Lupasin maanantaina olla puhumatta joulusta ainakaan "noin viikkoon". Saako tänään jo...? :) Jos vain ihan nopeasti...?
Kun halusin kertoa, että huomenna alkaa:
Jes, täälläkin! :)
Joulukuisin moni blogi täyttyy kalenteripostauksista. Olen minäkin aiempina vuosina miettinyt, että onpa kiva idea, jaksaisinko itsekin... Mutta sitten homma ei ole koskaan edennyt toteutustasolle.
Ennen kuin nyt! Karkkipäivän ensimmäinen joulukalenteri!
Julkaisen joulukuun 1.-24. päivä joka aamu luukun, jonka sisältä voi voittaa jotain kivaa kosmeettista. :)
Osallistumisaikaa luukun arvontaan on aina puoleen yöhön saakka, ja suoritan arvonnan seuraavana aamuna.
Pyrin julkaisemaan luukun aina samoihin aikoihin (noin klo 8.00), mutta en "kirjoita kiveen" mitään tiettyä kellonlyömää koska aina voi tulla esteitä. Kellonajalla ei toisaalta ole merkitystäkään, koska osallistua voi koko päivän ajan. :)
Tervetuloa siis Karkkipäivän Kosmeettiseen Joulukalenteriin! :) Osallistua saa vaikka joka päivä!
*
En malta olla laittamatta loppuun paria kuvaa ystäväni Milin luota.
Toisten luona kuusi koristellaan jo ensimmäisenä adventtina...! :)
Olen alkanut itsekin miettiä että jos kerran "jouluttaa", niin miksipä ei kaivaa koristeita esiin heti kun siltä tuntuu :)
Kivempihan se on fiilistellä joulua koko joulukuun ajan kuin jäädä roikkumaan koristeisiin uuden vuoden jälkeen... Niinkuin tunnustan usein tapahtuvan meillä - vuoden vaihduttua tulee sellainen haikea "Höööh, nyt tää on taas ohi" -olo ja kuusi saattaa monesti nököttää paikoillaan vielä loppiaisen jälkeenkin. No, voihan sen jouluilun aloittaa toisesta päästä aikaisemmin...! :D
Mili oli tilannut auton ja pikkuiset kuuset eBaysta - onko söpömpää jouluasetelmaa? <3
....no on, oikeastaan. Ponit, tietysti...! :)
*
Mukavaa alkavaa joulukuuta! :)
Ja osanottoni joulusta vähemmän välittäville...
Terveisiä Rovaniemeltä!
Olen täällä tapaamassa sisartani - ja tapahtuipa viikonloppuna muuan toinenkin yhtä odotettu jälleennäkeminen:
Totti ja Viivi <3
En ole nähnyt koiria sitten kesän.
Nyt ne lähtevätkin sitten taas mun mukaan hoitoon. Mussukat.
Viikonloppu kului ihanissa talvitunnelmissa ja joulufiiliksissä. Ei kai Rovaniemelle voi ylipäänsä tulla tähän aikaan vuodesta joutumatta jouluhengen valtaan... :)
Lauantaina käytiin vähän patikoimassa ja paistamassa soijamakkaraa nuotiolla.
Metsästä tie vei Joulupukin pajakylään.
Tämä paikka olisi varmasti The Grinch -tyyppien painajainen... Mutta meille joulumössöilijöille....! Siellä talsittiin ihastunut piparinimelä kestohymy naamalle liimautuneena.
Olen aina halunnut käydä Joulupukin Pääpostilla...! Kaikki ne tuhannet kirjeet lapsilta ympäri maailmaa...
Joo, kamalaa kusetusta, lapsiparat. Vai... hellyttävä perinne ja usko josta kasvaa ulos aikanaan ilman pahempia traumoja? Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään :) Mä oikeasti uskoin Pukkiin ja tonttuihin. Enkä pelkästään joulutonttuihin - vaan kotitonttuihinkin ;)
Sunnuntaiaamuna ehdittiin nähdä aurinkokin... ennenkuin se peittyi utuun ja maisema verhoutui tuttuun sinikajoon.
Asteet tippuivat sunnuntaina miinus yhdeksään, mikä sopikin mainiosti päivän sisätilavoittoiseen ohjelmaan. Päivän kohteena oli Santapark. Josta näittekin jo vähän kuvia eilen.
