Kävin Kreikan matkalla arkeologisessa museossa, ja vierailu nosti minussa pintaan ajatuksia, joita olen mietiskellyt joskus aiemminkin.
Miksi miesvartalo on länsimaisessa taidehistoriallisessa perinteessä aina kuvattu yksipuolisesti vahvaksi, kiinteäksi ja atleettiseksi, kun taas tapa kuvata naisvartaloa on vaihdellut suurestikin vuosisatojen aikana?
Pysähdyin museossa kireiden miestorsojen äärelle ja aloin miettiä, olinko koskaan nähnyt antiikin taiteessa kuvattuna pehmeää ja pyöreää miesvartaloa. Tai keskiajankaan taiteessa? (Muuten kuin jonkin mahtimiehen muotokuvassa.) Entä nykyajan?
Miehen fyysistä olemusta on kautta aikojen kuvattu jokseenkin yksipuolisesti atleettisena, naisvartalon ihanne taas on ollut milloin pehmeä ja rehevä, milloin hoikka ja sopusuhtainen, välillä isorintainen, välillä pienirintainen. Modernin ajan populaarikulttuurissa ihanne on ollut jopa anorektisen laiha.
Luiseva tai vatsakas mies ei kuitenkaan ole koskaan - tai äärimmäisen harvoin - näyttäytynyt taiteessa komeana ja vetovoimaisena. (Tästä saa myös olla eri mieltä, ja otan mielelläni aiheesta vastaan keskustelua kommenteissa. 🙏🏻)
Miksi on näin?
Ymmärrän, että taiteessa ihminen usein kuvataan vallitsevien kauneusihanteiden mukaisesti, ja ymmärrän, että länsimaisessa kulttuurissa on aikojen alusta ihannoitu fyysistä vahvuutta ja voimakkuutta, sehän kertoo selviämisestä. Vahva yksilö selviää heikkoa todennäköisemmin. Atleettinen kroppa viestii voimakkuudesta, naisen pehmeät muodot taas hedelmällisyydestä, joka myös on ollut arvostettu ominaisuus ja kauneutta, (haluttavuutta) ja naiseuden voimaa symboloiva asia kautta aikojen. Mutta - tapa kuvata naisvartaloa on silti vaihdellut, miehen ei.
Jo antiikin ja keskiajan aikoina, kun oltiin vielä kaukana Kate Mossin heroin chic -aikakaudesta, naisvartalolla oli taiteessa laajempi liikkumavara ja kauniina nähtiin yhtä lailla kiinteä ja sopusuhtainen kuin pyöreävatsainen ja muhkura-pakarainen nainen. Samalla mieskropan ihanne pysyi kireänä ja lihaksikkaana.
Tämä on minusta erittäin mielenkiintoista.
Aloin perehtymään aiheeseen netissä ja etsimään selitystä havainnoilleni. Aiheen penkominen oli erittäin antoisaa ja laittoi liikkeelle lisää ajatuksia, myös omaan kuvaani liittyen. Kirjoitan tässä vastauksista, joita pohdintaani sain.
Erot miesten ja naisten kehossa esitetyissä ihanteissa selittyvät ennen kaikkea sillä, miksi ihmiskehoa on kuvattu ja kenen katseen kautta sitä on katsottu.
Länsimaisessa taiteessa ja nykyajan populaarikulttuurissa miesvartalon perusrooli on ollut toiminnan, voiman, vallan ja toimijuuden väline. Mies on perinteisesti kuvattu tekijänä, jonka vartalon tulee viestiä kyvystä puolustaa, hallita tai suorittaa.
Naisvartalo sen sijaan on taiteessa (ja myöhemmin mediakuvastossa) ollut vuosisatojen ajan ensisijaisesti tarkastelun kohde, esteettinen objekti tai symboli. Koska naisen kehoa on arvioitu suhteessa siihen, mitä kulloinenkin aikakausi pitää kauniina tai moraalisen ihanteen mukaisena, sen muodot ovat vaihdelleet yhteiskunnallisten muutosten mukaan.
