Vielä kerran - Gràcia.

Vaikka rakastan Kreikkaa lempikohteenani ylitse muiden, on myönnettävä, että kyllä Barcelona nousee omaan kategoriaansa kaupunkikohteena. Mieleen ei ihan heti tule toista yhtä kuvauksellista, tunnelmallista, kotoisaa, siistiä, tyylikästä, kaunista ja monipuolista kohdetta. Ateenalla on erikoisasema sydämessäni, mutta siinä on enemmän rosoisuutta ja vastakohtia kuin elegantissa Barcelonassa.

Tiedän jo nyt, ettei mene varmaan kauaakaan ennenkuin olen täällä taas.

Kuvia eiliseltä iltakävelyltäni.

Herkkuhetki. Juon hyvin harvoin kahvia enää viiden jälkeen, mutta kesken kävelyn alkoi tehdä ihan älyttömästi mieli kahvia ja tummaa suklaata. Puigmarti-kadulla silmiin osui suklaakauppa ja kuppila vierekkäin, ja pian istuin autuaana makustelemassa herkkujani...

Kuinka monta henkkamaukan perustrikoota- tai neuletta ihmisellä voi olla päällekkäin..? Monta. :) (Kuva otettu kahvilan vessassa, jossa suklaasuinen peilikuvani paljasti minulle, miksi baarimikko oli katsellut minua huvittuneena...)

Gran de Gràcia -katu vie suoraan Barcelonan sydämeen muuttuen Gràcian ja keskustan rajalla kaikkien turistien(kin) tuntemaksi Passeig de Gràciaksi.

.

Kiitos Luis, kiitos Barcelona. <3

Huomenna kohtaan ensi kertaa Brysselin. :)

Muotokuvani on valmis.

Luisilla ja minulla on erilainen näkemys minusta.

Muotokuva on tietenkin aina taiteilijan tulkinta kohteestaan, joten sinänsä asia on "väittelyn" ulkopuolella. ;)  Mutta silti taas... hätkähdin.

Kun Luis vuosi sitten maalasi ensimmäisen muotokuvani, se oli minusta surullisen näköinen. Vaikka kuva näytti minulta, en tunnistanut itseäni maalauksen naisen vakavasta olemuksesta. Luis sanoi, että hänen muotokuvissaan on aina melankoliaa. "Hymyilevät Barbie-kasvot eivät ole kiinnostavaa", hän sanoo. Ymmärrän.

Minä näen itseni "pehmeänä", iloisena. Luisin muotokuvissa olen kova, etäinen. Vakava. Kun näin maalauksen valmiina, oli ensireaktioni, "But I look so.... harsh...!" Luis kurtisti kulmiaan. "Minun persoonani on iloinen ja eloisa..!" jatkoin. Luis kohautti olkapäitään. "Totta, niin on. En yritä maalata persoonaa, maalaan muotokuvia. Sinä näytät tältä".

Tulin mietteliääksi. Hämmästyn aina valokuvissa esiintyvästä tylystä ilmeestäni, jollaista en tiedä kantavani kasvoillani. Olen toivonut, että ilmiö liittyisi vain valokuvauksen luomaan teennäiseen tilanteeseen jossa en osaa olla rento. Nyt minut on kuitenkin vangittu kahdesti muotokuvaan, joka toistaa tätä vakavuutta. Minä siis näytän tältä oikeasti. Sisäinen tunnemaailmani ei heijastu kasvoille saakka. Omituista.

Tämä muotokuvaprojektihan johtaa varsinaiseen "self-searchingiin".

Me, myself and I:

Luisin toiveesta viimeinen kuva vakavalla naamalla. No, sellaista tositylyä en kyennyt laittamaan, onhan tässä vähän hymynpoikasta...

.

Tuntuu hassulta. Miten eri lailla näemme ja koemme itsemme suhteessa muiden kokemukseen meistä. Joku saattaa ajatella olevansa ruma kun muut näkevät mitä herttaisimman olennon. Toinen suree suurta nenäänsä jota muut eivät edes huomaa. Ja joku pitää itseään iloisen pulppuavana, kun muiden edessä näyttäytyy totisen vakava henkilö.