Vaikka tuli tavattua Pukki ja osallistuttua tonttukouluunkin, totesimme, että autenttisempi joulutunnelma löytyi mielestämme Pajakylästä. Jonne suuntasimmekin sunnuntaina vielä uudelleen ja viihdyimme aina sulkemisaikaan saakka
Olipa kyllä mukavaa heittäytyä ihan kokonaiseksi viikonlopuksi "etukäteisjouluun" ja "etukäteistalveenkin" - ei tuolla etelässä vielä tunnu talvi olevan. Ainakaan mun huudeilla.
Täällä ei muuten tosiaan tarvitse Michael Bublén apua päästäkseen joulufiliksiin..! ^_^
.
...mutta nyt lupaan ummistaa turpani joulujutuista vähäksi aikaa... no, ainakin noin... viikoksi ;)
Muistattehan, kuinka kesällä jätin vihdoin hyvästit pinkille 3510i:lleni. Yhdentoista vuoden jälkeen.
Sen korvasi lukijalta saamani beige-kuorinen 3510i. (Beiget olivat alkuperäiset, olin itse ostanut nuo pinkit kuoret erikseen - olisin tietysti halunnut violetit mutta kun sellaisia ei ollut niin pinkitkin kelpasi ;))
Lukijan puhelinta oli kuuleman mukaan käytetty aikoinaan ehkä vuoden-parin verran, minkä jälkeen se oli jäänyt makaamaan laatikkoon. Kunnes lukija vuosia myöhemmin bongasi juttuni vanhasta puhelin-rakkaastani, ja otti yhteyttä.
Elokuun alussa tänä vuonna Beige pääsi vihdoin käyttöön.
Kuukautta myöhemmin Kreikassa se hajosi.
Jep. Eräänä aamuna herätessäni Folegandroksella Beigen näyttö oli himmentynyt, eikä se reagoinut mihinkään. Irrotin akun ja laitoin takaisin, ja puhelin elpyi hetkellisesti. Näyttö kuitenkin jäi himmeäksi. Seuraavaksi luuri alkoi sammumaan aina kun joku lähetti minulle viestin tai yritti soittaa.
Kummallisesti, puhelin palautui normaaliksi heti kun lähdin Folegandrokselta. Koko loppumatkan Beige toimi ongelmitta, ja aloin jo miettiä oliko Folegandroksen magneettikentissä jotain joka vaikutti puhelimeen. Eihän sellainen tietenkään ole mahdollista, mutta tuntui niin "yliluonnolliselta" että puhelin sekosi vain tällä yhdellä saarella.
Paitsi että Suomeen saavuttua ongelmat palasivat. Viikon sisällä oli selvää, ettei Beigestä enää ollut mihinkään. Se sammui lopullisesti yhden puhelun aikana eikä enää herännyt henkiin.
Minun 11-vuotias Pinkkini oli siis todellinen superpuhelin. Se oli palvellut kaikki nämä vuodet ilman muita vikoja kuin viimeisen vuoden aikana ilmenneet tekstiviestien sekoittamiset - ja tietysti käyttömukavuutta verottivat jatkuvasti pienenevä muisti ja akun huono kesto.
No. Beige sai väistyä.
Puhelinmuseostani astui tilalle korvaaja - vuonna 2003 julkaistu, ja yksi kaikkien aikojen suosituimpia nokialaisia - 1100. Minulla oli yhteen aikaan kaksi liittymää ja hankin 1100:n kakkosliittymälle. Ostin 1100:n käytettynä, eikä sekään koskaan vikaillut millään lailla.
Viime vuodet se on lepäillyt käyttämättömänä.
1100 ei ole mallina minulle yhtä mieluinen kuin 3510, mutta onhan siinä taskulamppu! :D
Nnoh. Ei homma nyt ihan mene putkeen Sinisenkään kanssa. Vanhoissa puhelimissa muisti ilmeisesti jotenkin vaurioituu, tai en tiedä mitä sille tapahtuu, mutta puhelimeen ei käytännössä mahdu enää juuri mitään. Viestimuisti täyttyy suunnilleen 20 viestistä ja "...ei ole tilaa" -herja vilkuttaa näytöllä jatkuvasti. Kun puhelin oli uusi, sinne taatusti mahtui enemmän viestejä, varmaan sadoittain.
Vaikka yksinkertaisuus puhelimissa viehättää minua, niin tällaista en kuitenkaan jaksa. Sininen saa pian palata takaisin museoon.
