Noniin. Yritin oikeasti aloittaa itseni sivistyksen taannoisen "Netti tekee meistä tyhmiä?" -kirjoitukseni jälkeen.
Sain postauksesta paljon palautetta niin lukijoilta kuin ystäviltänikin, ja päätin, että mun täytyy nyt skarpata. En halua olla tyhmä. En halua seurata sivusta, kun keskittymiskykyni pirstaloituu entisestään. Haluan alkaa taas seurata entisiä kiinnostuksen kohteitani, ja ennen kaikkea alan lukea enemmän.
Ja yritän kovasti, kovasti vähentää koneella viettämääni aikaa. Mutta se on vaikeaa.
Kynäilin itselleni leikkimielisen sivistämisohjelman ja ripustin jääkaapin oveen. Että muistaisin. Teistä voi tuntua naurettavalta, että joku joutuu muistuttamaan itseään jopa siitä, että muistaa lukea uusimmat levyarvostelut tai katsoa mitä leffoja menee teattereissa, mutta minun täytyy.
Olen onnistunut joissain kohdissa hyvin, mutta toisissa huonommin. Olen esimerkiksi alkanut lukemaan uutisia, ja käymme poikaystäväni kanssa läpi viikon tärkeitä tapahtumia. Tämäkin kuulostaa monelle teistä varmasti aivan hullulta, mutta minä tarvitsen tällaista - minun on todella pakotettava itseni lukemaan uutisia. Toivon, että pikkuhiljaa siitä tulee taas tapa. :)
En myöskään ole vielä pystynyt rajoittamaan netin käyttöä kahteen tuntiin vuorokaudessa. Joinain päivinä se onnistuu, toisina ei. Eräänäkin iltana - tai yönä - löysin itseni tuijottamasta vanhoja Euroviisu-videoita YouTubessa aamukolmeen saakka. :/
Enkä ole edelleenkään saanut kirjoitettua kirjeitä. Se on niin surullista. Minulla on uskomattoman ihania ystäviä ympäri maailmaa, ystäviä, joiden kanssa ennen jaoin ajatuksia joka kuukausi. Olen vaihtanut pitkät, syvälliset kirjeet pinnalliseen Facebook-tason kuulumistenvaihtoon, jossa pidän yhteyttä ihmisiin lähinnä tykkäilemällä heidän status-päivityksistään. :( Mitä helkkaria. Facebookissa ihmiset katoavat. Kun kavereita on 200+, ei kaikkien kanssa tule mitenkään pidettyä yhteyttä. He ovat siellä, mutta tavallaan eivät enää elämässäni. Olen vihainen itselleni heidän laiminlyönnistään. Missä vaiheessa sitä alkaa vaihtaa ystäviään koneen kanssa seurusteluun?
Haluan muuten kiittää lukijaani, joka vinkkasi minulle Yle Teeman Virtuaalivallankumous-dokumenttisarjasta. Se oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Sarjan viimeinen osa, Homo interneticus, käsitteli paljon samoja asioita kuin mitä itse pohdin nettityhmyys-kirjoituksessani. Suosittelen tuota ohjelmaa, se on katsottavissa Yle Areenassa vielä kuukauden ajan.
Tässä linkki Areenaan:
Tiededokumentti: Virtuaalivallankumous osa 4/4
Onko joku muu alkanut tsemppaamaan oman netti/koneriippuvuutensa kanssa?
Tällä kirjoituksella ei ole mitään tekemistä kosmetiikan kanssa, joten pelkästään kosmetiikkajutuista kiinnostuneet voivat hypätä postauksen yli.
Minusta vain tuntui siltä, että tästä täytyy avautua.
Toukokuun Olivia-lehdessä oli juttu, joka kiteytti suoraan kaikki viimeaikaiset ajatukseni. Matkalla vapun viettoon mökille kommentoin miehekkeelle taas (teen sitä usein), kuinka koneen äärellä roikkuminen on varmasti pehmentänyt aivoni - ja kun sitten mökillä leväytin auki Olivian, oli siellä artikkeli juuri siitä asiasta. Voin samaistua jutun aloitusaukeaman viimeiseen lauseeseen täydellisesti.
Niin, jotakin omituista.
Onko teillekin?
Viime vuosina olen huomannut itsessäni varsin epämieluisia asioita. En pysty enää lukemaan kunnolla, en jaksa kirjoittaa kirjeystävilleni, en pysty keskittymään mieheni kertomaan juttuun päivän kuulumisista. Muistini on huonontunut hälyttävästi. Joudun kirjoittamaan ylös käytännössä kaikki asiat, jotka haluan saada hoidetuksi. Minun on vaikea priorisoida asioita. Päässäni laukkaa rataa 359 eri asiaa jotka kaikki tuntuvat vaativan huomiota välittömästi, ja koska fokuksen jakaminen niin moneen kohteeseen on mahdotonta, saatan unohtaa ne kaikki ja tajuta päivän päätteeksi että en ole saanut mitään aikaiseksi. Tämän tajuaminen saa minut ahdistumaan entisestään.