Tunnen itseni tuon ylimmän kuvan veikeäksi naiseksi. Mielessäni näytän aina siltä. Mutta ulkoisesti kuitenkin joltain muulta.

Luis sanoi, "Jos kaipaat lohdutusta, niin itsekin hätkähdän aina kun näen kaupungilla kulkiessa heijastukseni liikkeen ikkunassa. Kuka on tuo vanha mies? En se voi olla minä...!  Mutta olenhan se minä."

Luisin taidetta: Art As Usual.

P.S. Selvennyksenä (muuan kiivaan kommentin seurauksena): tekstin tarkoituksena ei ollut tuoda esiin epäkiitollisuutta ja aliarvostusta taiteilijaa kohtaan, tämä ei voisi olla kauempana tuntemuksistani. Muotokuva on minusta hieno ja taidokkaasti maalattu ja minun näköiseni. Mutta eri tavalla minun näköiseni kuin miten itse itseni koen, ajatuksia herättävästi eri näköinen. Juuri tätä halusin kirjoituksessa pohdiskella. Ikävää, että joku tulkitsi pohdiskeluni epäkiitollisuudeksi ystävääni kohtaan.

Taas näitä kummia arjen juttuja jotka jaksavat mietityttää… Kahvin juonti. Suomalaiset ja kahvin juonti.

Kuinka moni teistä juo kahvia? Montako kuppia menee päivässä? Tuletteko koskaan ajatelleeksi, että kahvinkulutuksenne olisi jotenkin poikkeavaa?

Minä joudun tämän asian eteen lähes joka ikisellä ulkomaanmatkallani. Välillä alkaa jo olla huumori lopussa. Joka-aamuiset kaksi (Suomi-koon) kuppiani kahvia aiheuttavat lähes kaikkialla Yhdysvaltoja lukuun ottamatta suurta hämmästelyä ja suorastaan negatiivisia reaktioita. Joka paikassa saan olla selittelemässä ja puolustelemassa kahvinkulutustani.

Suomessa kaksi kahvikupillista päivässä on varmaankin sieltä maltillisemmasta päästä..! Käsitykseni mukaan ei liene millään lailla harvinaista että suomalainen perusjamppa tai –pirkko tuhoaa viisi tai jopa kymmenenkin kuppia kahvia työpäivän aikana. (Ainakin omaan lähipiiriini kuuluu tällaisia henkilöitä…)

Suomalaiset juovat eniten kahvia koko maailmassa. Tämä on kuulemma totta. Ennen pidin väitettä ihan naurettavana, mutta mitä enemmän matkustan, sitä todennäköisemmältä sen paikkansapitävyys vaikuttaa. Kahden kahvikupin rutiinini on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) johtanut jopa riitaisiin väittelyihin siitä, mikä on sopivaa kahvinkulutusta ja mikä menee jo terveysuhan puolelle.

Kerroinkos teille viime syksynä kahvifarsseistani Albaniassa? En tainnut kertoa. Albania vaikuttaisi olevan maa, jossa kahvinjuontia ymmärretään ehkä kaikkein vähiten. Siellä ei kahviloissa ensinnäkään tunneta latte-tyyppistä kahvijuomaa eli ns. isoa maitokahvia. Lähin vastine on cappuccino. Ja sekin tarjoillaan pienempänä kuin mihin muualla olen tottunut.

