Kuluneen vuoden parhaita asioita.
Ostin oman kodin. Ja se tuntui heti ensimmäisestä hetkestä saakka mun kodilta.
Viihdyn täällä aivan valtavan hyvin.
Olen viettänyt tänä vuonna paljon aikaa Kööpenhaminassa, kun miesystäväni on ollut siellä töissä. Rakastuin Kööpenhaminaan uudestaan, ja tanskan kielikin kuulostaa nyt sympaattiselta - ja sellaiselta, jota jopa vähän ymmärrän...!
Kööpenhamina tuntuu todella kodikkaalta. Ihana, ihana kaupunki!
Kesäkuu MaarianhaminassaVaikka tähän kuukauteen sisältyi Ahvenanmaan kodistani luopuminen, siitä jäi ihan parhaat muistot. Jos luopuminen voi tapahtua kauniisti ja onnistuneesti, tämä luopuminen tapahtui.
Muutto ja viimeiset viikot asunnossa olivat täynnä ilon ja kiitollisuuden tunteita. Sään valtiaatkin osallistuivat kokemukseen laskemalla koko kesäkuun ajaksi Ahvenanmaan ylle mitä kauneimman aurinkoisen ilman, josta otin kaiken irti.
Minulla ei ole muita kuin ihania muistoja näiltä viikoilta. Sain hyvästellä kotini ja tietyn ajanjakson elämässäni rauhassa ilman kiirettä, keskittyen siihen, mistä Ahvenanmaassa ja Maarianhaminan kodissani olemisessa olen aina eniten pitänyt. Hoidin muuton teknisen puolen toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisellä viikolla, ja loput kesäkuusta saatoin vain rauhoittua olemaan.
Joka päivä vietin aikaa rakkaalla aurinkoparvekkeellani; syömässä lounasta, lukemassa, tekemässä töitä, jumppaamassa... Tunsin iloa siitä, että sain vielä tehdä niin, en surua siitä, että tilaisuus oli viimeinen.
Asunnon loput tavarat menivät kesäkuun viimeisenä päivänä kierrätyskeskukseen ja Ukraina-apuun, ja kun suljin oven viimeisen kerran, kaikki oli kunnossa. Tunsin rauhaa ja keveyttä.
Aloin vihdoin katsoa Siltaa Netflixistä äitini suosituksesta. (En ole katsonut TV-sarjoja moneen vuoteen, koska en pysty keskittymään riittävästi TV-sarjan seuraamiseen.)
Silta on aivan mahtava ja olen syvästi kiintynyt sarjan hahmoihin. On myös ihanaa kuunnella samassa sarjassa sekä ruotsia että tanskaa, ja katsella tuttuja Köpiksen ja Malmön maisemia. ❤️
Olen seitsemässä kuukaudessa edennyt kolmanteen tuotantokauteen. Vaikka katselu on hidasta, nautin jokaisesta hetkestä Sillan parissa äärettömästi, ja tuntuu, kuin olisin Sillan myötä saanut palkinnon, jolla voin välillä hemmotella itseäni.
Fun fact: kolmannella tuotantokaudella näytetään ensimmäisen kerran sarjan päähenkilö Saga Norénin kotia ulkopuolelta sekä talon rappukäytävästä. Kävi ilmi, että Saga Norénin henkilöhahmo asuu Malmössa Västra Hamnenin kaupunginosassa samassa talossa ja samassa rapussa, jossa itse majoituin Airbnb-huoneessa toukokuun Malmön reissullani. Toukokuussa en vielä katsonut Siltaa, joten en tiennyt asuvani Sagan naapurissa! 😊
Se, että ylipäänsä sain keittiöremontin toteutukseen. Sellainen savotta siitä kehkeytyi. Lopulta sain keittiön, jota todella rakastan.
Kreikan Kastellorizo on saari, joka vei nurkan sydämestäni.
Täydellinen miniatyyri-saariparatiisi heille, jotka viihtyvät pienissä, kuvankauniissa ja epäturistillisissa paikoissa, joissa kaikki kiteytyy idyllisen maiseman ja rauhallisen elämänmenon tunnelmassa "kellumiseen" ja kiireettömästä olemisesta nautiskeluun.
