Nyt tulee juttua Max Factor -museosta! :)
Ahh herranjestas miten kiinnostava paikka! Harvalla tämän päivän värikosmetiikkabrändillä on näin pitkä ja vaikuttava historia, eikä moni False Lashe Effect -maskaran tai Pan Stik -puikon 2000-luvulla ostanut peruskuluttaja varmaankaan tiedä, millainen perintö merkin taustalla vaikuttaa.
Itsekin myönnän, että Max Factorin brändistoori Hollywood-tähtineen on kautta vuosien näyttäytynyt minulle hieman väriteltynä juttuna ja olen ajatellut, että se on juuri sitä itseään; markkinointia. On ollut joku tunnettu meikkitaiteilija ja hänen ympärilleen on kehitetty nimikko-sarja, okei. Mutta nimen takana on paljon enemmän: kyseinen Max Factor on itse omin käsin luonut alkuperäisen meikkisarjansa ja vastannut henkilökohtaisesti monien tunnettujen Hollywood-näyttelijättärien lookeista 20-30-luvuilla hiusvärejä myöten. Ihan sairaan mielenkiintoista! Max Factor on ollut meikkitaiteen ja värikosmetiikan todellinen innovaattori ja pioneeri.
Jutun kuvien laatu ei ole paras mahdollinen kun ne on kuvattu museovalaistuksessa ja osittain lasin läpi, mutta kyllä ne varmasti asiansa ajavat :) Museossa oli ilokseni lupa kuvata, joten en joutunut salakuvaamaan. (Eikä se olisi ollut asiallista tietenkään...)
Jean Harlow puuteroi (voi mitä minivippoja tuohon aikaan on käytetty...!)
Max Factorin tarina
Max Factor syntyi 1870 Lodzissa, Puolassa, joka oli tuolloin Venäjää. Farmaseuttiopinnot antoivat hänelle taidon tehdä kosmeettisia valmisteita ja loivat kiinnostuksen ihmisen muotoon. Factorista ei tullut farmaseuttia vaan hän päätyi avaamaan Moskovaan 1890-luvun lopulla oman liikkeen jossa myi itse valmistamiaan voiteita, saippuoita, tuoksuja ja poskipunia. Factorin tulevan menestyksen pohja luotiin, kun kiertävä teatteriryhmä käytti hänen meikkejään esiintyessään venäläiselle ylimystölle ja meikeistä vakuuttunut Venäjän Keisarillinen Ooppera nimitti Factorin meikkiasiantuntijakseen.
Factor muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1904, ja loppu on niin sanotusti meikkitaiteen historiaa. Todellinen läpimurto tapahtui vuonna 1914 kun Factor kehitti täysin uudenlaisen, joustavan ja ohuen version siihen asti teatterimaskeerauksessa käytetystä raskaasta greasepaint-meikkipohjasta.
20- ja 30 -luvuilla Max Factor kehitti lukuisia värikosmetiikan "ensimmäisiä", kuten huulikiillon ja kompaktin meikkivoiteen, sekä ensimmäisen kaupallisesti kuluttajille myytävän meikkikokoelman.
Max Factorin keksintöihin kuuluu myös tänä päivänä niin itsestäänselvä väriharmonia-periaate; meikkisävyt valitaan sopimaan yhteen henkiön ihon-, silmien ja hiustenvärin kanssa. Tiesittekö, että Max Factor on myös keksinyt termin "make-up"?
Max Factorin meikkistudiolla Hollywoodin sydämessä kävivät meikattavana kaikki tuon ajan suuret tähdet, joille Max Factor loi ikonisia lookkeja. Factor on mm. ideoinut Lucille Ballin punapää-lookin!