Eräässä kahvilassa pyysin, voisivatko he tehdä minulle korkeampaan lasiin tuplacappuccinon. Minua katsottiin kuin idioottia, tai kysymystäni ei ymmärretty. Seuraavalla kerralla tilasin kerralla kaksi cappuccinoa. Tätäkään ei ymmärretty. Sain vain yhden, ja kun toistin toiveeni toisesta kupillisesta, tarjoilija katsoi ensimmäistä cappuccinoani huolestuneena ja kysyi, mikä siinä on vialla. ”Ei mikään”, sanoin. ”Haluan vain toisen kupillisen”. Tarjoilija tarttui ensimmäiseen kupilliseeni ja yritti viedä sitä pois, ja jouduin käyttämään kaikki elekielen taitoni jotta viesti toisesta kupillisesta menisi perille. Lopulta sain toisen kupin, ja tarjoilija pysähtyi pitkään viereeni tuijottamaan mitä aioin kahdella kahvillani tehdä. Oli ehkä pikkuisen friikki olo.

Kaikkein erikoisin välikohtaus sattui Tiranan hotellillani. Siellä aamiaiseen kuuluvaa kahvia ei otettu itse, vaan se piti tilata tarjoilijalta. Luonnollisesti täälläkään ei tunnettu lattea tai ilmaisua ”iso kahvi maidolla”, enkä myöskään saanut läpi tilaustani kahdesta cappuccinosta. Huitaisin pikku-cappuccinon naamaan parilla hörppäyksellä ja vinkkasin tarjoilijan uudestaan luokseni.

”Saisinko nyt sen toisen kahvin?” pyysin. Tarjoilija katsoi minua kulmiaan kurtistaen. ”Toisen kahvin? Toisen kahvin? Et kai oikeasti halua juoda kahta kahvia peräjälkeen?” hän sanoi. ”Kyllä, haluan juoda toisen kahvin heti perään.” Hämmästyksekseni tarjoilija jatkoi toiveeni kyseenalaistamista. ”Tiedätkö yhtään, kuinka epäterveellistä se on? Oletko nyt aivan varma?” tarjoilija jatkoi. Kerroin olevani aivan varma, ja aloin lopulta jo ärtyä. Hyvänen aika, ei kai hotellin henkilökunnan kuulu alkaa kyseenalaistaa asiakkaidensa kahvinjuontitottumuksia..!

Tarjoilija toi lopulta kahvin, ja totesi vielä kuppia ojentaessaan, että ”Toivottavasti tiedät mitä teet. On todella epäterveellistä juoda näin paljon kahvia kerralla.”

Ei herran jestas! Ja juttua ei ole oikeasti yhtään liioiteltu. Enpä ole kuunaan saanut noin outoa palvelua missään.

Fast-forward nykyhetkeen. Täällä Luisin luona kahvinjuontini on myöskin suuren kummastelun aihe. Vaikka vierailen Luisin luona jo kolmatta kertaa, hän on aina yhtä sanalla sanoen järkyttynyt aamukahvistani.  Etelä-Euroopassa normaali kahviannos on pieni espressokupillinen, ja kahvi on toki myös vahvempaa kuin meidän suomalaisten nauttima perus pannu- tai filtterikahvi. Minä juon kahvini aina ”lattena” eli ison kupillisen jossa on n. 2 dl kahvia ja 1,5 dl (soija)maitoa. Ja perusaamuun kuuluu kaksi tuollaista kupillista. Täällä juon siis yhteensä 4 x espressokupillinen + maidot. Luis juo itse yhden espressokupillisen, eikä voi käsittää että jonkun vatsa voi kestää neljä samanlaista annosta.

Itse alan jo olla aika väsynyt tähän ikuiseen selittelyyn. Eikö ihminen oikeasti saa rauhassa juoda sen verran kahvia kuin itse tykkää ilman että siitä tehdään jatkuvasti numero? Olen niin hämmentynyt siitä että kahvi ylipäänsä aiheuttaa ihmisissä näin voimakkaita tunteita ja kannanottoja..!

Ollaanko me suomalaiset jotenkin extra-karaistuneita kahvimonstereita kun pystytään ”kylmän viileästi”  tällaiseen kulutukseen muiden laskiessa huolestuneena päivittäisiä kupillisiaan? Mistä tämä suhtautuminen oikein tulee? Ollaanko ME (ja mahdollisesti jenkit) niitä outoja ja muut oikeassa..?