Mutta kaikkein voimakkain on tunne, että olen tyhmentynyt. En ole enää ihan viivalla. Voin melkein konkreettisesti tuntea, kuinka aivoni raksuttavat tyhjää. Mieheni yrittää keskustella kanssani eduskuntavaaleista, ja minä pystyn ajattelemaan vain jotain eilen ottamaani kivaa kuvaa koirista jota voisin nyt lähteä koneelle käsittelemään. Ja mitäpä minä osaisin eduskuntavaaleista keskustellakaan. Enhän minä mistään puolueista ja edustajien ajamista asioista mitään tajua. Enkä enää edes tiedä, milloin lempiyhtyeeni uusin levy on ilmestynyt. Tai onko kotikaupungissani meneillään taidefestivaali. Vaikka näiden asioiden pitäisi kiinnostaa minua.
Olin ennen fiksumpi. Ihan oikeasti olin. Ja yleissivistyneempi. Tiesin asioista. Seurasin monia eri kulttuuri-ilmiöitä lehdistä ja tv:stä ja keskustelin niistä ystävieni kanssa maitokahvin äärellä jossain sopivan boheemissa kahvilassa. Olin kiinnostunut ja valveutunut, luin, luin ja luin. Tilasin monia lehtiä jotka kaikki ehdin lukea; Vogue, Kerrang, Condé Nast Traveller, Image. Lukiossa vedin ysejä ja kymppejä kokeisiin lukematta. Olinhan fiksu.
Rakastin kirjoittamista. Hankin kirjeystäviä ympäri maailmaa, ja kirjoitin joka päivä sivukaupalla tekstiä Meksikoon, Sloveniaan, Japaniin tai Norjaan. Suunnittelin matkoja ja uppouduin matkakirjallisuuteen.
Sitten tuli internet (tai Internet, siihen aikaan se kirjoitettiin vielä isolla). Meni vuosia ennenkuin sen vaikutukset minussa alkoivat kunnolla näkyä. Olin viimeisten joukossa jotka hankkivat liittymän kotiin. Se oli itse asiassa niinkin hiljattain kuin keväällä 2008. Se oli kai sitten menoa.
Nyt en juuri muuta tee kuin istun koneen äärellä. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet imeä itseeni yhä vain enemmän tietoa, mutta en tee sitä. En oikein edes tiedä mitä teen. Aika vain katoaa jonnekin.
En tiedä, mitä elokuvia lempinäyttelijäni Benicio Del Toro on tehnyt viime vuonna. En tiedä, miksi Libyassa soditaan. En ole soittanut yhdelle parhaimmista kavereistani vuoteen, koska en muista. En myöskään muista varata aikaa hammaslääkärille, jossa viimeksi kävin 2004. Jos kerrot minulle, mitä eroa on Kokoomuksella ja Vihreillä, olen kuukauden kuluttua unohtanut sen. Milloinkahan viimeksi kävin taidenäyttelyssä?
Olivian artikkelissa kerrotaan näin:
"(Tilastojen) mukaan keskittymishäiriöiden diagnoosit ovat lisääntyneet kymmenen viime vuoden aikana ainakin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa.
Nicholas Carr uskoo, että syypää paisuneisiin lukuihin on internet. Netin logiikka perustuu siihen, että se hajauttaa huomiomme jatkuvasti eri kohteisiin. Klikkaamme linkkiä, katsomme kuvat, kommentoimme kaverin statusta, etsimme halvinta lentoa, kuuntelemme musiikkia, tarkistamme sähköpostit ja suljemme ärsyttävän mainosbannerin. Moni meistä räplää älypuhelintaan myös töiden jälkeen ja muiden ihmisten seurassa.
Tietysti netissäkin voisi keskittyä. Harva kuitenkaan tekee niin."
Artikkelissa pohditaan myös, onko kirjojen massalukemisen aika ohi, ja kutistuvatko kirjojen lukijat pieneksi eliitiksi, "lukevaksi luokaksi". Tai vaikuttaako uusi teknologia pysyvästi aivojemme rakenteisiin. Emme enää opettele asioita ulkoa, koska minkä tahansa tiedon voi koska tahansa tarkistaa netistä. Internetin keinotekoinen muisti on korvaamassa biologista muistia.