Olen alkanut vakavissani harkitsemaan vihdoin oikeasti uutta puhelinta. Jopa... älypuhelinta.
Mutta! Mikäli en vielä kuitenkaan päädy puhelinostoksille, minulla on Sinisenkin jälkeen vanhan mallin varapuhelin.
Tällainen nokialainen! Mallia en tiedä, olen saanut puhelimen ystävältäni Tanjalta.
Uuu, sehän näyttää sulavalta ja modernilta 3510:iin ja 1100:n verrattuna! :) Liekö tämä jo lähempänä 2010-luvun mallistoja..? Tietääkö joku milloin tämä on ilmestynyt?
Puhelimet eivät lopu vielä tähänkään.
Onhan minulla itse asiassa yksi "älypuhelin"...! :D
Nokian E61. Miehen vanha työpuhelin vuodelta 2006.
Tämä hervoton halko oli käytössäni puolisen vuotta vuonna 2012, kokeilin sitä silkasta uteliaisuudesta. Nettiä minulla ei siinä luonnollisestikaan ollut. Minulla ei ole koskaan ollut nettiä puhelimessa.
Meistä ei tullut E61:n kanssa hyviä ystäviä. Puhelin oli niin painava että takin taskussa ollessaan se veti suunnilleen takin vinoon. Vaihdoin pian takaisin kevyeen ja käteenmenevään kaveriini Pinkkiin. Paras puhelin.
Nyt en enää kuitenkaan aio yrittää elvyttää Pinkkiä. Siihen voisi vielä tilata uuden akun, mutta ei... Pinkki on hyvästelty ja se saa jatkaa ansaitsemiaan eläkepäiviä.
Nyt ollaan siis tilanteessa, että uusi puhelin on välttämättömyys.
Kokeilenko, miten minulla ja Tanjan nokialaisella sujuisi..?
Vai...
Onko vihdoin aika luovuttaa jääräpäisyyteni suhteen ja siirtyä 2010-luvulle?
Vastustukseni teknologian edistymistä kohtaan alkaa mahdollisesti näyttäytyä jo pateettisena. Mihin kuvitelmani siitä, että ahdistuisin modernin puhelimen kanssa, edes perustuvat? Minulla ei ole siitä mitään käytännön näyttöä.
Ehkä minusta ei tulisikaan Facebook/Instagram-päivityksiä joka kadun kulmassa tirrittävää, pää tiltissä kulkevaa robottia. Ei minun elämäni välttämättä sinne luuriin siirry. Ehkä pelkään turhaan.
Onko nyt se aika.
Älykkään puhelimen aika?
*
Päivitys: kevät 2015 - Tanjan 7230 päätyi käyttöön, meistä tuli oikein hyvät kaverit! ;)
Sannin keskiviikko, 5. marraskuuta 2014.
Onnistuin keksimään aika hyvin sijaistoimintoja imuroimiselle ja vaatteiden silitykselle...
Minun päiväni alkavat aina päivän "TO DO" -listan kirjoittamisella. Osan unohdan takuuvarmasti jos en kirjoita niitä paperille. Olen todellinen post it -lappuihminen. Joka puolella on "muista sitä ja tätä" -lappusia, ja kännykkä hälyttää vähän väliä muistutuksiaan.
Päivä alkoi oikein mallikkaasti. Kirjoitin Mádara Sun Flower -postauksen, tein ruokaa ja otin ruokakuvia. Kävin kirjastossa. (Pesusientä en kuitenkaan muistanut ostaa, d'oh!) Tavallista arkipuuhastelua.
Mutta entäs kun kello alkoi lähestyä neljää ja imuri odotti edelleen koskemattomana. Silloin sitä tietysti keksii asioita listan ulkopuolelta, jotta saisi vielä siirrettyä ikävän askareen aloittamista. Itse asiassa - en edes pidä imurointia niin vastenmielisenä. Mutta tokihan moni muu asia on paljon kivempaa - kuten vaikka tulevien blogipostausten suunnittelu! ^_^
Keksin sitten alkaa ottaa kuvia muuan postausidean pohjalta. "Kyllä mä nyt nämä saan vielä ottaa kun on vielä hetken verran valoisaa, imuroida voi pimeälläkin." Eikö ollut ihan hyvä perustelu? ;)
Olin viettänyt päivän meikittä. Siinä kuvia ottaessani tuli mieleen, että hei, tässähän voisi nopsaan demota miten tumma silmämeikki vaikuttaa ilmeeseen kauempaa katsottuna. (Mikähän idea se tällainen on... no varmaankin juuri sellainen jolla voi jälleen siirtää siivousta...)
