Minusta tuntuu, että olen tämän vuoden reissulla kohdannut aivan poikkeuksellisen sydämellisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä.
En tiedä onko se enemmän kreikkalaisten osoittama filoksenia, vai oma helposti kontakteille avoin persoonallisuuteni, joka johtaa kohtaamisiin. Varmasti kummallakin on osuutensa.
Ja sitten minulla tuntuu usein vain olevan tuuria.
Serifoksen päivä sisälsi kaksikin mielenkiintoista tuttavuutta.
Vaikka nämä kaksi ihmistä jäävät minulle varmastikin päällimmäisinä mieleen Serifokselta, tarjosi saari myös maisemiensa puolesta yhden huikeimmista näköalapaikoista joissa olen Kreikan matkoillani käynyt.
Minulla oli kahdeksan tuntia aikaa tutustua saareen, eli käytännössä sen kahteen suurimpaan asutuskeskukseen; satamakaupunki Livadiin ja pääkaupunki Choraan.
Serifoksen Choran sijainti korkealla kukkulalla Livadin lahden yllä on yksi Kykladien kuvauksellisimmista.
Livadista menee Choraan myös bussi, mutta minä halusin kävellä.
Ylös kylään päästyäni kohtasin aavekaupungin; täysin autioita kujia ja hiljaisia taloja.
Ei pyykkiä kuivumassa ulkona, ei huonekaluja terasseilla, ei mitään merkkiä siitä että Choran taloissa olisi elämää. Hämmentyneenä kuljeskelin äänettömillä kaduilla. Yritin etsiä tietä ylös Kastrolle eli kukkulan huipulle, mutta kaikki yritykseni päätyivät aina vain aavemaisempiin nurkkiin sortuneiden talojen reunustamille portaille ja heinää kasvaville kujille joita ei selvästikään enää käytetty.
Kuikuilin ylöspäin. Tahtoo tuonne..!
Yhden talon nurkalla viimein törmäsin toiseen ihmiseen. Nainen näytti yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. Hän oli arviolta 7-kymppinen, selvästi myös turisti. "I saw you on the boat!" nainen sanoi. "Are you lost too?"
Nainen oli tullut Choraan bussilla, mutta sukellettuaan bussin päätepysäkiltä vanhan kaupungin kujille, hän ei ollut minun tavoin nähnyt missään muita ihmisiä. Hän kertoi tulleensa Parokselta samalla laivalla kuin minä, ja aikoneensa majoittua Serifoksen Choraan pariksi yöksi. "But there is nothing open here, and no people", hän sanoi. Sama havainto.
Fredericaksi esittäytynyt nainen kertoi, että bussipysäkin vieressä on pieni aukio, jossa on kaksi kahvilaa ja pieni supermarket. Lähdimme yhdessä sinne, sillä kumpikin tunnustautui nälkäiseksi.
Ruokaa ei kahviloista saanut paahtoleipää lukuunottamatta, ja niinpä ostin pikkumarketista porkkanan ja palan fetaa, ja kysyin kahvilan omistajalta saisinko syödä ne kahvilan pöydässä. Kahvilan pitäjällä ei ollut mitään sitä vastaan. Frederica tilasi paahtoleivän ja pian aloin tutustua mitä kiehtovimpaan matkaajaan.
Koko elämänsä paljon matkustellut Frederica kertoi, että oli vanhoilla päivillään jämähtänyt "kotoilemaan" mukavaan taloonsa Belgiassa, ja ajatellut, että eihän sitä enää vanhana "kuulu" matkustaa vaan pitää rauhoittua. Kunnes oli tajunnut, että niin ei todellakaan täydy tehdä, ja hän voi tehdä valinnan: joko jäädä mukavasti kotoilemaan tai käyttää jäljellä olevan aikansa (hän käytti nimenomaan tätä ilmaisua) siihen, että näkee vielä maailmaa.
Hän valitsi jälkimmäisen, ja viipyy kuulema harvemmin pidempään kuin pari viikkoa talossaan Belgiassa.
Kreikasta Frederica on suuntaamassa seuraavaksi Marokkoon, joka on yksi hänen lempimaistaan. Frederica on matkustanut elämänsä aikana yli 150 maassa ja pyöräillyt mm. Kuuban, Zanzibarin ja Balin halki.
Sovimme tapaavamme bussissa alas Choralta Livadiin, viimeinen vuoro lähtisi kello 15.35. Minä halusin vielä löytää tien Kastron huipulle.
Löysinkin lopulta reitin kukkulan toiselta puolelta, ja maisema oli todellakin kaiken vaivan arvoinen.