Jutun lopussa kerrotaan, että Yhdysvalloissa on nyt pinnalla "digitaalinen dieetti", jonka avulla voi hallita netin liikakäyttöä. Toimittaja on aloittanut oman dieetin, ja kertoo päättäneensä lukea joka päivä kirjaa tunnin verran. Ilman keskeytyksiä. Siitä minäkin haaveilen.
Lainasin kirjastosta toiveikkaana Harry Potterin ja kuoleman varjelukset. Kuukauden laina-ajan jälkeen olen uusinut lainan kerran, ja olen nyt sivulla 128. 16-vuotiaana olisin lukenut samassa ajassa 4-5 kirjaa. Sotaa ja rauhaa en taida enää tässä elämässä pystyä lukemaan. :(
Kuka tunnistaa itsessään samanlaisia vaikutuksia? Tai onko jollakulla hyviä vinkkejä itsensä asteittaiseen takaisin-sivistämiseen?
Vai oliko tämä vain hemmetin outo postaus?
"We can't stop here! This is bat country!"
Huhtikuun idoli on elokuva Fear And Loathing In Las Vegas. Minun ultimate-suosikkileffani.
Fear and Loathingia on vaikea kuvailla. Se pitää vain nähdä. Joko diggaat sitä ihan täysillä ja hoet koko loppuelämäsi sitaatteja kuten "As your attorney I advice you to take a hit out of the little brown bottle in my shaving kit". Tai sitten et voi käsittää mitä nerokasta on kahden tunnin psykedeelisessä huumesekoilussa, ja pidät elokuvaa groteskina paskana (pahoittelen kielenkäyttöäni).
Elokuva sai ilmestyessään vuonna 1998 varsin ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ollut mikään menestys lippuluukuilla. Sittemmin se sai kulttistatuksen. Eikä ihmekään. Elokuva on filmatisointi gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin samannimisestä kirjasta, joka on tutkimusmatka amerikkalaisen unelman kääntöpuoleen; rappioon ja paranoiaan. Vuonna 1972 ilmestynyt kirja on yksi aikansa klassikoita. Terry Gilliam onnistui siirtämään kirjan hengen valkokankaalle täydellisesti.
Elokuva kertoo toimittaja Raoul Duken (Johnny Depp) ja hänen samoalaisen asianjajansa Dr. Gonzon (Benicio Del Toro) huumeenhuuruisesta työmatkasta Las Vegasiin. Tarinassa ei ole sen kummempaa draaman kaarta tai kehitystä, ja kriitikot haukkuivatkin elokuvan juonettomaksi sarjaksi irrallisia episodeja. Sitä se onkin, mutta loistava sellainen! Elokuvan visuaalinen maailma on kerrassaan mahtava, ja tilanteet vaihtelevat hilpeästä surrealismista inhorealistiseen ällötykseen. Dialogi on legendaarista, ja soundtrack täysi kymppi. Lukuisissa cameo-rooleissa vilahtelevat mm. Christina Ricci, Cameron Diaz ja Tobey Maguire.
Elokuva on siitäkin minulle tärkeä, että se yhdistää kaksi suurinta suosikkinäyttelijääni. Depp ja Del Toro tekevät elokuvassa varmasti uransa rumimmat roolit! :) Del Toro mm. lihotti itseään 20 kg Dr. Gonzon roolia varten. En ole koskaan nähnyt häntä yhtä vastenmielisen näköisenä.
Olen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, että voin siteerata hahmojen repliikkejä elokuvan päälle. Olen siis varsin raivostuttavaa seuraa tätä leffaa katsoessa. ^_^ Onneksi katson sitä usein samanhenkisessä seurassa. Siskoni ja miehekkeeni kuuluvat myös elokuvan faneihin, ja voimme kuorossa huutaa; "You took too much man! You took too much, too much...!"
Katso sinäkin! :)
P.S. Ja en siis missään nimessä ihannoi huumekulttuuria, vaikka tätä elokuvaa diggailenkin.
Miten paljon eri brändien ja merkkien imago vaikuttaa ostokäyttäytymiseemme? Millaisia mielikuvia eri merkit meissä herättävät? Mikä näihin mielikuviin vaikuttaa?
(Alkuperäisestä postauksesta tuli niin pitkä, että jaan sen kahteen osaan. Kuten on jo aiemmin tullut sanottua, tämä on aihe josta voisin jutustella maailman tappiin...! :))
Imagohan muodostuu jo heti siitä, minkä näköisiin pakkauksiin tuotteet on pakattu, missä niitä myydään ja millä hinnalla. Jos merkki on meille täysin tuntematon, lokeroimme sen mielessämme heti johonkin kategoriaan mainoskuvan tai pakkauksen ulkonäön perusteella. Mainosten visuaalinen maailma on todella tärkeä mielikuvien luomisessa, ja itse kiinnitän huomiota jopa niinkin näennäisesti triviaaleihin asioihin kuin fonttiin. Voin tässä esimerkiksi tunnustaa, että kun Tigi nelisen vuotta sitten muutti BedHead-sarjan pullojen fonttia arkisempaan suuntaan, muuttuivat ne silmissäni heti vähemmän kiinnostaviksi. Minulle jopa tällaisilla asioilla on merkitystä.
