Blogimaailma sen kuin hiljenee hiljenemistään. On luonnollista, että erilaisten viihdemuotojen kulutus muuttuu ja ilmiöt tulevat ja menevät. Silti, on tässä jotain haikeaa. Blogit olivat oman aikakautensa suuri ilmiö. Nyt niiden kulta-aika on ohi.
Oletteko huomanneet, että melkein kaikki suuret blogit ovat hiljentyneet tai lopettaneet? Hämmästyin, kun huomasin, että jopa ikoninen Mungolife on kadonnut eetteristä. Siinä on todellakin yhden aikakauden loppu. (Ja entäs Ostolakossa.... 💔) Jatkaahan osa vanhoista nimekkäistä bloggaajista tietysti sosiaalisen median puolella, mutta se ei ole sama asia.
Vaikka suuret blogit sulkevat oviaan, en siltikään pidä todennäköisenä, että blogit katoavat kokonaan. Niille riittää aina oma yleisönsä, ihan kuten aikakauslehdillekin yhä riittää. Pitkään puhuttiin, että lehdet näivettyvät pois blogien noustessa mainstream-lukuviihteeksi - kuka enää maksaa lehdistä kun blogeja voi lukea ilmaiseksi? - mutta eivät lehdet mihinkään kadonneet. Valikoima on toki pienentynyt, mutta yhä lehdille riittää lukijansa. Näin uskon olevan blogienkin kohdalla.
Mutta ei blogi enää ole the juttu. 2020-luvulla se on vanhanaikaista hidasta mediaa.
Juuri tuon hitauden menetys niin monilla elämän alueilla surettaa minua eniten. Hitaat ja keskittymistä vaativat viihdemuodot korvautuvat nopeatempoisella fast food -sisällöllä. Tästä saisi laajemmankin pohdiskelevan kirjoituksen liittyen kaikenlaisten hitaiden ajanvietteiden hiipumiseen, aina kirjeiden kirjoitukseen saakka. Jotain, joka oli itselleni valtavan tärkeää. Olin hiljattain Postimuseossa, ja kirjeiden historia sai silmäni melkein kyyneltymään. Enää ei kirjoiteta kirjeitä. Miksi kirjoitettaisi, kun Whatsapp-viesti singahtaa perille sekunnin nano-osassa.
Haluan tässä kirjoituksessa heittäytyä pienelle nostalgiatripille ja muistella blogivuosia. Myös sitä, millaisen kehityskaaren bloggaus on ammattina käynyt läpi.
Aloitin itse bloggauksen juuri blogien kaupallistumisen ja suuren suosion kynnyksellä. Vuonna 2009 ei juurikaan vielä puhuttu kaupallisuudesta, ja blogiscene Suomessa oli niin pieni, että kaikki vähänkään tunnetummat blogit pystyi luettelemaan nimeltä. Muistelen, että Stella Harasek oli Suomessa ihan ensimmäisiä palkkaa bloggauksesta saaneista alan tekijöistä. (Mikä hänen ensimmäisen bloginsa nimi olikaan..? Paras Aika Vuodesta..!) Olivia-lehti osti Stellan blogin omille sivuilleen vuonna 2009, ja tästä alkoi bloggauksen ammatillistuminen Suomessa.
Muita tuon ajan suuria bloggaajanimiä olivat mm. Nelliina Vaatehuoneen Nelliina, Mou Mou -Iina, No Fashion Victims -Emmi ja mielettömään supersuosioon "kuin yhdessä yössä" ponkaisseen More To Loven Peppi ja Mimmi. More To Loven naiset olivat ensimmäisiä bloggaajia, jotka nousivat käytännössä julkkistasolle esiintyen TV-ohjelmissa ja lanseeraten oman vaatemalliston.
Kuka muistaa ajat, kun blogit saattoivat päivittyä kahdestikin päivässä..? Bloggaajilla oli vain niin paljon sanottavaa, ja lukijat ahmivat innolla kaiken.
Minulle erityisesti Mou Mou oli jonkin asteinen idoli, ihailin häntä suuresti ja luin blogia, vaikka en vaatteista ja muodista niin piitannutkaan. Tuohon aikaan suurin osa suosituista blogeista oli ns. muotiblogeja, joissa bloggaajat esittelivät päivän asujaan ja tyyliään. Tällaisena muistan Iinan, kaunis ja helposti lähestyttävän oloinen nainen seisoi kuvissa parvekkeella tiiliseinä taustanaan. ❤️ Muistan myös elävästi sen, kuinka Iinan aamubloggaukset oli ajastettu tulemaan ulos kello 5 aamulla, jotta varhain töihin lähtevät ehtivät nauttia Iinan seurasta aamukahvinsa ääressä..! Se oli jotain niin herttaista.
INDIEDAYS
Vuonna 2010 perustettu Indiedays oli merkittävä askel blogien kaupallistumisessa. Suomen ensimmäinen blogiportaali kokosi yhteen joukon suosituimpia muotiblogeja - tällä termillä mainstream-blogit tunnettiin pitkään -, ja maksoi bloggaajille palkkiota perustuen mainoksiin, joita portaalin sivuilla näytettiin.
