Luukku 22 on ilahduttanut syksyn aikana.
Minulla oli peruskoulussa hyvä ystävä. Kutsutaan häntä Elinaksi. Elina oli jännä tyyppi, voimakasluonteinen, todella persoonallinen ja omansalainen. "Oman tiensä kulkija", näin kai hänen tyylisiään kutsutaan. Hän ei välttämättä ollut sovinnainen sillä tavalla että ystävystyisi kaikkien kanssa, piti olla yhtä vahva tyyppi kuin hän, ja ehkä vähän erikoinenkin, että saattoi olla hänen vertaisensa. "Pärjätä" hänelle.
Minä viihdyin Elinan kanssa. Meillä oli ihan erilaiset jutut kuin minulla ja muilla ystävilläni. Elina ei kuulunut siihen isompaan kaveriporukkaan jossa muuten vietin aikaa etenkin yläasteella. Mutta Elinalla ja minulla oli aina omat juttumme, oma maailmamme. Asuimme lähekkäin ja Elinan luokse oli helppo mennä. Siellä oli kodikasta ja välitöntä, ei tarvinnut koreilla. Joskus tuntui että Elinan koti oli melkein kuin toinen kotini.
Etäännyimme yläasteen jälkeen, kuten käy monille kun aloitetaan opiskelut peruskoulun jälkeen. Elina muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Elämämme lähtivät eri suuntiin. Yhteytemme kuitenkin säilyi ja näimme silloin tällöin. Harvakseltaan, mutta joka vuosi.
Elina perusti perheen ja minä päädyin Ahvenanmaalle. Tapasimme viimeisen kerran kun olin juuri muuttamassa Ahvenanmaalle. Saarelle muutettuani kävin vanhassa kotikaupungissani enää todella harvoin. Vaihtelimme Elinan kanssa joulukortteja. Ehkä saatoin kirjoittaa satunnaisen kirjeenkin.
Eräänä jouluna Elinan joulukorttia ei enää tullut.
Kuva: Giulia Bertelli
Olin vähän haikea ja ihmeissäni. Ehkä posti oli kadottanut kortin? En enää muista miksi emme käyttäneet sähköpostia, ehkä Elina ei ollut sähköposti-ihmisiä. Hän ei ollut kovin suuri tietotekniikan ystävä, sellaisena kuin hänet nuoruusvuosiltamme muistan. En myöskään muista miksi emme soitelleet. Ehkä soitinkin? Enkä saanut vastausta? En enää muista. Muistan vain, että kirjoitin Elinalle tuon joulun jälkeen ja kysyin kuulumisia. Varmistaakseni että Elina yhä oli siellä. En saanut vastausta.
En kuullut Elinasta sen jälkeen neljääntoista vuoteen. Kukaan vanhoista koulukavereistakaan ei tiennyt hänestä mitään. Tulkitsin, että Elina oli syystä tai toisesta valinnut päättää yhteydenpidon.
Sellaista elämä tietysti on. Ihmisiä tulee ja menee, kaikkia ei ole tarkoitus pitää. Ystävyydet voivat olla pidempiä ja lyhempiä pysäkkejä.
Ajattelin Elinaa usein. Mitä hänelle kuului, millaista elämää hän eli. Toivoin, että ehkä jonain päivänä vielä kohtaisimmekin.
Se päivä tapahtui tänä syksynä.
Eräänä päivänä näin blogini kommenttilaatikossa tutun nimen sähköpostiosoite-kentässä. Kommenttiinsa saa halutessaan jättää sähköpostiosoitteen, sen näen vain minä. Sydämessä ailahti. Elinan sukunimi ei ole ihan yleinen, ja kommentin sisällöstä saattoi päätellä, että sen jättäjä tunsi minut vuosien takaa. Siinä ei suoraan lukenut että sen kirjoittaja tervehtii minua ja sanoo, "Hei, tässä olen taas!", mutta sen saattoi nähdä rivien välistä. Kommentti oli juuri sellainen kuin Elinakin. Vähän salamyhkäinen.
Kuva: Dario Valenzuela
Mietin pari päivää, rohkenisinko laittaa viestiä sähköpostiosoitteeseen. Entä jos se olikin joku toinen Elina..?
Lopulta rohkaistuin. Ei se toinen varmasti loukkaantuisi jos olisikin väärä tyyppi.
Mutta se ei ollut väärä tyyppi. Se oli minun Elinani.
Nyt on puolentoista vuosikymmenen kuulumiset päivitetty. Olen niin iloinen.
Miksi Elina katosi 14 vuotta sitten? Mitä tapahtui?
Asiaan ei liittynyt mitään draamaa. Vain hukattu osoite ja uuni. Elinalla oli tuli leivinuunissa ja työntäessään sinne paperiroskia, kuten maalla usein tehdään, hän oli tullut tuikanneeksi joulukorttini kirjekuoren tuleen roskien mukana. Kuoressa oli osoitteeni. Elina oli yrittänyt soittaa minulle mutta numeroni oli eräästä vähemmän mukavasta syystä salainen monta vuotta. Elina ei tavoittanut minua.
Ja koska emme muutenkaan enää olleet läheisiä, yritykset löytää minut vain jäivät.
(Entä Facebook? En tiedä. Kaikki eivät käytä sitä.)
Sellaista elämä on.
Eräänä päivänä Elina oli päätynyt etsimään minua netistä. Ja löytänyt blogini.