Lucille oli alkujaan blondi, mutta Factorin mielestä jokin vaaleaverikkö-lookissa ei toiminut. Hän kokeili Lucillelle kaikkia mahdollisia hiussävyjä vaaleanruskeasta tummaan ja punaiseen. Lopulta Factor löysi Lucillelle täydellisen punaisen sävyn, ja muutti sen myötä myös koko Lucillen klassisen meikkilookin vastaamaan luonnollisen punapään sävyjä, esimerkiksi iho meikattiin aivan eri sävyiseksi kuin aiemmin. Uusi look oli niin aito ettei moni varmasti tiedä että Lucille on koskaan blondi ollutkaan. Punapäänä Lucille Ballin ura otti ihan uuden suunnan ja hänestä tuli koko Amerikan ikoninen Redhead.
Puuterihuoneet
Kun Factor ymmärsi miten paljon hiussävy vaikutti meikin sävyyn, hän kehitti "puuterihuone"-menetelmän. Hän loi neljälle eri hiussävylle oman, eri sävyisen meikkihuoneen, jonka valossa meikkien sävyt tulivat iholla esiin kaikkein luonnollisimmin ja kaunein mahdollinen tulos saatiin varmistettua. Nämä alkuperäiset "powder room" -huoneet ovat edelleen paikoillaan Max Factorin meikkitalossa. Kukin huone oli omistettu sen käyttöön vihkineelle näyttelijättärelle.
Punapäiden huone on vihreän sävyinen ja omistettu Ginger Rogersille.
Tällä hetkellä huoneen näyttely kertoo Lucille Ballin urasta ja esillä on Lucillen henkilökohtaisia meikkejä. Huomaatte että museo on jo sisustettu joulukuosiin...! :) ^_^
Vaaleaverikköjen huone oli sinisävyinen ja omistettu Jean Harlowille.
Näyttelyesineet kertovat kuitenkin Marilyn Monroesta ja hänen meikkilookeistaan.
Ruskeaverikköjen huone oli puuterisen pinkin sävyinen ja omistettu Claudette Colbertille.
Vaaleanruskeahiuksisten huone oli persikan sävyinen ja omistettu Rochelle Hudsonille.
"Brownette" eli vaaleanruskeahiuksinen oli sekin Max Factorin keksimiä termejä. Hänen mielestään monet "brunetet" olivat itse asiassa brownetteja.
Näissä huoneissa on luotu mm. sellaisia ikonisia Hollywood-lookkeja kuin "Bee-stung lips" ja "Cupid's Bow lips".
Heavy lashes...!
Max Factorin kuoltua 1938 hänen poikansa Frank, lahjakas meikkitaiteilija hänkin, siirtyi yrityksen johtoon ja vaihtoi nimensä Max Factor Junioriksi.
Junior jatkoi Max Factorin innovatiivista linjaa ja hänen ajallaan kehitettiin mm. maailman ensimmäinen kestohuulipuna Tru-Color sekä vielä tänäkin päivänä myynnissä olevat Pan-Stik - ja Creme Puff -meikkivoiteet. Creme Puff oli ensimmäinen meikkivoiteen ja puuterin yhdistänyt meikkituote. Vuonna 1958 Max Factor kehitti maailman ensimmäisen tuubiin pakatun, sauvamaisella applikaattorilla annosteltavan ripsivärin. Maailman ensimmäinen peiteainekin tulee Factorilta. Aikamoinen curriculum vitae tällä merkillä :)
*
Innovaatiot vuosikymmenittäin
1914 – joustava, aiempaa ohuempi Greasepaint-meikkivoide kehitetään elokuvakäyttöön.
1918 – Colour Harmony -periaate
1920 – luo termin ”make-up” ja julkaisee ensimmäisen kaupallisesti myytävän meikkikokoelman nimeltä Society Make-Up. Tähän kokoelmaan ei vielä kuulu meikkivoidetta, vain puuteri, huulipunia ja poskipunia.
1928 – kehittää ensimmäisen huulikiillon, ”Lip Pomadan”
1932 – kehittää Beauty Calibrator –laitteen joka mittaa kasvojen mittasuhteita. Härvelin antaman tiedon mukaan kasvot voidaan muotoilla/varjostaa vastaamaan ns. ”täydellistä” muotoa.
