Tajusin neljä vuotta sitten olevani erityisherkkä.
Siihen asti olin kuvitellut useimpien muidenkin ihmisten kokevan asioita samalla tavalla kuin minä. Välillä ihmettelin, jos joku ei ymmärtänyt, miksi tunsin tietyssä tilanteessa pakahduttavaa liikutusta tai ahdistuin tietyistä äänistä tai kiireestä. Välillä saatoin suorastaan tuomita toisia tunnekylmiksi tai epäempaattisiksi, jos he eivät jakaneet samaa ylitsevuotavaa hellyyttä tai herkistymistä kuin minä. Ärsyynnyin, kun joku kuvaili tunnereaktioitani tietyissä tilanteissa turhan korostuneiksi. Miten niin..? Tältähän kuuluu tuntua, kun jokin on kivaa/ikävää/erikoista/kaunista.
Vasta kun mediassa alettiin enemmän puhua erityisherkkyydestä - jonka olin pitkään niputtanut ei-niin-vakavasti-otettaviin trendi-ilmaisuihin - ja tulin lukeneeksi muutaman syvällisemmän artikkelin aiheesta, oivalsin, että olen itse erityisherkkä.
Erityisherkkyydessä ei ole kyse taipumuksesta loukkaantua tai ottaa herkästi itseensä, kuten olin ajatellut. Erityisherkkyys on synnynnäinen ja pysyvä hermostollinen ominaisuus, johon liittyy hermoston (yli)virittyneisyys ja aistien välittämän tiedon tavanomaista laajempi ja syvempi käsittely.
Erityisherkän hermojärjestelmä reagoi ympäröiviin ärsykkeisiin tavanomaista herkemmin, jolloin näennäisesti pienet asiat ja hienovaraisin muutos ilmapiirissä voivat laukaista voimakkaan tunnereaktion. Tämä tekee erityisherkästä myös herkemmin kuormittuvan ja alttiimman stressille.
En ollut koskaan pitänyt itseäni herkkänä, ennen kuin perehdyin erityisherkkyyteen. Mielestäni olin hyvinkin taffi tyyppi, koska olin puhelias, ulospäinsuuntautuva ja heittäytyvä, ehkä jossain määrin jopa rohkea. Eihän tällaiset seikkailevat papupadat ole herkkiä..?
Mutta kyllä mä olin aina ollut - ominaisuus vain sai nimen vasta myöhemmin.
Millaista on olla erityisherkkä?
Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnen jatkuvasti voimakkaasti. Harva asia on minulle sellainen, johon voin suhtautua välinpitämättömyydellä tai laimeasti. Oli kyse sitten iloa tuottavista tai surullisista asioista, joudun hyvin helposti suurten tunteiden valtaan. Olen myös erittäin virittynyt ympäristön sekä lähellä olevien ihmisten tilalle ja tunteille.
Arkiset asiat saavat minut herkästi kyyneliin ja on tavallista, että kadulla vastaan tuleva koira tai ruskan värit läheisessä puistossa saavat silmäni kostumaan. Taide, luonto, kauneuden kokemukset sekä ihmisten ystävällisyys itkettävät minua. Olin toissa päivänä joulukonsertissa jossa itkin puoli tuntia pystymättä lopettamaan, koska jouduin niin syvän liikutuksen valtaan.
Ympäristö vaikuttaa minuun kuin lääkkeen kemikaalit. Esteettiset tekijät kuten valo, arkkitehtuuri, kukkaistutukset ja värit saavat minut parhaimmillaan euforian valtaan. Valolla on aivan erityinen merkitys, ja tietyn lämpöasteen auringonvalo yhdistettynä sopivaan maisemaan on kuin endorfiinipiikki. Vastaavasti harmaus ja monokromaattisuus saavat minut alakuloiseksi. Viime viikkoina olen tuntenut itseni tyhjäksi energiasta, koska sää on ollut niin harmaa. Kun perjantaina ja maanantaina näin vilahduksen auringosta, tulin niin onnelliseksi, että olisin heti halunnut ikuistaa hetken moneen kuvaan ja jakaa onnen tunteen muillekin.
