Mun kotona on startannut joulu ❤️🎄
Vihdoin mulla on ikioma joulumaa.
Ja iso kuusi! 🥰
Itse asiassa... mulla on olohuoneessa kolmekin kuusta. Vain yksi niistä on aito, eikä se ole tuo iso.
Tässä kävi niin, että tunsin todella haluavani pystyttää kuusen jo nyt - ja samalla minussa oli alkanut kyteä pienoinen joulunvalmistelustressi. Tämä on ensimmäinen kerta, kun emännöin joulua, ja ehkäpä tässä alkoi jonkinlainen suorituspaine poreilla mielen perukoilla. Suorituspaineita tai ei, valmisteluihin vaikuttaa myös se, että olen poissa kotoa viikon ennen jouluaattoa. Joulukuusen, tuon joulun tärkeimmän tunnelmaelementin, hankinnan jättäminen aatonaattoon tuntui oikeasti aika stressaavalta. Minulla ei ole rutiinia kuusenhankinnassa Tampereella, enkä halua missään tapauksessa ottaa riskiä, että kunnon kuusi jäisi saamatta.
Niinpä mielessä alkoi vakavasti kyteä muovikuusivaihtoehto, vaikka se on aina ollut vastoin kaikkia periaatteitani. Kuusen tulee olla aito - ja täytyyhän joulukodissa tuoksua havupuu..!
Ratkaisun toi kohtaaminen vanhan personal trainerini kanssa. Pysähdyimme vaihtamaan kuulumisia salilla, ja puheeksi tulivat joulukuuset. Pt:ni Marisa kertoi hänelläkin olevan muovikuusi, mutta sen seuraksi ostetaan aina aitoja kuusen oksia tai ruukkukuusi tuomaan kaivattua aitoutta ja havun tuoksua.
No mutta...! Tuohan kuulostaa toimivalta...!
Lähdin kartoittamaan, mistä löytyisi mahdollisimman aidon näköisiä muovikuusia. Hinta-laadultaan paras löytyi lopulta Bauhausista (kilpailevan liikkeen myyjän vinkistä..!! Siinä voi sanoa olevan joulumieltä! ❤️👏), ja samalla reissulla bongasin myös mittavan valikoiman erilaisia ruukkukuusia. (Bauhaus on mitä ilmeisimmin joulukuusi-entusiastien luvattu maa... Asioita, joita opin vasta nyt. Aidot kuuset tulevat myyntiin Bauhausiin jo marraskuun puolella.)
Pian kuusiyhdistelmäni oli sinetöity: ostin 240 cm korkean Lappi-nimisen muovikuusen ja metrin korkuisen kaukaasianpihtan ruukussa.
Pullea ja tuuhea kaukaasianpihta on NIIN söpö! 😍 Ja siinä on mieto, miellyttävä havun tuoksu.
Ruukkukuusi on mitä oivallisin valinta kotiin, jossa kuusta ei pääse kastelemaan joka päivä. Ruukkukuusen myötä pystyn nauttimaan oikeasta kuusesta jo nyt, vaikka en pääse viikkoon kastelemaan kuusta.
Kolmas kuusi on pieni valkoinen koristekuusi Prismasta. Tykkään tästäkin. 💕
Heti kun sain kuuset pystyyn ja valot päälle, minuun laskeutui aivan erityinen rauha. Nyt tuntuu joululta! Olen ollut täällä suunnilleen silmät kosteina joka ilta, kotona on juuri se tunnelma, jota toivoin.
Joulun tunnelmassa on jotain aivan taianomaisen rauhoittavaa ja tyynnyttävää. Ehkä joulun tunnelma vie lapsuuteen, jonka viattomassa ajassa on jotain sellaista tyyneyttä ja keveyttä, mikä ei enää koskaan samalla lailla toteudu ihmisen kasvettua aikuiseksi. Aikuisen vastuineen ja velvollisuuksineen.
Kerran vuodessa koittavat hetket kuusen valojen tuikkeessa ja joulutähtien ja -pallojen kimalluksessa ovat hartaasti odotettuja. Minulle vuoden tärkein juhla. ❤️ Joulu ei ole yhtään menettänyt hohtoaan vuosien saatossa, päin vastoin.
Yhden koristeen olen jo laittanut kuuseen, ja se on tietysti pöllö.
Varsinainen koristelu saa odottaa aattoon, siitä perinteestä päätin pitää vielä kiinni. Näin perheenjäseniäkin pääsee mukaan koristelemaan. 🙂
Koska olemme aina viettäneet joulua lapsuudenkodissa samalla porukalla, meille on muodostunut hyvin vahva perinne siitä, kuinka joulu vietetään. Aattona on oma aikataulu, joka toteutuu vuodesta toiseen samanlaisena. Kuusi koristellaan porukalla aamulla, viimeistään sen jälkeen, kun Lumiukko on tullut TV:stä. ☺️ (Lumiukkokin kuuluu tietysti aina katsoa porukalla, ja tuntuu, että joka joulu se itkettää yhä vain enemmän...)
Myönnän, että muovikuusen hankinta askarrutti ja suorastaan vaivasi minua. Se tuntui väärältä - senkin jälkeen, kun olin päätöksen tehnyt. Muovikuusi voi olla kaunis, mutta aina se on omalla tavallaan hengetön aitoon kuuseen verrattuna.
Kun saavuin ison kuusilaatikon kanssa kotiin Bauhausista mua hetken aikaa pelotti avata laatikko. Entä jos kadun koko hommaa. Entä jos kuusi näyttää ihan hirveältä, ja joulu menee pilalle sen takia.
