Miksi intohimoinen ja tavallista intensiivisempi kiinnostus joihinkin asioihin saa toiset ärtymään?
Tiedättekö ilmiön? Kun joku on kiinnostunut jostain asiasta ns. normaaliksi miellettyä kiinnostustasoa syvemmin. Juttu voi olla harrastus kuten kutominen, keräily, fitness tai Pokémon Go. Se voi olla aihealue kuten historia, ravinto, taide, kosmetiikka. No, jälkimmäinen menee harrastuksestakin. Oli aihe tai asia mikä tahansa, kun henkilön kiinnostuksen taso asiaa kohtaan on erityisen intensiivinen ja omistautuva, se koetaan usein outona, ärsyttävänä tai kärjistetyimmillään jopa sairautena.
Ihmettelen, miksi. Onko erityisen syvä kiinnostus johonkin aiheeseen lopulta niin harvinaista, että se mielletään "erilaisuudeksi"? Erilaisuus aiheuttaa epäluuloa, joskus pelkoa ja saa meidät jopa tuomitsemaan. (Sallittehan yleistyksen tässä yhteydessä, en tietenkään tarkoita joka ikistä.) Ärsyttääkö toisen intohimossa ja överiharrastuneisuudessa siis pohjimmiltaan vain erilaisuus? Vai mikä siinä provosoi?
Vai onko intohimoinen suhtautuminen ylipäänsä toisille tuntematon tunnetila? Jotkut eivät tunne mitään asiaa kohtaan poikkeuksellisen suurta innostusta. 'Olla intohimoinen', se voi olla hyvin vieras olotila. Ehkä toisten suuri innostus siksi näyttäytyy pelottavana ja outona.
Blogimaailmasta on helppo poimia esimerkkejä, sillä juuri blogosfäärissä kohtaa usein tavallista kiihkeämmin kiinnostuneita yksilöitä. Blogit ovat platformeja joilla tuoda esiin omaa intohimoa ja monen kohdalla juuri tämä intohimo on ajava energia koko blogin taustalla. Fitness-blogit, ruokablogit, sisustusblogit, neuleblogit - kauneusblogit.
Yleisö seuraa, viihtyy, inspiroituu ja nauttii - mutta osa myös oudoksuu, arvostelee, kritisoi, jopa haukkuu. Julkisesti intohimoaan tai omaa vahvaa persoonaansa (sekin ärsyttää) esiintuovat saavat kuulla kaikkea ihastuneesta palautteesta sairausdiagnooseihin.
Omassa kauneusblogi/kosmetiikkafriikki-genressäni suurta kummeksuntaa nauttii etenkin kollegani, Ostolakossa-blogin Virve. Hänen intohimoista suhtautumistaan kosmetiikkaan ihaillaan, ihmetellään ja haukutaan. Virve on guru, esikuva, asiantuntija ja luotettava suosittelija, mutta joidenkin silmissä myös neurootikko, tuotteiden yliläträilijä ja purkkimerelleen sokaistunut materialisti jolla ei ole "muuta elämää kuin kosmetiikka". Vain koska hän suhtautuu ammattiinsa intohimolla ja on purkeista vilpittömästi liekeissä. Ja lukijat näkevät vain sen minkä palan hän valitsee blogissaan elämästään näyttää.
Fitness-bloggaajat ja -harrastajat ovat ihan oma lukunsa, heidän valinnoilleen ja elämäntyylilleen riittää ehkä kaikkein äänekkäimpiä silmienpyörittelijöitä, arvostelijoita, diagnoosien-lätkijöitä ja besser-wissereitä.
Totta kai - joskus kiihkeän innostuneen suhtautumisen taustalla saattaa oikeasti olla sairaus ja psyyken häiriö. Mutta tätä tuskin voi yleistää. Moni tuntuu haluavan niputtaa yhteen erityisen intensiivistä kiinnostusta ilmentävän käytöksen ja neuroottisuuden. Miksi? Koska toisen voimakas kiinnostus ja sen ilmentäminen on oman käytösmallin ja persoonallisuuden ulkopuolella?
Omista kiinnostuksen kohteistani joidenkin lukijoiden "nappeja painaa" erityisesti suhteeni ruokaan. Löydettyäni joitain vuosia sitten uuden ruokavalion ja ruoanlaiton ja gastronomian ilon, ja kiinnostuttuani ravinnon vaikutuksista niin kehoon kuin mieleen, olen saanut kuulla sairastavani ortoreksiaa ja rohkaisevani ihmisiä syömishäiriöihin. Tämä siksi, että olen valinnut jättää lautaseltani lisätyn sokerin ja raffinoidut viljatuotteet ja suosia kasviksia ja kokonaisia ruokia.
Tiedän hyvin että kiinnostukseni ravintoon ja siihen liittyviin ilmiöihin on varmasti keskivertoa syvempää ja tuon kiinnostukseni esiin kenties "tavallista" hyvän ruoan ystävää vahvemmalla äänellä ja intensiteetillä. Mutta onko tämä intensiteetti merkki sairaudesta tai pakkomielteestä? Jos on, miksi samanlainen kiinnostus vaikka postimerkkeilyä tai ponien keräilyä kohtaan ei ole sairasta?
Välillä on hauska tsekkailla tilastoja ja katsoa, mitä blogissa luetaan eniten. Yhteen aikaan tein vuosittaisen yhteenvedonkin luetuimmista postauksista, mutta nyt se on jäänyt parina viime vuonna.
Innostuin tänään kurkkaamaan tilastoja pitkästä aikaa. Mitä Karkkipäivässä on tänä vuonna luettu eniten?
Jos blogini kiinnostavin sisältö pitäisi päätellä käytetyimpien asiasanojen ja teemojen perusteella, ne olisivat Kreikka, luonnonkosmetiikka, ruoka ja hiukset (!!).
Viimeinen kyllä ihmetyttää minua enkä itse ihan ymmärrä miksi hiusjutut vuodesta toiseen sijoittuvat blogissani suositumpien aiheiden joukkoon. Kuitenkin kyseessä on hainhammasklipsillä ja kuivashampoolla hiuksiaan muotoileva hiusnörtti joka on sitten vuoden 1994 pitänyt tupeeraustakin liian vaivalloisena suorituksena. Toki tylsän hiustyylin takana on erittäin intohimoinen hiustenhoitaja, ja liekö se sitten se mikä jutuissani kiinnostaa. Shampoot, hoitoaineet ja latvansilottelijat inceineen ovat alkuperäinen kosmetiikan kiinnostusalueeni numero yksi, ja hiustenpesu on minulle aina Tapahtuma isolla T:llä. :) <3
Suomalaisten suosituin matkakohde Kreikka hurmaa
Laitoin listauksessa viereen myös viime vuoden Top-kympin, josta näkee että ihan samat aihealueet ovat kiinnostaneet silloinkin. Viime vuoden kärkiaiheista Lumene ja Matkalla ovat tänä vuonna jääneet Top 10:n ulkopuolelle korvautuen Ahvenanmaalla ja listan yllättäjällä Dermosililla.
1 Kreikka-jutut / (Kreikka-jutut)
2 Luonnonkosmetiikka / (Hiusjutut)
3 Dermosil / (Lily Lolo )
5 Lidl-kosmetiikka / (Luonnonkosmetiikka)
6 Ahvenanmaa / (Lumene)
7 Hiusjutut / (Estelle & Thild)
8 Ruoka / (Ruokavaliokokeilu 2016)
9 Lily Lolo / (Lidl-kosmetiikka)
10 Ruokavaliokokeilu 2016 / (Matkalla)
Kreikka ja luonnonkosmetiikka ovat blogini suosituimmat asiasanat. Todellinen yllättäjä on Dermosil, joka ei jää klikkaussuosiossa kauaksi kärkikaksikon jälkeen. Edellisenä vuonna se sijoittui sijalle 12, ja sitä edellisinä se ei ollut lainkaan top-kympissä. Iloinen asia tietysti että kotimainen brändi sijoittuu kiinnostavimpien juttujen joukkoon, mutta pidän tätä silti yllättävänä. Viime vuonna Lumene sijoittui Dermosilia ylemmäs, mutta on tänä vuonna top-kympin ulkopuolella. Voi tietysti olla, että olen kirjoittanut Lumenesta tänä vuonna vähemmän.
Myös Estelle & Thildin läsnäolo listalla on minulle pieni mysteeri. Vaikka itse tykkään E&T:stä tosi paljon, olen siinä käsityksessä ettei merkki ole mitenkään hurjan haipattu Suomen luonnonkosmetiikkapiireissä, ja esimerkiksi Mádara hakkaa sen varmasti suosiossa. Minäkin kirjoitan Mádarasta paljon enemmän kuin Estellestä. Onkohan niin, että Estelle & Thildistä kirjoitetaan suomalaisissa blogeissa sen verran vähän, että "kilpailua" tämän aiheen ympärillä on vähemmän minkä vuoksi E & T:stä tietoa hakevat päätyvät helposti minun blogiini. En tiedä, mutta mielenkiintoisia juttuja nämä.
Ruoka-jutut sijoittuvat vuodesta toiseen korkealle. Tänä vuonna induktio-vinkkien lisäksi on kiinnostanut vuoden 2016 Fitfarm-valmennuskokeiluni.
Kuvassa yksi Fitfarm-ruokavalioni aamiaisversioista, josta kirjoitin "Enää ei kiukuta" -postauksessa: "Aamiaisen suurentamisella oli välitön myönteinen vaikutus: kun päivä starttaa ilman vajaakylläisyyttä (ei ilmeisesti pidä käyttää poliittisesti epäkorrektia ilmaisua nälkä, opin viime postauksen kommenteista), se vaikuttaa koko loppupäivän energiatasoon. Aamiaiseni on edelleen kalorimäärältään pienempi kuin vhh-aamiaiseni, mutta täysin riittävä." :) Tuo kokeilu oli kyllä mielenkiintoinen, mutta en enää ikinä jaksaisi vastaavaa ruokien punnitsemista, edes väliaikaisesti. Huh!
