Miksi intohimoinen ja tavallista intensiivisempi kiinnostus joihinkin asioihin saa toiset ärtymään?
Tiedättekö ilmiön? Kun joku on kiinnostunut jostain asiasta ns. normaaliksi miellettyä kiinnostustasoa syvemmin. Juttu voi olla harrastus kuten kutominen, keräily, fitness tai Pokémon Go. Se voi olla aihealue kuten historia, ravinto, taide, kosmetiikka. No, jälkimmäinen menee harrastuksestakin. Oli aihe tai asia mikä tahansa, kun henkilön kiinnostuksen taso asiaa kohtaan on erityisen intensiivinen ja omistautuva, se koetaan usein outona, ärsyttävänä tai kärjistetyimmillään jopa sairautena.
Ihmettelen, miksi. Onko erityisen syvä kiinnostus johonkin aiheeseen lopulta niin harvinaista, että se mielletään "erilaisuudeksi"? Erilaisuus aiheuttaa epäluuloa, joskus pelkoa ja saa meidät jopa tuomitsemaan. (Sallittehan yleistyksen tässä yhteydessä, en tietenkään tarkoita joka ikistä.) Ärsyttääkö toisen intohimossa ja överiharrastuneisuudessa siis pohjimmiltaan vain erilaisuus? Vai mikä siinä provosoi?
Vai onko intohimoinen suhtautuminen ylipäänsä toisille tuntematon tunnetila? Jotkut eivät tunne mitään asiaa kohtaan poikkeuksellisen suurta innostusta. 'Olla intohimoinen', se voi olla hyvin vieras olotila. Ehkä toisten suuri innostus siksi näyttäytyy pelottavana ja outona.
Blogimaailmasta on helppo poimia esimerkkejä, sillä juuri blogosfäärissä kohtaa usein tavallista kiihkeämmin kiinnostuneita yksilöitä. Blogit ovat platformeja joilla tuoda esiin omaa intohimoa ja monen kohdalla juuri tämä intohimo on ajava energia koko blogin taustalla. Fitness-blogit, ruokablogit, sisustusblogit, neuleblogit - kauneusblogit.
Yleisö seuraa, viihtyy, inspiroituu ja nauttii - mutta osa myös oudoksuu, arvostelee, kritisoi, jopa haukkuu. Julkisesti intohimoaan tai omaa vahvaa persoonaansa (sekin ärsyttää) esiintuovat saavat kuulla kaikkea ihastuneesta palautteesta sairausdiagnooseihin.
Omassa kauneusblogi/kosmetiikkafriikki-genressäni suurta kummeksuntaa nauttii etenkin kollegani, Ostolakossa-blogin Virve. Hänen intohimoista suhtautumistaan kosmetiikkaan ihaillaan, ihmetellään ja haukutaan. Virve on guru, esikuva, asiantuntija ja luotettava suosittelija, mutta joidenkin silmissä myös neurootikko, tuotteiden yliläträilijä ja purkkimerelleen sokaistunut materialisti jolla ei ole "muuta elämää kuin kosmetiikka". Vain koska hän suhtautuu ammattiinsa intohimolla ja on purkeista vilpittömästi liekeissä. Ja lukijat näkevät vain sen minkä palan hän valitsee blogissaan elämästään näyttää.
Fitness-bloggaajat ja -harrastajat ovat ihan oma lukunsa, heidän valinnoilleen ja elämäntyylilleen riittää ehkä kaikkein äänekkäimpiä silmienpyörittelijöitä, arvostelijoita, diagnoosien-lätkijöitä ja besser-wissereitä.
Totta kai - joskus kiihkeän innostuneen suhtautumisen taustalla saattaa oikeasti olla sairaus ja psyyken häiriö. Mutta tätä tuskin voi yleistää. Moni tuntuu haluavan niputtaa yhteen erityisen intensiivistä kiinnostusta ilmentävän käytöksen ja neuroottisuuden. Miksi? Koska toisen voimakas kiinnostus ja sen ilmentäminen on oman käytösmallin ja persoonallisuuden ulkopuolella?
Omista kiinnostuksen kohteistani joidenkin lukijoiden "nappeja painaa" erityisesti suhteeni ruokaan. Löydettyäni joitain vuosia sitten uuden ruokavalion ja ruoanlaiton ja gastronomian ilon, ja kiinnostuttuani ravinnon vaikutuksista niin kehoon kuin mieleen, olen saanut kuulla sairastavani ortoreksiaa ja rohkaisevani ihmisiä syömishäiriöihin. Tämä siksi, että olen valinnut jättää lautaseltani lisätyn sokerin ja raffinoidut viljatuotteet ja suosia kasviksia ja kokonaisia ruokia.
Tiedän hyvin että kiinnostukseni ravintoon ja siihen liittyviin ilmiöihin on varmasti keskivertoa syvempää ja tuon kiinnostukseni esiin kenties "tavallista" hyvän ruoan ystävää vahvemmalla äänellä ja intensiteetillä. Mutta onko tämä intensiteetti merkki sairaudesta tai pakkomielteestä? Jos on, miksi samanlainen kiinnostus vaikka postimerkkeilyä tai ponien keräilyä kohtaan ei ole sairasta?
62 comments on “Miksi toisten intohimot ärsyttävät?”
Hei, hyvä kysymys. Itse koen "ärtymystä" blogeista tosi harvoin (muuten en varmaan niitä seuraisikaan :) ), mutta jos ihan rehellinen olen, niin joskus, kun minulla jonkinlainen ärtymyksen pilkahdus kohdistuu nimenomaan jonkun bloggarin _innostukseen_, syynä on lähinnä sellainen ajatus, että "herranjestas, toikin vaikuttaa oikein fiksulta ihmiseltä, ja näköjään jaksaa ja osaa paneutua asioihin tosi syvälle - niin miksei se sitten hyödynnä sitä kykyään ja energiaansa jonkun 'aidosti hyödyllisen' asian parissa, tekisi vaikka syöpätutkimusta!" Onko tämä nyt sitten jonkinlainen ns. luterilainen ajatusmalli, ehkä? :D
Juoksuharrastustani kommentoidaan toisinaan sanoen, miten juoksu on tylsää ja kommentoija ei jaksaisi koskaan harrastaa juoksua. Varmaan samaa on saanut kuulla moni historian tai kirjallisuuden harrastaja, ja jostain toisenlaisesta aiheesta kiinnostunut taas voi saada erilailla vähätteleviä kommentteja harrastuksen pinnallisuudesta tms.
En yleensä jaksa edes vastata tuollaisiin mitään. Suhtaudun intohimoisesti juoksuun, joten se ei tietenkään ole mielestäni tylsää. Juoksu tuo elämääni onnistumisen kokemuksia, mielenrauhaa ja endorfiinihuumaisia elämyksiä. Välillä jotkin lenkit voivat tuntua pakkopullalta, mutta niistäkin tietää, että treeni kannattaa aina ja johtaa siihen, että tulevaisuudessa jaksaa juosta paremmin juuri niitä "parasta ikinä" -juoksuja. Aito intohimo harrastukseen kannattelee silloinkin, kun alkuinnostus on mennyt jo vuosia sitten. Tämähän pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä.
Intohimoista harrastusta ei tosiaan varmaan oikein ymmärretä, tai ymmärretään herkästi väärin. Ehkä moni ihminen ei löydä itsestään sellaista asiaa, joka jaksaisi intensiivisesti kiinnostaa ja veisi mennessään?
