Joulukalenterin viimeisessä luukussa julistetaan tämän vuoden kalenteriarvonnan voittaja.
Arvonnassa oli tänä vuonna mahdollisuus saada mukaan useampi "arpa", ja arvonta suoritettiin seuraavalla tavalla: kustakin luukusta (1-23) arvottiin ensin yksi henkilö = arpa, ja sitten näistä 23 arvasta arvottiin yksi voittaja. (Yhdellä henkilöllä todella kävi sellainen tuuri että hänellä oli loppuarvonnassa kaksi arpaa..!)
Onnettarena toimi sisareni, jolle annettiin ensin kunkin luukun kommenttien lukumäärä, joista hän valitsi sattumanvaraisesti numeron. Sitten hän valitsi voittajanumeron arpalipuista 1-23. Voitokas numero oli 18, ja sen numeron alla oli nimimerkki
Voittajaan on otettu yhteyttä :) Onnea Kristalli, toivottavasti saat voitosta paljon iloa :)
*
Olin miettinyt vielä yhden lahjamuiston jakamista aattopäivän luukussa. Se on kuvan suloinen poni <3
Minusta tuntuu, että jätän tämän luukun avaamisen ja lahjan tarinan kuitenkin odottamaan. Luukun tarina on sen verran henkilökohtainen. Sen aika tulee ehkä jonain päivänä. <3
Luukku 23 - space, the final frontier....
Tämä lahja...! <3 ^_^
Ainakin yksi lukijani - lahjan valmistanut ystäväni, todennäköisesti repeää tämän nostalgiatripin edessä...!
Tämän liikuttavan mahtavan askartelun on tehnyt samainen ihana ystäväni Mili jonka valmistamiin jouluherkkuihin tutustuimme luukussa 9. Starship Enterprise on niin vanha että en pysty muistamaan minä vuonna olen sen Mililtä saanut, mutta veikkaan varhaisteini-ikää.
Lahja on inside-läppä, sillä meillä oli Milin kanssa yhteen aikaan pieni Star Trek -vaihe (ja ei, trekkeri-nörteiksi emme tunnustaudu ^_^).
Milillä on aina ollut taito vangita erilaisten elämänvaiheidemme ja kausiemme juttuja humoristisiin lahjoihin, itse askarreltuihin kortteihin ja tietysti eeppisiin kirjevihkoihimme.
Tiesin kalenteria suunnitellessani heti että tämä lahja tulee yhteen luukkuun, ja säästin sen näihin viimeisiin päiviin ennen aattoa kun tiesin jo olevani Kuopiossa joulun vietossa. Starship Enterprise majailee täällä lapsuudenkodissani, vanhassa lapsuuden ajan huoneessani. Sitä katsellessa ei voi kuin hymyillä. Aikoinaan se on roikkunut katosta.
Mili, this one's for you :) Starship is still going strong ^_^
.
(Jos sinulla on tänä sunnuntaiaamuna sietokykyä 1990-luvun alun über-kitcshille electronicalle, laitan vielä loppuun kitsch-eurodance-klassikon vuodelta 1992: Starship Edelweiss. Minulla oli tämä biisi c-kasetilla ruttuisena nauhoitteena ja sen tahtiin on jorattu :) Video ei ehkä sovi niille jotka kaipaavat aatonaaton aamuunsa seesteistä harmoniaa...)
P.S. Sain eilen Milin joululahjan enkä mitenkään malttanut odottaa jouluaattoon vaan leikkasin autuaana iltapalaksi aimo viipaleen tämän vuotista maustekakkua..... <3
Luukku 22 on ilahduttanut syksyn aikana.
Minulla oli peruskoulussa hyvä ystävä. Kutsutaan häntä Elinaksi. Elina oli jännä tyyppi, voimakasluonteinen, todella persoonallinen ja omansalainen. "Oman tiensä kulkija", näin kai hänen tyylisiään kutsutaan. Hän ei välttämättä ollut sovinnainen sillä tavalla että ystävystyisi kaikkien kanssa, piti olla yhtä vahva tyyppi kuin hän, ja ehkä vähän erikoinenkin, että saattoi olla hänen vertaisensa. "Pärjätä" hänelle.
Minä viihdyin Elinan kanssa. Meillä oli ihan erilaiset jutut kuin minulla ja muilla ystävilläni. Elina ei kuulunut siihen isompaan kaveriporukkaan jossa muuten vietin aikaa etenkin yläasteella. Mutta Elinalla ja minulla oli aina omat juttumme, oma maailmamme. Asuimme lähekkäin ja Elinan luokse oli helppo mennä. Siellä oli kodikasta ja välitöntä, ei tarvinnut koreilla. Joskus tuntui että Elinan koti oli melkein kuin toinen kotini.