Pitkässä juoksussa imagoon vaikuttaa tietysti myös word-of-mouth, eli kuluttajien jakamat käyttökokemukset ja niiden laatu. Kun joku tuote on hyvä ja toimii lupaamallaan tavalla, sana kyllä kiertää ja merkki nauttii arvostusta, oli tuote sitten pakattu kuinka rumaan hylsyyn tahansa. Samoin median uutisointi vaikuttaa jatkuvasti alitajuisesti muodostamiimme käsityksiin. Kun mediassa rummutettiin esimerkiksi 90-luvun alussa, että Pantenen sisältämä silikoni saa hiukset tippumaan päästä (hahah mikä väite!), oli Pantenen imago tahrattu pitkäksi aikaa.
Otan esimerkin selektiivisestä kosmetiikasta. Yksi sarja, jonka designia en vain oikein ymmärrä, on Dermaglow. Sarjahan on Suomessa aikamoisen huonosti tunnettu, ja tuotteet ovat kalliita. Dermaglow’n mainoksia ei koskaan näe missään, eli merkki ei jää kenellekään mieleen edes alitajuntaan. Kun suomalaiset asiakkaat ostavat kallista kosmetiikkaa, he haluavat käyttää rahansa tuttuun, tunnettuun ja ”turvalliseen” merkkiin. Kun purkilla on hintaa 80€, ei keskivertosuomalainen ihan helposti lähde kokeilemaan jotain umpituntematonta merkkiä, vaikka myyjä/kosmetologi sitä kuinka suosittelisi. Asiaa voisi auttaa, jos tuote edes näyttäisi houkuttavalta. Mutta Dermaglow’n tapauksessa tuoteparat näyttävät ihan kamalilta. Pakkaukset ovat kuin jäänne 90-luvun alusta. Ne yrittävät ilmeisesti viestittää korkean teknologian tuotekehittelyä, mutta minulle ne viestittävät vain auttamattoman epämodernia muotoilua joka ei herätä 2000-luvun kuluttajan kiinnostusta.
Vaikka purkkien olennaisin tarkoitus on tietysti ”vain” tuotteen säilyttäminen, on kaikessa (ikävä kyllä) otettava huomioon myyvyys. Tuotteita on markkinoilla satoja ja satoja! Jokaisen merkin on mietittävä tarkkaan, millä juuri heidän tuotteensa erottuisivat joukosta oikealle kohdeyleisölle. Ja mitä he kommunikoivat kohdeyleisölle markkinoinnissaan.
Otetaan sitten pari esimerkkiä luonnonkosmetiikan puolelta. Viime vuosien kahdelle tuoreelle menestysmerkille, Mádaralle ja Estelle & Thildille, on yhteistä raikas, nuorekas ja pelkistetty design ja selkeästi nuorempia kuluttajia miellyttävä visuaalinen maailma. Mádaran kaunis mainoskuvasarja ruohikossa makaavasta naisesta on todella onnistunut, ja herätti heti ainakin minun kiinnostukseni. Estelle & Thild puolestaan on tehnyt luonnonkosmetiikasta helposti lähestyttävää yksinkertaisella tuotevalikoimallaan eikä söpöistä purkeista välity samanlainen ”apteekkifiilis” kuin joidenkin perinteisempien luonnonkosmetiikkasarjojen.
Muutama merkki, jotka viestivät minulle totaalista halpuutta ja epäkiinnostavuutta ovat Sunsilk ja Garnier. Sunsilkin pakkaukset olivat ainakin ennen aivan legendaarisen halpiksen näköisiä, eikä Garnierin Fructis jäänyt kauas taakse. En osaa selittää, mikä näiden merkkien markkinoinnissa tökkii. Ne eivät vain vakuuta minua millään tavalla. Jopa merkkien logot ovat minusta halvan näköiset. Tuotteet itsessäänhän saattavat olla vaikka kuinka hyviä, mutta koska ulkonäkö ja mainonnan tuottama kokonaismielikuva ovat niin vastenmielisiä, en vain halua käyttää kyseisiä tuotteita. Sellainen voima imagolla voi olla.