Hassua, ajattelin juuri samaa, kun taas näin Instassa työkaverin ehkä viidennensadannen kilpauintikuvan.
En osaa koko ilmiötä selittää, mutta varmasti yksi syy minun kohdallani on se, että ärsyttää kun itsessä ei ole piiruakaan siitä energiasta ja jaksamisesta. Toisen aamutreenihekumoinnit ja ylipäätään hehkutus yhtään mistään ärsyttää, kun itseä laiskottaa ja väsyttää. Samasta syystä minua on saattanut joskus lievästi ärsyttää joku sinun terveellinen ”herkku”. Kun itselle suklaa maistuu ja sen näkee peilistä, ärsyttää kun toinen osaa elää paremmin ja omaa jotain itsekuria.
Tämän työkaverin(kin) kohdalla varmasti vaikuttaa myös luonteiden päinvastaisuus. Itselle melko tasaisena introverttina tulee vaan helposti sellainen ”älä jaksa” -tunne kun toinen selittää taas suu vaahdossa asiasta x. Se vain tuntuu itselle kuormittavalta.
Tosi kiinnostava aihe taas!
Mielestäni intohimoinen suhtautuminen johonkin asiaan on tosi hienoa ja siinä ei ole mitään pahaa (kunhan suhtautuminen pysyy ns. normaalin rajoissa, eli ei hallitse henkilön koko elämää eikä aiheuta hänelle ahdistusta) tai ärsyttävää. Ainoastaan silloin tästä saattaa tulla ärsyttävää sosiaalisissa tilanteissa, jos ko. henkilö ei puhu mistään muusta kuin intohimon kohteestaan tai puhuminen on toisten käännyttämistä. :) En tiedä osasinko selittää tämän hyvin.
Eli jos esimerkiksi henkilö suhtautuu intohimoisesti fitness-harrastukseen ja erikoisruokavalioon, ja aina muitten seurassa yrittää ylipuhua muita samaan elämäntapaan, niin itse koen sen hieman ärsyttävänä. Intohimon lävitse tulee nähdä myös se, ja kunnioittaa sitä tosiasiaa, että muut eivät välttämättä jaa samaa kiinnostusta. Aivan samoin kuin muiden tulee kunnioittaa sitä tosiasiaa, että kyseinen henkilö suhtautuu hyvin intohimoisesti johonkin aiheeseen mikä ei välttämättä kiinnosta muita. :)
Näin ajattelen ja koen itsekin. Jos henkilön suhde omaan intohimoon pitää sisällään uskomuksen oman asian "paremmuudesta" sekä tavoitteen käännyttää toisia saman asian piiriin, mennään ärsytysalueelle ja epäkunnioittavaan käytökseen.
Mä luulen, että syitä ärsytykseen voi olla moniakin. Tutkailin itseäni ja mietin kuulemaani ja sain listattua ainakin neljä syytä:
1) "Eikö se tajuu edes hävetä?" Kun pitää toisen harrastusta nolona ja lapsellisena eikä ymmärrä, miksi toinen vielä haluaa ääneen kertoa niin typerästä harrastuksesta. "Harrastaisi nyt edes salassa, ettei julkisesti noloisi itseään."
2) "Tolla on pakkomielle." Kun toinen harrastaa vaikka urheilua tai terveellistä ruokailua intensiteetillä, joka itseltä veisi elämänilon. Vaikka me periaatteessa tiedämmekin, et ollaan kaikki erilaisia, niin se ei käytännössä aina muistu mieleen. Omia tai yleisesti voimassa olevia tapoja pidetään helposti normaaliuden rajana ja niistä poikkeavan on pakko olla jotenkin hullu. Sovellamme siis muiden arviointiin niitä tunnusmerkkejä, jotka itsellä toimisivat hälytysrajoina.
3) "Eikö se voisi tehdä jotain järkevämpää?" Tähän syyllistyn itse eniten läheisteni kanssa, jos he harrrastavat mun mielestä turhuuksia, vaikka voisivat hengata esim. mun kaa :P
4) "Toi ei oo terveellistä!" Jos tulee semmoinen olo, ettei toisen elämäntyyli voisi olla monistettavissa kaikille. Mä luulen, että esim. Virven kosmetiikkavarastoa katsoessa moni ajattelee, että ei siinä olisi mitään järkeä, jos kaikilla olisi yhtä paljon kosmetiikkaa. Vaikka eihän se, että ammattilaisella on paljon tavaraa, tarkoita sitä, että tavalliselle tallaajalle putkahtaisi samanlainen tavaravuori. (Luulen muuten, että jos Virve kuvaisi saman määrän kosmetiikkaa toimisto-olosuhteissa ja kertoisi töissään hyödyntävänsä niitä kosmetiikka-alan verkkojulkaisussa, niin asiaa ei paheksuttaisi. Kertoo ehkä yhä siitä, että emme miellä kodin voivan olla työpaikka.)
Sinänsä on kyllä kiinnostavaa miettiä, että missä sitten menee pakkomielteen ja terveen kiinnostuksen välinen raja. Tästä saisi varmaan ihan oman postauksensakin, winkwink ;) Mä ehkä katson, että terveestä kiinnostuksesta on kyse silloin, kun kiinnostuksen toteuttaminen ei ole ehdoton pakko ja toisin toimimisesta ei seuraa henkistä krapulaa :)
Tosi kiinnostavia ajatuksia ja pointteja, joiden valossa ärsyyntymistä voi ymmärtää (jopa ihan hyvin :)).
Juuri näin minäkin koen, tai siis ajattelen, että monen ärtymys pohjautuu juuri tällaiseen. Mikä on "normaalia", kuka tai mikä sen lopulta määrittää? Onko se oma käytös viite normaaliudelle? Monelle ehkä on, ihan tiedostamattakin, tai asiaa pohtimatta tai analysoimatta. Kun toinen tekee "rajusti" eri lailla kuin itse tekisi --> täytyy olla normaalin ulkopuolella.
Kyllä, tämä todellakin on mielenkiintoista ja itse asiassa minulla kävikin mielessä tätä postausaihetta (ja omia kiinnostuksiani) miettiessä, että kävisin haastattelemassa jotain lääkäriä tai psykologia aiheesta. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla ammatti-ihmisen näkemys vaikka omasta kiinnostuksestani ravintoon - onko se tervettä vai onko siinä pakkomielteen merkkejä. Joo, ehkäpä tulevaisuuden postauksen aihe :)
Mua ei ärsytä, vaan pikemminkin oon kateellinen. Itselläni on intohimoja lähinnä vain suklaaseen ja laiskotteluun, ei kovin hyvä yhdistelmä :-D
Varmaan voisin paremmin, jos liikkuisin enemmän ja söisin terveellisemmin. (Ihan hunningolla en sentään ole) Luulen että tarvisin jonkinlaisen intohimon pistoksen, kun ihan pelkällä tahdonvoimalla edellä mainitut asiat ei multa onnistu...
Ja olisi mukavaa, kun elämässä olisi joku tärkeä asia, josta on kiinnostunut ja tietää paljon. Vielä sitä ei ole löytynyt.
Toivottavasti se vielä joskus löytyy :) <3
Mulle on vaikeasti masentunut mieheni masennuskausinaan sanonut, että mun (ajoittain ylitsepursuava) energia tuntuu raskaalta silloin kun hän menee psyykkisesti pohjamudissa. Hyvinä kausina keskustellaan aiheesta hänen kanssa paljon, ja hän on kertonut, että ärtyy mun innokkuudesta, koska itsellä ei ole masennuksen vuoksi edes pientä murto-osaa siitä, vaikka toivoisi olevan. Ehkä se on saman tyyppinen mekanismi myös ei-masentuneille?