Olin Kastron laella aivan yksin. Hengitin ympäröivää seesteisyyttä ja olisin voinut jäädä siihen vaikka tunniksi tai kahdeksi. Mutta pian oli riennettävä bussille. Harmitti irrottautua hetkestä.
Kun palasin bussipysäkille, ei Fredericaa näkynyt. Tai muitakaan bussin odottajia.
Kello oli 15.29. Arvasin heti, että bussi oli mennyt ennen aikojaan, eihän täällä aikatauluista piitata minuutin päälle.
Harkitsin lähteväni alas kävellen, mutta päätin kuitenkin käydä kurkkaamassa kahvila-aukiolla olisiko siellä ketään, joka voisi mahdollisesti toimia taksina ja heittää minut alas. Aukiolta Chorasta poispäin lähtevällä autotiellä näin naisen, joka juuri astui autoonsa. Kipitin hänen luokseen.
"Signomi, Livadi?" kysyin. "No bus." Nainen nyökkäsi ja raivasi pelkääjän paikalle tilaa, "Yees, Seeerifos", hän sanoi, selittäen äänenpainolla bussien aikataulunmukaisuutta saarella.
Ajoimme alas kukkulan rinnettä siksakkaavaa tietä. Nainen oli aluksi hiljaa mutta alkoi sitten puhua lyhyitä lauseita huonolla englannilla. Mistä olin kotoisin? Missä asuin?
Lähestyessämme Livadia nainen kysyi, haluaisinko tulla hänen mukaansa uimaan. Kiitin kutsusta ja sanoin, että minulla oli hirveä nälkä Choran olemattoman tavernatilanteen seurauksena, ja että mieluusti olisin menossa nyt syömään. "There is restaurant near to my house", nainen, Eleni nimeltään, sanoi. "You can swim and then you eat", hän sanoi ja hymyili. "You can dusch in my house".
Nainen vaikutti jotenkin niin sympaattiselta vilpittömässä kutsussaan, että en voinut kieltäytyä. What the hell, tässähän oli vielä neljä tuntia laivan lähtöön, yhtä hyvin voisin viettää osan siitä rannalla Elenin seurassa.
Eleni asui aivan Livadin rannalla. Pian istuimme ilta-auringon lämmössä kultaisella hiekalla. Eleni kertoi rikkonaisella englannillaan perheestään ja työstään. Hän on notaari. Mies on kuollut. Vanhin poika asuu Ateenassa ja on arvostettu journalisti. Nuorempi poika etsii vielä itseään.
Pulahdin vedessä ja otin kuvia. "What, so short time swim? Why you don't swim more? I swim one hour at least", Eleni nauroi.
Eleni nousi lähteäkseen pitkälle uintireissulleen ja sanoi, että talon ovi on auki, sen kuin vain menisin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet kun siltä tuntui.
Katselin kun Eleni ui kauemmas ja kauemmas. Minulla oli lämmin tunne rintakehässä. Miten sympaattisia ihmisiä sitä tapaakaan. Tämäkin kohtaaminen vain siksi, että missasin bussin.
Kävin suihkussa ja suuntasin Elenin naapuritavernaan joka sekin oli rannalla. Nälkä oli hirmuinen.
Onnen tunne oli valtava, kun pian sain eteeni ehkä parhaiten grillattua mustekalaa mitä muistan Kreikassa syöneeni. Ja tuoretta, höyrytettyä parsakaalia. Valkoviini teki olosta raukean.
Se hetki Stamatis-tavernassa meren rannalla, kun vatsa täyttyi kuumalla, hyvällä ruoalla ja katselin auringon painumista kukkulan siluetin taakse... Se jää mieleen.
Viereisessä pöydässä istui Serifoksella kolme vuotta asunut vanhempi brittimies. Kysyin häneltä Choran autiudesta, ja sain kuulla, että kylä kirjaimellisesti tyhjenee syyskuussa. Suurin osa Choran taloista on manner-kreikkalaisten omistuksessa, ja he asuvat siellä vain kesäisin. Syksyllä talot tyhjentyvät ja kylä hiljenee asukkaiden palatessa Ateenaan tai muualle Kreikkaan. "But in the summer, ohh, you wouldn't believe it's the same place, Chora is full of life, streets and houses full of people".
Kun olin maksamassa laskua, tarjoilija kertoi Elenin soittaneen. Olin unohtanut uikkarini Elenin kylpyhuoneeseen.
Lähdin hakemaan uikkaria. Eleni oli valmistamassa lihapataa ("For my son, you know" - joo, kreikkalaisäidit...), ja kysyi, haluaisinko kupin kahvia. Laivan lähtöön oli vielä tunti. Jäin mielelläni.
