Klassiset "mitä mulla on laukussa" -postaukset ovat mielestäni aina jotenkin hauskoja. Joten laitetaanpa sellainen ulos nyt toisen kerran Karkkipäivän historiassa. Edellinen tirkistys laukkuni sisuksiin tapahtui marraskuussa 2011.

Aika lailla samantyylistä tavaraa minulla kulkee mukana näköjään vuodesta toiseen. Yksi tuote joukossa on jopa täsmälleen sama kuin kaksi vuotta sitten.

Laukku.

Lompakko. Ostin tämän San Franciscosta viime joulukuussa.

Denmanin hiusharja, kampa ja pinnejä. Harja ei ole sama kuin kaksi vuotta sitten, ostin syksyllä Lontoosta uuden. Tykkään kovasti Denmanin harjoista ja minulla on tämä sama harja sekä normi- että käsilaukkukoossa.

Clarinsin Everlasting-meikkipuuteri. Ostin tämän kaksi vuotta sitten ja edelleen yli puolet jäljellä kun meikkiä tarvitsee korjailla niin harvoin. Joskus teen tällä poikkeustilanteissa koko meikkipohjan (yleensä viikonloppureissuilla joille olen unohtanut ottaa mukaan mineraalipohjani).

Puhelin. Rakas ystäväni 3510i.

Atkins-patukoita.

Huulikiiltoja. Natural Coden kiilto on sama kuin kaksi vuotta sitten, uskomatonta etten tuotakaan jämää ole saanut käytettyä loppuun.

Dermaglow'n huulikiillon tiputin lattialle ja sen korkista irtosi joku osa joka aikaansaa hylsyn vähäisen vuotamisen. Siksi se on minigripissä. Noita Dermaglow'n nudebeigejä kiiltoja olen käyttänyt loppuun kaksi (sangen epätavallista..!) ja tämän viimeisimmän sain kesällä Jenkeistä lukijani avulla, kiitokset vain vielä sinne ruudun toiselle puolelle! :) Suomestahan näitä ei enää saa. (Toukokuussa itkin kun viimeiset pisarat olivat menossa...)

Pähkinöitä ja purukumia.

Mili - olen pahoillani! :D XD Siis tämä on jo beyond koomista - Terry Pratchettin Reaper Man on kulkenut mukanani (paitsi Kreikassa) kesäkuusta saakka jolloin aloitin sen lukemisen. Olen jumittunut sivulle 267 - eli vain 20 sivun päähän lopusta. Sain Reaper Manin tammikuussa synttärilahjaksi ystävältäni Mililtä, joka aina tasaisin väliajoin kysyy kohteliaasti josko olen saanut sen päätökseen...

Olisiko tänä iltana vihdoin se hetki jolloin kirja saavuttaa loppunsa...?

Kosteutus-välttämättömyydet: huulirasva, käsivoide ja kynsinauhaöljy. Käsivoide ja kynsiöljy on saatu blogin kautta.

Kyniä.

Savetteja ja jostain hotellista saatu "vanity kit" -kotelo jonka olen täyttänyt topsipuikoilla.

Instrusta saamani näytepari piilolinssejä.

Muistiinpanovälineet.

Muistitikku ja eväslusikan tynkä (mihin sitä vartta nyt niin tarvitsee :D - Toimii noinkin...)

. . .

En muuten ole vielä saanut viikon arvontaa ja Elixir 7.9 -testihenkilöiden valintaa suoritettua, kun olen ollut "busy" vieraan emännöinnissä. (No, olisinhan tietty voinut tämänkin postauksen tekoajan käyttää siihen... :p) Lupaan hoitaa homman pikimmiten! :)

Jouduin perjantaina laivalla niin loukkaavan ja epäasiallisen käytöksen kohteeksi, että menin ihan sanattomaksi hämmennyksestä ja pahasta mielestä. Yleensä olen suhteellisen sanavalmis nainen ja osaan sanoa törkeille tyypeille ns. "vastaan", mutta nyt saatoin vain katsoa näitä ihmisiä hämmästyksen ja häpeän vallassa.

Kuten kerroin perjantain postauksessa, olin lähdössä iloisin mielin Siljan Happy Lobster -ravintolaan, jossa ruokailu on minulle aina laivamatkojen kohokohta. Ruoka on vain jotain niin hyvää, ja hinta-laatu-suhde saa tällaisen köyhäilijänkin suupielet korviin. "Rapuhetki" tuo minulle muuten niin arkiseen ja rutinoituneeseen laivamatkaan pienen kultareunuksen.