Mulla masennuksen syvimmissä vesissä kun uiskenteli, eniten söi se, että sieltä masentuneen silmistä itsellä ei ollut mitään arvoa, en kyennyt mihinkään ja olin kaikessa korkeintaan keskinkertainen, oikeasti tuskin edes sitä. Samalla muiden hehkutus omista iloisista onnen aiheista vain korosti sitä, miten vähän itsellä oli. Kun olin jo monta vuotta ilman diagnoosia pyristellyt niitä syövereitä vastaan ja ne lopulta nielaisivat sitten kokonaan, mulla ei ollut mitään henkistä energiaa millä "no ei se nyt niin vakavaa ole"-tyyppiset ajatukset jäivät lähinnä ajatuksiksi, eivätkä oikeasti läpäisseet sinne tunne-elämään.
Uskon että siinä on jotain vähän samantyyppistä kun arvostelee toisten intohimoja. Jos toinen tekee intohimoisesti ja tarkasti jotain terveellistä, tai on erityisen hyvä jossain, siitä voi kokea maksimaalista huonoa omaatuntoa. Ihmiselle on tärkeää kokea olevansa erityinen, joten jos toinen intoilee urheilusta tai vaikka Salkkareiden uudesta tuotantokaudesta, omantunnonarvoaan voi hetkellisesti nostaa sillä, että arvostelee toista siitä. "Hyi, jotai Salkkareita, ainakaan en ole noin nolo." "No tuo määrä urheilua ja ruokavalion hiomista on jo sairasta!" Lopputuloksena toki ainakin itsellä oli vain entistä huonompi olo.
Nyt kun pahimmat masennusvajaukset alkaa olla hyvin takana, näen todella selkeästi, ettei mulla oikeasti haittaa toisten harrastukset ja intohimot. Mulla on omat. Musta on esim. kivaa kuunnella Lady Gagaa ja korjata My Little Ponien ja Barbien hiuksia. Harrastan liikuntaa silloin kun mulla ei ole töiden vuoksi stressiä. Välillä vedän terveellisiä kausia ruokavalion kanssa ja välillä herkuttelen senkin edestä. Jos joku pyörittelee silmiään ja arvostelee, se on vain vettä ankan selässä, koen tietäväni miksi toinen arvostelee minua.
Mielestäni tässä maailmassa on ihan tarpeeksi kurjuutta ja p**kaa, joten jos joku löytää sen pienen pienen onnenhippusen, pitää hänelle se suoda, oli se sitten kuinka "nolo" harrastus tai intohimo tahansa.
Jätti pohdiskelemaan. Itseä ei niinkään häiritse ihmisten intohimoinen suhtautuminen eri asioita kohtaan silloin kun itse voi valita lukeeko/seuraako henkilön tuotoksia. Enemmän ärtymystä herättää se kun kyseessä on joku melko läheinen ihminen jonka aika kuluu jonkun tietyn asian parissa eikä sen vuoksi ole enää esimerkiksi aikaa nähdä. Ja sitten kun nähdään ei aina jaksa kuunnella puhetta samasta asiasta jos itsellä ei ole mitään mielenkiintoa asiaa kohtaan.
No onneksi aina voi pyytää puheenaiheen vaihtoa ja jutella molempia kiinnostavista asioista. Jonkun verran ihminen ehkä myös on ns. velvoitettu kuuntelemaan läheisten mielenkiinnon kohteista, sillä sama toimii myös toisin päin😄
Just näin :)
Bloggaajien intohimot ei minua ärsytä mutta kavereissa ja työkavereissa intohimoinen omistautuminen esim. harrastuksiin on joskus tosi ärsyttävää. Se johtuu siitä, että usein ko. ihmiset ovat hyvin innostuneita selostamaan asiaansa myös muille, uudestaan ja uudestaan... Monesti henkilön kanssa ei muita puheenaiheita juuri ole, joten keskustelu jää aika yksipuoliseksi ja kiinnostus tällaiseen ihmiseen hiipuu pikkuhiljaa.
Silloin kun jonkun innostuneisuus on sitä luokkaa, että vuorovaikutus henkilön kanssa on yksipuolisesti vain tämän innostuksen käsittelyä, voi hyvin nähdä että tällaiseen ihmiseen helposti väsyy. Tällainen innostuneisuus ei ole inspiroivaa vaan kuluttavaa.
Ei ihmiset kritisoi sinua siksi, että olet löytänyt ” gastronomian” tai jättänyt sokerit jne. pois ruokavaliostasi ja suhtaudut siihen intohimoisesti vaan siksi että puhuit ainakin jossain vaiheessa aihepiiriin liittyvistä asioista kuin syömishäiriöinen. Minulla, kuten monella muullakin itse syömishäiriö taustan omaavalla aikuisella se särähti erittäin pahasti korvaan.
Sanoin tämän silloin ja sanon sen nyt: seurattuna bloggarina sinulla on ääni ja sen käyttäminen tahallaan tai tahattomasti syömishäiriöiseltä etittäin vahvasti kalskahtavaan, pitkäaikaisesti jatkuvaan ja toistuvaan kirjoitteluun tuntuu minusta todella pahalta kun itse olen aikoinaan ollut vuosikausia syömishäiriöinen.
Intohimon vastustamisella tällä ei ole mitään tekemistä.
Hei BT. Ihmisten omat elämänkokemukset ja taustat vaikuttavat tosiaan siihen miten kukin tulkitsee erilaisia viestejä, ja siihen voi kirjoittajan joskus olla vaikea vaikuttaa. Kirjoittaja kirjoittaa aina omien kokemustensa kautta, ja vaikka viestin sävyä ja ilmaisutapaa voi aina tarkastella ja yrittää muotoilla niin, ettei se loukkaa tai provosoi tai jätä mahdollisuuksia vääristyneille tulkinnoille, on lopulta mahdotonta kirjoittaa kaikista aiheista niin, ettei sitä joku voi nähdä eri tavoin kuin miten itse tarkoittaa. Jokaisen tapa kokea ja tuntea on niin yksilöllinen, ettei viestin välittäjä voi olla vastuussa tai ottaa huomioon jokaisen tapaa tulkita viestejä. Yrittää voi, ja näin minäkin teen, mutta etenkin ravinto on sellainen aihe, että siitä kirjoittaminen vailla mahdollisuutta ei-tarkoituksellisesti satuttaa jotakuta, tuntuu melkein mahdottomalta.
Olen totta kai pahoillani niiden puolesta, jotka taustansa vuoksi kokevat ravintoaiheiset kirjoitukseni ikävinä, mutta heidän kokemuksensa ymmärtäenkin en haluaisi jättää ravintoaiheista sisältöä pois blogista. Kirjoitusaiheiden valinnassa otan oman kiinnostuneisuuteni ohella totta kai huomioon myös palautteen, ja palautevaa'alla ravintojutut ovat vastaanottaneet ylivertaisesti enemmän positiivista palautetta ja kiitosta. On surullista, että osa on saattanut ahdistua jostain kirjoituksestani, mutta samalla moni muu on kirjoittanut saaneensa jutuistani inspiraatiota, motivaatiota ja vinkkejä joiden avulla voi nyt paremmin. Päästään tilanteeseen, jossa eri palautteiden painoarvo pitäisi jotenkin määritellä. Miten sen voisi tehdä ja mitata? Kyseessä on terveys ja hyvinvointi. Joku yksilö saa ikäviä fiiliksiä ja negatiivisia vaikutteita, toinen taas positiivisen kokemuksen ja jopa ratkaisun ongelmiinsa. Miten nämä kokemukset arvotetaan...? Ei ole helppoa.
