Jatketaan teemalla lihaton lokakuu.
Kerroin tuossa vähän aikaa sitten suhteestani pulliin. Vehnäpulliin. Olen päässyt yli vehnä- ja vilja-addiktiostani, ja nykyään nautinkin pullani mieluummin suolaisessa muodossa, kuten vaikkapa tonnikalapyöryköinä.
Nyt ollaan kuitenkin lihattomalla lokakuulla, ja tänään nostan esiin jälleen yhden kreikkalaisen keittiön kasvisruokatähden;
kesäkurpitsapyörykät eli kolokithokeftedesit.
(Keftedes on itse asiassa monikko mutta taivutetaan nuo nyt suomalaisittain..)
Kun jaoin kuvan pyöryköistä Instassa pari viikkoa sitten, sinne valui rakkaudentunnustuksia palluroita kohtaan. Niin yksinkertainen ruoka - niin järisyttävän hyvänmakuinen. Suorastaan koukuttava.
Monelle ei välttämättä edes tule Kreikan lomalla mieleen tilata listalta niin arkisen kuuloista annosta kuin "courgette balls", etenkin jos kokemukset rajoittuvat Suomen serkkuihin eli juurespihveihin. Suomalaiset kasvispihvit ovat kesäkurpitsapyöryköiden rinnalla mössöinen, vesittynyt tapaus. Kyllä se vain niin on että Kreikassa osataan tämä kasvisruokien valmistus - ja onhan se helppoa kun ympärillä kasvaa auringon kypsyttämää tuoretta raaka-ainetta mistä ottaa. :)
Kaikenlaiset keftedesit eli pyörykät ovat ominaisia Kreikan keittiölle. Pelkällä 'keftedes' -nimellä listalta löytyvät ovat lihapullia. Tirokeftedes taas on juustopyörykät. Kasvisversioina löytää kesäkurpitsan ohella munakoiso- ja tomaattipyöryköitä, joista jälkimmäiset ovat perinneruokaa Santorinilla ja ne valmistetaan ainoastaan Santorinilla kasvavista kirsikkatomaateista. Kesäkurpitsavariantti on kuitenkin kaikkein yleisin ja suosituin ja sitä löytyy melkein kaikkien tavernojen ja meze-paikkojen listalta. Seafood-keftedesejäkin näkee, etenkin kalaruokiin erikoistuneissa paikoissa.
Ja nämä ovat kaikki niiiiiin hyviä. <3
Olen maistanut lukuisat eri kreikkalaiset pyörykät mutta suosikkini on edelleen kolokithokeftedes. Pyöryköiden koostumus vaihtelee jonkin verran kokista riippuen, mutta perusreseptiin tulee raastettua kesäkurpitsaa, fetaa, sipulia, erilaisia yrttejä kuten minttua ja persiljaa, oliiviöljyä, kananmunaa ja (korppu)jauhoa tai leivänmuruja sitomaan taikinaa.
Vehnäjauhon läsnäolo tekee näistä herkuista tietysti sopimattomia vhh- sekä gluteenittomaan ruokavalioon. Minulle nämä ovat siis harvoin ja harkiten syötyä herkkua, niitä harvalukuisia vehnää sisältäviä ruokia joita sallin itselleni silloin tällöin. Suomessahan näitä ei edes saa... Yhdessä paikassa olen törmännyt gluteenittomiin ja vhh-ystävällisempiin keftedeseihin; eräs taverna Skopeloksella valmistaa omansa käyttäen kikhernejauhoa. Gluteenittomuus on Kreikassa vielä hyvin heikosti tunnettu juttu ja vain harvassa ravintolassa nyökätään ymmärtäväisesti jos kysyy ruoan gluteenipitoisuudesta.
Pyöryköiden ulkomuoto vaihtelee lättänöistä pyöreisiin palloihin. Myös epäsäännöllisen muotoisia möykkyjä kohtaa :)
Extrarapea, hampaissa rouskahtava kuori ja suussa sulavan pehmeä sisus ovat parhaan kesäkurpitsapyörykän tunnusmerkkejä. Joissain hyvin halvoissa pikaruokapaikoissa saatetaan käyttää tehdasvalmisteisia (pakaste)pyöryköitä, tämän tunnistaa yleensä helposti pallukoiden liian säännöllisestä muodosta ja rapean pinnan puutteesta. Mikään itseään kunnioittava kunnollinen taverna ei kuitenkaan käytä valmisteita vaan pyörykät paistetaan tilauksen jälkeen ja ne tuodaan pöytään höyryävän paistokuumina suoraan pannulta.
Ruokalistojen englanninkielisiltä sivuilta kesäkurpitsapyörykät löytää useimmiten courgette / zucchini balls -nimellä, mutta myös fritters -, patties - ja croquettes -ilmaisuja näkee.
Ruokaisuudessaan nämä pallurat ovat yksi palkitsevimpia meze-(eli alkupala)annoksia: hinta on 4-6 € (kalliimmat saaret kuten Santorini asia erikseen), ja tällä sijoituksella saa 4-6 isoa pyörykkää + dipin (joissain paikoissa dippi pitää tilata erikseen, kannattaa varmistaa tilatessa).
Tässä yhteydessä täytyy vinkata yhdestä ihan parhaimmista kesäkurpitsapyörykkäpaikoista: Naxoksen vanhassakaupungissa sijaitseva Metaxi Mas -taverna.
Metaxi Masin pyörykät ovat aivan taivaallisen, etten sanoisi syntisen rapeita (ja sitä myöten kenties vähemmän terveellisiä kiitos uppopaiston, mutta eihän näitä joka päivä syödä...) ja sisukseltaan mehukkaan kesäkurpitsaisia ja minttuisia. Vein lukijani Hannan tänne syömään meidän Naxoksen treffeillä ja Hannalla oli täysi työ saada pallojaan loppuun koska annos on todellakin valtava. Hinta on muistaakseni 5 tai 6 euroa.
Jos käytte Naxoksella, suosittelen ehdottomasti syömään Metaxi Masissa, siellä on muutenkin todella hyvää ruokaa erinomaisella hintalaatusuhteella. :) Paikan laadusta kertoo se, että se on yksi niitä Naxos Townin keskustan tavernoja jotka ovat auki vuoden ympäri ja paikalliset syövät siellä, turistillisempien ravintoloiden sulkiessa ovensa talveksi.
