Tänä kesänä pidin köysiä jälleen käsissäni ja tunsin hämmentävän epäuskon tunteen. Oli kolmas sesonkini purjeveneellä ja katsoin köyttä kuin se olisi kädessäni ensimmäistä kertaa. ”Puhu minulle”, sanoin köydelle mielessäni. ”Tule nyt sieltä..!”
Avuttomuuden tunne oli valtava ja samalla tuttu viime vuosilta. Vaikka kuinka maanittelin, se ei tullut: aiemmin oppimani taito muodostaa yksinkertaisinta solmua tai kiinnittää köysi laiturin pollariin. Edelliskesänä olin jopa käynyt purjehduksen alkeiskurssin ja hankkinut kotiin köysiä, joilla harjoittelin intensiivisesti. Ja nyt? Köysi oli edessäni ihan hiljaa. Se oli vain köysi, eikä minulla taitoa tehdä sille asioita, joita veneillessä kuuluu tehdä.
Tämä kirjoitus on yksi tapani käsitellä sitä surua, mitä uupumuksen jälkipyykkinä jääneet oireet minulle aiheuttavat.
Kirjoitin aiheesta viimeksi tammikuussa. Minulla on kroonistuneita muisti- ja tietojenkäsittelyongelmia kahdeksan vuotta kestäneen stressi- ja ylikuormitustilan jäljiltä. Lisäksi minulla on itseaiheutettu keskittymishäiriö ADT. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minun on vaikea keskittyä, painaa mieleen asioita ja hahmottaa ja omaksua laajoja tiedollisia kokonaisuuksia erityisesti uusiin asioihin liittyen. Osaan suhtautua näihin jo monella tavoin lempeästi ja ymmärryksellä, ja olen antanut itselleni anteeksi sen, että uuvutin itseni.
Silti… Aina välillä kognitiiviset ongelmat ilmenevät tavalla, joka saa minut tuntemaan erityistä surua, turhautumista ja kiukkua. Häpeääkin. Minussa ryöpsähtää tunteita jotka sanovat, ”noniin, tällainen susta on tullut, katso nyt itseäsi..! Olet säälittävä.”
Kognitiiviset haasteeni ovat välillä niin absurdeja, että tekisi mieli itkeä. Ei vain voi käsittää, miksi asioiden mieleen painaminen on niin vaikeaa – vaikka tietää syyt ilmiön taustalla.
Olin juuri ihanalla lomalla, jonka aikana ilon läpi koko ajan koin, että kylläpä olen h*lvetin tyhmä. Tiedättekö miltä tuntuu, kun tajuaa, että kaikki, mitä on oppinut edellisen kahden kesän aikana, on haihtunut mielestä. Katsoo samoja veneen osia, joita on katsellut ja käyttänyt kaksi kautta ja on vain, ”Mitä nää nyt tekikään.”
Puhumattakaan siitä, miten pahalta tuntuu näyttäytyä niin hitaasti käyvänä läheisilleen. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten kummalliselta ja surulliselta tuntuu, kun edes omat lähimmät ihmiset eivät tunnu täysin ymmärtävän, mitä käyn läpi, kun en muista asioita. Jatkuva unohteluni aikaansaa myötätunnon sijaan lähinnä ärtymystä. Koska minua yleisellä tasolla pidetään ihan älykkäänä ja osaavana ihmisenä, muistiongelmia ei jostain syystä pystytä ymmärtämään.
Taitojen ja monenlaisten detaljien unohtaminen on tietysti luonnollistakin veneilyn kaltaisessa harrastuksessa, jota kausiluontoisena harrastetaan vain lyhyt aika vuodesta, ja taitojen ylläpito jää joka vuosi väkisinkin pitkälle tauolle. Mutta normaalisti toimivassa muistissa aiemmin opittujen taitojen pitäisi harrasteympäristössä aika nopeasti palautua mieleen. Minun kohdallani ei ole näin.
Kävin jälleen läpi mitä on skuuttaus, mihin päin vinssiä pyöritetään, mikä köysi vinssinvapauttimesta johtaa mihinkin ja miten jiippi ja venda eroavat toisistaan. Vaikka miten yritin, en kerta kaikkiaan osannut enää tehdä paalusolmua, vaikka miten koetin palauttaa mieleen klassiset ”käärme nousee lammesta” -ohjeet. Montako sataa kertaa olin tehnyt solmun viime kesänä.
Ilmeisesti olin maksanut kalliista kurssistakin ihan turhaan.
Loman aikana paljon aikaa kului siihen, että surin tilannetta ja häpesin.
Toinen kipeä esimerkki on kreikan kieli. Olen matkustellut Kreikassa yli 20 vuoden ajan ja viettänyt maassa yhteensä varmaan toista vuotta. Opettelin kreikan aakkoset jo parikymppisenä. Luen sujuvasti katukylttejä ja ravintoloiden menuja. Voisi kuvitella, että kieli tarttuisi päähäni kuin itsestään. Jos olisin aktiivisesti opetellut kreikkaa 25- tai 30-vuotiaana, se varmaan olisikin. Mutta nyt? Päätin uupumuksen toipilaana viimein mennä kreikan kielikurssille, mutta kreikka ei tartu päähäni sen helpommin kuin veneilijän solmut.
Olen käynyt alkeiskurssin nyt kahdesti, ja kun en niiden jälkeen edelleenkään osaa laskea kreikaksi edes kymmeneen, puhumattakaan että osaisin taivuttaa verbejä, olen niin lannistunut ja järkyttynyt, että en tiedä menenkö kurssille enää ikinä.
Sanotaan, että aivot pystyvät toipumaan ja palautumaan stressin aiheuttamista vaurioista ja kognitiivisista häiriöistä, mutta minun pääni ei kaikilta osin ole palautunut.
Aiemmin tällä viikolla purskahdin melkein itkuun, kun tajusin keittiöremonttiini liittyvien materiaalivalintojen menneen päässäni sekaisin jo ties kuinka monetta kertaa. Materiaalit lukevat sopimuksessa ja sama sekaannus on viimeksi käyty läpi alkukesästä. Kuitenkin – taas olin unohtanut asiat ja aiheutin hämmennystä esittämällä samat kysymykset urakoitsijalle jälleen kerran. Tunsin, että puuseppä alkaa pian varmaan huolestua minusta, kun sovitut asiat eivät millään jää asiakkaan päähän. Se nolouden tunne. Mitä minusta ajatellaan..?
(Se tunne on: minusta ajatellaan, että nainen ei taida olla kovin välkky.)
Ennen kuin uuvuin, olin tyyppi joka tekee kaikkea ja haalii tietoa koko ajan hirveällä vauhdilla. En tuntenut tylsyyttä mutta en toisaalta myöskään kuormitusta siitä, että mitään olisi liikaa. Imin itseeni kaiken kiinnostavan ja valmiuteni ja energiani kaikkeen uuteen tuntui olevan loputon.
Innostus ja kiinnostus uuteen on yhä jäljellä, muisti ja keskittymiskyky ei. Tämä on tragedia, jota käsittelen ehkä koko loppuelämäni.
Pahinta on se, miten vaatija-Sanni saa näistä isossa kuvassa aika merkityksettömistä ongelmista bensaa tankkiinsa.
Mitä sillä on väliä, jos en opi kreikkaa tai muista solmuja (tai kunkin omega-rasvahapon yksilöityjä vaikutuksia, onneksi niistä on olemassa nopeasti tavoitettavat muistiinpanot), kun kuitenkin elämä ja arki sujuu ja olen työ- ja toimintakykyinen?
