesti haasteellisia tai vaikeita asioita. Kirjoittaminen helpottaa oloa, tuo perspektiiviä ja auttaa jäsentämään asioita. Useimmiten kirjoitan tietysti vain itselleni, mutta joskus aihe on sellainen, jonka koen voivani jakaa myös Karkkipäivässä. Tämä oli sellainen. ❤️ Usein kommenteista saa myös vertaistukea ja sekin helpottaa.
Kiitos siitä teille lukijoille ❤️
Onko kyse hylkäämisen tunnelukosta? Kuulostaa että liippaa läheltä.. ❤️
Luettuani kuvauksen hylkäämisen tunnelukosta, se ei kuulosta sopivan minun tilanteeseeni. En tunnista itsessäni kuvauksen mukaista pelkoa ja käytöstä, esimerkiksi voimakasta pelkoa ja ahdistusta jos kumppani lähtee pidemmäksi aikaa kotoa ja jatkuva epäily jätetyksi tulemisesta.
Menetyshän on hylkääminenkin, mutta hylkäämistä en varsinaisesti pelkää, ainakaan tuon tunnelukon kuvausten perusteella.
Kiitos tästä tekstistä ja siitä, että jaoit sen meidän lukijoiden kanssa. Tunnistan tämän menetyksen pelon, se on myös minulla kovin voimakas. Viisi vuotta sitten menetin ensimmäisen koirani, ja siitä toipuminen vei hirvittävän kauan aikaa, ehkä prosessi on vieläkin vähän kesken. Nyt meillä on uusi koiraystävä, jonka menettämistä pelkään aina, kun hän vähänkin sairastaa tai vaikuttaa epänormaalilta.
Menetyksen pelko on niin kauhea, tuntuu että se raastaa mieltä niin hirvittävästi että ei pysty oikein edes toimimaan, se lamaannuttaa mutta toisaalta samaan aikaan tekee kamalan levottomaksi. Se tekee tosi kipeää. Arno Kotron eräässä runossa sanotaan:
onnellisuuden vierellä elää aina pelko
ja kaikki pelko
on menettämisen pelkoa
Tuossa pienessä runonpätkässä on jotain ihmeen syvää viisautta.
❤️
Kiitos tästä kirjoituksesta. <3
❤️
Suosittelen kokeilemaan Tapping terapiaa. Se on auttanut pahempiinkin asioihin kuten sotaveteraanien vammauttaviin PTSD oireisiin. Sitä voi tehdä itse. En tarkoita, että lähtisit syviä isänmenetystraumoja itse ratkomaan, mutta aloita vaikka lentopelosta, josta on suhteellisen helppo päästä eroon.
En pysty suoraan samaistumaan tilanteeseesi, koska en ole erityisherkkä ja otan vaan menetykset osana elämää kun ne tulee, koska silloin ne satuttaa vain kerran. Tässä pätee se vanha viisaus. En murehdi asioita etukäteen, jos en voi niihin vaikuttaa.Jos taas voin vaikuttaa, niin teen parhaani. Kuten vaikkapa annan vanhoille sukulaisille kasvosuojia ja ohjeistan viimeistä tietoa koronasta.
Kiitos vinkistä! Kuulostaa haastavalta tekniikalta kaltaiselleni ihmiselle, jolle mindfulness-harjoituksiin keskittyminen on todella vaikeaa (koska mieli on NIIN levoton ja vaeltava -- muualla kuin luonnossa). Joka tapauksessa, otan mielelläni vastaan kaikki vinkit etenkin lentopelon hallintaan. 🙏🏻
Tämä olisi ihanne ilman muuta. Mutta herkkä ihminen ei pysty puhumaan tällaista järkeä tunteilleen. Kun hermosto on synnynnäisesti ylivirittynyt, on vaikea olla tuntematta koko ajan "yli", vaikka ei olisi mitään traumaakaan. :(
Minulla on ei-herkkiä läheisiä, jotka usein sanovat minulle, hyvää tarkoittaen; "Älä ole niin tunteidesi vietävissä. Älä tunne noin, se on ihan turhaa, mitään pahaa ei tapahdu". Minulle tulee tunne, että he ajattelevat, että se mitä tunnen on ikäänkuin valintani. Ja voisin päätöksellä lopettaa tuntemasta mitä tunnen. Voi kun se olisikin niin. Tunteita voi aina opetella kestämään ja käsittelemään, mutta ei niitä voi järkeen vedoten "laittaa pois päältä". Ainakaan, kun on äärimmäisen herkkä ihminen.