M/S Symphonyn Happy Lobster on todella ahdas, ja pienet pöydät ovat käytännössä aivan vieri vieressä. Se on myös aina täynnä, no, ainakin viikonloppuisin. Minut ohjattiin pöytään, jonka vieressä 15 sentin päässä istui noin viisissäkymmenissä oleva, vähän fiinimmän näköinen pariskunta. He olivat käymässä keskustelua jälkiruokavalinnoista, ja olivat hieman kyllästyneen näköisiä tarjoilijan viimein purjehtiessa heidän pöytäänsä ja pahoitellessa että he olivat saaneet hieman odottaa.

No, pariskunnan odotellessa jälkiruokaansa minä sain alkuruokani. Se oli Äyriäislautanen, ehdoton lempparini Happy Lobsterissa ja tilaan sen joka kerta. Taustatietona kerrottakoon, että en ole mitenkään hurjan tottunut rapuveitsen käsittelijä ja auon lähes kaikki ravut sormin. (Alkuruokalautasella tosin ei mitään suuria rapuja olekaan, ne saa mielestäni ihan kätevästi auki ilman veistä.) Muistan aina, kun tilasin äyriäislautasen ensimmäistä kertaa ja olin ihan että apua, miten näitä syödään... Lautasella taisi olla kolme erilaista välinettä niiden käsittelyyn. Sitten huomasin, että muutkin ravintolassa käyttävät sormiaan ja tarjoilijakin nauroi että "ota ihan rennosti, nämä saa syödä ihan miten haluaa". :)

Noniin, mutta siis perjantaihin. Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa blogiin pienen jutun Happy Lobsterista ja rapujen syönnistä, ja halusin ottaa juttua varten pari kuvaa. Otin esiin kamerani ja nappasin Äyriäislautasesta muutaman kuvan. Tämä vei alle minuutin eikä varmastikaan kiinnittänyt kenenkään huomiota koko ravintolassa - paitsi viereisen pöydän fiinin pariskunnan. Laittaessani kameraa takaisin laukkuun, alkoi pariskunta kommentoida kuvien ottoani kovaan ääneen.

"Siis ei herranjumala miten noloa, ihan järkyttävää", mies sanoi.

"Aivan, siis niin järkyttävää", nainen komppasi.

"Voi hyvänen aika kun kaikesta pitää koko ajan olla ottamassa kuvia, tämäkään tyttö tuskin pystyy odottamaan että pääsee laittamaan kuvat jonnekin Twitteriin tai Facebookiin", mies sanoi.

"Niin juuri, ihan paaaaakko laittaa kaikesta syömästään heti kuva Facebookiin",  nainen sanoi.

"Ihan järkyttävää", mies totesi. Äänensävy oli niin liioitellun teatraalinen, että jos en itse olisi ollut arvostelun kohteena, olisin varmasti revennyt nauramaan.

"Niin järkyttävää", nainen jatkoi.

Pariskunnan tarkoitus oli eittämättä, että kuulen kaiken tämän. Vaikka he eivät olisi korottaneet ääntään, olisin toki silti kuullut, istuinhan vain 15 sentin päässä. Päätin keskeyttää taivastelun ja sanoin heille:

"Anteeksi nyt vain kovasti, mutta aion kirjoittaa ravintolavierailustani jutun. Tarvitsen siihen kuvia".

"Niin joo, ihan varmaan", nainen sanoi ja katsoi minua niin ylimielisesti että ihan jäädyin.

"Ihan sama mutta järkyttävän noloa tuollainen", mies sanoi ja katsoi minua yhtä ivallisesti.

Olin niin puulla päähän lyöty että pystyin vain tuijottamaan heitä.

Siinä tämä hienon näköinen pariskunta istui kuvitellen olevansa parempia ihmisiä hienoine käytöstapoineen, ja katsoivat oikeudekseen alkaa arvostelemaan ja pilkkaamaan "noloa rahvasta". Toinen tulee ravintolaan hyvillä mielin syömään, ja nämä ihmiset alkavat ääneen pilkkaamaan häntä.

Kuva: 123rf.com © Alvaro Cabrera Jiménez

Nainen katsoi minua melkein aggressiivisesti, ilmeisen provosoituneena siitä, että ylipäänsä olin kehdannut avata heille suuni. Hän alkoi selittää:

"Me oltiin juuri Pariisissa, ja sielläkin yhdessä ravintolassa istui tyttö joka alkoi kuvaamaan croissantiaan, siis ihan kääääsittämättömän noloa. Siinä se väänteli ja käänteli itseään sen kameran kanssa, jooooka puolelta piti saada kuva siitä hemmetin voisarvesta, niin uskomattoman noloa."