Myöskin vuosien syömishäiriötaustalla mä en ole missään vaiheessa kokenut Sanni sun ruokajuttuja häiriintyneinä (lukija vuodesta 2010). Mä olen käsittänyt asian niin, että tähtäimessä on aina ollut hyvä olo, ei hiilarittomuus, terveellisyys tai mikään muukaan muuta kuin välineenä hyvään oloon. Oma elämä tosin edelleen pyörii enemmän tai vähemmän ruuan ympärillä (kiitos IBS ja refluksi), mutta sopivan ruokavalion aikaansaama hyvä olo on asia johon mielelläni panostan.
BT kirjoittaa juuri samasta asiasta, jonka itsekin koin hyvin häiritsevänä aiheen ollessa kovimmilla kierroksilla. Silloin kun joku ismi, vaikka kuinka hyvää tarkoittava, saa julistavia tai jopa aivopesumaisia piirteitä, koen bloggaajan harkintakyvyn pettäneen "intohimoisen suhtautumisen" myötä.
Intohimoinen suhtautuminen ja sen hyvyys ja huonous riippuu lähes poikkeuksetta asiasta. Esim. uskonnossa ja politiikassa intohimo tuntuu aiheuttavan lähtökohtaisesti enemmän pahaa kuin hyvää, kun tunne menee järjen, faktojen ja itsehillinnän edelle.
Mulla on just päinvastoin: ärsyttää ihmiset jotka eivät ole innostuneet oikein mistään :D Siis sellaiset tyypit jotka tekevät töitä vain koska on pakko saada rahaa (eivät siis edes millään tavalla pyri alalle, joka heitä kiinnostaisi, koska he eivät ole kiinnostuneita mistään) ja töiden jälkeen möllöttävät ja katsovat jotain tv:stä. Siis eivät ole kiinnostuneet mistään, eivät harrasta mitään, eivät tunne intohimoisesti mitään.
Mä olen esim itse tehnyt tylsiä töitä, mutta töiden jälkeen kirjoittanut kirjaa. Suhtaudun intohimoisesti kirjoittamiseen, ja vaihtelevasti muihin aiheisiin. Rakastan matkustelemista. Olen utelias ja haluan hankkia tietoa asioista, seuraan uutisia. Monia ei tunnu taas kiinnostavan yhtään mitä maailmalla tapahtuu. Monet eivät tykkää matkustelemisesta - enkä ymmärrä tätä intohimottomuutta muita maita ja kulttureja kohtaan.
Tosin itse oon aika kaapissa näiden intohimojeni kanssa. (Ja ehkä joku voisi sitten erehtyä mua intohimottomaksi.) Tuntuu että työpaikkakeskusteluissa sallittuja ovat vain tositv ja koirat. Jos alkaisin sitten selittämään kirjaprojekteistani, luulen että mua pidettäisiin kummallisena. Joten olen enemmän semmonen introvertti, joka keskittyy omiin juttuihin.
En ainakaan koe tuntevani ärtymystä muiden intohimojen vuoksi. Ehkä joskus ajattelen vaikka fitness-tyyppejä katsoessani, etten todellakaan itse pystyisi tuollaiseen elämään ja että olisi ihan kamalaa ajatella jotain proteiinia ja gainsseja koko ajan, mutta ei minua muiden intensiivisen kiinnostuksen kohteet kiinnosta varsinaisesti. Live and let live ja niin edespäin. Totta kai rehellisesti sanottuna vähän kyllästyttää, jos vaikka joku kaveri jauhaa jostakin omasta mielitiettyasiastaan tosi pitkään eikä itseäni yhtään kiinnosta, mutta se intohimo sinänsä ei ärsytä.
En kyllä toisaalta itse suhtaudu intohimoisesti yhtään mihinkään ja olen siitä joskus vähän surullinen, koska tuntuu siltä kuin elämästäni puuttuisi jotain merkittävää. Toisi varmaan elämään aika paljon sisältöä, jos olisi tosi kiinnostunut jostakin. Kyllä minulla joitakin suhteellisen kiinnostuksen kohteita on, mutta mikään ei saa silmiäni loistamaan innostuksesta :D Tuntuu aina kuin valehtelisin itselleni ja muille jos väitän jonkin asian kiinnostavan minua, kun en siitä kuitenkaan välttämättä jaksaisi esim. lukea tai katsoa mitään dokkareita.
Viimeisin ja pitkään aikaan ainoa lapsellisen innostuksen kohteeni oli Tampereen Teatterikesässä mukana ollut Night of the Moles -esitys, jota raahasin kaikki paikalliset kaveritkin katsomaan ja jonka näyttelijöiden bändin videoita katsoin Youtubesta ja selostin kavereille into pinkeänä :----D Ja ei, en saanut ymmärrystä.
Mua ei oikeastaan ärsytä muunlainen intoilu, kuin sellainen joidenkin bloggaajien yleensä yhteistyöpostauksissa harrastama "tämä on maailman paras vessanpaperi! tämä tiskiharja pelasti perheemme elämän! en voisi kuvitellakaan rakastavani mitään enempää kuin tätä ihaninta kasvorasvaa ikinä" -tyyppinen suorastaan feikiltä kuulostava överi-ihkutus joka tuntuu ihan maksetulta mainokselta, ja kun sama toistuu joka yhteistyöpostauksessa... huoh. :p
Tavallaan olen vähän kade ihmisille joilla on intohimoja, en itse juuri tunne kovin suuria tunteita, niin se on oikeastaan aika mielenkiintoistakin seurata kuinka joku hurahtaa johonkin ja rakastaa sen tekemistä, hyvät vaan heille kun ovat löytäneet sen oman juttunsa :)
Minä yritän olla liikaa tuomatta esiin intohimoni kohteita silloin kun seurani ei jaa samaa kiinnostusta. Mäkin olen huomannut, että toiset asiat ärsyttävät ja toiset ovat yhdentekeviä. Itse oon huomannut ihmisten suhtautuvan ihan eri tavalla esimerkiksi kahteen mun kiinnostuksen kohteeseen ja niistä puhumiseen; koiraharrastukseen ja ekologiseen elämäntapaan pyrkimiseen. Jos puhun liikaa koiraharrastuksesta ihmiselle, joka ei ole niin kiinnostunut siitä, huomaan että keskustelu tyrehtyy. Jos puhun liikaa esimerkiksi jätteiden vähentämisestä, keskustelukumppani helposti kipakoituu, jos ei jaa samaa intressiä. Moni lukija onkin jo kommentoinut kateudesta, huonosta omastatunnosta tms. Jostain sellaisesta varmaan on suurimmalla osalla kyse.
Itse huomaan ärsyyntyväni esim. somessa ja blogeissa sellaiseen täydellisen mahtavaan elämään. Suuri osa ihmisistä varmaan päivittää someen vain niitä parempia hetkiä, eikä se mua häiritse. Mutta jos joku kuuluttaa loistavaa elämäänsä kovaan ääneen joka päivä, niin se ärsyttää, koska se ei tunnu todenmukaiselta. Ei kenenkään elämä VOI olla niin täydellisen kivaa AINA. Olen tästä syystä lopettanut muutaman bloginkin seuraamisen, silti, vaikka hyvin ymmärrän että bloggaajalla on intressi jakaa vain positiivisia asioita, eikä yritäkään väittää että niitä negatiivisia asioita ei koskaan tapahtuisi.
