Tämä on taas niitä pohdintoja, joista todennäköisesti voi lukea vain Karkkipäivästä. Ja voi tietysti ihmetellä, miksi minäkään valitsen tällaisesta kirjoittaa :D

Mutta tosiaan - aihe on mietityttänyt minua jo vuosia. Talouspaperi, servetit ja niiden käyttöalttius.

Joo, tiedän, voiko olla oudompaa aihetta!

Tulin juuri kaupasta ja kirosin ovella kun tajusin että unohdin talouspaperin. Pakko lähteä kohta takaisin kauppaan. Mutta sitä ennen kirjoitan tämän.

Minä olen talouspaperi/servettiriippuvainen. En tule toimeen ilman niitä. Sotken ihan kauheasti keittiössä ja syödessäni. Koko ajan on jotain kastiketta sormissa, pöydällä, sylissä ja ympäri naamaa. Tai ainakin näin minä koen. Totuus voi olla, että en oikeasti sotke sen enempää kuin keskivertoihminen, mutta jostain syystä koen nämä sotkut sellaisina jotka vaativat välitöntä poispyyhkimistä.

Joillain ihmisillä ei ole keittiössä lainkaan talouspaperia. Ei edes keittiöpyyhkeitä. Kun olen vieraana tällaisessa kodissa, koen hätää ruokaa laittaessani tai aterioidessani. Ei tarvitse kuin viipaloida yksi tomaatti, niin alan jo silmäillä hyllyjä ja tasoja etsien tuttua rullaa... tai mitä tahansa paperin tai pyyhkeen kaltaista. Haluan pyyhkiä käteni.

Joo, voin pestä käteni, mutta sitten en voi kuivata niitä mihinkään.

Joudun paperittomissa talouksissa ymmälleni. Kun ruoka-aika koittaa, haen kaikessa hiljaisuudessa vessasta WC-paperia jotta voin pyyhkiä suupieliäni edes johonkin ruoan aikana. Pälyilen muita ruokailijoita. Miten he eivät sotke..? Joku syö vaikka ribsejä - eikö tee mieli pyyhkiä sormia muuallekin kuin omaan suuhun...?

Meillä kuluu kotona ihan tuhottomasti talouspaperia. Mieheni on lähes yhtä suuri talouspaperin käyttäjä kuin minä - ja vielä suurempi "servetisti". Siinä missä minulle riittää ruokaillessa pala tavallista Emboa, mies kattaa aina pöytään nätit servetit.

Ateenalainen ystäväperheeni Milton ja Saiva lapsineen kuuluvat talouspaperittomiin. Keittiöstä ei löydy edes ns. perinteistä tiskirättiä. Koska asun heillä joka syksy ja olen talossa kuin kotonani, olen ottanut tavaksi ostaa sinne aina oman ison rullan keittiöpaperia.

Olen yrittänyt tarkkailla Saivaa ja hänen keittiörutiinejaan. Miten on mahdollista, että kahden pienen lapsen perheessä pärjää ilman paperia johon pyyhkiä tahmaisia tassuja ja suupieliä, pöydälle kaatuneista mehuista ja puuroista puhumattakaan..? En ole toistaiseksi päässyt jyvälle Saivan salaisuudesta. Hän todennäköisesti ei vain välitä lapsukaisten hillonäpeistä ja pyyhkii pöydän sotkut paljailla käsillään.

Minä, aikuinen ihminen, koen syvää epämukavuutta jos en saa aamupalajuuston rasvoittamia sormia pyyhittyä saman tien.

Ymmärrän, että kysymys on ilmeisesti vain tottumuksesta. Toiset eivät varmaankaan ole sen siistimpiä, mutta eivät välitä pienestä tahmasta tai leukaan kuivahtavasta kastikkeesta.

Onhan se varmasti rennompaa niin :) Kunpa minäkin pystyisin siihen...

Nyt lähden hakemaan sen rullan.

.

Kuuluuko teidän keittiönne talouspaperittomiin vai -paperillisiin?

Onko joukossa samanlaisia riippuvaisia kuin minä?

Minä, eilen illalla kello 22.45.

Agios Konstantinoksen kirkko, Parikia, Paros.

Sama paikka, lokakuu 2013. Rakkaimpia paikkojani koko Kreikassa.

En mennytkään ihan vielä Ateenaan.

Minun oli niin ikävä Kykladeille.

Tein eilen pitkän matkan Epeiruksesta Länsi-Kreikan ja Peloponnesoksen kautta Ateenaan ja Pireuksesta eteenpäin Kykladien sydämeen Parokselle. 636 km Google Mapsin mukaan.

Astuin bussiin Pargassa aamun pimeydessä kello 7 ja saavuin Paroksen satamaan illalla kello 22. Päivä oli mitä erinomaisin kulkuneuvoissa vietettäväksi, sillä koko päivän satoi lähes koko Kreikan alueella.

