Kuluneen vuoden parhaita asioita.
Ostin oman kodin. Ja se tuntui heti ensimmäisestä hetkestä saakka mun kodilta.
Viihdyn täällä aivan valtavan hyvin.
Olen viettänyt tänä vuonna paljon aikaa Kööpenhaminassa, kun miesystäväni on ollut siellä töissä. Rakastuin Kööpenhaminaan uudestaan, ja tanskan kielikin kuulostaa nyt sympaattiselta - ja sellaiselta, jota jopa vähän ymmärrän...!
Kööpenhamina tuntuu todella kodikkaalta. Ihana, ihana kaupunki!
Kesäkuu MaarianhaminassaVaikka tähän kuukauteen sisältyi Ahvenanmaan kodistani luopuminen, siitä jäi ihan parhaat muistot. Jos luopuminen voi tapahtua kauniisti ja onnistuneesti, tämä luopuminen tapahtui.
Muutto ja viimeiset viikot asunnossa olivat täynnä ilon ja kiitollisuuden tunteita. Sään valtiaatkin osallistuivat kokemukseen laskemalla koko kesäkuun ajaksi Ahvenanmaan ylle mitä kauneimman aurinkoisen ilman, josta otin kaiken irti.
Minulla ei ole muita kuin ihania muistoja näiltä viikoilta. Sain hyvästellä kotini ja tietyn ajanjakson elämässäni rauhassa ilman kiirettä, keskittyen siihen, mistä Ahvenanmaassa ja Maarianhaminan kodissani olemisessa olen aina eniten pitänyt. Hoidin muuton teknisen puolen toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisellä viikolla, ja loput kesäkuusta saatoin vain rauhoittua olemaan.
Joka päivä vietin aikaa rakkaalla aurinkoparvekkeellani; syömässä lounasta, lukemassa, tekemässä töitä, jumppaamassa... Tunsin iloa siitä, että sain vielä tehdä niin, en surua siitä, että tilaisuus oli viimeinen.
Asunnon loput tavarat menivät kesäkuun viimeisenä päivänä kierrätyskeskukseen ja Ukraina-apuun, ja kun suljin oven viimeisen kerran, kaikki oli kunnossa. Tunsin rauhaa ja keveyttä.
Aloin vihdoin katsoa Siltaa Netflixistä äitini suosituksesta. (En ole katsonut TV-sarjoja moneen vuoteen, koska en pysty keskittymään riittävästi TV-sarjan seuraamiseen.)
Silta on aivan mahtava ja olen syvästi kiintynyt sarjan hahmoihin. On myös ihanaa kuunnella samassa sarjassa sekä ruotsia että tanskaa, ja katsella tuttuja Köpiksen ja Malmön maisemia. ❤️
Olen seitsemässä kuukaudessa edennyt kolmanteen tuotantokauteen. Vaikka katselu on hidasta, nautin jokaisesta hetkestä Sillan parissa äärettömästi, ja tuntuu, kuin olisin Sillan myötä saanut palkinnon, jolla voin välillä hemmotella itseäni.
Fun fact: kolmannella tuotantokaudella näytetään ensimmäisen kerran sarjan päähenkilö Saga Norénin kotia ulkopuolelta sekä talon rappukäytävästä. Kävi ilmi, että Saga Norénin henkilöhahmo asuu Malmössa Västra Hamnenin kaupunginosassa samassa talossa ja samassa rapussa, jossa itse majoituin Airbnb-huoneessa toukokuun Malmön reissullani. Toukokuussa en vielä katsonut Siltaa, joten en tiennyt asuvani Sagan naapurissa! 😊
Se, että ylipäänsä sain keittiöremontin toteutukseen. Sellainen savotta siitä kehkeytyi. Lopulta sain keittiön, jota todella rakastan.
Kreikan Kastellorizo on saari, joka vei nurkan sydämestäni.
Täydellinen miniatyyri-saariparatiisi heille, jotka viihtyvät pienissä, kuvankauniissa ja epäturistillisissa paikoissa, joissa kaikki kiteytyy idyllisen maiseman ja rauhallisen elämänmenon tunnelmassa "kellumiseen" ja kiireettömästä olemisesta nautiskeluun.
Käsittämättömän upea paikka, jonka ainutlaatuisesta kuvauksellisuudesta en ehkä koskaan pääse yli.
Tuntuu, että löysin tänä vuonna ihonhoidon "kotiini". Öljyjen merkitys kasvoi, ja löysin minulle sen kaikkein mieleisimmän tavan hoitaa ihoa. Ei sillä, ettenkö yhä pitäisi myös voiteista, mutta öljyjen, ja erityisesti eteerisiä öljyjä sisältävien aromaterapeuttisten ihonhoitoöljyjen holistinen vaikutus hyvinvointiin (ainakin mun hyvinvointiin) on yksinkertaisesti vertaansa vailla muihin ihonhoitotuotteisiin verrattuna.