1935 – Pan-Cake-meikki kehitetään vastaamaan värifilmin tarpeita. Mustavalkofilmeissä käytetty meikkivoide ei toiminut värifilmillä saaden kasvot näyttämään joko voimakkaasti punoittavilta tai sinertäviltä. Pan-Cake oli korjaava meikkivoide joka teki ihosta värifilmillä luonnollisen sävyisen.
1930-luku – Kun näyttelijät alkavat viedä Pan-Cakea mukaansa kuvauksista ja käyttää sitä myös kuvausten ulkopuolella, Max Factor Jr. tajuaa meikkivoiteen kaupallisen suosion ja lanseeraa kuluttajaversion. Pan-Cake on maailman ensimmäinen kaupallisesti myyty meikkivoide.
1940 – Tru-Color-huulipuna. Kestohuulipuna jota testataan Kissing Machinella.
"Suutelukone" oli laite, jossa huulipunien kestoa testattiin toisiaan pussaavilla tekohuulilla. Huulet pussasivat toisiaan tarkasti määritellyllä paineella jonka piti vastata aitoa suudelmaa.
1947 – Pan-Stik-meikkivoide lanseerataan.
Pan-Stik on ensimmäinen voidemainen, ei-rasvainen meikkivoide puikkomuodossa. Voidetta testataan mm. levittämällä sitä naisten sääriin ja tarkkailemalla miten meikkivoiteen sävy muuttuu ulkona auringossa.
1953 – Creme Puff –meikkivoide kehitetään, maailman ensimmäinen meikkivoiteen ja puuterin yhdistävä meikkipohjatuote.
1954 – Erase-peiteaine-stick lanseerataan, maailman ensimmäinen kaupallinen peiteaine.
1958 – maailman ensimmäinen sauvalla annosteltava, tuubiin pakattu ripsiväri kehitetään.
2000 – Lipfinity-kestohuulipuna (2000-luvun tunnetuin Max Factor -innovaatio)
2008 – False Lash Effect -maskara. Lipfinityn ohella Max Factorin suosituin tuote 2000-luvulla.
.
Tänä päivänä Max Factor on Procter & Gamblen omistuksessa, eikä omistajissa enää ole Factorin suvun jäseniä.
Max Factorin pojanpojat Dean ja Davis Factor sen sijaan ovat luoneet toisen erittäin tunnetun meikkisarjan; Smashboxin. Voikin sanoa, että Factorin innovatiivisuus jatkuu 2000-luvulla Smashboxin muodossa. :)
Cleansing Cream - jo 30-luvulla on ollut selvää, että vahva meikki irtoaa rasvapohjaisella puhdistajalla :)
Max Factor -museo avattiin alkuperäisen meikkistudion tiloihin vuonna 1984.
Myöhemmin museon nimi muutettiin Hollywood Museumiksi ja rakennuksen ylempiin kerroksiin avattiin näyttelytiloja joissa on esillä kaikkea ihanaa elokuva-memorabiliaa näyttelijöiden vaatteista elokuvarekvisiittaan. Parhaillaan museossa on upea näyttely Jean Harlowin elämästä.
Jos käytte Hollywoodissa ja teissä on yhtään meikkifriikin verta, älkää missatko tätä paikkaa..!
Arvatkaas muuten tekeekö nyt mieli käydä ostamassa legendaarinen Pan Stik kokeiluun...! ^_^ Totta kai koostumusta on varmasti muutettu monet kerrat vuosien varrella, mutta on tuntuu älyttömän kiehtovalta, että jollain tuotteella on sellainen maine että sen suosio on kantanut kuusi vuosikymmentä...!
.
Millainen "suhde" teillä on Max Factor -brändiin?
Onko teillä suosikkeja Max Factorin tuotteiden joukossa?
