Joulukuu lähestyy, ja sen mukana aika Karkkipäivän perinteiselle joulukalenterille.
Sain idean, joka lämmittää erityisesti tänä vuonna. Haluaisin tehdä joulukalenterin eläinystävä-teemalla.
Jos ajatus resonoi, lähetä minulle sähköpostiin kuva eläinystävästäsi ja lyhyt - tai halutessasi pidempikin 💕 - kuvaus ystävästäsi ja mitä hän sinulle merkitsee. Kuvan laadulla ei ole väliä, vaan se voi olla millainen vain, vaikka tärähtänyt kännykkä-räpsy. (Kuten yllä oleva äsken otettu pikselimössöinen snapshot!)
Kalenterin luukuista avautuu joulukuun aikana tarinoita meidän nelijalkaisista, eväkkäistä tai siivekkäistä ystävistä. Tämä olisi ainakin toiveeni, ja olisi ihana saada kerättyä 24 kuvaa ja tarinaa, jotka tuovat iloa vuoden pimeimpään aikaan. Jos kuvia tulee enemmän, jaan niitä enemmän! :)
Kuvat ja tarinat voi lähettää osoitteeseen karkkipaiva (at) hotmail.com
Voit esiintyä eläinystäväsi rinnalla anonyymina tai nimelläsi. Kuvia voi lähettää koko marraskuun ajan.
Kehystin eilen uudet taulut olohuoneeseeni.
Olen pitkään miettinyt, laittaisinko olohuoneeseen Kreikka-aiheisia vai koira-aiheisia tauluja, ja nyt valinta tuntui selvältä.
Tänään tulee kaksi viikko Totin poismenosta, Viivin lähdöstä pian viisi viikkoa. Ikävä on valtava, ja olen saanut paljon lohtua vanhojen kuvien katselusta. Kun sain nämä taulut eilen esille, minuun laskeutui aivan erityinen rauhan tunne. Tuli hyvä olo.
Olen tuntenut haikeaa levottomuutta kodissa, josta jotain puuttuu. Ei ainoastaan tassujen ääni parketilla, tuhina ja lämmin unikaveri peiton alla, vaan myös koirien energia on poissa. Kotini on tyhjä niistä. Tyhjyys ei liity vain fyysiseen olinpaikkaan, olivathan koirat paljon myös toisen sisareni luona Helsingissä. Minulla oli silloinkin niiden energia. Nyt tunne on aivan erilainen.
Näiden kauniiden kuvien myötä sain Totin ja Viivin hengen tavallaan luokseni. Ovathan ne aina luonani muistojen ja yhdessä elettyjen vuosien kautta, mutta nämä kauniisti ystävysten persoonallisuuden vangitsevat muotokuvat välittävät lämpöä ja lohtua tavalla, jota vain kuva voi tuoda. Valokuva vangitsee eletyn hetken, ja taidokas valokuva vangitsee myös jotain kohteensa olemuksesta ja persoonallisuudesta.
Nämä upeat kuvat tilasin kaksi vuotta sitten valokuvaaja Satu Nyströmiltä, jonka eläinmuotokuvat olivat tehneet minuun vaikutuksen. Lokakuisena päivänä kaksi vuotta sitten Satu ikuisti meidän koirat ihaniin kuviin. Olen näistä kuvista hyvin onnellinen.
Koirat ehtivät 15 vuoden aikana olla mukana niin monessa. Koska kuvaan todella paljon, minulla on koirista sadoittain kuvia. Minkä tahansa kuvakansion avaan, ennen pitkää Totti ja Viivi tulevat vastaan. ❤️ Olen katsellut erityisen paljon kuvia yhteisiltä luontoretkiltämme, koska luonto on niin rauhoittava elementti. Näistä kuvista olen saanut eniten lohtua.
Koirat rakastivat luontoa, aivan erityisesti Viivi, joka ei koskaan saanut tarpeekseen metsäpoluista. Viimeisinä vuosinaan siitä tuli myös ansioitunut marjastaja, ja saadessaan vainun mustikoista tai vadelmista Viiviä ei pidätellyt mikään. ☺️ Se todellakin ahmi marjoja! Totti ei voinut tätä käsittää, eikä koskaan päässyt perille marjojen hienoudesta.
Sanni ja Viivi erätulilla Lapissa.
Totti ei ollut ihan yhtä energinen patikoija kuin Viivi, ja joskus se pääsi matkustamaan pussikyytiin. ☺️
Sanni ja Totti Seitsemisen kansallispuistossa huhtikuussa 2013.
Tauolla pitkän vaelluspäivän jälkeen. Tämä taisi olla se retki, jolloin Totti vahingossa loikkasi suoraan lehtien peittämään kuralammikkoon! Se vajosi siihen vatsaa myöten. Se hämmennyksen hetki ja epäuskon ilme Totin silmissä..! 😅 "Tässähän piti olla maata, mitä just tapahtui..?!"
En muista koskaan nähneeni Tottia yhtä järkyttyneenä (ja nolona), mutta ihmisystävien pestyä ja kuivattua urhean eräkoiran, se oli illalla nuotion lämmössä jo unohtanut välikohtauksen. ❤️
Ikuisilla metsäpoluilla yhdessä.
⭐️
Muuten. Yle Puheen Havaintoja Ihmisestä -ohjelmassa oli hiljattain koskettava jakso ihmisten ja eläinystävien välisestä suhteesta. Jaksossa puhutaan myös lemmikin menetyksestä ja koiranomistajat jakavat kokemuksia surusta ja sen käsittelystä. Todella ajankohtainen jakso ja sitä kuunnellessa minusta tuntui, kuin siellä puhuttaisiin juuri minulle. Siellä sanoitettiin asioita, joita itsekin olen viime viikkoina miettinyt.
Jakson nimi on Ihminen on muiden lajien varassa. Sen voi kuunnella täällä.
"Tuleen tuijottaminen rentouttaa, mutta sama fiilis tulee, kun katsoo nukkuvaa koiraa. Ihminen on tehnyt sitäkin jo 30 000 vuotta."
Taulut tullaan syksyn aikana asettamaan tauluhyllylle sohvan yläpuolelle.
En löytänyt valmiina tarpeeksi pitkää tauluhyllyä, joten päädyin tilaamaan senkin puusepältä. 🙏🏻
It's on..!
Ysäripyökille sanottiin eilen hyvästit, kun remonttitiimi saapui purkamaan vanhan keittiön.
Näyttää tällä hetkellä aika paljon paremmalta, jopa ilman kalusteita..! :D
Rumien paneelien irrotus sorkkaraudalla tuotti aivan erityistä tyydytystä. 👏
Siitä saakka kun sain avaimet tähän kotiin, olen odottanut tätä hetkeä. Vaikka vanhanaikaisuus ei häiritse minua (ehkä jopa päin vastoin), enkä hae kotiini modernia ilmettä, tämä nimenomainen keittiö ihan sattui silmiini. Moniin asioihin tottuu, mutta tähän en tottunut. Keittiö oli minusta ihan kamala. Kyseessä oli muuten 90-luvun alun Puustelli-keittiö. Puuseppäni mukaan jopa suhteellisen laadukkaasti toteutettu verrattuna tämän päivän laatuun.