Voimakkaasti tunteminen on tietysti monella tapaa hyvä asia. On ihanaa tuntea rintaa puristavaa iloa pienistä arkisista ilmiöistä ja nähdä kauneutta lähes kaikkialla.
Kuitenkin, erityisherkkyydellä on myös ikävä puolensa. Koska minun tuntuu olevan mahdotonta suodattaa, mitä ärsykkeitä otan vastaan, ja suuri osa ärsykkeistä aiheuttaa voimakkaita tuntemuksia ja ajatusketjuja, kuormitun todella helposti. Tavalliset asiat kuten ostoskeskuksessa kävely tai kavereiden illanistujaiset saattavat uuvuttaa minut nopeasti, kun täytyn aistien imuroimasta informaatiosta. Tunneilmapiiri vaikuttaa minuun äärimmäisen voimakkaasti, ja ahdistun, jos lähelläni joku voi huonosti tai on surullinen, äkäinen tai muuten vain negatiivisesti latautunut. Lyhyetkin altistumiset negatiiviselle tai surulliselle ilmapiirille - vaikkei se edes liittyisi minuun - voivat jättää minut pitkäksi aikaa apaattiseksi ja alavireiseksi.
Aistiärsykkeiden aikaansaama kuormitus korostuu, jos olen valmiiksi stressaantunut muista asioista. Tällöin jopa positiiviset ärsykkeet voivat olla liikaa hermostolleni, ja minun tekee mieli sulkeutua neljän seinän sisään ja välttää mukaviakin kontakteja tai tapahtumia, jotta rauhoitun.
Erikoisia kokemuksia ovat myös myönteisten asioiden överit. Näitä sattuu erityisesti ulkomailla. Joskus koen niin paljon erityisiä ja kauniita asioita, että se laittaa "koneeni tilttiin", ja saatan hetkellisesti mennä lähes toimintakyvyttömäksi. Näin tapahtui esimerkiksi Alaskassa neljä vuotta sitten. Eräänä aamuna en meinannut päästä ulos hotellista, kun mieleni käsitteli kaikkia upeita asioita joita olin Alaskassa nähnyt ja kokenut. Olotilaa saattoi verrata lähes paniikkikohtaukseen; sydän hakkasi, kädet hikosivat ja kehoon melkein koski. Tunsin, että en voi mennä ulos, koska en pystynyt päättämään, minkä hienon asian tänään kokisin. Samalla pelkäsin valintani kautta menettäväni jotain vieläkin hienompaa.
Viime syksynä koin hieman vastaavaa Kreikan Kastellorizossa. Kun liian monta poikkeuksellisen voimakasta myönteistä aistiärsykettä menee "lävitseni" lyhyen ajan sisällä, menen tilttiin. Ehkä Firenzessä taideshokkiin menevien ihmisten kohdalla on kyse samasta ilmiöstä...
Välillä minusta tuntuu, että tarvitsisin kerran vuodessa kunnon aisti-detox-loman. Sulkeutuisin erämaamökkiin resetoitumaan, kauas ärsyketulvasta, muista ihmisistä ja teknologiasta. Puhdistaisin mielen kovalevyn kaikesta ylimääräisestä.
Haluan tuntea vahvasti ja haluan olla juuri tällainen, mutta en haluaisi jatkuvasti uupua kaikesta ympäröivästä. Miten voisi suodattaa juuri sopivasti sykähdyttäviä asioita, ilman että joutuu virran vietäväksi ja aallot lyövät yli. Miten voisi tuntea kohtuudella, ja suojata itseään liialta vastaanottamiselta - samalla säilyttäen herkkyyden aistia ne pienet, häivähdyksenomaiset heijastukset jotka tekevät tuikitavallisesta arjesta niin rikasta ja kaunista.