Jos joku innostuu kokeilemaan kolokithokeftedesejä kotona, tässä yksi resepti Kalofagas-blogista joka on yksi lempparipaikkojani hakea reseptejä kreikkalaiseen ruokaan :) (Ja pyöryköistähän voi itse muokata gluteenittoman, vegaanisen ja vhh:n mukaisen version vaihtamalla jauhot, jättämällä juuston pois ja korvaamalla munan vegaanivastikkeella.)
Kali orexi! :)
Kuvittelin jo olevani rutinoitunut (käsi)matkatavarapakkaaja, mutta näemmä en.
Vaikka tavaraa on mukana alle 10 kg, sitä tuntuu olevan aivan liikaa. Etenkin vaatteita. Nyt minulla on kaksi tavoitetta seuraaville (pidemmille) reissuille:
Näitä vaatteita olen käyttänyt viimeisen kuukauden. Ja tässäkin siis liikaa.
Määrä mahtuu helposti matkustamokokoiseen laukkuun, mutta miksi kantaa mukana yhtään sen enempää kuin mille on tarvetta?
Näitä vaatteita en ole käyttänyt matkalla kertaakaan. Yhdet 3/4-pituiset farkutkin jäi tästä kuvasta.... Ainakin pari kiloa turhaa painolastia.
Tosiasiassa pärjäisin näillä. Vaikka kaksi kuukautta.
Otan tämän kuvan jotta voin katsoa sitä ensi kerralla enkä intoudu pakkaamaan lisää.
Yksi minihame. Yhdet shortsit. Yhdet pitkälahkeiset farkut. Pari pitkähihaista trikoopaitaa ja pari pitkähihaista neuletta. Kolme lyhythihaista/toppia. Takki. Huivi. Alusvaatteet ja uikkari. Kahdet kengät; sandaalit ja jämerämmät pidempiä patikkaretkiä varten.
Vaikka kuinka tunnen itseni ja sen miten vähillä vaatteilla pärjään, silti pakatessa joku ihme ääni alkaa kuiskia korvaan; "Entäs jos tulee tilanne että tarvitsekin vähän siistimmän paidan..?" "Entäs jos menet viihteelle...?" "Entä jos tulee odottamaton kylmyys...?"
Tunnetteko tekin tuon äänen..?
HUOKAUS! Tuo ääni pitäisi saada vaimennettua. Nytkin kaikki "siistimmät" paitani ovat kulkeneet kohta viisi viikkoa viikattuina laukussa ilman että laskoksia on edes avattu. Jos niitä odottamattomia vaatetilanteita tulee, niin silloin voi ostaa tilanteen vaatiman vaatekappaleen, eikö? Miksi niitä "entäs jos..." -riepuja pitää varmuuden vuoksi raahata kotoa saakka? Ei mitään järkeä.
Tämä postaus oli tosiaan nyt vähän sellaine note to self :)
Toivottavasti voin ylpeänä tehdä ensi vuonna jutun puolet kevyemmästä pakaasista ^_^
P.S. Hämmentyneenä välillä katselen täällä Kreikan saarilla melkein itsensä kokoisten matkalaukkujen kanssa rullaavia turisteja. Mitä heillä oikein on mukanaan viikon-parin pakettimatkalla..? Jääkaappi...? Etenkin amerikkalaisten matkalaukut ovat koossaan ihan omaa luokkaansa...
Laskeutuessani portaita alas kohti Ammoudin kalastajasatamaa, siellä ne olivat.
Aasit.
Askeleeni hidastuivat. Pysähdyin.
.
Pelkään mennä lähelle isoja hevoseläimiä. Aasit, hevoset. Varmaan seepratkin jos niitä olisi kadulla. Kaikkein eniten pelottaa kulkea näiden eläinten takaa. Minut valtaa melkein pakokauhu, joskus en meinaa pystyä liikkumaan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan jalkani liikkeelle ja pääsen etenemään eläinten ohi.
Tälle pelolle ei ole mitään tiedostavassa tajunnassani olevaa syytä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ikävää hevosten kanssa; en ole pudonnut selästä, hevonen ei ole purrut tai potkaissut minua. Pelolle ei ole mitään järjellä selitettävää syytä. Silti se on niin voimakas että fyysiset oireet tulevat päälle kuin rautanyrkki. Pulssi kiihtyy, lihakset jännittyvät, vartalon liikkeet hidastuvat ja iholle nousee kylmä hiki.
Aasit ja minä kohtasimme Ammoudin rappusilla keskellä aurinkoista päivää. Siinä ne seisoivat ihan leppoisan näköisinä. Niiden työtä on kuljettaa turisteja ylös ja alas Oian ja sataman välin 214 rappusta. Ne ovat varmasti mitä ystävällisimpiä eläimiä, tottuneet jatkuvaan ihmisvirtaan. Tämä tieto ei auta minua.
Miksi teidän pitää olla siinä, ajattelin. Poikittain niin että alempana aasit blokkasivat rappuset melkein koko leveydeltään. Niiden takaa piti hivuttautua niin, että käytännössä kosketti niiden päätä tai takamusta.
Pelotti niin samperisti että mietin onko minun palattava takaisin ylös. Odotin hetken aikaa josko aasien ohjaaja tulisi paikalle ja siirtäisi aaseja. Ketään ei kuulunut. Olin jo melkein perillä Ammoudissa, enää joku parikymmentä rappusta, kyllä tästä nyt on mentävä.
Aina en ole kyennyt siihen. Albanian Gjirokastrassa törmäsin kapealla, tyhjällä kujalla hevoseen joka seisoi poikittain niin, ettei sen ohi pystynyt menemään ellei olisi työntänyt sitä ja vaatinut siirtymään. Ketään ihmistä ei näkynyt missään. Hevonen oli kiinnitetty hihnalla rakennuksen seinään. Alanko minä koskemaan vieraaseen hevoseen ja työntämään sen takamusta tieltäni? Ihan varmasti en. Tilanne päättyi siihen että kiersin pitkän lenkin toista katua että pääsin eteenpäin.
Minusta on aina mielenkiintoista tarkastella omia tunteitaan. Osalle tietää syyt, osalle ei. Olen kertonut täällä aiemmin voimakkaasta lentopelostani, ja vaikka sekin on pelkona irrationaalinen, pystyn tunnistamaan syitä sille. Hevospelolle en. Se on täysin käsittämätön.