Tätä kertoessaan nainen alkoi itse vääntyillä ja kääntyillä istuimellaan, esittäen croissant-tyttöä. Hän heilui tuolillaan niin että päätyi osittain melkein syliini. Aloin miettiä, oliko nainen juovuksissa. Aikamoisen ylimitoitettu reaktio kuvanottooni. Nainen ei kuitenkaan vaikuttanut humaltuneelta. Hän vaikutti vain - - erittäin ylimieliseltä ja tuohtuneelta.

Olisin halunnut sanoa vielä jotain, mutta en kertakaikkiaan kyennyt. Tunsin oloni loukatuksi ja samalla häpesin pariskunnan puolesta. Käsittivätkö he ollenkaan käytöksensä epäasiallisuutta? Miten joku kehtaa olla noin epäkohtelias ventovieraalle ihmiselle? Mitä olin heille tehnyt? Otin kolme kuvaa ruoka-annoksestani.

Käännyin pois ja aloin syödä rapujani. Hetken kuluttua kuulin, kun nainen vielä totesi miehelleen, "On se kyllä ihmeellistä että lapset ja nuoret ylipäänsä tilaavat mitään äyriäisiä kun eihän ne osaa edes syödä niitä." Mies komppaili.

Lapset ja nuoret...!

. . .

Ilta meni melkein pilalle. Olin vähän aikaa kuohuksissa moisesta julkisesta "hyökkäyksestä" ja oli aika ikävä yrittää siinä syödä annostaan jota olin niin kovasti odottanut, viereisen pöydän mulkoillessa ruokailuani. Onneksi pariskunta poistui pian ja hyvä ruoka pelasti tunnelmaa edes vähän. Toisen annokseni, Scampi-salaatin, sain syödä rauhassa.

Okei. Ruokien kuvailusta on tullut blogien ja muun kuvapainotteisen sosiaalisen median kautta varsinainen ilmiö, ja varmasti se ärsyttää joitakin ihmisiä. Helkkari, myönnän itsekin että se näyttää vähän huvittavalta ja joissain tilanteissa varmasti jopa nololta. Mutta häiritseekö se ketään? Ja jos häiritsee, eikö olisi kohteliasta pitää se omana tietonaan ja päivitellä vaikka kaverinsa kanssa keskenään tilanteen jälkeen?

Kumpi on nolompaa - se että ottaa kaikessa hiljaisuudessa valokuvan lautasestaan vai se että alkaa ääneen taivastelemaan ja dissaamaan kuvan ottanutta henkilöä - niin että henkilö ja puoli ravintolaa kuulevat? En pysty ymmärtämään tällaista perusteetonta ilkeyttä.

Luulen, että tässä asiassa minulla on arvostelijoitani paremmat perusteet todeta heidän käytöksestään;

"Ihan jääärkyttävää".'

P.S. Laitan tänne taas yhteisen vastauksen kaikille niille kommentin jättäneille joille en henkilökohtaisesti vastannut - kiitos "kollektiivisesta paheksunnastanne" tällaista rahvaan kyykytystä kohtaan, todella harmi ettei kyseinen pariskunta tai ylipäänsä heidän kaltaisensa "Paremmat Ihmiset" tätä juttua ja keskustelua lue. Voisi tehdä hyvää saada vähän ajattelemisen aihetta. Kaikkiin kommentteihin olisi tehnyt mieli vastata mutta niitä on niin paljon, kiitos runsaasta osanotostanne!

Taas näitä kummia arjen juttuja jotka jaksavat mietityttää… Kahvin juonti. Suomalaiset ja kahvin juonti.

Kuinka moni teistä juo kahvia? Montako kuppia menee päivässä? Tuletteko koskaan ajatelleeksi, että kahvinkulutuksenne olisi jotenkin poikkeavaa?

Minä joudun tämän asian eteen lähes joka ikisellä ulkomaanmatkallani. Välillä alkaa jo olla huumori lopussa. Joka-aamuiset kaksi (Suomi-koon) kuppiani kahvia aiheuttavat lähes kaikkialla Yhdysvaltoja lukuun ottamatta suurta hämmästelyä ja suorastaan negatiivisia reaktioita. Joka paikassa saan olla selittelemässä ja puolustelemassa kahvinkulutustani.