Enemmänkin ärsyttää se jatkuva ihmettely, jos ei ole mitään sellaista, jota tekisi intohimolla.
Perheellisenä ei ehdi harrastaa niin paljon kuin ehkä haluaisi ja sekin aiheuttaa ihmetystä. Tällä hetkellä vapaa-aika täyttyy lasten harrastuksista, kai se sitten on minun intohimoni :)
Mun kokemuksen mukaan ihmisiä ärsyttää sellaiset asiat, joiden suhteen heidän omassa elämässään on joku ristiriita. Esimerkiksi joku haluaisi laihtua, syödä terveellisesti jne mutta käytännössä se jää aikomuksen asteelle. Sitten kun joku bloggaaja oikein hehkuttaa, miten ihanaa terveellisesti syöminen on, niin ihmekös tuo, jos se ärsyttää. Luulen, että aika moni on myös vähän kade siitä, että joku saa tehdä työkseen asiaa, josta on aidosti todella innostunut ja inspiroitunut. Luulen, että se olisi monille todellista luksusta. Tosin nämä ovat sellaisia juurisyitä, joita ihmiset ei itse välttämättä edes tunnista. Sen sijaan jos asiasta kysytään, vastaus on huoli bloggaajan terveydestä tms. Mutta oikeasti epäilen, että jos lukijalla ei ole mitään sisäistä ristiriitaa asian suhteen, ei se myöskään ärsyynny. Tästä syystä intohimoinen postimerkkeily herättää harvoin mitään suuria tunteita kenessäkään. On kyllä ollut todella kiinnostavaa lukea näitä vastauksia! Arvostan sitä, miten rehellisesti moni on vastannut!
Jos laittaa hetkeksi sivuun bloggaajiin mahdollisesti kohdistuvan ärsytyksen (sellaista en itse ole kokenut) ja miettii vaikka läheisiä ihmisiä, niin mainitsemasi huoli saattaa helposti olla realistinen silloin, jos henkilön intohimoinen suhtautuminen johonkin näyttää ottavan vallan koko elämästä. Esimerkiksi ahdistuksen muodossa. Esimerkiksi jos paljon treenaava henkilö ei voi enää oikein lähteä minnekään sillä ahdistuu liikaa siitä ellei pääse treenaamaan juuri tiettyyn aikaan ja juuri tietyssä paikassa. Tai jos omasta mielestään terveellisesti syövä henkilö ahdistuu sellaisessa tilanteessa, jolloin vaikka automatkan vuoksi ei voi juuri sillä hetkellä syödä tietyt ravintolisät tai tehdä tietyt ravintojuomat, vaikka kyse on puolen tunnin tai tunnin muutoksesta ruokailuaikatauluun. Tuollaisissa tapauksissa aikaisempi terve intohimoinen suhtautuminen tuntuu muuttuneen ahdistusta aiheuttavaksi suhtautumiseksi. Tai tällaisena se ainakin näyttäytyy, en kuitenkaan osaa sanoa varmuudella. Kumpikin yllä esitetty esimerkki on tosielämästä.
Hyvää pohdintaa. Olen myös itse taipuvainen uskomaan, että omat sisäiset ristiriidat, no myös positiiviset kokemukset, vaikuttavat merkittävästi ellei ratkaisevasti siihen, miten asioita tulkitsee ja millaisia reaktioita ne aikaansaavat.
No se syvä kiinnostuminen ja ylikeskittyminen yhteen aiheeseen nyt vaan sattuu olemaan esimerkiksi adhd-piirre. Jos kiinnostus on koko elämän samaan aiheeseen, sanoisin enemmänki asperger. Adhd taas sitten on usein vaikkapa syömishäiriöiden taustalla monestakin syystä. Tai samoihin neurologisiin syihin perustuva hajamielisyys, innokkuus. Tuo ei ole niin harvinaista kuin monesti luullaan, joten ihan hyvä vaan minusta jos kommenttibokseissa puhutaan avoimemmin. Ei jokainen keräilijähamsteri ole asperger-syndroomainen, mutta voi olla normaalijakaumalla hyvin lähellä sitä. Minä ainaki ”heittelen diagnooseja” ihan vaan tiedotus ja auttaminen mielessä, ei kai siinä mitään loukkaavaa ole. Diagnoosit on nimiä piirteiden ryppäille, piirteiden jotka tuovat niin hyvää kuin ongelmiakin.
Toisaalta ylidiagnosoinnista on enemmän haittaa kuin hyötyä, silloin alkaa nähdä niissä normaalijakaumaan kuuluvissakin ns. "diagnosoitavia" yksilöitä. Jos oikein aletaan vääntämään asiasta niin jos joku ottaisi tehtäväkseen tehdä psykologisia testejä kaikille kansalaisille, niin suurimmalta osalta löytyisi aivan varmasti piirteitä vaikka mistä. Näitä vain ei diagnosoida koska ne eivät välttämättä rajoita henkilön elämää mitenkään. Ja siinä se raja oikeastaan meneekin milloin kannattaa ruveta heittelemään mitään diagnooseja kenellekään. Niin kauan kun intohimoinen suhtautuminen jne eivät aiheuta merkittävää haittaa henkilön itsensä elämässä tai lähipiiriin kuuluvien kanssa, on aika turhaa ruveta miettimään onko aihetta lätkäistä joku leima otsaan.
Ja jatkona vielä - missään nimessä en tarkoita että diagnoosin saaminen olisi automaattisesti huono asia. Itseäni ainakin auttoi todella paljon. Mutta kannattaa silti varoen heitellä noita muille, koska mielenterveysasioihin jne liittyy edelleen stigmaa jotka vaikuttavat siihen miten ihmisiä kohdellaan, valitettavasti.
Minä olen monen mielestä hullu, kun keräilen eläimiä ja harrastan intohimoisesti koiria. Kotieläimiä meiltä löytyy viisi, kolme keskikokoista koiraa ja kaksi kissaa, mikä on neljän huoneen rivitaloasunnossa minusta ihan "normaalia". Harjoittelen ja kilpailen koirien kanssa paljon ja jaan kokemuksiani mielellään someen, sillä noin puolet Facebookkavereistani on vuosien varrella tapaamiani koirakontakteja. En oikeastaan käytä sometilejäni muun elämäni esittelyyn, sillä esimerkiksi parisuhteeni hyvinvointi ei ole millään tasolla kiinni siitä postaanko jokaisesta ulkona syömisestämme tai elokuvareissustamme kuvan. En myöskään mielelläni jaa uskontoon tai politiikkaan liittyviä mielipiteitäni "kaikelle kansalle" vaikka niistä mielelläni hyvässä seurassa puhunkin. Tämä tietysti entisestään vääristää "elämättömyyttäni", kun 95 % ulosannistani on eläinharrastustani. Olen kuitenkin pyrkinyt ajattelemaan että tämä on minun tapani olla ja elää ja päivitykseni saa aina piiloon jos ne aiheuttavat ärsytystä ei-koiraihmisissä. Itse pyrin olemaan vastavuoroisesti keskivertoa suvaitsevaisempi muiden hullutuksille, vaikka en jonkun intohimoa kantoliinoihin täysin ymmärtäisikään :)
Taas kerran tosi sytyttävä aihe! Itse kuulun "intohimoisiin" enkä voi sietää haaleaa suhtautumista asioihin. Nuorempana olin tässä jyrkkä: "Ole kuuma tai kylmä mutta älä haalea!" Kyky tuntea voimakkaasti ja ilmaista tunteensa on tärkeä. Mutta tiedän että on ihmisiä jotka hämmentyvät, kun heiltä kysyy heidän intohimoistaan. Heillä on aina ikään kuin vaimennin päällä, tai he kerta kaikkiaan eivät koe mitään kovin vahvasti. Minä olen innostuja, mukaan tempautuja, onnellinen kun saan sykäyttävän elämyksen. Usein se liittyy musiikkiin tai kirjoihin mutta voi olla myös hiljainen hetki luonnon keskellä. En aina ymmärrä toisten innostumisen kohteita, mutta nostan peukkua sille että ylipäänsä innostuu. - Ja miksi sitten ei-innostujat ärsyttävät? ehkä siksi kun heitä ei tunnu koskettavan mikään. Haluaisin tökätä kylkeen ja huutaa:" Hei haloo! Avaa silmät, korvat ja sydän!" Lapset innostuvat luonnostaan, ja sellaisena haluan pysyä itsekin.