Oireet ovat hyvin samankaltaiset kuin lentokoneessa turbulenssin tullessa. Pelon tunnetta ei voi hallita, se ottaa vallan vaikka järki puhuttelisi sitä kuinka lempeästi. Sydän hakkaa ja pahimmillaan tulee hengenahdistusta. Koko vartalo hikoaa. Sitä vain tuntee että nyt tapahtuu jotain pahaa, enkä voi sille mitään.
Se on hullua.
Niin aasitkin olisivat minulle sanoneet, jos osaisivat puhua.
Ihan varmasti ne aistivat ohitseen hivuttautuvan hikimärän naisen pelon ja ahdistuksen. "No mene nyt siitä vain, ei me sulle mitään tehdä".
Mutta minä saatoin vain ajatella, "Ihan kohta ne potkaisevat minua, ihan kohta tulee kaviosta ja kuolen päävammaan tai verenhukkaan".
20 sekuntia ja olin ohittanut aasit.
Kädet tärisivät.
Otin eläinten tyynen ilmeettomistä naamoista kuvan. Ne näyttivät edelleen pelottavilta.
Miksi? Mistä tällaiset selittämättömät pelot tulevat?
.
Onko teillä pelkoja joille ei löydy mitään näennäistä syytä?
Miten tulette toimeen näiden pelkojen kanssa?
.
Minä lääkitsen lentopelkoani viinillä. Mutta millä helpottaisin hevosten ja aasien ohittamista...?
P.S. Minua pelottavat ulkomailla myös haukkuvat vahtikoirat, vaikka muuten rakastan koiria yli kaiken. Aitaa vasten hyppäävä, aggressiivisesti haukkuva koira jonkun kreikkalaisen kylän reunamilla voi syöstä minut sellaiseen paniikkiin että lähden juoksemaan. Koiran ohi en pysty menemään vaikka olisi aita välissä :(
Hiuspäiväkirjan päivitys.
Pahoittelut törkeän huonolaatuisista kuvista :(
Väri on jatkanut haalistumistaan, totta kai, mutta yllättävän hyvin se sinnittelee. Kun miettii miten suuri haalistuminen tapahtui matkan ensimmäisellä viikolla, siihen verrattuna värin jämät ovat pysyneet hiuksissa hämmästyttävän hyvin kuluneet neljä viikkoa.
Mutta, vaikka hiuksissa on vielä väriä - niiden kunto on aivan karmea :( Katsokaa noita latvoja - hamppu-deluxe. Niistä lähtevän kuivan rapinan voi melkein kuulla vain katsomalla kuvia.
Myös väri on lähtenyt niistä eniten - tällä hetkellä hiukset ovatkin kuin liukuvärjätyt vaalentuen latvoja kohti.
Hiusten hapertuminen johtuu luonnollisestikin siitä, että en ole hoitanut niitä samalla huolella kuin kotioloissa. En käytä hiusöljyä ja hoitoainesekoituksessakin on itse hoitoainetta vain kolmasosa, lopun ollessa suoraväriä. Arvaahan sen mikä on tulos.
Nyt ehkä vähän kaduttaa että en ottanut latvaseerumia (eli öljy-silikoniseosta) mukaan pienessä pullossa, ehkä sen olisi vielä saanut mahtumaan litran minigrippiin, tai olisinhan mä nyt voinut vaikka täältä ostaa jonkun halvan markettiseerumin. Välillä ei aina ymmärrä omia aivoituksiaan.
No, kai mulle on täällä ollut tärkeämpää ruoka kuin hiukset ^_^ "Tälläkin 8 eurolla saan uunimunakoison, käytän sen mieluummin siihen kuin hiustuotteeseen..." Ilmeisesti.
Kylläpä tekisi mieli upottaa pää tähän naamioon...
Huomio Directions-väristä jonka ostin Amorgokselta: tässä on mielestäni selvästi enemmän pigmenttiä kuin Hermansissa. Sekoitan sitä hoitoaineeseen samassa suhteessa kuin sekoitin Hermansia, ja tulos on intensiivisempi.
Vaikka sävy on paljon punertavampi, hiukset eivät ole alkaneet punertaa. Hiuksissa pari viikkoa sitten näkynyt mukava raidallisuus on nyt kuitenkin kadonnut ja väri on tasaisempi, haalistuen tyvestä latvaa kohti.
Tässä hiukset eilen aamulla ennen ja jälkeen Directions-käsittelyn.
Nämä sekoitukset näyttävät niin herkullisilta... ^_^
Olen niin ihastunut violettiin väriin että saatan tulla iloiseksi tai rauhoittua vain katsoessani jotain ihanaa violettia asiaa. Sinivioletit ovat rauhoittavampia, punaiseen taittavat aktivoivempia. Violetti ei ole minulle "vain" lemppariväri vaan esteettinen kokemus; se vetää minua puoleensa ja tuo nautinnon tunteita. Joskus en vain kertakaikkiaan pysty vastustamaan jotain violettia asiaa ja ostan jotain turhaa vain koska se on aivan erityisen kaunis violetti. Tiedän, tosi outoa. Tai sitten ei. Värithän vaikuttavat ihmisiin hyvinkin voimakkaasti.
Olen muuten kuvitellut että violetti yhdistetään värien psykologiassa ennen kaikkea suruun ja ikävään, mutta nyt kun googletin asiaa (kun se tuli tätä kirjoittaessa mieleen), niin löysin yhdeltä sivulta tällaisen kuvauksen:
"Suuret uskonnolliset johtajat ovat pukeutuneet kautta aikojen violetin juhlaviin sävyihin. Violettia kuvataan sanoin nöyryys, uhrautuvaisuus, toisten auttaminen. Se on korkeimman minän väri, hengellinen, rauhoittava ja pysähdyttävä. Violetti puhdistaa meitä syvältä, solutasolla. Se kannustaa meitä luovuuteen ja haluun palvella ihmiskuntaa, tuoda valoa, rakkautta ja rauhaa maailmaan. Tämä väri auttaa taiteilijoita löytämään innoituksen, sekä palauttaa heidän mielenrauhansa ja tyyneyden." Ja toisella sivulla sanottiin: "Jos käyttää violettia paljon, se saattaa aiheuttaa ihmisessä runsaastikin itsetutkiskelua".
