Eilen illalla yökerhon tanssilattialla taas havahduin siihen. Voimakkaaseen ”Peter Pan” –kokemukseen. Tuntemus oli niin voimallinen, että melkein pysähdyin kesken liikkeen ja juhlivat ihmiset ympärilläni alkoivat näyttäytyä kuin hidastettuina.
Mitä minä 33-vuotias nainen teen täällä 18-20-vuotiaiden persikkaposkien joukossa keikuttamassa lanteitani, käsi drinkkilasia puristaen, pukeutuneena samaan toppiin kuin 10 vuotta sitten? Yrittäen olla kuin yksi heistä.
Skannaan yökerhoa katseellani. Ani harvat kasvot ovat tutut. Ikätoverini ovat kotona hoitamassa lapsia.
Minä en ole kotona hoitamassa lapsia. Minä olen lapsi. Jollain tasolla.
Fiilikset yökerhossa eivät olleet mitään ensi kerran havahtumista, vaan osa tuntemusten sarjaa, joka on kulkenut mukana elämässäni siitä saakka, kun täytin 20. Vuosi vuodelta tuntemukset ovat muuttuneet voimakkaammiksi ja huolestuttavammiksi.
En ilmeisestikään halua kasvaa täysin aikuiseksi. Näytän ikäistäni nuoremmalta, ja ehkäpä senkin takia on ollut helppo elää 2-kymppisen loputonta ”roolia”. En sano, että aikuisuudessa ja vanhenemisen mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa olisi mitään ikävää tai pelottavaa. Jostain syystä näytän kuitenkin ihannoivan nuoruutta, yrittäen hullun lailla takertua koko ajan etääntyvään nuoreen minuun.
Huomaan glorifioivani menneitä vuosia ja vaivun jatkuvasti opiskeluaikaiseen nostalgiaan. Selailen vanhoja valokuva-albumeja ja hymyilen kuville 16-vuotiaasta Sannista ja ystävistä Kööpenhaminassa, abi-Sannista koulun kulttuurimatkalla Roomassa ja 21-vuotiaasta Sannista au pairina Kreikassa.
Katson tarkkaan kasvojani, ilmeitäni, vaatteitani. Näytänkö vielä samalta? Menisinkö vielä tuosta au pair –kesän tytöstä?
Kuvien ajoista on jo yli vuosikymmen, ja silti muistelen niitä kuin viime viikon tapahtumia. Muistot ovat mielessäni niin elävinä, että tuskin tajuan aikojen olevan jo niin kaukana takana….
Sitten säpsähdän, ja tunnen taas kylmän möykyn vatsassani. Olen todellakin yli 30-vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana. Eikä näyttää samalta. Silti koen selittämätöntä haikeutta loittonevasta nuoruudestani. Olen varmaankin aika säälittävä.
Kun minulta kysytään, miksi teillä ei ole lapsia, vastaan, ”Koen olevani vielä liian nuori saamaan lapsia”. Se on totta. Ajatus siitä, että olisin äiti, on jotenkin ihan hullu. Minullako omia lapsia? Kun olen itsekin vielä ihan penska.
Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa, jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki, jos tulisin äidiksi? Osaisinko mahdollisesti vasta sitten irtautua ikuisesti 21-vuotiaasta itsestäni..?
Palaamme vielä yökerhoon.
Iloisen päihtynyt ruotsalaisnuorukainen puskee itseään minua vasten ja yrittää työntää kieltään korvaani. Koen inhotusta juopuneesta huomiosta, mutta osa minusta on imarreltu. Mies on komea - ja nuori. Hän tarttuu minua kädestä ja sanoo, ”Gumman, minulla on sinulle paljon opetettavaa, olen jo 29-vuotias ja kokenut mies.”
Nostan kulmiani. Vastaan hänelle, etten ole itsekään ihan eilen syntynyt. ”Nooh, et voi olla kuin 22, korkeintaan 25”, nuorukainen sanoo. Peter Pan minussa tuntee riemua.
Tanssin miehen kanssa vielä hetken, jotta saan olla taas 22.
115 comments on “Peter Pan -ilmiö”
Nyt kyllä osu ja uppos... todella hyvää pohdintaa ja aivan kuin omalta näppikseltäni! Saman ikäinen olen kuin sinä, ollut mieheni kanssa 11 vuotta, naimisissakin 6 vuotta, on omakotitalo ja kaksi koiraa, mutta lapsia en vaan halua edelleenkään. Ja pohdin juurikin ja nimenomaan tuota samaa etten vaan koe olevani vieläkään aikuinen, vaan nuori ihminen joka haluaa nauttia elämästä täysillä! En halua tehdä lapsia kun en ole vielä itsekään kasvanut aikuiseksi, siis omasta mielestäni. Haluan nauttia elämästä "villinä ja vapaana" (tietenkin aviomiehen ja koirien puitteissa) ja koen että lapsi rajoittaisi elämääni aivan hirveästi, ajattelen jopa niin radikaalisti että oma elämäni olisi siinä vaiheessa ohi, koska lapsi veisi kaiken ajan ja huomion. Enkä halua sitä. Tanssin mieluummin yökerhossa juurikin niiden parikymppisten seassa, nauttien siitä mahtavasta fiiliksestä... ja samalla myös, ehkä vähän, nauttien niiden parikymppisten nuorten miesten huomiosta ;)
Arvaa vaan kuinka meitä ihmetellään, kun meillä ei ole VIELÄKÄÄN lapsia... musta tuntuu että kaikki enemmän ja vähemmän tutut keskittyvät lähinnä odottamaan milloin vatsani alkaa paisumaan. Ei pidä lihoa "muuten vaan" koska siitä ne huhut vasta lähteekin liikkeelle ;) been there done that :o/
On myös ollut kiva lukea kommentteja kirjoitukseesi, koska tunnen niiden lohduttavan samalla itseäni. Koska niinhän se on, ettei kukaan muu kuin minä voi päättää mikä on juuri minulle hyväksi, tai miten minun kuuluu elää elämääni. Piste.