Mielenkiintoinen postaus! Minua ärsyttää lähinnä silloin, jos toinen esiintyy suurena asiantuntijana ja haluaa käännyttää ihmisiä oman harrastuksensa tms. pariin. Muuten minusta on ihan kiva kuunnella ja oppia eri asioista ja vaikka kokeilla uusia harrastuksia. Itsekin innostun monista asioista todella paljon, mutta ymmärrän, ettei ne kaikkia kiinnosta.
Olen huomannut, että joillakin ärsytys nousee jostakin alemmuudentunteesta tai kateudesta. Eräs tuttuni ärsyyntyy usein some- päivityksistä ja jotenkin kokee, että hänen pitäisi pystyä samaan, vaikka monet julkaisevat ihan omaksi ilokseen vaikka kuvia käsitöistä, leivoksista jne eikä mitenkään leveilläkseen kuten tämä tuttuni asian kokee. Kuvan vaikka leivotusta kakusta julkaisee todella nopeasti eli ei tähän some-elämään välttämättä edes mene kovin paljon aikaa.
Sama ihminen myös arvostelee joidenkin harrastuksia ja samaan aikaaan valittaa kuinka hänellä ei aika riitä kuin kotitöihin, vaikka oikeasti hänkin voisi välillä priorisoida ne harrastukset siivoamisen yms. edelle. Jos vaikka koiraharrastaja laittaa someen vain koirapäivityksiä, jotka kiinnostavat hänen harrastuskavereitaan niin ei se tarkoita, ettei hänen elämässään ole mitään muuta vaan ettei vain halua tai jaksa päivittää muita asioita. Sama myös vaikka urheiluharrastuksissa. Ihmiset eivät aina muista, että jos somekanavalla on paljon seuraajia niin ei jokaisen päivityksen ole tarkoitus kiinnostaa jokaista seuraajaa ja toisaalta monet lisää kavereita facebookiin hyvin löysällä kädellä. Jokainen voi kuitenkin valita mitä päivityksiä seuraa.
Intohimo on ok, mutta intohimoksi naamioitu riippuvuus ei.
Olen itse ihminen, joka tekee sen, mitä tekee, aina täysillä. Innostun valtavasti niistä asioista, jotka minua inspiroivat ja olen usein saanut kuulla olevani outo tai fanaattinen. Mitä pahaa siinä on, jos paneutuu johonkin asiaan todella syvällisesti? Toisten mielestä se on ehkä ajanhaaskausta, mutta omaapa aikaani haaskaan. En halua tehdä mitään "vasemmalla kädellä", vaan paneudun intohimoisesti harrastuksiini, joita ovat mm. rumpujensoitto ja musiikki ylipäänsä. Haluan olla hyvä siinä mitä teen ja siksi käytän aikaa kehittääkseni itseäni. Ehkä me intohimoisesti asioihin suhtautuvat olemme ihmistyyppi, jota tasaisempien ihmisten on vaikea ymmärtää..
Jos harrastaminen tai intohimo menee äärimmäisyyksiin, ja siitä tulee ehdotonta niin sellainen ihmetyttää ja saattaa saada ärsyyntymään. Esimerkiksi sun ruokavalio vaikuttaa mun silmään äärimmäiseltä, joka aluksi kans ärsytti mua, varmaankin koska se on niin ehdoton, täydellinen ja koska se on niin terveellinen!! Eli olin oikeasti rehellisesti sanottuna kateellinen, ja tunsin huonommuutta, koska en itse koskaan pystyisi samaan täydelliseen ja terveelliseen ruokavalioon ja säilyttämään mielenterveyttä samalla. Ja sitten tajusin, ei mun tarvikkaan. Joten se siitä ärsytyksestä :)
Se myös ärsyttää jonkun intohimossa, että sitä pitää hieroa toisten naamaan. Tai jos siitä tulee joku uskonto, niin kuin esim fitneksestä on monelle tullut.
Itse lopetin Virven blogin lukemisen, koska siitä paistaa läpi kylmä bisness ja rahan- ja maineentakominen ja ehkä lievä ylimielisyys ja lukijoiden aliarviointi. Toivon sydämeni pohjasta, että hän ei sairastu burn outiin, merkit on ilmassa..... Been there done that! Ja mun mielestä se joka tässä guru on, olet sinä! Sinä olet se, joka tekee asioita puhtaasta intohimosta, et ollenkaan rahasta tai maineesta. Arvostan juuri tätä. Sun pitäis se kirjakin kirjottaa!!!
Kiitos blogistasi :)
Just näin :) <3
Hmm, vähän suretti tuo mitä kirjoitit Virvestä, tai siis tuntui oudolta julkaista tällainen kun itse tunnen Virven ja minua on välillä ihan kauhistuttanut millä lailla hänestä keskustelupalstoilla kirjoitellaan. (Tämä kommentti nyt ei tosiaan ollut sieltä pahemmasta päästä vaan jopa aika asiallinen verrattuna Vauva-palstan juttuihin.) Tietysti kaikilla on oikeus mielipiteeseensä mutta itse näen Virven vain superinnostuneena ja ammatilleen uskomattoman omistautuneena kauneuden osaajana ja vaikka hän on luonut kosmetiikasta itselleen ammatin, hän on myös ihan vilpittömän, jopa lapsenomaisen innostunut niistä purkeista, hän juttelisi niistä ympäristölleen oli blogia tai ei :D Tunnen Virven jo ajoilta ennen blogia joten tiedän kuinka syvälle hänen kosmetiikkafriikkeytensä menee. Virven vahva itsetunto ja, noh, miten sen nyt sanoisi, ammattiylpeys yhdistettynä hänen voimakkaaseen itseilmaisuunsa saattaa ehkä olla jonkinlainen "punainen vaate" joillekin ihmisille, ja sen voin tavallaan ymmärtää. Kovan bisnesnaisjulkisivun takana on kuitenkin myös tuoksuvista saippuoistaan ja kauniista luomiväreistään vilpittömästi fiiliksiin menevä "pikkutyttö". Tai oikeastaan Virve on varmasti kumpaakin, hänessä on sekä bisnesnainen että hihttelevä pikkutyttö. Olen tavannut molemmat :)
Mutta joo, burn outia ei toivo kenellekään. Sen vaara ammatissa, jossa kaikkea on niin fantastisen kivaa tehdä ja sitä kaikkea riittää enemmän kuin päivässä on tunteja, eikä siitä malta pitää taukoa, on varmasti kohtalainen. Toivoisin että kaikki muistaisivat pitää jaksamisestaan huolta kaiken kivankin tekemisen keskellä, itselleni aihe on myös enemmän kuin läheinen.
Guru-tittelit jaan mieluummin muille mutta olen tietysti iloinen jos innostuksestani tarttuu jotain muihinkin :) Näen itseni "kosmenörttinä ja -friikkinä" muiden (lukijoiden, kavereiden, blogikollegoiden) rinnalla, opin ja intoilen muiden kanssa, en heidän yläpuolellaan :) Me kaikki voimme oppia toisiltamme, minäkin opin joka viikko jotain blogini kommenteista ja se on ihan mahtavaa :) <3
Mukavaa viikonloppua sinulle :)
Aiheen ulkopuolelta, oletko kokeillut organic shopin vadelma-hiusnaamiota? Bongasin sellaisen tänään ruohonjuuren hyllyltä :P
En ole vielä ehtinyt testata Organic Shopin hiustuotteita :) Yksi naamio (ei vadelma) on odottanut testituotelaatikoissa jo vaikka kuinka pitkään, onkohan se enää edes kunnossa... :D
Sanon tässä yhteisesti kiitokset kaikille kommenttien jättäjille ja keskusteluun osallistujille <3, on ollut tosi kiinnostavaa lukea mietteitänne aiheesta, mikä ärsyttää ketäkin ja miten suhtautua omiin ärtymyksen tunteisiinsa, ja millaisia asenteita te muut Innostujat ja Harrastukseen Uppoutujat olette innostuksenne tiimoilta saaneet kokea. Ai että on kyllä mielenkiintoinen aihe. Pelkään että en ehdi vastata moneenkaan tämän postauksen kommenttiin mutta kaikki on totta kai luettu ja katsotaan ehdinkö vastailla lisää vielä huomenna laivassa jossa olisi "aikaa tapettavana" - jos nyt laivat ylipäänsä kulkevat luvatussa myrskyssä....
Mä olen aina suhtautunut vähän ihaillen ihmisiin joilla on intohimoja. Itsellä kiinnostuksen kohteet on aina jakautunut tosi laajalle ja ne tuppaa myöskin vaihtumaan aika tiuhaan. Kissat ja kosmetiikka onneks on ja pysyy :)
Mulla tulee mieleen vain kateus. Siksi toisten intohimo johonkin asiaan ärsyttää. Omalla kohallani toivon, että itelläki ois joku asia, joka tolla lailla saa syttymään. Myönnän olevani kateellinen intohimoisille ihmisille. Tosin en sen takia ala ilkeitä kommentteja lähetteleen, vaan ihastelen kauempaa.
Tuossa ruokavalioasiassa ihmisiä ilmeisesti ärsyttää se, että esim. sinä tuot ruokavaliosi esille erittäin positiivisessa valossa ja luot kuvan siitä, että se on hyvin terveellinen. Samalla kuitenkin (...) Tämän kuvan sain eräästä keskustelusta, jossa ihmiset avautuivat blogeissa ärsyttävistä asioista.
Omalta osaltani minua ahdistaa muiden intohimoisuus jotain aihetta kohtaan vain silloin, jos he jaarittelevat minulle asiasta enkä pääse tilanteesta pois. Yritän kuitenkin lopettaa umpitylsän keskustelun ystävällisesti ketään loukkaamatta.
Blogeissahan tätä sosiaalista ongelmaa ei ole, aina kun voi klikata seuraavaan juttuun jos jokin aihe ei kiinnosta. Joten en ihan ymmärrä sitä, että joku valittaa toisen blogin sisällöstä... Toinen juttu taas on väärän tiedon levittämisen kritisointi, mutta se ei liity intohimoisuuteen mitenkään vaan on eri asia.
Siis anteeksi mitä..? Oliko tuo keskustelun aihe, jonka poistin tästä kommentista, esillä jossain netin keskustelussa? (Koin kyllä aiheellisena poistaa tuon kohdan, sillä oli niin yksityiseen asiaan liittyvä "diagnoosi"..!) Siis herranjestas, vieraat ihmisetkö keskustelevat näin yksityisistä bloggaajan asioista, ja vielä tekevät tuon tason syy-seuraussuhde-päätelmiä..?
Kyllä vaan, vauva.fi:ssä on tasaisin väliajoin ollut noita bloggaajien arvostelukeskusteluja. Se jos mikä avaa silmiä sille, miten eri tavalla ja mistä syistä ihmiset lukevat blogeja... Toiset ilahtuakseen, toiset löytääkseen arvostelun aiheita jotta voivat tuntea itsensä paremmaksi.
Sanoisin siis että ylipäätään näistä ärsyyntyjistä ei kannata välittää, koska yleensä ovat sellaisia henkilöitä jotka eivät ole sinut itsensä kanssa ja siksi muiden elämä ahdistaa heitä niin kovin.
:/ :/
Ei tällaiseen voi muuta sanoa. Surullista.
Mä myönnän. Mua ärsyttää. Ei intohimo tai asialleen (työlleen, harrastukselleen tmv) omistautuminen. Mutta siinä vaiheessa, kun se menee fanaattisuuden puolelle. Muukin kuin uskonnollinen. Mä en ymmärrä enkä hyväksy, että aikuinen ihminen kokee esim aiheelliseksi tulla työpaikalle ja kiukutella ja paiskoa tavaroita tai olla vaan muuten vaan naama norsun vi**lla koko päivän sen takia, että oma jääkiekkojoukkue on hävinnyt viime pelin.
Mua ei ärsytä Virven tai sinun suhteesi kosmetiikkaan, eikä intohimosi ruokaa. Enemmänkin vain ihailen sitä tiedon ja työn määrää, asiaan paneutumista jne. Mutta mulla nousee karvat pystyyn siinä vaiheessa, kun se intohimo menee yli sen tietyn rajan, minkä jälkeen ollaan omasta mielestä enemmän oikeassa ja parempia ja kieltäydytään ymmärtämästä ja hyväksymästä, että joku muu voi nähdä asian toisin. Se tekee mun mielestä ihmisestä tietyllä tapaa tyhmän/yksinkertaisen ja rajoittuneen.
Minä ihailen ihmistä, jolla on jokin intohimo, enkä osaa olla siitä kateellinen.
Sitten taas säälin niitä, joilla niitä intohimoja ei ole. Se oikeastaan ärsyttää minua eniten.
Ja jos joku läheinen joskus näpäyttää minulle, että nyt tuo ja tuo juttu menee överiksi, en loukkaannu siitä.
Maailmassa on niin paljon asioita, joista kannattaa olla superkiinnostunut. Muistan tavanneeni pojan, joka maalasi vain ja ainoastaan paistettuja kananmunia. Olihan se outoa, mutta maailmaan mahtuu. :)
Kuulostaa ihan coolilta ^_^
Itselläni ei valitettavasti ole eikä ole koskaan ollutkaan mitään suurta intohimoa mihinkään asiaan, mutta ihailen ihmisiä joilla on.