Silmäpussien poishuijaaminen kiinnostaa
1 Käytännön vinkkejä ja ruoka-ainelista induktiojaksolle
4 Oslo Skin Lab ja anti-ryppykuurin tulos
6 Tämän vuoksi en käytä misellivettä meikin poistoon
8 Kuukauden ruokakauppaostokset - mihin menee eniten rahaa?
9 Vuoden 2017 parhaat tuotteet
10 L'Oreal Colorista-hiusvärit
Luetuimpien postausten joukko kertoo, että silmäpussit, rypyt ja hampaanvalkaisu kiinnostavat. Myös kuukauden ruokaostokset ovat vetäneet lukijoita. Miselliveden "neroutta" hämmästelee moni muukin kuin minä, ja tämän aiheen sijoittumista en ihmettele.
1 Dermosil
3 Lidl
5 Mádara
6 Lumene
8 Lavera
9 Urtekram
10 Lierac
Haetuimpien/klikatuimpien merkkien listalla on tuttuja merkkejä, mutta jos olisin itse saanut arvata merkkien järjestyksen, olisin heittänyt top-vitoseen jotain tällaista: Lily Lolo, Lavera, Lumene, Mádara, Urban Decay - tai jopa Avril. Lieracin sijoitus on yllätys, ja oikeastaan kyllä Lidlinkin.
Jos joku jaksaa kirjoittaa kommenttilaatikkoon, niin kertokaas, minkä tyyppisiä lukijoita olette: haetteko Karkkipäivästä tietoa joistain tietyistä tuotemerkeistä tai aihealueista vai luetteko suunnilleen kaikki postaukset aiheeseen katsomatta?
Sää ei ehkä ole tänä vuonna parhain, mutta seura ja oma mieli tekevät juhlan :) Tai seurattomuus. Miten kullekin sopii.
Postauksen kuvat ovat aiempien vuosien juhannuksilta. Tänään näkyy vain sadepisaroita. Kyllä nekin voivat olla kauniita. :)
Kirjoitin aiemmin tällä viikolla laivalla istuessani tekstin onnellisuudesta. Liitän sen nyt tähän.
Onnellisuuden ja ilon tunteista
Olen ihminen joka tulee helposti iloiseksi pienistä asioista tavallisessa arkielämässä. Tätä kirjoittaessani olen älyttömän hyvällä mielellä siitä, että näen ikkunasta rauhallisesti aaltoilevan meren ja sen yllä hitaasti laskevan auringon. Olen seurannut tätä kahden elementin "spektaakkelia" viimeiset kaksi tuntia ja ollut hurjan iloinen siitä että sain merimatkalle seuraksi näin kauniin sään lähdettyäni tummapilvisestä Helsingistä.
Yksi ihan suosikkiasioitani arjessa on aamukahvi. Se on minusta niin mukava hetki päivässä että odotan sitä jo edellisenä iltana. Se ei ole vain hyvänmakuinen juoma vaan kokonainen hyvän olon saareke päivässä. Keitän veden, mittaan kahvinpurut pressopannuun, ja kun kahvikello soi painan männän alas. Lämmitän soijamaidon ja vaahdotan sen. Kaadan kahvin maidon päälle ja lisään usein tilkan kermaa. Istun mukin kanssa keittiön pöydän ääreen ja täytyn lämmöstä maistaessani höyryävää juomaani. Rakastan näitä aamuhetkiä. Ja saan kokea sen jokainen päivä.
Olen myös älyttömän onnellinen siitä että on olemassa koiria. Muitakin eläimiä, mutta erityisesti koiria. Perheeni koirat ovat minulle maailman rakkaimpia mutta tulen onnelliseksi myös muista koirista. Hymyilen niille kadulla ja luen aina koirista kertovia hyviä uutisia ja tarinoita ja minulle tulee lämmin olo. Luin juuri Suomen Kuvalehdestä Seppo-nimisestä shetlanninlammankoirasta joka on osakkaana viestintätoimistossa ja sitten menin Sepon kotisivulle ja minulle tuli vielä parempi mieli.
Ilahdun kun läheiseni lähettää minulle iMessagella koiran kuvan ja lähetän niitä itsekin. Iltaisin ennen nukahtamista katson usein Instagramissa @Harlowandsagen kuvavirtaa.
Kauniit rakennukset tuovat minulle hyvää mieltä. Tulen kamalan onnelliseksi kun pääsen paikkaan jossa on viehättäviä rakennuksia ja tunnelmallisia katuja ja aukioita. Mutta etenkin taloja. Voin katsella monta tuntia rivistöä auringon haalistamia, värikkäiksi maalattuja puutaloja tai vanhan kaupungin muurin kupeessa seisovaa vanhaa kirkkoa.
Tulen iloiseksi lasillisesta hyvää viiniä. Ei siksi että päihtyisin, vaikka sitäkin saattaa tapahtua, vaan koska olen oppinut arvostamaan viiniä ja makuaistini on kehittynyt erottamaan viineissä nyansseja joista en tiennyt 18-vuotiaana mitään.
Hyvä viini on kuin lauantain karkkipussi lapsena. Lasillisen sellaista voi välillä nauttia vaikka keskiviikkoiltana Yle Areenan äärellä.
Minulle tulee hyvä mieli kun näen hyväntuulisia ihmisiä. Ihmisiä jotka hymyilevät ja katsovat toisia silmiin.
Hymy on maailman helpoin positiivinen käyntikortti. Yritän itsekin muistaa hymyillä enemmän.
Olen iloinen kun syön hyvää ruokaa. Se voi olla yksinkertainen ja halpa kotiruoka tyyppiä paistettuja sieniä, parsakaalia, fetaa ja tonnikalaa tai rapeat bataattiranskalaiset ketjuravintolassa tai huolellisesti koottu taideannos gastropubissa.
Värikäs ruoka tekee minut erityisen iloiseksi :)
Kun mietin, millaisista asioista iloitsin ja millaisia asioita odotin teini-ikäisenä tai parikymppisenä, ne olivat monessa mielessä hyvin eri laatuisia kuin nyt. Toki moni sama asia ilostuttaa 39-vuotiaana yhtä paljon kuin 15-kesäisenäkin, kuten ystävien tapaaminen, hyvä kirja, kiinnostava taidenäyttely tai koskettava musiikkiesitys. Mutta 15-vuotiaana tavallinen perusarki tavallisine rutiineineen oli tylsää. En huomannut tai arvostanut pieniä asioita samalla tavalla kuin nyt.
Koulu, läksyt, Rice Krispies -lautasellinen aamulla, ne eivät olleet asioita joihin olisi liittynyt erityisen tunteellista iloa ja onnea. Arkipäivän asiat hampaan harjaamisineen ja ystävineen olivat itsestäänselvyyksiä, tasaista virtaa. Ei arkea odotettu, ei siihen liittynyt erityisiä kiitollisuuden tunteita. Auringonlaskun kuuluu olla kaunis, miksi sitä pitäisi erikseen huomioida tai mietiskellä.
(Kiitollisuuskin alkaa nyt olla vähän puhkikulunut termi kun joka paikassa neuvotaan pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa, mutta miten totta se onkaan - kyllä aamukahvistakin voi olla kiitollinen.)
Nuorempana tavallisten asioiden hienous jäi minulta piiloon. Jännittävät elämykset, "se oikea elämä", olivat koko ajan jossain edessä päin, sitten-kun, asioita joita tavoitella. Tavaroita joita ostaa. Nykyhetki oli jotain joka johtaisi siihen millaista elämää oikeasti halusi elää. Sitten kun jonain päivänä asun Helsingissä tai Tampereella niin kyllä sitten..! Onni tuntui enimmäkseen liittyvän sellaiseen, mitä minulla ei (vielä) ollut.
Nyt onni on tässä hetkessä. Tässä kahvikupillisessa joka on kädessäni, tässä sadepisarassa ikkunalasissa, tässä mahdollisuudessa kävellä rantaan ja katsoa kun laivat suuntaavat meren selälle.
Hyvää juhannusta kaikille.
Sanat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Ehkä tärkeimpiä elämässä. Ne ovat silta ymmärrykseen, oppimiseen, ystävyyteen, jakamiseen, ratkaisuihin. Minulle ne ovat silta kaikkeen.
En osaa piirtää enkä maalata. En soita mitään soitinta enkä osaa laulaa. Ilmaisen itseäni ja tunteitani sanoilla.
Kirjoitan paljon ja puhun ehkä vielä enemmän. Mutta olen välillä myös hiljaa. Tarkoituksellisestikin. Silloin sanat elävät pääni sisällä. Olin sitten iloinen, surullinen, vihainen tai huolissani, pääni sisällä kirjoittuu jatkuva kirje jossa puen tuntemuksiani sanoiksi ja mietiskelen niitä.
Aloin kirjoittaa jo ennen kuin osasin kirjoittaa. Tarve välittää asioita sanoilla ja kertomuksilla oli minussa vahva lapsesta saakka. Kasvoin kahden taiteellisen, työkseen kirjoittavan vanhemman esikoisena ja meillä sanat olivat kuin aamupuuro, iltapäivätee ja lauantaisauna. Meillä puhuttiin paljon, tunteista ja asioista. Ihan kaikesta. Se oli meidän arkea.
Kasvoin siihen että sanat ovat ystävä, väline. Taiteilijaa ei minusta tullut, mutta niin minulle kuin sisarilleni siivilöityi sanojen käyttämisen luontevuus, halu ja taito. Vaikeneminen on merkki siitä että jotain on hullusti.
Väline. Sanoilla voi myös saada asioita tapahtumaan, kääntää niitä mieleisekseen. Olen puhunut itselleni kahdesti korkeamman arvosanan koulussa. Olen puhunut äidin ympäri päästämään minut teini-ikäisenä ulkomaanmatkalle. Olen perustellut ja argumentoinut loputtomiin niin ettei toinen enää keksi mitään sanottavaa.
En sano että se on välttämättä aina hyväkään asia.
Kuten ei sekään, että on liian avoin. Se voi tehdä ihmisestä suojattoman. Toisinaan avaan itseni lähes paljaaksi melkein vieraillekin ihmisille. Saatan huomaamattani kertoa hyvin henkilökohtaisia asioita. Vaikeitakin. Sellaisia, jotka muut pitäisivät omana tietonaan. Saatan kuvitella olevani vahva, mutta tällainen avoimuus tekee minusta myös heikon. Annan toisille aseita haavoittaa minua.