Nyt kun mietin, niin visuaalisista syistä en ole koskaan ollut kiinnostunut oikein mistään päivittäiskosmetiikan sarjasta. Kylppärini hyllystä ei ole koskaan löytynyt L’orealin, Nivean tai juuri Lumenenkaan tuotteita. (Lumenella on muuten mielestäni nykyään oikein tyylikkäät pakkaukset, mutta 90-luvun sinivalkoisuus ei miellyttänyt.)
Sen sijaan olen käyttänyt Yves Rocherin, The Body Shopin ja Dermosilin tuotteita ennen innostumistani luonnonkosmetiikasta. Yves Rocherin imago on hieman kärsinyt heidän jatkuvasta alennuskonseptistaan ja postimyyntikuvastojen lippulappusmainonnasta, mutta itse olen aina kokenut Rocherin kiinnostavampana brändinä kuin vaikka Nivean. Rocherin tai The Body Shopin kasvipohjaisilla ainesosilla markkinoidut tuotteet värikkäine pakkauksineen tuovat kaltaiselleni kuluttajalle enemmän mielihyvää kuin esimerkiksi L’orealin tai muiden "markettisarjojen" androgyynit, persoonattomat pakkaukset.
Hinnalla taas ei minun kohdallani ole juurikaan merkitystä, eli en niputa jotain merkkiä ”halpikseksi” vain koska sillä sattuu olemaan halvat hinnat. Voin pitää viiden euron tuotetta yhtä laadukkaana kuin viidenkymmenen.
Teksti loppuu nyt vähän niinkuin seinään, mutta jatkoa seuraa huomenna lukijakyselyn sisällön merkeissä. :)
(Olen kirjoittanut blogissa aiheesta aiemminkin, jutun päivittäiskosmetiikan imagopohdinnasta löydät täältä.)
Käsi ylös: kuka katsoi 90-luvun puolivälissä ihastuttavaa draamakomediasarjaa Villi Pohjola (Northern Exposure)? Sarja on tosin uusittukin jo kahdesti, viimeksi vuosina 2008-2010, joten ohjelma saattaa olla tuttu 90-luvulla syntyneillekin. :)
Bongasin edellisellä Prisman reissulla Villin Pohjolan tuotantokaudet 1 ja 2, ja nehän oli otettava mukaan. En katsonut tuota viimeisintä uusintakierrosta, joten oli todellinen nostalgiatrippi nähdä sarjan pilottijakso yli 10 vuoden jälkeen. Apua miten ihana sarja! Ei mitään Kalifornian auringossa paahtuneita nuoria ja kauniita ihmisiä, ei vankiladraamaa, ei vampyyrimystiikkaa, ei seksiä, rikoksia tai kieroiluja.
Villi Pohjola kertoo newyorkilaislääkäri Joel Fleischmanista, joka joutuu töihin Alaskaan pikkukaupunkiin korvatakseen Alaskan osavaltiolta saamansa opiskelustipendin. Sarjassa on runollinen, paikoin jopa filosofinen ote, kiireetön fiilis ja hassuja persoonallisuuksia jylhien, maalauksellisten maisemien keskellä. Sarja on tunnelmaltaan hieman kuin Twin Peaks, mutta ilman mystiikkaa. Perusasetelmassakin on samaa; suuren kaupungin kasvatti saapuu syrjäiseen pikkukaupunkiin ja alkaa alun kulttuurishokin jälkeen tulla pikkuhiljaa osaksi yhteisöä. Kumpaakin sarjaa kuvaa hyvin englanninkielen sana 'quirky', joka tarkoittaa outoa - mutta coolilla tavalla outoa. :)
Sarjan päähenkilöihin kuuluivat Joel Fleischmanin ohella mm. sirpakka lentäjä Maggie O'Connell, yksinkertaiselta vaikuttava mutta superälykäs intiaanipoikasöpis Ed, filosofinen radio-DJ-hurmuri Chris, paikallisen baarin pitäjä Holling ja hänen 40 vuotta nuorempi simpsakka vaimonsa Shelly sekä arvoituksellisesti hymyilevä, vain muutaman sanan päivässä puhuva vastaanottoapulainen Marilyn. Chrisiä esittänyt John Corbett tuli sittemmin tunnetuksi Sinkkuelämän Aidanina ja elokuvasta Kreikkalainen Naimakauppa.
Seurasin Villiä Pohjolaa teini-ikäisenä aivan fanaattisesti, ja olin ihan heikkona Ediin. Edillä ei tainnut olla tyttöystävää koko sarjan aikana, ja vähänkö haaveilin itseni sarjan käsikirjoitukseen ja Edin unelmien tytöksi... Hihii.... Nyt 45-vuotias Darren Burrows ei muuten ole edelleenkään hullumman näköinen, grrr!