Olipas hyvä kirjoitus, jälleen kerran ^_^
Ihmiset nyt ärsyyntyvät ja pahoittavat mielensä ja arvostelevat muita milloin mistäkin syystä. Itse olen intohimoinen historianharrastaja ja lukutoukka ja joskus innostun suu vaahdossa puhumaan noista omista intohimon aiheista. Silloin ainakin joskus huomaa, että keskustelukumppani menee jotenkin vaivautuneeksi ja saattaa kysyä: "Miten sä tiedät tästä näin paljon? En mä vaan jaksais selvittää tuollaisia juttuja?" Tai "Miten sä jaksat aina lukea, se on tylsää" Tai "Miten joku voi innostua jostain kirjasta noin paljon?" Itselle taas välillä nousee mieleen ajatuksia:" Eiks tää oo yleissivistystä, joka pitäis tietää?" :D En sano noita ajatuksiani ääneen, koska tiedän että keskustelukumppani saattaa loukaantua, mutta se on jännää että joidenkin ihmisten mielestä toisten intohimojen kohteita on ok vähätellä ja jopa loukata.
Minullakin on joitain tuollaisia kokemuksia. Ymmärrän että keskustelukumppani voi väsyä ja kiusaantua jos puhuisin vain ja ainoastaan näistä omistan intoiluistani enkä osoittaisi kiinnostusta muita kohtaan, mutta tästä ei ole kyse. Toiset vain tosiaan kiusaantuvat eivätkä oikein osaa suhtautua kun joku on jostain asiasta aivan liekeissä. Kuin niin suuri tunne jotain asiaa kohtaan olisi jo itsessään liikaa. Eikä osaa tunnetasolla ”vastata” siihen.
Niinpä 😕
Itse tein intohimosta ja harrastuksestani ammatin; irtisanouduin hyvin palkatusta työstä opiskelemaan ja tekemään duunarihommia. Tämäpä se vasta p*askanjauhannan käynnisti lähipiirissä. Minä uskalsin, ne muut eivät ja näin ollen koen, että reaktio johtuu vain kateellisuudesta. Sain juuri tältä uudelta alalta vakituisen työpaikan, mutta juuri kukaan ei ole onnitellut.
Mä onnittelen!!! Mahtava homma Hds! 👍🙌🙂
Hei! Oletko huomannut että poneista on tehty "35.v juhlapainos"? :)
Joo, ne vain on samat kuin 25-vuotisjuhlapainoksessa ^_^ :D Ja ne mulla jo on :D <3
(Tosi kummallista että julkaisivat 35-vuotisjuhlaponeina täsmälleen samat ponit kuin 10 vuotta sitten....)
No joust. Tuota en tiennytkääb :D
Hyvä postausaihe! Olen itse miettinyt välillä, että miksi jotkut jutut ärsyttää, tai jos ei ärsytä, niin jotenkin vaivaa tai harmittaa. Harvemmin itseä mitkään blogimaailman jutut sen kummemmin vaivaa, mutta välillä varmaan olen miettinyt, että "miten se TAAS matkustaa? miten tuohon on varaa ja aikaa?" Ja tämän pohdinnan heitän nyt ilmoille ihan itselleni naureskellen, en kritisoi sinua, koska totta kai nämä jutut on minun päänsisäisiä ongelmia. :D
Itselleni tuohon matkusteluun liittyy juuri sellainen sisäinen ristiriita: minustakin olisi kiva nähdä uusia paikkoja ja olen kyllä ihan itsellinen aikuinen, joka voisi matkustelunsa toteuttaakin. Mutta sitten taustalla on perheen "matkustelukielteisyys", johon liittyen lapsesta asti olen kuullut kauhistelua, pelottelua ja sellaista samaa negatiivisuutta/paheksuntaa muiden matkustelua kohtaan. Jotenkin se on tarttunut, vaikka itse olisikin perusluonteeltaan erilainen. Tähän liittyen sattui vielä ikävä tapaus, kun olin muutama vuosi sitten ulkomailla ja mummoni sattui soittamaan. Hän oli jo varsin huonossa kunnossa ja olisi mennyt peloista suunniltaan, jos olisi tiennyt, että olen matkoilla, joten hänelle ei oltu kerrottu, että missä olen. Jouduin sitten puhelimessa keksimään valkoisia valheita, että miksi en voi mennä hänen luokseen samalla viikolla. Kaiken lisäksi se taisi loppujen lopuksi olla viimeinen kerta, kun puhuin mummon kanssa puhelimessa, sitten muistisairaus vei jo ne kyvyt. :(
Tämän takia reissuun yhdistyi surullinen muisto ja sellainen olo, että aiheutin itsekkäällä matkustelullani tämän tilanteen. Siksi sitten nykyäänkin ihmetyttää, että miten muut "saa" matkustaa. En siis oleta, että kenenkään pitäisikään kysyä lupaa keltään. :D Tarkoitan siis sitä, että muut voivat lähteä ilman tuota henkistä matkatavaraa vain reissuun, tuosta noin vaan. Omalla kohdalla matkustusta rajoittaa myös ilmastoahdistus.
Tässä nyt tämmöinen sekava kilometripostaus, mutta tämä aihe herätteli ajattelemaan ja teki mieli jotenkin jäsennellä omia ajatuksia. Ilkeilyä en kyllä tajua. Ei tulisi mieleen lähteä haukkumaan muita, vaikka omat ajatukset ja ensireaktiot olisivatkin kielteisiä jonkun asian suhteen.
Kiinnostavaa oli kuulla tällainenkin "tarina", - vaikka siihen liittyi mummosi kautta myös ikävä muisto.
Oman kasvuympäristön asenteet ja tavat varmasti sävyttävät paljon ihmisen suhtautumista eri asioihin myöhemmässä iässä. Ei tietenkään välttämättä pysyvästi, mutta ainakin ne varmasti ohjaavat ihmisten asenteita kasvuiässä.
Matkusteluun liittyen minulla on esimerkiksi ihan toisenlainen perhetausta; olen kasvanut matkailusta kiinnostuneessa perheessä jossa maailman näkemiseen ja erilaisiin kulttuureihin tutustumiseen on rohkaistu. (Ei sillä etteikö eri kulttuureihin voisi tutustua niiden edustajien kautta myös ihan koti-Suomessa :))
Jos edelleen tunnet kaihoa matkusteluun ja se on sellainen juttu jota mielelläsi tekisit perhetaustan vaikutuksesta huolimatta, toivon, että jonain päivänä pääset itsesi kanssa sellaiseen "sovintoon" että matkalle lähtö ja siellä olo on sinulle antoisaa ja saat rikkaan kokemuksen vailla syyllisyyden tunteita. <3
Eih, ihan tuohon ponikuvaasi liittyvä kommentti: näin juuri Prismassa myynnissä originaalin mallisen My Little Ponyn! Tulit heti mieleen ja innostuin että no tuolta niiden ponien kuuluikin näyttää, teki mieli ihan vanhojen aikojen fiilistelyksi se ostaa :) (itsekkin niillä aikanaan leikkineenä). Tulisipa muitakin malleja ettei jäisi vain yhteen.
Ja löytyvät näköjään "retro" nimellä lisättynä myynnistä ja useampi mallikin :)
Joo, nyt on alkuperäisten ponien 35-vuotisjuhlavuosi :) Tylsää vain että päättivät julkaista täsmälleen samat ponit kuin 25-vuotis-juhlavuonna, ja ne hankin jo silloin :)
Joissain harvoissa 35-juhlavuosi-kuvissa olen nähnyt myös uudelleenjulkaistun Peachyn (+tallileikkisetti), ja sen saatan ehkä hankkia käsiini jos hinta ei ole ihan hirveä. Suomessa Peachy-setti ei taida olla myynnissä.