Olen aina rakastanut tuoksuja niin hajuvesien kuin ihonhoitotuotteiden muodossa, ja aromaterapeuttiset tuoksut ovat vieneet tämän suhteen entistä syvemmälle. Öljyjen maailmasta löytyy aivan uskomattoman ihania tuoksuja, jotka täydentävät hoitokokemuksen tavalla, johon voiteet eivät pysty. Eivätkä voiteet pysty kilpailemaan sen pehmeydenkään kanssa, jonka öljyt jättävät ihoon.
Tunnustan: olen totaalisessa sensorisessa koukussa.
Öljyjen myötä jokainen tavallinen "naamanrasvaus" on muuttunut hemmotteluhetkeksi. ❤️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Lähetän sinulle ohessa rakkaan eläinystävämme Pippo-koiran kuvan Karkkipäivän joulukalenteriin.
Kuvassa, jonka huonoa laatua harmittelen, Pippo istuu äitini cairnterrierin Martan kanssa joulukuusen äärellä Suomessa jouluna 2017. Olisi hienoa, jos Pippo pääsisi kalenteriin mukaan ja mulle ja miehelleni se toisi lämpimän läikähdyksen sydämeen, Pippoa ei nimittäin enää ole.
Pippo, suomeksi Hessu (se Disneyn Hopo siis), oli meidän italialainen sekarotuinen rescue-koira. Rescue siinä mielessä, että se tuli meille paikallisen, pohjois-italialaisen koiratarhan kautta, tein tarhalla vapaaehtoisena "vuoroja" ja tutustuimme sitä kautta tähän kotia vailla olleeseen karvakaveriin.
Vuosi oli 2016, toukokuu, ja vuosia Pippolla tuolloin 7. Se oli elänyt jonkinlaisessa aitauksessa tai kopissa (joka oli sen noutaneiden vapaaehtoistyöntekijöiden mukaan "buco" eli "monttu" tai "kuoppa") ja huonolla ravinnolla eikä se tuntenut nimeään. Sen joskus aiemmin omistanut mies oli kuollut ja koira jäänyt miehen huonokuntoisen 9-kymppisen äidin luo sinne monttuun. Onneksi rouva oli tullut lopulta siihen tulokseen, ettei oikeastaan pystynyt pitämään koirasta huolta, ja luovutti sen yhdistyksemme tarhalle, jossa se sai uuden mahdollisuuden löytää koti.
Jännitti, miten se tulisi kerrostalossa toimeen, mutta onneksi turhaan. Se oli tosi hyvä poika, niinkuin koirista sanotaan! Pipposta tuli meille juuri sopiva koira, rakas ja tärkeä perheenjäsen, jonka saimme pitää luonamme viime tammikuuhun saakka.
Luopuminen oli kauheaa ja surimme Pippoa kamalasti, kotona tuntui niin tyhjältä.
Mutta, näin me miehen kanssa vakaasti uskomme, Pippo lähetti meille sateenkaarisillalle lähtiessään lahjan: tulin raskaaksi heti, vain päiviä sen kuoleman jälkeen, ja nyt meitä on jälleen perheessämme kolme. Kiitos rakas Pippo!"
-Salli-Kaisa
🌟
Sanni:
Lämmin kiitos kaikille joulukalenteriin osallistuneille. Tarinat ovat kertoneet koskettavasti siitä ainutlaatuisesta ystävyydestä, joka eläimen ja ihmisen välille voi muodostua. On ollut ihana saada tutustua näihin ystäviin joulukuun ajan. Kyyneleiltä ei ole voinut välttyä, mutta ei myöskään hymyltä ja lämpimiltä ailahduksilta rintakehässä.
Hyvää joulua kaikille! 💕
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"tai: Miten paatuneesta koiraihmisestä tuli höpsö cat-mama
Olin lapsena totaalinen koiraihminen. Meillä ei ollut omaa koiraa, mutta lähellä asuvalla isoäidilläni oli useita. Hän oli labradorinnoutajien kasvattaja; muistan, kun eräänä keväänä syntyi kymmenen pentua - niiden kanssa touhutessa vietin lapsuuteni parhaan kesän!
En juurikaan piitannut kissoista. Asuimme maalla ja monella kaverillanin oli ns. navettakissoja, joiden kanssa ei voinut leikkiä eikä sylitellä.
Kun tapasin avopuolisoni, tutustuin myös hänen lapsuudenkodin kissaan. Balu oli jo eläkeiässä, melkein 20v. Ihastuin heti, hänellä oli nimittäin ihan koiramainen luonne- ja vanha herra selvästi otti asiakseen tehdä minusta kissaihmisen, tulemalla aina syliini leikitettäväksi ja paijattavaksi. (Balu-kissasta ei valitettavasti ole kuvaa.)