Minulle tulee Villiä Pohjolaa katsoessa lämmin olo. Tämä on juuri sellaisia "hyvän mielen juttuja", joista olen puhunut blogissa aiemminkin. Niinkuin vaikkapa sarjakuvahahmo Sika tai Pohjois-Kalotilla kalaa narraava Kenraali Pancho. :) En suinkaan ole ainoa, joka pitää Villiä Pohjolaa yhtenä aikamme parhaista TV-sarjoista. Sarja nauttii Twin Peaksin tavoin kulttisuosiota, ja sen henki elää internetin faniyhteisöissä. Sarjan fanit järjestävät jopa jokakesäisen MooseFest-tapahtuman Roslynissä, Washingtonissa, jossa Villi Pohjola kuvattiin. MooseFest on My Little Pony Fairin ohella sellainen tapahtuma, jonne todellakin haluaisin joskus päästä. (Viime kesän julkkisvieraana oli ollut mm. Darren Burrows, miau...!)
Mitä TV-sarjoja teille on jäänyt mieleen 90-luvulta? Kuka muu tykkäsi Villistä Pohjolasta? Kuka oli suosikkihahmonne?
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=lKHzIXZBF74&fs=1&hl=fi_FI&rel=0]
Vaikka viihdyn 3-kymppisenä, joudun tunnustamaan, että joka vuosi se aina vähän kirpaisee. Vanheneminen nimittäin. Täytän tänään 32, ja se kuulostaa minusta erittäin aikuiselta. 32-vuotias on vielä nuori, mutta koen itse olevani vielä nuorempi. ^_^
Luen lehdestä juttuja 32-vuotiaista, ja heillä on jo liuta lapsia, omakotitalo rakennettuna ja aikuisen ihmisen kokenut ja tyyni ilme kasvoillaan. Tiedän, tiedän, nämä ovat klisheitä. Mutta he tuntuvat silti niin kaukaisilta, kun ajattelen itseäni. Koska minulle tulee se ilme kasvoille? Koska minä alan artikuloida tasaisesti ja rauhallisesti? Milloin ostan beigen trenssitakin ja pashminahuivin? Ja koska vaihdan raidalliset lapaseni nahkahansikkaisiin?
En varmasti ole ainoa 3-kymppinen, joka miettii näitä juttuja ja kokee pientä anti-aikuistumiskriisiä. Välillä pohdiskelen, että onkohan minussa jotain biologisestikin pielessä, kun ei mitkään vauvakellot kilkata enkä osaisi kuvitellakaan, että minulla vielä (!) olisi lasta. Olenhan niin nuori! ^_^ Yritän olla ajattelematta sitä, että elämä viuhuu ohi niin kauhean nopeasti. Lapsena kesälomakin oli hurjan pitkä aika, mutta nyt ei enää voi miettiä, että "no onhan mulla aikaa vaikka ensi vuonna..." Ensi vuosi ja sitäkin seuraavat tulevat ihan justiinsa. Jos aikoo ja haluaa tehdä jotain, suunnitelmat pitää toteuttaa mielellään nyt eikä huomenna. Minua stressaa vanhenemisessa se, että enää ei voi odottaa loputtomiin. On vain tehtävä.
No mutta menipä tämä synttäripostaus nyt synkäksi! Se ei ollut ihan tarkoitus. Olen kuitenkin mieluummin 3-kymppinen kuin 2-kymppinen, kyllä tämä on ihan mukava ikä. Kaikki iät ovat mukavia. Kun vaan vuosi venyisi vaikka 730 päivään... ^_^
Kuva muuten on parin viikon takaisista Indiedaysin kuvauksista, ja sen on ottanut blogikollegani Veera. Kuvaan saatiin mielestäni ikuistettua mahtavasti Karkkipäivän henki! :)
Edit. Kiitoksia paljon kaikille onnitteluista! <3 Paras lahja tänään oli kuitenkin se, kun sisareni O yllättäen soitti...! Olin niin iloinen että itketti. En ole kuullut hänen ääntään vuoteen.
Tammikuun idoli on pehmoankkani Nassukka.
Nassukka on noin 28 vuotta vanha. Sain sen lahjaksi mummoltani kun olin hyvin pieni, enkä muista tarkalleen minkä ikäinen silloin olin. Alle 5-vuotias kuitenkin.
Nassukka on minulle hyvin, hyvin rakas.
Vaikka olin pieni, muistan ihmeen kirkkaasti hetken, jolloin sain Nassukan. Minulla oli nimipäivä, ja mummo oli luvannut ostaa minulle lahjan. Mummo oli sellainen, osti lahjan nimipäivänäkin. Äitistä se oli vähän turhaa, ei nimipäivänä kuulema ole mitään perusteita saada lahjoja. ^_^ Mutta mummo osti kuitenkin.