Suomessa kaksi kahvikupillista päivässä on varmaankin sieltä maltillisemmasta päästä..! Käsitykseni mukaan ei liene millään lailla harvinaista että suomalainen perusjamppa tai –pirkko tuhoaa viisi tai jopa kymmenenkin kuppia kahvia työpäivän aikana. (Ainakin omaan lähipiiriini kuuluu tällaisia henkilöitä…)

Suomalaiset juovat eniten kahvia koko maailmassa. Tämä on kuulemma totta. Ennen pidin väitettä ihan naurettavana, mutta mitä enemmän matkustan, sitä todennäköisemmältä sen paikkansapitävyys vaikuttaa. Kahden kahvikupin rutiinini on parhaimmillaan (tai pahimmillaan) johtanut jopa riitaisiin väittelyihin siitä, mikä on sopivaa kahvinkulutusta ja mikä menee jo terveysuhan puolelle.

Kerroinkos teille viime syksynä kahvifarsseistani Albaniassa? En tainnut kertoa. Albania vaikuttaisi olevan maa, jossa kahvinjuontia ymmärretään ehkä kaikkein vähiten. Siellä ei kahviloissa ensinnäkään tunneta latte-tyyppistä kahvijuomaa eli ns. isoa maitokahvia. Lähin vastine on cappuccino. Ja sekin tarjoillaan pienempänä kuin mihin muualla olen tottunut.

Eräässä kahvilassa pyysin, voisivatko he tehdä minulle korkeampaan lasiin tuplacappuccinon. Minua katsottiin kuin idioottia, tai kysymystäni ei ymmärretty. Seuraavalla kerralla tilasin kerralla kaksi cappuccinoa. Tätäkään ei ymmärretty. Sain vain yhden, ja kun toistin toiveeni toisesta kupillisesta, tarjoilija katsoi ensimmäistä cappuccinoani huolestuneena ja kysyi, mikä siinä on vialla. ”Ei mikään”, sanoin. ”Haluan vain toisen kupillisen”. Tarjoilija tarttui ensimmäiseen kupilliseeni ja yritti viedä sitä pois, ja jouduin käyttämään kaikki elekielen taitoni jotta viesti toisesta kupillisesta menisi perille. Lopulta sain toisen kupin, ja tarjoilija pysähtyi pitkään viereeni tuijottamaan mitä aioin kahdella kahvillani tehdä. Oli ehkä pikkuisen friikki olo.

Kaikkein erikoisin välikohtaus sattui Tiranan hotellillani. Siellä aamiaiseen kuuluvaa kahvia ei otettu itse, vaan se piti tilata tarjoilijalta. Luonnollisesti täälläkään ei tunnettu lattea tai ilmaisua ”iso kahvi maidolla”, enkä myöskään saanut läpi tilaustani kahdesta cappuccinosta. Huitaisin pikku-cappuccinon naamaan parilla hörppäyksellä ja vinkkasin tarjoilijan uudestaan luokseni.

”Saisinko nyt sen toisen kahvin?” pyysin. Tarjoilija katsoi minua kulmiaan kurtistaen. ”Toisen kahvin? Toisen kahvin? Et kai oikeasti halua juoda kahta kahvia peräjälkeen?” hän sanoi. ”Kyllä, haluan juoda toisen kahvin heti perään.” Hämmästyksekseni tarjoilija jatkoi toiveeni kyseenalaistamista. ”Tiedätkö yhtään, kuinka epäterveellistä se on? Oletko nyt aivan varma?” tarjoilija jatkoi. Kerroin olevani aivan varma, ja aloin lopulta jo ärtyä. Hyvänen aika, ei kai hotellin henkilökunnan kuulu alkaa kyseenalaistaa asiakkaidensa kahvinjuontitottumuksia..!

Tarjoilija toi lopulta kahvin, ja totesi vielä kuppia ojentaessaan, että ”Toivottavasti tiedät mitä teet. On todella epäterveellistä juoda näin paljon kahvia kerralla.”

Ei herran jestas! Ja juttua ei ole oikeasti yhtään liioiteltu. Enpä ole kuunaan saanut noin outoa palvelua missään.