Käsittämättömän upea paikka, jonka ainutlaatuisesta kuvauksellisuudesta en ehkä koskaan pääse yli.
Tuntuu, että löysin tänä vuonna ihonhoidon "kotiini". Öljyjen merkitys kasvoi, ja löysin minulle sen kaikkein mieleisimmän tavan hoitaa ihoa. Ei sillä, ettenkö yhä pitäisi myös voiteista, mutta öljyjen, ja erityisesti eteerisiä öljyjä sisältävien aromaterapeuttisten ihonhoitoöljyjen holistinen vaikutus hyvinvointiin (ainakin mun hyvinvointiin) on yksinkertaisesti vertaansa vailla muihin ihonhoitotuotteisiin verrattuna.
Olen aina rakastanut tuoksuja niin hajuvesien kuin ihonhoitotuotteiden muodossa, ja aromaterapeuttiset tuoksut ovat vieneet tämän suhteen entistä syvemmälle. Öljyjen maailmasta löytyy aivan uskomattoman ihania tuoksuja, jotka täydentävät hoitokokemuksen tavalla, johon voiteet eivät pysty. Eivätkä voiteet pysty kilpailemaan sen pehmeydenkään kanssa, jonka öljyt jättävät ihoon.
Tunnustan: olen totaalisessa sensorisessa koukussa.
Öljyjen myötä jokainen tavallinen "naamanrasvaus" on muuttunut hemmotteluhetkeksi. ❤️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Lähetän sinulle ohessa rakkaan eläinystävämme Pippo-koiran kuvan Karkkipäivän joulukalenteriin.
Kuvassa, jonka huonoa laatua harmittelen, Pippo istuu äitini cairnterrierin Martan kanssa joulukuusen äärellä Suomessa jouluna 2017. Olisi hienoa, jos Pippo pääsisi kalenteriin mukaan ja mulle ja miehelleni se toisi lämpimän läikähdyksen sydämeen, Pippoa ei nimittäin enää ole.
Pippo, suomeksi Hessu (se Disneyn Hopo siis), oli meidän italialainen sekarotuinen rescue-koira. Rescue siinä mielessä, että se tuli meille paikallisen, pohjois-italialaisen koiratarhan kautta, tein tarhalla vapaaehtoisena "vuoroja" ja tutustuimme sitä kautta tähän kotia vailla olleeseen karvakaveriin.
Vuosi oli 2016, toukokuu, ja vuosia Pippolla tuolloin 7. Se oli elänyt jonkinlaisessa aitauksessa tai kopissa (joka oli sen noutaneiden vapaaehtoistyöntekijöiden mukaan "buco" eli "monttu" tai "kuoppa") ja huonolla ravinnolla eikä se tuntenut nimeään. Sen joskus aiemmin omistanut mies oli kuollut ja koira jäänyt miehen huonokuntoisen 9-kymppisen äidin luo sinne monttuun. Onneksi rouva oli tullut lopulta siihen tulokseen, ettei oikeastaan pystynyt pitämään koirasta huolta, ja luovutti sen yhdistyksemme tarhalle, jossa se sai uuden mahdollisuuden löytää koti.
Jännitti, miten se tulisi kerrostalossa toimeen, mutta onneksi turhaan. Se oli tosi hyvä poika, niinkuin koirista sanotaan! Pipposta tuli meille juuri sopiva koira, rakas ja tärkeä perheenjäsen, jonka saimme pitää luonamme viime tammikuuhun saakka.
Luopuminen oli kauheaa ja surimme Pippoa kamalasti, kotona tuntui niin tyhjältä.
Mutta, näin me miehen kanssa vakaasti uskomme, Pippo lähetti meille sateenkaarisillalle lähtiessään lahjan: tulin raskaaksi heti, vain päiviä sen kuoleman jälkeen, ja nyt meitä on jälleen perheessämme kolme. Kiitos rakas Pippo!"
-Salli-Kaisa
🌟
Sanni:
Lämmin kiitos kaikille joulukalenteriin osallistuneille. Tarinat ovat kertoneet koskettavasti siitä ainutlaatuisesta ystävyydestä, joka eläimen ja ihmisen välille voi muodostua. On ollut ihana saada tutustua näihin ystäviin joulukuun ajan. Kyyneleiltä ei ole voinut välttyä, mutta ei myöskään hymyltä ja lämpimiltä ailahduksilta rintakehässä.