(Oikeanpuoleisin kuva oli tulos.)
Haa - tilaisuus korkata Laveran Smoky Grey -paletti, tämä olikin odottamassa vuoroaan. Olen parhaillaan käymässä läpi Laveran uutuusmeikkilaatikkoa ja meikit pääsevät esittelyyn joskus marras-joulukuun aikana.
Mutta nyt oli kiire - ihan kohta alkaisi hämärtää enkä enää voisi ottaa kuvia luonnonvalossa. Hutaisin silmämeikin viidessä minuutissa ilman häivytyksiä ja ripsiväriä. :D
Näin. Joo, piti vielä ottaa kuvia toisellakin taustalla. :p Kello kului....
Kasvomeikkiä en tehnyt lainkaan. Ja sen huomaa. Kummasti sitä vain ohuella mineraalimeikilläkin on vaikutusta, poskipunasta ja kuultotuotteista puhumattakaan.
Tässä teille Laveran Smoky Grey -meikki viidessä minuutissa tehtynä. Testissä ensi kertaa myös Laveran uusi nestemäinen eyeliner - en tykkää. Huomatkaa rajausten mahtava tarkkuus...! ^_^ Kulmakarvatkin aika päheet.
No, olisiko nyt sitten ollut aika imurille ja silitysraudalle...
Ehei...
"Minäpäs kerään kaikki testausta odottavat BB-voiteet nyt tähän ja teen niille samanlaisen testiaikataulun kuin ripsareille."
Ja päätin aloittaa saman tien Lumenen Balancing BB'stä. Projekti tyssäsi alkuunsa. Sävy on liian vaalea tämän hetkiselle ihonsävylleni, niinkuin todennäköisesti muutkin testi-BB't.
Palataan asiaan talvella.
Nytkö sitten siivouksen pariin...?
No ei kun Facebuukkiin tekemään päivitystä.
Eikä senkään jälkeen vielä imuria.
Vedetäänpäs vielä RIPSARI niin saadaan kuvat Lumenen Volume Serum Mascarastakin. :) (Onkohan tämä maskara enää edes myynnissä..?)
Ripsaroinnin jälkeen aloin vastaamaan blogikommentteihin ja kun lopulta havahduin siihen että se ripsariKUVAkin piti ottaa, oli luonnonvalo tätä luokkaa.
Ei muuta kuin parvelle "studioon".
Semmoiset räpsyt.
Kello oli kuusi kun VIHDOIN tartuin imuriin. Oli niin pimeää että tarvitsin otsalampun nähdäkseni sohvan ja sängyn alle.
Luuletteko, että Mr. Karkkipäivä on imuroinut kertaakaan mun ollessa Kreikassa...? ;)
Kello 20.00 asunto oli imuroitu ja vaatteet silitetty.
Mission complete. :)
Täältä pesee hieman pikselimössäkuvia lauantai-illan palkintogaalasta.
(En tykkää julkaista blogissa näin huonolaatuisia kuvia, mutta totuus on, että en ikinä jaksa raahata minnekään iltamenoihin mukaan järkkäriä ja hyvää, valovoimaista linssiä, joten kuvat ovat aina tätä puuroa...)
Inspiroivimman Kauneusblogin tittelin vei tuttuun tapaan Saara Sarvas, Karkkipäivä sijoittui toiseksi ja kolmantena palkittiin minullekin suhteellisen uusi tuttavuus (vaikkakin jo usean vuoden ikäinen), häikäisevää meikkitaidetta tarjoileva Rose Shock.
Saara ja Rose Shock -Tanja.
Saara.
Hieman vähemmän pikselimössöinen Saara. :)
Saaran lookin inspiraationa toimi @theonlydetox (- josta voin heti tunnustaa ettei se sanonut minulle mitään... Nimimerkillä "Vähän huonosti kärryillä viihdemaailman jutuissa").
Emilia ja Rilla.
Kuvan oikeassa reunassa supersymppis, Pastellimaja-blogia pitävä Hanna, joka on ns. etä-tuttujani mieheni ystäväpiirin kautta. Illan aikana kävi ilmi, että olen aikoinaan ollut Hannan häissäkin - enkä yhtään muistanut sitä...! ^_^ Tulossa vanhaksi for real?