Maisemia bussimatkan varrelta.

Maailman pisin vinoköysisilta Rio-Antirrio on komea näky! Se ylittää Korintinlahden lähellä Patraksen kaupunkia, yhdistäen Rion ja Antirrion kaupungit.

Kuva sillasta paremmalla säällä (Wikimedia). Upea.

.

Olen maininnut Paroksen useasti yhtenä lempisaaristani Kreikassa. Olen käynyt täällä kahdesti aikaisemmin, ensimmäisen kerran mieheni kanssa vuonna 2008 ja toisen kerran yksinäni osana saarihyppelyä vuonna 2013. Lue täältä, mikä Paroksessa niin viehättää.

Miksi valitsin tulla taas samalle saarelle, enkä tutustua uuteen paikkaan?

Koska ikävä.

Ja koska Paroksen sijainti Kykladien laivaliikenteen keskuksena on aivan loistava ajatellen retkiä muille lähisaarille.

Suunnitelmissa on käydä täältä käsin ensi viikolla ainakin Serifoksella, ehkäpä myös Pikku-Kykladeilla joihin kuuluvat Iraklia, Skhinoussa, Koufonissi ja Dhonoussa. Kaikki paikkoja, joissa en vielä ole käynyt. Myös Amorgos kuuluu kestohoukuttaviin kohteisiin.

Kun Blue Star Naxos -laiva eilen lähestyi Parikian satamaa, ja näin Agios Konstantinoksen valaistuna hämärän keskellä Kastron laella, sain melkein palan kurkkuun. Ja kyllä siinä pari kyyneltä taisi tirahtaa kun astuin satamaan ja näin tuttujen rakennusten siluetin. Yllätyin itsekin tunteellista reaktiotani - ilmeisesti olen kiintynyt Parokseen syvemmin kuin tajusinkaan.

Liikutuksen vallassa kävelin kohti majapaikkaani, joka on satamasta ihan nurkan takana.

Tuskin maltoin odottaa, että pääsin iltakävelylle kiertämään tutut kadut ja tervehtimään Agios Konstantinosta - ja katsomaan onko Happy Green Cow vielä auki ;D Muistatteko tämän..? ^_^ Tuntuu, kuin olisin kirjoittanut sen vasta eilen....

Tässä vielä pari kuvaa Agios Konstantinokselta kahden vuoden takaa, tämän söpömpää kirkkoa en tiedä (edes se Pargan minikirkko kalliolla ei mene ohi):

Täällä on tullut istuttua mietiskelemässä ja lukemassa hetki jos toinenkin. Kirkolta avautuu seesteinen näköala merelle ja Parikian satamaan.

Eilen illalla ymmärsin vahvasti, miten paljon Joonian ja Kykladien saaret todella eroavatkaan toisistaan.

Jo pelkkä katujen ja rakennusten valkoisuus... Valkoista on kaikkialla. Pienet, labyrinttimaisesti kiemurtelevat kujat ja portaat... Kivestä huokuva lämpö illan hämärässä.

Tunnelman erilaisuutta ei voi kuvailla. Se on koettava.

Olen kuitenkin iloinen, että olen nyt kokenut Jooniankin tunnelman. Kaikilla alueilla on sielukkuutensa, ja kaikilla annettavansa Kreikka-kokemukseen. Näistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka on minulle rakkaampi kuin mikään toinen maa Suomen jälkeen.

Iltakävelyni johti vanhan kaupungin sydämeen, tunnelmalliseen kahvilakortteliin. Ilma oli lämmin, melkein kuuma. Joonian saarilla ja Pargassa tarvitsi jo pitkähihaisen ja takin päälleen illalla, täällä ollaan eri lämpöasteissa.

Seisahtuessani kuvaamaan, alkoivat viereisen kuppilan sedät juttelemaan minulle. He puhuivat täydellistä englantia, kummatkin olivat asuneet pitkään Amerikassa. Nyt he ovat palanneet vanhoilla päivillään nauttimaan kotisaaren kiireettömyydestä.

Herrat vaikuttivat symppiksiltä ja kun he tarjosivat tuolia, liityin iloisesti seuraan.

Tämä on aika lailla tutuksi käynyt kuvio. Jos minuun joku ottaa kontaktia, se on lähes aina vanhempi herrasmies. Ei oman ikäiseni. Nuoret ihmiset eivät oikeastaan koskaan lähesty minua Kreikassa millään lailla, Zakynthoksella tapaamani Thanos muodosti miellyttävän poikkeuksen tilastoon.