Hyvää joulua kaikille! 💕
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"tai: Miten paatuneesta koiraihmisestä tuli höpsö cat-mama
Olin lapsena totaalinen koiraihminen. Meillä ei ollut omaa koiraa, mutta lähellä asuvalla isoäidilläni oli useita. Hän oli labradorinnoutajien kasvattaja; muistan, kun eräänä keväänä syntyi kymmenen pentua - niiden kanssa touhutessa vietin lapsuuteni parhaan kesän!
En juurikaan piitannut kissoista. Asuimme maalla ja monella kaverillanin oli ns. navettakissoja, joiden kanssa ei voinut leikkiä eikä sylitellä.
Kun tapasin avopuolisoni, tutustuin myös hänen lapsuudenkodin kissaan. Balu oli jo eläkeiässä, melkein 20v. Ihastuin heti, hänellä oli nimittäin ihan koiramainen luonne- ja vanha herra selvästi otti asiakseen tehdä minusta kissaihmisen, tulemalla aina syliini leikitettäväksi ja paijattavaksi. (Balu-kissasta ei valitettavasti ole kuvaa.)
Kun muutimme yhteen, tuli oman kissan hankkiminen ajankohtaiseksi. Eräänä lauantai-iltana tuli kaverilta viesti - heidän naapurin emokissa oli jäänyt auton alle, ja kuuden viikon ikäiset pennut tarvitsivat kipeästi kotia. Lähdimme saman tien matkaan ja pian palasimme kahden rääpäleen kanssa kotiin; keittiövaa’alla punnittuna kumpikin painoi n. 400g. Kumppani jäi kotiin hoivaamaan pieniä raukkoja, minä juoksin pää kolmantena jalkana eläinkauppaan ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita.
Lara ja Frank
Noin pienten pentujen kanssa ensimmäiset viikot olivat hektisiä, vaikeitakin. Syötimme, leikitimme, opetimme vessan käyttöön. Ravasimme eläinlääkärissä, googlasimme hoitovinkkejä. Mutta ennen kaikkea rakastimme. Kännykkä ja Facebook täyttyivät suloisista pentukuvista. Pojasta tuli Frank, tytöstä Lara.
Vasta vuoden ikäisenä Lara valitettavasti sairastui, diagnoosina FIP (kissan tarttuva vatsakalvontulehdus). Tälle sairaudelle ei ole hoitoa, joten eläinlääkärin suositus oli antaa ystävän mennä ikuiseen lepoon. Päätös ei ollut sinänsä vaikea, koska diagnoosia odottaessa Laran kunto heikkeni ihan silmissä, tunti tunnilta. Kuitenkin sydämeni särkyi, etenkin kun Lara oli aina ollut enemmän “mun kissa” (Frank taas kiintyi enemmän kumppaniini).
Oscar
Puoli vuotta tein surutyötä, kunnes olin valmis ottamaan uuden pennun. Frank vaikutti myös kaipaavan lajitoveria - ennen niin kiltti ja tottelevainen kissa alkoi tehdä tuhojaan asunnossa, selvästi hänellä oli tylsää vaikka miten leikitimme.
Löysimme järjestön, joka steriloi puolivillejä maalaiskissoja ja ottaa pennut huostaan, kunnes niille löytyy koti. Tätä kautta meille tuli Frankille pikkuveli, suloinen Oscar!
Oscar-pentu ja Frank tutustuvat
Muutaman päivän ihmettelivät toisiaan, nyt vuosien jälkeen ovat kuin ketkä tahansa sisarukset (ensin leikitään, sitten hiukan tapellaan, ja lopuksi nukutaan toisen kainalossa).
Mikä parasta, Oscar on kiintynyt enemmän minuun, joten meillä on taas molemmilla ns. “oma kissa”. :) Vaikka molempia yhtäläisesti rakastamme! <3"
-A
P.S. Kyllä silti koiristakin vielä tykkään, ehkä tulevaisuudessa kun asumme omakotitalossa, tulee taas uusi karvatassu perheeseen ;)