Olipahan eilen taas päivä. Ainekset olivat kasassa ikävällä tavalla vieläkin jännittävämpään lopputulemaan, mutta onneksi kaikki selvisivät omista seikkailuistaan lopulta hiellä ja väliaikaisesti kohonneella pulssilla.
Meillä oli eilen illalla sovittuna sisareni kanssa treffit Las Vegasissa kello 18.00. Äiti ja minä lähdimme Vegasia kohden Los Angelesista, sisareni Helsingistä.
Aamu valkeni Los Angelesissa jälleen kirkkaana ja aurinkoisena. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni Uber-kyydin joka heitti meidät miellyttävästi ruuhkattomia teitä 45 minuutissa Venice Beachilta Downtownin Greyhound-asemalle.
Edellisyönä en meinannut saada unta kun jännitin, ehtiikö sisareni tunnin vaihtoajallaan Tukholmassa Vegasin lennolleen. Hänen piti Tukholmassa vielä tsekkautua sisään Vegasin lennolle koska oli ostanut lennot erikseen. Jos Helsingin lento olisi yhtään myöhässä, sisareni missaisi jatkolennon (budjettireissaajaluonteena hän oli varannut myöhäisemmän, halvemman Helsinki-Tukholma-lennon). Rauhoituin kun kello 04.00 Kalifornian aikaa tuli viesti että sisko oli Vegasin koneessa. Myöhemmin saimme kuulla, että ehtiminen oli 10 minuutista kiinni.
Bussi lähti etenemään reittiään Los Angelesista San Bernadinon kautta Vegasiin viime vuodelta tutuissa maisemissa. Katselin ohi kiitäviä erämaamaisemia ja muistelin, kuinka viime vuonna samainen matka starttasi Losissa sateisessa säässä pilvien väistyessä kun lähestyimme erämaaosuutta.
Rentouduin ja avasin läppärini. Greyhoundin ilmainen wi-fi-yhteyskin näytti toimivan tällä kertaa joten ehtisin vastata matkan aikana blogikommentteihin. Mukava matka edessä, ja pian tapaisimme siskoni. Mieli oli iloinen ja odottava.
Tämän selfien jälkeen meni 10 minuuttia, kun bussista alkoi yhtäkkiä kuulua korkeaa ujellusta.
Hetkeä myöhemmin kuljettaja ohjasi bussin tien sivuun. Kuski tarttui mikkiin ja kertoi tilanteen vähintään rehellisesti ja suoraan:
"Folks, I am really sorry, but it seems we have a mechanical failure and it's pretty serious. I can see some smoke coming from the back."
Bussiin laskeutui hiljaisuus. Kuski pyysi kaikkia pysymään paikoillaan ja lähti ulos tarkistamaan tilanteen. Seuraavat minuutit tuntuivat venyvän ja venyvän, kuski oli ulkona ehkä 10 minuuttia mutta se tuntui puolelta tunnilta. Tuntui, kuin kaikki matkustajat olisivat pidättäneet hengitystään.
Erittäin helposti huolestuvana ja herkästi ylireagoivana luonteena tunsin pulssini alkavan kohota. Haisiko täällä savu..? Bensa...? Miksi kuski viipyi ja viipyi...? Katseeni vaelteli muissa matkustajissa jotka vastasivat yhtä hämmentyneillä katseilla. Käytävän toisella puolella istuva teinipoika totesi lakonisesti ystävälleen, "Ok, if the gas gets in, how long 'till we gonna die? We can't get out. The folks in the back rows will die first, right?"
Voisiko se kuski nyt palata sisään...!
Aloin tarkkailla ohi ajavien autojen ikkunoita, katsottiinko niistä bussiamme? Jos bussimme olisi tulessa, kai ohiajavista autoista luotaisiin meihin järkyttyneitä katseita..?
Ei. Kukaan ei katsonut bussiimme päin. Ei me varmaankaan oltu tulessa ainakaan.