(Kuusen pystyttäminen muuten olikin operaatio, johon en ollut varautunut... herranjestas mikä homma on avata kaikki supussa olevat oksat ja havut..! Kukaan ei ole kertonut, että muovikuuseen liittyy tällainen availu...! Kuusen saattaminen lopulliseen pörheään olomuotoonsa vei kolme päivää - en vain jaksanut sitä oksien vääntelyä ja taittelua pitkään kerrallaan.... Sormiin alkoi melkein koskea!)
Kun kuusi lopulta oli pystyssä ja pörhistetty, mua ei kaduttanut.
Tykkään tästä kuusesta. Se näyttää oikein nätiltä, jopa kauniimmalta kuin olin odottanut. Ja riittävän aidolta, vaikkei tietenkään mene aidosta. Mikä tärkeintä - se toi oikean joulun tunnelman.
(Aina kun lähestyn oksia, kuitenkin odotan tuntevani kuusen tuoksun.... Se on ainoa kummallisuus. En meinaa tottua siihen, että kuusi ei tuoksu.)
Nyt kaikki on koristeita vaille valmista joulun viettoon. ❤️ Jouluruoatkin olen tilannut pitopalvelusta. Löysin Instagramin ystävällisten tietäjien avulla paikan, mistä tilata vegaanisetkin jouluruoat, ja nyt on myös vegaanivieraiden murkinat varmistettu. (Papu ja Pata, tiedoksi, jos joku muukin Tamperella etsii vegaanista jouluruokaa.)
On tyytyväinen ja iloinen olo.
Paitsi että... juuri nyt en todellakaan halua ajatella sitä hetkeä, kun kuusi täytyy pakata takaisin laatikkoonsa joulun jälkeen..... 😄
Huomenna se avautuu:
Karkkipäivän Eläinystävät-aiheinen joulukalenteri.
Kalenterin myötä haluan tuoda lukijoiden päiviin ja vuoden pimeimpään aikaan hymyä ja lämpöä. Ystävyys on arvokas asia, ja eläinystävä on monelle yhtä tärkeä ystävä kuin ihminenkin. Jopa tärkeämpi.
Minulle oli ihana joululahja jo lukea lähettämiänne tarinoita. Osa tarinoista oli lyhyitä kuvauksia lemmikin persoonasta, osa pitkiä kertomuksia koskettavine historioineen. Osa ystävistä on jo enkeliystäviä. Sanojen lukumäärään katsomatta jokainen tarina kertoi riveillä tai rivien välissä ystävän merkityksestä ja tärkeydestä kirjoittajan elämässä. Kyllä siinä silmäkin kostui useaan kertaan näitä lukiessa.
Kalenteriin osallistui lähes 30 eläinystävää, ja kaikki pääsevät mukaan. ❤️
Kiitos kaikille osallistuneille. Toivotan lukijoille hyvää joulukuuta ja iloa tämän vuoden joulukalenterin parissa, kuului joulunvietto suunnitelmiisi tai ei.
Sanni
Olin eilen illalla kävelyllä, ja hämärän keskellä lämpöisinä hehkuvat, valaistut ikkunat saivat minut yhtäkkiä muistamaan kuvantarkasti vuosi sitten blogiin kirjoittamani kirjoituksen.
Hyvänen aika, siitä on vuosi. Tuota kirjoitusta kirjoittaessa olo oli hyvin kaukana siitä, että minulla realistisesti olisi lähitulevaisuudessa oma koti. Voin saavuttaa tuon tunteen yhä helposti. Ja sitten - vain kahta kuukautta myöhemmin; minulla oli koti! ❤️
Pysähdyin kävelyllä miettimään kaikkia tuntemuksia, joita vielä vuosi sitten kävin tähän aikaan läpi. Juuri joulu - ja jostain syystä erityisen vahvasti kotien valaistut ikkunat - saavat minut tunteelliseksi liittyen kotiin ja kuulumiseen. To belong. Ikkunoissa on minulle vahvaa symboliikkaa. Niiden takana on erilaisia koteja, tarinoita ja ihmisiä. Pieniä universumeja historioineen. Tietysti joidenkin ikkunoiden takana on vain tila, jossa joku asuu, mutta joka ei hänellekään ole koti. Kuitenkin, ennen kaikkea.... hämärässä loistava ikkuna on minulle aina yhteenkuuluvuuden symboli. Näen sen takana paikan, johon siellä olevat ihmiset kuuluvat - yksin tai yhdessä.
Tuota kuuluvuutta olen kaivannut.
Nyt minullakin on oma ikkuna.
Joskus tekisi mieli jättää valot päälle ja mennä ulos kadulle vain nähdäkseni mun valaistun ikkunan. 🥰
Kun ostin tämän asunnon, se tuntui heti mun kodilta. Vaikka täällä oli ne karmeat juuttikangastapetit ja oranssinkeltainen keittiö, tämä tuntui kotoisalta ja mun paikalta. Näin itseni heti täällä.
Myynti-ilmoituksen kuvissa kämppä oli karun näköinen pitkine hämärine eteisineen ja olohuonetta rajaavine haitariovineen. (Siitä keittiöstä puhumattakaan.) Katselin myynti-ilmoitusta yli viikon. Kaksikin. Hyvä sijainti, mutta on kyllä karun näköinen, ja iso remontti edessä. Ei kukaan muukaan tuota näköjään halua ostaa kun on ollut niin pitkään myynnissä.
Juuri ennen joululomalle lähtöä minulle tuli kuitenkin tunne, että kämppä täytyy edes käydä katsomassa.
Kun kiinteistönvälittäjä avasi oven ja astuin sisään asuntoon, tunsin heti, että täällä mä viihtyisin. Asunnossa oli hyvin erilainen tunnelma kuin kuvissa. Siellä oli hyvää energiaa. Jotenkin taisin heti ihastua asuntoon vastoin kaikkia odotuksiani.