Eleni esitteli minulle ystävänsä kuvaamaa kirjaa Serifokselta. Hän oli selvästi ylpeä saaren kauneudesta. Jokaisen saaren asukkaat ovat tietysti sitä mieltä, että juuri heidän saarensa on Kreikan kaunein. Ja niin se varmasti onkin. :) Jokainen saari on jolle kulle kaunein.
Kun tuli aika lähteä laivalle, Eleni tarjoutui viemään minut autolla.
"Next time you come to Serifos, I cook for you aubergine!", hän sanoi kun erosimme, js halasi minua. Voi miten ihana nainen.
Sataman odotustilassa kohtasin Frederican. "I couldn't find any room to stay in, I go back to Paros", hän sanoi. Matalasesongin ilmiöitä pienemmillä saarilla. Kaikki paikat ovat todellakin jo kiinni.
Puolentoista tunnin laivamatka takaisin Parokselle sujui kuin siivillä Frederican kanssa jutellen. Eteeni maalautui yhä vain kiehtovampi kuva erään naisen elämästä. Häät St. Martinin saarella Antilleilla, elämää YK:ssa työskennelleen sulhasen kanssa matkustellen, arkea Ugandassa ja Keniassa, mallintöitä nuoruudessa Pariisissa... Seikkailuita Balin yössä javalaisten appelsiinikuskien kyydissä. Uskomattoman hienoa saada päästä osalliseksi tällaisia tarinoita. Aivan maagista.
Se tuike Frederican silmissä. Se valo. Katselin ryppyisiä kasvoja ja olin niin iloinen, että sain tällä matkalla kohdata hänetkin.
Olen
...saanut matkalla enemmän hyttysenpuremia kuin koskaan aiemmin. Viime vuonna öttiäiset sentään jäivät Skiathokselle, nyt elektroninen hyttysentappaja on ollut reissun viisaimpia sijoituksia. Parga oli ehkä suurin hyttysloukku.
...syönyt matkan aikana yhden "kielletyn" herkun: pinaattipiiraan. Aivan taivaallinen.
Suosittelen Attika Artopoeia -leipomon spanakopitaa, lupaan että makuelämys vie järjen. Attikan piiraissa on julmetun paksu, painava ja mehukas täyte ja vain hyvin ohuelti vastustamattoman rapeaksi paistettua filotaikina. (Toisissa piiraissa voi olla vähän täytettä, paljon taikinaa.) Raksahtaa hampaissa silleen ihan syntisen täydellisesti... (Vähensin syyllisyyden tuntojani poistamalla päällimmäiset filokerrokset :) Saa ottaa huumorilla! ;))
...ikävöinyt Mr. Karkkipäivää tällä kertaa ehkä vähän enemmän kuin yleensä <3
...kuluttanut matkan aikana puolitoista purkkia huulirasvaa. Nykyinen riittää onneksi Suomeen asti.
...saanut tällä kertaa nostettua rahaa automaateista ongelmitta. Vaihdoin pankkia viime vuotisen jälkeen. Kannatti kaikin puolin.
...näemmä muuttunut yhä vain askeettisemmaksi matkatavaran suhteen; mukaan pakatuista vaatteista kolmasosa on käyttämättä.
...ostanut esimmäistä kertaa silmämeikinpoistopyyhkeitä tavallisen meikinpoistoaineen sijaan. Ja nehän ovat tosi näppäriä! Eivät kirvele silmissä ja ovat tosi tehokkaita. Kaikkea sitä tajuaa vanhalla iällään.
Kirkolla, missäs muualla :)
En ole
...syönyt enää seepiaa viime syksyn trauman jälkeen. Vieläkin yököttää, oikeasti.
...lakannut kynsiä kertaakaan matkan aikana, vaikka niin innoissani valitsin mukaan otettavia sävyjä. Geelivahvisteista puolet on irronnut.
...käyttänyt matkalla kertaakaan huulipunaa tai huulikiiltoa
...syönyt yhtään suklaata Suomesta lähdettyäni. Harvinaisen pitkä suklaamieliteoton ajanjakso.
...taaskaan käyttänyt päivittäin aurinkovoidetta. Olen maailman huonoin esimerkki. Olen ihoni ennenaikaisen vanhenemisen siis valinnut.
...jaksanut jumpata säännöllisesti niinkuin edellisillä reissuilla. Eikä ole huono omatunto.
Kykladien sininen ja valkoinen....
Alemmat kuvat Paroksen Naoussasta, ylimmät kaksi Parikiasta.
.