Ei sillä olekaan väliä. Mutta vaatija-Sanni saa näistä aina voimaa, ja ah miten mielellään hän morkkaa minua siitä, että tällainen ongelma on jäänyt matkamuistoksi uupumuksesta.
Eräänä päivänä seisoin etupurjeen jumittunut skuuttiköysi kädessäni ja kuulin, kuinka mies huutaa taustalla että kerää se nyt herranjestas kasaan, nyt on kiire, ja itse vain tuijotin köyttä jähmettyneenä kuin peura ajovaloihin. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä köydelle pitäisi tehdä, vaikka asia oli päivän selvä.
Sellaisina hetkinä tekisi mieli vain luovuttaa tai ainakin kadota pois siitä hetkestä.
Ja hiipiä kaikessa hiljaisuudessa sellaiseen turvalliseen ympäristöön, jossa hallitsee asiat. Kuten vaikka tavaratalon kosmetiikkaosastolle neuvomaan asiakkaita sopivan seerumin löytämisessä. Sen mä ainakin osaan. Pysyvästi.
Lääke tähän ongelmaan ei ole mikään muu kuin salliminen ja lempeys.
Tämän hetkinen lempeyden tasoni ei selvästikään riitä. Minun täytyy sallia itselleni se, että jotkut asiat ovat nykyään vaikeita omaksua, ja että se voi olla pysyvä tila. Ja että se on ok. Ehkä sallia sekin mahdollisuus, ettei tämä liitykään uupumukseen. Jos en vain enää vanhemmiten opi asioita samalla tavalla kuin nuorempana? Voihan se olla niinkin.
Asioista kuten Kreikassa matkailusta ja veneilystä voi ja saa joka tapauksessa nauttia, vaikkei hallitsisikaan kaikkia niihin liittyviä erityistaitoja. Toivottavasti tunnen näin ensi kesänä, kun minä ja purjeveneen köydet kohtaamme jälleen.
Sain kuulla kesäloman venereissulla jotain hyvin valitettavaa ja perin tyrmistyttävää. Asia resonoi minussa niin henkilökohtaisella kuin yleisellä tasolla ja närkästyin yhtä lailla Sannina kuin suomalaisena sekä kestävän kehityksen arvoja vaalivana, kotimaan upeita virkistysaluekohteita arvostavana luonnossa liikkujana.
Päästessäni ihka ensimmäisiä kertoja purjehtimaan kesällä 2020, yksi mieleenpainuvimmista ja tunnelmallisimmista kohteista oli Stora Halsön saari Inkoon saaristossa. Olen omistanut saarelle oman blogipostauksenkin. Päädyimme Stora Halsön saarelle toisen veneilijän vinkistä; paikka on hyvästä sijainnistaan ja hienosta retkisatamastaan huolimatta kuulemma vähän vähemmän tunnettu, ja kuuluu tyyppiin ”tietäjät tietää”.
(Ja onnekkaat he, jotka tietävät. ❤️)
Kun saavuin Stora Halsö’hön ensimmäistä kertaa oli kesäkuun alku ja saimme koko pienen saaren itsellemme – laiturissa ei ollut ainuttakaan toista venettä. Saaren kauneuteen ja taianomaiseen seesteiseen tunnelmaan oli vaikea olla ihastumatta.
Tämän jälkeen olen käynyt saarella lukuisia kertoja. Siitä on kolmen veneilykesäni aikana tullut kuin epävirallinen mökkisaareni, niin omalta se tuntuu. Lukuisissa retki- ja vierasvenesatamissa käyneenä on sanottava, että Stora Halsön tunnelma on aivan ainutlaatuinen.
Yksi tärkeistä tunnelmanluojista on saaren alkuperäinen grillikatos.
Stora Halsö’lle saapuvaa veneilijää tervehtii ensimmäisenä idylliseen sijaintiin pienelle niemenkärjelle rakennettu grillikatos.
Kolmelta sivulta katettu, ikkunallinen grillikatos tarjoaa suojaa tuulelta sekä huikean kauniit maisemat merelle.
Stora Halsö’n vakkareiden mukaan grillikatos on kuin saaren epävirallinen tietotoimisto tai "kylän olohuone", jossa uudet tulijat otetaan lämpimästi vastaan ja heille kerrotaan saaren speksit; mistä löytää puuceen, miten kuljetaan saunaan, missä on saaren pieni hiekkaranta jne. Katoksessa on myös saunanvarausvihko.
Tässä viehättävässä grillikatoksessa olen viettänyt monet muistorikkaat hetket. Täällä olen paistanut niin hyvät kuin huonommat vegemakkarat. Täällä olen tutustunut moniin hauskoihin ihmisiin ja kuullut tarinoita meriltä läheltä ja kaukaa. Täällä olen tehnyt työpäivän läppäri sylissä, sateen ropistessa ympärillä kokonaisen päivän.
Täällä istuin, kun sain kuulla perheen koiran vakavasta onnettomuudesta. Ja seuraavana aamuna sain kuulla huojentavat uutiset, jotka saivat minut melkein suutelemaan Stora Halsö’n kallioita. Täällä valokuvaajan sieluni on värissyt toinen toistaan kauniimpien auringonlaskujen äärellä.
Illan hämyisen valon siivilöityessä läpi savun ja hyväntuulisen puheensorinan soljuessa taustalla, olen tuntenut tässä katoksessa voimakkaita kauneuden kokemuksia sekä syvää arvostusta ja kiitollisuutta Suomen luontoa ja maamme tarjoamia ulkoilumahdollisuuksia kohtaan.
Meillä on täällä mahdollisuus nauttia tällaisista paikoista täysin ilmaiseksi.
Tähän saareen ja grillikatokseen tiivistyy paljon siitä, mitä Suomen luonto - ja ystävälliset kanssaliikkujat luonnossa - minulle merkitsee.
Ja nyt: UUVI on päättänyt purkaa Stora Halsö’n rakastetun ja täysin toimivan grillikatoksen – koska se ei sovi saaren uuteen designiin (!).
Mikä UUVI? UUVI on Uudenmaan Virkistysalueiden Yhdistys, joka hallinnoi erilaisia ulkoilukohteita Uudenmaan alueella, niin maissa kuin vesillä. Yhdistyksen toiminta-ajatuksena on ”luoda puitteet hyvinvointia lisääville luonnossa liikkumisen kokemuksille”.
Stora Halsö on yksi UUVin kohteita. Lyhykäisyydessään, UUVI on päättänyt uudistaa Stora Halsö’n palvelurakennetta ja uudistussuunnitelmaan kuuluu mm. alueen rakenteiden yhtenäinen tyyli. Sain kuulla halsölaisilta, että UUVIn kohteisiin halutaan tulevaisuudessa tunnistettava, yhtenäinen design. Tämä tarkoittaa vanhojen, täysin toimivienkin rakenteiden purkamista ja korvaamista uusilla ja moderneilla. Ulkoilukohteiden rakenteet katoksista halkovajoihin saavat saman, arkkitehdin suunnitteleman ulkonäön.
Stora Halsö’n vanha, käyttäjiensä rakastama grillikatos ei sovi design-suunnitelmaan. Vanhan grillikatoksen tilalle ei tulla rakentamaan uutta katosta vaan uudet, tänä kesänä valmistuneet modernit grilli- ja eväskatokset (kuvassa) on sijoitettu kauemmas metsään. Vanhan katoksen tilalle sijoitetaan pöytäryhmä.
Vanhan grillikatoksen purku tulee maksamaan enemmän kuin sen säilyttäminen.
Olin aivan ällikällä lyöty kun kuulin suunnitelmasta.