Hyvä teksti, mutta pitääpä tulla erikseen kommetoimaan että jestas sulla on ihania lukijoita! Itse olen vasta 21, mutta eipä pelota tästä vanheta jos saa näemmä olla oman tiensä (tai vaikka niiden toistenkin teiden) kulkija vielä vaikka kuinka pitkään, tukijoita löytyy valintaan kuin toiseenkin :)
Hei Sanni, ei mitään hätää!
Itselläni on ollut tavoite, etten olisi enään viisikymppisenä teini-ikäinen, mutta kiirettä pitää kun siihen aikaa enään n. 8 kk.
Mutta en ole pätkääkään huolestunut, sillä on aivan ihanaa olla ns. naisellinen ikiteini :D
Ja niitä lapsia en minäkään ollut koskaan kypsä hankkimaan, vaikka löysinkin ihanan miehen alle 40 vuotiaana.
Eli Take it easy ja nauti elämästä sellaisena kuin se vastaan tulee.
Siinä ei todellakaan ole mitään vikaa jos et halua lapsia vielä! En tajua ihmisiä jotka ihmettelevät ylipäätään sitä jos joku ei halua omia lapsia! Kaikki tuntuvat pitävän sitä itsestään selvyytenä että haluaisi lapsia. Minä olen aina ollut sitä mieltä että en halua lapsia ja olen edelleen. Parasta on tehdä niin kuin itse parhaaksi kokee -35v Jaana
Halusin ehdottomasti kommentoida tätä blokkausta, vaikka kommenttini olisivat samoja kuin edellämainituissa. Tämä blogikirjoitus suorastaan ilahdutti minua, koska selkeästi osaat kirjoittaa syvällisesti toisin kuin moni muu lifestylebloggari. Kiitoksia kirjoituksistasi ja kiitoksia tästä blogista. Tämä ko. teksti puhutteli minua henkilökohtaisella tasolla, vaikka mielummin elän ilman jonkun kieltä korvassani. :)
Kun ottaa huomioon kuinka paljon paskaa elämässä tapahtuu, miksi se olisi väärin pyrkiä nauttimaan siitä parhaimmalla mahdollisella tavalla? Milloin erilaisten kokemuksien hankkimiselle ja elämänhalulle on asetettu ikäraja? Olen 29-vuotias ja olen päivittäin alkanut miettimään sosiaalisen paineen ympäröimänä mm. perheenlisäystä ja urakehitystä. Ihanteellisin ikä lasten hankkimisille olisi kropalle 18-vuotias, kun taas henkisesti 60-vuotiaana. Se mikä ei tunnu juuri nyt oikealta asialta tehdä, ei varmasti kaduta myöhemminkään jos jätän sen tekemättä. Uskon katuvani enemmän sitä, että teen paineiden alla väärän päätöksen, josta kärsii ensikädessä lapseni.
Olen usein äitien kuullut sanovan, kuinka lapset on elämä. Ilmeisesti elämää voi kuitenkin olla myös ilman lapsia. Se on vain erilaista elämää.
Kiitos sanoistasi :)
Meinasin aloittaa kommentin kirjoittamisen, mutta kiteytit ajatukseni ihan täysin, en olisi voinut paremmin itse sanoa, joten kiitos!
Itse olen myös 29-vuotias ja joka päivä joudun pähkäilemään ura-asioita ja perheenlisäystä. Kaverit hankkii lapsia ja kaikki kyselee, että "koskas teille, oothan sä jo sen ikäinen" jne. Voi että, oon niin helpottunut että maailmassa on muitakin ihmisiä joilla on samat fiilikset <3 (omasta kaveripiiristä ne puuttuu).
Todellakin erittäin hyvin sanottu, ja muutenkin kaikki mitä kirjoitit oli asiaa. Kiitos. :)
"Olen usein äitien kuullut sanovan, kuinka lapset on elämä. Ilmeisesti elämää voi kuitenkin olla myös ilman lapsia. Se on vain erilaista elämää."
Tähän on pakko todeta näin neljän lapsen äitinä, että elämää voi olla myös lasten kanssa. ;-) Ei siis niin, että lapset ovat se elämä, vaan lapset ovat osa elämää. Rakastan lapsiani enemmän kuin pystyn kuvailemaan mutta lapset eivät ole minun koko elämäni tai ainoa elämä mitä minulla on.
Ymmärrän toki, että meitä on moneksi ja joillekin äideille lapset ovat koko elämä eivätkä he muuta edes kaipaa. Kunnioitan myös sitä näkemystä. Mutta kaikki äidit eivät ole samanlaisia ja meitäkin äitejä löytyy, joilla elämässä on muutakin kuin lapset. Ilman, että rakkaudesta täytyisi tinkiä.
Lapsista on tehty jotenkin itseisarvo. Kaikilla pitäisi olla se ihanne; tyttö ja poika. Kun on opiskelut ohitse, oma koti ja kulta niin automaatti tarjoaa seuraavaksi lasta. Jos ei sitä ala kuulumaan niin ympäriltä alkaa kiiriä korviin ihmettelyä, kyselyä, voivottelua, lokerointia.
Samoin jos niitä lapsia alkaakin putkahdella enemmän kuin se kaksi, niin rummut alkaa päristä. Juu, ja jos sattuu niin huono säkä käymään, että kaksi ensimmäistä ovat samaa sukupuolta niin sitten kyllä ymmäretään jos masu alkaa taas kasvaa, pitäähän se toisenkin sukupuolen edustaja saada, VARSINKIN jos kaksi edellistä ovat tyttöjä.