Tunne oli niin vahva, että lähdin joulun viettoon sydän pamppaillen. Teenkö tarjouksen, teenkö tarjouksen.... jaksanko mä sitä remonttia...?
Lopulta tein tarjouksen. 12. tammikuuta sain avaimet käteen ja viittä päivää myöhemmin kannoin ensimmäiset huonekalut asuntoon.
.
Silloin muistan miettineeni - ja varmaan kirjoitin tänne blogiinkin, että seuraavana jouluna mulla on vihdoin oma iso joulukuusi. Hullua kyllä, se oli oikeasti ensimmäisiä asioita, joista aloin haaveilla uudessa kodissa. Meillä ei ex-puolison kanssa koskaan ollut joulukuusta, koska se ei mahtunut meidän asuntoon. (Eikä puolisoni olisi sellaista sinne halunnutkaan, olimme hyvin erilaiset joulun viettäjät.) Olen aina mielessäni toivonut ja odottanut, että tulee se hetki, kun voin pystyttää oman kuusen.
Nyt edessä on viimein se joulu!
Kaiken lisäksi - tulossa on ensimmäistä kertaa joulu Tampereella! Perhejoulu vietetään tänä vuonna minun luonani. ☺️
Kieltämättä tämä tuntuu myös oudolta, koska olen koko 43-vuotiaan elämäni aikana viettänyt tasan yhden joulun jossain muualla kuin lapsuudenkodissani Kuopiossa. Perinne on ollut todella vahva, enkä oikeastaan ennen tätä vuotta olisi voinut kuvitellakaan viettäväni joulua muualla. Joulun on kuulunut olla lapsuudenkodissa.
(Tiedostan, että tämä on hieman erikoista ja minun puoleltani perinteestä kiinni pito paikoin jopa itsekästä.)
Nyt tunne on erilainen. Sisareni ehdottaessa joulua Tampereella, se tuntui yhtäkkiä aika luonnolliselta.
Olen irrottanut otteeni monista asioista tänä vuonna, ja ylipäänsä vuosi on tuntunut vedenjakajalta. Olen luopunut Ahvenanmaan kodistani. Jouduin jättämään hyvästit koirille. Nämä yhdessä ovat tavallaan pakottaneet minussa liikkeelle sisäisiä muutoksia, joiden aika on ollut jo pitkään. Kaikki ei ole pysyvää, eikä niin ole tarkoituskaan. Ja - huomasin, että en mä edes muserru kaikkiin menetyksiin. Asiat, joita olen pelännyt syvästi, ovat tulleet luokseni, ja mä selvisin. Vaikka haikeana, mutta en kasaan murtuneena.
Nyt on sellainen olo, että olen valmis ottamaan vastaan uusia perinteitä. Vanhat kivijalat ovat tavallaan hajonneet, ja tehneet tilaa uudelle.
Mikä olisikaan parempi tapa sinetöidä ensimmäinen vuosi omassa kodissa, kuin koota sinne koko perhe yhteen viettämään tätä (mulle niin) merkityksellistä juhla-aikaa. Ajatus siitä, että saan kattaa pöydän - ja tuoda extratuoleja ympärille - ja lämmittää lanttulaatikkoa mun keittiössä, tekee mut jo nyt hurjan iloiseksi..!
On aika aloittaa uusi luku.
.
❤️
P.S. Eläinystävät-joulukalenteriini mahtuu vielä eläinystäviä..! 🥰 Osallistu lemmikkisi tai muun eläinystäväsi kanssa Karkkipäivän hyvän mielen joulukalenteriin, jossa jokaisessa luukussa esittäytyy jollekulle tärkeä eläin.
Lähetä kuva eläinystävästäsi sähköpostilla osoitteeseen karkkipaiva (at) hotmail.com ja kerro ystäväsi tarina, lyhyesti tai pitkästi, ihan kuinka itse haluat. Lisätietoa joulukalenterista täällä.
Joulukuu lähestyy, ja sen mukana aika Karkkipäivän perinteiselle joulukalenterille.
Sain idean, joka lämmittää erityisesti tänä vuonna. Haluaisin tehdä joulukalenterin eläinystävä-teemalla.
Jos ajatus resonoi, lähetä minulle sähköpostiin kuva eläinystävästäsi ja lyhyt - tai halutessasi pidempikin 💕 - kuvaus ystävästäsi ja mitä hän sinulle merkitsee. Kuvan laadulla ei ole väliä, vaan se voi olla millainen vain, vaikka tärähtänyt kännykkä-räpsy. (Kuten yllä oleva äsken otettu pikselimössöinen snapshot!)
Kalenterin luukuista avautuu joulukuun aikana tarinoita meidän nelijalkaisista, eväkkäistä tai siivekkäistä ystävistä. Tämä olisi ainakin toiveeni, ja olisi ihana saada kerättyä 24 kuvaa ja tarinaa, jotka tuovat iloa vuoden pimeimpään aikaan. Jos kuvia tulee enemmän, jaan niitä enemmän! :)
Kuvat ja tarinat voi lähettää osoitteeseen karkkipaiva (at) hotmail.com
Voit esiintyä eläinystäväsi rinnalla anonyymina tai nimelläsi. Kuvia voi lähettää koko marraskuun ajan.
Kehystin eilen uudet taulut olohuoneeseeni.
Olen pitkään miettinyt, laittaisinko olohuoneeseen Kreikka-aiheisia vai koira-aiheisia tauluja, ja nyt valinta tuntui selvältä.
Tänään tulee kaksi viikko Totin poismenosta, Viivin lähdöstä pian viisi viikkoa. Ikävä on valtava, ja olen saanut paljon lohtua vanhojen kuvien katselusta. Kun sain nämä taulut eilen esille, minuun laskeutui aivan erityinen rauhan tunne. Tuli hyvä olo.