Stora Halsö'n pitkäaikaisimpiin kävijöihin kuuluva Veikko pitää saaren ystävällisen kokoontumispaikan purkamista äärimmäisen surullisena. Hän on vieraillut saarella 70-luvulta saakka.
KÄYTTÄJIEN MIELIPITEELLÄ JA VETOOMUKSILLA EI MERKITYSTÄ
Stora Halsö’n kävijät kertovat UUVIn kysyneen venekerhojen, kuten Stora Halsö’n huollosta vastaavan Kantvikin Purjehtijoiden mielipidettä uudistuksiin, mutta vastustuksesta huolimatta uudistukset toteutetaan.
Veneseurojen jäsenet ovat kirjoittaneet UUVI:lle vetoomuksia ja perusteluja katoksen säilyttämiseksi ja grillikatoksen käyttäjät ovat jopa lupautuneet talkoovoimin huolehtimaan katoksen huoltomaalauksesta, joka olisi ainoa katoksen vaatima huoltotoimenpide. Ei vaikutusta. Katos puretaan tämän syksyn aikana.
UUVIn hallituksen viimeisessä vastauksessa katoksen purkua perustellaan yhä mm. sillä, että ”uusien rakenteiden yhtenäinen ja kaunis ulkoasu nähdään hyvänä asiana”.
(Sain nähdä tämän sähköpostin.)
Surulliset vakkarit kertovat, etteivät voi käsittää UUVIn päätöstä. En voi minkäkään.
Tätäkö on kestävä kehitys Suomen virkistyskohteissa?
Käyttökelpoista puretaan ja kuntien rahoittaman yhdistyksen varoja käytetään siihen, että saadaan ulkoilukohteeseen 'hieno design'…? - Jota kohteen käyttäjät itse vastustavat…?
'Kaunis ulkoasu'. Mitä epäesteettistä on vanhassa katoksessa..? Ja ennen kaikkea, UUVIn toimintaperiaatteen mukaisesti: luovatko toimivan grillikatoksen purku tai design-halkovajat paremmat puitteet "hyvinvointia lisääville luonnossa liikkumisen kokemuksille?"
Mitä ihmettä nyt oikeasti. Ulkoilukohde vai arkkitehtuurin taidenäyttely?
Jos koette asian omaksenne tai koette minun tavoin närkästystä tämän kaltaisesta päätöksenteosta tai ”kestävästä kehityksestä”, Stora Halsö’n grillikatoksen säilyttämisen puolesta voi laittaa asiallista ja rakentavaa palautetta UUVIlle osoitteeseen uuvi@uuvi.fi
Toivon sydämestäni, että saisin vielä tulevinakin kesinä paistaa vegenakkejani ja ihailla auringonlaskuja Veikon ja kumppaneiden kanssa Stora Halsön vanhassa, hienossa grillikatoksessa.
Mä olen nyt tilannut keittiön. 🙏🏻
Mikä helpotus.
Olen aika lailla toivoton keittiön suunnittelija, eikä tämä tullut varsinaisesti yllätyksenä. Joku toinen nauttii lukemattomien vaihtoehtojen, materiaalien, tyylien ja keittiötoimittajien vertailusta ja jollain toisella on päässä valmiina tarkka ja hiottu visio keittiöstään. Mun kohdalla ei toteudu kumpikaan.
Budjetti on myös seikka, joka varmasti ohjaa monen valintoja ja keittiö haetaan niistä vaihtoehdoista, jotka sopivat omaan budjettiin. Materiaalit ja minkä nimisestä firmasta keittiö saapuu saattavat olla toissijaisia. Minulla ei ole mittavia säästöjä plakkarissa keittiötä varten, mutta keittiön kasaaminen mahdollisimman edullisesti ei ole/ollut ohjaava tekijä.
Kuva: 4 Seppää
Mulla on keittiöön täysin tunnepohjainen suhtautuminen. Haluan ihanan, viihtyisän keittiön. Ja kyllä mä mielellään haluan myös laadukkaan keittiön joka kestää kulutusta ja jonka materiaalit ovat kauniita katsella. Mä käytännössä asun keittiössä silloin kun en tee töitä. Rakastan keittiötä tilana ja rakastan ruoan laittoa. Ruoan äärellä puuhasteleminen on minulle Egeanmeren maisemissa samoilun ohella nautinnollisinta irrottautumista muuten niin suorittavasta elämästäni. Porkkanoiden ja kukkakaalin pilkkominen on lomaa näppikseltä. Aamukahvi kodikkaassa keittiössä on paras tapa aloittaa päivä.
Olen valmis satsaamaan siihen, että saan just mun tunnelmakeittiön.
Ainoa harmi ja hidaste minun ja täydellisen keittiön välillä on se, että en vain ole kodinsuunnittelija-tyyppiä. En innostu materiaalien ja sisustuselementtien maailmasta. Kodin sisustaminen on kuin "välttämätön paha". Sitä on vaikea selittää sellaiselle, jonka sydän sykkii kodin ihanille tiloille ja niiden mahdollisuuksille ja pää pulppuaa sisustusideoita ja somistusratkaisuja. (Mun pää pulppuaa ihonhoitovinkkejä... 😅)
Vaihtoehdot ja valinnat stressaavat ja väsyttävät minua. Ja keittiöön liittyy paljon valintoja. Perehdyttyäni talven ja kevään aikana eri keittiötoimittajiin, -tyyleihin, vanhan keittiön tuunaukseen, ovien maalaukseen ja vaihtoon, työtasomateriaaleihin, välitiloihin, ovimalleihin, vetimiin, tiskialtaisiin ja jääkaappimalleihin olin viikko viikolta ahdistuneempi. "Jos tilaat kaappien rungot Ikealta ja teetät ovet siellä-tai-täällä ja ostat keittiökoneet tuolta voit säästää näin-ja-näin-paljon." Mitä maksaa Puustelli, kuinka paljon halvemmaksi tulee Ikea tai Epoc, entä olisiko Petra-keittiö hyvä ratkaisu siltä väliltä, ja mites olisi Aina-keittiö, siellä on kuulema hyvä laatu.
Mun pää oli poksahtaa kaikkien vaihtoehtojen keskellä. Lopulta yksi asia oli selvää: jos haluaa keittiön edullisesti (muuten kuin valitsemalla Ikea-tyyppisen ratkaisun), on nähtävä todella paljon vaivaa.
Koskaan aiemmin keittiöremonttia tehneenä minulla ei ollut juuri mitään käsitystä keittiöiden hinnoista. Saatoin kyllä arvata, että kyllä tähän kymppitonni varmasti menee ainakin, jos en lähde Ikea-linjalle. Lopulta yllätyin suuresti, miten vähän hintaeroa suurten keittiöfirmojen hinta-arvioilla oli. Ja kyllä, yllätyin siitäkin, että mun kokoinen keittiö tulee todella kalliiksi, jos/kun ei itse pysty tekemään remontin eteen mitään. (Tai ei ota Ikeaa.) Kalleus on tietysti suhteellista, mutta minulle 15 000 alkaa olla jo paljon rahaa.
Sen ohella, että minun on niin vaikea kääntää unelmieni keittiötä konkreettisiksi suunnitelmiksi ja kaappimalleiksi, kaikkein suurin rasite minulle oli kommunikaatio (tai sen puute) sekä tahmea eteneminen eri keittiötoimittajien ja alan urakoitsijoiden kanssa.
