Dr. Hauschkan hiustuotteita käyttävät ovat varmaankin huomanneet, että Hauschkan shampoot katosivat joku aika sitten kauppojen hyllyiltä. Valikoimaan jäivät jäljelle vain Jojoba-Malva-hoitoaine sekä Neem-hiusöljy ja Neem-hiusvesi. Siinä missä muutamalla muulla ekomerkillä on tarjota hiustenhoitoon vain shampoita, on Hauschkalla sitten ainoastaan hoitoaineita.

Shampoiden katoaminen tuntui sen verran oudolta, että laitoin asiasta kyselyn Hauschkan maahantuojalle.

Sain sieltä seuraavanlaisen selityksen:

"Dr.Hauschka -shampoita ei enää valitettavasti valmisteta lainkaan, koska markkinoilla ei ole enää saatavilla joitakin raaka-aineita sen laatuisena kuin tehdas edellyttäisi. Tämä toisaalta osoittaa sen, että tehdas ei ole valmis tinkimään korkeasta luonnonkosmetiikalle asettamastaan tasosta. Tällä hetkellä ei ole tietoa siitä, tulevatko Dr.Hauschka -shampoot takaisin markkinoille jossakin vaiheessa uudella koostumuksella."

Aika mielenkiintoista! Ja osoittaa ainakin palturiksi erään kosmetiikan kemian opettajamme hurjan väitteen.

Tämä nyt on täysi sivupolku Hauschka-aiheesta, mutta kerron sen nopeasti. Meille nimittäin väitettiin erään opettajan toimesta, että suuret, sertifioidut luonnonkosmetiikkamerkit ovat ainesosiltaan osittain huijausta. Opettajan mukaan ei ole mitenkään mahdollista, että kasviperäisiä ainesosia riittäisi niin paljon kuin suurten luonnonkosmetiikkamerkkien tuotevolyymit vaativat, ja että osa ainesosista valmistetaan kaikessa hiljaisuudessa synteettisesti. Kuulema esimerkiksi synteettinen jojobaöljy on kemiallisesti aivan sama asia kuin luonnollinen jojobaöljy, ja sama siis muidenkin luonnon raaka-aineiden kanssa.

Meillä oppilailla tippui haavit auki, ja taisin itse viitata ja kysyä arasti, että ihanko kaikkia luonnosta saatavia ainesosia voi valmistaa myös synteettisinä, ja opettaja sanoi kyllä. Kun ilmeistämme näki, että emme todellakaan aikoneet niellä tätä paljastusta luonnonkosmetiikasta, opettaja havainnollisti väitettään kertomalla, että kun esimerkiksi yhteen kiloon ruusuöljyä tarvitaan tuhansia kiloja ruusun terälehtiä, niin ei ole mahdollista kasvattaa niin paljon ruusuja että niiden tuottama öljy riittäisi kaikkiin luonnonkosmetiikan ruusuöljytuotteisiin. Opettaja näytti säälivän naiiviuttamme, mutta vaikka hänen perustelunsa (monisanaisemmat kuin pelkkä ruusuöljyesimerkki) kuulostivatkin lopulta aika vakuuttavilta ja jopa järkeenkäyviltä, valitsin silti olla uskomatta tätä väitettä ihan sellaisenaan.

Mutta siis, palataksemme Hauschkaan, shampoiden valmistuksen lopetus oikeanlaatuisten raaka-aineiden puutteessa vetää ainakin pohjan opettajan tarinalta. Muutenhan Hauschkakin olisi iloisesti valmistuttanut puuttuvat ainesosat synteettisesti.

Noniin.

Sain kokeiltavaksi Jojoba-Marshmallow (ei siis vaahtokarkki vaan malva! ^_^) -hoitoaineen ja Neem-hiusöljyn. Kummallakin tuotteella on BDIH-sertifikaatti.

Jojoba-Malva-hoitoaine on tarkoitettu kaikille hiustyypeille. Se on ohuehkoa ja ikävä kyllä aika pahanhajuista. Levittyy hiuksiin hyvin, vaikka ei tunnu erityisen liukkaalta. Ei "katoa" hiuksiin, niinkuin esimerkiksi Santen Mango-hoitoaine ja Estelle & Thildin Neroli-Bergamotti-hoitoaine (nekin sertifioituja), ja tuntuu hiuksissani selvästi hoitavammalta kuin nuo kaksi. Huuhdellessa hiukset ovat selvät ja ehkä hieman raskaat, siis sen tuntuiset, että hoitoaineessa olisi ollut paljon öljyä. Hiukset eivät ole erityisen sileät tai liukkaat, mutta selvät kuitenkin.