Fast-forward nykyhetkeen. Täällä Luisin luona kahvinjuontini on myöskin suuren kummastelun aihe. Vaikka vierailen Luisin luona jo kolmatta kertaa, hän on aina yhtä sanalla sanoen järkyttynyt aamukahvistani.  Etelä-Euroopassa normaali kahviannos on pieni espressokupillinen, ja kahvi on toki myös vahvempaa kuin meidän suomalaisten nauttima perus pannu- tai filtterikahvi. Minä juon kahvini aina ”lattena” eli ison kupillisen jossa on n. 2 dl kahvia ja 1,5 dl (soija)maitoa. Ja perusaamuun kuuluu kaksi tuollaista kupillista. Täällä juon siis yhteensä 4 x espressokupillinen + maidot. Luis juo itse yhden espressokupillisen, eikä voi käsittää että jonkun vatsa voi kestää neljä samanlaista annosta.

Itse alan jo olla aika väsynyt tähän ikuiseen selittelyyn. Eikö ihminen oikeasti saa rauhassa juoda sen verran kahvia kuin itse tykkää ilman että siitä tehdään jatkuvasti numero? Olen niin hämmentynyt siitä että kahvi ylipäänsä aiheuttaa ihmisissä näin voimakkaita tunteita ja kannanottoja..!

Ollaanko me suomalaiset jotenkin extra-karaistuneita kahvimonstereita kun pystytään ”kylmän viileästi”  tällaiseen kulutukseen muiden laskiessa huolestuneena päivittäisiä kupillisiaan? Mistä tämä suhtautuminen oikein tulee? Ollaanko ME (ja mahdollisesti jenkit) niitä outoja ja muut oikeassa..?

Kuvakertomus perjantailta.

(Piti vaihtaa alkuperäinen otsikko kun sen pituus alkoi vaivata esteettistä silmääni ;))

Päivä alkoi kävelyllä Grácian halki lempikatuani Verdiä. (Tämä ravintoloita, kuppiloita, leipomoita ja pikkupuoteja täynnä oleva kapea, tunnelmallinen katu taitaa olla muutaman muunkin suosikki Gráciassa ;)).

Grácia on kyllä siitä mieletön kaupunginosa, ettei täällä mitään tylsiä ja rumia katuja näytä olevankaan, minne ikinä käännytkin niin aina on edessä joku kiva aukio tai kiinnostava katu. Täällä on myös teattereita, taidegallerioita, kulttuurikeskuksia, kauppahalleja... Aivan ihana paikka kertakaikkiaan, en muista että missään päin maailmaa olisin törmännyt varsinaisen keskustan ulkopuolella yhtä kivaan kaupunginosaan.

Pysähdyimme kauppahalliin katsomaan kaloja. Luis ja minä tykkäämme kummatkin kalatiskeistä visuaalisesta näkökulmasta. Jäässä tököttävät kalat kangistuneine, hämmästyneine ilmeineen ovat kuin taidetta. Niiden "kasvoja" on jotenkin synkän kiehtovaa tarkkailla... Tiedän, kuulostaa varmaan ihan pimeältä. :)

Kalataiteesta toisenlaisen taiteen pariin... Nimittäin maalaustaiteen. Menimme Luisin taidekoululle jossa Luis maalaa muotokuvaani. Hän ei ollut tyytyväinen viime vuonna maalaamansa potrettiin ja maalaa siksi uuden.

Ateljeen värit <3

Luisin opettaja Xabi kävi välillä antamassa vinkkejä.

En tajunnut vilkkaasta keskustelusta juuri mitään, ja parempi niin. :) Tuntuu kyllä hassulta istua maalattavana - joku tuijottaa sinua intensiivisesti ja yrittää vangita persoonasi kankaalle. Ja sitten vielä toinenkin tulee tuijottamaan, kääntelee päätään, kurtistelee kulmiaan, osoittelee naamaasi ja selittää miten tuon ja tuon ja tämän kohdan naamastasi voisi maalata paremmin. :)

En katsonut maalausta, haluan nähdä sen vasta valmiina. Muotokuva viimeistellään maanantaina.

Menimme kotiin lounaalle ja seuraavana ohjelmassa oli iltapäivänäytös Cinema Verdissä. Verdi-kadun elokuvateatteri on yksi niistä muutamista Barcelonassa, joissa elokuvat voi nähdä alkuperäiskielellä.

Katsoimme A Last Quartet -elokuvan, josta pidimme kovasti. Kyllä Christopher Walken on aina niin.... Christopher Walken. Jäykkine tyyleineen yksi Hollywoodin karismaattisimmista näyttelijöistä. If you ask me.