Hihih ^_^
Ehkä violetin ja minun kemia ei olekaan lopulta outoa - vaikka en nyt sano että suunnitelmissa on tulevaisuus hengellisenä johtajana ^_^ Ainakin toisten auttaminen on lähellä sydäntä ja violetti todellakin inspiroi pientä taiteilijaa minussa :)
...ehkä siksikin tämä hiusväri tuntuu nyt sellaiselta, että voiko tästä koskaan luopua..? :)
Odotan jo innolla ostosreissua kun pääsee viikon kuluttua koti-Suomessa shoppaamaan uutta väripurkkia :) Kirjasin ylös kaikki teiltä aiemmin saadut vinkit ja saattaapa olla että tulevan talven aikana tulee testattua niistä kaikki... ^_^
Vuoden kuluttua mä olen todennäköisesti violettien suoravärien asiantuntija! :D
...mutta yhä näitä riittää.
Olen palannut Anafilta ja päätin jäädä Santorinille loppusaarihyppelyn ajaksi.
Syitä:
...kuin auringonlaskussa ei olisi jo tarpeeksi....
.
Kävelin äsken 4 km pimeää maantietä että pääsin Santo Winesilta kotiin. Kysyin kolmelta eri ihmiseltä missä on bussipysäkki ja kaikki sanoivat, "Menet ulos ja käännyt ekassa risteyksessä vasemmalle, se on just siinä".
Ei ollut.
No, lopulta oli aika tunnelmallista kävellä hämärässä Pirgosista alas Karteradosiin kulkevaa tietä, kun tie kulkee korkealla niin että siltä näkee saaren kummallekin puolelle ja aina kärkeen Oiaan saakka. Näin Kamarin, Messarian ja Vothonasin valot. Edessä Firan ja Firostefanin. Kaukana oikealla puolella saatoin hahmottaa Anafin Choran pienenä heikkona valotäplänä meren keskellä <3
En ole koskaan kulkenut tätä tietä mutta tiesin että se vie Firaa ja kotia kohti. Suunnistaa vain saaren suurinta valoaluetta kohti niin ei voi eksyä.
Yhtäkkiä olin tutussa risteyksessä ja käännyin kotikadulleni. Domatian ovella minua vastaan tuli paikan isäntä George. "Nice to see you, how are you?" George sanoi.
"I'm good", vastasin.
"I'm very good."
Tämän jutun olin kaavaillut kirjoittavani jo ennen Kreikkaan lähtöä, mutta koska aihe on aina ajankohtainen, sen voi julkaista milloin vain :)
Vaikka tänään, kun istun väriaine päässä juomassa kahvia eikä ole kiire minnekään :)
(...ai että yritin keksiä tähän mielenkiintoisempaa otsikkoa mutta ei vain runosuoni sykkinyt...)
Monet teistä, jotka seuraatte säännöllisesti kauneusblogeja, olette varmasti jo kuulleet tästä aiemmin. Mutta aina löytyy niitä joille tieto on uusi.
Sain inspiraation kirjoittaa aiheesta, kun syyskuun alussa hypistelin kotona Kutsu Kauneuteen -ostosaalistani.
Täydensin mittavaa rajauskynävalikoimaani taas uusilla tulokkailla - ei puolusteluja, pienikin nyanssiero jossain sävyssä ilahduttaa ja tyydyttää meikkifriikkiä. ^_^ Oli kivaa ostaa uusia sävyjä Kreikan reissua varten koska reissussahan meikkaan vain ripsarilla ja rajauskynällä.
Ostin kolme Urban Decayn kynää ja yhden NYXin.
Kotona katseeni osui kynien ainesosaluetteloihin.
Urban Decayn ja NYXin kynissä, jotka jo nimensä ja ulkonäkönsäkin puolesta muistuttavat toisiaan, on pilkulleen sama inci. Alkoi hymyilyttää. Olin nimittäin hyllyillä arponut pitkään, ostanko tummemman siniliilan kynän UD:lta vai NYXiltä. Ja tosiasiassa kynät ovat samaa tavaraa ^_^ Sävyvalikoima tietysti on erilainen, ja UD:n kynät maksavat yli puolet enemmän kuin NYXin, mutta laadultaan kynät ovat identtisiä.
Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, sillä opin jo kosmetiikkamyyjän koulutuksessa että rajauskyniä valmistetaan vain muutamissa tehtaissa maailmassa. Kaikki merkit tilaavat kynänsä näistä tehtaista, joten Lumenen kynä voi olla samaa kamaa kuin Lancômen.
Totta kai tehtailla on kynistä eri laatuja; perinteisiä puukyniä, moderneja liukuvia ja kestäväjälkisiä kyniä, vedenkestäviä kyniä, arvokkaampien raaka-aineiden kyniä, halvemmin tuotettuja kyniä jne. Mutta kaikki kosmetiikkamerkit valitsevat kynänsä tästä tarjonnasta, ja suosituimmat laadut päätyvät usean merkin valikoimaan. Siksi voit saada saman kynän aivan eri brändin ja hinnan alla.
Rajauskynien suurimmat valmistajat ovat Euroopassa: Italiassa, Saksassa ja Ranskassa, Saksan ollessa markkinajohtaja.
Jos tutkit kyniäsi, huomaat että useimmissa lukee Made in Germany. Tiedättehän Schwan Stabilo -lyijy- ja värikynät? Sama firma valmistaa myös meikkikyniä. Kynä kuin kynä :) Saksalaisilla on vahva osaaminen tällä alueella ^_^ Jos minulla olisi fyffeä niin voisin tilata tuolta tehtaalta omat Karkkipäivä-kynät. 50 sävyä eri violetteja.... *haaveilee*.... <3 Ei ehkä kaupallisesti menestynein idea? :D
Voisin tässä samalla kertoa muutakin mielenkiintoista rajauskynistä. Tai "kiinnostavuus" on tietysti teidän arvioitavissanne, mutta tiedän, että on edelleen paljon kuluttajia jotka eivät ymmärrä vanhan perinteisen puukynän ja uudemman teknologian "muovipuukynän" eroa.