Huhhuh. Ihme yhteiskunnassa mekin eletään. Taidan lopettaa paatostelun, ettei vallan lähde mopo käsistä. ;-)
Olen äiti, joten ilmeisesti koen että täytyy jotenkin kommentoida, koska muilla kommentoijilla tunnu lapsia olevan. Äiti ihminen on myös paljon muutakin kuin vain äiti. En ymmärrä että lasten pitäisi olla elämä. Ovat tietysti ihania, joskus, mutta jos en huolehdi itsestäni muuten, niin en myöskään jaksa olla äiti. Joten juu, lapseni kävi päiväkodissa jotta voisi opiskella/tehdä työtä. Olin sitten äiti kun olin hänet sieltä noutanut. Nykyisin hän on jo niin vanha että käy koulua (olen 32v. ja minulla on 10v. tyttö). Tosin hänen kanssaan tunnen itseni lapseksi, lapselliseksi ja lastenmieliseksi. Vaikka välillä täytyy olla aikuinen, niin voi myös olla tosi lapsellinen. Myöskään kaikki äidit eivät ole samanlaisia, joskus on olemassa kauheita stereotypioita äideistä; millaisia heidän tulisi olla, kuka on hyvä äiti jne. Hyvässä että pahassa yritämme tehdä parhaamme, mutta olemme silti niin paljon enemmän kuin vain äitejä. Sosiaalista painetta kokee myös siitä että on nuori äiti, eli miten toi voi osata mitään tai olla homma yhtään hanskassa. Sanon vaan että se on ehdottomasti oma valinta. Kenelläkään muulla ei tulisi olla siihen mitään sanottavaa, koska jos antaa muiden päättää omasta elämästään, tulee vain epätoivoa, eikä onnellisuutta. Eli tulet mihin tahansa tulokseen Sanni, toivottavasti se tekee sinut onnelliseksi, koska se on oikeasti elämää. :)
Oli mukava lukea tämä postaus ja kaikki kannustavat kommentit. Halusin kuitenkin kertoa tähän oman versioni, joka on hieman erilainen. Minua on aina luultu nuoremmaksi kuin olen. Mutta toisin kuin monet en ole ikinä ollut siitä mitenkään erityisen otettu. Ei minulla ole mitään halua näyttää nuoremmalta kuin mitä olen. Olen käynyt elämässäni läpi sellaisia vaiheita ja kokemuksia, että ne ovat vanhentaneet minua 10 vuotta. En edes 22v tykännyt heilua yökerhoissa saati sitten nyt 29v. En olisi kyllä 22v ollut valmis äidiksi. Sikäli tiedän tuon tunteen hyvin, kunnioitan sitä eikä se todella katso ikää. Mutta itse nyt 29v minua turhauttaa lähinnä se, että haluaisin luoda uraa ja tehdä töitä. Ottaa paikkani yhteiskunnassa, mutta kun työtilanne on tällä hetkellä niin huono. Toivoisin lapsia, olisin valmis ja halukas äidiksi, mutta toiveista huolimatta en ole tullut raskaaksi. Minua ahdistaa se, että täytän kohta 30 ja olen edelleen harjoittelija ja osa-aikatyöläinen ja opiskelija. Ja lapseton. Enkä koe, että tämä olisi jotain painetta, että näin pitäisi olla. Tuollaista elämäntilannetta minä toivoisin, koska tämä nykyinen tuntuu paitsi jotenkin pysähtyneeltä niin tylsältä ja saman toistolta. Olen kohta 30 ja saanut elämässäni omaa aikaa ihan riittävästi ja olisin enemmän kuin valmis jakamaan sitä perheen ja työn kesken. Tuli mitä tahansa elämän mullistuksia niin harvoin niitä päättää etukäteen ja on niihin valmistautunut. Useimmiten se menee enemmän Learn as you go -mentaliteetilla. Mutta elämää ei voi hallita eikä omia tilanteita. Tässä minun versioni. :)
Hei Sanni, loistava postaus ja hyvät kommentit - osuu ja uppoaa. Itse olen lähes 29-vuotias ja välillä ahdistun kovastikin ns. "yhteiskunnan asettamista normeista" siitä, miten tässä iässä kuuluisi olla ja elää. Työskentelen kokoaikasesti ja elämäni on melko vakiintunutta. Olen seurustellut 9 vuotta, mutta vasta viime syksynä pystyimme muuttamaan saman, vuokratun katon alle. Kihloihin emme ole menneet, saatika naimisiin. Lapsia en tunne ainakaan vielä haluavani. Olemme onnellisia ja pidämme elämästämme juuri nyt tällaisena.
Kohtaan mielestäni kuitenkin yllättävänkin usein ihmettelyä, utelua ja ohjeistusta tähän ilmeisesti perin kummalliseen elämäntilanteeseeni liittyen. Kuulen kommentteja siitä, miten vuokralla asuminen ei ole järkevää - oman asunnon ostaminen se on mikä kannattaa. Ja jos ensi kesänä ei ole sukuhäitä vielä tiedossa, niin olisihan se nyt jo meidän vuoro. Puhumattakaan lasten hankinnasta - kai tiedän, että aika käy vähiin ja että ikätoverini ympärilläni ovat perheenperustamisessa jo pitkällä.
Tiedän. Kyllä minä tiedän.
Olemme mieheni kanssa toki avoimia mahdollisuuksille, joita tulevaisuus tuo tullessaan. Varmastikin naimisiinmeno ja omistusasunto ainakin jossakin vaiheessa tulevat toteutumaan. Lapsista en ole vielä varma, mutta kuten sanottu, olen avoin mahdollisuuksille. Katsotaan. Uskon siihen, että asiat järjestyvät lopulta, kuten niiden kuuluukin. Aika näyttää, mitä se minun kohdallani tarkoittaa.