Kun muutimme yhteen, tuli oman kissan hankkiminen ajankohtaiseksi. Eräänä lauantai-iltana tuli kaverilta viesti - heidän naapurin emokissa oli jäänyt auton alle, ja kuuden viikon ikäiset pennut tarvitsivat kipeästi kotia. Lähdimme saman tien matkaan ja pian palasimme kahden rääpäleen kanssa kotiin; keittiövaa’alla punnittuna kumpikin painoi n. 400g. Kumppani jäi kotiin hoivaamaan pieniä raukkoja, minä juoksin pää kolmantena jalkana eläinkauppaan ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita.
Lara ja Frank
Noin pienten pentujen kanssa ensimmäiset viikot olivat hektisiä, vaikeitakin. Syötimme, leikitimme, opetimme vessan käyttöön. Ravasimme eläinlääkärissä, googlasimme hoitovinkkejä. Mutta ennen kaikkea rakastimme. Kännykkä ja Facebook täyttyivät suloisista pentukuvista. Pojasta tuli Frank, tytöstä Lara.
Vasta vuoden ikäisenä Lara valitettavasti sairastui, diagnoosina FIP (kissan tarttuva vatsakalvontulehdus). Tälle sairaudelle ei ole hoitoa, joten eläinlääkärin suositus oli antaa ystävän mennä ikuiseen lepoon. Päätös ei ollut sinänsä vaikea, koska diagnoosia odottaessa Laran kunto heikkeni ihan silmissä, tunti tunnilta. Kuitenkin sydämeni särkyi, etenkin kun Lara oli aina ollut enemmän “mun kissa” (Frank taas kiintyi enemmän kumppaniini).
Oscar
Puoli vuotta tein surutyötä, kunnes olin valmis ottamaan uuden pennun. Frank vaikutti myös kaipaavan lajitoveria - ennen niin kiltti ja tottelevainen kissa alkoi tehdä tuhojaan asunnossa, selvästi hänellä oli tylsää vaikka miten leikitimme.
Löysimme järjestön, joka steriloi puolivillejä maalaiskissoja ja ottaa pennut huostaan, kunnes niille löytyy koti. Tätä kautta meille tuli Frankille pikkuveli, suloinen Oscar!
Oscar-pentu ja Frank tutustuvat
Muutaman päivän ihmettelivät toisiaan, nyt vuosien jälkeen ovat kuin ketkä tahansa sisarukset (ensin leikitään, sitten hiukan tapellaan, ja lopuksi nukutaan toisen kainalossa).
Mikä parasta, Oscar on kiintynyt enemmän minuun, joten meillä on taas molemmilla ns. “oma kissa”. :) Vaikka molempia yhtäläisesti rakastamme! <3"
-A
P.S. Kyllä silti koiristakin vielä tykkään, ehkä tulevaisuudessa kun asumme omakotitalossa, tulee taas uusi karvatassu perheeseen ;)
Tajusin neljä vuotta sitten olevani erityisherkkä.
Siihen asti olin kuvitellut useimpien muidenkin ihmisten kokevan asioita samalla tavalla kuin minä. Välillä ihmettelin, jos joku ei ymmärtänyt, miksi tunsin tietyssä tilanteessa pakahduttavaa liikutusta tai ahdistuin tietyistä äänistä tai kiireestä. Välillä saatoin suorastaan tuomita toisia tunnekylmiksi tai epäempaattisiksi, jos he eivät jakaneet samaa ylitsevuotavaa hellyyttä tai herkistymistä kuin minä. Ärsyynnyin, kun joku kuvaili tunnereaktioitani tietyissä tilanteissa turhan korostuneiksi. Miten niin..? Tältähän kuuluu tuntua, kun jokin on kivaa/ikävää/erikoista/kaunista.
Vasta kun mediassa alettiin enemmän puhua erityisherkkyydestä - jonka olin pitkään niputtanut ei-niin-vakavasti-otettaviin trendi-ilmaisuihin - ja tulin lukeneeksi muutaman syvällisemmän artikkelin aiheesta, oivalsin, että olen itse erityisherkkä.
Erityisherkkyydessä ei ole kyse taipumuksesta loukkaantua tai ottaa herkästi itseensä, kuten olin ajatellut. Erityisherkkyys on synnynnäinen ja pysyvä hermostollinen ominaisuus, johon liittyy hermoston (yli)virittyneisyys ja aistien välittämän tiedon tavanomaista laajempi ja syvempi käsittely.
Erityisherkän hermojärjestelmä reagoi ympäröiviin ärsykkeisiin tavanomaista herkemmin, jolloin näennäisesti pienet asiat ja hienovaraisin muutos ilmapiirissä voivat laukaista voimakkaan tunnereaktion. Tämä tekee erityisherkästä myös herkemmin kuormittuvan ja alttiimman stressille.