Äitini, joka aina välillä viihdyttää liikuttavilla kosmetiikka-aiheisilla kysymyksillään, laittoi viimeksi viestiä ihmetellen uuden Yves Rocher -kynänsä materiaalia. (Huomaatte että tulen Yves Rocher -perheestä... äitini käyttää edelleen uskollisesti melkein pelkkää Rocheria ;))
"Siis voiko tätä terottaa, tämähän näyttää ihan muoviselta? Kuvassa näytti puukynältä mutta ei tämä olekaan puuta."
Kyllä äiti, sitä voi terottaa, vastasin :)
Muovihylsyihin pakattuja, puukynän näköisiä kyniä on ollut markkinoilla jo monta vuotta, mutta edelleen on kuluttajia jotka a) eivät tunne niiden eroa laadussa ja b) ihmettelevät muoviversion saatuaan voiko sitä terottaa.
Muovisten kynien terotus voi olla hankalampaa kuin puukynän, mutta materiaali on kuitenkin valmistettu terotettavaksi.
Miksi kynissä sitten nykyään on tällainen muovinen hylsymateriaali? Miksei käytetä puuta niinkuin ennen?
Puuta käytetään edelleenkin, esimerkiksi kaikki luonnonkosmetiikan kynät ovat tietysti puuhylsyissä, mutta muovipohjaiselle hylsylle on perusteensa. Muovihylsyihin pakatut uudemman teknologian kynät ovat liukuvampaa ja usein myös paremmin iholle kiinnittyvämpää laatua kuin puiset, ja tähän liukuvampaan laatuun vaadittavat ainesosat kuten silikonit ja tietyt haihtuvat yhdisteet eivät sovi yhteen puisen hylsyn kanssa. On käytettävä ilmatiiviimpää ja vähemmän reaktiivista materiaalia = muovia.
Ulospäin vanhat puukynät ja uudet muovikynät näyttävät samalle, mutta ne erottaa helposti yhdestä asiasta (jos ei pysty esim. kaupassa avaamaan korkkia): muovihylsyjen alaosassa on aina tuollainen erillinen "jalkaosa".
Puisissa kynissä ei ole sellaista. Kuvassa ikivanha puinen Yves Rocher -kynäni (ja sen takana IsaDoran muovinen kynä).
Omasta mielestäni uudet helposti liukuvat, syväpigmenttiset, silikonipitoiset laadut ovat niin ylivoimaisia vanhaan puukynälaatuun verrattuna, että ei oikeastaan enää koskaan tule käytettyä puisia kyniä. Ainoastaan kulmakynissä niiden kovempi ja kuivempi laatu on paikallaan.
Klassinen sisärajaukseen käytettävä kajal on kuitenkin edelleen "vanhaa laatua", siinä ei käytetä silikonia ja se pakataan aina puiseen hylsyyn.
*
Käytättekö te mieluummin puisia "old school" -rajauskyniä vai näitä uudempia?
Yksi mun ihan lempparisanoja ruotsinkielessä on badkruka. Ilmaisulle ei ole vastinetta suomenkielessä, eikä todennäköisesti monessa muussakaan, mutta mä olen sellainen - badkruka :) On jotenkin niin hauskaa, että ruotsin kielessä on tällaiselle tyypille oma sanansa ^_^ Ehkä heitä on Ruotsissa erityisen paljon..?
'Badkruka' tarkoittaa henkilöä, joka ei tykkää uida ja hengailee rannalla pysytellen useimmiten pois vedestä. Ja jos hän meneekin veteen, hän harvemmin upottautuu sinne kokonaan vaan ehkä vähän kahlailee tai lilluu matalassa rantavedessä.
Minä olen just sellainen. ^_^
Badkrukan sananmukainen suomennos olisi "Kylpy/uimaruukku". Olen kysynyt ilmaisun taustoja ruotsinkielisiltä ystäviltäni kenenkään osaamatta sitä selittää, mutta Viisas Google osaa antaa tähänkin vastauksen: 'kruka' on tässä yhteydessä lyhennys ruotsin slangi-ilmaisusta 'kruker' joka tarkoittaa pelkuria tai nössöä.
Mä olen siis uimanössö.
Eilen tämä uimanössö meni veteen ensimmäistä kertaa koko tämänsyksyisen matkan aikana. :) Jep, neljättä viikkoa Kreikan matkaa takana ja nyt kävin ekaa kertaa vedessä ^_^ Hullua, eikö.
Minua vedessä oleilu ei kiinnosta kuin hyvin harvoin. En osaa uida kunnolla ja veteen meno liittyy minulla muihin tekijöihin kuin uimiseen: joko talvisin avantoon jossa käyn koska siitä tulee niin mielettömän hyvä olo (ja avantosauna on yksi mukavimpia sosiaalisia paikkoja :)) tai kesäisin kuumuuteen --> jos on niin sietämättömän kuuma että ei pysty tekemään mitään aktiivista ja vesi tarjoaa armollisen vilvoittavan elementin.
Eilen tosin ei ollut kyse kummastakaan, tai ehkä vähän jälkimmäisestä, täällä on nimittäin ollut viime viikon kunnon "pikkukesä" ja joinain päivinä aivan heikottava kuumuus. Tein eilen kävelyn Anafin Klisidin rannalle, ja sinne saavuttuani koin vain yhtäkkiä, että nyt olisi kiva käydä vedessä vilvoittelemassa.
Saattaa hyvin olla, että dippaus jää reissun ainoaksi :)
Anafin Agios Nikolaos Beach
Tiedän että olen varmasti supermegaouto tässä asiassa. Kuka tulee Kreikkaan ja välttelee rantoja? ^_^ :D Tai en mä oikeastaan rantoja itsessään välttele, ne ovat kivoja paikkoja etenkin jos voi chillailla rantabaarissa jossa pääsee vessaan ja voi tilata kylmää juotavaa (olennaisia asioita mun rantaviihtyvyydelle ;)), mutta vettä mä välttelen.
Jakaako joku muu tällaisen "vamman"? Rantarajoitteinen, voisiko meistä korrektisti käyttää tällaista ilmaisua...
Lukijalleni Merjalle joka kyseli eilen Anafin uimamahdollisuuksista: tässä jutussa on kuvia kahdesta kylää lähimpänä olevasta rannasta. Kaikkein lähin on Agios Nikolaos -sataman kupeessa sijaitseva pieni mutta erittäin kaunis, siisti ja hienohiekkainen ranta. Saaren suosituin ranta on Klisidi Beach 15 minuutin patikkapolun päässä satamasta, se on pitkä ja upea mutta hiekka ei ole yhtä hienoa ja pohja on vähän kivikkoinen ja äkkiä syvenevä.