Nyt tapaamme kotikaupungissani jouluna. :)
Aika mukava lahja. <3
Oih, nämä ihanuudet! Nyt jos vielä joku on vailla söpöä viime hetken lahjavinkkiä luonnonkosmetiikan ystävälle, niin tässä olisi aika verraton tärppi: Laveran hurmaavan tuoksuiset Winter Body Butterit <3
Ylellisen kermaiset vartalovoiteet ovat tämän talven limited edition -tuotteita. En muista tällaisia Laveran LE-tuotteita aikaisempina vuosina nähneenikään, ovat kyllä oikein tervetulleita jatkossakin jos minulta kysytään :)
Liian tiheä kausituotteden julkaisu on minusta vähän njääh, LE-statuksesta alkaa jo mennä maku kun joillain brändeillä niitä lanseerataan harva se kuukausi, mutta vaikka kerran vuodessa julkaistu kiva sesongin mukainen rajatun erän tuote tekee mukavan piristysmomentin vakiovalikoiman keskellä :) Vai mitä tuumaatte?
Tämä suloinen Body Butter -kaksikko on pakkaus-designiltaan ihan erilainen kuin Laveran muut tuotteet, tällaista herkkyyttä näkisin mielelläni lisääkin Laveran pakkausmaailmassa.
Herkullisessa Winter Bloom -vartalovoissa tuoksuvat luomumandariini ja kookossokeri. Mmm...!
Tätä purkkia en ole avannut vaan sujautin sen mukaan joulukalenteriarvontaan. :) Tuotteeseen ehdin tutustua I Love Me Messuilla joissa olin Laveran osastolla töissä.
Pehmeässä Winter Love -vartalovoissa tuoksuvat puolestaan hienovarainen vanilja sekä manteli.
Body Buttereiden koostumus on miellyttävän täyteläinen mutta ei tahmean rasvainen. Voidepohjassa ihoa hellivät mm. sheavoi, kaakaovoi ja oliiviöljy.
Sanni loves!
Kauniit purkit ovat kuin tehtyjä lahjaksi :) <3
Winter Body Buttereilla on hintaa noin 14,50€ jälleenmyyjästä riippuen.
Laveralla on muutenkin ilmestynyt kuluneen syksyn aikana niin paljon kivoja uutuuksia että minulla ihan sukat pyörii jaloissa, katsotaan koska ehdin alkaa purkamaan niiden esittelyä. Ainakin kuvat uusien meikkivoiteiden esittelypostaukseen on jo otettu, pitää vain kirjoittaa juttu :) Ennen sitä rauhoitun vielä joulun viettoon.
Ja...
...kolme yötä jouluun on... ^_^
P.S. Joko teillä on jo kaikki lahjat hankittuna? Jos niitä siis ylipäänsä hankkiikaan? :)
Luukku 21 saa vieläkin sanattomaksi.
Perheessäni harrastetaan tanssia ja kaikki (minua lukuunottamatta) ovat lahjakkaita ja luovia tanssijoita. Kummatkin nuoremmat sisareni ovat harrastaneet tanssia koko ikänsä, samoin äitini.
Tämä taustaksi sille mistä nyt kerron. Asiaan liittyy myös yhtye nimeltä Mr. Bungle, jonka Mike Pattonin ystävät ainakin tuntevat. Mr. Bunglen toisella pitkäsoitolla Disco Volantella on instrumentaalinen yli 10 minuuttia kestävä biisi The Bends, josta olin aina ajatellut, että se on kuin luotu johonkin nykytanssiesitykseen.
Eräänä vuonna keksin pyytää erikoista ja persoonallista joululahjaa; esitin toiselle sisarelleni toiveen, että hän ja silloinen miesystävänsä (niinikään lahjakas tanssija) tekisivät koreografian Mr. Bunglen The Bendsiin ja tanssisivat sen minulle. Jep, aika vaatimattomia toiveita minulla...
Aikaa kului ja sisareni pahoitteli ettei hän ehtinyt paneutua toiveeseeni. Hän ja tanssija-mies ehtivät erotakin. Unohdin toiveeni.
Kesä 2013. Sisareni soittaa minulle ja kysyy, oliko minulla mitään sovittua sille illalle. Ei ollut. "Hyvä. Tavataan Hatanpään Arboretumissa".
Saavuin Arboretumiin ja parkkipaikalla näin sisareni ja hänen entisen poikaystävänsä. "Meillä on sinulle jotain", sisareni sanoi. Sillä hetkellä taisin jo aavistaa. Sydämeni tuntui pysähtyvän hetkeksi ja pala nousi kurkkuun.
Sisareni ja hänen exänsä johdattivat minut keskelle Arboretumin ruusutarhaa. Ruohikolle asetettiin pieni kovaääninen.
Ilta-auringon valaisemassa ruusutarhassa alkoi soida Mr. Bunglen tummasävyinen Violenza Domestica. Kontrasti sai ihon kananlihalle. Ymmärsin heti biisivalinnan The Bendsin sijaan - Violenza Domestica on tango, ja lajilla oli erityinen merkitys sisarelleni ja hänen tanssikumppanilleen.
Esityksen latausta ei voi sanoin kuvailla. Se oli upea mutta raastava. Se, että he olivat yhdessä vielä toteuttaneet tämän toiveeni, ei varmasti ollut helpoin asia. Silti he olivat sen tehneet. Minulle.
Kävelimme esityksen jälkeen Ruusutarhan läpi Pyhäjärven rantaan. Emme sanoneet paljonkaan. Olin valtavassa tunnekuohussa enkä tainnut olla seurueen ainoa. Se oli erikoinen hetki ja tunne. Siinä oli samalla kiitollisuutta, iloa ja haikeutta.
Muisto illasta itkettää vieläkin.
Kuvat ovat tuolta illalta.