"I'm scared", kuulin teinipojan sanovan.
Sitten kuski palasi.
"Minulla ei ole hyviä uutisia, kaverit. Bussi ei liiku tästä mihinkään, meillä on vuoto." (En ymmärtänyt mikä vuoto). "Sanon suoraan että nyt istutaan tässä hyvä tovi, ottakaa iisisti. Todennäköisesti menee ainakin neljä tuntia että saamme korvaavan bussin hakemaan meidät".
Bussiin levisi kollektiivinen "Eihhhelvetti".
Neljä tuntia? Mitä, miksi? Olimme ajaneet Losista vasta alle kaksi tuntia, eikö tähän nyt saada uutta bussia sen aiemmin? Ilmeisesti ei.
Kuuntelimme seuraavat pari tuntia kun kuski yritti puhelimessa saada meille apua, ja tilanne sai välillä jo absurdin koomisia piirteitä kun puhelimen päähän saatu mekaanikko ei suostunut (!) lähtemään meitä kohti ennenkuin hänelle annettaisiin täsmälliset GPS-koordinaatit. "Sir, what is your problem? You cannot miss us, it's a freakin' Greyhound bus by the road, you cannot miss us..!!" kuski huusi.
Bussin oma GPS ei toiminut eikä ilmeisesti monen matkustajan puhelimenkaan. En tajunnut mistään mitään. Kuski huusi kerta toisensa jälkeen että nyt tarvitaan ne GPS-koordinaatit ja eikö kellään ole antaa niitä. Kellään ei ollut. Joku reittiä tarkasti seurannut fiksu matkustaja meni lopulta puhelimeen selittämään mekaanikolle minkä exitin olimme viimeksi ohittaneet ja missä kohtaa Interstatea olimme, mutta mekaanikko ei vakuuttunut. Lopulta kuski luovutti. "I've just talked to the stupidest person on earth" hän selvitti meille.
Aivan käsittämätöntä.
Oli tautisen kuuma ja osa matkustajista alkoi voida pahoin kuumassa ja tunkkaisessa bussissa jossa ilmastointikaan ei tietenkään enää toiminut kun moottori oli sammutettu. Kuski kuitenkin kielsi ketään menemästä ulos koska hän oli vastuussa matkustajien turvallisuudesta ja olimme vilkkaan highwayn sivussa, emme virallisella levikkeellä ja taukopaikalla.
Lopulta eräs ahdistuneen oloinen nuori nainen vetosi kuskiin että hänen oli pakko päästä ulos tupakalle rauhoittuakseen. Tässä vaiheessa olimme istuneet tien sivussa jo runsaan tunnin, ja bussissa oli jo ehditty kuuluttaa diabeteslääkkeitä tai jotain makeaa lääkkeensä unohtaneelle diabeetikko-matkustajalle. Levottomuus lisääntyi koko ajan. Kuski varmasti tajusi että pian meillä olisi suurempi ongelma käsissä matkustajien saadessa suljetussa ja kuumassa bussissa ahdistus- ja sairauskohtauksia, ja hän antoi viimein luvan mennä ulos.
Minulla oli lopulta ihan rauhallinen olo, minulle riitti tieto ettei moottori ollut aikeissa räjähtää. Ainoa huolenaiheeni oli juoman loppuminen, sillä olin pakannut mukaan alle litran vettä.
Aika kului ja seurasin auringon laskemista ikkunan takana.
Lopulta saimme hyviä uutisia.
[vimeo 243534718 w=640 h=1138]
On The Greyhound 18.11.17 from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.
Korvaava bussi saapui viimein viiden aikaan auringon juuri laskiessa.
Matka jatkui pinkiksi ja oranssiksi värjäytyvän taivaan alla hiljaisuuden vallitessa. Pian saimme juotavaakin seuraavalta huoltoasemalta.