Nyt ysärikeittiö on poissa, h-hetki lähenee ja jännitys tiivistyy.
Purkupäivänä keittiöstä paljastui mieleinen yllätys: tiiliseinä. Rustiikkinen tiiliseinä tuli esiin kummankin puretun korkean kaapin takaa, oven vieressä ja ikkunaseinällä.
Rakastan tiiliseiniä..! Niissä on jotain ihanan lohdullista ja lämmintä. Ne jos mitkä luovat kotoisaa tunnelmaa.
Niinpä spontaani ajatukseni oli: tämä täytyy hyödyntää! Miten tän voi hyödyntää..?!
Juttelin asiasta remonttimestarin eli puuseppä Eetu Tinganderin kanssa, ja hän lupasi haudutella ideoita yön yli. Olin kovasti ihastunut näkyyn rustiikkisesta seinästä, mutta se mistä innostuu, ei aina taivu järkevään toteutukseen.
Pyysin puuseppää olemaan asiassa rehellinen ja sanomaan suoraan, voisiko tiiliseinän jättää näkyviin tyylikkäällä ja muuhun keittiöön istuvalla tavalla. Tänä aamuna sain kuulla "tuomion": kyllä, tiiliseinä saadaan hyödynnettyä. 😍 Minulle esiteltiin muutama tapa toteuttaa asia, ja huomenna vahvistuu, millä lailla tiiliseinä-detalji lopulta toteutetaan.
Olen suorastaan lapsellisen innoissani tästä odottamattomasta bonuksesta...! Saan keittiöön ripauksen tiilirakennuksen tunnelmaa...! 😍
Ikkunaseinän tiili jää peittoon siivouskomeron sekä jääkaappi-pakastimen taakse, mutta oven viereinen tiiliseinä hyödynnetään.
Eetu Tingander ohjaa tiimiään keittiötyömaalla.
Olen ollut enemmän kuin tyytyväinen valintaani teettää keittiöni puusepällä.
Kerroin aiemmin, että menetettyäni täysin hermot keittiöfirmojen deittailuun ja tuloksettomaan kirjeenvaihtoon eri urakoitsijoiden kanssa, päädyin pyytämään tarjouksen paikalliselta puusepältä. Olin keittiöön liittyvistä valinnoista, vaihtoehdoista ja hintavertailuista lopulta niin stressaantunut, että suunnilleen lamaannuin. En ole kodinsuunnittelija-tyyppiä ja kuormitun valinnoista, samalla kun kontrollifriikkinä kuitenkin viilaan nippeleitä loputtomiin - tällä pohjalla keittiöremontti osoittautui projektina minulle lähes ylivoimaiseksi ponnistukseksi.
Sain olohuoneeni tapetoineelta maalarilta vinkin puuseppä Eetu Tinganderista, ja palaset loksahtivat paikoilleen. Tiesin, ettei puusepän keittiö ole halvin, mutta sujuvuus on lisäarvo, josta olen valmis maksamaan. Aika ja hermotkin ovat rahaa. Okei, hintalappu oli budjettiini nähden todellakin korkea, mutta puuseppä, minun tavoin nuori yrittäjä hänkin, oli avoin yhteistyöehdotukselleni. Saan urakasta alennusta ja remontti esitellään blogissani. 🙂🙏🏻
Keittiö on asunnon jälkeen kallein sijoitus, mitä olen elämässäni tehnyt, mutta tuntuu jo nyt sen arvoiselta. Eetu Tingander on tosi erilainen toimija kuin minä, ja se on loistavaa. Minä vatvon ja tunteilen, tämä puuseppä tekee, ja onnistui nopeasti suodattamaan mun sekavasta visiosta kaiken olennaisen ja tekemään sen perusteella toimivan ja mun näköisen suunnitelman. Keittiöurakka toteutetaan avaimet käteen -periaatteella, ja palveluun kuuluu, että asiakkaan toive toteutetaan niin vähällä vaivalla asiakkaan puolelta kuin mahdollista. Olisin varmaan halutessani voinut antaa Eetu Tinganderille mun moodboardin, lähteä kuukaudeksi Kreikkaan ja palata valmiiseen keittiöön.
Projekti on todella tuntunut vaivattomalta. Olen itse sekoillut ja säätänyt materiaalien kanssa ja välillä unohtanut jo sovittuja asioita, mutta Tingander-tiimin hermo on kestänyt ja projektia on rautaisella mutta ystävällisellä kädellä luotsattu eteenpäin aikataulussa pysyen. Mun kaltaiselle ikuiselle säätäjälle - joka kysyy Instagramissakin muiden neuvoa kodin valintoihin joka toinen päivä..! 🙈 - tällainen jämpti ja ajatuksiakin ilmeisen hyvin lukeva urakoitsija on ollut kullan arvoinen.
Ensi viikolla selviää, miltä valmis keittiö näyttää, - ja tuntuuko se siltä unelmien keittiöltä, josta olen haaveillut...! On äärimmäisen jännittävää nähdä, miltä kaikki värit, pinnat ja materiaalit lopulta näyttävät yhdessä, livenä, oikeassa ympäristössään.
Urakan on tarkoitus valmistua ensi viikon puoleen väliin mennessä.
Mestaripuuseppä Tinganderin kädenjälkeen voi tutustua yrityksen kotisivulla täällä. Showroom sijaitsee Tampereella, verstas Kangasalla.
Tämän haluan vielä kertoa.
Keittiön sopimussuunnitelmaan on kirjattu yhteistyöpostausten osalta:
"(...), kaikki teksti sinulta, rehellistä palautetta niin hyvässä kuin pahassa, asiakkaan suusta."
Poikkeuksellista nähdä tällaista, kun puhutaan yhteistöistä. Arvostan! 👍 Täältä saa kyllä rehellistä palautetta. :)
Näissä tunnelmissa...!
P.S. Olisi muuten kiva kuulla teidän keittiöremontti-kokemuksia. Miten teidän remontit menivät? Teetittekö keittiön firmalla? Teittekö itse? Miten päädyitte siihen keittiöön, jonka valitsitte? Mitä tekisitte nyt toisin..?
Keskitän ajatuksia ilon lähteisiin.
Kuten valoon, jossa kotini usein kylpee. Ainakin olohuoneeni. ❤️ Etelä-suuntainen iso ikkuna oli jotain, josta iloitsin jo asuntonäytössä. Vaikka en saanut parveketta etelään, sain valoisan olohuoneen.
Iloa tuovat myös kukkapöydät, jotka viimein sain hankittua.
Lennokkaat uuden kodin ensieuforiaan liittyvät pompöösit suunnitelmani fiinistä "design-olohuoneesta" vaihtuivat kevään myötä sannimaisempaan arkisuuteen. Olohuoneeni sisustuksen pääelementiksi muodostuisivat tila, valo ja viherkasvit. Vähän huonekaluja, paljon tilaa sekä luonnon läheisyyttä kasvien kautta. Nämä auttavat tuomaan levollisuutta ja rauhoittamaan pääni sisäistä kimpoilevaa multi-maailmaa ja ajoittaista kaaosta.