Incin ensimmäiset kymmenen vaikuttavaa ainesosaa ovat betaiini (poistaa sähköisyyttä), sorbitoli (kosteuttaa), setearyylialkoholi (pehmentää), jojobaöljy (pehmentää), glyseryylilauraatti (emulgaattori ja humektantti), hydrolysoitu vehnäproteiini ja hydrolysoitu maitoproteiini (sitovat kosteutta ja poistavat sähköisyyttä), rohtosalkoruusun uute (pehmentää), tammenlehtiuute (supistaa) ja nokkosuute (tuo kiiltoa - tosin ei virallista funktiota). Incin alkupäässä on myös alkoholia, mikä on yleistä luonnonkosmetiikan hoitoaineissa.

Hauschkan hoitoaine ei (odotetusti) vedä vertoja synteettisillä ainesosilla parannelluille luonnonkosmetiikan hoitsikoille, mutta testaamistani sertifioiduista se on ehdottomasti paras.

Neem-öljyn suomenkielisiin käyttöohjeisiin on livahtanut pieni kömmähdys. Siellä neuvotaan pesemään hiukset öljykäsittelyn jälkeen saippualla. :) Muilla kielillä puhutaan shampoosta. Öljy on tarkoitettu kuurinomaiseen käyttöön elottomille ja kuiville hiuksille tai ongelmaiselle päänahalle. Öljyä neuvotaan hieromaan joko päänahkaan ja/tai latvoihin, ja sen annetaan vaikuttaa n. 20 minuuttia ennen shampoopesua.

Itse koin helpommaksi ja itselleni sopivammaksi tavaksi käyttää Neem-öljyä sekoittamalla sitä muutaman pisaran hoitoaineeseen, kuten teen muidenkin luonnonöljyjen kanssa. Ja toimii! Pehmentää hiuksia todella tehokkaasti. Öljycocktail koostuu maapähkinäöljystä, neem-uutteesta, vehnänalkioöljystä, kamomillauutteesta, lesitiinistä ja rosmariininlehtiöljystä ja tuoksuu eteerisille öljyille.

Olen varmasti jo monesti aiemminkin maininnut blogissa, että öljyn lisääminen hoitoaineeseen on maailman helpoin kikka muuttaa tavallinen hoitis tehohoidoksi. Mutta kerronpa sen nyt jälleen kerran. :) Itse olen käyttänyt öljyjä hiustenhoidossa jo runsaat kaksi vuotta.

P.S. Aion muuten jatkaa vielä edellisen postauksen kommentteihin vastaamista. :) Päätin tänä iltana sen sijaan naputella tämän postauksen, mutta huomenna palaan kommentteihinne.

Tämä on aihe, jota on käsitelty blogissa aiemminkin (Mikä blogeissa ärsyttää? / heinäkuu 2010).

(Postauksen kuvituksena käytetty Make Up Store Magazinessa nähtyä lookkia ja sen inspiroimaa silmämeikkiä.)

Eräs lukija ilmaisi suojakerroinpostauksen kommenttilaatikossa loukkaantuneensa, kun en vastannut hänen kommenttiinsa. Lukija kertoi kokevansa olevansa "häirikkö", koska aina sivuutan hänen kommenttinsa.

Minulle tuli tästä paha mieli. Arvostan itsestäänselvästi jokaista vaivannäköä jättää blogiini kommentti, ja tuntuu kurjalta että saatan loukata jotakuta ihan vain jättämällä reagoimatta tämän kommenttiin. En halua tässä mitenkään nostaa tätä yhtä lukijaa esiin, vaan tuulettaa ajatuksiani aiheesta yleisesti. Sillä arvaan, että moni muukin lukija kokee hiljaa mielessään samoin kuin tämä anonyymi.

Kukaan bloggaaja ei halua, että lukijat kokevat hänen aliarvostavan heitä. Tiedän, että on olemassa lukijoita, jotka toivoisivat bloggaajan vastaavan tai reagoivan edes lyhyellä "Kiitos!" tai hymiö-kommentilla jokaiseen kommenttiin. Joidenkin mielestä tämä jopa kuuluu blogimaailman kohteliaisuusetikettiin. "Jos saat kommentin, on hyvän tavan mukaista vastata siihen".

Kuten kirjoitin aiemmassakin keskustelussa, luen aina joka ikisen kommentin ajatuksella ja arvostan sitä, että lukija haluaa kommentillaan osallistua keskusteluun. Jokaiseen kommenttiin kohteliaisuudesta vastaaminen ei kuitenkaan ole koskaan kuulunut tyyliini. Ei siksi, että olisin epäkohtelias, vaan siksi ettei se vain ole tuntunut luontevalta. Olen reagoinut niihin kommentteihin, jotka minussa jonkun sanallisen reaktion synnyttävät. Tai sitten suoriin minulle esitettyihin kysymyksiin. En tietenkään halua loukata ketään, mutta ei vain ole minulle luontevaa vastailla lyhyillä "Voi kiitos!" ja "Hih, kiva juttu!" -tyylisillä heitoilla. Se tuntuisi väkinäiseltä.

Minulle kommenttilaatikon sisältö on keskustelua. Siellä on erilaisia repliikkejä, niinkuin live-keskustelussakin. Live-keskustelussa kuunnellaan eri ihmisten kommentteja, mutta keskustelun "aloittaja" ei heitä vastarepliikkiä jokaiseen suunvuoroon. Kenties nyökkäily tai katse kertoo jo, että repliikki on kuultu. Kun luen lukijoiden jättämiä kommentteja, luotan siihen, että he tietävät minun luonnollisestikin lukevan ne, ja kenties juurikin nyökkäävän tai vaikka hymyilevän täällä koneeni ääressä. Ilman, että minun täytyisi "vahvistaa" lukemiseni jonkinlaisella kirjallisella vastauksella.

Minusta tuollainen vastausvelvollisuus tuntuu hurjan stressaavalta. Vaikka haluaisikin vastata jokaiselle, ei siihen aina ole edes aikaa. Esimerkiksi edellisen postauksen kommenttien lukemiseen ajatuksella meni yhteensä varmaan toista tuntia, ja vastaamiseen kahden päivän aikana 3-4 tuntia. Itse asiassa enemmänkin, kun luin myös lukijoiden kommenteissaan linkittämiä sivuja. Jos olisin vastannut kirjaimellisesti joka ikiseen kommenttiin, siihen olisi mennyt kokonainen päivä.

En tietenkään aina saa yhtä paljon kommentteja kuin suojakerroinkeskustelussa, mutta en siltikään halua tuntea jotain bloggaajan kirjoittamatonta velvollisuutta heittää pakollinen reaktio jokaiseen kommenttiin. Tuntuu hurjan ikävältä ajatella, että ruudun takana on ihmisiä jotka sitten loukkaantuvat kun "hyppään heidän kommenttinsa yli". Tai että ylipäänsä ajatellaan, että bloggaaja on jotenkin "huono bloggaaja", jos hän ei vastaa jokaiseen kommenttiin.

En tietenkään halua kenenkään kokevan, että jotenkin "syrjin" heidän ajatuksiaan tai etten arvostaisi heidän osallistumistaan keskusteluun. Olen todella pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen tunteen joillekin lukijoille. Minulla vain on oma tyylini. Olen mielestäni empaattinen ja lukijoitani suuresti arvostava ihminen, mutta esimerkiksi P.S. I Love Fashion -blogin Lindan tyylistä superherttaista jokaisen kommentin huomioivaa bloggaajaa minusta ei tule. Linda on aivan mahtava, mutta ei hänen huomioonottavaisuutensa tee meistä muista suoraan "kommenttipahiksia". Me vain olemme eri tyylisiä.

Toivon, että ymmärrätte myös minun näkökantani.

Tulisikohan niistä lukijoista pitkäkin tilasto, jotka ovat lopettaneet Karkkipäivän lukemisen suivaantuneena siihen, että en reagoinut heidän kommenttiinsa...? :/

Tänään haluaisin jutella minua paljon askarruttavasta ja kiinnostavasta asiasta: aurinkosuojavoiteet ja suojakertoimet.

Kaikkihan me tiedämme, että UV-säteilyltä kannattaa suojautua, vaikka haluaisikin ruskettua. UV-säteily voimistuu vuosi vuodelta, ja näin ollen myös aurinkovoiteiden suojakerroinsuositukset ovat nousseet sitä mukaa.

Minun lapsuudessani suojakertoimet kuten 4 ja 6 olivat yleisiä. Kymmentä ja viittätoista pidettiin jo korkeina, jostain 20+ puhumattakaan. SK 50 -voiteta ei kukaan käyttänyt, eikä niitä kyllä kaupoissa näkynytkään. Oletan, että niiden myynti rajoittui lähinnä apteekkeihin ja niitä myytiin tyyliin vuorikiipeilijöille tai muille extreme-urheilijoille tai ihosairauksista kärsiville.

Olen kasvanut "auringonpalvojaperheessä", jossa kesän hellepäivistä on aina otettu kaikki irti. Onneksi myös ihon suojaamisesta pidettiin aina huoli, ja olen tottunut rasvaamaan itseni aina kiireestä kantapäähän. Ihoni ruskettuu helposti, mutta jos jätän suojavoiteen laittamatta, iho kyllä palaa. Palamiselta suojaamiseen on tosin aina riittänyt matalin mahdollinen suojakerroin. Olen käyttänyt koko elämäni lähinnä SK 6:a, ja vasta viime vuonna upgreidannut "peräti" SK 10:een.

Mitä suojakertoimen luku sitten tarkoittaa? Tämä on varmaan monelle selvää, mutta kerrataan vielä. Luku ilmoittaa, kuinka kauan auringossa voi oleilla palamatta. Jos siis ihosi alkaa ilman voidetta punoittaa 20 minuutin jälkeen, tarkoittaa SK 6 tällöin, että voit olla auringossa 6 x 20 minuuttia eli kaksi tuntia palamatta.

Vaikka tämä esimerkiksi minun ihollani toimiikin, on kaava käytännössä virheellinen. Suojakertoimet määritetään kokeissa, joissa joko lasilevylle tai ihmisen iholle levitetään huomattavan paksu määrä voidetta (2mg neliösenttimetriä kohden), ja sen jälkeen mitataan kuinka suuri osa UV-säteilystä pääsee läpi tai kuinka pian iho alkaa punoittaa. "Oikeassa elämässä" kukaan ei kuitenkaan laita iholleen niin paljon voidetta. Näin ollen voiteen todellinen suojakerroin on käytännössä vain n. puolet ilmoitetusta.

Nykyään suojakertoimen minimisuositus on 15. Järkevänä pidetään SK 20-30:n käyttöä. Ja fiksuimmat verhoutuvat siihen viiteenkymppiin.

Minä en ymmärrä. Lainaan nyt suoraan ihotautien erikoislääkäri Matti Hannukselaa, joka on kirjoittanut auringon hyödyistä ja haitoista kirjankin. "Jos suojavoidetta levitetään ohjeen mukaan runsaasti, kukaan ei tarvitse edes tropiikissa korkeampaa suojakerrointa kuin 15. Jos suojaus tehdään hutiloiden ja pienellä voidemäärällä, ei edes SPF 50 estä palamista."

Oletan, että minun SK kutoseni on toiminut niin hyvin, koska levitän voidetta suhteellisen runsaasti (en nyt kuitenkaan varmaan tuota labrakokeen määrää) ja lisään sitä aina parin tunnin välein. Miksi siis minun pitäisi siirtyä korkeampiin kertoimiin? Miksi SK 20 suojaisi minua paremmin, kun en pala alemmallakaan? Siinä vaiheessa kun poltan itseni alle kympin SK:lla, niin siirryn varmasti korkeampiin.

Olen aivan ehdottomasti ihon huolellisen suojaamisen kannalla, mutta en vain käsitä tätä suojakerroinhysteriaa. Jos alle SK 15:n voiteet eivät turvallisesti suojaisi UVA- ja UVB-säteiltä, nehän olisi jo kielletty jonkun terveysviranomaisen taholta. Niitä kuitenkin edelleen valmistetaan ja myydään.

Seuraava ihmetyksen aiheeni liittyy myyttiin "korkea suojakerroin ei estä rusketusta." Bullshit. Tätähän hoetaan aina kaikissa aurinkosuojaa käsittelevissä artikkeleissa.

Hei, jos suojakerroin ei vaikuta ihosi päivettymiseen, silloinhan markkinoilla kannattaisi olla vain yksi korkeimman mahdollisen suojakertoimen voide. Jos kerran viidelläkympillä ruskettuisi yhtä hyvin kuin kympillä, miksi kukaan vaivautuisi käyttämään kymppiä tai mitään muutakaan? Mitä tekoa muun vahvuisilla suojavoiteilla edes olisi? Olisihan paljon käytännöllisempää levittää aamulla SK 50 ja unohtaa voiteet koko loppupäiväksi. Jos palat 20 minuutissa, viidenkympin pitäisi - puolitettunakin - antaa sinulle yli kahdeksan tunnin aurinkosuoja! (Olettaen että et kävisi uimassa tai voide ei muilla toimenpiteillä poistuisi iholtasi.)

Siis totta maar korkea suojakerroin hidastaa rusketusta. Sehän on selvä. Itse huomaan eron jo SK 8:n ja SK 15:n välillä. Olen käyttänyt kasvoillani viimeiset viisi vuotta  SK 8-voidetta, ja kokeilin ihan mielenkiinnosta yksi päivä SK 15 -voidetta. Kropalla oli SK 10. Makasin auringossa vajaa kolme tuntia. Tulos: vartalolla selvästi syventyneet rusketusrajat, kasvot -- yhtä vaaleat kuin kotoa lähtiessä. Niillä ei näkynyt edes hienointakaan punoitusta.

Jos alkaisin käyttää viittäkymppiä, olisin varmasti kesän jälkeen valkoinen kuin alabasteri. :)

Kolmas ihmetyksen aihe: suojakertoimelliset päivävoiteet vs. aurinkovoiteet.

Nykyään suojakertoimelliset päivävoiteet ovat erittäin yleisiä. SK 15 näyttäisi olevan vakiintunut kerroin tämäntyyppisissä voiteissa, mutta myös korkeampia lukuja löytyy. Kysymys kuuluu: miksi suojakertoimellinen päivävoide ei suojaa ihoa auringolta yhtä tehokkaasti kuin "oikea" aurinkovoide?

Suojakertoimellinen päivävoide ei kuulema anna riittävää suojaa vaikkapa rannalla. Miksi ei? Jos kerran SK-luvun on tarkoitus kertoa, kuinka kauan henkilö voi oleskella auringossa palamatta,  miksi se ei yhtäkkiä kosteusvoiteen kohdalla pidäkään paikkaansa? Silloinhan päivävoiteiden SK valehtelee.

Kollegani mietti, että päivävoiteen suoja on aurinkovoidetta huonompi siksi, että päivävoidetta levitetään ohuemmin kuin aurinkovoidetta. No mutta entäs jos levittäisi paksummin? Levitetäänhän aurinkovoiteitakin liian ohuesti. Miksei SK-päivävoide voisi riittää kasvoilla siinä missä aurinkovoidekin?

Jos lukijoiden joukossa on joku tämän alan guru, niin valottakaa ihmeessä tätä mysteeriä. Olen kysynyt asiasta maahantuojien koulutuksissakin, ja saanut vastaukseksi vain hämmentyneitä köhähdyksiä ja selityksiä siitä, että suojakertoimellinen päivävoide on tarkoitettu vain "city-suojaksi". Citysuoja my ass, jos purkin kyljessä on SK 15 tai SK 25, niin täytyyhän sen SK:n silloin olla aivan sama kuin vastaavat aurinkovoiteissa. Jos ei, niin silloin siinä täytyy lukea joku muu luku.

Loppuun lisään vielä, että en missään nimessä halua kannustaa ketään alentamaan suojakertoimiaan tai alkavan aliarvioida UV-säteilyn vaikutuksia. UVA ja UVB-säteet ovat huonoksi iholle, se on varma homma. Ja niiltä todella kannattaa suojautua. Mutta miksi suojakerroinbisnes on niin sekavaa? Mitä ja ketä pitäisi uskoa?

EDIT. Lauantai klo 13.01 Kiitos runsaasta keskustelusta! Jatkan kommentteihin vastailua illemmalla tai sunnuntaina, sillä nyt on lähdettävä rantaan! :)

EDIT 2. Jatkopostaus aiheeseen kera asiantuntijavastausten löytyy täältä.