Olen tuntenut haikeaa levottomuutta kodissa, josta jotain puuttuu. Ei ainoastaan tassujen ääni parketilla, tuhina ja lämmin unikaveri peiton alla, vaan myös koirien energia on poissa. Kotini on tyhjä niistä. Tyhjyys ei liity vain fyysiseen olinpaikkaan, olivathan koirat paljon myös toisen sisareni luona Helsingissä. Minulla oli silloinkin niiden energia. Nyt tunne on aivan erilainen.
Näiden kauniiden kuvien myötä sain Totin ja Viivin hengen tavallaan luokseni. Ovathan ne aina luonani muistojen ja yhdessä elettyjen vuosien kautta, mutta nämä kauniisti ystävysten persoonallisuuden vangitsevat muotokuvat välittävät lämpöä ja lohtua tavalla, jota vain kuva voi tuoda. Valokuva vangitsee eletyn hetken, ja taidokas valokuva vangitsee myös jotain kohteensa olemuksesta ja persoonallisuudesta.
Nämä upeat kuvat tilasin kaksi vuotta sitten valokuvaaja Satu Nyströmiltä, jonka eläinmuotokuvat olivat tehneet minuun vaikutuksen. Lokakuisena päivänä kaksi vuotta sitten Satu ikuisti meidän koirat ihaniin kuviin. Olen näistä kuvista hyvin onnellinen.
Koirat ehtivät 15 vuoden aikana olla mukana niin monessa. Koska kuvaan todella paljon, minulla on koirista sadoittain kuvia. Minkä tahansa kuvakansion avaan, ennen pitkää Totti ja Viivi tulevat vastaan. ❤️ Olen katsellut erityisen paljon kuvia yhteisiltä luontoretkiltämme, koska luonto on niin rauhoittava elementti. Näistä kuvista olen saanut eniten lohtua.
Koirat rakastivat luontoa, aivan erityisesti Viivi, joka ei koskaan saanut tarpeekseen metsäpoluista. Viimeisinä vuosinaan siitä tuli myös ansioitunut marjastaja, ja saadessaan vainun mustikoista tai vadelmista Viiviä ei pidätellyt mikään. ☺️ Se todellakin ahmi marjoja! Totti ei voinut tätä käsittää, eikä koskaan päässyt perille marjojen hienoudesta.
Sanni ja Viivi erätulilla Lapissa.
Totti ei ollut ihan yhtä energinen patikoija kuin Viivi, ja joskus se pääsi matkustamaan pussikyytiin. ☺️
Sanni ja Totti Seitsemisen kansallispuistossa huhtikuussa 2013.
Tauolla pitkän vaelluspäivän jälkeen. Tämä taisi olla se retki, jolloin Totti vahingossa loikkasi suoraan lehtien peittämään kuralammikkoon! Se vajosi siihen vatsaa myöten. Se hämmennyksen hetki ja epäuskon ilme Totin silmissä..! 😅 "Tässähän piti olla maata, mitä just tapahtui..?!"
En muista koskaan nähneeni Tottia yhtä järkyttyneenä (ja nolona), mutta ihmisystävien pestyä ja kuivattua urhean eräkoiran, se oli illalla nuotion lämmössä jo unohtanut välikohtauksen. ❤️
Ikuisilla metsäpoluilla yhdessä.
⭐️
Muuten. Yle Puheen Havaintoja Ihmisestä -ohjelmassa oli hiljattain koskettava jakso ihmisten ja eläinystävien välisestä suhteesta. Jaksossa puhutaan myös lemmikin menetyksestä ja koiranomistajat jakavat kokemuksia surusta ja sen käsittelystä. Todella ajankohtainen jakso ja sitä kuunnellessa minusta tuntui, kuin siellä puhuttaisiin juuri minulle. Siellä sanoitettiin asioita, joita itsekin olen viime viikkoina miettinyt.
Jakson nimi on Ihminen on muiden lajien varassa. Sen voi kuunnella täällä.
"Tuleen tuijottaminen rentouttaa, mutta sama fiilis tulee, kun katsoo nukkuvaa koiraa. Ihminen on tehnyt sitäkin jo 30 000 vuotta."
Taulut tullaan syksyn aikana asettamaan tauluhyllylle sohvan yläpuolelle.
En löytänyt valmiina tarpeeksi pitkää tauluhyllyä, joten päädyin tilaamaan senkin puusepältä. 🙏🏻
It's on..!
Ysäripyökille sanottiin eilen hyvästit, kun remonttitiimi saapui purkamaan vanhan keittiön.
Näyttää tällä hetkellä aika paljon paremmalta, jopa ilman kalusteita..! :D
Rumien paneelien irrotus sorkkaraudalla tuotti aivan erityistä tyydytystä. 👏
Siitä saakka kun sain avaimet tähän kotiin, olen odottanut tätä hetkeä. Vaikka vanhanaikaisuus ei häiritse minua (ehkä jopa päin vastoin), enkä hae kotiini modernia ilmettä, tämä nimenomainen keittiö ihan sattui silmiini. Moniin asioihin tottuu, mutta tähän en tottunut. Keittiö oli minusta ihan kamala. Kyseessä oli muuten 90-luvun alun Puustelli-keittiö. Puuseppäni mukaan jopa suhteellisen laadukkaasti toteutettu verrattuna tämän päivän laatuun.
Nyt ysärikeittiö on poissa, h-hetki lähenee ja jännitys tiivistyy.
Purkupäivänä keittiöstä paljastui mieleinen yllätys: tiiliseinä. Rustiikkinen tiiliseinä tuli esiin kummankin puretun korkean kaapin takaa, oven vieressä ja ikkunaseinällä.
Rakastan tiiliseiniä..! Niissä on jotain ihanan lohdullista ja lämmintä. Ne jos mitkä luovat kotoisaa tunnelmaa.