Sitten taas kotiin tekemään pikainen kynsipostaus, ja kahdeksan jälkeen suuntasimme illalliselle.

Kohteena Girona- ja Rosselló -katujen kulmassa ala-Gráciassa sijaitseva Bar Morryssom. Tässä teille jälleen ruokapaikkavinkki! :)

Itse bongasin Morryssomin ruotsalaisesta matkailulehdestä. Ahvenanmaalaisen (!), Barcelonassa asuvan toimittajan jutussa keskityttiin Gráciaan ja toimittaja listasi Morryssomin yhtenä lemppari-tapas-paikkanaan. Täällä saa niitä oikeita, runsaita tapasannoksia. Monet turistien tapaksiksi luulemat, pienemmät ja tikulla lävistetyt (ja keskustassa usein todella ylihinnoitellut) annokset ovat pintxoja, jotka tarjoillaan lähes aina leipäpalan päälle kasattuna. Itsekin vinkkasin teille viime toukokuussa virheellisesti tapasbaarista Bornissa, kun kyseessä on virallisesti pintxo-baari. ;)

Morryssom on todella suosittu ja yhdeksään mennessä kaikki pöydät olivat täynnä. Tapas-menu on laaja ja täältä löytyy kaikkea simpukoista makkaraan. Me tilasimme sinisimpukoita, grillattua seepiaa, juustoa ja savustettuja vihreitä pimientoja (mitä nuo pienet, vihreät paprikan kaltaiset on suomeksi..?). Juusto ei todellakaan sopinut muiden ruokien makumaailmaan mutta tiedättehän meikäläisen... juustoa on vain aina saatava... :D

Neljä annosta maksoi yhteensä alle 20 euroa ja lautaselliset olivat todella runsaita. Kaksi ihmistä tulee neljästä tapas-annoksesta kylläiseksi. Pikkuisen eri näköiset lautaselliset kuin keskustan turisti-tapas-paikoissa...

Masut täynnä suuntasimme takaisin ylä-Gráciaan ja kotiin.

Niin tunnelmallisia nämä kadut....

Verdi-kadulta aloitettiin ja Verdi-katuun päätetään päivä.

Olimme kotona puoli yhdeltätoista ja olin niin väsynyt että menin poikkeuksellisesti nukkumaan saman tien.

Tällainen oli päiväni Barcelonassa perjantaina kahdeksas marraskuuta. :)

Eilen torstaina 31. lokakuuta "trikootyttö-Sanni" pukeutui ensimmäistä kertaa elämässään iltapukuun ja muuttui "juhladaami-Sanniksi".

Varsinainen makeover!

Moi! Tässä minä olen normaalisti! :) Tämän vuoksi Karkkipäivä ei ole muotiblogi. Eikä tyyliblogi. :)

No, onhan mulla toki Tyyli, niinkuin kaikilla. :D Ja se on tässä:

Eli tästä voitte lähteä kopsaamaan jos tuntuu että mun tyyli kolahtaa. :) Prismasta löytyy muuten hyviä kenkiä. Helppo ostaa ruokaostosten yhteydessä ^_^.

Torstain juhlat liittyivät mieheni työhön, ja alunperin emme olleet pääsemässä koko tilaisuuteen. Olin asiasta ihan huojentunutkin koska en omista juhlagarderobia ja tuollaiset hienot tilaisuudet muutenkin jännittävät minua.

No, tilanne sitten muuttui, ja mies joutui näin ollen hankkimaan minulle iltapuvun. :) Kaikeksi onneksi puku löytyi yllättävän kivuttomasti ja valitsemani puku on mielestäni todella kaunis. Tarpeeksi yksinkertainen koruttomaan tyyliini.

Kampaukset ovat  Magnetic Hairin Hennan erikoisalaa. Olen muutamia kertoja lähtenyt kampauksesta lähes kiusaantuneena kun kampaus on ollut niin kaukana omasta tyylistäni ja toiveistani. Esimerkiksi kerran pyysin cocktailtilaisuuteen sopivaa, rentoa ja vähän sotkuista kampausta joka ei näyttäisi siltä että sitä on nyperretty kaksi tuntia -  sain sellaisen vanhojen tansseihin sopivan, hiuskukkasilla viimeistellyn "barokki"tukan. Nolous...!

Hennan tekemä kampaus oli todellakin mieleeni; juhlava, elegantti ja samalla nuorekas ja moderni. Upea!