Agios Nikolaos
Klisidi Beach
.
.
Lopuksi otsikkoon ja vesiaiheeseen liittymättä:
Tämä näkymä jotenkin tiivistää minusta niin hienosti Anafin sielun.
Kun laiva saapuu kohti Anafia, näkyy korkealla kukkulan laella ohut sykermä pieniä valkoisia taloja, kuin hampaita vuoren rinteessä. Se on Chora, saaren ainoa kylä. Siellä se lepäilee melkein piilossa, ylhäisessä yksinäisyydessään vuorten sylissä. Kaukaa näyttää että siellä on vain kourallinen taloja, mutta ylhäällä paljastuu laajempi amfiteatterimainen kokonaisuus.
Anafin Chora on todellakin yksi viimeisimpiä Kreikan saarten pääkaupunkeja jonka turismi on saavuttanut. Kylään ei edes ollut autotietä ennen vuotta 1990. Vanha 2 km mittainen "aasinpolku" on edelleen käytössä, ja sitä minäkin kävelin alas satamaan.
Tuli vielä mieleen yksi juttu - muistatteko Ateenan ihanan saarikorttelin Anafiotikan josta kerroin viime syksynä? Tämä on juuri se saari jolta Anafiotikan asukkaat ovat peräisin :) Anafiotika = pikku Anafi. Ateenaan saapui 1840-luvulla paljon työmiehiä Kykladeilta ja etenkin Anafilta, ja miehet rakensivat pääkaupunkiin Akropolin alarinteeseen koti-ikävissään miniversion kotisaarensa kylästä.
Anafiotika on yksi lempipaikkojani Ateenassa: korttelin huipulla kulkevalla harvan turistin tuntemalla näköalapolulla pääsee hetkeksi irti miljoonakaupungin hektisestä sykkeestä ja saa välillä nauttia huikeasta maisemasta jopa ihan yksinään.
Ei siis ihme, että rakastuin myös alkuperäiseen Anafiin. <3
Tämänsyksyiselle saarihyppelylleni mahtui vielä toinen ”periferiasaari”: pikkuinen Anafi.
Jos Astypaleaa pidetään syrjäisenä, on Anafi käytännössä Kreikan vastine Timbuktulle.
Runsaan tuhannen asukkaan Astypaleaan verrattuna Anafi on täyttä maaseutua: saarella asuu vakituisesti vain 300 ihmistä.
Kuten Astypalea, myös Anafi on yhden Kykladien päälaivalinjojen päätepysäkki. Anafille pääsee Santorinille menevällä linjalla, ja saari on viimeinen pysäkki Santorinin jälkeen.
Anafille on Pireuksesta vieläkin pidempi matka kuin Astypalealle (12 tuntia), mutta Anafin etu on laivojen saapuminen inhimillisempiin kellonaikoihin. Santorinilta on tänne matkaa noin puolitoista tuntia ja saarelle onkin helpointa tulla käymään nimenomaan Santorinilta. Itään päin Anafi linkittyy F/B Prevelis –lautan kautta Dodekanesiaan, tosin tämä yhteys kulkee vain kahdesti viikossa. Yhteensä Anafille tai sieltä pois kulkee vuoden ympäri neljä laivayhteyttä viikossa.
Opaskirjani kuvailevat Anafia mielenkiintoisin ilmaisuin. Öluffa Kykladerna –kirja kertoo, että lauttojen miehistö ”sysää matkustajat äkkiä laiturille ja kääntää nokkansa takaisin kohti asuttuja seutuja suunnilleen ennen kuin kokka on ehtinyt hipaista Anafin satamaa”. Hehheh.
Paikoin tarpeettoman voimakkaasta ilmaisustaan tuttu Greek Island Hopping taas muistuttaa saarihyppelijää, että ”täältä et sitten pääse nopeasti mihinkään sairaalaan jos sattuu vakava onnettomuus", ja täydentää pointtiaan vielä kertomalla kaameasta tapauksesta kun loukkaantunutta turistia hakemaan tullut helikopteri törmäsi yöllä saaren vuoriin. Tällaiset jutut voisi kyllä mielestäni jättää matkaoppaiden ulkopuolelle.
Kuvailulle on perusteensa, sillä Anafi on yksi Kreikan pienimpiä ja rauhallisimpia ja saaria ja sijaintinsa puolesta todellakin periferiaa, mutta ei se ihan niin sivistyksen tuolla puolen ole kuin kirjat antavat ymmärtää. Santorinille on matkaa lopulta vain 30 km ja saaren ainoa asutuskeskus, Chora, tarjoaa kaikki turistin kaipaamat palvelut.
Vaikka sitä sairaalaa täällä ei tietenkään ole, ja saaren kaksi pientä minimarkettia ovat auki vain rajoitetun ajan päivästä. JA – täällä on vielä käytössä toimivia puhelinkioskejakin ^_^
Saarella on myös kirkkaista vesistään tunnettuja hienoja, pitkiä hiekkarantoja. Ateenalaisen ystäväni Mariannan miehen lempirantoihin kuuluva Roukounas on juuri täällä. "Sun täytyy sitten käydä siellä...!" kuului rantahirmujen neuvo. Mutta todennäköisesti Roukounas jää näkemättä. Sinne on vähän turhan pitkä kävelymatka ja tämä matkailija keskittyy aina mieluummin kyliin. :)
Kuten kaikilla Kreikan pienemmillä ja vähemmän tunnetuilla saarilla, myös Anafilla on omat diehard-faninsa. Saarella voisi jopa sanoa olevan jonkinlainen kulttistatus. Se on ehdottomasti enemmän alternative kuin Astypalea, trendikkäistä pikku-Kykladeista puhumattakaan, vaikka kaikki näistä paikoista ovat mainstream-turismin ulkopuolella.
Anafin löytäneet eivät missään tapauksessa halua, että tänne alkaisi virrata enemmän kävijöitä ja saaren omaleimainen tunnelma muuttuisi. En usko että siitä on pelkoa. 300 ihmisen saarella ei olisi koskaan ylipäänsä resursseja kehittyä suureksi turistikohteeksi, ja sijainti Kreikan tunnetuimman saaren ”takavesillä” ei ole omiaan nostamaan paikkaa massojen tietoisuuteen. Kun vieressä on upea maailmanluokan maisemien Santorini, miksi tulla Anafille.