"Minulle tulee tunne, että he ajattelevat, että se mitä tunnen on ikäänkuin valintani. Ja voisin päätöksellä lopettaa tuntemasta mitä tunnen. Voi kun se olisikin niin. Tunteita voi aina opetella kestämään ja käsittelemään, mutta ei niitä voi järkeen vedoten ”laittaa pois päältä”. Ainakaan, kun on äärimmäisen herkkä ihminen."
Voi että, tämä voisi olla mun kirjoittama kohta! Mulle on lapsesta asti sanottu tuota samaa, älä nyt tunne noin. Ja voi että se on ollut loukkaavaa, jopa satuttavaa. Olen mielestäni hyvin herkkä niin hyvässä kuin "pahassa", enkä valitettavasti ole saanut kasvaa ympäristössä, jossa herkkyyttä olisi ymmärretty tai edes siedetty. Pitkään mietin, olenko jotenkin viallinen. Mielestäni kyse on kuitenkin vain sisäsyntyisestä herkkyydestä, joita osa meistä nyt vain sattuu olemaan. Ei esimerkiksi persoonan tai tunnesäätelyn kehittymättömyydestä. Olen huomannut, että voin kaikkein parhaiten ja voin olla täysin rento ja oma itseni vain toisten vastaavasti herkkien ihmisten kanssa. Vaan heitä ei ihan joka oksalla olekaan..! Mutta sitten kun sellaiseen ihmiseen pääsee kokemaan syvää yhteyttä, se on kuin vilvoittavaa, rauhoittavaa vettä keskellä kuumaa ja julmaa hiekkamyrskyä (tulipa dramaattinen vertauskuva :D).
Kaunis postaus Sanni, liikutuin tästä voimakkaasti <3Kiitos kun kirjoitat näistä vaikeistakin, syvemmistä aiheista. Niistä saa niin paljon ajateltavaa, reflektiopintaa ja jopa vertaistukea <3 Ja olen niin kamalan pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin suuren menetyksen niin pienenä <3
❤️❤️❤️ Kiitos momo ❤️
Menetin isäni fyysisen olemuksen 6-vuotiaana, mutta tunnen isän minussa joka päivä. Tietysti on surullista että hänen piti menehtyä, mutta hän antoi elämän lahjan kolmelle upealle naiselle, ja sitä kautta hän ei oikeastaan kuollutkaan. Äiti sanoo, että minä olen tullut kaikkein eniten isään, niin hyvässä kuin huonossa, ja olen siitä hyvin iloinen. Minä olen juuri minä kaikkine herkkyyksineni, kiitos juuri isän.
Mä luulen, että voimakkaan herkkyyden ymmärtäminen on ei-herkälle ihmiselle yhtä vaikeasti samaistuttava ominaisuus kuin vaikka musiikillinen huippulahjakkuus meille taviksille. En minä voi käsittää miten joku säveltää oopperan 6-vuotiaana, mutta niin vain tapahtuu. En pysty mitenkään saamaan kiinni siitä, miltä tuntuu osata säveltää ja välittää tunteita musiikin kautta. Voisin kuvitella, että minun voimakas herkkyyteni on yhtä kummallista maastoa vähemmän herkille. He voivat säätää tuntemuksiaan järkiperustein, ja voi olla vaikea ymmärtää miksi toinen ei niin voi tehdä.
Yhtä lailla kun te lukijat koette saavanne joistain mun jutuista vertaistukea, mä saan todennäköisesti vielä enemmän vertaistukea teidän kommenteista. Jokaiselle ihmiselle on helpottavaa kuulla, että joku muu ymmärtää ja pystyy jopa tuntemaan samaa. ❤️
Keskitytään hyviin puoliin herkkyydessämme. Hyviä puolia on onneksi paljon. Toista puolta on vain siedettävä, mutta ne hyvät kokemukset piirtävät arkeen ne kuuluisat kultaiset ääriviivat - niitä on hyvä vaalia ja olla kiitollinen.
"Menetin isäni fyysisen olemuksen 6-vuotiaana, mutta tunnen isän minussa joka päivä. Tietysti on surullista että hänen piti menehtyä, mutta hän antoi elämän lahjan kolmelle upealle naiselle, ja sitä kautta hän ei oikeastaan kuollutkaan. Äiti sanoo, että minä olen tullut kaikkein eniten isään, niin hyvässä kuin huonossa, ja olen siitä hyvin iloinen. Minä olen juuri minä kaikkine herkkyyksineni, kiitos juuri isän."
Miten kauniisti kirjoitettu, silmäkulmat ihan kostui ja tuli kylmät väreet <3 Noinhan se juuri menee. On kaunis rikkaus, että sulla on yhteys auki isääsi tuolla tavoin. Esivanhemmat elävät meissä, kun vaan kuuntelemme ja olemme läsnä. Elämän polut ovat ihmismielen ymmärtämättömmissä niin usein.