Indiedaysin ensimmäisiin blogeihin kuuluivat mm. Mou Mou, No Fashion Victims, P.S. I Love Fashion (sittemmin Linda Juhola), Tyyliä Metsästämässä, Nelliinan Vaatehuone ja Johanna Piispan luotsaama Fashion Week. Mielestäni Indiedaysissa vaikutti hetken aikaa myös Mungolife, mutta liittyiköhän hänen lähtöönsä peräti jotain draamaa, ja Indiedays-aika jäi lyhyeksi..! Myöhempinä vuosina draamasta saattoi vastata muuan WTD-Nata - kaikella rakkaudella. 🔥
Karkkipäivän liittyessä Indiedaysiin keväällä 2010 se oli portaalin ensimmäinen kauneus-genren blogi. Muistan, miten jännitti mennä tapaamisiin ja olla se ainoa ei-muotibloggaaja joukossa, jossa kaikki muut olivat mun silmissä suuren luokan fashionistoja. En muutenkaan ollut millään lailla verkostoitunut bloggaaja enkä tuntenut oikein ketään. Tietyllä tavalla tämä ei hurjasti koskaan muuttunut. (🤷♀️) Tamperelaisena pysyin aina ulkopuolisena pääkaupunkiseudun blogipiireistä, enkä oikein sujahtanut tamperelaistenkaan alan ihmisten joukkoon. Tein blogia aina yksin omassa kuplassani, nyt kun mietin.
Indiedaysin luokkaretkellä vuonna 2013. Mukana menossa mm. Uino, naaG, MouMou, Avec Sofie, Janni Ehari ja Annika O. (Montako henkeä sinä tunnistat kuvasta..? ☺️)
TAPAHTUMIA, GAALOJA JA BLOGIEN KULTAISET VUODET
Alkuvuosina blogimaailma oli kuitenkin todella sosiaalinen ja täynnä tapahtumia, vaikka allekirjoittanut kuplassaan oleilikin. Ei edes voi puhua 'alkuvuosina', vaan tapahtumarikkaat vuodet kestivät pitkään, viimeinen suuri blogigaala oli vuonna 2018. Bloggaajien itse järjestämät miitit olivat yleisiä, ja Indiedays järkkäsi bloggaajilleen yhteisöllisiä hyvinvointipäiviä. Meistä pidettiin hyvää huolta, ja vaikka tunsin aina oloni omalla tapaa ulkopuoliseksi muotimimmien (ja myöhemmin lifestyle-kirjoittajien) keskellä, todella tykkäsin portaalin järjestämistä tapahtumista ja arvostin vaivannäköä, jota niiden eteen nähtiin. Siihen aikaan yhteisöllisyys korostui voimakkaasti. Oli tosi paljon juhlia, kekkereitä ja gaaloja. Huh, yhteen aikaan oli jopa kaksi blogeja palkinnutta Awards-tilaisuutta vuodessa...!
Blogien suosio oli arvioni mukaan korkeimmillaan vuosina 2014, 2015 ja 2016. Noina vuosina tuntui olevan eniten pöhinää blogien ympärillä, ja omassakin blogissani kävijämäärät pysyivät tasaisesti 100 000 kuukausivierailijan tasolla. Mun kävijämääräennätys on muuten maaliskuulta 2015. Olin helmikuun lopussa kirjoittanut viraaliksi menneen proteiinirahkapostaukseni, jota maaliskuun puolella jaettiin monessa mediassa lehdistö mukaanluettuna. Kuka muistaa tuon postauksen..? 😅 Kiitos "rahka-gaten", blogissani vieraili maaliskuun aikana 191 459 ihmistä. (Pidin näistä tilastoa!) En voi valitettavasti kauneusbloggaajana ylpeillä sillä, että jokin kauneus-aiheinen kirjoitus olisi vetänyt kaikkein kovimmat lukijamäärät..!
UNELMADUUNI: KUUKAUSIPALKALLA VAPAATA SISÄLTÖÄ
Näihin vuosiin liittyy myös toinen hieno muisto. Tavallaan rahka-postauskin symboloi sitä aikaa ja kiteyttää sen, kuinka vapaa olin kirjoittamaan ihan mistä vain mieleen pälkähti. Kun nyt mietin tuota aikaa, se on tavallaan kuin liian hyvää ollakseen totta. Siihen aikaan bloggauksesta maksettiin kuukausipalkkaa, eikä tuo palkka ollut riippuvainen kaupallisista yhteistöistä. Olin siis kuin oman Karkkipäivä-lehteni päätoimittaja, ja saatoin täyttää sivut millä ikinä halusin. Sama pätee toki nykyhetkeenkin, mutta tänä päivänä kukaan ei maksa sulle, kun kirjoitat lentopelosta, vaikeasti irtoavasta ripsarista tai "humpasta ja hernekeitosta". Kuukausipalkat ovat vaikuttaja-alalla kaukainen muisto (oikeastaan kuin kangastus... oliko se todella mahdollista..?) ja palkkiot tulevat suoraan yhteistöistä. Jos haluaa tehdä blogia työkseen, on tehtävä kaupallisia yhteistöitä.
Bisnes-vaistoisemmat tekivät tietysti kaupallisia yhteistöitä jo kuukausipalkkojen aikaan, koska silloinhan saattoi tienata vielä enemmän. Miksipäs ei :) Mä taas olin tyytyväinen mun kuukausipalkkaan - tai, tarkastelukulmasta riippuen, olin tyhmä ja naiivi. Välissä kuluneiden vuosien tarjoamalla viisaudella ajattelen nyt, että toimin minulle tyypillisesti, koska en ole koskaan ollut bisneshenkinen voittojen maksimoija - mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että oikeasti olin myös vähän naiivi. Tarjosin yrityksille ilmaista näkyvyyttä 100 000 lukijan mediassani vuosikausien ajan. Tein valtavasti töitä, josta muut hyötyivät taloudellisesti, ja minä sain sen ilon, että blogissani oli paljon tyytyväisiä lukijoita. :)
Sittemmin tilanne on alan luontaisten muutosten myötä muuttunut, ja nyt kaupalliset yhteistyöt ovat luonnollinen osa bloggaajuuttani. Jos jokin harmittaa, niin se, että enää ei ole aikaa kirjoittaa kaikista niistä hassuista random-aiheista, jotka olivat Karkkipäivässä vuosien ajan niin tyypillisiä. Toisaalta, tämä ei ole pelkästään kaupallisten tekstien "syytä", oma ajankäyttöni on myös muuttunut, ja nykyään teen blogin ohella myös muita töitä sekä opiskelen.