Välillä olen ollut kirjoittamassa blogiinkin sellaista, mitä ei kenties ole viisasta jakaa näin julkisella foorumilla. Kokemus siitä, ketä ruudun takana onkaan, hämärtyy. Avaan koneen ja alan kirjoittaa teille kuin ystävälleni, koska minulla on tunne, että tästä haluan kertoa teille. Se tuntuu hirveän luonnolliselta, vaikka en tunne teitä. Kuin blogi olisi suuri julkinen kirje, niinkuin olen joskus aiemmin kuvaillut.
Onneksi monet ”kirjeeni” ovat lopulta jääneet luonnoksiin.
Puhun varmasti välillä ihan liikaa. Niin määrällisesti kuin laadullisesti. Sanani ovat joskus muille liikaa, rikon toisten rajat. Siinä on edelleen oppimista. Mikä on minulle luonnollista, ei ole sitä välttämättä muille.
Kaikki eivät osaa puhua. Tai edes halua. Me olemme erilaisia. Toiset ilmaisevat itseään musiikin kautta, toiset tanssin. Yksi lähtee kalaan. Toinen lenkille. Sitä täytyy kunnioittaa.
Toiset eivät löydä sanoja vaikka haluaisivat.
Eikä kaikesta tarvitsekaan puhua. Mutta sitten on tilanteita, joissa ei voi kuin puhua. Tiedättekö mitä tarkoitan. On uomia, joiden yli pääsee vain sanoista rakennetulla veneellä.
Tänä talvena olen tuntenut hätää kun sanoja ei ole ollutkaan. Vastasanoja. Ensimmäistä kertaa en voi tukeutua sanoihin. Puhun ja puhun mutta se ei avaa ovea, huolellisimminkaan puetut sanat eivät sovi lukkoon.
En olekaan voinut puhua itsestäni parempaa, en ole saanut korkeampaa arvosanaa.
En ole voinut lääkitä. En ratkaista.
Se on tuntunut niin vaikealta että minuun koskee.
Siksi kirjoitan nytkin. Joku toinen menee sinne kalaan. Että helpottaa. Minun täytyy laittaa se sanoiksi.
Minä olen tarinankertoja. Purkeista ja purnukoistakin voi kirjoittaa tarinoita, samoin hetkestä kahvilassa, tai ajatuksistaan. En usko että minusta olisi tullut bloggaajaa, jos en niin tykkäisi kertoa. Moni tuote-esittely tai tuokiokuvaus on kuin pieni tarina.
Tauon aikana kirjoitin blogini tarinan. Jätin lopun avoimeksi ja kirjoitin sen tänään.
Aloin kirjoittaa blogia keväällä 2009. Olin muuttanut vuoden vaihteessa uuteen kaupunkiin ja uuteen elämään Tampereelle mieheni luo. En tuntenut Tampereelta oikein ketään enkä alkuun saanut kuin iltaan painottuvan osa-aikatyön, päivät kuluivat yksin kotona miehen ollessa töissä.
Kotona seurana olivat netti ja blogi.
Mutta peruutetaan ajassa vielä hiukan lisää taaksepäin.
Olin lukenut blogeja vuodesta 2005 saakka, ajalta, jolloin blogeissa ei juuri edes ollut kuvia, vain tekstiä. Ensimmäinen vakituisesti seuraamani blogi oli erään ahvenanmaalaisen viihdetoimittajan blogi. Tunsin naisen itsekin työkuvioiden kautta, hän oli mielenkiintoinen ja värikäs persoona ja kirjoitti fantastisen hauskasti. Jonnan blogissa olen mm. törmännyt elämäni ensimmäiseen YouTube-linkkiin.
Vaikka olen aina rakastanut kirjoittaa ja kertoa tarinoita (aloitin tarinoiden ”kirjoittamisen” jo ennen kuin osasin kirjoittaa), ajatus omasta blogista heräsi vasta myöhään, kun olin vaikuttanut netissä useita vuosia.
Teini-ikäisestä varhaisaikuisuuteen kanavoin kirjoittamisen tarpeeni kirjeystävyyteen. Tiiviillä käsialalla kirjoitetut, monisivuiset kirjeet singahtelivat Savosta ympäri maailmaa Japaniin, Australiaan, Meksikoon ja Sloveniaan.
Kolmea kymppiä lähestyessäni löysin internetin keskustelupalstat, jotka pian alkoivat ottaa tilaa kirjeiltä. Vaihdoin yhdenlaisen kirjallisen keskustelun ja ajatustenvaihdon toiseen; kirjeet olivat vanhaa aikaa, kyberympäristö 2000-lukua.
Kirjeiden hitaus ja niihin liittyvä paneutuminen ja käsin tekeminen (kirjoitin kirjeet käsin ja koristelin tarroilla ja kuvilla) viehätti minua edelleen, mutta uusi, nopea sosiaalinen viestintäympäristö houkutti reaaliaikaisuudellaan ja informatiivisuudellaan; sain nopeasti valtavasti tietoa ja kokemuksia minua kiinnostavista asioista. Se oli uudenlainen, koukuttava kokemus.
Jutustelin mm. suosikkibändieni keskustelupalstoilla ja amerikkalaisilla ja suomalaisilla kauneusfoorumeilla. Minusta kehkeytyi erittäin aktiivinen nettikeskustelija ja rakastin koko sitä uudenlaista sosiaalisuutta; foorumeilta sain välitöntä vastakaikua kosmetiikkahörhöydelleni ja tutustuin ihmisiin saman harrastuksen ympärillä. Sain heistä ystäviä ja kavereita. Keskustelupalstan yhteisö oli kuin nettiperhe, heidän kanssaan ei ollut koskaan yksin.
Todellakin, rakastin sitä. Näiltä ajoilta tunnen mm. Virven, Tainan, Suvin, Heidin ja monet muut sittemmin blogosfäärin ääniksi siirtyneet ihanat naiset. Nyt menee tunteiluksi, mutta en voi ajatella näitä aikoja ilman lämmintä puristusta sydänalassa. Sain niin paljon - en pelkästään vinkkejä hiusten co-pesuun, parhaiten silottaviin ainesosiin ja värikkäisiin meikkeihin – sain mukaani ystäviä jotka vaikuttavat elämässäni vielä tänäkin päivänä. Purkkien ja kynsilakkojen kiillon keskellä sain tutustua suureen joukkoon viisaita, hauskoja, erilaisia ja rohkeita naisia.
Minulla on aina ollut monia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita joihin suhtaudun intohimoisesti, mutta kosmetiikkahulluus on yksi näkyvimpiä. (Yksi suuri kiinnostus varhaisaikuisena oli muuten Kreikan mytologia – ajatelkaas jos olisinkin päätynyt bloggaamaan antiikin Kreikan jumaltaruista...?)
Monivuotisessa työpaikassani, joka ei millään lailla liity kosmetiikka-alaan, ”purkkihulluuteni” ei jäänyt piiloon. Herätin huomiota – ja ehkä joskus jopa ilahdutin asiakkaita – värikkäillä, pitkillä (ja pelottavan näköisillä..!) kynsilläni ja kirkkailla meikeilläni. Työkavereille jaoin vuolaasti vinkkejä mistä saa halvimmalla tilattua sitä-ja-tätä kosmetiikkaa – halusivat he vinkkejä tai eivät. Se vain pursusi minusta.
Sain joskus kuulla kollegoilta, olinkohan ihan väärällä alalla. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että kosmetiikka voisi olla myös työtäni. Minulle se oli selkeästi juttu, joka kuului harrastusosastolle. Tuohon aikaan kauneusalan työ näyttäytyi minulle muutenkin aika yksipuolisesti, ajattelin, että kaikki alan ihmiset ovat kosmetologeja tai parturi-kampaajia eikä tällainen koulutuspolku ollut koskaan kiinnostanut minua.
Ajatus omasta blogista tuli ajankohtaiseksi siinä vaiheessa, kun aloin tuntea, että olin keskustelupalstoilla äänessä vähän liikaakin.
Huomasin kokevani kiusaantuneisuutta siitä, että osallistuin melkein joka keskusteluun ja myös aloitin uusia keskustelunaiheita tuon tuosta. Olin yksinkertaisesti todella paljon äänessä, kiinnostavista aiheista ei tuntunut tulevan loppua.
Jos minulla kerran oli niin paljon sanottavaa, pitäisikö se sanoa omalla alustalla?
Samalla oman blogin perustaminen tuntui kuitenkin vähän pelottavalta, ja ajatus ”omasta äänestä” herätti ristiriitaisia tunteita. Oman kanavan mielekkyyttä vastaan soti kokemus bloggaajuudesta tietynlaisena itsensä korostamisena. Äänekkyydestäni ja mielipiteiden runsaudestani huolimatta luonteeseeni kuuluu olennaisesti vaatimattomuus ja halu välttää tilanteita joissa teen itsestäni ”numeron”. Ja oman, julkisen blogin perustaminen olisi tietysti ilmaisu sille, että hei, minulla on jotain sellaista sanottavaa joka varmaan kerää yleisöä.
Julkisen blogin avaava ei kirjoita itselleen vaan jossain on tietysti toive yleisöstä.
Se on jännä, ristiriitainen tunne. Samalla on tarve sanoa ja kertoa hirveästi, olla mieltä asioista, ja mielipiteet ovat usein vahvoja, mutta samalla haluaisi myös olla siellä ”tapetissa”, ei erottua joukosta, ei olla ”asiantuntija” tai ”esikuva”. Tavallaan tykkään olla äänessä mutta en näkyä. Tämän vuoksi en ole ikinä pitänyt blogimaailmaan olennaisesti liittyvistä kekkereistä, palkintogaaloista ja PR-kissanristiäisistä, niissä on aina jotenkin vaivaannuttavaa. Täällä mä olen ja olen ikään kuin jotain.