Marianna heitti osuvan kommentin aiheeseen liittyen. Kerroin hänelle ihmetteleväni, miksi ainoastaan vanhukset juttelevat minulle Kreikassa, eikä nuoria kiinnosta tippaakaan. Marianna vastasi, että hänellä on sama kokemus. "Ei nuorilla ihmisillä ole enää aikaa jutella kenellekään, heillähän on puhelimensa".

No mutta touché.

Kaikki arvostus setien sosiaalisuudelle! :)

Miesten lähestymiset eivät yleisestikään ole sävyltään "romanttisia" (tyyliin, "Tules tähän papan polvelle niin setä tarjoaa drinkin"), vaan papparaiset tuntuvat vain olevan uteliaita ja kiinnostuneita juttelemaan. Niin eilisetkin herrat.

He puhuivat niin vaimoistaan kuin perheistään ja elämästä Paroksella. Ja hyvistä ravintoloista, niistähän nyt aina tulee minun kanssa puhetta :)

Minulla oli tosi hauska ilta. Kun sedät sanoivat hyvää yötä, tajusin kellon olevan jo melkein 1.

"Poikkea lasillisella huomennakin, täältä meidät löytää", huikkasi toinen miehistä, Dimitris nimeltään. (Puolet kreikkalaismiehistä tuntuu olevan nimeltään Dimitris, loput ovat Jorgoksia... :))

Kuppilan vakkareihin kuuluu myös Iuna-koira.

Minulla on ollut ihan kauhea ikävä koiria... Tänään soitinkin sisarelleni ja vaadin saada Totin ja Viivin puhelimeen.

.

Tänään on lämmintä, pilvistä ja tuulista, mutta ei sateista. Kävin aamulla pienellä kävelyllä ostamassa kananmunia ja pysähdyin hetkeksi seuraamaan jumalanpalvelusta saaren tunnetuimmassa kirkossa, upeassa Ekatondapylianissa. En ole uskonnollinen, mutta rakastan kirkkoja. Niissä on aina hyvä tunnelma.

Kukaan ei katsonut oudosti kananmunien kanssa ovella seisovaa turistia. :)

Paros <3

Minulta on kyselty, miten Kreikan kriisi näkyy täällä paikan päällä.

Talouskriisi on kestänyt jo pitkään, ja saan suunnilleen joka vuosi samat kysymykset. Olen joutunut toteamaan: ei, kriisi ei käytännössä näy ainakaan vieraan silmään juuri lainkaan. Ei kovin radikaalisesti edes kreikkalaisen silmään, paikalliset ystäväni sanovat. Vuoden 2012 lakot ovat tähän mennessä ainoa konkreettinen kriisikokemukseni Kreikassa.

Tänä vuonna ajattelin, että tilanne on kehittynyt sellaiseksi, että nyt sen täytyy näkyä ja tuntua. Harkitsin pitkään, kannattaako Kreikkaan edes lähteä tänä syksynä. Lopulta tein päätöksen vasta pari viikkoa ennen lähtöä, kuultuani muilta Kreikassa kesällä lomailleilta ettei esimerkiksi pankkiautomaattien kanssa ole mitään ongelmia.

Ja toden totta; jos ei seuraisi uutisia ja tietäisi, että Kreikka on historiansa pahimmassa talouskriisissä, tuhannet menettäneet työnsä ja kotinsa ja maan itsemurhaluvut ovat kasvussa, ei kriisin läsnäoloa pystyisi päättelemään oikein mistään.

Kriisi ei näy kaduilla tai ihmisten olemuksessa.

Julkisesti kaikki pyörii niin kuin ennenkin, kaupungilla näyttää samalta kuin aina. Ihmiset (puhun kreikkalaisista, en turisteista) käyvät ostoksilla ja kansoittavat baareja ja ravintoloita kuten ovat aina tehneet. Joitain kauppoja on sulkenut, mutta siinä kaikki mitä ulkoisesti voi havaita. Kaduilla ei esimerkiksi näy aikaisempaa enemmän kerjäläisiä tai pahvilaatikoissa asuvia kodittomia.

Ihmiset eivät näytä ahdistuneilta eivätkä itse ota tilannetta millään lailla puheeksi – muuten kuin kysymällä, mitä mieltä esimerkiksi suomalaiset ovat nyt kreikkalaisista. Toki – ne eniten kärsineet yksilöt eivät kaduilla näy. Sehän on selvää.

Mutta palkat ovat laskeneet, kaikilla, ja veroja on nostettu. Se on fakta. Tavallisen kreikkalaisen tulot ovat kiistatta kutistuneet huomattavasti viimeisten vuosien aikana – ystävääni kuunnellessa käy jo välillä mielessä, onko palkasta kohta mitään jäljellä. Eikö tämän luulisi näkyvän ihmisten käyttäytymisessä? Miten voi käydä edelleen päivittäin ulkona kahviloissa jos rahaa on vaikka puolet vähemmän kuin viime vuonna?