MEIKKIBIMBOSTA AIKUISEKSI?
Tuntuu samalla hienolta sekä hullulta, että olen kirjoittanut blogia niin pitkään, ja että meikki-intoiluna alkaneesta höpöttelystä kasvoi mulle ammatti. Karkkipäivä on ollut pääasiallinen työni vuodesta 2012. Vuosiin mahtuu aivan valtavasti kaikkea, ja kyllä tässä kohtaa on heitettävä niinkin kliseinen lause, että olen jollain tapaa kasvanut aikuiseksi Karkkipäivän myötä. Vaikka olin jo 3-kymppinen blogin perustaessani.
Blogia aloittaessa kuvailin itseäni "ikuiseksi Peter Paniksi", ja taitaapa tämä kuvaus yhä lukea mun esittelytekstissä. Olen aina kokenut olevani tosi lapsellinen ja lapsenmielinen, ja aikuisuus on tuntunut vieraalta asialta. Olen nähnyt ympärilläni nuoria, lapsia ja aikuisia - ja mä olen ollut kuin se ihme tyyppi, joka ei kuulu mihinkään ikälokeroon. Mutta nyt viime vuosina, ja etenkin kun mietin kuluneita kolmeatoista vuotta, tajuan, että olen tullut aikuiseksi. En ole enää se nuori Sanni, joka teki värikkäitä meikkitutorialeita ja jakoi autuaana VHH-reseptejä. Tunnen vihdoin konkreettisesti ajan kulun ja näen ne muutokset, joita minussa on tapahtunut. Syvemmät, kuin silmäkulmien harakanvarpaat.
Uteliaana jään seuraamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja dokumentoinko ryppyjäni vielä kymmenen tai 15 vuoden kuluttua. Miltä blogien maailma näyttää silloin...? Olemmeko minä ja Mou Mou yhä pystyssä...? 😄
Ainakin vielä nyt saan nöyrän kiitollisuuden saattelemana kirjoittaa Karkkipäivää - tämä blogi ei ole hiljentynyt, ja runsaslukuinen lukijakunta ilahduttaa aktiivisuudellaan. Jokaisen postauksen kommenttilaatikossa on elämää, mistä olen hurjan iloinen ja otettu. Kiitos siis myös teille, Karkkipäivän lukijat, kun olette mukana ja teette osaltanne Karkkipäivästä sen paikan, mikä se on.
Pidetään hitaan median lippu liehumassa! 🤗 ❤️
Kirjoitin Instagramiin aamulla, että minulla on valtava ikävä koiria. Olen liukunut surutyössä taaksepäin, ja nyt on taas pahempi olo. Kaikki muistot koirista laukaisevat ikävän, joka särkee koko kehossa. En voi ajatella Tottia ja Viiviä ilman, että minua alkaa itkettää.
(Äsken oli hetki jonka aikana kuvasin värikkäitä kosmetiikkapurkkeja, ja sitten olin aikonut ryhtyä kuvaamaan videota muutamista uutuustuotteista. No, sitten tulin katsoneeksi uudestaan aamulla tekemäni koira-päivitykset. Nyt itken taas niin, että en voi jatkaa videoiden kuvausta.)
Joten käytän tämän ajan vaikka siihen, että kirjoitan ikävästä. Menetyksestä. Ja yksinäisyydestä.
Olen lapsesta saakka pelännyt sairaalloisesti läheisten menettämistä, menetettyäni isäni traumaattisella tavalla. Mikään ei ole minulle hirveämpää kuin se, että joudun luopumaan perheenjäsenestä tai läheisimmän piirin ihmisestä. Se nivoutuu turvallisuuden tunteeseen, jota perhe lapselle (ja tietysti aikuisellekin) tuo. Koska turvallisuuden tunteeni hyvin voimallisella tavalla särkyi lapsuudessa, pyrin alitajuisesti koko ajan saamaan tunteen takaisin ja pitämään siitä kiinni kaikin keinoin.
En ole aikuistuttuani koskaan ollut se tyyppi, joka viettää kaiken aikansa kumppanin kanssa tai tapaa äitiä ja siskoja - tai edes kavereita - joka viikko. Kaikkein tärkeintä on tietoisuus siitä, että perhe on olemassa ja heidän luokseen voi aina mennä. He ovat aina olemassa, kun tarvitsen heitä tai he tarvitsevat minua. Yhteys ja luottamus läheisten tukeen pitää yllä turvaa.
Totti ja Viivi olivat osa perhettäni. Vaikka koirat eivät alkujaan edes olleet minun vaan sisareni, ne ovat olleet osa mun perhettä. Ne viettivät alusta saakka paljon aikaa luonani hoitokoirina ja olivat tuttu ja rakas osa arkeani. Viimeisinä vuosinaan ne asuivat mun luona, sisareni elämäntilanteen muututtua.
Moni lemmikin omistaja voi samaistua tunteeseen, että lemmikki on paljon enemmän kuin "lemmikki". Niistä tulee ihmiselle ystäviä ja hyvin läheisiä. On ihmisiä, joille heidän lemmikkinsä on ainoa ystävä.
Olen viime vuosina oivaltanut itsessäni asian, joka tuli minulle täytenä yllätyksenä. Koska olen tenavasta saakka ollut hypersosiaalinen ja mulla on aina ollut paljon kavereita ja minun on helppo tutustua ihmisiin, oivallus oli hämmentävä. Mä olen itse asiassa aika yksinäinen.
Tajusin tämän, kun avoliittoni päättyi.