Toivon, että yhteiskunta, tai edes ihmiset itseni ympärillä antaisivat sijaa myös erilaisille valinnoille - tai ainakin vähän hitaammalle etenemiselle. (Ja toki se, että edes joku ystävistäni lähtisi myös tulevaisuudessa kanssani toisinaan baarittelemaan tai muuten vaihtamaan vapaalle, olisi plussaa myös :))
Jos yhtään lohduttaa, niin kaikki me vanhennutaan, et ole yksin ;)
Ja Sanni: Sä olet todella kaunis just nyt!!! Siis oot aivan upea!
Kirjoituksesi upposi kuin pulla suuhun.:) On mukava kuulla, etten ole ainoa, joka välillä pohdiskelee näitä asioita. Olen itse 26-vuotias ja katselen kun ympärilläni olevat kotiutuvat omiin taloihinsa ja saavat lapsia.. Asun poikakaverini kanssa vuokrayksiössä ja välillä mietin, et pitäisikö meidänkin elämän olla jo siinä pisteessä..? Toisaalta tunnen olevani vapaampi kuin koskaan ja eikä tarvitse kantaa huolta huomisesta. Ehkä se meidänkin aika vielä tulee, kukin omalla tyylillään.. :)
Ihana postaus! Olen saman ikäinen ja ajattelen ihan samoin kuin sinä. Ympäristön painostus ja ihmettely siitä, ettei lapsia ole on välillä todella ärsyttävää ja tunkeilevaa. Itse nautin joka hetkestä ilman niitä lapsia enkä kaipaa jälkikasvua, mutta ihmetyttää miksi tämä haittaa niin suuresti joitain ihmisiä. Itse olen tosi onnellinen enkä koe että elämäni olisi yhtään sen tyhjempää, pysähtynyttä tai että siitä jotain puuttuisi, miksi sitä siis pitäisi alkaa väkisin muuttamaan jonkun muun mielen mukaiseksi? Viihdyn yökerhoissa ja muissa menoissa ja elämäni on täynnä touhua ja matkustelua pitkäaikaisen avopuolisoni kanssa. Nauti Sanni, nuorihan sä vielä oletkin :)
Hyvä Sanni. Ole ja elä juuri niinkuin itse katsot parhaaksesi. Itse olen juuri täyttänyt 35 ja on minulla jo neljä lastakin, mutta on se julmaa, kun mieli ei vanhene naaman mukana. On todella ärsyttävää, kun tietyn ikäisenä oletetaan olevan/käyttäytyvän/pukeutuvan tietynlaisesti. Itse olen ilmeisesti ikuisesti lapsi, kun saan kuulla, että ei tuon ikäisenä enää sitä ja tätä. Mutta minkäs teet...
Tää postaus on kyllä tosi harvinaisen masentava! Eksyin tähän blogiin ihan sattumalta, oon 16 vee ja musta tuntuu et haluun olla 16-18 v koko elämäni. Ja vielku mun elämä on ihan HIRVEETÄ, oon lähes tehny itsarin yms.
Haluisin vaa pitää hauskaa ja päästä täst masennuksesta eroon ja saaha kavereita ja kaikkee. Tuntuu et elämä menee vaa ohi ku oon 24/7 koneella :( Mut ei oo kavereita ja oon nii ujo etten niitä ihan helpolla saa -.-
Elämä on kyllä ihan hirveetä paskaa.
hihi, ihana! ei siitä ole pitkä aika kun itsekin tanssin sydämeni kyllyydestä. vähän liian nuoren ja vähän liian nätin pojan flirttailut koettu myös. monestikin... mutta mä olen lopettanut sen ajattelemisen että pitäisi olla jotain muuta kuin on. mulla on ihana mies joka ei kaipaa lapsia ja tykkää minun tavoin nauttia elämästä, matkustella, luoda uraa. en tosiaankaan näytä samalta kuin 15 vuotta sitten vaikka nuoremmaksi usein luullaankin. mutta onneksi olen tässä vuosien varrella saanut paljon sellaista mistä 15-vuotias minä ei uskaltanut edes haaveilla.
Mä olen nyt 33 v ja kanssa kovasti mietin, että lapsia vai ei. Ongelmana on, että olen sinkkutyttö ja kovin monta vuotta tässä ei ole aikaa isäkandidaattia etsiä. Toisaalta jos sitä ei löydy aina voi käydä lääkärin luona, mutta en haluaisi valita tietoisesti yksinhuoltajuutta (tällä en tarkoita väheksyä yksinhuoltajia!) Eli mistähän sen miehen löytäis? Vai pitäiskö mennä lekuriin suosiolla?
Tuli miltein tippa linssiin kun tätä luki. Outoahan se on vaikka itse olen vasta se 20v, niin haluisin kuitenkin olla 17v ja vielä viettää koulussa aikaa kavereiden kanssa. Se oli jotenkin niin huoletonta. Uskomattoman paljon helpompaa oli silloin miettiä ja unelmoida "tulevaisuutta" kuin nyt itse asiassa elää sitä. Jotenkin silloin oli elämällä tarkempi suunta ja nyt taas polkee jotenkin paikallaan.
Hieno kirjoitus siis, tykkäsin.
Uusimmasta Olivia -lehdestä poimittua:
Uusi sana
VAUVAFASIA
(s.) Pakonomainen tarve udella kolmekymppiseltä naiselta tämän suvunjatkamissuunnitelmia.