"Mä luulen, että voimakkaan herkkyyden ymmärtäminen on ei-herkälle ihmiselle yhtä vaikeasti samaistuttava ominaisuus kuin vaikka musiikillinen huippulahjakkuus meille taviksille."
Niin se varmasti menee.Jos itsellä ei vastaavaa ominaisuutta ole, niin sen voi kyllä havainnoida toisella ja arvostaakin sitä hyvin syvästi, kuitenkaan käsittämättä sitä kokemustasolla tai millään tavoin omakohtaisesti, sellaisena kuin se on "sisältäpäin". Tuli muuten mieleen tästä, että olisipa hauska joskus törmätä suhun, tuun kyllä moikkaamaan jos näen sut koskaan jossain kaupungilla ^_^
"Keskitytään hyviin puoliin herkkyydessämme. Hyviä puolia on onneksi paljon. Toista puolta on vain siedettävä, mutta ne hyvät kokemukset piirtävät arkeen ne kuuluisat kultaiset ääriviivat – niitä on hyvä vaalia ja olla kiitollinen."
No näinpä! Onneksi näin aikuisena voi enimmäkseen valita seuransakin sellaiseksi, että se tukee hyviin puoliin keskittyminen. Hyviin puoliin keskittyminen = energian antaminen harmonialle. Se toinenkin puoli onneksi on tasoitettavissa ja integroitavissa itsemyötätunnolla, vaikka vaikeaa se välillä on.
❤️❤️
(Nyt vasta ehdin lukea viikonlopun pidempiä kommentteja ❤️)
Olipa lohduttavaa lukea, etten ole ainut jolla on voimakas menettàmisen pelko. Vanhemmat vanhenee ja on ahdistavaa ajatella, ettà joskus heità ei enàà ole, mietin miten siità voi pààstà koskaan yli ja pelkààn sità etukàteen. Muutenkin pelkààn todella paljon kuolemaa, myòs omaani. Rakas kissamme kuoli yli vuosi sitten ja se oli kanssa kova paikka, niin kova, ettà sità miettii, ettà onko parempi olla kokonaan ilman lemmikkià, niin ei tarvitse kohdata sità pàivàà kun se kuolee...Kiva kun kirjoitit tàstà aiheesta.
❤️❤️ halaus!
Minä pelkään enemmän hylkäämistä kuin menetystä. Esim. kun ystäväni tai miesystäväni hylkäsi minut, olisi ollut helpompi surra heidän kuolemaansa ja suru olisi laimennut ajan kanssa, kun taas hylkäämisestä ei toivu koskaan. Se mullistaa käsityksen siitä, mitä itse on, mitä on ollut, ja pohja katoaa alta.
Ymmärrän tosi hyvin tuntemuksia joista kirjoitat. Mulla oli samanlaisia ajatuksia pitkään oman eroni jälkeen. Vaikka kyse ei tavallaan suoranaisesti ollut (ehkä...?) hylkäämiskokemuksesta, voin silti samaistua kokemukseen siitä, että kuolemaakin olisi jollain tapaa ollut helpompi surra kuin sitä, että toinen on yhä olemassa mutta menee pois sinun elämästäsi.
Moikka,
on varmaan epätodennäköistä että näät tätä kommenttia enään, mutta googlailin hetki sitten menetyksen pelosta koska halusin saada vertaistukea. Sitten löysinkin tämän sivuston ja välillä tuntui kun kuvailisit mun elämää. Mulla on tällä hetkellä todella rankkaa elämässä ja vasta olenkin 16v täyttänyt, mutta tää teksti saa mulle toivoa että tuun selviämään tän pelon kanssa niin kuin moni muukin! Ei oo hetkeen ollut näin jotenkin helpottunutta ja rauhallista oloa kun tietää etten ole ainoa joka on ”kärsinyt” tälläisistä ongelmista. Kiitos kun oot jakanut sun tarinaa kaikille, se auttoi mua❤️
Hanna, toivon sulle paljon voimia..! ❤️ Ihana kuulla, että sait tästä tekstistä vähän helpotusta! ❤️ Pelot ovat voimakas asia eikä niitä vastaan aina pysty taistelemaan järjellä. Niiden kanssa on vain kuljettava rinnakkain ja löytää oma tapansa lievittää niiden mahtia. Jotkin pelot hälvenevät iän ja ajan myötä, toiset eivät koskaan. Mutta yksi on varmaa: niistä huolimatta selviää.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Et ole yksin. ❤️