Joko kemiat eivät toimineet, firmojen edustajien vapaat ajat jatkuvasti kortilla tai urakoitsijat kieltäytyivät työstä tai eivät vastaa tarjouspyyntöihin. Kaikkein pisimmälle pääsin erään keittiötoimittajan mukavan naisen kanssa, mutta kun emme lopulta millään löytäneet yhteistä sopivaa tapaamisaikaa jolla alulle pantua suunnitelmaa voisi edistää, eikä naista vain meinannut saada kiinni, minulla meni hermo. Oikeasti - keittiötyyppien tapailuun, tarjouspyyntöjen lähettelyyn ja vaihtoehtojen vertailuun saisi kulumaan kokopäivätyön verran aikaa - tai vähintään kokopäiväisesti hermot. Totesin, että minusta ei taida olla tähän.
Niin sitten päädyin tilaamaan keittiöremontin puusepältä, jonka kanssa kommunikaatio toimi heti.
Minulle tulee uniikki käsin tehty puusepän keittiö, ja vaikka se on kalliimpi kuin olin ajatellut keittiöremontista maksavani, sijoitus on varmasti ajan - ja hermojen -säästämisen arvoinen. Lisäksi ajatus siitä, että keittiötilauksellani tuen käsityöammattilaista, on minulle hyvin mieleinen. Arvostan käsityötä todella korkealle, ja on hieno lisäarvo, että keittiötä katsoessani - ja käyttäessäni - tiedän, kuka sen on valmistanut. Ja olen itsekin osallinen keittiöni synnyssä, koska se tehdään vain minulle.
Sain vinkin tamperelaisesta puusepästä maalarilta, joka kävi tapetoimassa olohuoneeni seinän. (Kiitos Hanna..!) "Hän ei ole halvin, mutta uskallan väittää, että paras."
Hintalappu ei tosiaan ole halvin, mutta punnittuani vaihtoehtoja ja miellyttyäni sujuvaan yhteyteen sekä tarjouksen sisältöön (koko keittiö seiniä myöten "avaimet käteen" -periaatteella) rohkaistuin tekemään puusepälle vastatarjouksen. Voisiko urakasta saada hinnanalennusta yhteistyön myötä? Puuseppä tarttui vastatarjoukseeni ja niin syntyivät kaupat. 🤗 Remontti tullaan esittelemään yksityiskohtaisesti blogissani.
Puuseppä on nimeltään Eetu Tingander ja herran verkkosivut löytyvät täältä. Mestaripuuseppä kertoi muotoilleensa ensimmäisiä puujuttujaan jo tenavana. Miestä kuunnellessa ja hänen töitään katsoessa tulee mieleen enemmänkin puutaiteilija kuin huonekalujen valmistaja, jos saatte kiinni erosta. Tämäkin viehättää minua. Taiteilijuutta on minullakin verenperintönä ja erityisesti tunnistan intohimoisen suhtautumisen omaan aiheeseen. Siihen voin todella samaistua. Tunteeseen, että on hienoa luoda jotain itse, ja vielä sellaista, josta on iloa ja hyötyä muillekin.
Mutta tiedättekö mikä tässä projektissa on kaikkein hienointa. Se on vaivattomuus. Kuukausien tahmeuden jälkeen palaset loksahtivat nopeasti kohdalleen puuseppä-Tinganderin kanssa ja olen niin valtavan iloinen, että keittiö on nyt tilattu ja olen askeleen lähempänä omaa keittiötä.
❤️
Remontin alustava suunniteltu toteutus on syyskuussa.
Keittiön oven suussa seisovan möhkö-kaapin tilalle tulee työtaso ja alakaapit.
Mood board "Sannin keittiöstä", jonka annoin puusepälle. Tämän paremmin en osaa ihannekeittiöni henkeä kuvailla, ja annan luottamukseni Tinganderin käsiin.
Kyllä jännittää, millaiseen keittiöön saan syksyllä astua...!
.
P.S. Keittiön väri on yhä päättämättä...! (voiko kenellekään olla valinnat näin vaikeita....)
Viimeinen tavarakasa Maarianhaminan kotini lattialla eilen oli pino Vogue-lehtiä 90-luvun puolesta välistä.
Ne poistuivat asunnosta viimeisenä kanssani kello 22.35.
Keittiön rakas maisema viimeistä kertaa.
Viimeisen illan ohjelmassa oli Silta-TV-sarja Netflixistä.
Eilen aamulla Emmaus kävi hakemassa kaikki asunnon jäljellä olevat huonekalut. Yhtä he eivät huolineet, koska näin pienet sohvat eivät kuulema mene kaupaksi:
Tämän sohvan olen ostanut 23-vuotiaana minun ja sisareni opiskelija-asuntoon Kuopiossa. Sekin on kulkenut kanssani pitkän matkan.
Ilokseni pikku-sohvalle löytyi hyvä ottaja: se menee Ahvenanmaalla asuville Ukrainan pakolaisille.
Kotikatuni on yksi Maarianhaminan keskeisiä katuja. Sen toinen pää päättyy itäiseen vierassatamaan. Toisessa päässä, jossa minä asuin, on kauniita puutaloja.
Tämä katu tulee aina olemaan minulle yksi elämäni kotikatuja. Yhä sen varrella on myös vanha työpaikkani, jossa käydessä on aina tuttu olo. Piipahdin muutama viikko sitten tervehtimässä vanhoja kollegoitani ja toimiston kesätyöntekijä nauroi, että henkilökunnan keittiössä on suolasirotin, jossa teipillä mun nimi. :D Hän tuntee 'Sannin' siitä. (En pysty muistamaan miksi ihmeessä olen joskus vienyt sinne oman suolasirottimen.....)
.
Tiedättekö, mikä on päällimmäinen ajatukseni nyt?
Suuntaan katseeni uuteen tukikohtaan ja alan etsiä kivaa Airbnb-kämppää, johon voisin vastaisuudessa aina majoittua täällä. Ajatus täyttää minut ilolla ja innostuksellakin.
Juuri nyt on vain tosi hyvä olo. Viimeinen kuukausi kului niin kauniissa tunnelmassa, etten olisi voinut parempaa toivoa. Aurinkoisia päiviä, ystäviä vierailuilla, iltakävelyjä satamassa ja Badhusbergetin kallioilla ja leppoisia hetkiä parvekkeeni lämmössä. Ei stressiä muuttolaatikoiden pakkaamisesta, kun kaikki oli jo hoidettu toukokuussa.
Nyt ne laatikot vain odottavat Tampereen kodin eteisessä. 😄 Siinä on sitten puuhaa kun loma alkaa..! ❤️
Mukavaa, kun olette eläneet kanssani tämän viimeisen kuukauden niin blogissa kuin Instagramissa. Vuosien päästä on kivaa lukea nämä taltioinnit ja palata näihin tunnelmiin.
Maisema keittiön ikkunasta Maarianhaminassa tiistaina 14. kesäkuuta 2022. Maisema, jonka äärellä olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni.
En osaa pukea sanoiksi, miten tärkeä maisemasta on minulle tullut. Minusta se on äärettömän kaunis ja ilahduttaa ja rauhoittaa minua aina sitä katsoessani. Talot Maarianhaminassa eivät ole korkeita, ja kolmannessa kerroksessa olet jo kattojen tasalla tai yläpuolella. En aina ole miettinyt tätä seikkaa, mutta ylimmän kerroksen sijainti on varmasti tärkeä osa sitä seesteisyyttä, jota olen täällä niin vahvasti tuntenut.