;D;D
Ihana postaus, Sanni! Olen vasta 22, mutta ihana kuulla ajatuksia vanhemmalta vanhenemisesta. Koen itseni sillä tavalla vanhaksi, etten jaksa roikkua baareissa ja haluaisin oman alan työpaikan ja omakotitalon avopuolisoni kanssa. Mutta lapsia en minäkään halua vielä vähään aikaan. Olen ehkä jopa taantunut tässä, koska n. 18-vuotiaana haaveilin vauvasta, mutta nyt ajattelen lähinnä 5-vuotiaiden tapaan "yök! Ei mun mahaan!" Mutta haaveilen silti, että jonain päivänä kokisin olevani valmis äidiksi.
Jännä ajattelutapa tuo mikä niin monella on se "kuuluisi tehdä/olla" aina sidottuna ikävuosiin..
Itse olen vielä varmaan niin nuori (vuosia ihan kohta 26) ettei asia kosketa samalla tavalla kuin suurinta osaa kommentoijista.
Kuulun niihin, jotka eivät ajattele numero-ikää vaan kehon tilaa; mieltä ja fyysistä kuntoa. Esim. kattavasta kuntotestistä pystyy määrittämään kehon iän vuosina. ja henkinen ikähän voi olla ihan mikä vain todellisista eletyistä vuosista riippumoton luku. Sitä on ehkä vaikempi määrittää..
Vaikea selittää.. mutta esimerkkinä nyt tämä oma itseni :D Kestävyyskuntoni on hyvä, koska olen aina harrastanut aktiivisesti urheilua, myös elitapani ovat todella terveelliset, niin kuin uskoisin Sanni sinullakin olevan!:) Kuntotestissä siis kehon ikä 18 vuotta. lihaksisto ja luut joustavat (näkyy myös hampaissa, tänä vuonna viisaudenhampaan poiston yhteydessä selvisi että luut vielä joustavat todella hyvin, on varmaan myös perintötekijöistä johtuva asia)
Henkinen ikäni uskoisin että olisi kuitenkin ihan se mikä oikeasti on. Joten keskiarvo olisi siis noin 22-vuotiaan. ja minusta näytän siltä myös :D vaikka usein kysytään papereita, niin kysytään monelta muultakin, myös paljon vanhemmilta
On nuoria, jotka ovat ikäänsä nähden kokeneet hyvin paljon, heidän henkinen ikänsä voi olla yllättävän paljon..
Mieti Sanni näin, voit siis ihan hyvin olla verrattavissa keskimääräiseen parikymppiseen, JOS tuntuu siltä (mieli) ja näytät myös (yleensä hyvä kunto ja terveelliset elintavat näkyvät myös kehossa!) Ei mitään hätää sen suhteen siis :)
Lapsiasia kuitenkin on sellainen fakta, että ongelma saattaa tulla vielä vastaan. On hyvin yksilöllistä miten helposti pystyy saamaan lapsen enää kun on täyttänyt 30 tai 35 saati 40, mahdollisuudet siihen heikkenevät.. eriasia jos lasta ei ikinä halua. mistä sen voi tietää jos mieli muuttuu? Mietin näitä itsekin
Lapsiasian suhteen on tuntunut siltä etten ole ihan varma mitä haluan. olen kyllä jo ihan saavuttanut asioita.. koulut käyty, on työ, mies, omistusasunto (tosin yksiö), suunnitteilla miehen kanssa yhteinen kaksio. Yksilön lisäksi ei varaa isompaan koska haluan matkustaa ja elää!
Jotenkin olen asennoituneena niin etten vielä ole valmis saaman lasta. Hetkittäin on alkanut stressaamaan asia.. mitä tapahtuu naamalle ja kropalle jos tulee kovin vanhana äidiksi? onnistuuko äidiksi tuleminen ylipäätään enää? Olen hiljattain tullut siihen tulokseen että nyt voisi olla hyvä hetki kun keho pystyy ja kestää vielä hyvin, samoin mieli heh :D mietin että ajatukseen tottuu kyllä. Voinhan silti edelleen olla sama nuori minä, tehdä samoja asioita.
En halua jäädä paitsi yhdestä maailman varmaan mullistavimmista ja ihmeellisimmistä kokemuksista ikinä eli tulla äidiksi! Mutta. En aio silti lakata elämästä
Niin se vaan menee, että kaikilla on oma elämänsä ja se pitää elää siten kuin haluaa ja oikeaksi tuntee. Itse oon 34 (Hui!!) ja asun kämppiksen kanssa. Jo monetta vuotta. Mitään parisuhdetta ei ole, eikä varmaan tulekaan, jotenkin kolmikymppisenä hyväksyin jo sen, ettei mulle ole muuta toista puolikasta tai sitä oikeeta muuta kuin mitä ystävät on. Onneksi mulla on ystäviä, sekä nuorempia että vanhempia, sinkkuja, jotka tykkää myös olla nuorekkaita, tehdä ihan mitä huvittaa, bilettää, tanssia ja vain olla. Olen tavallaan valinnut ystävät kaiken tämän normielämän sijaan, lasten ja parisuhteen sijaan. Onneksi meitä on muitakin, ettei yksin tarvitse olla, vaikkei normeja täyttäisikään.
Mä on niin päättänyt, etten hanki lapsia, mut miksi silti pitää tulla joku hiton kriisi, että miten mä pärjään vanhana, kun oon perheen ainoa lapsi...mutta eipähän siitä ole takeita kävisikö se lapsi mua katsomassa vanhainkodissa eli en sen takia viitsi lasta hankkia ;) Joku tuttu sanoi juuri, että oon varmaan 15-vuotiaana sanonut, etten hanki lapsia. Sitten tietysti oli kaikki tädit hokemassa, että kyllä se sun mieli vielä muuttuu...mut nyt on 32 ja eipä ole muuttunut ;) Kyllähän mä rakastan kavereitteni lapsia ja tykkään käydä kylässä heillä, mut...niin mitä sitä sen enempää aikuinen ihminen perustelemaan päätöksiään :) Ihanaa, kun sain sanoa mitä ajattelin <3
Voi miten ihana postaus Sanni! Täällä on ilo käydä, kun ei koskaan tiedä millaisia juttuja olet kirjoittanut. Lisäksi kirjoitat niin ihanan rehellisesti, ja välillä todella henkilökohtaisiakin juttuja. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista blogeista!