Menimme yhdessä lelukauppaan. Saisin valita mitä halusin, mutta ei mitään kallista tietenkään.
Silmäni osuivat hellyttävään ankkaleluun. Se roikkui muovipakkauksessaan vaippaikäisille tarkoitettujen Infa (nyk. Ainu) -tuotteiden keskellä. Muistan elävästi tutun Infa-keinuhevoslogon, ja sen alla tekstin: Nassukka. Ja jostain täysin selittämättömästä syystä luulen muistavani ankan hinnankin; 12 markkaa.
Minä tahdoin Nassukan, vaikka se oli varmaan tarkoitettu vielä pienemmille lapsille kuin itse silloin olin. Olin niin onnellinen, kun sain sen. Nassukan sisällä oli koneisto, joka sai Nassukan vaakkumaan kun lelua käänsi tai ravisti. Nassukka vaakkui vielä heikosti, kun olin lukiossa. Nyt koneisto on hiljentynyt kokonaan.
Olen 31-vuotias, mutta nukun yhä välillä Nassukka vierelläni. Miehen kanssa nukkuessa en aina uskalla ottaa Nassukkaa viereen, ettei se vaikka murskaantuisi miehen alle. Ihan tyhmää, mutta haluan suojella Nassukkaa. Jos olen peloissani, Nassukka suojelee minua. Kärsin varhaiseen aikuisikään saakka aivan hirveästä pimeän- ja hiljaisuuden pelosta, ja pehmoleluarmeijani Nassukan johdolla suojasi minua yön aikana. Ilman Nassukkaa en olisi varmasti edes pystynyt nukahtamaan.
Onko teillä vielä pehmoleluja vuoteessa tai esillä kotonanne, vaikka olette aikuisia? (Omien lastenne leluja ei nyt lasketa. ;)) Mikä on rakkain pehmolelunne? Millaisia tarinoita niihin liittyy?
Edit. Aivan ihania lelutarinoita teillä! Luen niitä täällä tosi liikuttuneessa tilassa.
Joulukuun idoli on maapallon toisella puolella joulua viettävä sisareni O.
En täällä blogissa juurikaan kirjoittele mistään yksityiselämäni asioista, eivätkä ne meikkiblogiin kuulukaan, mutta teen nyt poikkeuksen nostamalla sisareni kuukauden idoliksi. Minulla on häntä niin ikävä. En ole nähnyt häntä tai puhunut hänen kanssaan pian vuoteen, ja edessä on ensimmäinen joulu jonka perheemme tulee viettämään "vajaana". Sisareni on asunut ulkomailla jo monta vuotta, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun hän ei tule jouluksi Suomeen.
Sisareni O elää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Hän on niin sanotusti hypännyt pois perinteisestä oravanpyörästä, ja elää tällä hetkellä "tien päällä". O:n elämässä tärkeitä eivät ole työpaikka, ura, tilin kate ja tulevaisuuden suunnitelmat, vaan hetkessä eläminen, ekologiset arvot, kestävä kehitys ja ruohonjuuritasolla vaikuttaminen.
Meillä on niin hassu perhe. Hassu ja ihana. Kaikki olemme niin erilaisia, mutta me muut olemme totaalisia yhteiskunnan rutiineihin jymähtäneitä taviksia O:hon verrattuna. Kun minä istun peilipöytäni ääressä miettimässä, mitä luomivärejä tänään käyttäisin, istuu O mangopuun oksalla viidakossa ja filosofoi jonkun kylän vanhimman kanssa. Tai kun minä tuskailen pitkän lämpimän suihkun jälkeen sitä, että muualla asunnossa on niin kylmää, peseytyy O vadillisella kaivosta nostettua kylmää vettä vallatun talon reikäkattoisessa kylpyhuoneessa. Ja on tyytyväinen.
O on tehnyt sen, mistä minä vain haaveilen, mutta en uskaltaisi. Irrottautua kaikesta ja vain mennä. Mennä minne tuuli, ihmiset ja tilanteet vievät. O on nähnyt paikkoja, joita minä en tule koskaan näkemään. Hän pääsee osaksi elämyksiä, joita minä en osaa edes kuvitella. Minä missaan kaiken sen täällä peilipöytäni ja MacBookin ääressä.
Ihailen O:ta, mutta samalla olen myös huolissani. Eikö seikkailijankin pidä joskus asettua aloilleen? Voiko sitä vain ylittää maiden rajoja loputtomiin? Täytyyhän jokaisen kuulua jonnekin...?