Kattojen yläpuolella oleminen rauhoittaa ja rentouttaa minua syvästi. Oivalsin tämän viimeistään toipuessani uupumuksesta ja huomatessani, miten korkeat näköalapaikat ja rakennusten ylimmissä kerroksissa olevat kahvilat rauhoittivat minua. Kun katsoo ympäröivää maisemaa yläperspektiivistä tulee olo, että samaan aikaan näkee kaiken ja osallistuu ympäristöön, mutta on "turvassa" - turvassa katutason vilinästä ja joka puolelta tulvivilta ärsykkeiltä. On samalla mukana, mutta samalla ulottumattomissa. Ylhäällä jatkuva ärsykevirta jalostuu suuremmaksi, hallittavissa olevaksi kokonaisuudeksi.
Maarianhaminan kodissa tämä olotila on aina toteutunut, sitä tiedostamattani. En näe ikkunastani pihaa, katua tai ihmisiä. Näen katot, taivaan ja puiden latvoja. Täällä juuri mikään ei kaappaa äkisti huomiotani ja mieli tyyntyy katsellessa hitaasti ohi lipuvien pilvien muotoja tai istuessa isolla parvekkeella auringon lämmittäessä jokaista huokosta.
Vuodet ja vuodenajat ovat vaihtuneet tämän maiseman äärellä.
Kynttilät ovat syttyneet ja sammuneet, pieneen ruokapöytään on katettu niin pastaa ja ruisvoileipää kuin salaatteja ja juustolautasia. Tämän ikkunan äärellä on istuttu meikkaamassa, kirjoittamassa, syömässä ja juomassa. On herätty aamulla töihin, valmisteltu lounaseväät ja harjattu ripsiin maskaraa kilpaa kellon kanssa (ehdin töihin kun lähdin kotoa 8.47..! ☺️)
On parannettu maailmaa yksin, ystävien ja ex-puolison kanssa. On hoidettu koiria, on hoidettu tunteita. On pelätty, on naurettu ja on rakastettu.
Nyt kun istun tässä, en enää tunne haikeutta tai halua takertua. Tunnen vain suurta kiitollisuutta. Olen onnellinen, kun olen saanut viettää tässä kodissa niin monta hyvää vuotta; melkein kolmasosan elämästäni.
Tämä paikka on ollut minulle lahja ja surun sijaan tunnen suurta iloa viettäessäni näitä viimeisiä viikkoja näiden ikkunoiden takana.
Kiitos, koti.
Tässä kolme blogipostausta Maarianhaminan kodistani vuosien varrelta.
2017: Paikoista ja kiintymyksestä
Entä eeppinen, punainen plyysisohvani..? Kotini lämmin sydän.
Se on nyt Tampereella. ❤️ Ja tuo toivottavasti mukanaan ripauksen maarianhaminalaisen kattohuoneiston sielua.
Nopea sunnuntain fiilispostaus. Ystad.
Tällä viikolla toteutui pitkäaikainen haaveeni, kun vierailin Ystadissa Ruotsin Skånessa. Te jotka tunnette komisario Kurt Wallanderin kirjoista, elokuvista tai TV-sarjasta, tiedätte, mistä paikasta on kyse.
Vierailu oli minulle merkittävä useammalla tasolla. Yksi niistä on rehellisen pinnallinen ja liittyy suoraan faniuteen Henning Mankellin kirjoja ja komisario Wallanderia kohtaan. Olen ahminut kaikki Wallander-kirjat ja oopperaa rakastava, terveyttään laiminlyövä ja ihmissuhteissaan kamppaileva keski-ikäinen rikoskomisario on yksi kaikkien aikojen suosikkihahmojani kirjallisuudessa.
Wallander on minulle tuttu kuin ystävä.
Henning Mankellin kirjat sijoittuvat Ystadiin, josta on tullut kirjojen kautta tunnettu turistinähtävyys.
Kaupunki on vierailun arvoinen itsessäänkin, sen hyvin säilynyt keskiaikainen keskusta idyllisine ristikkotaloineen on sievä kuin postikortti ja kaupungin ulkopuolella levittäytyvät kilometrien mittaiset upeat hiekkarannat.
Olin hyvin liikuttunut kun astuin junasta Ystadin asemalla. Kööpenhaminasta on Ystadiin matkaa puolitoista tuntia. (Olen ollut taas tervehtimässä miesystävääni Köpiksessä.)
Hain Ystadin matkailutoimistosta Wallander-kartan ja lähdin kuljeskelemaan kaupungin katuja.
Ah tuossa ovat Stortorget ja komea Santa Mariakyrkan, ja tuolta näyttää Hotell Continental du Sud, jonka ravintolassa Wallander niin usein syö. (Ravintolassa on tänäkin päivänä Wallanderille omistettu pöytä, mutta niin turisti en kehdannut olla, että olisin mennyt hotelliin sisään vain katsomaan pöytää... 😅)
Wallander-kierros tarjosi hauskan tavan ja mielenkiintoisen perspektiivin tutustua Ystadiin, oli sitten kirjasarjan fani tai ei.
Lounaalle päädyin ihan vahingossa elokuvista Sorgfågeln, Försvunnen ja Mordbrännaren tunnettuun ravintola Le Cardinaliin. Yksinkertaista pubiruokaa ja pizzaa tarjoava paikka ei normaalisti olisi ykkösvalintani, mutta epävakaan ja tuulisen sään uuvuttamana ja valtavan nälkäisenä painelin sisään Pyhän Marian kirkon vieressä olevaan ravintolaan vain, koska se sattui olemaan sopivasti juuri siinä. Ruokaa odotellessa bongasin paikan myös Wallander & Ystad -oppaastani.
Oli mielenkiintoista tajuta, että on kaksi Wallander-maailmaa. Minulle Wallander on nimenomaan kirjasarja, ja olen tarkoituksella vältellyt filmatisointeja, koska haluan säilyttää oman päänsisäisen Wallanderini. Elokuva-versiot eivät ole minua koskaan kiinnostaneet, enkä ole rehellisesti edes tajunnut, kuinka suosittuja ne ovat.
Ystadin Wallander-opasta lukiessa ymmärsin, että valtaosa Ystadin Wallander-nähtävyyksistä liittyy nimenomaan elokuviin ja niiden kuvauspaikkoihin. Suuri osa Wallander-turisteista saapuu tänne juuri elokuvien ja TV-sarjan innoittamana. Ei siinä mitään, tietenkään. Oli vain hassua näin pitkän ajan jälkeen oivaltaa, että hyvin monelle Wallander-fanille Wallander onkin ennen kaikkea elokuvahahmo.
Elokuvista ja TV-versioista vain pieni osa pohjautuu alkuperäisiin Wallander-kirjoihin, elokuvista suurimman osan juonet on kirjoitettu vain niitä varten. Se on Wallander-maailma, jota minä en tunne. Kuten Le Cardinal -ravintola, jossa söin lounasta. (Oli muuten oikein hyvän hinta-laatusuhteen paistettu lohifilee kympillä! ☺️)
Mariagatan 10 on Kurt Wallanderin osoite Ystadissa.
Ystadin vierailun toinen ulottuvuus oli aikamatka entiseen Sanniin. Tuntikausiksi kirjoihin hautautuvaan lukutoukka-Sanniin, jonka hartaasti toivon vielä jonain päivänä saavani takaisin.
Valehtelisin jos väittäisin, etteikö tuntunut haikealta katsella Ystadia ja muistella Kurt Wallanderia, joka yhdessä vaiheessa oli minulle niin läheinen. Hätkähdin kun tajusin, että Wallander-ajoistani alkaa olla 18 vuotta. Silti... yhä muistin niin vahvasti katulampun keltaisen valon ikkunan takana Mariagatanilla. Raa'an merituulen Wallanderin kasvoilla hänen kävellessään skånelaisella rannalla. Ystadin poliisilaitoksen käytävien hieman tunkkaisen, tuuletusta kaipaavan tunnelman.