Etäännyimme yläasteen jälkeen, kuten käy monille kun aloitetaan opiskelut peruskoulun jälkeen. Elina muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Elämämme lähtivät eri suuntiin. Yhteytemme kuitenkin säilyi ja näimme silloin tällöin. Harvakseltaan, mutta joka vuosi.
Elina perusti perheen ja minä päädyin Ahvenanmaalle. Tapasimme viimeisen kerran kun olin juuri muuttamassa Ahvenanmaalle. Saarelle muutettuani kävin vanhassa kotikaupungissani enää todella harvoin. Vaihtelimme Elinan kanssa joulukortteja. Ehkä saatoin kirjoittaa satunnaisen kirjeenkin.
Eräänä jouluna Elinan joulukorttia ei enää tullut.
Kuva: Giulia Bertelli
Olin vähän haikea ja ihmeissäni. Ehkä posti oli kadottanut kortin? En enää muista miksi emme käyttäneet sähköpostia, ehkä Elina ei ollut sähköposti-ihmisiä. Hän ei ollut kovin suuri tietotekniikan ystävä, sellaisena kuin hänet nuoruusvuosiltamme muistan. En myöskään muista miksi emme soitelleet. Ehkä soitinkin? Enkä saanut vastausta? En enää muista. Muistan vain, että kirjoitin Elinalle tuon joulun jälkeen ja kysyin kuulumisia. Varmistaakseni että Elina yhä oli siellä. En saanut vastausta.
En kuullut Elinasta sen jälkeen neljääntoista vuoteen. Kukaan vanhoista koulukavereistakaan ei tiennyt hänestä mitään. Tulkitsin, että Elina oli syystä tai toisesta valinnut päättää yhteydenpidon.
Sellaista elämä tietysti on. Ihmisiä tulee ja menee, kaikkia ei ole tarkoitus pitää. Ystävyydet voivat olla pidempiä ja lyhempiä pysäkkejä.
Ajattelin Elinaa usein. Mitä hänelle kuului, millaista elämää hän eli. Toivoin, että ehkä jonain päivänä vielä kohtaisimmekin.
Se päivä tapahtui tänä syksynä.
Eräänä päivänä näin blogini kommenttilaatikossa tutun nimen sähköpostiosoite-kentässä. Kommenttiinsa saa halutessaan jättää sähköpostiosoitteen, sen näen vain minä. Sydämessä ailahti. Elinan sukunimi ei ole ihan yleinen, ja kommentin sisällöstä saattoi päätellä, että sen jättäjä tunsi minut vuosien takaa. Siinä ei suoraan lukenut että sen kirjoittaja tervehtii minua ja sanoo, "Hei, tässä olen taas!", mutta sen saattoi nähdä rivien välistä. Kommentti oli juuri sellainen kuin Elinakin. Vähän salamyhkäinen.
Kuva: Dario Valenzuela
Mietin pari päivää, rohkenisinko laittaa viestiä sähköpostiosoitteeseen. Entä jos se olikin joku toinen Elina..?
Lopulta rohkaistuin. Ei se toinen varmasti loukkaantuisi jos olisikin väärä tyyppi.
Mutta se ei ollut väärä tyyppi. Se oli minun Elinani.
Nyt on puolentoista vuosikymmenen kuulumiset päivitetty. Olen niin iloinen.
Miksi Elina katosi 14 vuotta sitten? Mitä tapahtui?
Asiaan ei liittynyt mitään draamaa. Vain hukattu osoite ja uuni. Elinalla oli tuli leivinuunissa ja työntäessään sinne paperiroskia, kuten maalla usein tehdään, hän oli tullut tuikanneeksi joulukorttini kirjekuoren tuleen roskien mukana. Kuoressa oli osoitteeni. Elina oli yrittänyt soittaa minulle mutta numeroni oli eräästä vähemmän mukavasta syystä salainen monta vuotta. Elina ei tavoittanut minua.
Ja koska emme muutenkaan enää olleet läheisiä, yritykset löytää minut vain jäivät.
(Entä Facebook? En tiedä. Kaikki eivät käytä sitä.)
Sellaista elämä on.
Eräänä päivänä Elina oli päätynyt etsimään minua netistä. Ja löytänyt blogini.
Nyt tapaamme kotikaupungissani jouluna. :)
Aika mukava lahja. <3