Tunsin oloni aivan murskaavan yksinäiseksi, eikä se tunne ole oikeastaan koskaan täysin hälventynyt sen jälkeen.
Nyt tunnistan samaa, kun olen joutunut eroamaan koirista.
Mun suru ja ikävä ei ole vain haikeutta menetyksestä, vaan kumpuaa myös syvällä olevasta yksinäisyyden tunteesta. Koirat olivat mun ystäviä ja mun kämppäkavereita, ne jakoivat mun kanssa elämää 15 vuoden ajan ja sain niistä iloa ja energiaa. Minä pidin niistä huolta ja ne huolehtivat yhtä lailla minusta. Nyt mulla on koirien verran energiaa vähemmän. Totin ja Viivin verran ystäviä lähelläni vähemmän. Viisitoista vuotta on pitkä aika. Se on yli kolmasosa mun elämästä.
Olen miettinyt yksinäisyyden tuntemuksiani paljon viime vuosina. Miten jännä onkaan, että kaikki sosiaaliset suhteet eivät riitä poistamaan yksinäisyyttä. Vaikka kuinka olisi ystäviä ja kavereita, voi silti olla yksin. Kaikki ihmissuhteet eivät osallistu siihen turvan rakentamiseen, jota ihan lähimmät ihmissuhteet tekevät. Ja lähimmät eläinsuhteet.
Olen menettänyt viimeisen neljän vuoden aikana varmaankin tähän astisen aikuiselämäni tärkeimpiin kuuluvat ihmis- ja eläinsuhteet. Tietyllä tasolla käyn nyt uudestaan läpi sitä perusturvallisuuden hajoamista, kuin 6-vuotiaana tyttönä.
Jonkun mielestä voi kuulostaa pateettiselta, että lemmikkikoirien menetys voi laukaista tämän tason ikävää ja tuntemuksia. En itsekään vertaa eläintä ihmisen menetykseen, mutta nyt kuitenkin käyn läpi tunnetta, jolle en osaa antaa parempaa määritelmää kuin suuri yksinäisyys. Jonkinlainen irtoaminen. Perhesuhteet ja läheiset ihmissuhteet toimivat elämässä ankkureina, ja ilman ankkureita olo on aina jollain tapaa ajelehtiva.
Koirat kiinnittivät minua aikaan ja tilaan. Ne olivat kiintopiste, yksi tärkeimpiä sellaisia.
Minulla on niin kovin ikävä koiria. Kovin ikävä.
Elämässä on se hyvä puoli, että aina voi kuitenkin kiinnittyä uudestaan. Turvallisuuden tunne on mahdollista löytää ja palauttaa. Minulla on aineksia siihen, ja yhden uuden ankkurin olen lähelleni jo saanut, ja se on oma koti.
Ehkä jonain päivänä yksinäisyyden tunnekin hellittää.
(Jos joku kysyy, eikö nykyinen parisuhteesi poista yksinäisyyttä, vastaus siihen on, että toivottavasti jonain päivänä. Vielä se ei ole perhesuhteeseen verrattavissa oleva suhde.)
Asioita ja ajatuksia, joista tulee hyvä mieli.
Valoisuus
Kukat
Kardemumman tuoksu
Paksu kaulahuivi
Varhaiset aamut, kun kukaan muu ei ole vielä herännyt
Silmänympärysvoide joka tekee ihosta pehmeän
Kastelholman linna
Kuuma ja mausteinen glögi
Lämpimän ihon silittäminen
Kööpenhaminan kirkkojen kauniit tornit
Kastellorizo, jossa en ole vielä käynyt
Dior Hypnotic Poison Eau de Parfum
Maisema sisareni asunnosta Helsingin Lauttasaaressa
Joulukuusen koristelu
Eläin, joka nukkuu vieressäsi peiton alla
Kasvojen huuhtelu kylmällä vedellä aamuisin
Katujen mukulakiveys
Siipimäisesti kaartuva eyeliner
Viinilasillinen Santorinin calderan reunalla
Tiiliset kaariholvit
Hengityksen höyry viileässä ilmassa
Nämä ajatukset rauhoittavat. Näitä ajattelen nyt, ettei olisi niin ikävä.
Minulta piti tänä aamuna ilmestyä blogikirjoitus, mutta en ole pystynyt saamaan sitä valmiiksi, koska olen niin surullinen. Kyseessä on yhteistyössä toteutettu postaus ja tämä on ensimmäinen kerta kun mietin, että nyt joudun sanomaan yhteistyökumppanille, että en saanut kirjoitusta valmiiksi määräaikana.
Henkisesti jäin sairaslomalle maanantaina. En kyennyt tekemään mitään. Eikä suuren surun koittaessa tarvitsekaan tehdä mitään, on lupa ottaa aikaa surulle ja kaikille sitä ympäröiville tunteille.
Miksi kirjoitan tätä täällä?
Siksi, että haluan kertoa, että jatkoin eilen illalla ja tänä aamuna kirjoittamista. Koska kirjoitan blogia teille, kerron siitä teille. Tämä blogi on yksi työni, mutta yhtä lailla se on ilon lähde ja kirjoittaminen jotain, mitä vilpittömästi rakastan.
Ajattelin, että ei väliä jos juttu ei ilmestykään tänään, haluan silti kirjoittaa. Siitä tuli hyvä mieli ja mitä pidemmälle kirjoitin, sitä kevyemmältä olo tuntui. Sain irrotettua ajatukset tyhjästä pesäkopasta ja eteisen hyllyllä makaavasta talutushihnasta. Aihe on sellainen, josta olen halunnut kirjoittaa pitkään ja perusteellisesti. Nyt saan tehdä sen. Minulle tuli olo, että Viivikin toivoisi, että itkun ja seinään tuijottamisen sijaan tekisin jotain, mikä rentouttaa ja ilahduttaa.