Heidin ja Rillan kanssa.
Valtaosa minusta otetuista kuvista illalta näytti tältä:
Haukkaamassa palaa Rillasta...?
Blogissa voi näyttää itsensä juuri sellaisena kuin päättää, valikoiden postauksiin ne 2% kuvista, jotka onnistuvat. Minun naamani vääntyilee tosielämässä jatkuvasti kuin Jim Carreylla konsanaan. :) Jos pitäisin blogia sen kuvamateriaalin pohjalta, jota about 98% kuvistani edustaa, ei minulla todennäköisesti olisi kauneusblogia vaan komediablogi. ;)
Mustaa Kajalia -blogin Heidi oli upea ilmestys, siis herranjestas tätä kaunotarta..! Oli pakko jäädä tuijottamaan aina kun Heidi kulki ohi... ^_^
Minun muodoillani voi vain haaveilla tällaisista korsetti-lookeista. Ihanaa, Heidi!
Heidi on Saaran ohella pitkäaikaisia meikki-idoleitani, harmi että meikkien tallentuminen kameralle illan valaistuksessa oli mahdottomuus...
.
Sitten niistä HIUKSISTA. Jotka näköjään alkoivat eilen elää netissä ihan omaa elämää. Voikohan sitä pitää jonkinlaisena saavutuksena blogiurallaan, kun omalle tukalle perustetaan ketju keskustelupalstalle...? Lisään CV:hen ;)
Kyseessä oli siis tosiaan peruukki, kuten moni oivalsikin. Mutta hämmästyttävästi, lähes yhtä moni piti tukkaa aitona. :)
Livenä hiukset näyttivät paljon luonnollisemmilta kuin kuvissa (tietysti tilaisuudessa oli hämärä valaistus jne), eikä kukaan muu kuin minut lähemmin tuntevat arvanneet, että kyseessä oli peruukki. Sain paljon kiitoksia ja kehuja uudesta leikkauksestani. :)
Ystäväni on töissä Kinnusella, ja sitä kautta minulle järjestyi lainaan gaalatukka. Koska inhoan hiusten laittoa, keksin, että tällä kertaa skippaan kampaajan kokonaan ja lyön vain päähäni valmiin tukan :)
Tykkäsin hiuksistani aivan valtavasti. Sorry kuva-overload! ^_^ Sävykin oli niin ihana että..! Olen aina karsastanut ruskeaa (olen kerran elämässäni värjännyt hiukset ruskeiksi ja se oli suurin floppi ever), mutta tämä pähkinäinen, vaaleanruskea sävy oli jotenkin kuin tehty mulle.
Mieskin oli ihan että "Miksi et leikkaa tällaisia? Leikkaaleikkaa..!"
Mutta eihän minun hiuksistani tulisi tämän näköisiä vaikka leikkaisin. Hiuslaatuni on aivan erilainen, ja tämän kuohkean, sileän ja suoran polkan sijaan minun kasvojani kehystäisi lättänä, kiharalle koko ajan pyrkivä, pörröinen nössötukka.
Lisätietoja Kinnusen peruukeista saa täältä. Heiltä saa mittatilausperuukkeja ja oikeastaan ihan mitä tahansa peruukkeihin liittyvää. Nykyajan laatuperuukit eivät todellakaan näytä "peruukeilta", ja parhaiden kanssa voi mennä vaikka uimaan.
Minun peruukkini oli kuituhiusta, eikä sitä näin ollen voinut käsitellä tai muotoilla muotoiluaineilla. Eli sitä perunajauhoakaan ei olisi voinut tähän tukkaan laittaa kiillon hillitsemiseksi, terkut muuan lukijalle! ;)
Voisin oikeasti jopa harkita peruukin ostamista.... Luopuminen omista pitkistä kutreistani tuntuu todella vaikealta, mutta pakko myöntää, että tuo lyhyt malli käy minulle mielestäni jopa paremmin kuin pitkät hiukset. Peruukin avulla voisin saada nuo hiukset... menettämättä omia pituuksiani...!
Gaalamekostakin kyseltiin. Se sitten vaihtui ihan viime tingassa... Kävi nimittäin niin, että mä en mahtunut enää siihen Barcelonasta ostettuun French Connectionin mekkoon. :D Jeshh. Taisi Kreikan herkut vähän jättää kylkeä.... ;) (Oikeasti söin siellä ihan sairaasti... tämä postaus on vielä tuloillaan...!)
Niinpä otin päälleni käytännössä ainoan muun kaapissa roikkuvan pikkumustan, Closetin kellohelmaisen mekon joka on tämän vadelmanpunaisen mekon sisko. Eivät ole ihan samaa mallia, mutta kummassakin kellohelma ja taskut = Sanni loves. :)
Nyt on kiire meikkaamaan - Mádaralta tullaan hakemaan minua 30 minsan päästä ja istun tässä vielä sängystä nousseen näköisenä! :D
Kreikan reissuni viimeiselle viikolle halusin jotain erityistä. Ennen kaikkea siksi, että seuraani liittyivät avomieheni ja hänen äitinsä, joille halusin ikimuistoisen Kreikka-elämyksen. Tiedättehän - kun pääsee näyttämään ja esittelemään toisille jotain itselle oikein rakasta ja tärkeää...! Haluaa järjestää kaikkein parasta. :)
Vuoden 2012 Santorinin vierailullani katselin haikeana calderan rinteeseen rakennettuja, laavakiveen koverrettuja luolataloja. Miten viehättäviä ja persoonallisia..! Edessä levittäytyvistä näkymistä puhumattakaan… Tuollaisessa minäkin haluan jollain tulevalla Santorinin visiitillä asua, edes muutaman päivän..!
Alkuperäiset luolatalot ovat nykyään lähes kaikki majoituskäytössä (eipä ihme – sijainti on saaren halutuin), ja kauempaa calderan reunalta löytyy myös uudempia, luolatalojen muotoja mukaillen rakennettuja hotellikomplekseja.
Minä halusin nimenomaan alkuperäiseen.
Löysin meidän talomme netistä (ihan tylsästi) Booking.comin kautta. Siellä välitetään hotellien lisäksi myös "luolia". :)
Systeemi talojen kanssa menee niin, että luolatalojen omistajat ovat luovuttaneet asuntonsa eri majoitusbisneksille, ”managementeille”, jotka vuokraavat niitä heidän puolestaan. Kyseessä ei siis ole hotelli.
Meidän vuokraamassamme talossa oli iso olohuone, kaksi makuuhuonetta, iso kylpyhuone ja keittiö. Katto muodosti viihtyisän terassin, jonne johti niin kapeat portaat että minua vähän jänskätti joka kerta anopin kavutessa niitä...
Talot ovat kirjaimellisesti tulivuoren kraaterin rinteeseeseen koverrettuja, ja jatkuvat luolamaisina pitkälle rinteen sisään. Taloissa on vain muutama hassu ikkuna. Talon sisällä niukan valon leviämistä on pyritty auttamaan rakentamalla huoneiden välille ikkunoita. Olohuoneeseen astuessa näyttää siltä, kuin edessä olisi uusi talon fasaadi ovineen ja ikkunoineen – seinä, jonka takana on makuuhuone.
Meidän talomme on rakennettu 1799.
Luolatalot eivät ole majoitusmuoto halvimmasta päästä – niin kuin ei mikään majapaikka calderan reunalla, mutta kolmen tai useamman hengen majoittuessa samaan taloon hinta jää mahdollisen rajoihin kengännauhabudjettilaisellekin – muutamaksi yöksi.
Kyllä kannatti. Tätä maisemaa ja aamuhetkiä kattoterassilla en unohda koskaan.
<3
Olohuone.
Makuuhuone.
Olohuone.
Makuuhuoneesta olohuoneeseen.
Ikkuna toisesta makuuhuoneesta olohuoneeseen.
Toisesta makuuhuoneesta keittiöön.
Toinen makuuhuone.
Olohuoneen katto.
Kylpyhuoneesta toiseen makuuhuoneeseen.
[vimeo 109093833 w=680 h=383]
Kuvasin kämpässä läpi-talon videon.
.
Santorinin luolataloja on Oian ja Firan kylissä. Niitä voi etsiä netistä hakusanalla 'Santorini cave houses' tai 'Santorini yposkafo' (kreikaksi).
On aamukahveja, ja on aamukahveja.
Domatia-ajat tältä matkalta ovat nyt takana.
Asumme Santorinilla vuonna 1799 rakennetussa, kalderan rinteeseen koverretussa luolatalossa.
Tässä on "työhuoneeni". Kirjoitan teille juuri tässä sohvalla.
Aika hyvä huomen. :)
Yksin matkustaminen. Toiset ihmettelevät, toiset ymmärtävät täysin.
Joku kokee, että siihen tarvitsee rohkeutta jota itsestä ei löydy. Toinen tylsistyisi ilman seuraa.
Minä rakastan yksin matkustamista.
Silloin kokee asiat kaikkein vahvimmin. Kukaan tai mikään muu ei jaa huomiotasi - voit keskittää kaikki aistisi ympäristöön. Kuulet, näet, haistat, tunnet eri tavalla kuin jos seurassasi olisi muita. Huomaat asioita, joita et huomaisi toisen seurassa. Jäät pohdiskelemaan näkemääsi, tunnustelemaan sen herättämiä ajatuksia. Miten hyvältä villi timjami tuoksuukaan tässä tien pientareella. Miten kiinnostavat kasvot tuolla vanhalla naisella on. Miten sininen meri on tänään... ja miten sen katseluun ei koskaan kyllästy.
Ilman seuralaista voit pysähtyä hetkeen koska vain. Aivan rauhassa. Kukaan ei odota, tylsisty, kyseenalaista. Olet vapaa vain olemaan ja jäämään. Tai menemään, kun siltä tuntuu.
Tietenkään tämä ei sovi kaikkien tyyliin eikä siihen, millaisia kokemuksia matkalta toivoo.
Minun luonteelleni se sopii mitä parhaiten.
Yksin matkustaessa pääsen tilaan, jossa olen kaikkein rennoimmillani, seesteisimmilläni. Irtaannun täysin arkielämän langoista.
Olen helposti stressiin ja huoleen taipuvainen ihminen, ja vasta yksin ollessa tunnen, että vapaudun näistä tunteista kokonaan.
Arjessa minua stressaavat odotukset. Olen vihdoin onnistunut tiivistämään stressin lähteen tähän sanaan; odotukset.
Kun minulta odotetaan jotain... se muodostaa jännitteen, joka kietoo minut selittämättömän peruslevottomuuden verkkoon. Oli se sitten oma odotukseni kuntosalille menosta tai miehen odotus siitä, että laitan koneen kiinni ja tulen nukkumaan. Ystävän odotus että soitan ja sovin tapaamisen. Vastausta odottavat sähköpostit. Palauttamista odottavat kirjaston kirjat.
En oleta että kukaan ymmärtää tätä.
Matkalla kukaan ei odota minulta mitään. Ei ole mitään valmiin kaavan mukaan kudottua verkkoa, jossa suoriutua ja suorittaa. Herään vain joka aamu ja päivä on ikuinen.
.
Mitä rohkeuteen tulee - kuten hiljattain kirjoitin eräälle lukijalleni, maailma on lopulta hurjan lämmin ja ystävällinen paikka. Uutisissa kerrotaan vain onnettomuuksista ja psykopaateista. Oikeassa elämässä on paljon enemmän hyvyyttä kuin pahuutta. Älä pelkää eksymistä, - vaan toivo sitä. :) Kohtaat ihmisiä ja tilanteita, jotka kertovat, että lopulta et koskaan ole yksin. Vilpittömiä sydämiä on kaikkialla.
Ja se matkalaukku voidaan varastaa koti-Suomessakin, matkalla Turusta Toijalaan. ;) Nimimerkillä "kokemusta on".
Onko yksin matkustamisessa mitään ikävää?
Tietysti.
Laivalla, bussiasemilla tai lentokentillä kukaan ei katso tavaroitasi tai varaa sinulle paikkaa. Joudut raahaamaan kaiken kaman mukanasi kahvilan tiskille, vessaan, - laivan ulkokannelle kun haluat katsoa maisemia.
Yksin syöminen ravintolassa on joskus vähän kurjaa.
Ja välillä on hetkiä, jolloin meinaa pakahtua siihen, että haluaa jakaa tunteen rakkaansa kanssa.
.
Tätä lukiessanne matkani yksin on juuri päättymässä.
Lähden kohta taas uuteen laivaan.
Se vie minut Naxokselle, jossa minua odottaa Mr. Karkkipäivä. <3
.
Viimeisen reissuviikon kuulumiset tulevat monikossa. :)
Viimeiset neljä päivää on tuullut niin, että kadulla kävely on käynyt treenistä viimaa vasten puskiessa. Kykladit ovat Kreikan tuulisin saariryhmä. Se on käynyt selväksi. :)
Tänä aamuna tuuli myös. Naputeltuani Andros-postauksen olin kahden vaiheilla - lähteäkö ulos ollenkaan tuulen riepoteltavaksi vai jäädäkö sisään chillaamaan ja lukemaan kirjaa. Välillä on ihan ok pitää "ei mun tarvii tehdä mitään" -päiviä.
Päädyin lähtemään ulos. Aurinko kuitenkin paistoi kutsuvasti ja ulkona oli tuulesta huolimatta ihanan kirkasta.
Ai niin. En ole enää Androksella. Saavuin eilen Tinokselle - pyhälle saarelle. (Ja täältä irtoaa majapaikka 15 eurolla ;))
Kävelin domatia-katuni päähän. Hiukset olivat suussa ja silmissä, shortsien lahkeet lepattivat. Saavuin meren rantaan. Katsoin vasemmalle. Kauempana erotin alkavan hiekkarannan. Oikealla katu johti Tinos Townin keskustaan.
Kumpaan suuntaan? Tutustuin jo eilen keskustaan. Mutta miksi mennä rannallekaan tässä tuulessa?
Katselin kaihoisasti rannan kultaista hiekkasirppiä. Rantapäivät alkavat käydä tällä matkalla vähiin. Asteet kipuavat yhä 25 asteen paremmalle puolelle, mutta syksy on jo ilmassa. Tuulessa. Illat ovat suorastaan kylmiä. Pitkähihainen on nyt jokapäiväinen seuralainen.
Äh. Mä kävelen rannalle päin.
Ja niin mä kävelin.
Tein tietämättäni juuri oikean valinnan.
Kävelin melkein rannan toiseen päähän. Saavuin pienen baarin kohdalle jonka edessä oli aurinkotuoleja. Istuin tuolille. Hämmästyksekseni sillä kohtaa ei tuullut juuri lainkaan.
Jos ollenkaan.
Katsoin tuoleissa lekottelevia auringonpalvojia. Muu osa rannasta oli lähestulkoon tyhjä. Tässä kohdassa vallitsi joku maaginen tuuleton vyöhyke, ja auringonottajat tiesivät sen.
Liityin heihin. :)
Mitä väliä vaikka minulla ei ollut bikiniä mukana. Enhän kuvitellut olevani tulossa rannalle. Onneksi sentään alkkarit ja rintsikat sattuivat tänään olemaan saman väriset. Menivät ehkä kauempaa uikkarista.
Ja mitä väliä. :)
Asetuin tuolille ja tilasin lasin valkoviiniä. Kun kylmä lasi ilmestyi käteeni, tuntui kuin joku olisi kääntänyt minussa euforian virtapiirin päälle. Vajosin tuijottamaan auringon kiloa vedessä. Miksi vesi ei juuri aaltoillut, vaikka tuuli? Katsoin puita. Ja kuulin ne. Ne suhisivat ja heiluivat tuulessa. Mutta meri.... Se oli rauhallinen.
Seuraava lasi tarjoiltiin minulle muovimukissa....
Mukiini tippui öttiäinen. Noukin sen ylös hiekkaisilla sormilla.
Sen jälkeen join hiekkaista viiniä.
Uskokaa tai älkää, mutta ulos lähtiessä unohdin kokonaan huulirasvan loppumisen. Olin laittanut aamulla Lip Plumper -huulikiiltoa joka kestää huulilla tuntitolkulla.
Se kelpaa väliaikaisesti huulirasvan korvikkeeksi. Kihelmöinti tyydyttää Blistexin kaipuun. ;)
Tekstiviesti Mr. Karkkipäivälle kello 15.49:
"Minä olen edelleen rannalla. Katson auringon välkettä vedessä. Ja juon kylmää valkkaria. Vaihdoin lounasbudjetin viiniin, syön sitten kämpillä tonnikalaa. Juuri nyt on laatua olla tässä rannalla, kirja yhdessä, viinilasi toisessa kädessä."
Kun lähdin rannalta, kadulla ja kaupungissa tuuli edelleen.
"Lounas" kello 17.50.
.
Nyt illalliselle. Kolmella pitkähihaisella ja takilla varustautuneena. Onneksi päivän lämpö tuntuu vielä iholla.