Mutta nyt ollaan keväässä 2009. Blogilla oli jo nimikin: Karkkipäivä. Se oli ollut mielessä pitkään. Pidin sanan positiivisesta kaiusta ja se edusti jollain lailla tosi hyvin elämänfilosofiaani: jokainen päivä voi olla karkkipäivä. Koska jokainen päivä pitää sisällään mahdollisuuden ihaniin, kauniisiin ja hauskoihin kokemuksiin.
(Tähän väliin tarinankertoja minussa haluaa lisätä, että en ole suinkaan syntynyt ja kasvanut ”naminami-Marco-Bjurströminä” vaan pikemminkin Daria Morgendorferina, jonka elämännäkemystä värittivät sarkasmi ja pessimismi. Blogia edeltänyt aikakausi elämässäni sisälsi paljon hyvinkin harmaita sävyjä ja kävin läpi asioita, joiden seurauksena kasvoin karkkipäivä-ihmiseksi. Harmaastakin voi olla kiitollinen. Joskus, tai ehkä useinkin, harmaan läpikäyminen johtaa väreihin.)
Nimi oli valmiina, tietokoneen kansiot täynnä meikkikuvia, sormet syyhysivät näppäimillä. Vähän liikuttava ja kömpelö mutta suloinen banneri tehtynä. Avaanko blogin? Oliko minulla sellaista sanottavaa kosmetiikasta, jota muut haluaisivat lukea?
(Lähiömutsi-blogia pitävä Hanne Valtari kirjoittaa ”Unelmahommissa”-kirjassaan 8 vuotta myöhemmin: ”Hyvällä bloggaajalla täytyy myös olla sanottavaa. Lähiömutsin perustamista miettiessäni minulla oli käsissäni yleismaailmallinen aihe, äitiys. Mitä enemmän aiheeseen sukelsin, sitä enemmän tahdoin työstää ajatuksiani muidenkin kuin vain miehen, perheen ja ystävien kanssa. Koin vahvasti, että minulla oli sanottavaa. Se saattaa kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta tämä itsekeskeisyys on bloggaajan tärkeimpiä piirteitä. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei ole blogia”.)
Tietämättä vielä vastausta kysymykseen, tein sen. Karkkipäivä avautui huhtikuun 22. päivä 2009.
Vuonna 2009 ei harkittu blogin avaamista samoilla kannustimilla kuin esimerkiksi Valtari, joka vuonna 2011 perusti bloginsa tietäen jo alun alkaen että ”tästä tehdään jotain isompaa”, panostetaan enemmän kuin harrastukseen.
Minun blogini alkoi harrastuksena.
En mainostanut Karkkipäivää muualla kuin kauneuskeskustelupalstallani. Näinkin vaatimattomalla näkyvyydellä se saavutti pian ihan mukavat kävijämäärät. Muistan, kun asensin muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen Google Analyticsin, ja se kertoi, että minulla oli päivässä 200 kävijää. Ihan sydän nuljahti. Se tuntui mielettömältä.
Minulla oli yleisö. Sain jakaa meikki- ja nettikauppavinkkejäni ihmisille, jotka halusivat kuulla niistä.
Tuohon aikaan kauneusblogeja oli Suomessa niin vähän, että kaikilla vähänkään aktiivisilla kosmetiikkablogeilla oli varmasti lukijoita. Samalla joukosta oli myös helppo erottua.
Samana vuonna blogin perustanut Virve saavutti välittömästi suuren suosion omintakeisella ”ostolakko”-konseptillaan ja rikkaalla ja hauskalla kirjoitustyylillään, ja meikkitaiteen saralla vahviin vaikuttajiin kuului etenkin Mustaa Kajalia –blogin Heidi.
Itse keskityin Karkkipäivässä aluksi värimeikkeihin ja ennen kaikkea luomiväreihin. En varmastikaan ollut blogosfäärin lahjakkain meikkaaja, mutta kaiketi tavassani opastaa meikkauksen perusteisiin ja värien rohkeaan käyttöön oli jotain sellaista ruohonjuuritason meininkiä, jota ei löytynyt muista sen ajan blogeista. Överiselkeydessään tyylini puhutteli tietynlaista, rautalankatyylille nälkäistä lukijakuntaa.
Ihonhoitopuoli ei minua mainittavasti kiinnostanut, sillä voidepurkithan olivat tylsiä ja värittömiä. Värikäs sisältö oli minun juttuni.
Fokukseeni vaikutti epäilemättä myös se, että ihoni on yhtä ajanjaksoa lukuun ottamatta ollut aina helppohoitoinen, eikä minun ole tarvinnut nähdä vaivaa löytääkseni sopivia tuotteita. Hoidin ihoani tunnollisesti kiinnittäen huomiota erilaisiin koostumuksiin, mutta en erityisesti jaksanut innostua uusista sarjoista tai seurata ihonhoidon trendejä.
Käänne tapahtui, kun luin Rita Stiensin kirjan Totuus Kosmetiikasta. Kiinnostuin luonnonkosmetiikasta ja yhtäkkiä voidepurkkien sisältö ainesosineen tuntui hurjan kiehtovalta. Kosmetiikan ainesosat ja ”kemia” oli kiinnostanut minua jo aiemmin, mutta aiempi kiinnostus kohdistui vain hiustuotteisiin. (Olin se ikuinen parhaiten silottavan ja pehmentävän hoitotuotteen etsijä..)
Samoihin aikoihin olin aloittanut kosmetiikkamyyjän opinnot. Myös tämä vaikutti ratkaisevasti blogini sisältöön.
Kosmetiikkamyyjän opinnot? Kyllä! Tampereelle muuton myötä olin vihdoin kypsynyt ajatukseen harrastuksen laajentamisesta ammatiksi, ja nähdessäni Valkeakosken Aikuisopiston kurssitarjonnassa ilmoituksen myynnin ammattitutkinnosta, suuntautumisena kosmetiikkamyyjä, nappasin kiinni heti.
Yhden lukukauden mittainen, ammatilliseen kosmetiikkahörhöyteen johtava opiskelurutistus tuntui kuin taivaasta laskeutuneelle mahdollisuudelle. Opinnot ainesosakursseineen ja koulua seurannut työllistyminen inspiroivan purkkimeren keskelle toivat ihonhoidon ja ainesosa-analyysit luonnolliseksi osaksi Karkkipäivää.
Luonnonkosmetiikkaan hurahtaneelle bloggaajalle etenkin luonnollisten ja synteettisten ainesosien vertailu oli innostava aihe, ja tämän näkökulman jutut olivat blogin alkutaipaleella tyypillisiä. Vuosien varrella ainesosatuntemukseni on laajentunut ja syventynyt, ja nyt tiedän, ettei luonnollinen aina ole iholle parempi - vaikka se edelleen on oma mieltymykseni ja valintani.
(Jotkut luonnonkosmetiikan puolestapuhujat osaavat esittää synteettisen kosmetiikan pelkästään huonossa valossa mikä helposti vaikuttaa tiedonhaluisen, innokkaan ja vaikutteille alttiin ”keltanokan” käsityksiin. Fiksu ja riittävän perehtynyt vihreän linjan kannattaja ei teilaa normikosmetiikkaa ja esitä luomua ainoana parhaana vaihtoehtona kaikkien iholle.)
Kirjoitin ensimmäisen ainesosia koskevan kirjoitukseni lokakuussa 2009 otsikolla ”Neiti Etsivä ja voidepurkin sisällön arvoitus”. Kirjoitus käsitteli luksusvoiteen ja halvan voiteen eroja, ja esitteli luonnollinen vs. synteettinen –näkökulman ohella toisen, minulle hyvin ominaisen vinkkelin. Teema on kulkenut mukana läpi kaikkien blogivuosien. Kalliin ja edullisen kosmetiikan vertailu on minusta erittäin kiinnostavaa ja hauskaa, ja rakastan uppoutua eri brändien ja markkinointiviestinnän maailmaan.
Karkkipäivän kolmantena vuonna minua haastateltiin Helsingin Sanomien NYT-liitteeseen kerrottuani, kuinka 20 euron seerumi ja 75 euron tehotiiviste olivat käytännössä samaa kamaa. Kun toimittaja tuli Helsingistä saakka haastattelemaan minua ja ottamaan kuvia juttuun, mietin, että nyt olin varmasti saavuttanut blogirintamalla kiiltävimmät kannukseni.
Tammikuussa 2010 avautui Suomen ensimmäinen blogiportaali, Indiedays. Alusta kokosi yhteen maamme suosituimmat muotiblogit ja oli jotain ihan uutta ja jännää, kaupallinen alusta jonka bloggaajat saivat sivustolta palkkiota bloginsa pitämisestä.
En oikeastaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota Indiedaysiin muuten kuin ilmiönä, muotigenren blogit olivat minulle jotain kaukaista. Tunsin Indiedaysin blogeista vain Mou Moun, joka oli silmissäni jo jonkinlainen some-julkkis. (Olin ihan liekeissä kun Mou Mou joskus jätti blogiini kommentin..!).
Indiedaysin toimintaidea oli nerokas: koottiin yhteen suosittuja blogeja yhdelle sivustolle, ja sivustolle myytiin mainosbannereita. Koska blogit vetivät valtavasti lukijoita, myös mainokset saivat paljon näyttöjä. Yhteisön kautta oli myös mahdollista tehdä kaupallisia kampanjoita mainostahon kanssa.
Muotiblogien rinnalla pienet kauneusblogit eivät olleet kaupallisesti kiinnostavia, ja kaupallisuus minun genreni blogeissa oli yhtä kuin se, että joskus saattoi saada tuotteen testiin veloituksetta. En ollut Karkkipäivää perustaessani edes tullut ajatelleeksi, että bloggaamiseen saattaisi liittyä a) jotain kaupallista tai b) jopa ansaintamahdollisuus. Vuonna 2009 tällaiset asiat olivat aivan vauvan kengissä.
Hämmästykseni olikin suuri, kun keväällä 2010 sain sähköpostia Indiedaysin perustajalta ja toimitusjohtajalta Esa Suuriolta. ”Sinulla on mielenkiintoinen blogi. Olemme laajentamassa bloggaajajoukkoamme ja blogitarjontaamme ja keskustelisin mielelläni kanssasi tähän liittyen. Täydennämme Indiedaysin sisältöä kosmetiikkablogilla ja sinun blogisi on sellainen jonka haluaisimme.”