En ollut koskaan pitänyt itseäni herkkänä, ennen kuin perehdyin erityisherkkyyteen. Mielestäni olin hyvinkin taffi tyyppi, koska olin puhelias, ulospäinsuuntautuva ja heittäytyvä, ehkä jossain määrin jopa rohkea. Eihän tällaiset seikkailevat papupadat ole herkkiä..?
Mutta kyllä mä olin aina ollut - ominaisuus vain sai nimen vasta myöhemmin.
Millaista on olla erityisherkkä?
Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnen jatkuvasti voimakkaasti. Harva asia on minulle sellainen, johon voin suhtautua välinpitämättömyydellä tai laimeasti. Oli kyse sitten iloa tuottavista tai surullisista asioista, joudun hyvin helposti suurten tunteiden valtaan. Olen myös erittäin virittynyt ympäristön sekä lähellä olevien ihmisten tilalle ja tunteille.
Arkiset asiat saavat minut herkästi kyyneliin ja on tavallista, että kadulla vastaan tuleva koira tai ruskan värit läheisessä puistossa saavat silmäni kostumaan. Taide, luonto, kauneuden kokemukset sekä ihmisten ystävällisyys itkettävät minua. Olin toissa päivänä joulukonsertissa jossa itkin puoli tuntia pystymättä lopettamaan, koska jouduin niin syvän liikutuksen valtaan.
Ympäristö vaikuttaa minuun kuin lääkkeen kemikaalit. Esteettiset tekijät kuten valo, arkkitehtuuri, kukkaistutukset ja värit saavat minut parhaimmillaan euforian valtaan. Valolla on aivan erityinen merkitys, ja tietyn lämpöasteen auringonvalo yhdistettynä sopivaan maisemaan on kuin endorfiinipiikki. Vastaavasti harmaus ja monokromaattisuus saavat minut alakuloiseksi. Viime viikkoina olen tuntenut itseni tyhjäksi energiasta, koska sää on ollut niin harmaa. Kun perjantaina ja maanantaina näin vilahduksen auringosta, tulin niin onnelliseksi, että olisin heti halunnut ikuistaa hetken moneen kuvaan ja jakaa onnen tunteen muillekin.
Voimakkaasti tunteminen on tietysti monella tapaa hyvä asia. On ihanaa tuntea rintaa puristavaa iloa pienistä arkisista ilmiöistä ja nähdä kauneutta lähes kaikkialla.
Kuitenkin, erityisherkkyydellä on myös ikävä puolensa. Koska minun tuntuu olevan mahdotonta suodattaa, mitä ärsykkeitä otan vastaan, ja suuri osa ärsykkeistä aiheuttaa voimakkaita tuntemuksia ja ajatusketjuja, kuormitun todella helposti. Tavalliset asiat kuten ostoskeskuksessa kävely tai kavereiden illanistujaiset saattavat uuvuttaa minut nopeasti, kun täytyn aistien imuroimasta informaatiosta. Tunneilmapiiri vaikuttaa minuun äärimmäisen voimakkaasti, ja ahdistun, jos lähelläni joku voi huonosti tai on surullinen, äkäinen tai muuten vain negatiivisesti latautunut. Lyhyetkin altistumiset negatiiviselle tai surulliselle ilmapiirille - vaikkei se edes liittyisi minuun - voivat jättää minut pitkäksi aikaa apaattiseksi ja alavireiseksi.
Aistiärsykkeiden aikaansaama kuormitus korostuu, jos olen valmiiksi stressaantunut muista asioista. Tällöin jopa positiiviset ärsykkeet voivat olla liikaa hermostolleni, ja minun tekee mieli sulkeutua neljän seinän sisään ja välttää mukaviakin kontakteja tai tapahtumia, jotta rauhoitun.
Erikoisia kokemuksia ovat myös myönteisten asioiden överit. Näitä sattuu erityisesti ulkomailla. Joskus koen niin paljon erityisiä ja kauniita asioita, että se laittaa "koneeni tilttiin", ja saatan hetkellisesti mennä lähes toimintakyvyttömäksi. Näin tapahtui esimerkiksi Alaskassa neljä vuotta sitten. Eräänä aamuna en meinannut päästä ulos hotellista, kun mieleni käsitteli kaikkia upeita asioita joita olin Alaskassa nähnyt ja kokenut. Olotilaa saattoi verrata lähes paniikkikohtaukseen; sydän hakkasi, kädet hikosivat ja kehoon melkein koski. Tunsin, että en voi mennä ulos, koska en pystynyt päättämään, minkä hienon asian tänään kokisin. Samalla pelkäsin valintani kautta menettäväni jotain vieläkin hienompaa.