Sain Magneticissa myös manikyyrin. Kosmetologi-Laura joutui toteamaan, ettei nysäkynsiraukkoihini (hän ei käyttänyt noita sanoja :D) oikein saanut mitään näyttävää lookkia, ja ranskalainenkin olisi lyhentänyt kynsien ilmettä. Niihin tehtiin nude geelilakkaus OPIn tuotteilla.

Sävy on OPIn Bubble Bath. Kaunis, läpikuultava roosa-nude.

Juhlameikkiin tein siniharmaan smokeyn ja huulille valitsin nudea beigeä. Teen meikistä vielä erillisen tutorial-tyyppisen jutun.

Tässä minä sitten olen "prinsessana". :) (Puku on tumma savunsinen, mutta näyttää kuvissa mustalta.)

Kääk, en meinannut tuntea itseäni kun katsoin peiliin...! :) Tältäköhän tytöistä on tuntunut aikoinaan Vanhojen Tansseissa..? Itse jätin ne väliin koska en vain voinut kuvitella mitään epämukavampaa tilannetta kuin esiintyä juhlapuvussa ja opetella jotain hienoja tansseja... Voi nuorta Sannia. Nyt valitsisin varmaan toisin.

.

.

Nämä ovat viimeiset kuvat jotka armas Canon 50D:ni otti. Sitten se meni rikki. :(

Loppuillalta ei sitten paljon kuvia olekaan.

Tämä kuva on miehen puhelimella otettu. Nauran jollekin juhlapuheelle. Oli hauskaa enkä juurikaan mokaillut. Paitsi alkudrinkin kanssa. Siemaistuani lasista pari kertaa mies totesi ystävällisesti, ettei alkumaljaa tulisi maistaa ennenkuin isäntä on kohottanut maljan.

No, tiedän sitten ensi kerralla. :) Seuraaviin juhliin osaan jo ehkä mennä rennommin. :D

P.S. Kiitän tässä nyt yhteisesti kaikkia kommentin jättäneitä, niin kauniita sanoja olette kommenttiboksiin kirjoitelleet! Ihan tässä häkeltyy. (Voisi melkein nousta päähän lukea noin monta ihanaa kommenttia itsestään, mutta onneksi näytän tältä vain kerran 34 vuodessa niin palaan pian maan pinnalle! :D)

...iltajuhlat!

Oikeasti - melkein jännittää! Osaanko vieläkään pitää haarukkaa ja veistä oikein? :D

(Muistatte ehkä kesäisen paljastukseni...)

Olen siis juuri kohta lähdössä elämäni ensimmäisiin iltapukujuhliin. En osallistunut aikoinani edes Vanhojen Tansseihin koska Sanni ja mekot ei vain oikein kuulu yhteen.

Toivottakaa onnea..! ^_^ Jospa nyt en ihan kompastuisi pukuuni...!

Kerron lisää huomenna! :)

P.S. Valitsin sen oikean silmän meikin ;)

...kun saat imuroitua, pyyhittyä pölyt ja raivattua tavarakasat paikoilleen - ja näet taas alta paljastuvan kodin!

Se on erittäin mukava tunne. :) Jota koen ihan liian harvoin.

En tiedä teidän miehistä, mutta minun mies ei ainakaan juuri imuriin tartu minun ollessa poissa kotoa. Niinpä nytkin oli yli kuukauden pölyt pyyhittävänä ja imuroitavana. Tavarakasojen levittelyyn syyllistyn erittäin pahasti itsekin, mutta kyllä noita "tärkeitä paperipinoja" ja lukemista odottavia lehtiä lojuu ympäriinsä miehekkeenkin jäljiltä....

Me ollaan kodinhoidon puolesta vähän huono match kun kummallakin on taipumus pintojen kuorruttamiseen tavaralla... :P

Mutta nyt... taas vähän aikaa... Näen pöytien pinnat ja sohvallekin mahtuu useampi ihminen istumaan. :)

(Kuvan tunnelmasta puuttuu allekirjoittaneen mielestä enää glögi... Oijoi, kohta se taas alkaa, glögikausi... <3)

Rappusten alta paljastuu kuitenkin sellainen roinanurkka jota en voikaan siivota pois... Kirjahyllyn tila on loppunut ja näköjään myös "baarikaapin". Ja nuo loput nyssykät, kassit, pahvilaatikot ja reppu.... No, ne on täynnä kosmetiikkaa.