Olin kirjoittanut postausta aiemmin jo viisi sivua. Se on massiivinen. Nyt olen sivulla 8.
Kirjoitan suurta kasvovesiopasta. Välillä yhä itkettää ja rintaa kouristaa, mutta tiedättekö, silti minua ilahduttaa kirjoittaa mun postausta.
Olisiko minun pitänyt jäädä täksi viikoksi sairaslomalle? Varmaan. Tuntuuko hullulta kirjoittaa yhteistyöpostausta surun keskellä? Ehkä. Mutta lopulta ei.
Päätin, että kirjoitan jutun rauhassa loppuun ja just niin perusteellisesti kuin haluan, ja unohdan aamun deadlinen. Ja nyt on ollut niin mukavaa kirjoittaa.
Kun saan postauksen lopulta ulos minulla on varmasti hyvä mieli. Toivottavasti teilläkin.
Asunnon tyhjentämisessä raskainta ei ole pakkaaminen vaan luopuminen - ja valinnat. Eritoten valinnat, jotka ovat minulle vastenmielisintä mitä tiedän.
Teen melkein mitä hyvänsä, että minun ei tarvitsisi valita - ja nyt teen hommaa, jossa ei muuta joudukaan kuin valitsemaan.
Kasoittain tavaraa joista vanhimmat yli 20 vuoden takaa. Kaikki käytävä läpi, jokainen tavara otettava käteen, mietittävä, valittava. Mennä vai jäädä?
Olen kirjoittanut blogissa paljon jemmaustaipumuksestani, ja tämä ominaisuuteni näkyy tietysti myös Ahvenanmaan kodissa. Olen vuosien varrella karsinut täällä jo paljon ja kuvittelin, että jäljellä olevat tavarat olisi nopea kammata läpi, mutta totuus oli ihan toinen. Aidosti järkevää Tampereelle mukaan vietävää täällä ei olisi paljon, mutta tunnepitoista ”miten tästä voi luopua” -sälää sitäkin enemmän.
Kellarin häkkivarastossa on laatikoittain tavaraa, josta osa on kulkenut mukanani siitä saakka, kun lähdin lapsuudenkodistani. En enää muistanut, että olin aikoinaan tuonut mukanani mm. kaikki julisteet ja kuvat, joita minulla oli huoneeni seinällä lukioikäisenä..! Tänne ne ovat kulkeneet muuttokuormassa vuonna 2004, ja täällä ne yhä ovat säilössä 18 vuotta myöhemmin…! Apuahh! (Kellastunut H&M-mainosliite jossa A3-kokoinen Johnny Depp, anyone...?)
Tavaran läpikäyminen on ollut raskaampaa kuin kuvittelin. Helpointa olisi, kun ei joutuisi näkemään näitä nuoruuten ja menneisyyteen liittyviä esineitä ollenkaan. Jos joku heittäisi ne pois kaikessa hiljaisuudessa, en muistaisi suurinta osaa niistä koskaan. Eikä tarvitsisi käydä läpi tunteita, joita ne herättävät. Mutta eihän kukaan tee tätä mun puolesta.
Oivalsin, että syy siihen, miksi ikivanhat kännykät, söpöt muovidinosaurukset, teini-iän päiväkirjat ja hassut koulussa askartelemani kuvis-tunnin tuotokset ovat yhä varastossani on siinä, että minun on aina ollut yhtä vaikeaa tehdä päätöstä heittää ne pois. On ollut helpompaa säästää ne kuin tehdä päätös. Siksi ne ovat siirtyneet aina vain uuteen varastoon ja osoitteeseen.
Ja… eipä tämä ole nyt 4-kymppisenä yhtään sen helpompaa.
Miksi mun pitää olla niin ärsyttävän tunteellinen ja kokea, että esineilläkin on suunnilleen tunteet.
Tällaisia tavaroita olen lajitellut viime päivinä:
Sadoittain vanhoja kirjeitä
Vanhoja kosmetiikkapurkkeja; hiuskiinteitä, mousseja, shampoita, hoitoaineita…
Kynsilakkoja
Lakanoita ja pyyhkeitä
Kirjoja, joista monia en ole koskaan lukenut
Kaikenlaista My Little Pony -tavaraa pussilakanoista servetteihin ja käsilaukuista lyijykyniin
Avaamattomia G3 -My Little Pony -pakkauksia (säilytin avaamattomina koska ovat siten arvokkaampia!)
Elektronisten laitteiden käyttöohjeita
Työvaatteita
Korkokantakenkiä (!)
Talvitakkeja – mm. kaksi identtistä toppatakkia eri väreissä, kumpaakin käytetty ehkä pari kertaa
Kertakäyttöastioita (hankittu joskus picniccejä varten)
Aurinkomatkojen 2000-luvun alun esitteitä
Vogue-lehtiä 90-luvulta
Trendi-lehtiä 2000-luvulta
Pieniä koriste-esineitä; keraamisia pöllöjä, kuivattuja kukkia ja tammenterhoja, kuusenkäpyjä…
Valtavat määrät erilaisia kynttilänjalkoja, -alusia ja tuikkukippoja
Taidepostikortteja, joita olen sekä ostanut että vastaanottanut – koristelin näillä yhteen aikaan huoneen seiniä
Matkamuistoja Prahan matkalta vuodelta 1995
Kehystettyjä kuvia entisestä puolisostani
Vanhoja itse tekemiäni valokuvakalentereita
Taskukalentereita vuodesta 2003
Kuitteja tapahtumista ja ostoksista, joilla on ollut jokin tunnemerkitys
Monia tavaroita olen saanut heitettyä pois, kuten 20 vuotta vanhoja pussilakanoita, rikkinäisiä astioita ja vanhoja lehtiä. (Vogueiden kanssa tosin käännyin rappukäytävässä takaisin. Jätin ne vielä odottamaan harkintaa kesäkuuhun. Vanhat muoti- ja kauneuseditorialit ovat jäätävän kiinnostavaa katseltavaa…)
Mutta: yhtä moni tarpeeton mutta muistorikas tavara on siirtynyt jälleen uuteen muuttolaatikkoon jatkaakseen elämäänsä jälleen yhdessä Sannin kodissa.