Viime syksynä koin hieman vastaavaa Kreikan Kastellorizossa. Kun liian monta poikkeuksellisen voimakasta myönteistä aistiärsykettä menee "lävitseni" lyhyen ajan sisällä, menen tilttiin. Ehkä Firenzessä taideshokkiin menevien ihmisten kohdalla on kyse samasta ilmiöstä...
Välillä minusta tuntuu, että tarvitsisin kerran vuodessa kunnon aisti-detox-loman. Sulkeutuisin erämaamökkiin resetoitumaan, kauas ärsyketulvasta, muista ihmisistä ja teknologiasta. Puhdistaisin mielen kovalevyn kaikesta ylimääräisestä.
Haluan tuntea vahvasti ja haluan olla juuri tällainen, mutta en haluaisi jatkuvasti uupua kaikesta ympäröivästä. Miten voisi suodattaa juuri sopivasti sykähdyttäviä asioita, ilman että joutuu virran vietäväksi ja aallot lyövät yli. Miten voisi tuntea kohtuudella, ja suojata itseään liialta vastaanottamiselta - samalla säilyttäen herkkyyden aistia ne pienet, häivähdyksenomaiset heijastukset jotka tekevät tuikitavallisesta arjesta niin rikasta ja kaunista.
Tätä miettii moni kaltaiseni, iloiten ja uupuen ominaisuudestaan.
Kuka teistä tunnistaa itsessään erityisherkkyyttä?
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
SULO"1,5-vuotias Cavalier Kings Charlesin spanieli Sulo on kotoisin Seinäjoelta, Giggling-kennelistä.
Sulo tuli perheeseemme toisen cavalier-herra Onnin-pikkuveljeksi. Heti kotiin tultua Sulo otti kuitenkin isoveljen paikan ja päättää tänä päivänäkin kuinka ja kenen tassujen mukaan tanssitaan. Sulo syö ensin, omii kaikki lelut ja herkut, sekä komentaa kuuluvasti jos ei heti uskota. Onni-koira on täysin tassun alla, mutta nauttii rauhastaan ja katselee toisen touhuja vähän tuhahdellen.
Sulon lempipuuhaa on pallon noutaminen, vapaana juokseminen ja pikkuhousujen varastaminen, sekä toki myös naapurin cavalier-kaveri Fillen kanssa leikkiminen.
Jos Sulo olisi ihminen, se rakastaisi omaa perhettään yli kaiken. Jos joku olisi liian kauan poissa, niin saisi kyllä kuulla palautteen heti kuinka ollaankaan ikävöity ja luultu melkein että hylätyksi tässä tultiin.
Sulo ei arvosta koirien omia petejä, hän nimittäin nukkuu puoliksi pää minun tyynyllä kuorsaten tyytyväisenä.
Sulo käy mukanani töissä aina toisinaan nukkumassa nojatuolissa ja on elementissään asiakkaiden ihailtavana. Sen pieni cavalierin sydän sykkii innosta aina kun joku uusi koira tai ihminen tulee vastaan ja haluaa tervehtiä. Silloin ollaan täysin valmiina tekemään tuttavuutta kaikkien häntä pienempien ja vähän isompienkin kanssa.
Sulo on siellä missä tuoksuu hyvä ruoka ja on huomiota tarjolla. Ei haittaa jos on myös syli johon voi nukahtaa. Rennosti nimittäin harva osaa paremmin ottaa kuin pieni Sulo ♥️"
- Heidi
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässä ovat rakkaat poikaystäväni Janda ja Mau.
Punavalkea Janda on jo lemmikkien taivaassa, uskollinen 16-vuotias Mau yhä seuranani. Hän on perinteinen kotikissa eli "maatiainen", kuten se nykyisin määritellään. Syntyjään hän on Ahvenanmaalta, kuten oli velipoika Jandakin.
Vanhaisäntä on rauhoittunut, lepäilee paljon eikä enää juokse "iltahepuleita". Iltaisin hän tulee vähin äänin viereeni sohvalle kun katson TV:tä. Harmaa lämmin ystävä!"
- May
"Tässä on kissamme Key.
Kun haimme tytön eläinsuojeluyhdistykseltä, hän oli tullut bumerangina takaisin jo useammasta paikasta sopeutumisongelmien takia. Parka joutui opettelemaan meillä ihan alkeista kissana elämisen; miten raapimapuuta käytetään, miten kiinteää ruokaa syödään ja että sohvalle saa tulla, eikä ihmisiä tarvitse pelätä.
Nyt 9kk myöhemmin meillä on silityksiä kerjäävä hellyyspallo, joka ei vieläkään uskalla syliin tai suostu nostettavaksi, mutta joka (kuten kuvassa) hiipii aamulla Mamin viereen sohvalle torkkumaan ja seuraamaan aamutoimia. Rakkauspakkaus ❤️"
- Hanna
"Kuvassa nyt jo sateenkaarisillalle lähteneet kissatyttöni M & M, jotka olivat ja ovat edelleen minulle rakkainta maailmassa ja joita kaipaan edelleen joka ikinen päivä <3"
-P
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Köpi on 4,5-vuotias labradorinnoutaja ja mielestäni maailman ihanin koira.
Köpin hauskin piirre on omapäisyys - hän ei lähtökohtaisesti tee mitään mikä ei huvita. Liikuttavin piirre on hellyydenkipeys, Köpi nimittäin haluaa istua mun sylissä, vaikka on yli 30 kiloinen. Köpi ihan selvästi kaipaa läheisyyttä ja hellyyttä, ja joka päivä hakeutuu lähelle - mieluiten ihan kylkeen kiinni tai tosiaan syliin.
Köpi on kovin rakas perheenjäsen ja ystävä, joka tuo elämään lämpöä, läsnäolon taitoa ja iloa - joka päivä Köpi hassuttelee jotain niin, että saa nauraa ääneen. :)"
-Mia
Tajusin, että olen tämän vuoden aikana lopullisesti öljyyntynyt. Öljystä on tullut mulle ihonhoitotuote numero yksi.
Viitaten lauantain ihonhoitonostalgiapostaukseeni - kauas on tultu niistä ajoista. Todella kauas.
20-vuotiaana en ollut kuullutkaan, että ihoa voisi kosteuttaa - puhumattakaan puhdistaa (!) öljyllä. Jos joku olisi tällaista ehdottanut, olisin pitänyt väitettä absurdina. Öljyisyyshän on asia, mikä ihonhoidossa pyritään poistamaan iholta - ei lisäämään iholle.
30-vuotiaana tunsin jo kasvoöljyjen olemassaolon. Ne tuntuivat erikoisilta, ja luokittelin ne mielessäni lähinnä superkuivaihoisten jutuksi. Clarinsin kouluttaja tosin onnistui ammattitaidollaan vakuuttamaan minut siitä, että kasvoöljy voi jopa tasapainottaa ihoa ja sopia myös rasvoittuvalle iholle. Dr. Hauschkan koulutukset vahvistivat tätä ajatusta. Siltikin - en olisi kuunaan laittanut öljyä omalle iholleni.
Piti odottaa ikävuoteen 36, ennenkuin löysin kasvoöljykoostumuksen, josta vilpittömästi pidin -> Ekopharma Mustaherukansiemenöljy, ja ikävuoteen 41, että otin öljyt osaksi päivittäistä ihonhoitoa.
Vuoden 2021 aikana öljyt - ja etenkin öljy & seerumi -yhdistelmä - pikku hiljaa ohittivat kasvovoiteen ihoni ykköskosteuttajana. Vuonna 2022 öljy siirtyi mulle ykköstuotteeksi myös puhdistuksessa.
Oon todellakin aivan rakastunut öljyihin. ❤️ Mitä enemmän erilaisia öljyjä testaan ja mitä enemmän perehdyn öljyjen vaikutuksiin ja koostumuksiin, sitä enemmän hullaannun.
Eteerisillä öljyillä on tässä myös täysin olennainen rooli. Eteerisiä öljyjä sisältävät tuoksuvat öljyt ovat selvästi suosikkejani, sillä aromaterapeuttisen ominaisuuden myötä saa arvokkaan bonuksen. Toisaalta - aina tuoksun ei tarvitse tulla eteerisistä öljyistä saadakseen minut ihastumaan - Mádaran Strawberry Vitamin Blend -mansikansiemenöljy on oiva esimerkki tästä.
Vuosien varrella Ekopharman ohella Mádara on varmasti eniten vaikuttanut öljy-käännynnäisyyteeni. Mádaran ensimmmäiset kasvoöljyt, Superseed-öljyt, edustavat hienostunutta kuivaöljytyyppiä, ja tämän samettisen tuntuisen ja ohuen öljytyypin kautta minun oli helppo totuttaa itseni sekä ihoni öljyn käyttöön. Koska rasvaisuuden tunnetta en voinut iholla sietää todella pitkään - vaikka öljyt eivät koskaan ihoani tukkineetkaan. Rasvaisuus vain oli ehdoton ei-ei.
Bybin Booster-öljyt olivat seuraava askel vakiintuneempaan öljyn käyttöön. Boostereissa oli myös täyteläisempiä koostumuksia, mutta huomasin, ettei paksumman öljyn tunne iholla enää tuntunutkaan yhtä vastenmieliseltä kuin ennen. Tai oikeastaan lainkaan vastenmieliseltä. Aloin koukuttua öljyn jättämään verrattomaan pehmeyden tunteeseen. Parhainkaan voide ei jätä ihoa yhtä pehmeäksi kuin öljy.
Mádaran Deep Moisture Vitamin Oil toi ilmestyessään mukaan tuoksullisen puolen - se oli ensimmäinen todella hyvän tuoksuinen kasvoöljy, jota olen käyttänyt. (Sen jälkeen niitä onkin ilmaantunut monia...)
Korealainen Urang oli kuitenkin se brändi, joka lopullisesti sinetöi kestorakkauteni - ja uudenlaisen asenteeni - öljyihin. Urangin myötä opin sekoittamaan öljyä vesipohjaiseen seerumiin, ja löysin uuden raikkaan tavan käyttää öljyä. Olin myyty. Öljy voi tuntua myös tältä..!
Kiitos Urangin, koko ihonhoitorutiinini muuttui, ja pikku hiljaa öljystä tuli ihonhoitoni kruunattu kuningatar. Tänä vuonna se on lähes täysin syrjäyttänyt voiteen paikan, ja ainoa päivittäin käyttämäni voide on enää silmänympärysvoide.
Vuoden 2022 merkittäviin öljy"tapauksiin" on kuulunut Essen superpaksu Protect Oil, josta vastoin kaikkia odotuksia tuli yksi suurimmista suosikeistani, sekä Mádaran Custom Actives -sarjan uudelleenlanseeraus. Custom Actives -sarjasta löytyi ylempänä mainittu mansikan tuoksuinen huippusuosikki Strawberry Vitamin Blend, sekä hienot Provitamin A - sekä Omega-öljycocktailit. Myös Haut-Ségalan upeat yhden öljyn luomuöljyt olivat fantastinen löytö - ei vähiten markkinoiden tehokkaimpiin kuuluvan Rubiginosa-laadun ruusunmarjansiemenöljynsä puolesta! Tashin Retinoil Bakuchiol -öljy puolestaan lunasti paikkansa kaikkien aikojen ohuimpana ja kuivimpana kasvoöljynä.
Edullisempien brändien puolelta L300 Pro-Retinol-öljyseerumi, Dermosilin Skin Solutions -kasvoöljy sekä Laveran Re-Energizing Sleeping Oil Elixir ovat myös maininnan arvoisia vuoden tuttavuuksia.
Voi että, voisin alkaa pitää omaa ihonhoitoöljy-kolumnia tai -palstaa..! 😍 Niin innoissani olen tästä aiheesta. 🔥
Siihen, että öljyputsari siirtyi mulla ykköseksi juuri tänä vuonna, vaikutti täydellä varmuudella yksi tuote: Djusien Liquid Silk.
Vaikka markkinoilla on aiemminkin ollut helposti huuhtoutuvia putsariöljyjä kuten Whamisa ja Yves Rocher, Djusien putsari tyhjensi palkintopöydän koostumuksellaan, joka on niin täydellinen, ettei sen suoritukseen voi olla mitään lisättävää. Liquid Silk tuntuu iholla niin miellyttävältä, että sen käyttöä oikein odottaa - sitä haluaa päästä hieromaan naamaansa.
Koostumuksessa on juuri oikeanlainen "sitkaus" (tuotteen luoneen Katja Kokon oma ilmaisu), joka tekee öljystä ihanteellisen hierottavan ja iholla todella miellyttävästi liukuvan. Liquid Silk on ohut mutta samalla sen verran täyteläinen, että koostumus tuntuu ylelliseltä ja mahdollistaa kunnon hieronnan. Ohuemmat ja vetisemmät öljyt kuten yllä mainitut Whamisa ja Yves Rocher eivät sovi yhtä hyvin pidempään hierontaan, ja niiden "vetisyys" tekee niistä myös vähemmän ylellisen tuntuisia - vaikka muuten oikein hyviä ovatkin.
Djusien ohella vuoden kaksi muuta hittiputsaria ovat Evolven Kalahari Dream Cleansing Oil sekä kotimaisen Taigan Anti-Age Cleansing Oil.
Nämä ovat tyypiltään saman henkisiä kuin Djusien Liquid Silk eli keskitäyteläisiä, iholla miellyttävän tuntuisia ja äärimmäisen hyvin iholta huuhtoutuvia. Mutta - mikään öljyputsari ei tunnu mun iholla yhtä täydelliseltä kuin Djusie. 🏆 Näin on. Jos jotain - Djusien tuoksu voisi olla miedompi, mutta olen jo tottunut sen in-your-face-voimakkuuteen ja tuoksu on "röyhkeässä" erikoisuudessaan jollain tapaa osa Djusie-elämystä.
Djusien Liquid Silk oli se putsari, jonka myötä öljypuhdistus alkoi tuntua iholla miellyttävämmältä kuin vaahtopuhdistus - ja se on paljon mun iholla se. Ei taida olla enää paluuta entiseen.
*
Kertokaa omista lemppari-öljytuotteistanne! ☺️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Kun aikoinaan muutin mieheni kanssa yhteen rivitaloon kaupungin laitamilla, huomasin, että takaterassilla vilahti aina välillä tiikeriraidallinen häntä. Mieheni ei kisuliin kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Hän on lapsuudesta saakka ollut kissoille allerginen, eikä hänen lapsuudenperheessään koskaan sen takia ollut ollut lemmikkejä.
Minä sen sijaan ilahduin ikihyviksi. Kissi! Jollakulla naapurilla oli ikioma kissi! Olin kasvanut koko lapsuuteni kissojen parissa, mutta muutettuani omilleni minulla ei ollut ollut mahdollisuutta ottaa omaa kissaa. Aina hännän vilahtaessa ohi menin avaamaan takaterassin oven ja tekemään pikku askelin tuttavuutta kissin kanssa.
Oli edettävä varovasti. Hän oli hieman arka. Koskettaminen ei tullut heti kysymykseenkään, mutta ei hän poiskaan juossut. Vähitellen kissi alkoi tulla piipahtamaan pikaisesti sisällä, varsinkin talvisin, kun tassut alkoivat olla jo ihan jäässä.
Tutustuimme samalla vähitellen myös kisun palveluväkeen ja saimme tietää, että uusi ystävämme oli nimeltään Miisu. Hänen iästään ja alkuperästään ei ollut täsmällistä tietoa, koska hänet oli löydetty pienenä ulkoa vaeltelemasta. Arveltiin, että hän saattaisi olla noin 6-vuotias. Sen verran olimme jo oppineet Miisua tuntemaan, että hän oli itsenäinen, oman arvonsa tunteva leidi, jolla oli katuälliä ja joka oli tottunut kulkemaan omia itsenäisiä polkujaan. Hän tiesi olevansa The Boss.
Vähitellen ajan kuluessa Miisu vieraili meillä yhä useammin, parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Hän oli todennut sekä alakerran sohvan että yläkerran makuuhuoneet oiviksi päiväunospaikoiksi. Erityisesti talvisin visiitit kuitenkin saattoivat aiheuttaa huolta palvelusväelle. Kello oli jo paljon ja ulkona kylmä, mutta missä Miisu luurasi? Hän ei ollut vieläkään tullut kotiin sen kertaisilta reissuiltaan. He keksivät ottaa yhteyttä meihin. Ehkä Miisu olikin naapurissa, sillä he tiesivät ystävyydestämme? Meillähän Miisu yleensä oli, iltanokosilla.
Päätimme perustaa yhteisen Miisu-aiheisen Whatsapp-ryhmän, jotta oli aina helppo viestiä, missä Miisu milloinkin kulki, eikä tarvinnut turhaan olla huolissaan. Aina hän ei ollut kovin suostuvainen lähtemään, vaikka oli jo kotiinmenoaika. Muutamia kertoja jouduimme sen takia kantamaan hänet kotiovelle asti. Koska neidille ruoka, erityisesti merenantimet, maistui sangen hyvin (siitä hän sai lempinimen Massapallo), pakastimeen ilmestyi pakastekatkarapupussi. Muutamalla katkaravulla neidin saattoi lempeästi herätellä uniltaan ja houkutellaan lähtemään kotiin.
Vuodet vierivät, ja tämä karvainen kaveri varasti erityisesti mieheni sydämen. Miehestä, joka ei aluksi ollut osoittanut erityistä kiinnostusta, kuoriutui suuri kissojen ystävä. Puoliksi leikillään hän oli aikoinaan todennut, että ”minähän en kattien manipulaatioihin lankea!” Toisin kävi. Tassun allehan hän täysin loppujen lopuksi ”joutui” eikä ollut siitä lainkaan pahoillaan. Lopullisesti tiesin Miisun ”käännytystyön” onnistuneen siinä vaiheessa, kun mieheni oppi lässytyksen, kissikielellä puhumisen, jalon taidon. Kissirakkaus oli tullut jäädäkseen sydämeen!
Suru oli siksi suuri, kun Miisu palvelusväkineen joutui muuttamaan pois. Kyyneliä kului, ja ikävä asettui asumaan luoksemme. Ystävämme, Höpönassu, Hassupelle, Pöhkövantti, Kitti, ei enää tullut päivänokosille tai raapinut takaterassin lasia ilmoittaakseen toiveestaan päästä sisälle. Olo oli tyhjä.
Ikäväämme lievitti tieto, että hänellä oli edelleen kaikki hyvin ja että saatoimme milloin tahansa palata yhteisiin muistoihin satojen valokuvien kautta. Miisu, ehdit ilahduttaa elämäämme ja arkeamme kuuden vuoden ajan ja jätit pysyvän tassunjäljen sydämeemme. Emme unohda sinua koskaan <3."
-Riikka