Päätin, että asialle on vihdoin tehtävä jotain. Ja se 'jotain' on lipasto, joka tulee tuohon valaisimen ja printterin (joo, se tönöttää pienellä pallilla tuossa seinän vieressä kun ei ole muutakaan paikkaa) paikalle. Kosmetiikkalipasto. Ja ehkä sinne jotain muutakin tavaraa saa tungettua. (Esim. mun mielestä sisustuksellisesti rumalta näyttävät dvd:t tuosta kirjahyllyn alimmilta hyllyiltä niin pääsisi nuo kirjat sinne.. ;))

Katselin Ikean sivuilta Birkeland- ja Hemnes -lipastoja, joissa olisi hyvin tilaa. Harmi vain, että Ikean lipastoissa on niin luirut välipohjat ettei ne oikein kestä painavaa sisältöä... :/ Mutta ymmärrän toki että sitä saa mistä maksaa.

Luulen, että jompikumpi noista muuttaa kuitenkin hyvin pian meille. Joka puolelta tilaa valtaavat kosmetiikkaröykkiöt alkavat vaikuttaa sen verran ratkaisevasti yleiseen viihtyvyyteen. Ja olisihan sinne saunaankin kiva päästä joskus saunomaan ilman että ensin täytyy tehdä mieletön lauteiden tyhjennysoperaatio... ;)

Lisää aiheesta kodinhoito ja elämänhallinta helmikuun postauksessani Kotiressaaja.

 Ja mehän halutaan. :)

Minä painun nyt miehen kanssa pariksi päiväksi "pusikkoon" (--> Repoveden kansallispuisto) nauttimaan syksyn kirpeydestä ja karistamaan viimeisetkin hellefiilikset hipiästä. (Rusketusta saan onneksi ihailla vielä pidemmän tovin, hehheh..) Täytyy toivoa ettei nyt kuitenkaan lunta tule. :D

Eilen yöllä valmistuivat tutun kaavan mukaiset vhh-retkieväät. Painavathan nämä tosiaan huomattavasti enemmän kuin pussipastat ja pussikeitot mutta parin päivän retkellä ei tarvitse kuitenkaan kantaa niin paljon murkinaa että paino haittaisi. Toista oli kesän 2012 Lapin vaelluksella jossa meinasin nääntyä ruokavarastoni alle. Mies jaksaa kiusata minua kuvasta, jossa makaan maassa rinkkoineni ketarat ojossa, ja olemme taittaneet matkaa aloituspisteestä 1,5 km. ^_^

Olen ajastanut pari postausta Repoveden reissun ajaksi, mutta en tiedä näkyykö minua täällä vastaamassa mahdollisiin kommentteihin (mies sanoi ettei meinaa luovuttaa älyluuriaan metsässä minun bloggailuja varten ;)). Eli jos kommentteja ei näy, niin tiedätte miksi. Olen koneella taas viimeistään perjantai-iltana.

Kauniin syksyistä viikkoa kaikille! :)

Kreikan maisemat ovat upeita, mutta ei voi väittää että kotonakaan olisi mitenkään hurjan ankeaa... <3

Mitä luksusta saapua tällaiseen lokakuiseen iltaan....

Eilen hemmottelin itseäni myös kokeilemalla ensimmäistä kertaa Suomen ainoaa (?) sokeroimatonta jäätelöä, josta vinkkasitte minulle kun keväällä kyselin sokeroimattoman jäätelön perään.

Aika paha.... Jäätelö oli niin hyvää että kerralla meni puoli purkkia ja seurauksena loppuillan pallomasu! ^_^ Mutta olihan se sen arvoista! :D En ole syönyt jäätelöä kuin kolme kertaa kahden ja puolen vuoden aikana.

Mutta jäätelöäkin ihanampaa oli saada syliin rakkaat Totti ja Viivi. <3

Koirilla oli paljon kerrottavaa kuukauden ajalta. Ne olivat mm. olleet hoidossa siskoni lomamatkan aikana ja Tottia oli hemmoteltu niin, että se palasi kotiin pienen vararenkaan kera. "Emme pane lainkaan pahaksemme että päästään sinne taas uudelleen hoitoon", koirat tuumasivat. Minun täytyi muistuttaa niitä, että saavathan ne meilläkin erikoisoikeuksia, kuten nukkua samassa sängyssä meidän kanssa...! :) Olen saanut kilpailevan "hoitotädin"...! ^_^

Tänä aamuna heräsin tähän maisemaan.

Ei voi valittaa kun saa asua Suomessa. Ei todellakaan.