Äitiys ja hedelmällisyys ovat vahvasti olleet mukana tavassa kuvata naisvartaloa, mutta äitiyttä ei ole nostettu toimijuudeksi samalla tavalla kuin miesten soturiutta ja puolustajan, taistelijan tai johtajan roolia. Nainen kuvataan pehmeänä ja keho ikäänkuin passiivisena verrattuna miesten jännittyneisiin ja aktiivisempiin, liikkuvampiin kehoihin.
Päädyin aiheeseen laskeutuessani taidehistorioitsija John Bergerin vuonna 1972 julkaistuun teokseen Ways of Seeing (joka on ilmeisesti hyvinkin kuuluisa, mutta minulle tätä ennen tuntematon.) Berger vaikutti 'miehisen katseen' käsitteen syntyyn yhdessä brittiläisen elokuvateoreetikko Laura Mulveyn kanssa. Kirjassaan Ways of Seeing Berger käsittelee alastomuutta eurooppalaisessa taiteessa, ja tekee sen oletuksen, että naisen vartalon katsoja on mies. Näin se on varmasti ollut ja on yhä.
Berger kirjoittaa: "Miehet katsovat naisia. Naiset katsovat itseään katsottavan."
Antiikin aikoina katsoja on yhtä lailla ollut mies kuin se on tämän päivän naiskuvastossa.
Bergerin alkuperäinen sitaatti kuuluu: "Men act and women appear. Men look at women. Women watch themselves being looked at. This determines not only most relations between men and women but also the relation of women to themselves. The surveyor of woman in herself is male: the surveyed female. Thus she turns herself into an object—and most particularly an object of vision: a sight."
Pysähdyin miettimään tätä pitkäksi aikaa. Kun katson Venus-patsasta, Rubensin naismaalauksia tai Eva Herzigovaa 1990-luvun kohutussa Wondebra-mainoksessa katson sitä, miten meitä naisina katsotaan heteroseksuaalisen miehen katseen läpi. Mutta - olenko tehnyt itsestänikin objektin, sisäistänyt tämän katseen? Vaikka en haluaisi sitä tunnustaa, niin kyllä se varmasti niin on. Male gaze on niin kutoutunut osaksi kulttuuriamme, että se on sisäistynyt meihin ilman, että olemme sitä välttämättä ikinä kyseenalaistaneet.
Kun katson peiliin ja mietin, millaisena näytän kauniilta - minun on pakko myöntää, että tämä kokemus kauneudesta todennäköisesti kumpuaa miehen katseesta.
Tämä on seikka, jota tulen pureskelemaan vähän pidempäänkin. Se haastaa aiemman ajatukseni siitä, että 'kauneuden' kokemus perustuu harmoniaan sekä kulttuurisiin piirteisiin, eikä liity sukupuoliin.
Mieskuvasto on vuosisatojen ajan tehty palvelemaan miehen omaa ihannetta itsestään: olla voimakas, jumalainen tai sankari. Siksi miesvartalon ihanne on pysynyt enemmän tai vähemmän sankarillisena ja toiminnallisena.
Naiskuvasto sen sijaan on historian saatossa ollut pääosin miestaiteilijoiden, miespuolisten vallanpitäjien ja myöhemmin markkinointikoneistojen luomaa.
Naisen keho on ollut kangas, johon yhteiskunta heijastaa toiveitaan ja arvostuksiaan - myös pelkojaan.
Kun yhteiskunta on arvostanut vaurautta, nainen on maalattu pyöreäksi. Rehevä keho kertoi luokka-asemasta, hyvästä elämästä ja siitä, että oli varaa syödä hyvin.
Kun yhteiskunta on arvostanut puhtautta ja moraalista hyveellisyyttä, naisihanne on ollut korseteilla laihaksi kurottu, hauraan kalpea kukkanen vastakohtana rehevälle ja seksuaaliselle kauneudelle.
Kun yhteiskunta on halunnut hallita naisen saavuttamaa valtaa tai korostaa nuoruutta ja kontrollia, ihanteeksi on nostettu riutunut laihuus. Laihuuden ihanne poisti naiselta "uhkaavan" voiman ja palautti tilalle haurauden. Esimerkiksi 1990-luvun alun nälkiintynyt kauneusihanne oli vastareaktio 1980-luvun vahvalle supernaiselle olkatoppauksineen ja lihaksikkaine kehoineen.