Ja muistin oman käteni kääntämässä reunoistaan käpristyneen pokkarikirjan ohutta sivua jossa oli pientä tekstiä. Miten vaikeaa oli lopettaa ja laskea kirja käsistään. Se ilo, kun taas seuraavan kerran oli aikaa palata Kurt Wallanderin luo ja tarina jatkui.....
Ilo, kun aloitti uuden kirjan ja kohtasi tutun hahmon taas uudestaan. Hej, vännen..!
Wallanderin tarina on päättynyt, mutta onko minun ja Wallanderin..? Tätä mietin seisoessani Mariagatanilla. Viimeistä, vuonna 2009 ilmestynyttä Wallander-sarjan päättävää kirjaa Rauhaton mies en ole lukenut.
Silloin en enää lukenut.
Lukukyvyn menetys.
Se on todellakin suurin henkilökohtainen arjen tragedia minulle ja surullisin asia, joka on seurannut Internetin aikakautta. Uupumiseni aikakautta. Sitä, kun digitaalinen verkko muutti täysin tapani käyttää aikaa.
Olen kirjoittanut aiheesta paljon eikä tämä postaus ole paikka jatkaa aiheesta juuri nyt. Mutta vierailu Ystadissa vei minut hetkeksi aikaan, joka oli ennen. Se oli haikeaa, mutta samalla myös lohdullista.
Kiitos kirjojen ja sen, että olen niin rakastanut lukemista, olin nyt tässä viehättävässä keskiaikaisessa pikkukaupungissa Ruotsin Skånessa.
❤️
Ehkä vielä joskus luen Rauhattoman miehen.
Asunnon tyhjentämisessä raskainta ei ole pakkaaminen vaan luopuminen - ja valinnat. Eritoten valinnat, jotka ovat minulle vastenmielisintä mitä tiedän.
Teen melkein mitä hyvänsä, että minun ei tarvitsisi valita - ja nyt teen hommaa, jossa ei muuta joudukaan kuin valitsemaan.
Kasoittain tavaraa joista vanhimmat yli 20 vuoden takaa. Kaikki käytävä läpi, jokainen tavara otettava käteen, mietittävä, valittava. Mennä vai jäädä?
Olen kirjoittanut blogissa paljon jemmaustaipumuksestani, ja tämä ominaisuuteni näkyy tietysti myös Ahvenanmaan kodissa. Olen vuosien varrella karsinut täällä jo paljon ja kuvittelin, että jäljellä olevat tavarat olisi nopea kammata läpi, mutta totuus oli ihan toinen. Aidosti järkevää Tampereelle mukaan vietävää täällä ei olisi paljon, mutta tunnepitoista ”miten tästä voi luopua” -sälää sitäkin enemmän.
Kellarin häkkivarastossa on laatikoittain tavaraa, josta osa on kulkenut mukanani siitä saakka, kun lähdin lapsuudenkodistani. En enää muistanut, että olin aikoinaan tuonut mukanani mm. kaikki julisteet ja kuvat, joita minulla oli huoneeni seinällä lukioikäisenä..! Tänne ne ovat kulkeneet muuttokuormassa vuonna 2004, ja täällä ne yhä ovat säilössä 18 vuotta myöhemmin…! Apuahh! (Kellastunut H&M-mainosliite jossa A3-kokoinen Johnny Depp, anyone...?)
Tavaran läpikäyminen on ollut raskaampaa kuin kuvittelin. Helpointa olisi, kun ei joutuisi näkemään näitä nuoruuten ja menneisyyteen liittyviä esineitä ollenkaan. Jos joku heittäisi ne pois kaikessa hiljaisuudessa, en muistaisi suurinta osaa niistä koskaan. Eikä tarvitsisi käydä läpi tunteita, joita ne herättävät. Mutta eihän kukaan tee tätä mun puolesta.
Oivalsin, että syy siihen, miksi ikivanhat kännykät, söpöt muovidinosaurukset, teini-iän päiväkirjat ja hassut koulussa askartelemani kuvis-tunnin tuotokset ovat yhä varastossani on siinä, että minun on aina ollut yhtä vaikeaa tehdä päätöstä heittää ne pois. On ollut helpompaa säästää ne kuin tehdä päätös. Siksi ne ovat siirtyneet aina vain uuteen varastoon ja osoitteeseen.
Ja… eipä tämä ole nyt 4-kymppisenä yhtään sen helpompaa.
Miksi mun pitää olla niin ärsyttävän tunteellinen ja kokea, että esineilläkin on suunnilleen tunteet.
Tällaisia tavaroita olen lajitellut viime päivinä:
Sadoittain vanhoja kirjeitä
Vanhoja kosmetiikkapurkkeja; hiuskiinteitä, mousseja, shampoita, hoitoaineita…
Kynsilakkoja
Lakanoita ja pyyhkeitä
Kirjoja, joista monia en ole koskaan lukenut
Kaikenlaista My Little Pony -tavaraa pussilakanoista servetteihin ja käsilaukuista lyijykyniin
Avaamattomia G3 -My Little Pony -pakkauksia (säilytin avaamattomina koska ovat siten arvokkaampia!)
Elektronisten laitteiden käyttöohjeita
Työvaatteita
Korkokantakenkiä (!)
Talvitakkeja – mm. kaksi identtistä toppatakkia eri väreissä, kumpaakin käytetty ehkä pari kertaa
Kertakäyttöastioita (hankittu joskus picniccejä varten)
Aurinkomatkojen 2000-luvun alun esitteitä
Vogue-lehtiä 90-luvulta
Trendi-lehtiä 2000-luvulta
Pieniä koriste-esineitä; keraamisia pöllöjä, kuivattuja kukkia ja tammenterhoja, kuusenkäpyjä…
Valtavat määrät erilaisia kynttilänjalkoja, -alusia ja tuikkukippoja
Taidepostikortteja, joita olen sekä ostanut että vastaanottanut – koristelin näillä yhteen aikaan huoneen seiniä
Matkamuistoja Prahan matkalta vuodelta 1995
Kehystettyjä kuvia entisestä puolisostani
Vanhoja itse tekemiäni valokuvakalentereita
Taskukalentereita vuodesta 2003
Kuitteja tapahtumista ja ostoksista, joilla on ollut jokin tunnemerkitys
Monia tavaroita olen saanut heitettyä pois, kuten 20 vuotta vanhoja pussilakanoita, rikkinäisiä astioita ja vanhoja lehtiä. (Vogueiden kanssa tosin käännyin rappukäytävässä takaisin. Jätin ne vielä odottamaan harkintaa kesäkuuhun. Vanhat muoti- ja kauneuseditorialit ovat jäätävän kiinnostavaa katseltavaa…)
Mutta: yhtä moni tarpeeton mutta muistorikas tavara on siirtynyt jälleen uuteen muuttolaatikkoon jatkaakseen elämäänsä jälleen yhdessä Sannin kodissa.
Koska… mun on yhä vain pakko myöntää tämä: luopuminen ja valinnat voivat olla niin raastavan vaikeita, että niiden nostattamia tunteita välttääkseni raahaan laatikoita mieluummin mukanani. Laatikoita, joita en koskaan avaa, mutta mun ei tarvitse tehdä valintaa.
En ole tästä ylpeä, mutta en vain ole tarpeeksi vahva tähän.
.
Miten te olette ratkaisseet vanhan, muistorikkaan tavaran kohtalon..?
Hehe. Kun ostin asunnon tammikuussa, minulla oli vaikka mitä suunnitelmia sisustuksen ja tilan käytön suhteen. Kuten myös ärsytyksiä ja juttuja, jotka vaivasivat syvästi.