”Kreikkalaiset eivät luovu ulkona käymisestä oli tilanne mikä hyvänsä, se on viimeinen asia josta he luopuvat”, kertoo Nik, opiskelujen kautta ateenalaistunut nuorukainen. ”He eivät vain pysty siihen, se on meillä veressä”.

”Sitä paitsi”, hän lisää, ”Sosiaalinen kanssakäyminen on tärkeä keino lievittää kriisiin liittyviä ikäviä tunnelmia”. ”Jos jäisimme kotiin, mitä meistä sitten tulisi? Istuisimme siellä ahdistuneina?”

Ulkona käyminen ja sosiaaliset harrastukset pitävät siis aina sisällään rahan menoa. Kahviloissa istuminen tuntuu kieltämättä olevan, ei pelkästään kreikkalaisille, vaan Välimeren ihmisille ylipäänsä, toinen luonto. Ulos ei voi näemmä mennä oleilemaan vaikka puistoon, vaan aina on tilattava vähintään frappé.

Suomalainen ystäväni, jo melkein 10 vuotta Ateenassa asunut Tiina, tietää kuitenkin, että asiat ovat muuttuneet ja kertoo sen ääneen, toisin kuin kreikkalainen. Tiinan mukaan on totta, että ulkona käydään yhtä tiheästi kuin ennenkin, mutta siinä missä ennen tilattiin koko illan ajan pöytään kaikenlaista juotavaa ja naposteltavaa, tilataan nyt yksi ainoa juoma jota pyöritellään lasissa koko ilta.

Myös lähiökeskeisyys on lisääntynyt. Esimerkiksi Tiinan omassa kaupunginosassa näkee kuulemma selvästi, että ihmiset viettävät iltaa mieluummin siellä kuin lähtevät keskustaan. Kreikkalaiset ovat tottuneet käyttämään takseja, mutta nyt niihin on vähemmän varaa. Lähiöiden baareissa ja ravintoloissa on usein myös halvempaa kuin keskustassa.

Tiedän, että kriisistä puhuminen voi olla kuuma peruna, eikä moni (ystäviäni lukuunottamatta) varmasti koe luontevana avautua siitä ulkopuoliselle. Olen silti tällä matkalla systemaattisesti kysynyt jokaiselta uudelta tuttavuudelta (asiallisesti muotoiltuna, tietenkin), miten kriisi on vaikuttanut heidän elämäänsä ja lähipiiriinsä.

Lähes jokainen on vastannut: ”Ei juuri mitenkään” – muutoin kuin että palkat ovat laskeneet.

”Mutta te selviätte silti? Sillä vähäisemmälläkin palkalla?” Joo. Näin he tekevät.

Kukaan jututtamani ei vaikuta masentuneelta tilanteen johdosta, ja puhuu siitä jotenkin kumman ”etäisesti”. Ikään kuin asiana, joka ei henkilökohtaisesti tunnu erityisen merkittävältä, koska itse kuitenkin selviää arjesta niin kuin ennenkin.

Vai löytyykö asiaan luonnollisempi selitys..?

Ystäväni Marianna sanoo, että kriisi on ollut olemassa jo niin kauan, että kreikkalaiset ovat tottuneet siihen. Se on arkea. Se, mikä meille on välittynyt esimerkiksi viime kesänä uutisten kautta poikkeuksellisen sekavana ja pahana tilanteen kärjistymisenä, ei ollut sitä kreikkalaisille itselleen. Palkkoja on kutistettu jo niin monesti ennenkin ja käteisnostorajoituksia on ollut koko ajan. Ei niissä ole kreikkalaisille mitään uutta.

Pankkiautomaateilla on muuten edelleenkin voimassa 420 euron viikkoraja käteisnostoissa. Eli 60 euroa päivässä. Se ei koske ulkomaisia kortteja.

Se, ettei taloustilanne näy kaduilla ja ihmisten ulkoisessa käytöksessä, ei tarkoita sitä, etteikö se vaikuttaisi tunnetasolla. Vieraat tai puolitutut eivät odotetusti avaudu syvimmistä ajatuksistaan aiheen ympäriltä, mutta ystäväni ovat jakaneet tuntojaan minulle avoimesti.

”Olen niin vihainen että en pysty kuvailemaan sitä,” Marianna sanoo. ”Ongelma on niin paljon syvemmällä kuin taloudessa. Meidän pitäisi aloittaa korjaamalla ihan muu kriisi – mentaliteettikriisi. Niin kauan kuin täällä on ihmisiä, jotka mieluusti ovat tekemättä yhteiskunnan hyväksi yhtään mitään, jos vain mahdollista, ongelmat eivät korjaannu.”

Kreikka. Ristiriita.

Tavallaan luulen jo tuntevani sinua, mutta kansasi luonnetta en tunne. Enkä ymmärrä.