Sitä tunnetta en unohda. Olin samaan aikan kuin puulla päähän lyöty, hämmentynyt ja imarreltu. En ensin tiennyt miten suhtautua. Indiedays-portaali blogeineen tuntui olevan todella kaukana minusta, muotibloggaajat vaikuttivat jopa pelottavilta kun olivat niin ”kuuluisia”. Minä ja Karkkipäiväkö voisimme liittyä osaksi jotain sellaista..?
Suostuin kuitenkin tapaamiseen ja loppu on niin sanotusti historiaa. Karkkipäivästä tuli Indiedaysin ensimmäinen kauneusblogi.
Olin osa Indiedaysin yhteisöä melkein kahdeksan vuotta, se on pitkä aika. Siinä ajassa tapahtui paljon; muotiblogien dominanssi hiipui ja yhteisö täyttyi monenlaisista lifestyle- ja perheblogeista. Alkuvuosien ”kuka ei kuulu joukkoon?” –tunteeni mureni ja pikkuhiljaa rentouduin, sain itseluottamusta ja kasvoin osaksi Indie-perhettä.
Indiedays-vuosina Karkkipäivän kehitys oli huikeaa. Innokkaana tilastonissenä taltioin jokaisen kuukauden luvut Excel-taulukoihin ja saatoin seurata, kuinka blogin kävijämäärät kasvoivat vuosi vuodelta. Koska kävijämääristä ei puhuttu avoimesti, en osannut verrata lukuja muihin blogeihin enkä pystynyt arvioimaan, onko blogini niin sanotusti suuri. Olin joka tapauksessa iloinen siitä, että yhä useampi vaikutti löytävän blogini.
Aloin tienata blogilla yhä paremmin, ja tulot kasvoivat ensimmäisen vuoden taskurahoista merkittäväksi sivutuloksi. Tuohon aikaan tulot eivät olleet erityisen riippuvaisia sisältöyhteistöistä vaan niitä kertyi mukavasti portaalin myymien mainosbannerien tuoman potin kautta. Käytännössä saatoin kirjoittaa blogiani samaan tyyliin kuin ensimmäisenä vuotena, solmimatta sopimuksia kaupallisista kampanjoista. Tulot tulivat passiivisesti mainosbannerien kautta.
Indiedays-yhteisön ohella suurin yksittäinen kävijämääriin vaikuttanut tekijä on sisällön laajentaminen matkailuun.
Se hyppy oli yksi jännittävimpiä ja pelottavimpia blogini aikana.
Halusin syksyllä 2012 toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja lähteä yksin pitkälle reppureissulle maailmalle.
Sain töistäni matkaa varten virkavapaata, joka kuitenkin odottamatta viime hetkellä kutistettiin alle puoleen alun perin luvatusta. Jouduin tekemään nopean päätöksen. Tekisinkö reppureissuni lyhyempänä versiona ja jäisin hyvään, vakituiseen työpaikkaani? Vai lähtisinkö toteuttamaan todellista haavettani pidemmästä reissusta, mikä tarkoittaisi irtisanoutumista ja epävarmaa taloudellista lähitulevaisuutta?
Valitsin jälkimmäisen. Koska tienasin blogilla jo sen verran että saisin ainakin vuokran maksettua, päätin uskaltaa heittäytyä ja luottaa siihen, että pärjäisin taloudellisesti sen aikaa kunnes löytäisin matkan jälkeen uuden työn. Lisäksi jäin kosmetiikkamyymälään ”tarvittaessa kutsuttava” –sopimuksella, ja saisin siitä vielä vähän lisätuloja. Tuntui hyvältä kun ei tarvinnut ihan kokonaan sulkea myymälän ovia.
Lähdin matkalleni. Samalla Karkkipäivä oli kokeva suuren, vaikkakin väliaikaisen muutoksen: pesunkestävä kosmetiikkablogi muuttuisi kolmen kuukauden ajaksi matkailuaiheiseksi. Lisäksi lähes päivittäinen julkaisutahti tulisi hidastumaan merkittävästi. Tiesin, että se oli suuri riski, mutta unelmani toteutus oli nyt prioriteetti. Ehkä saisin lukijat takaisin matkan jälkeen..?
Blogiscenessä oli, ja on varmaan edelleenkin yleisesti tiedossa, että blogin aihepiirin yhtäkkinen dramaattinen vaihtaminen johtaa yleensä suosion laskuun. ”Pidä punainen lanka, älä muuta blogin tyyliä liikaa”, näin kuului suosiostaan välittävän bloggaajan kultainen ohje. Ja nyt minä olin luopumassa langastani koko syksyn ajaksi.
Jännitti niin kamalasti.
Lopputulema oli se, että kun palasin matkaltani, lukijakuntani oli päinvastoin kasvanut. Se oli kasvanut paljon.
En tietenkään voi tietää, vaikuttiko muutokseen juuri reissuirtiottoni vai jokin muu seikka blogosfäärissä, mutta seikkailtuani Kreikan saarilta Albaniaan ja sardinialaisen Couchsurfing-lähentelijän kauhusohvalta Manhattanin pilvenpiirtäjien syliin, blogini oli saavuttanut kävijämäärällisesti ja arvostuksellisesti pisteen, että siitä tuli minulle täysipäiväinen työ. Tai toisin ilmaistuna: siitä oli muodostunut sisältökokonaisuus, jonka tuottamisesta minulle oltiin valmiita maksamaan täysipäiväistä työtä vastaava palkkio.
Reissuani seuranneena kesänä Indiedays tarjosi minulle uutta, parempaa sopimusta.
Alkoi uusi aikakausi.
Olemme vuodessa 2013.
Olin iloinen ja ylpeä saavutuksestani, mutta samalla tunsin pienten huolen tunteiden nostavan päätään.
Olin jo aikaisemmin havainnoinut internet-ympäristön ja hitaista harrastuksista luopumisen negatiivisia vaikutuksia itseeni, ja jos blogista muodostuisi pääasiallinen tulonlähteeni, oli selkeänä vaarana yhä vain kasvava ajankäyttö internetin ja tietotekniikan parissa. Netti ja sosiaalinen media olivat minulle jo nyt selvästi addiktoiva substanssi. Oliko tämä siis viisas tie?
Huolenaiheet tiedostaen jatkoin kuitenkin.
Vahvin tunne sanoi, että totta kai minun tuli nyt satsata täysillä – olin onnistunut vailla mitään suunnitelmallisuutta kääntämään harrastuksen tuloa tuottavaksi toimeksi jolla saatoin elättää itseni. Kuka jättäisi tällaisen tilaisuuden käyttämättä? Koin, että minulla oli käynyt ihan satumainen tuuri ja leijuin onnen sfääreissä. Tässä minä kirjoittelin purkeista ja chihuahuoista ja maarianhaminalaisen vuokrahuoneiston plyysisohvasta - ja joku taho halusi maksaa siitä. Ja vielä aika hyvin.
Siispä jatkoin. Tämähän oli fantastista. Nyt minulla oli kaikki päivän tunnit aikaa kirjoittaa.
Kirjoitin paljon. Koska kirjoittaminen on tosi hauskaa, sitä teki mielellään. Minulla oli jatkuvasti enemmän aiheita kuin ehdin työstää ulos.
Vuodessa on 365 päivää, ja vuonna 2013 kirjoitin 397 postausta - enemmän kuin yhden päivässä. Sama tahti jatkui seuraavana vuonna – 389 postausta. Ja sitä seuraavana – 343 postausta.
Aihepiirit laajenivat ja blogi alkoi kehittyä yhä enemmän lifestyle-blogin suuntaan. Kirjoitin ripsivärien rapinasta, itsetunnosta, parfyymien tuoksunuoteista, siitä kun liikunta vituttaa, pakastekalaresepteistä, budjettimatkailusta Kreikan saarilla, ikävästäni kun sisareni oli kaukana. Kirjoitin tyylittömyydestä, trikoopaidoista, hainhammasklipseistä ja kookospuurosta. Illalla nukkumaanmennessä odotin jo että olisi aamu, saisin keittää kahvia ja avata koneen keittiön pehmeässä hämärässä.
Aamut olivat lempiaikaani.
Vuonna 2016 blogini oli suositumpi kuin koskaan ja minä väsyneempi kuin koskaan.
Olin seitsemän vuotta tehnyt jotain, joka oli ihan sairaan hauskaa ja antoisaa. Samalla olin luopunut jostain olennaisen tärkeästä: muusta ajasta.
Olin antanut blogin tulla saumattomaksi osaksi elämääni, ei ollut blogiaikaa ja sen ulkopuolista aikaa. Saatoin ulkoisesti tehdä muuta, olla luontopolulla, ravintolassa, taidemuseossa, – mutta missä tahansa olinkin, mietin blogia ja ideoin uusia postauksia. Minusta oli ihan perusteltua, että oli näin. Blogihan oli elämäntapani.
Sain yhä useammin kuulla läheisiltäni; ”Kuuntelitko edes mitä äsken sanoin..?” ”Tunnut olevan jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä”.
Kuulin mitä muut sanoivat ja tiedostin ongelmat itsekin, mutta oli valtavan vaikea myöntää, että niin ihanalla tekemisellä kuin blogin kirjoituksella saattoi olla myös huonoja vaikutuksia. Yritin keksiä keinoja joilla hallita somessa ja blogin parissa vietettyä aikaa. En onnistunut.
Erityinen ongelma olivat numerot; olin addiktoitunut lukuihin. Seurasin tilastoja jokainen päivä ja jos en saavuttanut tavoitettani, kirjoitin lisää. Halusin nähdä lukujen vain kasvavan.
Keväällä 2016 istuin mökin saunassa ja sanoin ensimmäistä kertaa ääneen: olen tosi väsynyt. Minun on pakko lopettaa lukujen tuijotus. Minun on pakko hidastaa.
Heinäkuussa matkustimme Ranskaan juhlimaan ystäväni häitä. Hotellin aamiaisella Pariisin lentokentällä tein puhelimeeni muistiinpanon. Siinä luki: ”Vietän liian paljon aikaa netissä. Haluan olla enemmän läsnä läheisilleni.”
Blogitauko nousi ensimmäisen kerran ajankohtaiseksi.
Häiden jälkeen matkasimme Sveitsiin. Alppien vaellusreiteillä annoin pääni tyhjentyä ja väsymys alkoi vihdoin hellittää. Annoin otteen heltyä.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en katsonut blogin tilastoja kuukauden aikana kertaakaan.
Akut latautuivat ja syksyllä tunsin toipuneeni. Olo tuntui taas omalta itseltä. Kävin lukijoiden kanssa Madará-vierailulla Riiassa ja lähdin syyskuun koittaessa tuttuun tapaan Kreikkaan. Mieli oli hyvä ja kevyt, eikä blogitauko tuntunut enää tarpeelliselta. Päinvastoin, kuplin taas uutta intoa ja energiaa.
Tätä energiaa toi muun muassa uusi blogikoti – olin kahdeksan vuoden jälkeen pakkaamassa Karkkipäivän kasaan ja muuttamassa Indiedaysilta A-Lehdille. Kalevan ostettua Indiedaysin portaalissa tapahtui muutoksia, joiden seurauksena osa indieläisistä, minä mukaan lukien, koki alustanvaihdon ajankohtaiseksi.
Kauneus & Terveys –lehti oli osoittanut kiinnostusta Karkkipäivää kohtaan jo aiemmin, ja muutto aikuisempaan blogikotiin tutun lehden siipien alle oli kutitellut mielen pohjalla viime vuodet. En ollut enää ”nuorisobloggaaja” vaan kohta 4-kymppinen kauneudesta ja hyvinvoinnista kirjoittava lifestyle-bloggaaja.
Hetki uudelle blogikodille oli oikea.
Uuden alun myötä aloin muuttaa asennettani ja toimintatapojani. Ensimmäiseksi aloin opetella numeroista luopumista. Se on myönnettävästi ollut vaikeimpia paloja, mutta hyvän ”shokkikäsittelyn” tehtävään antoi blogiosoitteen muutoksen mukanaan tuoma kävijämäärien vääjäämätön (joskus hetkellinen, joskus pidempiaikainen) putoaminen.
Oli tavallaan hyvää ”terapiaa” tilastofriikille opetella suhtautumaan blogiinsa uudella tavalla muuttuneiden kävijämäärien kautta. Oivalsin, että olin jo vuosia identifioinut blogin menestymisen vahvasti lähes pelkästään numeroihin ja käyttänyt niitä suosion ja laadun mittana. Paljon kävijöitä --> teen varmasti laadukasta työtä. Vaikka yhtä lailla asiaan vaikuttaa myös määrä: paljon postauksia --> paljon kävijöitä.
Numeroaddiktiosta irtautuminen on ollut hidasta, joskin koko ajan eteenpäin menevää työtä.
Nyt tunteeni on se, että valitsen laadun mittariksi mieluummin hyvän sisällön, ja parasta sisältöä voin tuottaa paremmalla omalla hyvinvoinnilla. Siihen kuuluu myös hitaampi kirjoitustahti.
Ensimmäinen vuosi K & T:llä sujui mukavasti ja kotiuduin A-Lehdille nopeasti. Viihdyn ja koen, että olen nyt rauhallisemmassa ympäristössä joka tukee suuntaani lempeämmästä tahdista. Tunnen kiitollisuutta mahdollisuuksista joita olen saanut. Täällä on hyvä porukka joka koostuu niin ihanista kanssabloggaajista kuin A-Lehtien tiimistä. Saan olla oma itseni ja meidän bloggaajien yksilöllistä tyyliä kunnioitetaan.
Helmikuussa oli kuitenkin aika pysähtyä. Kerroin että olin uupunut, en saanut asioita tehtyä loppuun ja jatkoin kamppailuani keskittymisvaikeuksien kanssa.
Jäin vihdoin tauolle, joka olisi pitänyt ottaa jo aikaa sitten. Vaikka olin viime vuoden ajan hidastanut, en ollut hidastanut tarpeeksi - avainsana oli pysähtyminen. Minun piti mennä kokonaan pois ympäristöstä jossa olin vaikuttanut viimeiset yhdeksän vuotta, jotta sain siihen ja tekemiseeni uuden perspektiivin.
On tärkeää pystyä myöntämään, jos jokin asia muodostuu ongelmaksi eikä sitä hallitse. Kohtuus ja tasapaino on hyvä pitää mukana kaikessa. Olen helposti addiktoituva luonne ja teen minulle mieleisiä asioita äärilukemissa; ei riitä että on 5 kirjaa lainassa kirjastosta, niitä pitää olla 105. Ei riitä että on 10 kirjeystävää, niitä on 45.
Jos olisin kiinnostunut puutöistä, olisin varmaan se tyyppi joka aamuyöllä havahtuu siihen ettei ole muistanut syödä koko päivänä vaan on tauotta nikkaroinut uutta meikkiensäilytyshyllystöä.
Internet ja etenkin sosiaalinen media on minulle addiktio ja selvästi olen "tehnyt" niitä liikaa. Mutta niillä on myös mielettömän hienot puolensa ja netti on tuonut muassaan paljon fantastisia asioita, en halua pyyhkiä pois niistä mitään.
Olen saanut internetistä ystäviä, tukea, tietoa, jopa työmahdollisuuksia. Olen saanut ilahduttaa muita ihmisiä, olen voinut auttaa toisia pienten meikkivinkkien kautta aina lomamatkan järjestelyyn. Olen saanut lukijoilta palautetta joka on vetänyt kyyneliin ilosta ja liikutuksesta. Mutta digikoukun negatiivista puolta ei voi kiistää, ja sille on tehtävä jotain.
Tauon aikana ymmärsin viimein, miten asian kanssa toimia. Turhaan olen miettinyt ratkaisuja siihen, miten voisin järjestää päivittäisen nettiaikani niin, että se olisi järkevää ja harmonista. Vastaus on kunnon etäisyyden ottaminen, ei kellonaikarajoitteissa rämpiminen.
Uskon, että vain riittävät tauot auttavat säilyttämään tasapainon. Tekee hyvää välillä levätä ja palautua digitaalisen ympäristön ylistimulaatiosta. Olla täysin poissa näiden ärsykkeiden vaikutuspiiristä useita päiviä, ei vain yöunien tai iltapäivän verran.
Palautumiseen auttaa hidas tekeminen ja ympäristö kuten sohva ja kirja tai metsäinen lenkkipolku. Se, kun ei voi tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Kun malttaa sulkea kymmenet samaan aikaan huomiota vaativat ärsykkeet ulkopuolelle ja rauhoittua jopa täyteen tekemättömyyteen, sillä on mieletön voima. Mielessä kimpoilevat asiat konkreettisesti lakkaavat lepattamasta ja laskeutuvat aloilleen. Tulee hiljaista.
Hitauden vastapainona on sitten taas ihanaa omistautua vauhtiympäristölle ja klikkailla vinhasti niin että näppis kuumenee. :)
Tästä eteenpäin pidän välillä päiviä tai tarpeen vaatiessa viikkojakin digilomaa. Jos minusta ei joskus hetkeen kuulu, niin kuuluu sitten taas jonkin ajan kuluttua. :)
Toivon ja uskon, että tämä on minulle toimiva tapa ”harrastaa nettiä”. Ja jatkaa Karkkipäivää sillä innolla ja rakkaudella, kuin aina.
Kiitos kun luitte tarinani ja kiitos niin uusille kuin vanhoillekin lukijoille. Tästä jatketaan.
.
Kuvat: Sanni ja Unsplash
Olen rauhoittunut. Monina päivinä olen ollut tekemättä mitään suunnitelmallista, nauttinut siitä että ei "tarvitse" tehdä mitään. Paitsi että olen käynyt töissä mikä on ollut aivan ihanaa. Tavallista toimistotyötä yhdeksästä viiteen. Työ, joka jää töihin kun lähdet kotiin. Kotona olen vain ollut.
Minulla oli tavoitteita, joita kaikkia en (vielä) saavuttanut, mutta ei se mitään. En esimerkiksi ole saanut luettua kuin alle 10 sivua kerronnallista kirjallisuutta. Se on parempaa keskittymisharjoitusta aivoille kuin tietokirjallisuus, mutta Stieg Larsson on saanut jäädä kauneudenhoidon ja matkailukirjojen jalkoihin. Olen tilannut pari K-Beauty-kirjaa ja lukenut Katja Kokon Aidosti Kaunis -kirjan. Kon-Marikin on löytänyt paikan yöpöydältä. Sitä en saanut vielä loppuun (huono suomennos tai en tiedä miksi kirjaa on vähän tylsä lukea), mutta yhden ison kaapiston sisällön olen konmarittanut.
Tässä tavoitteessa olen onnistunut: olen saanut todella hyvin etäisyyttä nettiin.
Puhelin on ollut välillä kiinni monta päivää, avasin sen yhdellä viikolla vain iltaisin jos halusin soittaa jolle kulle. Olen viettänyt talvea pääsääntöisesti Maarianhaminassa, ja täällä käytän nettiä puhelimen kautta. Kun puhelin on kiinni, netti on kiinni.
Kehoon on laskeutunut ihan erilainen olo kun ei istu tuntikaupalla päivisin tietokoneen äärellä.
Täyttä nettilakkoa en ole pitänyt, se ei ollut tarkoituskaan. Sähköposteihin olen vastannut muutamina päivinä viikossa ja välillä laittanut kuvia Instagramiin. Kahvitauolla töissä olen lukenut uutisia Hesarin ja Ylen sivuita. Tänä talvena jopa tiedän, mistä uutisissa on puhuttu. Mitään hinkua jäädä roikkumaan nettiin ei ole tullut. Useina päivinä en ole käynyt netissä lainkaan.
Silloin kun olen ollut netissä, olen opetellut vastustamaan impulsseja klikata auki uusia sivuja tai lähteä tekemään jotain muuta asiaa kun edellisen sivun lukeminen tai sähköpostiin vastaaminen on vielä kesken. Se on vaikeaa ja vaatii paljon työtä ja itsekuria.
Jos jotain olen oivaltanut niin tämän: ihan parasta lepoa internetistä ja tekemisen kierteestä on ulkoilu.
Lukeminen, ruoanlaitto ja yksin olohuoneessa tanssiminenkin ovat loistavia anti-digitaalisia rentoutumiskeinoja, mutta mikään ei voita ulkona luonnon keskellä liikkumisen palauttavaa voimaa.
Olen ollut siinä tilassa että jopa kuntosali on tuntunut liian suorittavalta, ja salitreenikin on jäänyt tauolle. Lihaskunnosta huolehtiminen on kuitenkin mieluista, ja punttitreenin sijaan olen huoltanut lihaksistoa kevyemmällä kotijumpalla; kotoa löytyy uskollinen jumppakuminauhani sekä 8 kilon kahvakuula joilla saan jumpattua koko kehon loistavasti. Kylie Minoguen Best Of soimaan ja kuula heilumaan :) Ihan mahtavaa.
Lempparibiisini on muuten Better The Devil You Know - biisin soidessa huvitan itseäni usein kuvittamalla päässäni mauttoman musiikkivideon jossa olen itse tähtenä ^_^
Mutta parasta on ollut ulkoilu.
Olen tehnyt pitkiä kävelylenkkejä niin tutuilla kuin uusillakin reiteillä, Kallaveden jäällä Kuopiossa, Pyhäjärven rannalla Tampereella ja Slemmernin jäätiellä Ahvenanmaalla. Ahh, tänä talvena on voinut kävellä Slemmernillä...!
Vuoden tauon jälkeen olen palannut avantouinninkin pariin, paras paikka siihen on Tampereen Rauhaniemi.
Viime talvi oli jotenkin niin hektinen että avanto jäi kokonaan, oikeastaan ihan unohtui. Rauhaniemen ison saunan ylälauteilla istuessa tajusin, kuinka paljon olen avantoa ja kansankylpylän tunnelmaa kaivannut.
Aiemmin mietin, onko minulla Tampereella lainkaan lempipaikkaa. Onhan minulla. Se on Rauhaniemi, ilman muuta.
Upeimmat ulkoiluhetket koin kuun alussa Alpeilla kun toteutin pitkäaikaisen haaveeni nähdä talvinen Sveitsi ja vaeltaa lumisilla patikkareiteillä. Tunsin, että juuri tätä tarvitsen nyt. Pieni reissuni oli ihanimpia matkoja koskaan. Kohteeni oli Zermattin kylä Matterhornin kainalossa.
Minulla on maailmalla paljon ystäviä, niin ihmisiä kuin paikkojakin, ja Zermatt on yksi parhaimpia ystäviäni. Kun tapaan maantieteellisiä ystäviäni, jälleennäkemisen ilo on yhtä intensiivinen kuin ihmisystäviä tavatessa.
Olen oivaltanut, että tämän vuoksi olen sellainen matkailija, joka niin mielellään palaa samoihin paikkoihin uudestaan. Joistain paikoista tulee enemmän kuin matkakohteita - niistä tulee ystäviä.
Patikoin kolmen päivän aikana melkein kaikki auki olevat talvivaellusreitit Zermatissa. Söin höyryävää keittoa rinneravintolan terassilla lumisateessa, join glühweinia ja välillä en nähnyt mitään kun oli niin sumuista.
Olin hyvin onnellinen.
Olin matkalla ilman tietokonetta ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen.
Yksi juttu, mitä rakastan.
Olen katsellut karttoja. Ihan pienestä pitäen olen ollut valtavan viehättynyt kartoista. Maantiede ja etäisyydet kiehtovat minua ja minulle tuottaa suurta mielihyvää katsella karttoja ja hahmottaa eri alueiden ja paikkojen mittasuhteita ja etäisyyksiä toisiinsa. Tuossa menee vuoristo, tuolla on järviä, aa, nämä maat ovatkin itse asiassa näin lähellä toisiaan.
Karttojen katselemisen tuomaa iloa on vaikea selittää. Karttojen selailu rentouttaa, mutta ne voivat yhtä lailla myös stimuloida ja saada aikaan halun matkustaa jonnekin. Toisaalta karttojen katselu on itsessään kuin pientä matkailua. Lentoyhtiöiden reittikarttojen tutkiminen lennoilla on myös mieleistä puuhaa ja auttaa ohjaamaan ajatuksia pois lentopelosta. (Ehkä ironista ;))
Rakkain karttakirjani on Gummeruksen Maailman Atlas jonka olen perinyt äidiltä. Se on vuodelta 1985. :) Eurooppa on vähän eri näköinen sen sivuilla.
Minulla on ollut hyvä tauko.
Toivon, että tulen pitämään näitä jatkossakin. Ehkä viikon siellä, toisen täällä.
Se tuntuisi hyvältä reseptiltä. :)
Hei kaikki! En ole ihan vielä palaamassa tauolta, mutta halusin laittaa pienen tervehdyksen ja kertoa, että voin hyvin ja paussi on tehnyt hyvää. Voi sanoa, että kuvan sininen pipo on viihtynyt päässäni tiiviisti viimeisen kuukauden aikana ja olen nauttinut talvesta ulkoillen enemmän kuin koskaan. Ihanaa, että tänä vuonna saatiin kunnon rehellinen talvi :)
(...ja miksi minulla on kuvassa hihaton paita keskellä talvea, siitä voin kertoa ehkä myöhemmin. Mutta lyhyesti: tuli kuuma :))
Haluan myös vinkata, että tämän viikon perjantaina ja lauantaina on Helsingissä Pro Luonnonkosmetiikka ry:n järjestämät Luonnonkaunis-messut.
Jos olette sinne päin suuntaamassa, niin tulkaa moikkaamaan minua Laveran (NHS Oy) osastolle, olen siellä töissä kumpanakin messupäivänä. Tuttuun tapaan tämä puhelias "kosmetiikkapapupata" pursuaa ihonhoito- ja meikkivinkkejä, ja nyt NHS:n talliin on muuten liittynyt myös meikkimerkki Benecos. Ah, sudit odottavat jo valmiina rivissä meikkivyössä...! ^_^ NHS:n osastolla on kaikki Laveran tuotteet -40% alennuksessa ja varmasti messujen muillakin osastoilla on huikeita tarjouksia, joten nyt kannattaa napata kiinni tilaisuudesta täydentää tuotevarastot superhinnoin :)
Ohjelmassa on myös mielenkiintoisia luentoja, kuten Sulapac-pakkausvaihtoehdoista muoville, Naviterin (Ekopharma, Atopik...) Anni Linnavirran luento luonnonkosmetiikasta herkkäihoisille sekä Anja Nysténin luento kosmetiikkamainonnasta. Nämä omia tärppejäni :)
Ainoa miinus siinä, että on itse töissä on se, ettei pääse kuuntelemaan noita kiinnostavia esityksiä. :) Mutta menkäähän te :) Koko ohjelman voi lukea täältä.
Kuulemisiin! <3 On sellainen kutina, että olen palailemassa blogin pariin tämän kuun aikana. Mutta rauhassa, rauhassa :)
Minun on pitänyt kirjoittaa tämä jo vaikka kuinka pitkään: Karkkipäivä jää pienelle tauolle.
Sen sijaan jääkaapin seinään on laitettu magneetilla lappu jossa lukee: "Tee nämä postaukset ennen taukoa". Siihen listaan on ilmestynyt uusi ranskalainen viiva toisensa jälkeen.
Ne viivat on nyt hellästi mutta päättäväisesti siirretty "tee nämä tauon jälkeen" -tilaan.
Minulla on ollut pitkään ajankäytöllisiä haasteita, joita en ole salaillut. Olen todella pitkään tuntenut väsymystä ja jatkuvasti vallitsevaa levottomuutta siitä, että en saa asioita loppuun. Koko ajan on tekemistä ja sen päälle keksin vielä lisää tekemistä. En osaa priorisoida. Melkein kaikki tuntuu yhtä kiinnostavalta ja tärkeältä ja sellaiselta, että se vaatii huomiotani.
Säännöllisesti blogiani lukevat tunnistavat aiheen. Toiveet tasapainon löytämisestä ja hidastamisesta ovat kurkistelleet riveillä ja niiden väleissä viime vuosina yhä vain useammin.
Vietän liikaa aikaa tietokoneella, internetissä ja somessa, näin asia on yhtään kaunistelematta. Vietän liikaa aikaa ylipäänsä tehden jotain, vastaten odotuksiin; omiini tai toisten. Oikeisiin tai oletettuihin. Olen täyttänyt päiväni loputtomalla puuhalla aamusta iltaan ja ajautunut elämäntapaan, joka kroonisesti ylikuormittaa aivojani. Kuvittelen tekeväni jotain tärkeää ja koen asioiden suorastaan vaativan suoritustani ja huomiotani, mutta samalla näköni on hämärtynyt monille paljon tärkeämmille asioille.
Tiedättekö miltä tuntuu, kun ei vain malta hidastaa? Vaikka väsyy, ei osaa lopettaa? Ei osaa asettaa rajoja?
Olen tehnyt päivistäni raskaiden prosessien jonon jota en enää itse näe vaan pidän sitä normaalina.
Mietin pitkään, millä lailla tauostani kertoisin. Oikeastaan olisin halunnut vain kirjoittaa: "Jään vähäksi aikaa lomalle somesta ja internetistä. Tavataan taas valoisampaan aikaan."
Mutta eihän tällainen puhelias tyyppi lopulta osannut niin kirjoittaa.
Olen kirjoittanut joistain haasteistani täällä aika avoimestikin, mutta nyt huomasin, että en yhtäkkiä olisi halunnut kertoa teille suoraan tästä asiasta. Blogit ovat viihdettä, niiden kuuluu ilahduttaa, hauskuuttaa, aiheuttaa lukijassaan myönteisiä tuntemuksia. Vaikka olen käsitellyt blogissani myös aiheita kuten stressi, itsetunto-ongelmat ja elämänhallinnan haasteet, huomasin että tästä en olisi halunnut puhua. En halunnut teidän tuntevan tätä.