Asetelma on alkanut murentua vasta viime vuosikymmeninä erityisesti somen ja kehorauha-teemojen myötä, kun naiset ovat itse ottaneet haltuun sen, miten heidän kehojaan kuvataan.
Toisaalta - naisen objektius ei mielestäni ole vielä poistumassa, kaukana siitä. Miehisestä katseesta erkaantuminen on vasta tuore ilmiö taiteen, populaarikulttuurin ja mediakuvaston historiassa ja epäilen, että heteroseksuaalisen miehen näkemys tulee mun elinaikana yhä dominoimaan sitä, miten naista kuvataan.
Entä miehen keho? Myös mieskuvasto on laajentunut jonkin verran, ja viime vuosina olemme saaneet nähdä mm. The Other Danish Guy'n alusvaatemainosten tyyppistä kuvastoa, jossa mies esitetään täysin totutusta poikkeavasti. Tämä on ollut virkistävää, joskin samalla myös ymmärrettävän kaupallinen veto, erilaisuus herättää huomiota ja lisää tunnettuutta = myyntiä.
1990- ja 2000-luvulla herkän melankolinen runopoika-tyyppi sekä japanilaisesta mangasta ja korealaisesta pop-musiikista tutut hentoisen poikamaiset ja jopa feminiiniset miestyypit ovat myös olleet pinnalla, eli ollaan murtauduttu pelkästä salilla pullistelevasta Herkules-ihanteesta.
Kuitenkin, mitä tulee vallalla olevaan länsimaiseen mieskuvaan, mielestäni se on pysynyt edelleen hyvin atleettisena ja maskuliinisena. Riittää, kun selaa somea - sieltä paljastuu nopeasti, että kaunis ja haluttu nainen voi olla runsaan rehevä tai twiggymäisen laiha, kun taas 'kaunis mies' on tyypillisesti hoikka ja sopusuhtainen.
Mielestäni tämä asia ei siis ole muuttunut antiikista tähän päivään länsimaisessa viitekehyksessä: naiskauneudelle "sallitaan" suurempi vaihtelevuus kuin mieskauneudelle. Naisen kauneus ei enää ole yhtä sidonnainen hedelmällisyyden viitteisiin kuin entisaikoina, mutta miehen kauneusihanne liittyy yhä tiukasti fyysiseen voimakkuuteen, suojelevuuteen, pärjäämiseen ja johtajuuteen, jonka ilmentymiä ovat lihaksikas keho ja urheilullisuus.
Kuulisin mielelläni muitakin näkemyksiä, miten te asian koette? Kiinnostaako tällaisen pohtiminen ylipäänsä?
2 comments on “Pohdintaa miehen ja naisen vartaloihanteista”
Mä varmaan luen tän uudestaan vielä toisenkin kerran, ja ehkä kommentoin lisää, mutta nyt ensiajatuksen haluan jakaa: lihaksikas mies on _miesten_ miesihanne, naisten miesihanne on vaihdellut jonkin verran ainakin mun elinaikana. Nollarilla ainakin teini- ja esiteinipiireissä hintelät meikkaavat emopojat oli sitä "kuuminta hottia", eli myös miesihanteessa näkyy tämä male gaze. Mä oon viimeaikoina lukenut aiheesta keskustelua jonkin verran ja tästä on tehty ihan tutkimuksiakin, että miesten miehen ihannekeho on huomattavasti lihaksikkaampi kuin, mitä naiset preferoivat, muistelisin, että yleisin naisten ihannekeho olisi vähän pyöreä ns. dad bod, ainakin nykyaikana. Historiassa ja taiteessa on varmaan säilynyt lähinnä vain miesten ihailemat kehot.
Tykkään tällaisesta pohdinnasta paljon, ja mun mielestä tällaisista aiheista keskustelu on hyvin mielenkiintoista ja myös hyvin tärkeää, mutta odotan innolla myös kasvovesipostauksen jatko-osia! :D
Joo, tässä on varmaankin perää; miesten ihanne itsestään ei juurikaan ole vaihdellut, mutta heidän ihanteensa naisesta on, siksi naisen keho on kuvattu niin eri tavoin eri aikakausina.
Ne eivät ole tulossa ihan heti tuon ykkösosan perään (en jaksa kirjoittaa kerralla niin paljon kasvovesistä 😅), mutta lähiviikkoina kuitenkin. :)