Tätä miettii moni kaltaiseni, iloiten ja uupuen ominaisuudestaan.
Kuka teistä tunnistaa itsessään erityisherkkyyttä?
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
SULO"1,5-vuotias Cavalier Kings Charlesin spanieli Sulo on kotoisin Seinäjoelta, Giggling-kennelistä.
Sulo tuli perheeseemme toisen cavalier-herra Onnin-pikkuveljeksi. Heti kotiin tultua Sulo otti kuitenkin isoveljen paikan ja päättää tänä päivänäkin kuinka ja kenen tassujen mukaan tanssitaan. Sulo syö ensin, omii kaikki lelut ja herkut, sekä komentaa kuuluvasti jos ei heti uskota. Onni-koira on täysin tassun alla, mutta nauttii rauhastaan ja katselee toisen touhuja vähän tuhahdellen.
Sulon lempipuuhaa on pallon noutaminen, vapaana juokseminen ja pikkuhousujen varastaminen, sekä toki myös naapurin cavalier-kaveri Fillen kanssa leikkiminen.
Jos Sulo olisi ihminen, se rakastaisi omaa perhettään yli kaiken. Jos joku olisi liian kauan poissa, niin saisi kyllä kuulla palautteen heti kuinka ollaankaan ikävöity ja luultu melkein että hylätyksi tässä tultiin.
Sulo ei arvosta koirien omia petejä, hän nimittäin nukkuu puoliksi pää minun tyynyllä kuorsaten tyytyväisenä.
Sulo käy mukanani töissä aina toisinaan nukkumassa nojatuolissa ja on elementissään asiakkaiden ihailtavana. Sen pieni cavalierin sydän sykkii innosta aina kun joku uusi koira tai ihminen tulee vastaan ja haluaa tervehtiä. Silloin ollaan täysin valmiina tekemään tuttavuutta kaikkien häntä pienempien ja vähän isompienkin kanssa.
Sulo on siellä missä tuoksuu hyvä ruoka ja on huomiota tarjolla. Ei haittaa jos on myös syli johon voi nukahtaa. Rennosti nimittäin harva osaa paremmin ottaa kuin pieni Sulo ♥️"
- Heidi
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Tässä ovat rakkaat poikaystäväni Janda ja Mau.
Punavalkea Janda on jo lemmikkien taivaassa, uskollinen 16-vuotias Mau yhä seuranani. Hän on perinteinen kotikissa eli "maatiainen", kuten se nykyisin määritellään. Syntyjään hän on Ahvenanmaalta, kuten oli velipoika Jandakin.
Vanhaisäntä on rauhoittunut, lepäilee paljon eikä enää juokse "iltahepuleita". Iltaisin hän tulee vähin äänin viereeni sohvalle kun katson TV:tä. Harmaa lämmin ystävä!"
- May
"Tässä on kissamme Key.
Kun haimme tytön eläinsuojeluyhdistykseltä, hän oli tullut bumerangina takaisin jo useammasta paikasta sopeutumisongelmien takia. Parka joutui opettelemaan meillä ihan alkeista kissana elämisen; miten raapimapuuta käytetään, miten kiinteää ruokaa syödään ja että sohvalle saa tulla, eikä ihmisiä tarvitse pelätä.
Nyt 9kk myöhemmin meillä on silityksiä kerjäävä hellyyspallo, joka ei vieläkään uskalla syliin tai suostu nostettavaksi, mutta joka (kuten kuvassa) hiipii aamulla Mamin viereen sohvalle torkkumaan ja seuraamaan aamutoimia. Rakkauspakkaus ❤️"
- Hanna
"Kuvassa nyt jo sateenkaarisillalle lähteneet kissatyttöni M & M, jotka olivat ja ovat edelleen minulle rakkainta maailmassa ja joita kaipaan edelleen joka ikinen päivä <3"
-P