Tiedän, että O on onnellisimmillaan maailmalla, mutta itsekkäästi silti kaipaan häntä tänne ja olen surullinen, etten näe häntä tänä jouluna. Joulu on aina merkinnyt minulle aikaa perheen kanssa. Jouluisin me kaikki olemme kokontuneet ja kertoilleet miten itse kunkin vuosi on mennyt. O:n kertomukset ovat aina olleet aivan erityisen mielenkiintoisia, jänniä ja erikoisia. Näemme O:ta niin harvoin, että tuntuu kuin hänen äänensäkin olisi joka kerta muuttunut erilaiseksi ja kokemusten karhentamaksi. Hän on kuin tuulen tuivertama aavikkopensas joka pyörii sisälle taloon tomuisena ja matkan rispaannuttamana, viipyy hetken ja lähtee taas seuraavan tuulen mukana.
Toivon, ettei minun tarvitse odottaa ensi jouluun ennenkuin kuin kuulen hänen käheän naurunsa taas.
Olet kovin rakas, O. Hyvää itsenäisyyspäivää sinne kauas.
You didn't see this coming, did you? ^_^
Meinasin ensin valita marraskuun idoliksi erään hieman katu-uskottavamman laulajan, mutta sitten herkistyin Robbien ja Garyn musavideosta niin, että päätin antaa idolin paikan Robsterille.
Kuukauden idolina siis "Stoke-On-Trentin Tiikeri" - Robbie Williams.
Robbie ja minä. Mistä aloittaisin?
Olen hieman liian vanha ollakseni koskaan fanittanut Take Thatia, ja muistan, kuinka pidin nuorta Robbieta aivan järjettömän vastenmielisenä. Seurasin mielenkiinnolla poikabändi-ilmiötä ja ihmettelin, miten mihinkään bändiin oli palkattu niin urpon näköinen kundi kuin Robbie.
Robbie ennen ja nyt.
Kuvista näkee, että kyllä ikä vain parantaa miestä (siinä missä harva nainen muuttuu vanhetessaan viehättävämmäksi, mrrr).
Kun Robbie lähti Tekareista soolouralle, aloin seurata miestä asteen aidommalla mielenkiinnolla.
Vuoden verran Robbie rellesti ja lihoi (legendaariset "Who ate all the pies?" -lehtikuvat), ja teki noloakin nolomman coverin Gerorge Michaelin Freedom-biisistä, kunnes sitten alkoi pikku hiljaa kehittyä kohti karismaattista viihdetaiteilijaa.
Millennium-biisin video vuodelta 1998 sai minut yhtäkkiä näkemään Robbien uusin silmin, ja tajusin, että äijässähän on todellakin "sitä jotain". Robbie tuntui komistuvan video videolta, ja pian olinkin jo sitä mieltä, että Robbari on ehkä pornoin mies koko maailmassa.
Mitenkään tosissani en herran musiikkia kuitenkaan fanittanut, vaan diggasin koko pakettia. Robbie on minulle viihdekokonaisuus, jota on hauska kuolata ja jonka edesottamuksia ja viimeisimpiä radiohittejä on mukava seurata vuosien vieriessä.
Rakastan populaarikulttuurin ilmiöiden tarkkailua ja oli vain jotenkin kertakaikkisen kutkuttavaa seurata, kuinka Take Thatin aikaisesta vajukin oloisesta poikabändiläisestä kasvoi yksi aikamme menestyneimpiä (ja kuumimpia...!) miestähtiä.
Musiikillisesti hienoimpia kokemuksia Robbien uralla on minulle ollut big band -levy Swing When You're Winning. Konserttitaltiointi Royal Albert Hall'ista on jotain, mitä katson aina uudelleen ja uudelleen. Siellä olisi ollut aivan mahtavaa olla paikan päällä!
Yksittäisistä sinkkubiiseistä Feel on suosikkini. Huvitan itseäni kuvittelemalla itseni videolle Daryl Hannahin sijaan. Minua kun on joskus sanottu Hannahin näköiseksi.
Pitänee tässä yhteydessä tunnustaa, että minulla oli makkarin seinällä jättimäinen juliste raukeasilmäisestä Robbiesta siihen saakka, kun muutin yhteen Mr. Karkkipäivän kanssa. ^_^
Mr. Karkkipäiväkin muuten diggailee Robbieta, ja olimme samaan aikaan herran Helsingin keikalla vuonna 2003 tietämättä toisistamme.
Tässäpä tuli tunnustusta kerrakseen. Kuka muu myöntää kuolaavansa miestähtiä vielä näin "aikuisella" iälläkin? ^_^ Vai ovatko kuumat julisteet ehdottoman out sen jälkeen, kun täytät 17? :P
Tsekkaa nämä Robbie-hetket:
