Joulukalenteri, luukku 7.
Neljä vuodenaikaa.
Yksi asioista joita rakastan Suomessa on neljä vuodenaikaa. Olen monella tapaa ääripäissä ja kontrasteissa viihtyvä ihminen (en kuitenkaan poliittisesti..!), ja tämä näkyy myös suhteessani vuodenaikoihin.
En pidä haaleudesta. Pidän siitä, että kun ollaan, ollaan kunnolla. Rakastan sitä, että talvella on kunnolla lunta ja pakkanen nipistelee poskia kuten myös sitä, että kesällä on reilusti lämmintä ja aurinkoista ja saa läträtä aurinkovoiteilla ja ostaa kotiin tuulettimen.
Lempivuodenaikani on syksy väreineen ja hämärtyvine iltoineen, syksyn tunnelma on lyömätön. Rakastan jopa syksyn kosteutta; kosteiden lehtien multaisessa tuoksussa on jotain oudolla tavalla viehättävää.
Syksyn jälkeen lempivuodenaikani on talvi. Etenkin silloin, kun on oikein kylmä ja paljon lunta.
Juuri talven voimakkuudessa ja dramaattisuudessa - että paleltaa ja on puettava päälle monta kerrosta että selviää, ja ripset ja parta huurtuvat pakkaskävelyillä uniikeiksi taideteoksiksi, on jotain äärettömän kaunista ja lumoavaa. Jotain, joka saa tuntemaan syvästi.
Talvi on suurelle osalle maapallon väestöstä vieras ja pelottavakin ääriolosuhde. Pimeys, jäätyvät järvet ja meret, höyryävä hengitys sekä hyytävä alle -30 asteen kylmyys on monelle ihmiselle todellisuutta, jota heidän on vaikea edes kuvitella - puhumattakaan, että he pystyisivät asumaan ja selviytymään arjesta normaalisti näissä olosuhteissa.
Ja me suomalaiset koemme tämän joka vuosi. 💙
(...ainakin he, jotka asuvat Lapissa.)
Huurteinen delfiini juhlisti eilen itsenäisyyspäivää Tampereen Särkänniemessä. ❄️
Neljä vuodenaikaa on yksi asioista, jotka tekevät suomalaisista suomalaisia. 🇫🇮❤️
En keksinyt tälle vuodelle blogijoulukalenteria.
Olin asettanut tavoitteeksi keksiä joulukalenterille idea jo kesällä, että syksyllä jäisi enemmän aikaa luukkujen valmistukselle eikä tulisi viime hetken kiirettä, kuten monena aiempana vuonna.
Kuukaudet kuluivat enkä keksinyt mitään. Tai - keksin yhden ja aloin jo valmistella sitä, mutta sitten en ollutkaan siihen tyytyväinen.
Jäin miettimään, miksi ideoita ei tänä vuonna tullut, kuten myös sitä, miksi olen niin pettynyt, kun en saanut joulukalenteria aikaiseksi. Miksi jotain tällaista pitäisi tehdä väkisin, jos kivaa ideaa ei synny luonnostaan. Joulukalenterinhan on tarkoitus olla positiivinen asia - myös tekijälleen..!
Idea jonka hylkäsin, oli Kreikka-joulukalenteri. Olisin esitellyt 24 saarta yhden kuvan muodossa. Homma kaatui siihen, että en kyennyt valitsemaan sitä Yhtä Täydellisesti Saaren Hengen vangitsevaa kuvaa joka saarelle. Valintatilanteet... yksi mun kynnyksiä.
Myönnän, että kevyesti suutuin itselleni siitä, että en muka pystynyt valitsemaan sopivia Kreikka-kuvia. Jos tuhansien kuvien arkiston läpikäyminen olikin aikaavievää, olisinhan voinut vain valita yhden valmiin kuvan jostain kymmenistä (sadoista..?) Kreikka-postauksistani. Mutta ei. Halusin väen vängällä käydä läpi kaikkien vuosien matkakuva-albumit ja uuvuin jo kolmannen saaren kohdalla.
.
Lopulta tajusin, että tässä se armoton perfektionisti taas jyrää. Se tyyppi, joka yrittää koko ajan ylittää itsensä ja aiemmat tekemisensä. Siksi mä en osaa enää tehdä joulukalenteriakaan ilolla - pitäisi aina vain olla parempi kuin aikaisemmin. Ylittää odotukset, ylittää aiemmat suoritukset
Hemmetti.
Että tämä oikeasti pätee joulukalenteriinkin.... 😔
Olen tänä vuonna kirjoittanut blogiin mun perfektionismista ja uupumuksen jälkeisestä hitaudesta sekä ankarasta sisäisestä vaativuudesta.
Vaikka käsittelen näitä asioita jatkuvasti niin terapiassa, itseni kanssa kuin välillä julkisestikin, kuvitellen sen lisäävän mun lempeyttä ja ymmärrystä itseäni kohtaan, tuntemukset ja haasteet eivät hellitä.
Olen tänä syksynä ollut ahdistuneempi ja moittivampi itseäni kohtaan kuin vuosikausiin. Mikään ei riitä, jään aina vajaaksi.
Tänä syksynä minun on ollut pakko hyväksyä, että mun vaativuus ja perfektionismi eivät enää ole vain ominaisuus, ne ovat saavuttaneet sairauden mittasuhteet.
Älkää kuitenkaan huolestuko. Vaikka tunnistan perfektionismin paisuneen liian suureen valtaan, olen kunnossa ja toimintakykyinen, ja yhä kykenevä tuntemaan iloa ja innostuneisuutta niin työstäni kuin arkiaskareista. Omasta itsestänikin :) Vaatijasta huolimatta. Käymme dialogia, jossa minä tiedän tarkalleen, missä vaatija on väärässä, mutta en saa sen ääntä (vielä) hiljenemään.