No, kolme ja puoli kuukautta myöhemmin korkealentoiset suunnitelmat ja visiot ovat laantuneet ja "ei-hemmetti-aargh"-jutut feidautuneet no mikäs tässä -tasolle. Onneksi. Helpottaa monella tapaa. ;) Ei sillä, etteikö olisi kiva vihdoin elämässään panostaa sisustukseen, mutta helpottaa kummasti arkea ja olemista kun pakottava tarve johonkin hienoon ja viimeisteltyyn miedontuu sävyisäksi näinkin on ihan hyvä -tunnelmaksi. Ja mitä ärsyttäviin ulottuvuuksiin tulee - no, se nyt on aina positiivista, jos jokin lakkaa ärsyttämästä! ☺️
OLOHUONE
Ensin: "rajaan huoneen kirjahyllyllä tai kevyellä osa-liukuovella ja teen yhteen nurkkaan nukkumasopen ja huoneeseen tulee iso kulmasohva ja ihana katseita vangitseva nojatuoli jonka ylle kaartuu tyylikäs jalkalamppu."
Nyt: "huoneeseen tulee mun vanha sohva Ahvenanmaan asunnosta ja ehkä verhoilen sen jonain päivänä kun on varaa, ja sisustan huoneen pääsääntöisesti viherkasveilla. Mattokin tulee kesällä Ahvenanmaalta. Ei kiirettä nojatuolin kanssa ja mihin ihmeeseen mä olisin saanut nukkumasopin tänne mahtumaan..?"
HUKKANELIÖT KYLPYHUONEEN EDESSÄ
Ensin: "Mikä *mmetin idea arkkitehdillä on ollut jättää kylppärin eteen täysin turha minikäytävä kaappeineen, kun tämän tilan olisi voinut käyttää osaksi kylpyhuonetta? Ei mitään järkeä, ihan älytön ratkaisu, - pitäisiköhän selvittää mitä maksaa liittää tämä pätkä kylppäriin ja siirtää seinää?
Nyt: "No tila kuin tila, samalla laillahan tämä tulee hyödynnettyä tavaran säilytykseen kuin jos tila olisi kylppärin oven toisella puolella. Antaa olla."
ETEINEN
Ensin: "Tähän tulee ilman muuta pitkä liukuovellinen peilikaappi melkein olohuoneeseen asti. Ja se on valmiina talven aikana."
Nyt: "Tähän ei ehkä tule mitään kaappia vaan jätän eteiseen avonaulakon ja teetän naulakon alle säilytyslaatikon joka samalla toimii istuimena. Ja tää toteutuu ehkä ensi vuonna."
KYLPYHUONEEN SUIHKUNURKKAUS
Ensin: "Tähän on mahdollisimman pian saatava jokin ovisysteemi koska en voi sietää suihkuverhoja."
Nyt: "Olkoon verho tuossa toistaiseksi, keskityn suihkuoven mietintään myöhemmin."
Ja pyykkikone:
Ensin: "En halua pyykkikonetta näin ahtaaseen kylppäriin, se tulee keittiöön".
Nyt: "No tuossahan tuo mahtuu ihan hyvin olemaan".
MAKUUHUONE
Ensin: "Vähän liian levottomat ja tummat nuo tapetit, taitaa mennä vaihtoon".
Nyt: "Tykkään näistä tosi paljon! Kiva, että makuuhuoneessa on selvästi eri tyyli ja väri kuin muualla asunnossa!"
Sain muuten vihdoin sängyn..! ☺️ Olen nukkunut lattialla Ikean patjalla viimeiset kolme vuotta ja olin kyllä varautunut ostamaan sängyn uuteen kotiin, mutta sisareni ilmoitti olevansa vaihtamassa sänkyä ja lahjoittavansa mielellään vanhan sängyn ja (Tempur!)-patjat minulle. Nyt ne ovat viimein luonani :)
Seuraavana hankintalistalla (mutta ei korkealla prioriteetilla) ovat päiväpeite ja mahdollisesti mätsäävät pussilakanat. :)
UUSI VALAISIN
Edellisen omistajan jättämä mummo-tyylinen lamppu sai viimein väistyä, ja jaksamatta sen kummemmin miettiä lamppuasioita päädyin ostamaan olohuoneeseen tämän valaisimen Prismasta. :) Eihän tähänkään mennyt kuin 3,5 kuukautta.
Asennus vain ei mennyt ihan nätisti koska - - no, nyt tulee tunnustus: en ole koskaan itse asentanut kattolamppua 🙈🙈🙈 (joo, tiedän!) ja avuksi tullut sisareni mies ei jaksanut alkaa purkaa katossa ollutta koukkukantta. Tämän valaisimen kiinnitys/sokeripalasysteemi olisi kaiketi pitänyt asentaa katossa olevaan koloon. Ehkä opettelen jossain vaiheessa itse kiinnittämään tuon oikein - mutta siihen asti katselen lamppua tuollaisena - tai ostan koukkukanteen asennettavan valaisimen...! 😅
Koska minulla on taipumus kerätä tavaraa sinne, missä on vapaita pintoja tarjolla, päätin, että pidän olohuoneen pinnat minimissä jotta vältän epämääräisen sälän kertymisen. Edes jossain määrin. Olen aina ollut kirjahyllyihminen, ja kirjahyllyttömyys tuntuu tavallaan jopa hävyttömältä. Kyllähän mulla nyt pitäisi olla kirjahylly, kirjailijan tyttärellä...! Mutta tänne ei tule kirjahyllyä. Ainakaan nyt. (Kuka tietää, mikä on tilanne viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.)
Olohuoneen ainoa säilytyskaluste on senkki. Kun kesällä tyhjennän Maarianhaminan asunnon, tuon sieltä tänne sohvan, mattoja ja pikkuisen sohvapöydän. Luulen, että olohuone tulee jonkin aikaa pärjäämään sillä. Kaikki tammikuiset suunnitelmani ovat haihtuneet osin realiteettien (oikeasti: mihin tässä huoneessa saisi nukkumasopen...?) ja osin taloudellisten seikkojen nimissä. Nyt kun must-hankinnat eli ruokapöytä, tuolit ja senkki on hankittu, kohdennan resurssit mieluummin keittiöön. ❤️ Mulle kodin tärkein tila.
Hyvää pääsiäistä Kööpenhaminasta.
Lähdin tänne vähän spontaanisti tervehtimään Kalastajaa, joka on täällä töissä. Matka on jo ehtinyt käynnistää monenlaisia ajatusprosesseja, ja oltuani ensin sitä mieltä, että enhän mä voi tänne lähteä kun en lähtenyt Kreikkaankaan, tuntuu pieni maantieteellinen etäisyys kotiin nyt lopulta ihan hyvältä.
En ole koskaan aikaisemmin elämässäni ostanut kotia, en remontoinut, en tehnyt suuria huonekaluhankintoja enkä ylipäänsä oikeastaan miettinyt, että ostan jotain joka on pysyvää. En tiedä, saatteko kiinni siitä, mitä ajan takaa. Tekemisiäni, tai sanotaan paremmin sijoituksiani on aina leimannut väliaikaisuuden, keveyden ja "kunhan nyt jotain" -henki. Minua ei ole oikeastaan koskaan kiinnostanut laittaa tai säästää rahaa muuhun kuin matkustamiseen. Tämä on totuus, eikä välttämättä millään lailla imarteleva. Matkustus on ollut minulle tärkeintä elämässä niin kauan kuin muistan, olen säästänyt matkustamiseen jo 15-vuotiaana kuukausirahastani. 