Ja en minäkään kyllä uskoisi sinun olevan 33-vuotias, näytät niin paljon nuoremmalta. ;)
pistipäs tämä postaus miettimään. Itse olen 17 piakkoin 18 ja välillä olen miettinyt, että kylläpä sitä ikää on jo mukamas kertynyt. Tiedän, aika naurettavaa ajatella nuin. Ja sitäkin olen ajatellut, että olen varmaan jotenkin hyvin hyvin epänormaali kun en ole ikinä seurustellut o:
Jokainen kulkekoot sitä omaa polkuaan ja tehkööt omat valintansa.
Ja muuten näytät todellakin ikäistäsi nuoremmalta, kaunis tyttönen :))
Olen vasta 23-vuotias, mutta todennut tämän pitävän niin hyvin paikkansa: http://9gag.com/gag/4228287
Hui hai! Täytin tänä vuonna neljäkymmentä ja siellä minä hummailen yökerhoissa ihanien ystävättärieni kanssa varmaan vähintään kerran kuussa. Sain esikoiseni vähän päälle parikymppisenä ja kuopuksen melkein 30-vuotislahjaksi. Ennen lapsia tykkäsin käydä rimpsalla ja kuopuksenkin kasvettua jokusen vuoden lähdin taas "yöelämään" mukaan.
Yastäväpiirini koostuu kaiken ikäisistä ihmisistä. Vanhimmat hätyyttelevät viidenkympin rajaa, nuorimmat keikkuvat siellä kahdessaviidessä. En kovin usein tunne olevani vanha tai väärässä paikassa tai etten kuuluisi joukkoon. Kun täytin 22 minusta tuntui, että olen saavuttanut kasvuni huipun. Saavuttanut sisimpäni, sen mikä minä olen persoonana ja henkilönä. Koen edelleen olevani siltä osin 22.
Toki vuodet kasvattavat koko ajan lisää, mutta se on mielestäni kokemusta. En suostu ajattelemaan, että ikä edellyttää meiltä astumista johonkin tiettyyn muottiin. Kapinoin myls sitä vastaan, että ikä joko sallii asioita tai rajoittaa niitä. En pidä nyky-yhteiskunnan ikäsidonnaisesta ajattelutavasta, en sen lapsivihamielisyydestä tai nuoruuden ihannoinnista.
Minulle on aivan sama jos joku haluaa ajatella minusta, että olen vanha nelikymppinen kotka, kun heilun siellä yökerhon tanssilattialla se drinksulasi kourassani. EVVK jos joku kuvittelee, että yritän olla nuorempi kuin olen tai että etsin jotenkin epätoivoisena kadotettua nuoruutta. Hahhah, siinähän säälivät ja paheksuvat! ;-D
En tokikaan väen väkisin tunge yökerhoihin tai muihin kuppiloihin jotka tiedän noin parikymppisten paikoiksi, mielelläni käyn paikoissa joissa on kaiken ikäistä porukkaa. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että kaiken ikäisillä on oikeus elää ja nauttia elämästään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, vaikka sitten toisinaan sitä drinksulasia yökerhon tanssilattialla puristaen. Minä kieltäydyn ajattelemasta, että tietyn ikäisen ihmisen kuuluu käyttäytyä tietyllä tavalla ja olla tekemättä tiettyjä asioita tietyssä iässä! My life, my way ja mitä näitä nyt on. ;-D
Mitä lasten saamiseen tulee niin sekin on jokaisen oma asia koska sen ottaa harkintaan. Eikä kaikkien edes tarvitse lapsia haluta!
täällä yksi 17-vuotias ylpeä äiti! kukin tavallaan :)
Heip,
tosi tutun tuntuinen hetkellinen ulkopuolisuuden tms kokemisen hetki sulla. Itsekin olen muutaman kerran tuntenut juuri sellaisen, että tämähän on jo nähty niin monta kertaa tää meno ja mitä mä täällä oikeen leikin?
Olen yli 40 ja mulla on jo aikuiset lapset. Mieheni kanssa elellään mukavasti puutarhan ja vanhan talon kunnostelun merkeissä. Mutta muutama kerta vuodessa on päästävä itsekseen klubille. Yleensä sieltä löytyy tuttuja, mutta viimeksi käydessäni tuli tosi vahva "mitä mä täällä teen"-fiilis. Se nuorien ihmisten huomiokin on jo saatu niin monta kertaa ja kun ei kerta ole tarkoitus mennä mitenkään eteenpäin suhteissa muihin ihmisiin..sehän baarien perustehtävä on. Pariutumisriittejä ihmiseläimille ;)
No, siis ihmisen elämässä voi olla niin paljon eri puolia, joiden kautta itseään toteuttaa. Itse en esimerkiksi kysele kenenkään lastentekoaikeita koskaan. Lapset eivät vaikuta ihmisen perusjuttuun loppujenlopuksi mitenkään.
Mä mietin hetken että kirjoitanko, mutta kirjoitan nyt silti.