Niinpä spontaani ajatukseni oli: tämä täytyy hyödyntää! Miten tän voi hyödyntää..?!
Juttelin asiasta remonttimestarin eli puuseppä Eetu Tinganderin kanssa, ja hän lupasi haudutella ideoita yön yli. Olin kovasti ihastunut näkyyn rustiikkisesta seinästä, mutta se mistä innostuu, ei aina taivu järkevään toteutukseen.
Pyysin puuseppää olemaan asiassa rehellinen ja sanomaan suoraan, voisiko tiiliseinän jättää näkyviin tyylikkäällä ja muuhun keittiöön istuvalla tavalla. Tänä aamuna sain kuulla "tuomion": kyllä, tiiliseinä saadaan hyödynnettyä. 😍 Minulle esiteltiin muutama tapa toteuttaa asia, ja huomenna vahvistuu, millä lailla tiiliseinä-detalji lopulta toteutetaan.
Olen suorastaan lapsellisen innoissani tästä odottamattomasta bonuksesta...! Saan keittiöön ripauksen tiilirakennuksen tunnelmaa...! 😍
Ikkunaseinän tiili jää peittoon siivouskomeron sekä jääkaappi-pakastimen taakse, mutta oven viereinen tiiliseinä hyödynnetään.
Eetu Tingander ohjaa tiimiään keittiötyömaalla.
Olen ollut enemmän kuin tyytyväinen valintaani teettää keittiöni puusepällä.
Kerroin aiemmin, että menetettyäni täysin hermot keittiöfirmojen deittailuun ja tuloksettomaan kirjeenvaihtoon eri urakoitsijoiden kanssa, päädyin pyytämään tarjouksen paikalliselta puusepältä. Olin keittiöön liittyvistä valinnoista, vaihtoehdoista ja hintavertailuista lopulta niin stressaantunut, että suunnilleen lamaannuin. En ole kodinsuunnittelija-tyyppiä ja kuormitun valinnoista, samalla kun kontrollifriikkinä kuitenkin viilaan nippeleitä loputtomiin - tällä pohjalla keittiöremontti osoittautui projektina minulle lähes ylivoimaiseksi ponnistukseksi.
Sain olohuoneeni tapetoineelta maalarilta vinkin puuseppä Eetu Tinganderista, ja palaset loksahtivat paikoilleen. Tiesin, ettei puusepän keittiö ole halvin, mutta sujuvuus on lisäarvo, josta olen valmis maksamaan. Aika ja hermotkin ovat rahaa. Okei, hintalappu oli budjettiini nähden todellakin korkea, mutta puuseppä, minun tavoin nuori yrittäjä hänkin, oli avoin yhteistyöehdotukselleni. Saan urakasta alennusta ja remontti esitellään blogissani. 🙂🙏🏻
Keittiö on asunnon jälkeen kallein sijoitus, mitä olen elämässäni tehnyt, mutta tuntuu jo nyt sen arvoiselta. Eetu Tingander on tosi erilainen toimija kuin minä, ja se on loistavaa. Minä vatvon ja tunteilen, tämä puuseppä tekee, ja onnistui nopeasti suodattamaan mun sekavasta visiosta kaiken olennaisen ja tekemään sen perusteella toimivan ja mun näköisen suunnitelman. Keittiöurakka toteutetaan avaimet käteen -periaatteella, ja palveluun kuuluu, että asiakkaan toive toteutetaan niin vähällä vaivalla asiakkaan puolelta kuin mahdollista. Olisin varmaan halutessani voinut antaa Eetu Tinganderille mun moodboardin, lähteä kuukaudeksi Kreikkaan ja palata valmiiseen keittiöön.
Projekti on todella tuntunut vaivattomalta. Olen itse sekoillut ja säätänyt materiaalien kanssa ja välillä unohtanut jo sovittuja asioita, mutta Tingander-tiimin hermo on kestänyt ja projektia on rautaisella mutta ystävällisellä kädellä luotsattu eteenpäin aikataulussa pysyen. Mun kaltaiselle ikuiselle säätäjälle - joka kysyy Instagramissakin muiden neuvoa kodin valintoihin joka toinen päivä..! 🙈 - tällainen jämpti ja ajatuksiakin ilmeisen hyvin lukeva urakoitsija on ollut kullan arvoinen.
Ensi viikolla selviää, miltä valmis keittiö näyttää, - ja tuntuuko se siltä unelmien keittiöltä, josta olen haaveillut...! On äärimmäisen jännittävää nähdä, miltä kaikki värit, pinnat ja materiaalit lopulta näyttävät yhdessä, livenä, oikeassa ympäristössään.
Urakan on tarkoitus valmistua ensi viikon puoleen väliin mennessä.
Mestaripuuseppä Tinganderin kädenjälkeen voi tutustua yrityksen kotisivulla täällä. Showroom sijaitsee Tampereella, verstas Kangasalla.
Tämän haluan vielä kertoa.
Keittiön sopimussuunnitelmaan on kirjattu yhteistyöpostausten osalta:
"(...), kaikki teksti sinulta, rehellistä palautetta niin hyvässä kuin pahassa, asiakkaan suusta."
Poikkeuksellista nähdä tällaista, kun puhutaan yhteistöistä. Arvostan! 👍 Täältä saa kyllä rehellistä palautetta. :)
Näissä tunnelmissa...!
P.S. Olisi muuten kiva kuulla teidän keittiöremontti-kokemuksia. Miten teidän remontit menivät? Teetittekö keittiön firmalla? Teittekö itse? Miten päädyitte siihen keittiöön, jonka valitsitte? Mitä tekisitte nyt toisin..?
Keskitän ajatuksia ilon lähteisiin.
Kuten valoon, jossa kotini usein kylpee. Ainakin olohuoneeni. ❤️ Etelä-suuntainen iso ikkuna oli jotain, josta iloitsin jo asuntonäytössä. Vaikka en saanut parveketta etelään, sain valoisan olohuoneen.
Iloa tuovat myös kukkapöydät, jotka viimein sain hankittua.
Lennokkaat uuden kodin ensieuforiaan liittyvät pompöösit suunnitelmani fiinistä "design-olohuoneesta" vaihtuivat kevään myötä sannimaisempaan arkisuuteen. Olohuoneeni sisustuksen pääelementiksi muodostuisivat tila, valo ja viherkasvit. Vähän huonekaluja, paljon tilaa sekä luonnon läheisyyttä kasvien kautta. Nämä auttavat tuomaan levollisuutta ja rauhoittamaan pääni sisäistä kimpoilevaa multi-maailmaa ja ajoittaista kaaosta.
Viihdyn kotonani valtavan hyvin. (Ja kyllä, ilahduttaa katsoa kuvia, joissa Tottikin vielä nauttii valosta ja kodin tunnelmasta. ❤️)
Viime viikolla sain viimein vanhan mattoni pesulasta. Sekin ilahduttaa. Olen matto-ihmisiä ja kodin tilat ilman mattoja tuntuvat aina hieman kolkoilta. Tämä matto on ollut minulla toista kymmentä vuotta, ehkä kolmatta kymmentäkin. Se muutti mukanani Kuopiosta Ahvenanmaalle vuonna 2003 ja on viettänyt viime vuotensa Maarianhaminan asunnossani, jossa viimeisin alivuokralainen oli juhlinut maton aikamoiseen kuntoon. Huomasin asian niin myöhään, etten saanut pesulakuluja enää perittyä jo palautetusta takuuvuokrasta. Sain maton pesetettyä vasta nyt.
Nykyinen olohuoneeni kaipaisi kenties isompaa mattoa, mutta toistaiseksi pärjään tällä. Kuten vanhalla sohvallani. :) Sekin on hieman liian pienikokoinen tähän tilaan, mutta sen tunnearvo on kokoaan suurempi, joten se on nyt täällä. Hyvä niin.
Sohva on väriltään punainen ja olen harkinnut sen verhoiluttamista. Verhoilu on kuitenkin niin kallista, että toistaiseksi tyydyn vaaleaan kangaspeittoon. Luulen, että totun tähänkin ratkaisuun, kuten olen tähän mennessä tottunut muihinkin kodin kompromisseihin. :)
Pinkit pöllö-tyynyt eivät nekään ihan edusta sitä harmoniaa ja levollisuutta, jota nyt tavoittelen kodissani. Mutta pöllöt edustavat minua. Lempeässä lapsellisuudessaan ne tekevät huoneesta minun näköiseni.
Kukkajalat ovat Ikean Satsumas-sarjaa. Minusta ne sopivat huoneeseen täydellisesti.
Tykkään kasveistani todella paljon. Elävinä asioina ne tuovat kotiin lämpöä ja kotoisuutta, jota mikään esine ei voi tuoda.
Talvella pilkkomani peikonlehti voi hyvin. Se on nyt kolmessa osassa. Liaanimaisen varren ohjaus tukikeppien avulla ylöspäin ei tunnu suunnalta, josta kasvi hurjasti innostuisi, mutta yhtä kaikki se on jatkanut elämistä ja olemista. Se tuntuu sanovan, "Nojaan sitten tähän jos niin haluat. Mutta en mä ylöspäin aio itsenäisesti lähteä, ettäs tiedät."
Kotiin on saapunut myös toisenlaista valoa.
Olen haaveillut isosta lattiavalaisimesta, joka kurottuisi valaisemaan hämärää ruokailutilaani. Sellainen löytyi BoConceptilta. Kuta-valaisimen juuri ilmestynyt uusi, lämmin vaaleanharmaa sävy on täydellinen.
(Jonain päivänä ehkä jaksan poistaa katosta tuon turhan lampun, joka sijaintinsa suhteen on hyödytön....)
Nyt olohuone ja ruokailutila alkavat olla lopullisessa muodossaan. Haluaisin vielä maton ruokapöydän alle. Ja vaalean, pyöreän peilin tuon mustareunaisen tilalle. Seinille lisää tauluja itseottamistani valokuvista.
Opiskelijakämppään muinoin hankkimani pikkuisen sohvapöydän aion myös maalata vaaleaksi. Täällä on sekaisin uutta ja vanhaa.
Täällä on minusta kodikasta. ❤️
Odotan jo kynttilöiden valaisemia syysiltoja ja erityisesti joulukuuta, kun saan vihdoin ostaa oman, ison joulukuusen. Se tulee olemaan juhlahetki.
Alan olla lähellä uutta keittiötäni. Remontti on sovittu viikolle 37 ja teen viimeisiä valintoja värien ja kodin koneiden suhteen.
Puuseppäni helpotti jälleen kerran valintojen tuskaa tuomalla minulle edellisessä suunnittelupalaverissa joukon kuta kuinkin täydellisesti moodboardiini ja kuvailemaani värimaailmaan ja -tunnelmaan sopivia maalisävyjä. Näin niistä heti, mitkä voisivat olla ne mun keittiön värit.
Haluan keittiööni pehmeän kodikasta "villlasukkatunnelmaa" ja murrettuja beigen, vihreän ja savun sävyjä. Puuseppä oli päässyt tästä täydellisesti jäljille. Ihanaa, kun on ajatuksia lukeva urakoitsija.
Teknoksen Cozy Weekend -sävykokoelmassa on useita vastustamattoman ihania beigen ja greigen sävyjä. Olisin voinut ottaa näistä vaikka kuinka monet, mutta kaksi puhutteli välittömästi: lämpimän harmaa Hygge ja suloisen pehmeä Naku-beige.
Mutta - myös vihreän värin vetovoima on vahvistunut. Jo tammikuussa totesin, että harmaanvihreässä on jokin mystinen tenho, ja nyt tuo tunne on lukittunut päätökseksi: mun keittiön kaapeista tulee vihreät.
Tai - ehkä niistä tulee kaksiväriset. Mietin pitkään Hyggen ja vihreän Happiness'in välillä, ja kun äitini näki sävyvaihtoehdot, hän totesi: mikset ota kumpaakin? Yläkaapit toisella, alakaapit toisella värillä? Ajatus ei ensin miellyttänyt minua, mutta sitten annoin sille mahdollisuuden. Puuseppäkin oli sen kannalla, että vaaleammat yläkaapit toisivat keittiöön raikkautta ja avaruutta. "Vihreä antaa sitten vähän luonnetta ja särmää."
Väreistä tehtiin tietokonemallinnus, ja vaikka nämä nyt eivät ihan vastaa valitsemiani Teknoksen maalisävyjä, näistä voi aistia sävy-yhdistelmän luomaa tunnelmaa.
(Mitä te sanotte...?)
En edelleenkään ole ihan 100% valinnastani. Mutta koska olen niin rakastunut sekä Hyggeen että Happiness'iin, on todennäköistä, että luovun jossittelusta ja otan kaksivärisen keittiön. ❤️
Naku-sävy tulee vastakkaiseen seinään.
Tässä ovat siis keittiöni värit.
Kirjoittelin aiemmin, että viehtymykseni murrettuun vaaleanvihreään tulee varmaankin lempikynsilakkasävystäni. (Sisustuksessa en ole vihreää koskaan käyttänyt.) Tikkurilan Jade (kuvassa oikealla) vastaa lempparilakkani sävyä lähes yksi yhteen. Pitkään olinkin Jaden kannalla keittiön värinä.
Nyt kuitenkin Teknoksen Happiness on vetänyt pidemmän korren. Se on vielä maanläheisempi.
Vaikka lopulta - olisin sitten valinnut kumman tahansa, ero lopputuloksessa tuskin on massiivinen.
Jäljellä on enää välitilan laatan valinta.
Olen pyörinyt viimeisen viikon rautakauppojen laattaosastoilla ja vienyt kotiin näytelaattoja.
Jos olisin rohkea, ottaisin tämän tyyppisen ja värisen laatan. Ihania! (Keskimmäinen laatta näyttää kuvassa keltaisemmalta kuin on, se on oikeasti neutraalimpi savuinen metsänvihreä.)
Mutta en ole niin rohkea, joten olen pitäytynyt vaaleissa laatoissa.
Tässä joukossa oli kolme kovaa finalistia.
Tammi-pala on mukana edustamassa työtason sävymaailmaa, vaikka mun työtasoon tuleva tammi on käsittääkseni vähän vaaleampaa.
Finalistit olivat tässä.
Valkoinen Primus-fasettilaatta, luonnonvalkoinen (Off-White), rustiikkireunainen ja pitkä & kapea Oxford-laatta sekä vaaleanharmaa "greige" Village-laatta.
Ihastuin itse Cellon Village -laatan vaaleanharmaaseen Silver Mist -sävyyn, joka on mukavan neutraali sopiakseen myös mun lämpimän sävyiseen keittiöön.
(No, itse asiassa Happiness luokitellaan Teknoksella viileäksi, mun silmään se ei ole sitä.)
Kysyin mielipidettä Instagramissakin, ja siellä vastaajien valinta osui luonnonvalkoiseen Oxfordiin.
Mä en kuitenkaan lopulta lämmennyt Oxford-laatan hieman epätasaisille reunoille, ja päätin ottaa Cellon Silver Mistin.
Kunnes....
Bongasin netissä Cellon Cottage-linjan luonnonvalkoisen laatan.
Cottage-laatta muistuttaa Villagea ja kummatkin kuuluvat Cellon Vintage-linjaan, Village vain on vähän kiiltävämpi ja Cottagessa on tarjolla kaksi eri laattakokoa, sekä tuo kaunis luonnonvalkoinen sävy. Kuvaston fiiliskuvassa luonnonvalkoinen laatta on vieläpä yhdistetty harmaanvihreisiin alakaappeihin....
Tämäkin näyttä niin kauniilta!
Niinpä jäin vielä arpomaan vaaleanharmaan ja luonnonvalkoisen välillä. K-Raudassa ei ollut Cottage-laatasta kotiin vietävää näytelaattaa, joten tilasin sellaiset.
Hygge-sävy, jonka kotona olin todennut menevän täydellisesti yhteen vaaleanharmaan laatan kanssa (katsokaa ylempänä oleva kuva), näyttikin K-Raudan valoissa sopivan paljon paremmin luonnonvalkoisen kanssa...! 🫢
Voi huokaus näitä valintoja. Puusepän antama laatta-deadline meni jo, mutta mä venytin sen omatoimisesti perjantaihin jolloin näytelaattojen pitäisi tulla K-Rautaan. 🙈
(Ja siis oikeasti: kumpikin sävy on niin nätti ja sopii yhteen keittiön muiden murrettujen kotoilu-sävyjen kanssa, että olisi ihan sama kumman valitsen. Yleisilme on kuitenkin vaalea ja neutraali. Miksi ei voi vain valita....)
Lopuksi. Hana.
Tämä on ainoa kohta, jossa tein esteettisen valinnan käytännöllisyyden ohi.
Jos totta puhutaan, kuvassa etualalla oleva matala hana olisi se, joka toimisi mulle parhaiten. Mulla on tuon kaltainen hana keittiössä tälläkin hetkellä. Pidän siitä, koska raanaosa on matalalla = vesi ei roisku niin paljon kun hanaa käyttää. Mitä korkeammalla raana on, sitä enemmän vesi räiskyy. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti.
Silti valitsin taaempana olevan kaarevamuotoisen hanan. Koska se on esteettisesti kauniimpi. Kaikista tarjolla olevista kaarevamuotoisista valitsin kuitenkin sen, jossa välimatka hanan suusta altaaseen on lyhin.
Saa nähdä, harmittaako ihan vietävästi sitten kun hana on käytössä ja vettä roiskuu.
Enää kolme viikkoa.
Ja sitten ainakin loppuu käsin tiskaus. 🙏🏻
Tänään aamupäivällä rakkain pieni filosofini, tuhiseva energiakenttäni ja loputtoman sitkeä sissimme Viivi-koira siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Ikävän ja suuren surun keskellä tunnen iloa ja kiitollisuutta, että sain olla mukana Viivin viimeisissä päivissä ja hetkissä.
Tätä hetkeä olen pelännyt, tätä hetkeä olen odottanut. Tähän päivään saakka en tiennyt, kestäisinkö olla läsnä kun se tapahtuu. Nyt tiedän, että se oli parasta mitä minulle ja ystävälleni olisin voinut toivoa.
Palasin Tanskasta tietämättä, että yhteinen aikamme oli ihan juuri käytetty loppuun. Kun koiria matkani ajan hoitanut ystävä toi koirat, Viivi kirmasi pihan yli luokseni kuin 10 vuotta nuorempi Viivi konsanaan. Ilahduin niin, kun näin Viivin niin pirteänä. Nämä pienet hetket olivat lahjoja. Halasin Viivin hoitajaa, olin niin onnellinen.
Eilen kävelimme Pyynikille ja Viivi askelsi päämäärätietoisesti kaksi viimeistä korttelia kotiin.
Se on viime päivät ollut tavallista aktiivisempi, seurannut minua asunnossa, tarkkaillut puuhastelujani keittiön ovensuussa ja odottanut, että menemme yhdessä nukkumaan.
15-vuotiaan rouvan askel oli viime vuosina hidastunut, turkki harmaantunut ja rakastettava nenäkkyys loiventunut, mutta tuttu persoonallisuus ja aseistariisuva energia oli yhä siellä. Ja se uskomaton sitkeys. Viivi ei todellakaan aikonut lähteä täältä tuosta vain. Kaksi vuotta sitten se kävi kuoleman porteilla ja totesi, ettei nyt kuitenkaan vielä huvittanut lähteä ja voisihan täällä vielä tuhista, herkutella tienvarsituotteilla, retkeillä metsäpoluilla ja nuolla emäntien ja isäntien ihoa vähän pidempään.
Viivi jäi, toipui ja tuhisi ja rakasti – ja oli rakastettu – vielä kaksi kokonaista vuotta. Se eli täyden elämän ja koki kanssamme Kilpisjärven luontopolut, Hämeenlinnan hiekkarannat, Kuopion toritunnelmat ja Maarianhaminan puistotkin.
Erityisesti Viivi viihtyi luonnossa ja metsässä. Se ei tiennyt parempaa paikkaa kuin Pyynikin polut tai Seitsemisen sammalmättäät. Kaikkein kuvaavin muisto Viivistä on näky pienestä chihuahuasta tomerana vaellusjoukon etunenässä, kaukana muiden edellä. Välillä tuo pieni siluetti pysähtyi polulla ja kääntyi katsomaan perässätulijoita. Kuin sanoen, "Tulkaa jo, mitä te maleksitte! Nyt mennään!"
Viivi oli pikkuinen, ponteva, arvokas ja arvonsa tunteva. Se oli lauman johtaja ja otti tilansa majesteetillisella vaan ei lainkaan ylimielisellä itsevarmuudella. Se rakasti ihmisiä ja tutustui mielellään melkein kaikkiin koiriinkin. Se oli rohkea ja utelias. Se viihtyi yhtä hyvin sylissä kuin omassa tilassaan ympäristöä rauhallisesti tarkkaillen. Mielellään jossain vähän korkeammalla tyynyn tai sohvan päällä, josta se saattoi valita, osallistuuko ympäröiviin tapahtumiin vai tarkkaileeko vain.
Pakkasesta Viivi ei tykännyt, eikä myöskään puisista lankkusilloista. Raot edustivat epämukavuutta ja riskimomentteja pienille tassuille.
Kun Viivin aika viimein koitti, se koitti hetkessä, jolloin kaikkien sen perheen jäsenten oli mahdollista päästä saattamaan Viiviä. Vaikka jouduimme tekemään päätöksen, se päätös mahdollisti kaikkein kauneimman siirtymän Viiville tästä ajasta.
Tiedättekö sen tunteen. Maailman ristiriitaisimman tunteen. Kun itsekkyys ja oikeudenmukaisuus käyvät vielä väsynyttä käsirysyä vaikka itsekkyys tietää, että se häviää. Sen pitää hävitä.
Mutta kun minä rakastan sitä, minulle tulee niin paha mieli, jos se menee pois, en halua vielä kohdata tätä oloa. Oikeus: tee oikein, tee arvokkaasti. Ja lopulta se mikä on oikein voittaa. Mutta aina siinä on pieni hätääntynyt taisto. - Koska olemme ihmisiä, ja ihmisyys on sellaista, että viimeiseen asti yritämme rutistaa rakkaita asioita itseämme vasten ja säilyttää niiden tuoman lämmön, peläten lopullisuutta, peläten menetystä. Peläten sitä, että suru jättää meidät kylmiksi. Vaikkei se lämpö lopulta mihinkään katoa, jos valitsemme rakastaa omistamatta.
Kaikkea ei voi säilyttää ikuisesti, mutta voi rakastaa, vaikka päästäisikin irti.