Koska… mun on yhä vain pakko myöntää tämä: luopuminen ja valinnat voivat olla niin raastavan vaikeita, että niiden nostattamia tunteita välttääkseni raahaan laatikoita mieluummin mukanani. Laatikoita, joita en koskaan avaa, mutta mun ei tarvitse tehdä valintaa.
En ole tästä ylpeä, mutta en vain ole tarpeeksi vahva tähän.
.
Miten te olette ratkaisseet vanhan, muistorikkaan tavaran kohtalon..?
En lähtenyt Kreikkaan, valitsin Ahvenanmaan.
Nyt alkavat jäähyväiset.
En hyvästele Ahvenanmaata, sillä Ahvenanmaa ei katoa minnekään. Mutta jätän hyvästit 15 vuotta elämässäni olleelle asunnolle ja kodille.
Vaikka en ole asunut täällä enää vakituisesti hyvin pitkään aikaan, tämä koti on ollut minulle kesäkoti, osa-aikakoti, "mökki" ja mielen lepopaikka kaikki nämä vuodet. Lapsuuskotini jälkeen tämä on asunto, johon minulla on ollut pisin suhde koko elämäni aikana. Ja synnyinkaupunkini Kuopion jälkeen Ahvenanmaa on pisimpään elämässäni vaikuttanut paikka. Muutin tänne vuonna 2003. Olen viettänyt täällä melkein puoli elämääni ja minulla on yhä Ahvenanmaan kotiseutuoikeus. Passissani lukee Åland.
Ahvenanmaan koti näkyi blogissani ensimmäistä kertaa 25. heinäkuuta 2009. Pidin vielä tuolloin yksityiselämääni liittyvät asiat visusti piilossa enkä maininnut olevani Ahvenanmaalla, mutta olin täällä kesätöissä, niinkuin olin yli 10 vuotta täältä muuttamisen jälkeen. (Kun mä menen johonkin töihin, minusta ei meinaa millään päästä eroon.. :D Kävin vanhalla työpaikallani kesätöissä yli vuosikymmenen sen jälkeen, kun olin muuttanut Tampereelle ja töissä uudessa työpaikassa. Käytin kesälomani tehdäkseni töitä vanhassa duunissa! Se oli mulle parasta, mitä kesäisin tiesin. ❤️)
Ahvenanmaa sai nimen blogissani marraskuussa 2009. Ainakin luulen, että tuo kirjoitus oli ensimmäinen, jossa paljastin suhteeni Ahvenanmaahan. Mutta en tehnyt siitä erityistä numeroa, kasuaalisti vain heitin tänne postauksen otsikolla Mitt Åland.
Tunteellisempi julistus Ahvenanmaata kohtaan antoi odottaa itseään maaliskuuhun 2013 saakka. Rikas köyhä.
Nyt on toukokuu vuonna 2022. Istun Maarianhaminan keskustassa vuokra-asunnossani ja jätän hyvästejä.
Asunto on ollut alivuokralla suurimman osan ajasta viime vuodet, ja olen käynyt täällä melkeinpä vain kesäisin. Se ei ole vähentänyt tunnesidettäni paikkaan. Välillä olen jo tuntenut saaneeni lohdullista ja hyvän tuntuista etäisyyttä, ja kokenut olevani valmis luopumaan asunnosta. Mutta sitten... kun palaan tänne, kun avaan oven ja astun tutun tuoksuiseen huoneistoon ja näen punaisen plyysisohvani... Kehon valtaa vain yksi tunne: mun koti. Mun rakas, tuttu koti joka on aina vain täällä minua odottamassa.
Ja yhtäkkiä en pysty taas millään luopumaan.
Paitsi nyt. On tullut aika irrottaa köysi. Tiesin sen, kun ostin oman asunnon vuoden alussa.
Niin paljon kuin tunteet haluaisivat pitää viimeisillä voimillaan kiinni Ahvenanmaa-viltin pehmoisesta nurkasta, nyt on mentävä eteenpäin tästä vaiheesta elämässä. Mun on kasvettava tässä vihdoin. Mun on ymmärrettävä, että luopuminen tästä kodista ei ole luopumista Ahvenanmaasta. Tämä kiinteistö EI ole mun Ahvenanmaa oikeasti, sisimmässäni. Se on yksi symboli, mutta todellinen Ahvenanmaa on aineeton kokemus ja jaettu elämä. Tunnen Ahvenanmaan läpikotaisin. Tunnen kirkot, vierasvenesatamat, kotiseutumuseot, maalaiskahvilat ja harrastajateatterit. Tunnen rypsipellot, Kastelholman linnan siluetin kaikkina vuodenaikoina, tunnen maiseman pengertiellä kohti Simskälaa ja Bomarsundin upeat luontopolut. En tunne mitään paikkaa koko Suomessa yhtä hyvin. En edes Kuopiota.
Siellä mun kokemuksissa ja eletyssä elämässä on mun Ahvenanmaa, eikä se katoa, vaikka tähän asuntoon en enää kesäkuun jälkeen palaa.
Ja Kreikka? Se ymmärtää. Siirsin lentoni syyskuulle.
Nyt on hyvä olla täällä.
Minun piti tänään lähteä Kreikkaan, mutta en lähtenytkään.