Tänään suuntaan päiväretkelle Serifoksen saarelle. Taitaa olla laskujeni mukaan Kreikan saareni numero 36. :)
*
P.S. Newolosta tai hyvinvointivalmennuksesta yleisesti kiinnostuneet tai te joilla on siitä kokemusta (vaikka negatiivistakin), minua pyydettiin välittämään linkki aihetta koskevaan kyselyyn. Vastaamassa voi käydä täällä. Kysely on täysin anonyymi.
.
P.P.S. Jotenkin niin hauskaa että eilinen postaus sai niin suuren suosion :D Tällainenkin aihe näemmä voi herättää vilkasta keskustelua..! ^_^
Tämä on taas niitä pohdintoja, joista todennäköisesti voi lukea vain Karkkipäivästä. Ja voi tietysti ihmetellä, miksi minäkään valitsen tällaisesta kirjoittaa :D
Mutta tosiaan - aihe on mietityttänyt minua jo vuosia. Talouspaperi, servetit ja niiden käyttöalttius.
Joo, tiedän, voiko olla oudompaa aihetta!
Tulin juuri kaupasta ja kirosin ovella kun tajusin että unohdin talouspaperin. Pakko lähteä kohta takaisin kauppaan. Mutta sitä ennen kirjoitan tämän.
Minä olen talouspaperi/servettiriippuvainen. En tule toimeen ilman niitä. Sotken ihan kauheasti keittiössä ja syödessäni. Koko ajan on jotain kastiketta sormissa, pöydällä, sylissä ja ympäri naamaa. Tai ainakin näin minä koen. Totuus voi olla, että en oikeasti sotke sen enempää kuin keskivertoihminen, mutta jostain syystä koen nämä sotkut sellaisina jotka vaativat välitöntä poispyyhkimistä.
Joillain ihmisillä ei ole keittiössä lainkaan talouspaperia. Ei edes keittiöpyyhkeitä. Kun olen vieraana tällaisessa kodissa, koen hätää ruokaa laittaessani tai aterioidessani. Ei tarvitse kuin viipaloida yksi tomaatti, niin alan jo silmäillä hyllyjä ja tasoja etsien tuttua rullaa... tai mitä tahansa paperin tai pyyhkeen kaltaista. Haluan pyyhkiä käteni.
Joo, voin pestä käteni, mutta sitten en voi kuivata niitä mihinkään.
Joudun paperittomissa talouksissa ymmälleni. Kun ruoka-aika koittaa, haen kaikessa hiljaisuudessa vessasta WC-paperia jotta voin pyyhkiä suupieliäni edes johonkin ruoan aikana. Pälyilen muita ruokailijoita. Miten he eivät sotke..? Joku syö vaikka ribsejä - eikö tee mieli pyyhkiä sormia muuallekin kuin omaan suuhun...?
Meillä kuluu kotona ihan tuhottomasti talouspaperia. Mieheni on lähes yhtä suuri talouspaperin käyttäjä kuin minä - ja vielä suurempi "servetisti". Siinä missä minulle riittää ruokaillessa pala tavallista Emboa, mies kattaa aina pöytään nätit servetit.
Ateenalainen ystäväperheeni Milton ja Saiva lapsineen kuuluvat talouspaperittomiin. Keittiöstä ei löydy edes ns. perinteistä tiskirättiä. Koska asun heillä joka syksy ja olen talossa kuin kotonani, olen ottanut tavaksi ostaa sinne aina oman ison rullan keittiöpaperia.
Olen yrittänyt tarkkailla Saivaa ja hänen keittiörutiinejaan. Miten on mahdollista, että kahden pienen lapsen perheessä pärjää ilman paperia johon pyyhkiä tahmaisia tassuja ja suupieliä, pöydälle kaatuneista mehuista ja puuroista puhumattakaan..? En ole toistaiseksi päässyt jyvälle Saivan salaisuudesta. Hän todennäköisesti ei vain välitä lapsukaisten hillonäpeistä ja pyyhkii pöydän sotkut paljailla käsillään.
Minä, aikuinen ihminen, koen syvää epämukavuutta jos en saa aamupalajuuston rasvoittamia sormia pyyhittyä saman tien.
Ymmärrän, että kysymys on ilmeisesti vain tottumuksesta. Toiset eivät varmaankaan ole sen siistimpiä, mutta eivät välitä pienestä tahmasta tai leukaan kuivahtavasta kastikkeesta.
Onhan se varmasti rennompaa niin :) Kunpa minäkin pystyisin siihen...
Nyt lähden hakemaan sen rullan.
.
Kuuluuko teidän keittiönne talouspaperittomiin vai -paperillisiin?
Onko joukossa samanlaisia riippuvaisia kuin minä?