Onneksi tilanteesta selvittiin lopulta vain säikähdyksellä ja pitkällä kärsivällisyyden koettelemuksella, kukaan ei saanut sairaus- tai aggressiokohtausta. Jälkimmäinen skenaario olisi sekin voinut hyvinkin olla mahdollinen; jokuhan olisi saattanut käydä riehumaan kuumuuden ja epävarmuuden käydessä sietämättömäksi. Tuntui kieltämättä hullulta, ettei Greyhoundilta pitkään aikaan osattu sanoa milloin pelastava bussi oikeasti pääsee paikalle. Absurdista mekaanikosta puhumattakaan.
Sellainen roadtrip Vegasiin tällä kertaa.
Pitkiksi venyneiden tuntien aikana ehdimme myös jännittää, saahan Vegasissa odottava siskoni tiedon myöhästymisestämme. Jos hän ei kuulisi meistä mitään, hänhän pelästyisi suunniltaan kun meitä ei kuulu sovittuun aikaan bussin normaalin aikataulun mukaisesti. Sisareni puhelin ei toimi Yhdysvalloissa (katsokaas, me olemme sitä museopuhelin-sorttia...), joten ainoa yhteydenpitokeino on Messenger jota sisko käyttää tabletillaan. Koska Greyhoundin wi-fi ei toiminut seistessämme tien poskessa, en voinut lähettää hänelle Messenger-viestiä.
Niinpä lähetin tekstiviestejä Mr. Karkkipäivälle ja toiselle siskolleni ja käskin heitä ilmoittamaan Vegas-siskolle Mesen kautta tilanteestamme. Koska Suomessa oli tuolloin aamuyö, ei tietenkään ollut takeita siitä oliko kukaan hereillä lukemassa näitä viestejä. Lopulta Mr. Karkkipäivä soitti minulle ilmeisessä "juhlakunnossa" (lauantaiyö....), ja hetken tuntui vaikealta saada häntä ymmärtämään ettei siskolleni voinut soittaa. Sain hänet lopulta tajuamaan mistä on kyse ja juhlakuntoinen mieheni sai viestin eteenpäin sisarelleni.
Saavuimme Vegasin Greyhound-asemalle lopulta illalla yhdeksältä.
Jännityksen lauettua rinnassa velloneen huolimöykyn korvasi lämpimän jälleennäkemisen ilo. Vegas. Niin outoa ja odottamatonta kuin se onkin, minä tykkään Vegasista ihan älyttömästi. Tämä selvisi viime vuoden reissulla, ja ilo oli nyt kaksinkertainen.
Tai moninkertainen, kohdatessamme viimein sisareni hotellimme aulassa.
"Huhhuh mikä päivä", sanoin.
"No odottakaas kun kuulette mitä minulle kävi Arlandan kentällä", vastasi sisareni.
Sitä tarinaa en kokonaisuudessaan enää täällä jaa koska eiköhän juttua ole tullut jo tarpeeksi. :) Mutta sisareni oli vahingossa kävellyt transferin ohi ja päätyi lähtevän lentonsa portille ilman boarding passia, ja tajusi olevansa ihan väärällä puolella kun check-inin sulkeutumiseen oli enää 10 minuuttia....
Loppu hyvin kaikki hyvin.
Oli lauantai-ilta, kello 22.00, ja täällä olimme nyt kaikki. In fabulous Las Vegas.
Kävin tänään kunnioittamassa minulle tärkeän henkilön muistoa.
Chris Cornell lepää Hollywood Forever -hautausmaalla.
Kirjoitin toukokuussa miten oudolta tuntuu, että itselle tuntemattoman julkisuuden henkilön ja ihailun kohteen kuolema voi tuntua näin voimakkaasti. Se tuntuu pahalta edelleen. Kouraisevan haikealta.
Aikani suurin artisti minulle.
Kauniissa paikassa hän lepää.
Lepää hyvin, Chris.
Jotkut valinnat maailmassa tuntuvat niin vääriltä.
Mutta ne eivät ole meidän.