Mua riepoo, kun tuo Peter Pan- elämä tuntuu niin monelle vastaavan käsitystä siitä, mitä on se OIKEA, VAPAA, IHANA, PARAS, MAHTAVIN elämä mitä ihminen voi elää. Että pitää kokea, nähdä, tehdä, matkustaa, ELÄÄ. Rinnastetaan se omakotitalo, lapset, farkku, koirat jotenkin tylsään ja tasapaksuun arkeen, että se olis jotenkin puuduttavan vastuullista ja no, tylsää. Tuttu ja turvallinen on yhtäkuin tyytyminen, kolmekymppisenä baarissa riekkuminen on yhtäkuin hienoa, upeeta, mahtavaa, sitä oikeaa elämää. Kärjistettynä.
Mä olen 22-vuotias pian 1-vuotiaan äiti. En ole koskaan pitänyt baareilusta, en ole haikaillut opiskelijaelämän perään, matkustaminen ei ole kiinnostanut. Olen hakenut ja päässyt takaisin kotiseudulleni vakkaritöihin, asun omakotitalossa aviomiehen kanssa ja olen vielä tämän vuoden hoitovapaalla samalla opiskellen. En vaihtaisi sekuntiakaan elämästäni siihen, että olisin 30-vuotias, joka ei tiedä mitä elämältään haluaa ja joka miettii, että "kyllä mä sitten joskus ehdin".
Älä käsitä väärin. Mä en paheksu sellaista elämäntapaa ja jos se jollekulle sopii, se on mulle ihan ok. Mutta minä vain niin toivoisin, että minunkin annettaisiin elää näin, ihan rauhassa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun on kysytty ihan suoraan että enkö mä pelkää, että kymmenen vuoden päästä kadun tätä kaikkea. Enkö mä tajua, että heitän nuoruuteni hukkaan. Eikö me miehen kanssa nyt voitu odottaa sen naimisiinmenon kanssa, mikä kiire meillä oli. Miksi me haluttiin lapsi, kun ollaan itekin ihan kakaroita. Nää kaikki kommentit ikähaarukasta 20-30v, juuri näiltä ikinuorilta. Väkisinkin pistää miettimään, että haluaisko ne itekin uskaltaa tehdä isoja ratkaisuja, mutta eivät syystä tai toisesta vain uskalla ja siksi kokevat tarpeelliseksi kyseenalaistaa meidän valintoja. Mummot ja papat on olleet vain mielissään ja synnärilläkin sanottiin ihanasti, että "ihanaa kun näinkin nuoret uskaltaa".
Mun mielestä tää yhteiskunta ei siis painosta todellakaan hankkimaan lapsia nuorena, vaan päinvastoin! Lapsettomat ja ei-lapsia-haluavathan nimenomaan ovat työmarkkinoilla sitä kuumaa kamaa, lapselliset "on kuitenkin jatkuvasti töistä poissa lasten takia". Hoitovapaalle jääminen tekee susta yhteiskunnan pohjasakkaa - siellä lusmuilet kotona kun voisit olla kerryttämässä veroeuroja niin! (Siis kotihoidontuestahan ei makseta veroja. Eiku...)
Ja sitten. Länsimainen ihminen on tottunut siihen, että saa sen mitä haluaa silloin kun haluaa. Eli, kun ensin ei olla valmiita äidiksi mutta sitten kolmevitosena päätetään että NYT tahdon vauvan. Eihän se aina sieltä tule. Okei, ei ole välttämättä ikäkysymys, eikä kaikki löydä sitä miestäkään siihen ikään mennessä, eri asia. Mutta kun ns. paketti on kasassa mutta lastentekoa vain venytetään ja venytetään oman itsensä takia, niin rumasti sanottuna on turha itkeä jos ei heti kuulukaan. Silloin se pettymys voi olla kova paikka niellä. Niitäkin asioita mun mielestä olis pelkästään fiksua miettiä etukäteen. Jos lapsia ei vain halua, niin sitten ei. Mutta mun mielestä siinä kolmenkympin tienoilla olis oikeasti pelkästään järkevää alkaa tekemään se päätös, koska lapsia ei tule niin että heilutellaan pari päivää peittoja ja yhdeksän kuukauden päästä synnytetään terve vauva.
Että sellainen ajatusoksennus.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Toivon sydämestäni, että mikäli lapsia joskus tahdot, niitä myös saat. :)
Muista en tiedä mutta mä ainakin voin omasta puolestani sanoa, että en koe niin. Jollekin se varmasti on parasta mahdollista elämää, toiselle ei. Tuntuu jo tosi kuluneelta heittää tähän tämä "Olemme kaikki erilaisia", mutta niinhän me olemme. Ei ole väärin, jos jonkun mielestä antoisin ja ihanin elämä on elämä vailla lapsia ja sitoumuksia, ihan niinkuin ei ole väärin jos jonkun toisen mielestä paras elämä on asettua aloilleen ja hankkia perhe 18-vuotiaana.
Ymmärrän mitä ajat takaa, mutta mun mielestä tuntuisi kummalta hankkia lapsia "varmuuden vuoksi", kun ikä/kroppa/terveydentila/status sen sallivat. Mun mielestä lapsia täytyy haluta, ei lasta voi alkaa suunnitella sillä lähtökohdalla että "No nyt ei oikein huvittaisi mutta yritetääs kuitenkin ettei sitten 10 vuoden kuluttua kaduta..." Pettymys voi varmasti olla hirveä jos/kun havahtuu sitten 4-kymppisenä kaipaamaan lasta eikä sitä enää saa, mutta en ikinä alkaisi itse suunnitella lasta vain tuon skenaarion välttääkseni. Jos minusta ei nyt / 3 vuoden / 5 vuoden kuluttua tunnu siltä että haluan äidiksi, niin sitten minusta ei vain tule äitiä. Ainakaan biologista äitiä. ;) Ainahan on adoptiomahdollisuuskin.