Tänne tulevatkin ne, jotka etsivät nimenomaan leppoisan uneliasta tunnelmaa ja ihastuvat pienten saarten sympaattiseen yhteisöllisyyteen. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan. Uudetkin naamat otetaan heti lämpimästi osaksi joukkoa, joka mummo tervehtii myös liilahiuksista turistia. :)
Minulla ja Anafilla synkkasi välittömästi.
Kun saavuin vuokrahuoneeseeni, saatoin vain huokaista ihastuksesta katsoessani parvekkeelta levittyvää maisemaa.
Tästä saa maksaa ruhtinaalliset 20 euroa. Asun pienen kylän sydämessä vain muutaman porrasaskelman verran pääkadulta.
Lähdin etsimään ruokakauppaa ostaakseni aamiaistarvikkeita, ja saavuin Choran toiselle minimarketille juuri sopivasti sen aukeamisaikaan 9.30. Tällä marketilla on ilmoitetut aukioloajat, toinen on auki milloin sattuu. Mutta kumpikaan ei ole auki kuin joitain tunteja päivässä.
(Tämä on edistyksellistä veraattuna Donoussaan, jonka ainoa ruokakauppa oli kokonaan kiinni vierailuni aikaan, koska sen omistaja sattui olemaan sinä päivänä Naxoksella. Onneksi mulla oli eväitä jäljellä Astypalealta! ^_^)
Anafin Chora on hyvin tyypillinen, perinteinen valkoinen Kykladinen kylä ja rakennettu jyrkästi rinteeseen. Sen läpi kulkee kylän yläosassa yksi yhtenäinen pääkatu. Tai ennemminkin se on kuja, paikoin vain runsaan metrin levyinen. Pääkadun varrella on saaren kaksi minimarketia, koulu, matkatoimisto, kahviloita ja tavernoja.
Hotelleja saarella ei ole vaan ainoa majoitusmuoto on domatia eli yksinkertaiset vuokrahuoneet vailla luksuksia. Tästäkin voi päätellä minkä tyyppisiä matkailijoita Anafi vetää puoleensa. Jacuzzi-tyypit jäävät Santorinille. (Ei sen puoleen ettenkö voisi lottovoiton saatuani buukkautua itsekin Santorinin luksushuoneistoihin omalla näköalaporealtaalla… ^_^)
Anafin keskustan läpi kävelee kuudessa minuutissa. Täällä on hyvin, hyvin hiljaista.
Kuulemma hiljaisuus säilyy elokuun huippusesonkinakin jolloin saaren kaikki vuokrahuoneet ovat täynnä. Tänne ei tulla juhlimaan vaan rauhoittumaan ja nauttimaa verkkaisesta tunnelmasta jota kukaan ei halua särkeä.
Suuremman minimarketin edusta penkkeineen on yksi kylän kohtauspaikkoja iltaisin.
”Unelias tunnelma” voi olla paikasta ja saaren ja vierailijan välisistä kemioista riippuen tylsää, tai se voi olla äärettömän viehättävää. Astypalealla totesin, että hiljaisuus alkoi lopulta ahdistaa, se oli enemmänkin aavemaista kuin miellyttävää.
Anafilla hiljaisuus on ihanaa. Eikä täällä ole rauhallisuudesta huolimatta tyhjää ja elotonta. Pienellä pääkadulla kohtaa ihmisiä, ja he katsovat sinua silmiin ja sanovat, ”Ya sas”, ja hymyn lämpö ulottuu syvälle rintaan.
Eilisilta oli ehkä koko matkan ihanin. Tällaisia iltoja sitä mietiskelee kotonaan talvisin, kun mieli vaeltelee lämpimiin muistoihin elämän varrelta.
Kiipesin ylös kylän korkeimmalle kohdalle eli Kastrolle ja istuin kalliolle. Jalkojen alla levittäytyivät Choran katot, ympärillä meri ja vuoret. Oikealla puolella horisontissa siinsi Santorinin utuinen siluetti, vasemmalla puolella horisontin rikkoi Anafin itäisimmässä kärjessä kohoava vaikuttava Kalamos-kukkula.
Istuin siinä toista tuntia ja vain kuuntelin ja katselin. Laitoin välillä silmät kiinni ja oli niin valtavan hyvä olla. Ympärillä kuului vain hyönteisten surinaa ja kanojen kotkotusta ja aika ajoin koiran haukuntaa. Välillä lehmän- tai vuohenkellojen kilinää jostain etäisyydestä.
Pimeyden laskeutuessa Santorini syttyi valoineen hohtamaan ulapan keskelle kuin jalokivi. Näky oli maaginen.
Yhtäkkiä Santorini näytti olevan niin lähellä. Erotin lentokentän ja Kamarin kylän valoistaan. Taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi langetti tyynen meren tummaan pintaan maidonvaalean tien. Kuun valaisema vesi oli kuin samettia. Meren hämäryydessä erottui muutamia hitaasti eteneviä pieniä valopisteitä, kalastajien veneitä.
Hetki oli pakahduttavan kaunis. Istuin vain siinä ja tunsin niin voimakkaasti olevani. Ilta oli lämmin ja sisälläni oli meren tyyneys. Tunsin syvää rakkautta ja kiitollisuutta että sain olla juuri siinä.
Ajattelin omalta osaltani lähteä mukaan ”lihattomaan lokakuuhun” kirjoittamalla blogiin tässä kuussa sarjan kasvisruokaan keskittyviä juttuja. Sanotaanko: kasvisruokaa juhlivia juttuja ^_^
Kasvisruoat ovat lempiruokaani, ja etenkin täällä Kreikassa niiden osuus korostuu.
Kotona syön joka päivä myös kalaa, muita vedeneläviä ja / tai tofua proteiininlähteenä, mutta Kreikassa tulee kuin huomaamatta syötyä monina päivinä pelkkää kasvisruokaa. Kreikan keittiö tekee sen helpoksi, kun täällä käytetään niin ruhtinaallisesti kasviksia ja erilaisten kasvisruokien kirjo ravintoloiden ruokalistoilla on loputon. Vegaaneilla tosin on täällä hankalampaa, sillä monissa kasvisruoissa on myös juustoa.
Esittelin aiemmin rakkauttani uunissa haudutettuihin munakoisoruokiin, ja klassinen imam bayildi (kuvassa) onkin kirkkaasti suurinta lempiruokaani Kreikassa. Voisin syödä sitä joka päivä.
Toinen ympäri maailmaa tunnettu kreikkalainen kasvisruoka on tietysti horiatiki eli kyläsalaatti fetalla (hora = kylä). Tämän syksyn reissulla olen syönyt horiatikia aivan ennätysmäärät, täytyy sanoa että olen itsekin hämmästynyt miten sitä voi tehdä koko ajan mieli. Olen monina päivinä syönyt sitä sekä lounaalla että illallisella. Voi sanoa, ettei tänä syksynä ainakaan tule vitamiininpuutosta ^_^
Perusreseptihän koostuu kurkusta, tomaatista, vihreästä paprikasta, punaisesta sipulista, oliiveista ja fetasta, mutta tänä syksynä huomasin, että salaatti maistuu kaikkein parhaimmalta kun siinä on vielä kaprista. Jotenkin kapriksen yty suolaisuus tuo salaattiin sellaisen mukavan potkun joka rikkoo muiden ainesten sävyisää makuharmoniaa. Aiemmin en ole kapriksista niin piitannut. Niin sitä makuaisti muuttuu.
Kasvisruoassa parasta on värikkyys. Värit tuovat niin iloa silmille kuin ravintoaineita kroppaan. Juuri luin jostain blogista erinomaisen neuvon: sen sijaan että aina miettisi lautasellaan makroravintoaineiden jakaumaa, keskittyisikin lautasen värikkyyteen. Minusta tämä oli erittäin hyvin sanottu. Mitä enemmän täyttää lautasta väreillä, sitä enemmän antaa keholleen hyödyllisiä ja välttämättömiä ravintoaineita. Runsaasti kasvisruokaa ja kasviöljyjä syövät kansat ovat maailmalla tunnetusti pitkäikäisimpiä ja terveimpiä ihmisiä. Minä ainakin otan vitamiinini ja hivenaineeni mieluummin ruoasta kuin pilleripurkista.
Kasvisruoasta tulee niin hyvä mieli :) Se on samalla autuaaksi tekevän hyvää ja superterveellistä <3
Salaattia tulee tehtyä myös kämpillä (eli majapaikoissa), en syö kaikkia päivän aterioita ulkona. Kotiversioon laitan usein myös tonnikalaa ja omenaa. Minusta tonnikala, feta ja omena ovat ihan törkeän hyviä yhdessä :) Slurps!
Etenkin saarilla horiatikista tapaa myös versioita, joissa feta on korvattu paikallisella, pehmeällä tuorejuustolla. Paroksella ja Amorgoksella saa horiatikin xinomizithra-juustolla, Santorinilla anthotiro- tai chloro-juustolla. Ja tietysti eri saarten xinomizithrat ja anthotirot maistuvat hyvin erilaisille.
Tätä salaattia muistelen erityisellä lämmöllä...
Ehkä koko reissun parhaan salaatin sain Amorgoksen Chorassa eräässä pienessä tavernassa. Kunkin paikan käyttämä oliiviöljy ja oliivilajike vaikuttavat myös olennaisesti horiatikin makuun.
Xinomizithra-juusto on sesonkituote jota valmistetaan vain kesällä, alkusyksyllä ja keväällä, saatavuus riippuu ihan vuohista joiden maidosta se tehdään. Tuon pienen tavernan xinomizithra oli jotain niin hyvää että palasin pari päivää myöhemmin syödäkseni sen uudelleen, mutta juuston kerrottiin loppuneen ja seuraavan kerran sitä saisi keväällä. Nyyh..! Myös Katapolan tavernoista xinomizithra loppui Amorgos-viikkoni aikana. Kannattaa ehdottomasti maistaa Kreikan lomalla jos juustoa vain on saatavilla vierailun aikaan.
Horiatiki on nälkämielessä kaikkein ”kustannustehokkain” salaatti kreikkalaisissa ravintoloissa. Siinä on hintaansa nähden kaikkein eniten syötävää.
Kuten viime syksyn salaattijutussa kirjoittelin, on todella kummallista logiikkaa että kevyemmät vihreään salaattiin tai raasteisiin pohjautuvat salaattiannokset maksavat Kreikassa enemmän. Horiatiki on usein niin valtava että se käy ateriasta ihan sellaisenaan; parhaimmillaan vitosella saa lähemmäs puolen kilon kulhollisen tavaraa.
Muuten: jos haluaa halvemman version samasta ruokaisasta salaatista eikä piitaa fetasta, kannattaa tilata mielikuvituksettomasti nimetty "tomaatti-kurkkusalaatti". Nimestään huolimatta tämä salaatti on useimmissa paikoissa sisällöltään aivan sama kuin horiatiki (eli siinä on myös oliivia, sipulia ja paprikaa), mutta ilman fetaa. :)
Turistillisissa paikoissa fetaa on salaatissa yleensä vähemmän kuin ”kreikkalaisissa” ravintoloissa, ja esim. Santorinilla huomaa että salaatit eivät ole vain kalliimpia, ne ovat myös pienempiä kuin muilla saarilla. Santorinilla osataan maksimoida voitot. ;)
Kuvan kaunis salaatti on Santorinilta. Ulkonäköön on panostettu enemmän kuin tavallisesti, mutta salaatinlehdillä tuunattu, pienikokoinen salaatti on ruokaisuusasteeltaan hyvin vaatimaton normaaliin horiatikiin verrattuna. Tämän salaatin seuraksi täytinkin vatsaa myös valkoisella kerma- ja juustopetiin upotetulla uunimunakoisolla (valkoinen munakoiso on Santorinin erikoisuus).
*
Kuinka paljon te syötte kasvisruokaa? Sekasyöjät, pidättekö koskaan kasvisruokapäiviä?
Mikä on lempivegeruokaanne? :)
Kreikassa ei muuten saa tofua käytännössä lainkaan, sen unohtaa täällä aina kokonaan. Olen syönyt sitä vain kerran ateenalaisessa vegeruokaravintolassa. Saarilla tuskin edes tiedetään mitä tofu on ;)