Viime vuosina kodin merkitys alkoi kuitenkin muuttua ja vahvistua. Huomasin, että oikeasti kaipaan kunnon kotia ja jotain pysyvää. Paikkaa, johon sitoutuisin ja jonne olisi ihana aina palata. Maarianhaminan koti oli pitkään sellainen, mutta rehellisyyden nimissä, en mä siihen koskaan panostanut. Miksi olisinkaan, kun kyseessä oli vuokra-asunto ja asunto, josta koko ajan tiesin, että en tule siellä täysipäiväisesti enää asumaan muuttaessani Tampereelle. Yhtäkään sisustuselementtiä en ole siellä miettinyt vaan ollut vain iloinen, kun sain työkaverilta ilmaiset tuolit tai löysin Hobby Hallilta edullisen senkin eteiseen. Se toimi siellä.
Mutta tästä on nyt yli 15 vuotta. Yli viisitoista vuotta. Olen muuttunut ja kasvanut, ja nyt halusin viimein oman kodin, jonka laitan sen näköiseksi että viihdyn siellä vaikka loppuelämäni. Se ei tarkoita kalleinta mahdollista vaan se tarkoittaa harkittua. Se tarkoittaa sydämellä valittua.
(Nyt jos joku kysyy, enkö sisustanut mun ja entisen puolisoni kotia, niin vastaus on en, ja tämä pelkästään positiivisella nuotilla. Ex-miehelläni oli paljon tarkemmat visiot kodin sisustuksesta ja itselläni taas ei, joten mä sisustin vain omat meikkinurkkaukseni. ❤️ Tämä sopi meille mainiosti. Paitsi ihan kaikki meikkiratkaisuni eivät sopineet, kuten jo valmiiksi ahtaaseen nurkkaan ängetty Ikean Hemnes-lipasto vain, että mun purnukat mahtui jonnekin säilytykseen... 😆)
Nyt mulla on koti, ja se tuo minulle valtavasti iloa.
Kuitenkin... vaikka kerroin, että aion laittaa ja remontoida kotia todella hitaasti - koska mihin minulla olisi kiire? - asiat ovat kuin varkain päässeet karkaamaan lapasesta.
Kirjoitin jo aiemmin, että keittiön remonttiin liittyvät valinnat ovat ahdistaneet minua aika lailla. Yht'äkkiä tajusin, että olin jostain syystä onnistunut istuttamaan päähäni ajatuksen, että keittiön pitäisi olla valmis kesään mennessä. Ja juuri tämä aikataulu oli alkanut painostaa minua ja nostamaan kiireen tunnetta. Mitä pidemmälle talvi ja kevät etenivät sitä ankarammin sisäinen ääneni nuhteli minua, koska kyllä valintojen piti nyt olla jo valmiina.
Sitten menin vielä varaamaan Kreikan matkan ja soppa kiehui yli.
Pysähdyin. Mitä ihmettä olin tekemässä?
Tajusin yrittäväni mahduttaa samaan pussiin entisen elämäni, jossa saatoin vapaasti matkustaa kun siltä tuntui, sekä uuden elämän kodinomistajuuteen liittyvine vastuineen. Tai vastuineen ja vastuineen, eihän remontointi tai uuden ruokapöydän ostaminen ole kenenkään kodinomistajan velvollisuus, mutta enkö ollut halunnut sitoutua kodin laittamiseen? Kyllä olin.
Tajusin, että olin tehnyt jotain harkitsematonta ja peruin Kreikan matkan. Vedin henkeä. Mitä haluan nyt tehdä? Mitä haluan oikeasti tehdä - ja onko tässä kiire yhtään minnekään? Kiire Kreikkaan - tai uuden keittiön hellan äärelle..?
Kreikan matkan peruuntuminen laittoi liikkeelle tarpeellisen dialogin pääni sisällä, ja se dialogi tuntuu edistyneen ja tervehtyneen täällä Kööpenhaminassa. Vaikka tämäkin matka ahdisti, tunnen nyt, että oli hyvä päätös lähteä. Taloudellisesti matka ei juuri eroa kotona oleilusta, mutta tuntui väärältä lähteä, koska.... no, se keittiö.
Nyt kun olen saanut konkreettista etäisyyttä kodin asioihin mieli on selvästi rauhoittunut ja jotkin ajatukset kirkastuneet. Ensinnäkin... vaikka minulla on nyt koti jota rakennan, ei se poista syvää rakkauttani matkustukseen. Eikä siinä ole mitään väärää. Olisinko muka huonompi kodinomistaja, jos tykkään matkustaa? Mun syyllistäjä-puoli ilmeisesti yritti viestittää jotain tämän suuntaista. Se taas on totta, että en voi samaan aikaan remontoida ja matkustaa entiseen tapaan. Näitä ei voi yhdistää.
Lopulta kaikessa on tietysti kyse priorisoinnista. Mikä on tärkeää ja millaiset asiat tuovat iloa ja hyvää elämän laatua. Kodikas, just mun näköinen keittiö on minulle todellakin tärkeä asia, mutta miksi se pitäisi väkisin juntata valmiiksi tietyssä aikataulussa ja juuri nyt, jos oikeanlainen keittiö ei ole vielä edes löytynyt? Puhumattakaan siitä, oliko minulla rahaa toteuttaa keittiöremontti heti puolen vuoden sisällä asunnon ostosta..? Oikeasti vähän naurattaa tämä oivallus - mun pää oli vain päättänyt, että remontti tehdään ennen kesää *rkele, ilman että olin perusteellisesti selvittänyt, mitä uusi keittiö ylipäänsä maksaa. (Ja sehän maksaa paljon enemmän mihin olin varautunut.)
No, lainaa voi ottaa lisää, mutta ehkä olennaisempi kysymys on: pitääkö sun tehdä tämä just nyt? Ja sitten luopua muista sinulle tärkeistä ja iloa tuovista asioista kuten matkoista ja vaikka siitä, että voit ostaa ruokakaupasta joka viikko tuoreita vihanneksia ja kalaa?
Vastaus on, että ei mun tarvitse, ja kyllä mä olen ollut kiirehtimässä keittiön kanssa vailla mitään järkevää perustelua. (Vai oliko perustelu vain se, että en jaksa enää tiskata käsin..? 😂)
Kun ostin asunnon, minusta tuntui, että keittiö on niin hirveä, että haluan remontoida sen mahdollisimman pian. Tämä oli mun vilpitön tunne, keittiö oli kamala. Mutta nyt mä olen tottunut siihen. Ei se mikään ihannekeittiö edelleenkään ole, mutta se on ihan toimiva keittiö jossa ruoat valmistuvat ja kahvit keittyvät.
Nyt mä vedän henkeä ja suostun siihen, että ei ole kiire. Ja siihen, että mun koti ei katoa mihinkään eikä ole yhtään sen vähemmän tärkeä, vaikka välillä matkustan Kööpenhaminaan tai vaikka sitten Kreikkaan.
Lyhyesti Kööpenhaminasta...
Täällä on tosi kylmää - olisi pitänyt muistaa edellisestä kevätvisiitistä.
Tanska on kallis maa, mutta elintarvikkeet onneksi jopa edullisempia kuin Suomessa.
Olen ollut täällä elämäni aikana ehkä seitsemän kertaa ja tykkään kaupungista tosi paljon.
Sain lainaksi pyörän ja huristelen joka päivä tutustumaan johonkin uuteen kaupunginosaan.
Kalastaja on täällä töissä useammankin pätkän tänä vuonna joten voi olla, että pyrähtelen Köpikseen vielä kesällä ja syksylläkin.
(Kuka on Kalastaja? Hän on mun miesystävä.)