Kirjoitin elokuussa paljon huomiota saaneen blogikirjoituksen "Kuinka päässä lyö tyhjää". Kuvailin tässä kirjoituksessa kaikki ne syyt, miksi minun olisi pitänyt pysähtyä jo aikaa sitten.
Vauhtiyhteiskunta ja kasvava informaatiotulva on ilmiö, jonka vaikutuksista ihmisiin kirjoitetaan yhä vain enemmän. Tammikuun 18. päivän Nya Åland -lehden pääkirjoituksessa tunnistin jälleen itseni.
Katarina Gäddnäs kirjoittaa (suomennos minun);
"Kasvava pinnallisuus ja ongelmat ovat seurausta yhteiskunnan nopeasta temmosta. Moni kärsii jatkuvasta informaatiotulvasta. Kahden kuluneen vuoden aikana on tuotettu enemmän informaatiota kuin viimeisimmän viiden tuhannen vuoden aikana yhteensä.
Altistumme jatkuvalle ylistimulaatiolle, informaatiota sanojen ja kuvien muodossa huuhtoutuu koko ajan ylitsemme. Kyseessä on valtava muutos joka on tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Meidän olisi pakko karsia informaatiovirrasta, mutta miten erottaa oleellinen kyberavaruuden jylinän keskeltä? Tämän hetken tutkimus ei tiedä miten yksilö selviää tästä pitkässä juoksussa, mutta on selvää, että stressi uhkaa vakavasti hyvinvointiamme.
Uusi luokkien välinen kuilu on jo muodostumassa niiden välille, jotka osaavat valita tarpeellisen informaation ja niiden, jotka hukkuvat informaatiotulvaan."
Minä kuulun niihin, jotka eivät osaa valita informaatiotulvasta. Jotka ottavat vastaan kaiken ja hamuavat vieläkin lisää.
Nyt pidän tauon informaatiotulvasta. Astun virrasta rannalle ja kävelen syrjään kohinasta. Yritän keskittyä, oikeasti keskittyä näkemään ja kuulemaan olennaisen.
Jotta voin sitten palata entistä eheämpänä ja kirkkaammalla katseella, olla iloinen, että tein tämän <3
Nähdään taas, rakkaat lukijat. Ehkä aurinkoisilla Kreikan saarilla huhtikuussa.
.
Kuvat: Unsplash ja Tiia Ennala
Olin jo julkaisemassa juttua Avrilin puhdistustuotteista, kun ryhdyin jutun alkuun kirjoittamaan lyhyeksi aikomaani "tietoiskua" Karkkipäivän kaupallisista yhteistöistä. Yhtäkkiä huomasin kirjoittaneeni niin paljon tekstiä että pidin parempana siirtää teksti ihan omaksi postauksekseen. Tässä se on:
Kerron tähän väliin jotain, jota minun on tehnyt pitkään mieli valottaa täällä blogissa. Aihe on kaupalliset yhteistyöt kosmetiikan nettikauppojen kanssa ja miten ne itse asiassa rakentuvat minun blogissani. 
Kirjoitan blogissani paljon tuote-esittelyjä ja arvosteluja, joista osassa on ’kaupallinen yhteistyö’ -merkintä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa ja miten se eroaa sellaisesta tuote-esittelystä, jossa ei ole tätä merkintää? Loppupeleissähän ihan jokainen tuote-esittely on siinä mielessä kaupallinen, että ne ovat tuotteelle mainosta. Itse ostamani tuotteenkin esittely on ”mainos” koska tuote saa sen kautta näkyvyyttä.
Minulla on lukuisia pitkän linjan yhteistyökumppaneita jotka ovat jo vuosien ajan lähettäneet minulle myymiään tai maahantuomiaan tuotteita. Tuotteista kirjoittaminen on vapaaehtoista ja saan itse päättää, kiinnostaako minua kertoa tuotteesta blogissa vai ei.
Valtaosa tuote-esittelyistäni pohjautuu näihin PR-tuotteisiin tai itse ostamiini tuotteisiin. Koska vastaanottamieni PR-näytteiden määrä ylittää realistiset mahdollisuudet kirjoittaa niistä kaikista tai ylipäänsä edes kokeilla kaikkia tuotteita omalle iholle tai hiuksiin, jää käytännössä noin 50% näytetuotteista kokeilematta. Näin ollen moni yhteistyökumppani lähettää minulle paljon tuotteita ihan turhaan, mutta he ovat tietoisia tästä. Vapaaehtoisuus on PR-näytemarkkinoinnin pohja.
’Kaupallinen yhteistyö’ tarkoittaa, että tuote-esittelystä on sovittu ja saan kirjoituksesta palkkion. Olen luonut tällaisia sopimuksia sellaisten yhteistyökumppanien kanssa, jotka ovat halunneet vähentää randomisti lähetettyjen (ja minun nurkkiini pölyttymään jäävien) tuotteiden määrää ja mieluummin varmistaa tuotteiden näkyvyyden sovitulla yhteistyöllä.
Mutta mielipidettäni ei voi ostaa, kuinka tällöin voidaan ”sopia tuote-esittelystä”? Minulta ei voi tilata kirjoitusta aiheesta x ennalta sovitulla positiivisella vinkkelillä, ja kaupalliseen yhteistyöhön kuitenkin luonnollisesti liittyy positiivinen sävy. Entä jos en tykkääkään tuotteesta, jonka kumppani toivoisi minun esittelevän? Miten silloin voi syntyä tuotteen myyjälle mielekäs, positiivisen näkyvyyden yhteistyö?
Se syntyy siten, että Karkkipäivän kaupallisten yhteistöiden tuotteet valitaan räätälöidysti ja yhteisymmärryksessä siitä, että kirjoitus saa tarpeen vaatiessa sisältää myös perusteltua kritiikkiä.
Teen yhteistyötä vain sellaisten yritysten kanssa, jotka harjoittavat läpinäkyvyyttä ja jakavat kanssani rehellisyyden arvon. Hyvä kaupallinen yhteistyö ei tarkoita yksipuolisen sokerikuorrutettua ylistystä. Yritys, joka kaupallisten yhteistöiden kautta välittää rehellistä ja läpinäkyvää asennetta, saavuttaa markkinointityylillään mielestäni vielä paljon laajemman positiivisen vaikutuksen kuin yksittäisen tuotteen mahdollisen myyntimenestyksen.
Kaikki tuotteet eivät sovi kaikille, ja joskus hyvissäkin tuotteissa voi olla ominaisuuksia, jotka ansaitsevat kritiikkiä, niin yksinkertaista se on.
Ostatko sinä tuotteesi mieluummin pelkkää yksipuolista hehkutusta harjoittavalta yritykseltä, jonka mainonnassa kaikki tuotteet sopivat kaikille, vai yritykseltä, joka kertoo tuotteiden ominaisuuksista monipuolisesti ja rehellisesti?
Biodellyn Tanja Kipinoinen
Sovittujen yhteistyöpostausten sisältö valikoituu Karkkipäivä-blogissa siten, että kumppani, esimerkiksi Biodelly-verkkokaupan kauppias Tanja Kipinoinen, esittää minulle joukon tuotteita tai tuotemerkkejä joille hän toivoisi näkyvyyttä. Näistä tuotteista valitsen ne, jotka kiinnostavat ja innostavat minua ja joista tuntuu luontevalta kirjoittaa. Sitten testaan tuotteet.
Jos kävisi niin, että en pidäkään tuotteista tai ne eivät sopisi iholleni, kerron siitä Tanjalle ja valitsemme toiset tuotteet.
Positiivista arviota minulta ei voi tilata – jos yhteistyökumppani ehdottomasti toivoisi kaupallista kirjoitusta tuotteista joiden laadun takana en oman kokemukseni kautta voi seistä, kieltäydyn yhteistyöstä. Tällaistakin on sattunut silloin tällöin, tosin ei vakituisten, monivuotisten yhteistyötahojen kanssa. (Etuna pitkäaikaisten yhteistyökumppaneiden kanssa on, että ihmiset näissä yrityksissä tuntevat minut jo niin hyvin, että tuntevat ihotyyppini, koostumusmieltymykseni, tuoksumakuni - jopa minkä tyyppisistä maskaraharjoista pidän ^_^)
Vaikka kuinka saisin palkkion, en voi kirjoittaa sellaista mitä en voi allekirjoittaa. Luottamus tähän arvomaailmaan sekä kaupallisten yhteistöiden uskottavuus on tietysti viime kädessä vain lukijan arvioitavissa.
Hetki sitten tein yhteistyöpostauksen 100% Pure -merkin tuotteista House Of Organic -verkkokaupan kanssa. (Kyseessä on muuten samainen, luonnonkosmetiikkaan hurahtaneen neljän kundin perustama yritys josta kirjoitin blogissa neljä ja puoli vuotta sitten. Nimi vain on vaihtunut).
Ihastuin suureen osaan 100% Puren tuotteista, mutta luomivärien laatu oli paikoin selvästi heikko. Kerroin tästä House Of Organicille, ja pahoittelin, etten rehellisyysperiaatteeni puitteissa valitettavasti voi olla mainitsematta laatuseikasta, etenkin kun kyseessä on suhteellisen arvokas tuote. House Of Organicille tämä oli ok, sillä myös heille on tärkeää että yhteistyöpostaukset ovat rehellisiä.
Tällaista asennetta liiketoiminnassa minä arvostan suuresti. Myyjänä työskennelleenä tiedän, millaista markkinointiviestintä alalla suurimmaksi osaksi on – ja millaista kaupan ala ylipäänsä on. Kun voitot halutaan maksimoida, annetaan tuotteesta ja palvelusta vain yksipuolisesti myönteinen kuva, se on pelin henki. Rehellinen kauppias ehkä myy vähemmän – mutta nauttii suurempaa arvostusta.
Tässä vähän taustaa kaupallisista postauksista ja yhteistyökumppaneista Karkkipäivä-blogissa.
.
Nouseeko teillä on "maksettu mainos!"-tuntosarvet pystyyn kun luette, että tietty postaus on "kaupallinen yhteistyö"?
Suhtaudutteko näihin postauksiin eri lailla ja vähemmällä luottamuksella, kuin ei-kaupallisesti merkittyihin tuote-esittelyihin?