Sinun elämäsi kuulostaa minusta aivan ihanalta. Olet onnellinen ja juuri sinä tilassa missä haluatkin. Kaikkea hyvää perheellesi! :)
Minä täällä taas :)
Adoptiomahdollisuus ei valitettavasti ole mikään helppo ja kätevä ratkaisu, vaan valtavasti hermoja ja aikaa vievä prosessi. Lapsia on vähemmän kuin vanhemmiksi haluavia. Mutta mahdollisuus se toki on, jos prosessiin tahtoo lähteä ja on siihen tarpeeksi nuori.
Ymmärrän kyllä tuonkin, ettei halua lapsia vain "varmuuden vuoksi". Ei tietenkään kannata! Ei kaikki halua koskaan lapsia. Mutta tiedän myös muutaman "kyl mä sit joskus varmasti haluan, mutta en nyt kun en oo vielä valmis"-ihmisen. Näin nuorena äitinä täytyy kyllä sanoa, että kuvittelin raskaaksi tullessani, että olen "valmis äidiksi". Kokemus on osoittanut että "valmis äiti" on maailman utopistisimpia termejä. :D Eka lapsi muuttaa kaiken eikä siihen vaan voi valmistautua mitenkään. Se lapsi todella kasvattaa, ei se ole mikään myytti. Itsestään, parisuhteestaan, elämästään ja kaikesta oppii aivan uusia asioita.
Tuo mun ensimmäinen kommentti oli aika kärkäs, pahoitteluni siitä. Mua vaan tosiaan niin ärsyttää, kun ne, jotka ei suoraan paheksu meiän ratkaisuja kysyy sitten että ollaanko me lestadiolaisia. No ei olla. Ihan niinku kaks nuorta, täysjärkistä ihmistä ei vois mitenkään haluta sitoutua ja perustaa perhettä.
Loppuun vielä kommenttina, että olen lukenut blogiasi pitkään ja joskus kommentoinutkin. Tykkään mielettömästi näistä sun syvällisemmistä jutuista, mutta osaat myös mun mielestä tosi hyvin ja puolueettomasti tehdä tuotearvioita. Oon sun blogista löytänyt nopeasti laskettuna ainakin neljä tai viis luottotuotetta :) Kiitos siis blogistasi!
"Mutta kun ns. paketti on kasassa mutta lastentekoa vain venytetään ja venytetään oman itsensä takia, niin rumasti sanottuna on turha itkeä jos ei heti kuulukaan."
Onko se vähän niin kuin sekin, että kun niitä lapsia on "hankkinut" ja sitten väsyttää ja ehkä vähän masentaakin niin on turha itkeä, kun ei ihan sujukaan?
Jep, minäkin hieman kärjistän. Vaan kun elämä ei ole koskaan mustavalkoista ja me kaikki elämme vain sen yhden elämän, meidän omamme. On toki luonnollista, että se oma elämä otetaan mielellään esimerkiksi, mutta siinä on vain se huono puoli, että se pätee aika lailla vain ja ainoastaan omaan itseen.
Kaikilla ihmisillä ei ole esimerkiksi mahdollisuutta saada lapsia nuorena vaikka haluja kovasti olisikin. Minusta siinä ei ole mitään itsekästä, että alkaa perustaa perhettä silloin, kun itsestä hyvältä ajankohdalta tuntuu. Muutoinhan sinäkin, Nimetön, olisit kovin itsekäs ihminen!
Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat, maailma muuttuu. Kymmenen vuoden päästä meistä itse kukin saattaa hyvinkin löytää itsensä aivan jostain muualta kuin mihin itsensä nyt kuvittelee, aivan erilaisesta elämäntilanteesta ja kenties jopa eri tavalla elämästä ajatellen.
Kovin tutulta kuulostavat aikaisemmat kirjoitukset, samoja teemoja olen pohtinut päässäni sen tuhannen kerran. Tuntuu, etten sovi elämän aikatauluihin.
Olen 31-vuotias ja lapseton. Kaikki "tavanomaiset etapit" on jo saavutettu, eli olen naimisissa ihanan miehen kanssa ja asumme omassa asunnossa. Tutkintojakin on hankittu jo pari ja aikaa itselle on niin paljon, että siitä tuntee väkisinkin syyllisyyttä. Matkustella olen myös saanut paljon.
Samanikäiset ystäväni ovat lähes kaikki lapsettomia, mutta lähiaikoina pari sellaista joista en olisi kuvitellut ikinä äitiä, ovat yllättäen perustaneet perheen. Pakostikin siinä hiipii mieleen, että parhaat vuodet ovat itseltäni jo pian ohi; "35 ja takuu umpeen", sanoi kollegakin.
Itse en ole lasta vielä kaivannut. Tiedän, että minulla on ns. "äitigeeni" olemassa, se ei vaan ole vielä kertaakaan tosissaan aktivoitunut. Varmuuden vuoksi en lasta hanki, vaikka ikä alkaakin tulla jo vastaan. Se olisi väärin lasta kohtaan. Tunnen kuitenkin painetta antaa miehelleni lapsi, kun hän sitä enemmän taitaa haluta. Uskon, että jos lapsen saan vielä jonain päivänä, kasvan siinä rytäkässä eri ihmiseksi ja silloin kommentoin tätäkin juttua toisesta näkövinkkelistä. Ensimmäisessä raskaudessahan synnytetään äitiä.
Tunnustan: olen vielä itsekäs, haluan nukkua yöni rauhassa, matkustella ilman lapsien tuomaa säätöä, nauttia viiniä kun tekee mieli, lähteä spontaanisti jonnekin jne. Kun tähän kaikkeen aikanaan kyllästyn, katson sitten josko vielä olen kunnossa saamaan/haluamaan lapsia.
Kaikesta huolimatta olen aika tyytyväinen nykytilaani.
Kiitos hyvästä keskustelunavauksesta!