Siirsin matkaa toukokuulle, ja tällä hetkellä en ole ihan varma, lähdenkö silloinkaan.
Minulla on kova kaipuu Kreikkaan, mutta täytyy myöntää, että nyt taisin yrittää rutata matkaa ajankohtaan, joka ei ole sopivin. Välillä toimin niin impulsiivisesti tai tunnepohjalta, että järki ei ehdi mukaan ja saa mielen kiinni vasta viiveellä.
Minulla on vähän kummallinen olo, koska huomaan haluavani monia asioita samanaikaisesti, eikä se ole mahdollista. Samalla taustalla kulkee myös luopumistyö, jota olen selvästi yrittänyt vältellä, mutta siellä se on ja tulee yhä lähemmäs pintaa, ja vie minulta paljon energiaa.
Kesällä on edessä Ahvenanmaan asunnosta luopuminen.
Vaikka olen valmistautunut henkisesti Ahvenanmaan kodista luopumiseen jo vuosikaudet, siitä ei tule yhtään helpompaa. Tämä päivä on koko ajan ollut edessä, ja nyt sillä on päivämäärä. Mitä lähemmäs päivä tulee, sitä levottomammaksi käy lepatus sisälläni. Ensin sillä ei ollut nimeä, mutta kyllä sillä on Ahvenanmaan muoto.
Luopuminen on minulle vaikeinta elämässä. Kaikkein vaikeinta. Valinnat ja päätökset - nämä ovat luopumisen eteinen. Kun päätät jotain, luovut toisesta vaihtoehdosta. Siksi välttelen päätöksiä viimeiseen asti ja ahdistun, kun täytyy valita.
Haluaisin pitää kaiken elämässä, ja koska se ei ole mahdollista, tulen aina kulkemaan tätä hienoisesti surun ja ikävän värittämää tietä.
Päätöksen teon vaikeus kuormittaa jopa mukavia asioita. Ilmiö, jonka olen voinut jälleen helposti todeta kodin remontin keskellä. Alun endorfiiniryöpyn laannuttua ensin kivalta ja innostavilta tuntuneet asiat ovat alkaneet kulkea yhä tahmeammin. Niin paljon vaihtoehtoja, niin paljon valintoja. Yhtäkkiä tajusin lähes lamaantuneeni erityisesti keittiön suunnittelun suhteen.
Valintojen määrä jähmettää minut, ja kun en saa asioita edistymään, arvatkaas kuka näkee taas tilaisuutensa tulleen.... Vaatija-Sanni.
Sieltä se kiusaaja astuu varjoista, kuiskutellen ja nuhdellen. "Oletpa hidas, miten et saa tätäkään valmiiksi!" "Muut olisivat hoitaneet tämän ajat sitten, eikö koti olekaan sinulle tärkeä?" "Hei, kuinka vaikeaa on ottaa luuri käteen ja soittaa kolmannelle keittiöntoimittajalle? Mitä oikein odotat?"
Vaatija sanoi myös minulle, että Kreikkaankos sitä ollaan karkaamassa vaikka kotona on asiat kesken ja onkos tämä nyt jokin juttu paeta Ahvenanmaan käsittelyä ja siirtää keittiön kalusteisiin liittyviä päätöksiä? "Onko sulla edes varaa lähteä matkoille kun olet laittamassa kotia?" sieltä kuului vielä.
"En mä mitään pakene!", sanoin vaatijalle. Mutta samalla tiesin, että oli muita syitä, miksi Kreikkaan lähtö kokonaiseksi kuukaudeksi juuri nyt ei ollut järkevä veto. Tunne-Sanni varasi lennot, koska tunne-Sanni ikävöi Kreikka-mielentilaa ja sitä ihmistä, joka siellä olen. Tunne-Sanni halusi sulkea realiteetit ulkopuolelle koska hän vain halusi niin kovasti.
Kun kirjoitin Kreikka-mielentilasta aiemmin, kommenteissa muistutettiin, että tunne liittyy epäilemättä myös siihen, että Kreikassa en elä arkea. Se on ihan totta. Kreikassa ei ole tavallisen arjen pyörittämiseen liittyviä vastuita eikä samanlaisia päätöksiä tehtävänä. (Vaikka kyllä mulle välillä tuottaa vakavasti vaikeuksia valita eri saarten välillä... 😁) Toisaalta, mun yliperfektionistinen puoli ja ankara vaatija ihan oikeasti jäävät kotiin, ne eivät mahdu matkalaukkuun. Myös siksi minun on todella paljon kevyempää olla Kreikassa. Olen siellä tietyllä tapaa terveempi versio itsestäni, en väheksy ja nuhtele itseäni samalla tavalla kuin kotona. Yksinkertaisesti kelpaan itselleni paremmin.
Jos jotain järkevää sentään tällä kertaa tein, se oli muutokset mahdollistavan lipputyypin varaaminen. Kreikka odottaa, ja Kreikka-mielentilaan voin osittain päästä jo katsomalla näitä kuvia ja kirjoittamalla teille Kreikasta ja ajatuksistani. Olisi ihanaa kokea toukokuinen Kreikka, mutta jos en koe, ei se mitään. Ehkä ensi vuonna.
Ja... eihän Ahvenanmaakaan mihinkään katoa, vaikka kämpästä luovunkin. Ahvenanmaan asunto on ollut minulle eniten koti ja pysyvin asia mun elämässä viimeiset 15 vuotta. Siitä luopuminen päättää tietyn aikakauden, ja totta kai se on haikeaa. Mutta nyt minulla on toinen satama, johon olen ankkuroitunut. Aivan ihana satama sekin! Ahvenanmaan koti on symboloinut paljon, mutta se on nyt täyttänyt tehtävänsä. Lopulta asunto on vain kiinteistö ja kuori, todellinen Ahvenanmaa on aina sydämessäni.
P.S. Jutun kuvat ovat Kefaloniasta.
Jos mietin kulunutta vuotta ja haen jotain hetkeä, johon palata, näen edessäni tämän ikkunan.
Monemvasia, aamu 1. lokakuuta 2021. Maisema hotellihuoneeni ikkunasta.
Kulunut vuosi on ollut monella tapaa niin vaikea, että sen käsittelyyn tulee kulumaan pitkä aika. En varmasti ole ainoa, joka tuntee kahden koronavuoden jälkeen niin syvää väsymystä ja hämmennystä, ettei sitä pysty enää sanoittamaan. Eikä tarvitsekaan.
Minulle henkilökohtaisesti tämä vuosi on ollut yksi raskaimmista ja koettelevimmista koko elämäni aikana. Olen voinut erittäin huonosti ja tuntenut välillä täydellistä neuvottomuutta sen suhteen, mistä enää löytäisin iloa ja tasapainoa. Koko vuoden tunnelmaa voi kuvata yhdellä sanalla: sydäntäsärkevä. Ympärilläni sekä minussa itsessäni on tapahtunut asioita, jotka ovat laskeneet välillä täyden pimennysverhon valon eteen.
Mutta aina vain verho on lopulta noussut.
Jos jostain iloitsen niin siitä, että minussa on ilmeisesti aika paljon sisua. Jotenkin toiveikkuus ja valo aina lopulta palaavat. Olen ehkä niinkuin Veikko: rakastan elämää niin paljon, että tämä rakkaus voittaa aina. Olen siitä kiitollinen.
Kreikan matka syys-lokakuussa on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. Olen sanattoman onnellinen siitä, että tein matkan. Päätös syntyi vain yhdessä viikossa. Yhtäkkiä tunsin, että minun on vain lähdettävä.
Ne kolme viikkoa olivat kuin hengähdystauko normaaliuden saarekkeella, kuin olisin astunut taikaverhon läpi rinnakkaistodellisuuteen, josta riittämättömyyden, syyllisyyden ja toivottomuuden tunteet puuttuivat. Pandemia oli yhä läsnä, paha olo ei.
Sain matkasta valtavasti voimaa ja iloa. Kotiarjen sumun hälventyessä ja kohinan vaimentuessa mieleni oli pitkästä aikaa kirkas ja tyyni. Niin kirkas, että saatoin nähdä itsessäni asioita, joita aiemmin olin vältellyt ja ne saivat viimein nimen ja ääriviivat. Vihdoin hyväksyin ja omistin ne. Vaikka sekin teki ja tekee kipeää, lopulta myös helpottaa, kun ottaa kivun syliin ja hyväksyy sen.
Monemvasian keskiaikainen kylä Kreikan Peloponnesoksella on se hetki ja se tunne, - se tila, johon palaan tässä vuodessa.
Kun ajattelen Monemvasiaa, menen yhä kananlihalle. Linnoituksen sisään rakennettu sanoinkuvaamattoman kuvauksellinen pikkuinen kylä tarjosi minulle juuri sen, mitä hain ja tarvitsin.
Päiväni Monemvasiassa olivat täynnä kauneutta ja ilon ja kiitollisuuden kokemuksia, joista ehkä joku hieno runoilija osaisi kirjoittaa. Minä katson vain näitä kuvia ja tunnen saman vapauden ja onnellisuuden, kohoamisen tunteen, jota tunsin Monemvasiassa. Olin vapaa niistä kerroksista, jotka kotona muodostavat haarniskan päälleni.
Tänne haluan palata, ja tiedän, että voin palata, kun sen aika tulee. Itäisestä muurista ja kylän reunassa hieman erillään seisovasta hotellista esteettömine näköaloineen tuli minun paikkani. Haluan palata tähän hotelliin, tähän huoneeseen ja tälle terassille. Jo palaaminen mielen voimin tuo minulle... supervoimia...! ❤️
Toivotan supervoimia meille kaikille vuoteen 2022! ❤️
Pidetään huolta toisistamme - ja itsestämme!
Joulukalenteri, luukku 20.
Hetki ja huone, josta pidän.
Tänä aamuna en keksinyt joulukalenteriin aihetta, joten aloitin päivän ilman joulukalenteria. Pakolla ei tähän kalenteriin avata luukkuja. Ajattelin, että luukku saa tulla päivän aikana, jos on tullakseen.
Ja nyt se tuli. Ei tässä mitään sen kummempaa, kuin hetki mun työhuoneessa ja kaunis valo. Rakastan mun työhuonetta ja sen isoa kaari-ikkunaa. Ja valoa, joka ilahduttaa tänään. 🧡
Tunnen aina onnellisuutta ja kiitollisuutta kun tulen tähän huoneeseen. Vaikka en välillä käy toimistolla moneen viikkoon, en ikinä haluaisi luopua tästä tilasta. Täällä ei ole ainoastaan kauniita ikkunoita ja valoa vaan myös ihania ja sydämellisiä ihmisiä töissä ja äärimmäisen hyvä henki. Tänne on aina mukava tulla. Toimiston muut ihmiset ovat töissä ihan eri alalla kuin minä, ja heidän seurassaan voin "lepuuttaa" itseäni kauneusmaailmasta. Toisaalta, toimistokavereistani on kiinnostavaa välillä kuulla myös minun juttujani purkkipiireistä :) Monet tuotevinkit on todellakin tullut jaettua..! ^_^
Mun kynsilakat.... jotka piirtyvät maitolasin läpi toimiston ruokailuhuoneeseen. Aina välillä mietin, mahtaako tämä lakkagalleria huvittaa muita... Toivottavasti ainakin positiivisella tavalla..! :)
Valoisaa päivää kaikille!