Olen kunnossa mutta väsynyt. Väsynyt siihen, ettei ongelman tunnistaminen ole vienyt minua eteenpäin toivomallani nopeudella vaativuudesta toipumisen tiellä.
Tällä hetkellä olen myös yhä suruissani siitä, että en saanut joulukalenteria aikaiseksi.
Siksi....
Siksi mietin, että ehkä voisikin olla hyvä, että toteutan joulukalenterin joka tapauksessa. Ilman suunnitelmaa, ilman hienoa kehystarinaa, ilman hiottuja kuvia. Ilman arvontoja, ilman hyväntekeväisyyttä. (Just niitä juttuja, joita en voi enää "ylittää".) Ajatus siitä, että tekisin jotain tällaista raakana, ilman pitkällisiä valmisteluja tai järkevää ideaa, tuntuu ihan kamalalta - mutta ehkä juuri siksi se pitäisi tehdä! Se voisi olla hyvää harjoitusta ja siedätyshoitoa perfektionistille.
Mitä ajattelette? Arkinen joulukalenteri vailla teemaa ja suunnitelmaa? Joka aamu avautuu luukku, jonka sisältö on yllätys jopa tekijälleen.
Joulukalenterin idea on laskea päiviä jouluun, ja minä rakastan joulua ja tätä perinnettä. Lopulta - eikö vain sillä pitäisi olla merkitystä?
Tämä saattaa olla tyhmin idea koskaan, mutta mä taidan tehdä sen..!
Jaan teille mun unelmatyöfantasian. 💜
Jaoin tämän joitain viikkoja sitten Instagramin puolella ja se sai paljon kannatusta. 🥰 En kuitenkaan oikeasti olisi ikinä perustamassa omaa liikettä. Silti, utopiamaailmassa tämä olisi minulle unelmatyö. Haaveilen tästä usein ja siitä tulee valtavan hyvä mieli. Toteuttaisin tämän heti, jos voittaisin lotossa ja voisin kustantaa itselleni voittoa tavoittelemattoman ja kaupallisista paineista vapaan työpaikan..!
Minulla on kaksi suurta intohimoa mitä tulee työhön: matkailu ja kosmetiikka. Ensimmäiselle alalle näistä kouluttauduin jo parikymppisenä, seuraavalle 3-kymppisenä. Olen siis koulutukseltani sekä matkailuvirkailija että kosmetiikkamyyjä.
Blogissani saan aika mukavasti yhdistää näitä asioita, mutta.... rehellisesti: kaipaan ihmiskontaktia. Kaipaan sitä, että saa livenä neuvoa ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Nyt kun ei ole päässyt töihin kauneusmessuillekaan pariin vuoteen, voin sanoa todella ikävöiväni suoraa kontaktia asiakkaiden ja kosmetiikasta innostuneiden kanssa.
Kun en ole päässyt messuille, olen kuitenkin voinut ilahduttaa itseäni haaveilemalla... Olen suunnitellut unelmaduunin mielessäni jo vuosia sitten. Se on valmiina päässäni.
Se on tällainen:
Minulla olisi pieni luonnonkosmetiikan erikoisliike, jossa olisi myös Kreikalle omistettu nojatuolinurkkaus täynnä Kreikka-aiheista kirjallisuutta.
Kreikka-nurkkaukseen olisivat kaikki tervetulleita istuskelemaan ja fiilistelemään Kreikkaa - ja juttelemaan Kreikasta liikkeen omistajan kanssa. :) Tarjolla olisi veloituksetta kreikkalaista vuoristoteetä ja välillä järjestäisin feta- & oliiviöljymaistajaisia..!
Myymälässäni tarjottaisiin kosmetiikkainspiraatiota, apua ihonhoitoon sekä vinkkejä Kreikan matkailuun - ja ihan vain yleistä juttuseuraa. Fantasiassani ei olisi pakko myydä ihan hirveästi tuotteita jotta myymälä pysyisi pystyssä, vaan aikaa voisi omistaa asiakkaiden kanssa jutteluun ja heidän asioihinsa perehtymiseen. Että ei olisi kiire ja jatkuva paine lyödä lisää kuittia kassaan.
Olisi ihana tehdä töitä paikassa, jossa saisi keskittyä vain palveluun ja hyvän mielen ja hyödyn tuomiseen asiakkaille. 🙂
Olen viime aikoina jopa mietiskellyt, mitä kaikkia brändejä ottaisin liikkeseeni myyntiin... Meinaa kyllä lähteä mopo käsistä..! Mun oma "luonnonkosmetiikan Kicks".... tästä haaveilin jo ollessani töissä myyjänä yleisessä kosmetiikkaliikkeessä.
No, täytyyhän mun kertoa teille edes joitain brändejä, joita mun hyllyiltä löytyisi: ottaisin ainakin Whamisan, Mádaran, Novexpertin, Urangin, Dr. Hauschkan, Evolven ja Laveran tuotteita. ❤️ Ilman muuta liikkeessäni olisi myös Suomi-osasto, ja näiltä hyllyiltä löytyisi Flow Cosmetics, Korento, Ekopharma, MoiForest, Atopik, Pure Beauty, Circulove ja Laponie. Ja ottaisin kyllä Frantsilankin tuotteita uusilla pakkauksillaan, ovat niin nättejä - ja Frantsila on Suomen pioneereja luonnonkosmetiikassa 🙏🏻
Hiustuoteosastolla edustaisivat Bruns, Gyada ja Less Is More. :)
Kreikka-nurkkauksen yhteydessä olisi tietysti oltava valikoima mun suosikkituotteita Korresilta - vaikkei Korres olekaan luonnonkosmetiikkaa. Korres on Kreikan tunnetuin kosmetiikkabrändi, joten sillä olisi ilman muuta paikka mun myymälässä...!
Ja ehkäpä alkaisin maahantuoda kreikkalaista indie-merkki La Vie En Rose'ta, johon ystäväni Marianna minut juuri tutustutti....
Kreikkaa & kosmetiikkaa -erikoismyymälä: "täällä palvellaan hitaasti ja perusteellisesti".
Miltä kuulostaa? ☺️
Jaan taas ajatuksiani asiasta, joka on mietityttänyt pitkään.
Some.
Minua varmaan pidetään jollain mittapuulla somevaikuttajana.
Kun aloitin bloggaamisen 12 vuotta sitten, some käsitteenä oli vielä nuori. 'Some’ ilmiönä ja käsitteenä taisi vakiintua Suomessa kunnolla siinä vaiheessa, kun Twitterin ja Instagramin kaltaiset sovellukset löivät kunnolla läpi ja tulivat meilläkin osaksi monien jokapäiväistä elämää. Ja ihan tavalliset ihmiset nousivat sisältöineen YouTube-staroiksi.
Olen seurannut somen kehitystä yli vuosikymmenen ajan paraatipaikalta, mutta yhtä lailla "takapenkiltä." Olen yli kymmenen vuoden ajan ollut mukana ammattimaisissa someverkostoissa ja päässyt seuraamaan läheltä alan muutoksia ja innovaatioita. Ja samalla… päässyt toteamaan, että vuosikymmenen aikana tapahtunut kehitys, suunta ja innovaatiot eivät ehkä olekaan minua varten.
Kyse ei ole vain iästäni ja siitä, että olen ”liian vanha” lähtemään mukaan viimeisimpiin sometrendeihin. Ehkä iälläkin on jonkin verran merkitystä, mutta monet kypsään ikään ehtineet menestyneet instagrammailijat sun muut osoittavat, että ajan hermolla oleva somevaikuttaminen ei ole iästä kiinni.
Minun kohdallani se on vain omasta kiinnostuksesta, preferensseistä ja persoonallisuudesta kiinni.
Myös asenteesta. Minulla on jonkinlainen viharakkaussuhde someen, mitä en ole koskaan kätkenyt. Somessa on paljon aivan fantastisen hyvää; sen kautta saa vertaistukea, iloa ja hyötyä, sen kautta voi verkostoitua – jopa työllistyä. Minullekin some tuo käytännössä leivän pöytään. Annan siis somelle kaiken sen ansaitseman kunnian hyvistä puolistaan.
Mutta samalla…. some on aikavaras. Aivan pahimmanlaatuinen sellainen, ja lisäksi mukana on liuta muita tunnettuja lieveilmiöitä kiusaamisesta itsetunto-ongelmiin ja siihen, että osa etenkin nuorista menettää kosketuksen realismiin tottuessaan somen edustamaan kuvaan siitä, millainen ihmisen kuuluu olla saadakseen tykkäyksiä ja hyväksyntää.
Some ei ole näin mustavalkoinen, mutta se on omiaan luomaan ahdistusta siitä, millainen pitäisi olla – ja ennen kaikkea viemään aikaamme pois muilta asioilta.
Kerron nyt rehellisesti yhden jutun. Mä toimin somessa, ja onhan minukin etuni, että ihmiset lukevat mun sisältöjä ja tykkäävät siitä mitä teen. Mutta mun mielestä ihmiset viettävät ihan liikaa aikaa somessa ja minusta on suorastaan väärin ja ahdistavaa kannustaa ihmisiä tekemään sitä vielä lisää. Mä en jaksaisi enkä haluaisi viettää joka päivä tuntitolkulla seuraten Tiktokia, YouTubea ja Instaa. Olen esimerkiksi tietoisesti valinnut jäädä Tiktokin ulkopuolelle, koska en halua enää yhtäkään lisäsovellusta viemään mun aikaa.
En halua viettää somessa nykyistä enemmän aikaa vapaa-ajallani – enkä myöskään työkseni.
Tulemme kirjoituksen otsikkoon.
Mä olen somevaikuttaja, joka ei haluaisi olla somevaikuttaja - niillä ehdoilla, mitä menestyvä somevaikuttajuus tänä päivänä on. ”Näin teet IG-tilistäsi Suomen huipun, osallistu valmennukseen!” ”Perusta podcast, se on tämän hetken juttu!” ”Reelssit on kova sana, kannattaa panostaa videosisältöön!” ”Jengi ei enää jaksa lukea pitkiä juttuja, nyt sisältöjä kuunnellaan ja katsellaan, tuota sitä mitä yleisö nyt haluaa..!”
Mä ymmärrän kaiken tämän. Ajat muuttuvat. Harrastukset muuttuvat. Mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Se mitä TV:stä katsotaan muuttuu. (TV:täkään ei enää katsota vaan katsotaan suoratoistopalveluita.)
Yleisön käytös muuttuu.
Mutta… aina kaikki eivät osaa tai halua muuttua mukana.
Mä tykkään kirjoittaa. Nimenomaan kirjoittaa. Juuri siksi mä olen aikoinani aloittanut blogin, ja juuri siksi yhäkin kirjoitan blogia.
Termi ’bloggaaja’ on jo aikaa sitten vaihtunut influensseriksi (aarghh..), mutta mulle mä olen yhä bloggaaja. Se on se, missä mä koen olevani hyvä. Ihan hyvä. ❤️ On kivaa ja antoisaa kirjoittaa eri aiheista, oli se sitten kosmetiikkahöpinää, matkatunnelmia, ruokareseptejä ja yleistä ihmettelyä niin paikallisista kuin maailman ilmiöistä. On kivaa, kun tekstit herättävät keskustelua. On vielä kivempaa oppia keskustelujen kautta. Tykkään, kun saan paneutua ja ottaa oman aikani. Yhteen blogitekstiin saattaa kulua kahdeksan tai kymmenenkin tuntia kuvineen kaikkineen. Se sopii minulle. Se sopii mun tahtiin ja mulle luontaiseen tempoon.
Joo, varmasti osaisin tehdä reelssejä jos lähtisin opettelemaan. Ja voisihan sitä alkaa tykittää Instagramiin päivittäisiä oivalluksia ja ihonhoito- ja tuotevinkkejä. Paitsi että en mä voisi, vaikka osaisinkin. Se on mulle liian hektistä ja vääränlaista tekemistä. Aikaa on vain rajallinen määrä ja mieluummin teen muuta, kuten kirjoitan, vajoan ajatuksiini, katson luontodokumentteja tai menen ulos kävelylle.
Instagram saattaa olla tämän hetken suurin juttu kaupallisessa somevaikuttamisessa, ja ne, jotka haluavat tehdä somesta itselleen työn, kouluttautuvat nyt kilvan IG-tilien mestarikursseilla ja ottavat algoritmeja haltuun. Näin minunkin pitäisi tehdä, jos seuraisin aikaani. Enkä haluaisi jäädä pian vanhanaikaiseksi jäävän median pölyisiin museosaleihin edustamaan.
Olen miettinyt tätä tosi paljon. Kyllä minusta on tosi kivaa saada tehdä tätä myös työkseni, en mä sitä laita piiloon. Mutta…. en voi muuttua joksikin, mitä en ole. Enkä halua siirtyä kuluttamaan aikaani ympäristöön tai sellaisen tekemisen pariin, joka ei sovi minulle.
Jos se tulevaisuudessa tarkoittaa, että mä en ole enää somevaikuttaja, niin sitten mä en ole. Olen vain bloggaaja. Hiljaisessa mutta palkitsevassa museossa.
.
Mitä te ajattelette somesta tänä päivänä? Millaisessa somessa ja millaisen sisällön parissa te tykkäätte viettää aikaa?
Sain äsken viestin ystävältäni. Reaktio tuli Instagramissa julkaisemaani kuvaan, jossa on Kreikka-Sanni.
"Uskomatonta mikä ero." Näytät niin seesteiseltä ja rentoutuneelta, vaikka teet siellä töitäkin, ystäväni kirjoitti.
Vastasin hänelle, että täällä todella olen eri Sanni.
Sitä kirjoittaessani ajatukseni jatkoivat eteenpäin, ja yhtäkkiä olin kirjoittanut auki täsmällisesti sen, miksi Kreikka tekee minulle niin hyvää. Miksi tunnen täällä oloni aina niin kevyeksi ja rauhalliseksi, vaikka matkustaisin maassa keskellä syvintä suruaikaa. (Kyllä, olen ollut Kreikassa myös aivan rikkonaisessa tilassa.)
Olen hapuillut näiden sanojen suuntaan joskus aiemminkin, ja pohdiskellut syitä Kreikka-mielentilaan, mutta nyt yhtäkkiä ne olivat kirkkaina ja terävöityneinä edessäni.
Vaatija-Sanni jää kotiin. Se ei mahdu matkatavaroihin.
Olen pitkään kokenut kärsiväni kroonisesta huijarisyndroomasta. Ajattelen, että muut näkevät minut tehokkaana asiantuntijana, mutta sisälläni on aivan eri tunne. Se tunne ja sisäinen ääni sanoo, että olet hidas ja hajamielinen ja tietäisivätpä muut, miten epätehokas todella oletkaan.
Nämä tunteet ahdistavat minua, ja olen yrittänyt vaimentaa niiden vaikutusta puhumalla avoimesti uupumuksestani ja sen jälkeen jättämistä oireista. Yritän vähentää huijariuden tunnetta mm. kertomalla että hei, tämän takia olen niin hidas. Älkää odottako multa veitsenterävää ajattelua ja multi-taskingia.
Viime vuosina olen oivaltanut jotain. Vaatija olen minä itse. Olen kuvitellut, että muut eivät pidä minua riittävänä, mutta se olenkin minä, joka vaadin itseltäni. Se olen ihan minä itse, joka sanon, että Sanni sinä et ole tarpeeksi.
Tragedia? Tämän oivallettuanikaan en ole saanut ääntä vaimenemaan. Se vaatii yhä vain enemmän ja on ihan armoton. Perfektionismi on viiltävää. En anna itselleni mitään siimaa, kaiken on oltava täydellisesti hallussa ja toisten ihmisten odotusten on koko ajan ylityttävä.
Tällä armottomuudellani uuvutan itseni totaalisesti.
Mutta sitten on paikka, jossa tällä Sannilla ei ole tilaa.
En tiedä miksi, mutta armoton ja vaativa Sanni ei koskaan tule mukaan Kreikkaan. Se jää kotiin. Se ei edes kysy, pääsisikö se mukaan.
Pelkästään käsimatkatavarani ei ole kevyt kantaa, vaan myös minua on kevyempi kantaa.
.
Kreikka on kuin turvakoti, jonne voin tulla pakoon vaatija-minääni. On ihanaa, että tämä mahdollisuus on olemassa.
Mutta nyt kun todella käsitän, mistä on kysymys, jää jäljelle tärkeä asia. Aionko antaa vaatijan kiusata itseäni koko loppu elämän? Millä mä saan hänet lopettamaan? Miten voisin tulla yhdeksi vaatija-Sannin kanssa ja saada hänet tykkäämään minusta? Että voisin tuntea olevani hyväksytty ja turvassa ihan itseni kanssa.
💜
Tylsää aloittaa postaus screenshotilla, joten alkuun päivän meikki! :D Meikin tähtenä Ere Perez -huulipuna sävyssä Birthday. ✨
Sitten asiaan:
Saan välillä kommentteja niin lukijoilta kuin yhteistyökumppaneiltakin, että blogissa on vaikea navigoida ja täältä on vaikea löytää etsimäänsä, jos vaikka haluaisi lukea jostain tietystä aiheesta.
Navigointimahdollisuus meni valitettavasti piiloon A-Lehtien muuttaessa blogipohjaa muutamia vuosia sitten mobiiliystävällisemmäksi, ja kaikki blogini kivat valikot katosivat sivupalkin poistumisen myötä. Osa valikoista siirtyi yläpalkkiin, mutta monet menetin kokonaan.
Vinkkaan tässä blogini tärkeimmästä valikosta nimeltään ASIASANAT, joka onneksi löytyy helposti tuosta yläpuolelta yläpalkin alusta.
Asiasanat-valikosta löydät KAIKKI aiheet ja kaikki kosmetiikkabrändit, joista olen kirjoittanut, aakkosjärjestyksessä. Jos siis vaikka mietit, onkohan Sanni kirjoittanut Olivia Kleinista, näet sen Asiasanat-hakemistosta. :)
Yläpalkissa on myös sekaannuttavasti valikko nimeltä 'avainsanat', se on A-Lehtien default-valikko jota ei saa pois näkyvistä. Sieltä löytyvät samat asiasanat, mutta ei-aakkosjärjestyksessä.
Toinen itselleni tärkeä valikko on ARKISTO, josta voi selata blogin vanhoja postauksia aina aloitusvuoteen 2009 saakka. Arkisto-valikko on piilossa mobiilinäkymässä, ja tulee näkyviin vierittämällä yläpalkkia. Välillä huvitan itseäni valitsemalla jonkin random-vuoden ja kuukauden, ja sieltä kiinnostavan/erikoisen/jo unohtamani kuuloisen otsikon. :) Löytyy kaikenlaista odottamatontakin, kuten vaikka marraskuu 2011, ja Kuukauden idoli: Tiheikön väki. 🥰
Nyt ulkomaan matkailun yhä odotellessa (useimmille meistä), vinkkaan Kotimaan matkailu -jutuistani.
Tämän kategorian postaukset ovat toistaiseksi yhden otsikon alla (tai itse asiassa kolmen, Lapin matkailulle ja Ahvenanmaalle on omat täginsä), mutta minulla on aikeissa tehdä selkeämpi kotimaan matkailua palveleva hakemisto jossa kaikki alueet ja paikkakunnat on eritelty, samaan tapaan kuin Kreikka-hakemistossa. Ainakin Tampere ja Kuopio tarvitsisivat pikimmiten omat täginsä! :) Ehkä Espookin... 😅
Päätetään muuten-niin-väritön postaus alun tapaan meikkikuvaan ☺️ On se tylsää, kun värikkäät silmämeikit eivät oikein näy minnekään silmien ollessa auki. Toisaalta, harvemmin enää edes teen näin värikkäitä meikkejä.
Päivän meikissä silmämeikissä NYXin, Urban Decayn, L'Orealin ja Yves Rocherin luomivärejä, kasvo- ja huulimeikki on tehty Ere Perezin tuotteilla. Siinä muuten on brändi, jota ei vielä löydy Karkkipäivän asiasana-hakemistosta ;) Koska en ole merkistä vielä koskaan kirjoittanut. Tämä korjaantuu lähiaikoina. :)
P.S. Ihanaa, kun kesäillat on niin valoisia...! Kohta on tosiaan kesä..! ❤️
Olen tänään miettinyt paljon kirjoittamista. Sitä, kuinka paljon haluaisin koko ajan kirjoittaa monista eri asioista, ja miten paljon harmittaa, kun en ehdi kirjoittaa valmiiksi kaikkea, mitä haluaisin.
Kirjoittaminen ja omien ideoiden toteutus on minulle valtavan tärkeää. Tulen kirjoittaja/kirjailija-perheestä, ja vaikka minusta ei tullut yhtä taiteellista kirjoittajaa kuin vanhemmistani, kirjoittaminen on kuin veressä. Se on tarve, joka on yhtä itsestäänselvä kuin syöminen ja nukkuminen.
Vaikka puhun paljon, ilmaisen itseäni kirjoittamalla vielä enemmän.
Ei siis ihmekään, että minusta tuli bloggaaja. :)
Vaikka tykkään myös puhua, kirjoittamisessa minua viehättää sen rauhallisuus ja itsenäisyys. Saa ottaa aikaa ja todella laskeutua tekemiseen. Mietiskellä, viipyillä, tehdä taustatyötä jos aihe vaatii, oppia - niin uusista kuin vanhoista asioista, pinnallisista asioista, syvällisemmistä asioista - kuin itsestäänkin. Kirjoittaminen on monella lailla hyvin terapeuttista.
Tässä on toki myös ongelmansa, kuten olen täälläkin eri yhteyksissä tuonut esiin. Ironista kyllä, samalla kun kirjoittamisen rauhallisuus viehättää minua, ahdistun siitä, jos/kun en voi olla siinä tehokkaampi (ja nopeampi). Ja minähän en ole nopea. Siinä on paradoksi, jota en ihan heti selvitä.
Tänään olen miettinyt, miten kiva olisi kirjoittaa Tampereesta. Kahdestatoista vuodestani täällä. Ja olisi ihana kirjoittaa viimein Neal's Yard Remedies Frankincense -postaus, jonka kuvatkin ovat olleet valmiina kuukauden päivät. Tai entäpä hyaluronihapposeerumivertailu vol. 2, ahh, sormeni oikein syyhyävät päästä erittelemään noiden pikku pullojen sisältöä..! Korresin aurinkovoiteet odottavat myös, tänään sain ne viimein kuvattua. - Entä vuosi sitten (!) kirjoittamani jutun siemen riitelystä, jota yhä ajattelen melkein päivittäin... Milloin on sen vuoro..?
Tai kymmenet muut viimeisen 12 kuukauden aikana kynäilemäni aihiot, jotka kaikki tärisevät innoissaan karsinassaan valmiina syöksymään ulos, kuin kevätlaitumille pääsyä odottavat lehmät...
Tässä eräänä aamuna kuulin Radio Novan aamussa puhetta Arnoldsin donitseista. Tämä pätkä sinkosi minut välittömästi 90-luvulle ja hetkeen, kun 13- tai 14-vuotiaana kuopiolaisnuorena olen ensimmäistä kertaa ostanut Helsingin Forumin Arnold'sista Original-donitsin. Sain välittömän inspiraation kirjoittaa nuoruudestani Kuopiossa, johon kuuluivat hienot ja sivistävät matkat pääkaupunkiin nauttimaan taidenäyttelyistä ja Café Esplanadin cafe au laitista ja savolaiselle niin-tärkeästä Helsingin yleisestä savoir-fairesta. Tästä aiheesta on otsikollinen luonnos blogini artikkeleissa. (Se on luonnos nro. 320. En vitsaile.)
Jos kirjoittaisin ulos kaikki ideani, saisin istua kirjoittamassa 12 tuntia päivässä. Ja niinhän taisin hyvin monta vuotta Karkkipäivää tehdäkin.... Seuraukset tunnetaan.
Minulla olisi itselleni yksi toive: entäs jos et keksisi niin paljon ideoita koko ajan?
Kirjoittamisen halua minun on turha pyytää itseäni kääntämään haaleammalle, se ei onnistu. Olen aloittanut kirjoittamisen jo ennen kuin osasin kirjoittaa (sanelin tarinoita äidille joka kirjoitti ne vihkoihin), ja isäni kirjoituskonetta aloin käyttää ennen kuin tunsin yhtäkään välimerkkiä tai että lauseet alkavat isolla kirjaimella. Minä tykkään kirjoittaa. ❤️ Ei, minä rakastan sitä.
Mutta jos ei olisi koko ajan niin valtavasti ideoita jonossa toteutettavina, ehkä en kokisi niin paljon surua ja harmia - jopa ahdistusta - siitä, että en ehdi kaikkia kirjoittaa? Yksi iso harmi elämässä vähemmän....
Ja vähemmän sitä kuuluisaa kiireen tunnetta.
Tai sitten vain opettelen elämään satojen luonnosteni kanssa lämpimässä yhteisymmärryksessä siitä, että kaiken ei tarvitse päästä ulos ja valmiiksi. 🙏🏻
Kuvituksena päivän meikkilook Dermosililla. Siitä lisää myöhemmin tässä kuussa. Sen postauksen kyllä kirjoitan 😄
Tämän kirjoituksen otsikko voisi olla myös "Hei, olen hidas". Tämä on omalla tavallaan sisarkirjoitus postaukselle Hei, olen perfektionisti.
Sillä erolla, että perfektionisti olen ollut aina, hitaus on uusi ominaisuus. En ole syntynyt hitaaksi, mutta elin elämääni tavalla, jonka seurauksena nyt olen sellainen.
Hitaus on tietyssä mielessä nykyään tavoiteltava ja positiivinenkin asia. Slow life. Hidas elämä. Kaikkia neuvotaan hidastamaan. Hidastaminen onkin varmasti hyvä juttu. Mutta pysyvä hitaus ja kognitiivinen jähmeys.... se on seuraus ja kuin "jälkitauti", johon on totuteltava. Joka on vain hyväksyttävä. Jota erityisesti perfektionistin minussa on ollut vaikea hyväksyä, mutta pikku hiljaa sekin on alkanut tulla sujuiksi asian kanssa. Nyt olen tällainen, ja haluan pitää itsestäni myös tällaisena.
On ollut jännä asia oivaltaa, että sairastin monta vuotta julkisesti tajuamatta sitä kunnolla itse. Jälkeenpäin oireilua on helppo ollut nähdä kirjoituksissani.
Lasken, että sairastuin kroonisen stressin johtamaan uupumukseen loppuvuodesta 2011. Konkreettisin oire oli kuukautisten poisjääminen. Koko elämäni suunnilleen kellontarkat kuukautiset jäivät pois tammikuussa 2012, ja pysyivät poissa jouluun 2019 saakka.
Olin kroonisessa stressi- ja ylivirittyneisyystilassa yli kahdeksan vuotta. Uupumus oli varmasti alkanut jo paljon aikaisemmin, kuukautisten pois jääminen vain oli selkein fyysinen oire. Keho oli saavuttanut sen tason väsymys- ja tulehduspisteen, että se katsoi, että tämä nainen ei nyt ainakaan ole kelvollinen pitämään huolta mahdollisesta jälkikasvusta, ovulaatio poikki.
Olin sairas niin pitkään, että sairaudesta tuli normaali ja kadotin tajun sille, miltä pitäisi tuntua, kun palautuu. En enää tiennyt, mitä on palautuminen.
Ilman kuukautisten piirtämää konkreettista hätähuutoa, en ehkä vieläkään osaisi hahmottaa, kuinka kauan olin sairas.
30 ensimmäistä vuotta elämässäni olin monella tapaa nopea. Olin lapsesta saakka vilkas ja loputtoman energinen. Liikuin nopeasti, puhuin nopeasti, päättelin nopeasti. Opin nopeasti.
Opin kirjoittamaan kirjoituskoneella jo ennen kuin osasin kunnolla kirjoittaa käsin. Opin sujuvan englannin kielen taidon pelkästään katsomalla Sky Channelin piirrettyjä. Koulu oli minulle helppoa. Olin niitä oppilaita, joiden ei juuri tarvinnut lukea kokeisiin tai panostaa läksyihin. Asiat jäivät helposti mieleen ja minulle oli yksinkertaisesti helppo oppia ja omaksua uusia asioita.
Moni asia oli vaivatonta. Saatoin upota minua kiinnostaviin asioihin tunneiksi, vailla kiireen tai paineen tuntua. Ei ollut paineita tai tunnetta siitä, missä ajassa mistäkin pitäisi suoriutua. Oli vain asioita, joihin oli kiva perehtyä.
En oikeastaan tuntenut käsitteitä 'väsymys' tai 'tylsyys'.
Vuodesta 2009 eteenpäin kaikki muuttui hyvin nopeasti. Digiympäristö oli jo aiemmin alkanut mahdollistaa kaikenlaisten asioiden opiskelun ja harrastamisen yhä vain nopeammalla tahdilla. Tiedonhankinta oli muuttunut täysin. Kuten myös mahdollisuudet hyödyntää taitojani ja vahvuuksiani. Internet-platformi tarjosi paikan, jossa saatoin oppia, jakaa, tehdä, tutustua, verkostoitua ja kehittyä ihan koko ajan - siihen oli mahdollisuus päivän jokaisena tuntina. Houkutus, johon oli helppo kadota. Katosinkin.
Sitten sairastuin.
.
Ollaan vuodessa 2021. Aloitin toipumisen tien vuonna 2018 ja olen nyt hyvällä mallilla. Mieli alkoi palautua ensin, ja vuonna 2019 kehokin viimein tervehtyi. Sain kuukautiset takaisin joululahjaksi, jouluaattona. 🙏🏻
Tylsyyttä en tunne edelleenkään, mutta nyt kaikki on hidasta.
Mietin hitaasti, kirjoitan hitaasti, valmistaudun hitaasti. Teen ihan kaikkea hitaasti, koska kognitiiviset prosessit päässäni vievät aikaa. Perfektionisti-puolen ylikorostunut huolellisuus pidentää prosesseja entisestään. Uuden oppiminen on paljon vaikeampaa kuin ennen, keskittyminen on pirstaleista ja asioiden muistiin painaminen äärimmäisen haastavaa.
Jos yritän tehdä ja suoriutua nopeasti, keho reagoi heti kohonneella pulssilla ja hädän tunteella. Kiireen tunne johtaa hyvin nopeasti ahdistukseen ja sen pitkittyessä keho menee lopulta hälytystilaan ja putoaa alentuneeseen toimintakykyyn.
Tilanne saa minut välillä melkein itkun partaalle turhauttavuudessaan.
Kirjoitin hiljattain Instagram-julkaisussa, miten järkyttävää oli tajuta, että en pystynytkään tuosta vain oppimaan kreikkaa kielikurssilla. Kieltä, jonka maassa olen viettänyt elämäni aikana yhteensä pari vuotta. Edes numerot eivät jääneet minulle mieleen.
Kun minulle annetaan ohjeita, minun pitää kirjoittaa ne heti ylös. Mielellään jopa piirtää niiden viereen kuvallinen versio asiasta, ohjeistettavasta asiasta riippuen. Ja sitten pitää vielä muistaa, mihin talletin ohjeet. Kännykässäni on loputtomasti muistiinpanoja, jotka auttavat minua muistamaan, mihin olen laittanut mitäkin asioita.
Välillä minulla on olo, kuin pääni olisi jollain tapaa vammautunut. Tai osa sen kapasiteetista (ehkä pysyvästi) sulkeutunut.
Monen vuoden taukoamaton ylikuormitustila jättää jälkensä, ja minulle se on tämä. Välillä olen valtavan vihainen itselleni, että päästin tilanteen tähän. Mutta nykyään yhä vähemmän. Tapahtunut on tapahtunut, ja nyt haluan olla itseäni kohtaan ennen kaikkea lempeä ja myötätuntoinen.
Erityisesti perfektionisti-minälle tämä on hankalaa, mutta onneksi sekin on muuttunut armollisemmaksi. Se tietää, että teen parhaani. Ja siihen parhauteen kuuluu hitaus. Olen yhtä hyvä kuin ennenkin, mutta täytyy vain hyväksyä, että nyt hitaampana. ❤️
Aivoja voidaan muokata ja kuntouttaa läpi elämän. Aivot säilyvät koko elämän ajan plastisina ja vastaanottavaisina, ja todennäköisesti monen vuoden kroonisen stressin vaurioitakin voi elvyttää ja vammaa kuntouttaa. Minäkin haluan tehdä niin.
En kuitenkaan enää pyri takaisin entiseen nopeuteen, koska sellainen vaatimus tai odotus aiheuttaa stressiä. Ei minun tarvitse olla entisenlainen. Mielelläni kuitenkin jonain päivänä vielä puhun kreikkaa, ja tavoittelen uusia taitoja, kuten vaikka purjehdusta. Kaikki menee varmasti hyvin hitaasti, mutta mihinkäs tässä on kiire? Elämä on menossa juuri nyt :)
Tasan neljä vuotta sitten tänään. Amorgos, Kreikka, huhtikuu 2017.
Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka paljon haluaisin olla täällä.
On jännä katsoa näitä kuvia nyt. Miettiä näitä tunnelmia.
Mitähän olisin tuolloin ajatellut tulevaisuudesta... en varmastikaan olisi osannut unissanikaan nähdä pandemiaa. Sitä, että keväällä 2021 vietän toista vuotta ilman Kreikkaa. Ja että tällaiset rennot hetket valkoisten talojen täplittämissä Kykladien kylissä auringon lämmittämään seinään nojaillen ovat haikeuden täyttämän etäisyyden päässä. Etäisyyden, jonka loppua ei näy.
Vuosi 2017 muutti paljon elämässäni. Olin ahdistunut ja hyvin surullinen lähtiessäni tälle matkalle, ja toivoin löytäväni ratkaisuja joogaretriitistä idyllisellä Kreikan saarella. En löytänyt. Tein havaintoja itsestäni ja joistain vähemmän positiivisista tavoistani, mutta palasin Suomeen yhtä rikkinäisenä, vaikkakin jälleen uusia, kauniita kokemuksia rikkaampana.
Olen nyt eri elämäntilanteessa, mutta silti omalla laillaan yhä repaleinen ja jatkuvien haasteiden myllerryksessä. Ihminen on tietysti keskeneräinen koko elämänsä, ja nämä tuntemukset ovat varmasti normaaleja. Tunteeko joku ylipäänsä koskaan olevansa ihan eheä ja "valmis"? Kaiken oppinut ja haasteet selättänyt, kiillotettu ja viimeistelty? Tuskin. Epävarmuus ja repaleisuuden tuntu ovat kaiketi osa ihmisyyttä.
Silti, tämä ihminen haluaisi nyt kovasti helpottaa tätä kevättä koskettamalla tuota valkoiseksi kalkittua seinää ja siniseksi maalattua ovea pienessä kreikkalaisessa kylässä.
Minä ja Amorgos
Kuvassa näkyvä terassi on yksi harvoja rakennuksiin liittyviä tiloja, joihin olen reissuillani muodostanut vahvan kiintymyssuhteen.
Sisätilat eivät yleensä merkitse minulle paljonkaan, kun matkustan. Harvat hotellit, airbnb't tai muut majapaikat jäävät minulle voimakkaasti mieleen.
Tämä terassi Aegialis-hotellissa Egialin kylässä, Amorgoksen saarella on kuin koti, jonne kaipaan. Minulla on ikävä tätä terassia ja sen tunnelmaa, valoa ja siltä aukeavaa maisemaa, kuin ihmistä tai ihmissuhdetta.
En ikinä unohda ensikohtaamistani terassin kanssa. Se oli syksyllä 2016. Terassi ei ollut silloin vielä katettu.
Tulin vierailulle hotellille siellä työskentelevän uuden ystäväni kutsumana. Istuimme iltaa terassilla, ja välillä istuin siellä pitkiä hetkiä ihan yksikseni, kylmää valkoviiniä siemaillen. (Kyllä, kylmää. Valkoviini tarjoillaan Kreikassa usein jääkaappikylmänä.)
Terassi kylpi valossa ja oli ympäröivine merimaisemineen niin kaunis, että meinasin pakahtua. Se oli niitä hetkiä, kun en meinannut uskoa todeksi, että oikeasti koen tällaisia hetkiä elämässä. Matkustan Kreikkaan, valitsen sieltä randomisti eri saaria joilla vierailla, tapaan siellä odottamatta erilaisia ihmisiä ja päädyn paikkoihin, joita en ikimaailmassa löytäisi ilman useiden eri sattumien ihmeellistä ketjua.
Ilta päättyi yhteen lumoavimmista auringonlaskuista, joita olen koskaan matkoillani kokenut. Se oli myös alku ystävyydelle, joka johti uusiin ystävyyksiin ja siihen, että Amorgoksen Egialista tuli yksi tärkeimpiä paikkoja, joissa olen koskaan käynyt.
Ystäväni, joka tutustutti minut Egialiin, ei enää ole keskuudessamme. Mutta hän elää lukemattomien ystäviensä kautta. Kuten minun, johon hän ehti tutustua vain muutama vuosi ennen kuin hänen aikansa täällä oli täysi.
Jos en olisi sattumalta valinnut mennä syyskuussa 2016 Amorgokselle, ja jos en 22. päivä olisi päättänyt saaren vuoristoisen selän yli kulkenutta vaellusretkeäni Egialin kylän ainoaan auki olevaan rantabaariin sammuttaakseni janoni, en olisi nyt kirjoittamassa tätä julkaisua ja jakamassa näitä kuvia, tarinaa ja kokemuksia.
Kiitos, Kreikka, että olet.
(Jos onni suo, voin kirjoittaa ajatuksiani Amorgoksesta tänä päivänä, 8. huhtikuuta, vuonna 2025.)
