Joulukuun idoli on maapallon toisella puolella joulua viettävä sisareni O.
En täällä blogissa juurikaan kirjoittele mistään yksityiselämäni asioista, eivätkä ne meikkiblogiin kuulukaan, mutta teen nyt poikkeuksen nostamalla sisareni kuukauden idoliksi. Minulla on häntä niin ikävä. En ole nähnyt häntä tai puhunut hänen kanssaan pian vuoteen, ja edessä on ensimmäinen joulu jonka perheemme tulee viettämään "vajaana". Sisareni on asunut ulkomailla jo monta vuotta, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun hän ei tule jouluksi Suomeen.
Sisareni O elää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Hän on niin sanotusti hypännyt pois perinteisestä oravanpyörästä, ja elää tällä hetkellä "tien päällä". O:n elämässä tärkeitä eivät ole työpaikka, ura, tilin kate ja tulevaisuuden suunnitelmat, vaan hetkessä eläminen, ekologiset arvot, kestävä kehitys ja ruohonjuuritasolla vaikuttaminen.
Meillä on niin hassu perhe. Hassu ja ihana. Kaikki olemme niin erilaisia, mutta me muut olemme totaalisia yhteiskunnan rutiineihin jymähtäneitä taviksia O:hon verrattuna. Kun minä istun peilipöytäni ääressä miettimässä, mitä luomivärejä tänään käyttäisin, istuu O mangopuun oksalla viidakossa ja filosofoi jonkun kylän vanhimman kanssa. Tai kun minä tuskailen pitkän lämpimän suihkun jälkeen sitä, että muualla asunnossa on niin kylmää, peseytyy O vadillisella kaivosta nostettua kylmää vettä vallatun talon reikäkattoisessa kylpyhuoneessa. Ja on tyytyväinen.
O on tehnyt sen, mistä minä vain haaveilen, mutta en uskaltaisi. Irrottautua kaikesta ja vain mennä. Mennä minne tuuli, ihmiset ja tilanteet vievät. O on nähnyt paikkoja, joita minä en tule koskaan näkemään. Hän pääsee osaksi elämyksiä, joita minä en osaa edes kuvitella. Minä missaan kaiken sen täällä peilipöytäni ja MacBookin ääressä.
Ihailen O:ta, mutta samalla olen myös huolissani. Eikö seikkailijankin pidä joskus asettua aloilleen? Voiko sitä vain ylittää maiden rajoja loputtomiin? Täytyyhän jokaisen kuulua jonnekin...?
Tiedän, että O on onnellisimmillaan maailmalla, mutta itsekkäästi silti kaipaan häntä tänne ja olen surullinen, etten näe häntä tänä jouluna. Joulu on aina merkinnyt minulle aikaa perheen kanssa. Jouluisin me kaikki olemme kokontuneet ja kertoilleet miten itse kunkin vuosi on mennyt. O:n kertomukset ovat aina olleet aivan erityisen mielenkiintoisia, jänniä ja erikoisia. Näemme O:ta niin harvoin, että tuntuu kuin hänen äänensäkin olisi joka kerta muuttunut erilaiseksi ja kokemusten karhentamaksi. Hän on kuin tuulen tuivertama aavikkopensas joka pyörii sisälle taloon tomuisena ja matkan rispaannuttamana, viipyy hetken ja lähtee taas seuraavan tuulen mukana.
Toivon, ettei minun tarvitse odottaa ensi jouluun ennenkuin kuin kuulen hänen käheän naurunsa taas.
Olet kovin rakas, O. Hyvää itsenäisyyspäivää sinne kauas.
0 comments on “Kuukauden idoli: sisareni O.”
Miksette soittele toisillenne tai lähetä vaikkapa kirjeitä?:) Oma sisareni asui yhdysvalloissa muutaman vuoden ja en kyllä olisi kestänyt sitä ellen olisi koko ajan soitellut tai skypettänyt:DD
Sisarellani ei ole osoitetta, sillä hän kulkee vailla mitään suunnitelmia tai pitkäaikaisia tukikohtia. Kännykkää hän ei ole käyttänyt viimeiseen vuoteen, koska se ei toimi siellä päin missä hän tällä hetkellä reissaa. Ainoa yhteydenpitovälineemme on sähköposti. Hyvällä tuurilla saamme O:lta viestiä kerran viidessä viikossa.
Ihana teksti, Sanni! Sisarukset ja perhe muutenkin ovat maailman suurin aarre!
melkeen tuli itku (:
Olipa ihana kirjoitus! :)
Aivan ihana postaus :) Vitsikun itselläkin riittäisi uskallus vaan lähteä kokemaan ja näkemään uusia asioita. Mutta ei, mäkin niin jymähtänyt oravanpyörään. Nyt opiskelen, töitä pitäis saada, oma koti haaveissa jne. Se on niin kiva kun ihmiset on niin erilaisia.
Varsin kaunis kirjoitus, josta löydän paljon samaa. Oma veljeni on maailman matkaaja ja tuntemattoman tutkija, jonka hiuksissa näkyy auringon paahde ja silmissä palo lähteä taas lämpimään kylmä talven alta. Edessä on nimittäin ensimmäinen joulu viiteen vuoteen taas yhdessä. En usko, että veljeni koskaan aloilleen asettuu, hänellä liian kova halu on nähdä maailmaa ja kokea kaikkea sitä, mitä itse vain unelmoi ja toivoo uskaltavansa. Mutta onni on jokaisella erilaista, ja siksi pitää vain yrittää ymmärtää, että toiset on luotu kulkemaan.
voi miten ihana postaus ^^
O on Nuuskamuikkunen!
Hyvä valinta kuukauden idoliksi *painaa facebook nappia tykkää* ja lähettää O:lle paljon lämpimiä ajatuksia ja siunauksia toiselle puolen palloamme :)
Kaunis kirjoitus, siitä oikein huokui lämpö ja lähimmäisen rakkaus.
Ihailtava elämäntapa, mutta minä en jaksaisi itse tuollaista matkailuelämää omalle kohdalleni :). Tosin kyllä se perinteinen kumppani -> omistusasunto -> koira -> lapsi -> farkku -kaavakin tuntuu hieman ahdistavalta. Joku sellainen kultainen keskitie voisi olla aika loistava ^^.
Oli niin kaunis ja herkkä kirjoitus, että minulla tuli itku.
Niin mullakin.
luulin jo et olin ainut :')
Minun mielestä myös me, jotka jäämme, olemme arvostettavia.
Me rakennamme yhteiskuntaa tekemällä työtä "oravanpyörässä" (btw typerä termi!), pidämme huolta perheistämme, iäkkäistä sukulaisista, maksamme veroja, jotta yhteiskunnan palvelut edes jotenkin pelaavat jne jne.
Kuten ennen vanhaan merimiesten, myös näiden nykyajan "merimiesten &-naisten" on varmaankin vaikea jäädä paikoilleen pysyvästi.
Tove Jansson kuvasi Nuuskamuikkusessa paljon!
Tsemppiä kaipaajille!
Tottakai! :) Ehdottomasti. Eihän yhteiskuntaa edes olisi tuntemassamme muodossa ilman rattaiden pyörittäjiä.
Silti arvostan niitä, jotka uskaltavat heittäytyä tutkimusmatkailemaan, koska itse haluaisin tehdä niin mutta en uskalla.
Kaunis kirjoitus! Minullekkin tuli Nuuskamuikkunen mieleen siskostasi. :) Toivon että tapaatte pian.
Ihailen siskoasi niiin paljon. Tuollainen elämä olisi mahtavaa... Itse tuskin koskaan kuitenkaan tulen uskaltamaan lähteä minnekään tästä oravanpyörästä, vaikka haluaisinkin.
Ihana postaus!
Ihana kirjoitus :´)
Höh, tosi kaunis postaus. Toivottavasti näette pian!
Mullakin sisko oli kauan ulkomailla ja harmitti kun ei nähty. Tosin meidän välit eivät olleet kovin hyvät, nyttemmin ne ovat kovasti parantuneet. Ja onneksi sisko asuu nykyisin Suomessa niin pystyy näkemäänkin useammin, edes pari kertaa vuodessa :)
Kirjoitit liikuttavan kauniisti ja haikeasti siskostasi, kiitos Sanni!
Ihana kirjotus :) Ja pisteitä siskolles siitä, että uskaltaa lähteä elämään tuolla tavoin! Se vaatii paljon rohkeutta ja jaksamista, etenkin juuri siitä syystä, että rakkaat on kauempana. Mutta se rikastuttaa elämää kyllä aivan eri tavalla :)
Sulle lähetän kovasti voimia ikävän kanssa jaksamiseen, riemu on entistä suurempi tavatessa! :)
Tää oli ihana. :)
Tunnistan paljon samaa itsessäni kuin kirjoituksessa siskostasi, tosin aika teki mun kohdalla tehtävänsä ja juutuin aloilleni. Onneksi saa valita, ei niin että jompikumpi vaihtoehto olis toistaan parempi. Kiva kun on vähän nähnyt maailmaa, mut jotenkin ihanaa myös olla aloillaan. Neljäs vuosi menossa...mihin tää aika hurahtaa?
Todella kaunis postaus. :')
Ihana postaus, ehkä yksi parhaimpia mitä oon vähään aikaan lukenut. Jotenkin sai ajattelemaan sitä, miten arkinen minä ja kaikki muut loppujen lopuksi ollaan, kun ne suuret suunnitelmat jääkin sitten toteuttamatta. Hienoa, että siskosi on uskaltanut heittäytyä elämälle ja toivottavasti näette pian! (:
Olipa todella koskettava ja hyvin kirjoitettu teksti. Kiitos :)!
Todella kaunis ja koskettava teksti.