Viihdyn kotonani valtavan hyvin. (Ja kyllä, ilahduttaa katsoa kuvia, joissa Tottikin vielä nauttii valosta ja kodin tunnelmasta. ❤️)
Viime viikolla sain viimein vanhan mattoni pesulasta. Sekin ilahduttaa. Olen matto-ihmisiä ja kodin tilat ilman mattoja tuntuvat aina hieman kolkoilta. Tämä matto on ollut minulla toista kymmentä vuotta, ehkä kolmatta kymmentäkin. Se muutti mukanani Kuopiosta Ahvenanmaalle vuonna 2003 ja on viettänyt viime vuotensa Maarianhaminan asunnossani, jossa viimeisin alivuokralainen oli juhlinut maton aikamoiseen kuntoon. Huomasin asian niin myöhään, etten saanut pesulakuluja enää perittyä jo palautetusta takuuvuokrasta. Sain maton pesetettyä vasta nyt.
Nykyinen olohuoneeni kaipaisi kenties isompaa mattoa, mutta toistaiseksi pärjään tällä. Kuten vanhalla sohvallani. :) Sekin on hieman liian pienikokoinen tähän tilaan, mutta sen tunnearvo on kokoaan suurempi, joten se on nyt täällä. Hyvä niin.
Sohva on väriltään punainen ja olen harkinnut sen verhoiluttamista. Verhoilu on kuitenkin niin kallista, että toistaiseksi tyydyn vaaleaan kangaspeittoon. Luulen, että totun tähänkin ratkaisuun, kuten olen tähän mennessä tottunut muihinkin kodin kompromisseihin. :)
Pinkit pöllö-tyynyt eivät nekään ihan edusta sitä harmoniaa ja levollisuutta, jota nyt tavoittelen kodissani. Mutta pöllöt edustavat minua. Lempeässä lapsellisuudessaan ne tekevät huoneesta minun näköiseni.
Kukkajalat ovat Ikean Satsumas-sarjaa. Minusta ne sopivat huoneeseen täydellisesti.
Tykkään kasveistani todella paljon. Elävinä asioina ne tuovat kotiin lämpöä ja kotoisuutta, jota mikään esine ei voi tuoda.
Talvella pilkkomani peikonlehti voi hyvin. Se on nyt kolmessa osassa. Liaanimaisen varren ohjaus tukikeppien avulla ylöspäin ei tunnu suunnalta, josta kasvi hurjasti innostuisi, mutta yhtä kaikki se on jatkanut elämistä ja olemista. Se tuntuu sanovan, "Nojaan sitten tähän jos niin haluat. Mutta en mä ylöspäin aio itsenäisesti lähteä, ettäs tiedät."
Kotiin on saapunut myös toisenlaista valoa.
Olen haaveillut isosta lattiavalaisimesta, joka kurottuisi valaisemaan hämärää ruokailutilaani. Sellainen löytyi BoConceptilta. Kuta-valaisimen juuri ilmestynyt uusi, lämmin vaaleanharmaa sävy on täydellinen.
(Jonain päivänä ehkä jaksan poistaa katosta tuon turhan lampun, joka sijaintinsa suhteen on hyödytön....)
Nyt olohuone ja ruokailutila alkavat olla lopullisessa muodossaan. Haluaisin vielä maton ruokapöydän alle. Ja vaalean, pyöreän peilin tuon mustareunaisen tilalle. Seinille lisää tauluja itseottamistani valokuvista.
Opiskelijakämppään muinoin hankkimani pikkuisen sohvapöydän aion myös maalata vaaleaksi. Täällä on sekaisin uutta ja vanhaa.
Täällä on minusta kodikasta. ❤️
Odotan jo kynttilöiden valaisemia syysiltoja ja erityisesti joulukuuta, kun saan vihdoin ostaa oman, ison joulukuusen. Se tulee olemaan juhlahetki.
Alan olla lähellä uutta keittiötäni. Remontti on sovittu viikolle 37 ja teen viimeisiä valintoja värien ja kodin koneiden suhteen.
Puuseppäni helpotti jälleen kerran valintojen tuskaa tuomalla minulle edellisessä suunnittelupalaverissa joukon kuta kuinkin täydellisesti moodboardiini ja kuvailemaani värimaailmaan ja -tunnelmaan sopivia maalisävyjä. Näin niistä heti, mitkä voisivat olla ne mun keittiön värit.
Haluan keittiööni pehmeän kodikasta "villlasukkatunnelmaa" ja murrettuja beigen, vihreän ja savun sävyjä. Puuseppä oli päässyt tästä täydellisesti jäljille. Ihanaa, kun on ajatuksia lukeva urakoitsija.
Teknoksen Cozy Weekend -sävykokoelmassa on useita vastustamattoman ihania beigen ja greigen sävyjä. Olisin voinut ottaa näistä vaikka kuinka monet, mutta kaksi puhutteli välittömästi: lämpimän harmaa Hygge ja suloisen pehmeä Naku-beige.
Mutta - myös vihreän värin vetovoima on vahvistunut. Jo tammikuussa totesin, että harmaanvihreässä on jokin mystinen tenho, ja nyt tuo tunne on lukittunut päätökseksi: mun keittiön kaapeista tulee vihreät.
Tai - ehkä niistä tulee kaksiväriset. Mietin pitkään Hyggen ja vihreän Happiness'in välillä, ja kun äitini näki sävyvaihtoehdot, hän totesi: mikset ota kumpaakin? Yläkaapit toisella, alakaapit toisella värillä? Ajatus ei ensin miellyttänyt minua, mutta sitten annoin sille mahdollisuuden. Puuseppäkin oli sen kannalla, että vaaleammat yläkaapit toisivat keittiöön raikkautta ja avaruutta. "Vihreä antaa sitten vähän luonnetta ja särmää."
Väreistä tehtiin tietokonemallinnus, ja vaikka nämä nyt eivät ihan vastaa valitsemiani Teknoksen maalisävyjä, näistä voi aistia sävy-yhdistelmän luomaa tunnelmaa.
(Mitä te sanotte...?)
En edelleenkään ole ihan 100% valinnastani. Mutta koska olen niin rakastunut sekä Hyggeen että Happiness'iin, on todennäköistä, että luovun jossittelusta ja otan kaksivärisen keittiön. ❤️
Naku-sävy tulee vastakkaiseen seinään.
Tässä ovat siis keittiöni värit.
Kirjoittelin aiemmin, että viehtymykseni murrettuun vaaleanvihreään tulee varmaankin lempikynsilakkasävystäni. (Sisustuksessa en ole vihreää koskaan käyttänyt.) Tikkurilan Jade (kuvassa oikealla) vastaa lempparilakkani sävyä lähes yksi yhteen. Pitkään olinkin Jaden kannalla keittiön värinä.
Nyt kuitenkin Teknoksen Happiness on vetänyt pidemmän korren. Se on vielä maanläheisempi.
Vaikka lopulta - olisin sitten valinnut kumman tahansa, ero lopputuloksessa tuskin on massiivinen.
Jäljellä on enää välitilan laatan valinta.
Olen pyörinyt viimeisen viikon rautakauppojen laattaosastoilla ja vienyt kotiin näytelaattoja.
Jos olisin rohkea, ottaisin tämän tyyppisen ja värisen laatan. Ihania! (Keskimmäinen laatta näyttää kuvassa keltaisemmalta kuin on, se on oikeasti neutraalimpi savuinen metsänvihreä.)
Mutta en ole niin rohkea, joten olen pitäytynyt vaaleissa laatoissa.
Tässä joukossa oli kolme kovaa finalistia.
Tammi-pala on mukana edustamassa työtason sävymaailmaa, vaikka mun työtasoon tuleva tammi on käsittääkseni vähän vaaleampaa.
Finalistit olivat tässä.
Valkoinen Primus-fasettilaatta, luonnonvalkoinen (Off-White), rustiikkireunainen ja pitkä & kapea Oxford-laatta sekä vaaleanharmaa "greige" Village-laatta.
Ihastuin itse Cellon Village -laatan vaaleanharmaaseen Silver Mist -sävyyn, joka on mukavan neutraali sopiakseen myös mun lämpimän sävyiseen keittiöön.
(No, itse asiassa Happiness luokitellaan Teknoksella viileäksi, mun silmään se ei ole sitä.)
Kysyin mielipidettä Instagramissakin, ja siellä vastaajien valinta osui luonnonvalkoiseen Oxfordiin.
Mä en kuitenkaan lopulta lämmennyt Oxford-laatan hieman epätasaisille reunoille, ja päätin ottaa Cellon Silver Mistin.
Kunnes....
Bongasin netissä Cellon Cottage-linjan luonnonvalkoisen laatan.
Cottage-laatta muistuttaa Villagea ja kummatkin kuuluvat Cellon Vintage-linjaan, Village vain on vähän kiiltävämpi ja Cottagessa on tarjolla kaksi eri laattakokoa, sekä tuo kaunis luonnonvalkoinen sävy. Kuvaston fiiliskuvassa luonnonvalkoinen laatta on vieläpä yhdistetty harmaanvihreisiin alakaappeihin....
Tämäkin näyttä niin kauniilta!
Niinpä jäin vielä arpomaan vaaleanharmaan ja luonnonvalkoisen välillä. K-Raudassa ei ollut Cottage-laatasta kotiin vietävää näytelaattaa, joten tilasin sellaiset.
Hygge-sävy, jonka kotona olin todennut menevän täydellisesti yhteen vaaleanharmaan laatan kanssa (katsokaa ylempänä oleva kuva), näyttikin K-Raudan valoissa sopivan paljon paremmin luonnonvalkoisen kanssa...! 🫢
Voi huokaus näitä valintoja. Puusepän antama laatta-deadline meni jo, mutta mä venytin sen omatoimisesti perjantaihin jolloin näytelaattojen pitäisi tulla K-Rautaan. 🙈
(Ja siis oikeasti: kumpikin sävy on niin nätti ja sopii yhteen keittiön muiden murrettujen kotoilu-sävyjen kanssa, että olisi ihan sama kumman valitsen. Yleisilme on kuitenkin vaalea ja neutraali. Miksi ei voi vain valita....)
Lopuksi. Hana.
Tämä on ainoa kohta, jossa tein esteettisen valinnan käytännöllisyyden ohi.
Jos totta puhutaan, kuvassa etualalla oleva matala hana olisi se, joka toimisi mulle parhaiten. Mulla on tuon kaltainen hana keittiössä tälläkin hetkellä. Pidän siitä, koska raanaosa on matalalla = vesi ei roisku niin paljon kun hanaa käyttää. Mitä korkeammalla raana on, sitä enemmän vesi räiskyy. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti.
Silti valitsin taaempana olevan kaarevamuotoisen hanan. Koska se on esteettisesti kauniimpi. Kaikista tarjolla olevista kaarevamuotoisista valitsin kuitenkin sen, jossa välimatka hanan suusta altaaseen on lyhin.
Saa nähdä, harmittaako ihan vietävästi sitten kun hana on käytössä ja vettä roiskuu.
Enää kolme viikkoa.
Ja sitten ainakin loppuu käsin tiskaus. 🙏🏻
Tänään aamupäivällä rakkain pieni filosofini, tuhiseva energiakenttäni ja loputtoman sitkeä sissimme Viivi-koira siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Ikävän ja suuren surun keskellä tunnen iloa ja kiitollisuutta, että sain olla mukana Viivin viimeisissä päivissä ja hetkissä.
Tätä hetkeä olen pelännyt, tätä hetkeä olen odottanut. Tähän päivään saakka en tiennyt, kestäisinkö olla läsnä kun se tapahtuu. Nyt tiedän, että se oli parasta mitä minulle ja ystävälleni olisin voinut toivoa.
Palasin Tanskasta tietämättä, että yhteinen aikamme oli ihan juuri käytetty loppuun. Kun koiria matkani ajan hoitanut ystävä toi koirat, Viivi kirmasi pihan yli luokseni kuin 10 vuotta nuorempi Viivi konsanaan. Ilahduin niin, kun näin Viivin niin pirteänä. Nämä pienet hetket olivat lahjoja. Halasin Viivin hoitajaa, olin niin onnellinen.
Eilen kävelimme Pyynikille ja Viivi askelsi päämäärätietoisesti kaksi viimeistä korttelia kotiin.
Se on viime päivät ollut tavallista aktiivisempi, seurannut minua asunnossa, tarkkaillut puuhastelujani keittiön ovensuussa ja odottanut, että menemme yhdessä nukkumaan.
15-vuotiaan rouvan askel oli viime vuosina hidastunut, turkki harmaantunut ja rakastettava nenäkkyys loiventunut, mutta tuttu persoonallisuus ja aseistariisuva energia oli yhä siellä. Ja se uskomaton sitkeys. Viivi ei todellakaan aikonut lähteä täältä tuosta vain. Kaksi vuotta sitten se kävi kuoleman porteilla ja totesi, ettei nyt kuitenkaan vielä huvittanut lähteä ja voisihan täällä vielä tuhista, herkutella tienvarsituotteilla, retkeillä metsäpoluilla ja nuolla emäntien ja isäntien ihoa vähän pidempään.
Viivi jäi, toipui ja tuhisi ja rakasti – ja oli rakastettu – vielä kaksi kokonaista vuotta. Se eli täyden elämän ja koki kanssamme Kilpisjärven luontopolut, Hämeenlinnan hiekkarannat, Kuopion toritunnelmat ja Maarianhaminan puistotkin.
Erityisesti Viivi viihtyi luonnossa ja metsässä. Se ei tiennyt parempaa paikkaa kuin Pyynikin polut tai Seitsemisen sammalmättäät. Kaikkein kuvaavin muisto Viivistä on näky pienestä chihuahuasta tomerana vaellusjoukon etunenässä, kaukana muiden edellä. Välillä tuo pieni siluetti pysähtyi polulla ja kääntyi katsomaan perässätulijoita. Kuin sanoen, "Tulkaa jo, mitä te maleksitte! Nyt mennään!"
Viivi oli pikkuinen, ponteva, arvokas ja arvonsa tunteva. Se oli lauman johtaja ja otti tilansa majesteetillisella vaan ei lainkaan ylimielisellä itsevarmuudella. Se rakasti ihmisiä ja tutustui mielellään melkein kaikkiin koiriinkin. Se oli rohkea ja utelias. Se viihtyi yhtä hyvin sylissä kuin omassa tilassaan ympäristöä rauhallisesti tarkkaillen. Mielellään jossain vähän korkeammalla tyynyn tai sohvan päällä, josta se saattoi valita, osallistuuko ympäröiviin tapahtumiin vai tarkkaileeko vain.
Pakkasesta Viivi ei tykännyt, eikä myöskään puisista lankkusilloista. Raot edustivat epämukavuutta ja riskimomentteja pienille tassuille.
Kun Viivin aika viimein koitti, se koitti hetkessä, jolloin kaikkien sen perheen jäsenten oli mahdollista päästä saattamaan Viiviä. Vaikka jouduimme tekemään päätöksen, se päätös mahdollisti kaikkein kauneimman siirtymän Viiville tästä ajasta.
Tiedättekö sen tunteen. Maailman ristiriitaisimman tunteen. Kun itsekkyys ja oikeudenmukaisuus käyvät vielä väsynyttä käsirysyä vaikka itsekkyys tietää, että se häviää. Sen pitää hävitä.
Mutta kun minä rakastan sitä, minulle tulee niin paha mieli, jos se menee pois, en halua vielä kohdata tätä oloa. Oikeus: tee oikein, tee arvokkaasti. Ja lopulta se mikä on oikein voittaa. Mutta aina siinä on pieni hätääntynyt taisto. - Koska olemme ihmisiä, ja ihmisyys on sellaista, että viimeiseen asti yritämme rutistaa rakkaita asioita itseämme vasten ja säilyttää niiden tuoman lämmön, peläten lopullisuutta, peläten menetystä. Peläten sitä, että suru jättää meidät kylmiksi. Vaikkei se lämpö lopulta mihinkään katoa, jos valitsemme rakastaa omistamatta.
Kaikkea ei voi säilyttää ikuisesti, mutta voi rakastaa, vaikka päästäisikin irti.
Tänä kesänä pidin köysiä jälleen käsissäni ja tunsin hämmentävän epäuskon tunteen. Oli kolmas sesonkini purjeveneellä ja katsoin köyttä kuin se olisi kädessäni ensimmäistä kertaa. ”Puhu minulle”, sanoin köydelle mielessäni. ”Tule nyt sieltä..!”
Avuttomuuden tunne oli valtava ja samalla tuttu viime vuosilta. Vaikka kuinka maanittelin, se ei tullut: aiemmin oppimani taito muodostaa yksinkertaisinta solmua tai kiinnittää köysi laiturin pollariin. Edelliskesänä olin jopa käynyt purjehduksen alkeiskurssin ja hankkinut kotiin köysiä, joilla harjoittelin intensiivisesti. Ja nyt? Köysi oli edessäni ihan hiljaa. Se oli vain köysi, eikä minulla taitoa tehdä sille asioita, joita veneillessä kuuluu tehdä.
Tämä kirjoitus on yksi tapani käsitellä sitä surua, mitä uupumuksen jälkipyykkinä jääneet oireet minulle aiheuttavat.
Kirjoitin aiheesta viimeksi tammikuussa. Minulla on kroonistuneita muisti- ja tietojenkäsittelyongelmia kahdeksan vuotta kestäneen stressi- ja ylikuormitustilan jäljiltä. Lisäksi minulla on itseaiheutettu keskittymishäiriö ADT. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minun on vaikea keskittyä, painaa mieleen asioita ja hahmottaa ja omaksua laajoja tiedollisia kokonaisuuksia erityisesti uusiin asioihin liittyen. Osaan suhtautua näihin jo monella tavoin lempeästi ja ymmärryksellä, ja olen antanut itselleni anteeksi sen, että uuvutin itseni.
Silti… Aina välillä kognitiiviset ongelmat ilmenevät tavalla, joka saa minut tuntemaan erityistä surua, turhautumista ja kiukkua. Häpeääkin. Minussa ryöpsähtää tunteita jotka sanovat, ”noniin, tällainen susta on tullut, katso nyt itseäsi..! Olet säälittävä.”
Kognitiiviset haasteeni ovat välillä niin absurdeja, että tekisi mieli itkeä. Ei vain voi käsittää, miksi asioiden mieleen painaminen on niin vaikeaa – vaikka tietää syyt ilmiön taustalla.
Olin juuri ihanalla lomalla, jonka aikana ilon läpi koko ajan koin, että kylläpä olen h*lvetin tyhmä. Tiedättekö miltä tuntuu, kun tajuaa, että kaikki, mitä on oppinut edellisen kahden kesän aikana, on haihtunut mielestä. Katsoo samoja veneen osia, joita on katsellut ja käyttänyt kaksi kautta ja on vain, ”Mitä nää nyt tekikään.”
Puhumattakaan siitä, miten pahalta tuntuu näyttäytyä niin hitaasti käyvänä läheisilleen. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten kummalliselta ja surulliselta tuntuu, kun edes omat lähimmät ihmiset eivät tunnu täysin ymmärtävän, mitä käyn läpi, kun en muista asioita. Jatkuva unohteluni aikaansaa myötätunnon sijaan lähinnä ärtymystä. Koska minua yleisellä tasolla pidetään ihan älykkäänä ja osaavana ihmisenä, muistiongelmia ei jostain syystä pystytä ymmärtämään.
Taitojen ja monenlaisten detaljien unohtaminen on tietysti luonnollistakin veneilyn kaltaisessa harrastuksessa, jota kausiluontoisena harrastetaan vain lyhyt aika vuodesta, ja taitojen ylläpito jää joka vuosi väkisinkin pitkälle tauolle. Mutta normaalisti toimivassa muistissa aiemmin opittujen taitojen pitäisi harrasteympäristössä aika nopeasti palautua mieleen. Minun kohdallani ei ole näin.
Kävin jälleen läpi mitä on skuuttaus, mihin päin vinssiä pyöritetään, mikä köysi vinssinvapauttimesta johtaa mihinkin ja miten jiippi ja venda eroavat toisistaan. Vaikka miten yritin, en kerta kaikkiaan osannut enää tehdä paalusolmua, vaikka miten koetin palauttaa mieleen klassiset ”käärme nousee lammesta” -ohjeet. Montako sataa kertaa olin tehnyt solmun viime kesänä.
Ilmeisesti olin maksanut kalliista kurssistakin ihan turhaan.
Loman aikana paljon aikaa kului siihen, että surin tilannetta ja häpesin.
Toinen kipeä esimerkki on kreikan kieli. Olen matkustellut Kreikassa yli 20 vuoden ajan ja viettänyt maassa yhteensä varmaan toista vuotta. Opettelin kreikan aakkoset jo parikymppisenä. Luen sujuvasti katukylttejä ja ravintoloiden menuja. Voisi kuvitella, että kieli tarttuisi päähäni kuin itsestään. Jos olisin aktiivisesti opetellut kreikkaa 25- tai 30-vuotiaana, se varmaan olisikin. Mutta nyt? Päätin uupumuksen toipilaana viimein mennä kreikan kielikurssille, mutta kreikka ei tartu päähäni sen helpommin kuin veneilijän solmut.
Olen käynyt alkeiskurssin nyt kahdesti, ja kun en niiden jälkeen edelleenkään osaa laskea kreikaksi edes kymmeneen, puhumattakaan että osaisin taivuttaa verbejä, olen niin lannistunut ja järkyttynyt, että en tiedä menenkö kurssille enää ikinä.
Sanotaan, että aivot pystyvät toipumaan ja palautumaan stressin aiheuttamista vaurioista ja kognitiivisista häiriöistä, mutta minun pääni ei kaikilta osin ole palautunut.
Aiemmin tällä viikolla purskahdin melkein itkuun, kun tajusin keittiöremonttiini liittyvien materiaalivalintojen menneen päässäni sekaisin jo ties kuinka monetta kertaa. Materiaalit lukevat sopimuksessa ja sama sekaannus on viimeksi käyty läpi alkukesästä. Kuitenkin – taas olin unohtanut asiat ja aiheutin hämmennystä esittämällä samat kysymykset urakoitsijalle jälleen kerran. Tunsin, että puuseppä alkaa pian varmaan huolestua minusta, kun sovitut asiat eivät millään jää asiakkaan päähän. Se nolouden tunne. Mitä minusta ajatellaan..?
(Se tunne on: minusta ajatellaan, että nainen ei taida olla kovin välkky.)
Ennen kuin uuvuin, olin tyyppi joka tekee kaikkea ja haalii tietoa koko ajan hirveällä vauhdilla. En tuntenut tylsyyttä mutta en toisaalta myöskään kuormitusta siitä, että mitään olisi liikaa. Imin itseeni kaiken kiinnostavan ja valmiuteni ja energiani kaikkeen uuteen tuntui olevan loputon.
Innostus ja kiinnostus uuteen on yhä jäljellä, muisti ja keskittymiskyky ei. Tämä on tragedia, jota käsittelen ehkä koko loppuelämäni.
Pahinta on se, miten vaatija-Sanni saa näistä isossa kuvassa aika merkityksettömistä ongelmista bensaa tankkiinsa.
Mitä sillä on väliä, jos en opi kreikkaa tai muista solmuja (tai kunkin omega-rasvahapon yksilöityjä vaikutuksia, onneksi niistä on olemassa nopeasti tavoitettavat muistiinpanot), kun kuitenkin elämä ja arki sujuu ja olen työ- ja toimintakykyinen?
Ei sillä olekaan väliä. Mutta vaatija-Sanni saa näistä aina voimaa, ja ah miten mielellään hän morkkaa minua siitä, että tällainen ongelma on jäänyt matkamuistoksi uupumuksesta.
Eräänä päivänä seisoin etupurjeen jumittunut skuuttiköysi kädessäni ja kuulin, kuinka mies huutaa taustalla että kerää se nyt herranjestas kasaan, nyt on kiire, ja itse vain tuijotin köyttä jähmettyneenä kuin peura ajovaloihin. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä köydelle pitäisi tehdä, vaikka asia oli päivän selvä.
Sellaisina hetkinä tekisi mieli vain luovuttaa tai ainakin kadota pois siitä hetkestä.
Ja hiipiä kaikessa hiljaisuudessa sellaiseen turvalliseen ympäristöön, jossa hallitsee asiat. Kuten vaikka tavaratalon kosmetiikkaosastolle neuvomaan asiakkaita sopivan seerumin löytämisessä. Sen mä ainakin osaan. Pysyvästi.
Lääke tähän ongelmaan ei ole mikään muu kuin salliminen ja lempeys.
Tämän hetkinen lempeyden tasoni ei selvästikään riitä. Minun täytyy sallia itselleni se, että jotkut asiat ovat nykyään vaikeita omaksua, ja että se voi olla pysyvä tila. Ja että se on ok. Ehkä sallia sekin mahdollisuus, ettei tämä liitykään uupumukseen. Jos en vain enää vanhemmiten opi asioita samalla tavalla kuin nuorempana? Voihan se olla niinkin.
Asioista kuten Kreikassa matkailusta ja veneilystä voi ja saa joka tapauksessa nauttia, vaikkei hallitsisikaan kaikkia niihin liittyviä erityistaitoja. Toivottavasti tunnen näin ensi kesänä, kun minä ja purjeveneen köydet kohtaamme jälleen.
Sain kuulla kesäloman venereissulla jotain hyvin valitettavaa ja perin tyrmistyttävää. Asia resonoi minussa niin henkilökohtaisella kuin yleisellä tasolla ja närkästyin yhtä lailla Sannina kuin suomalaisena sekä kestävän kehityksen arvoja vaalivana, kotimaan upeita virkistysaluekohteita arvostavana luonnossa liikkujana.
Päästessäni ihka ensimmäisiä kertoja purjehtimaan kesällä 2020, yksi mieleenpainuvimmista ja tunnelmallisimmista kohteista oli Stora Halsön saari Inkoon saaristossa. Olen omistanut saarelle oman blogipostauksenkin. Päädyimme Stora Halsön saarelle toisen veneilijän vinkistä; paikka on hyvästä sijainnistaan ja hienosta retkisatamastaan huolimatta kuulemma vähän vähemmän tunnettu, ja kuuluu tyyppiin ”tietäjät tietää”.
(Ja onnekkaat he, jotka tietävät. ❤️)
Kun saavuin Stora Halsö’hön ensimmäistä kertaa oli kesäkuun alku ja saimme koko pienen saaren itsellemme – laiturissa ei ollut ainuttakaan toista venettä. Saaren kauneuteen ja taianomaiseen seesteiseen tunnelmaan oli vaikea olla ihastumatta.
Tämän jälkeen olen käynyt saarella lukuisia kertoja. Siitä on kolmen veneilykesäni aikana tullut kuin epävirallinen mökkisaareni, niin omalta se tuntuu. Lukuisissa retki- ja vierasvenesatamissa käyneenä on sanottava, että Stora Halsön tunnelma on aivan ainutlaatuinen.
Yksi tärkeistä tunnelmanluojista on saaren alkuperäinen grillikatos.
Stora Halsö’lle saapuvaa veneilijää tervehtii ensimmäisenä idylliseen sijaintiin pienelle niemenkärjelle rakennettu grillikatos.
Kolmelta sivulta katettu, ikkunallinen grillikatos tarjoaa suojaa tuulelta sekä huikean kauniit maisemat merelle.
Stora Halsö’n vakkareiden mukaan grillikatos on kuin saaren epävirallinen tietotoimisto tai "kylän olohuone", jossa uudet tulijat otetaan lämpimästi vastaan ja heille kerrotaan saaren speksit; mistä löytää puuceen, miten kuljetaan saunaan, missä on saaren pieni hiekkaranta jne. Katoksessa on myös saunanvarausvihko.
Tässä viehättävässä grillikatoksessa olen viettänyt monet muistorikkaat hetket. Täällä olen paistanut niin hyvät kuin huonommat vegemakkarat. Täällä olen tutustunut moniin hauskoihin ihmisiin ja kuullut tarinoita meriltä läheltä ja kaukaa. Täällä olen tehnyt työpäivän läppäri sylissä, sateen ropistessa ympärillä kokonaisen päivän.
Täällä istuin, kun sain kuulla perheen koiran vakavasta onnettomuudesta. Ja seuraavana aamuna sain kuulla huojentavat uutiset, jotka saivat minut melkein suutelemaan Stora Halsö’n kallioita. Täällä valokuvaajan sieluni on värissyt toinen toistaan kauniimpien auringonlaskujen äärellä.
Illan hämyisen valon siivilöityessä läpi savun ja hyväntuulisen puheensorinan soljuessa taustalla, olen tuntenut tässä katoksessa voimakkaita kauneuden kokemuksia sekä syvää arvostusta ja kiitollisuutta Suomen luontoa ja maamme tarjoamia ulkoilumahdollisuuksia kohtaan.
Meillä on täällä mahdollisuus nauttia tällaisista paikoista täysin ilmaiseksi.
Tähän saareen ja grillikatokseen tiivistyy paljon siitä, mitä Suomen luonto - ja ystävälliset kanssaliikkujat luonnossa - minulle merkitsee.
Ja nyt: UUVI on päättänyt purkaa Stora Halsö’n rakastetun ja täysin toimivan grillikatoksen – koska se ei sovi saaren uuteen designiin (!).
Mikä UUVI? UUVI on Uudenmaan Virkistysalueiden Yhdistys, joka hallinnoi erilaisia ulkoilukohteita Uudenmaan alueella, niin maissa kuin vesillä. Yhdistyksen toiminta-ajatuksena on ”luoda puitteet hyvinvointia lisääville luonnossa liikkumisen kokemuksille”.
Stora Halsö on yksi UUVin kohteita. Lyhykäisyydessään, UUVI on päättänyt uudistaa Stora Halsö’n palvelurakennetta ja uudistussuunnitelmaan kuuluu mm. alueen rakenteiden yhtenäinen tyyli. Sain kuulla halsölaisilta, että UUVIn kohteisiin halutaan tulevaisuudessa tunnistettava, yhtenäinen design. Tämä tarkoittaa vanhojen, täysin toimivienkin rakenteiden purkamista ja korvaamista uusilla ja moderneilla. Ulkoilukohteiden rakenteet katoksista halkovajoihin saavat saman, arkkitehdin suunnitteleman ulkonäön.
Stora Halsö’n vanha, käyttäjiensä rakastama grillikatos ei sovi design-suunnitelmaan. Vanhan grillikatoksen tilalle ei tulla rakentamaan uutta katosta vaan uudet, tänä kesänä valmistuneet modernit grilli- ja eväskatokset (kuvassa) on sijoitettu kauemmas metsään. Vanhan katoksen tilalle sijoitetaan pöytäryhmä.
Vanhan grillikatoksen purku tulee maksamaan enemmän kuin sen säilyttäminen.
Olin aivan ällikällä lyöty kun kuulin suunnitelmasta.
Stora Halsö'n pitkäaikaisimpiin kävijöihin kuuluva Veikko pitää saaren ystävällisen kokoontumispaikan purkamista äärimmäisen surullisena. Hän on vieraillut saarella 70-luvulta saakka.
KÄYTTÄJIEN MIELIPITEELLÄ JA VETOOMUKSILLA EI MERKITYSTÄ
Stora Halsö’n kävijät kertovat UUVIn kysyneen venekerhojen, kuten Stora Halsö’n huollosta vastaavan Kantvikin Purjehtijoiden mielipidettä uudistuksiin, mutta vastustuksesta huolimatta uudistukset toteutetaan.
Veneseurojen jäsenet ovat kirjoittaneet UUVI:lle vetoomuksia ja perusteluja katoksen säilyttämiseksi ja grillikatoksen käyttäjät ovat jopa lupautuneet talkoovoimin huolehtimaan katoksen huoltomaalauksesta, joka olisi ainoa katoksen vaatima huoltotoimenpide. Ei vaikutusta. Katos puretaan tämän syksyn aikana.
UUVIn hallituksen viimeisessä vastauksessa katoksen purkua perustellaan yhä mm. sillä, että ”uusien rakenteiden yhtenäinen ja kaunis ulkoasu nähdään hyvänä asiana”.
(Sain nähdä tämän sähköpostin.)
Surulliset vakkarit kertovat, etteivät voi käsittää UUVIn päätöstä. En voi minkäkään.
Tätäkö on kestävä kehitys Suomen virkistyskohteissa?
Käyttökelpoista puretaan ja kuntien rahoittaman yhdistyksen varoja käytetään siihen, että saadaan ulkoilukohteeseen 'hieno design'…? - Jota kohteen käyttäjät itse vastustavat…?
'Kaunis ulkoasu'. Mitä epäesteettistä on vanhassa katoksessa..? Ja ennen kaikkea, UUVIn toimintaperiaatteen mukaisesti: luovatko toimivan grillikatoksen purku tai design-halkovajat paremmat puitteet "hyvinvointia lisääville luonnossa liikkumisen kokemuksille?"
Mitä ihmettä nyt oikeasti. Ulkoilukohde vai arkkitehtuurin taidenäyttely?
Jos koette asian omaksenne tai koette minun tavoin närkästystä tämän kaltaisesta päätöksenteosta tai ”kestävästä kehityksestä”, Stora Halsö’n grillikatoksen säilyttämisen puolesta voi laittaa asiallista ja rakentavaa palautetta UUVIlle osoitteeseen uuvi@uuvi.fi
Toivon sydämestäni, että saisin vielä tulevinakin kesinä paistaa vegenakkejani ja ihailla auringonlaskuja Veikon ja kumppaneiden kanssa Stora Halsön vanhassa, hienossa grillikatoksessa.
Mä olen nyt tilannut keittiön. 🙏🏻
Mikä helpotus.
Olen aika lailla toivoton keittiön suunnittelija, eikä tämä tullut varsinaisesti yllätyksenä. Joku toinen nauttii lukemattomien vaihtoehtojen, materiaalien, tyylien ja keittiötoimittajien vertailusta ja jollain toisella on päässä valmiina tarkka ja hiottu visio keittiöstään. Mun kohdalla ei toteudu kumpikaan.
Budjetti on myös seikka, joka varmasti ohjaa monen valintoja ja keittiö haetaan niistä vaihtoehdoista, jotka sopivat omaan budjettiin. Materiaalit ja minkä nimisestä firmasta keittiö saapuu saattavat olla toissijaisia. Minulla ei ole mittavia säästöjä plakkarissa keittiötä varten, mutta keittiön kasaaminen mahdollisimman edullisesti ei ole/ollut ohjaava tekijä.
Kuva: 4 Seppää
Mulla on keittiöön täysin tunnepohjainen suhtautuminen. Haluan ihanan, viihtyisän keittiön. Ja kyllä mä mielellään haluan myös laadukkaan keittiön joka kestää kulutusta ja jonka materiaalit ovat kauniita katsella. Mä käytännössä asun keittiössä silloin kun en tee töitä. Rakastan keittiötä tilana ja rakastan ruoan laittoa. Ruoan äärellä puuhasteleminen on minulle Egeanmeren maisemissa samoilun ohella nautinnollisinta irrottautumista muuten niin suorittavasta elämästäni. Porkkanoiden ja kukkakaalin pilkkominen on lomaa näppikseltä. Aamukahvi kodikkaassa keittiössä on paras tapa aloittaa päivä.
Olen valmis satsaamaan siihen, että saan just mun tunnelmakeittiön.
Ainoa harmi ja hidaste minun ja täydellisen keittiön välillä on se, että en vain ole kodinsuunnittelija-tyyppiä. En innostu materiaalien ja sisustuselementtien maailmasta. Kodin sisustaminen on kuin "välttämätön paha". Sitä on vaikea selittää sellaiselle, jonka sydän sykkii kodin ihanille tiloille ja niiden mahdollisuuksille ja pää pulppuaa sisustusideoita ja somistusratkaisuja. (Mun pää pulppuaa ihonhoitovinkkejä... 😅)
Vaihtoehdot ja valinnat stressaavat ja väsyttävät minua. Ja keittiöön liittyy paljon valintoja. Perehdyttyäni talven ja kevään aikana eri keittiötoimittajiin, -tyyleihin, vanhan keittiön tuunaukseen, ovien maalaukseen ja vaihtoon, työtasomateriaaleihin, välitiloihin, ovimalleihin, vetimiin, tiskialtaisiin ja jääkaappimalleihin olin viikko viikolta ahdistuneempi. "Jos tilaat kaappien rungot Ikealta ja teetät ovet siellä-tai-täällä ja ostat keittiökoneet tuolta voit säästää näin-ja-näin-paljon." Mitä maksaa Puustelli, kuinka paljon halvemmaksi tulee Ikea tai Epoc, entä olisiko Petra-keittiö hyvä ratkaisu siltä väliltä, ja mites olisi Aina-keittiö, siellä on kuulema hyvä laatu.
Mun pää oli poksahtaa kaikkien vaihtoehtojen keskellä. Lopulta yksi asia oli selvää: jos haluaa keittiön edullisesti (muuten kuin valitsemalla Ikea-tyyppisen ratkaisun), on nähtävä todella paljon vaivaa.
Koskaan aiemmin keittiöremonttia tehneenä minulla ei ollut juuri mitään käsitystä keittiöiden hinnoista. Saatoin kyllä arvata, että kyllä tähän kymppitonni varmasti menee ainakin, jos en lähde Ikea-linjalle. Lopulta yllätyin suuresti, miten vähän hintaeroa suurten keittiöfirmojen hinta-arvioilla oli. Ja kyllä, yllätyin siitäkin, että mun kokoinen keittiö tulee todella kalliiksi, jos/kun ei itse pysty tekemään remontin eteen mitään. (Tai ei ota Ikeaa.) Kalleus on tietysti suhteellista, mutta minulle 15 000 alkaa olla jo paljon rahaa.
Sen ohella, että minun on niin vaikea kääntää unelmieni keittiötä konkreettisiksi suunnitelmiksi ja kaappimalleiksi, kaikkein suurin rasite minulle oli kommunikaatio (tai sen puute) sekä tahmea eteneminen eri keittiötoimittajien ja alan urakoitsijoiden kanssa.
Joko kemiat eivät toimineet, firmojen edustajien vapaat ajat jatkuvasti kortilla tai urakoitsijat kieltäytyivät työstä tai eivät vastaa tarjouspyyntöihin. Kaikkein pisimmälle pääsin erään keittiötoimittajan mukavan naisen kanssa, mutta kun emme lopulta millään löytäneet yhteistä sopivaa tapaamisaikaa jolla alulle pantua suunnitelmaa voisi edistää, eikä naista vain meinannut saada kiinni, minulla meni hermo. Oikeasti - keittiötyyppien tapailuun, tarjouspyyntöjen lähettelyyn ja vaihtoehtojen vertailuun saisi kulumaan kokopäivätyön verran aikaa - tai vähintään kokopäiväisesti hermot. Totesin, että minusta ei taida olla tähän.
Niin sitten päädyin tilaamaan keittiöremontin puusepältä, jonka kanssa kommunikaatio toimi heti.
Minulle tulee uniikki käsin tehty puusepän keittiö, ja vaikka se on kalliimpi kuin olin ajatellut keittiöremontista maksavani, sijoitus on varmasti ajan - ja hermojen -säästämisen arvoinen. Lisäksi ajatus siitä, että keittiötilauksellani tuen käsityöammattilaista, on minulle hyvin mieleinen. Arvostan käsityötä todella korkealle, ja on hieno lisäarvo, että keittiötä katsoessani - ja käyttäessäni - tiedän, kuka sen on valmistanut. Ja olen itsekin osallinen keittiöni synnyssä, koska se tehdään vain minulle.
Sain vinkin tamperelaisesta puusepästä maalarilta, joka kävi tapetoimassa olohuoneeni seinän. (Kiitos Hanna..!) "Hän ei ole halvin, mutta uskallan väittää, että paras."
Hintalappu ei tosiaan ole halvin, mutta punnittuani vaihtoehtoja ja miellyttyäni sujuvaan yhteyteen sekä tarjouksen sisältöön (koko keittiö seiniä myöten "avaimet käteen" -periaatteella) rohkaistuin tekemään puusepälle vastatarjouksen. Voisiko urakasta saada hinnanalennusta yhteistyön myötä? Puuseppä tarttui vastatarjoukseeni ja niin syntyivät kaupat. 🤗 Remontti tullaan esittelemään yksityiskohtaisesti blogissani.
Puuseppä on nimeltään Eetu Tingander ja herran verkkosivut löytyvät täältä. Mestaripuuseppä kertoi muotoilleensa ensimmäisiä puujuttujaan jo tenavana. Miestä kuunnellessa ja hänen töitään katsoessa tulee mieleen enemmänkin puutaiteilija kuin huonekalujen valmistaja, jos saatte kiinni erosta. Tämäkin viehättää minua. Taiteilijuutta on minullakin verenperintönä ja erityisesti tunnistan intohimoisen suhtautumisen omaan aiheeseen. Siihen voin todella samaistua. Tunteeseen, että on hienoa luoda jotain itse, ja vielä sellaista, josta on iloa ja hyötyä muillekin.
Mutta tiedättekö mikä tässä projektissa on kaikkein hienointa. Se on vaivattomuus. Kuukausien tahmeuden jälkeen palaset loksahtivat nopeasti kohdalleen puuseppä-Tinganderin kanssa ja olen niin valtavan iloinen, että keittiö on nyt tilattu ja olen askeleen lähempänä omaa keittiötä.
❤️
Remontin alustava suunniteltu toteutus on syyskuussa.
Keittiön oven suussa seisovan möhkö-kaapin tilalle tulee työtaso ja alakaapit.
Mood board "Sannin keittiöstä", jonka annoin puusepälle. Tämän paremmin en osaa ihannekeittiöni henkeä kuvailla, ja annan luottamukseni Tinganderin käsiin.
Kyllä jännittää, millaiseen keittiöön saan syksyllä astua...!
.
P.S. Keittiön väri on yhä päättämättä...! (voiko kenellekään olla valinnat näin vaikeita....)
