Olen päättänyt voittaa ajopelkoni ja palata rattiin.
Olin vuosia sitten - itse asiassa jo melkein 20 vuotta sitten - auto-onnettomuudessa, jossa ajoin autoni ulos tieltä, ja se päätyi katolleen viereiselle niitylle.
Auto meni ruttuun ja täysin lunastuskelpoon, minä selvisin kiitos turvavyön. Onneksi kukaan muu ei loukkaantunut onnettomuudessa. Minäkin selvisin mustelmilla.
Tai - en sentään vain mustelmilla.
Onnettomuudesta jäi trauma ja pelko ajamiseen.
Ajoin onnettomuuden jälkeen vielä joitain vuosia lyhyitä matkoja, mutta pelko kasvoi koko ajan ja ajamisesta tuli yhä epämiellyttävämpää.
Maanteillä pulssi nousi ja sydän hakkasi. Kaarteissa kehoon nousi kylmä hiki ja halusin väkisin hidastaa. Liikenteeseen liittymisestä motareilla alkoi tulla lähes mahdoton tehtävä jota yritin vältellä kaikin keinoin, koska auton kiihdyttäminen toi kehooni välittömän tunteen hallinnan menettämisestä. Aloin pelätä, että saan lopulta paniikkikohtauksen ja aiheutan vielä muille vaaraa liikenteessä.
Lopulta lopetin ajamisen kokonaan. En ole nyt ajanut noin kymmeneen vuoteen.
Onnettomuus saa minut vihaiseksi ja surulliseksi. Ennen onnettomuutta rakastin ajamista, nautin siitä. Uskokaa tai älkää, mutta olin perheessäni ensimmäinen, joka sai ajokortin. Ajaminen oli mulle suuri juttu. Sain ajokortin asuessani Ahvenanmaalla, ja oli niin ihanaa ajella kaikkiin syrjäisimpiinkin paikkoihin saarella ja tutustua maaseutuun perinpohjin.
Minulla oli vm 1993 hopeanharmaa Opel Vectra, joka kulki aina luotettavasti ja käynnistyi kiltisti kovimmillakin pakkasilla ilman moottorinlämmitystä. Se oli hyvä auto, ja meillä oli monia mukavia retkiä yhdessä. Ruotsin puolellakin tuli Vectralla käytyä, kävin ostamassa IKEAsta huonekaluja kun muutin uuteen asuntoon.
Ajaminen oli suuri ilo, enkä olisi koskaan osannut pelätä ratin takana. Ajoin aina turvallisesti ja sääntöjen mukaan. Paitsi onnettomuuspäivänä. Ajoin ylinopeutta kaarteeseen ja aiheutin itse onnettomuuteni. Aiheutin itse traumani.
(Suren vieläkin Vectrani menetystä. Ja olen vihainen. Yksi väärä valinta, ja lopputulos oli tämä.)
Tänä kesänä päätin, että nyt on aika voittaa pelko. Vuosien ajan olen harmitellut, kun en enää pääse tutkimusretkeilemään seuduille, jonne ei julkisilla pääse, ja tänä kesänä pysähdyin miettimään: hei, sinulla ON yhä ajokortti. Ajaminen ei ole ulottumattomissasi. Sinulla on kaikki mahdollisuudet opetella jälleen ajamaan ja vähintään yrittää voittaa pelkotila.
Tuumailin asiaa kesäloman ajan, ja päätös kypsyi.
Kysyin Instagramissa apua sopivan ajokoulun löytämiseen Tampereelta, ja suositusten kautta löysin lopulta mukavan ja mun tilanteeseen sopivan kuuloisen koulun. (Jos sinulla on syystä tai toisesta sama tilanne, jaan erään turkulaisen ajo-opettajan vinkin: valitse mieluummin koulu jossa on vanhempia, kokeneita opettajia kuin koulu, jossa on paljon uusia, nuorempia opettajia.)
Ensimmäinen ajotuntini on 2. syyskuuta. ❤️
Jännittää ihan hirveästi, ja vatsaa vääntää ajatus moottoriteistä. Mutta samalla tunnen jo nyt voimaantumisen tunteen. Mä aion tehdä tämän. Mä haluan voittaa pelon.
En varmastikaan enää osta omaa autoa, sellaista en arjessani tarvitse. Mutta jos haluan lainata tai vuokrata auton ja ajaa vaikka Pallas-tunturille - haluaisin, että se voisi yhä olla mahdollista. 🙏🏻
Raportoin täällä syksyn aikana, miten mun projekti menee. 🍂 🚗
.
Onko kellään teistä ollut pitkää taukoa ajamisesta (tai ajopelkoa), ja olette onnistuneet palaamaan rattiin ja saamaan ajonautinnon takaisin..?
45 comments on “Takaisin rattiin”
Samis, vaikka eri tilanne!
Mähän ajoin kortin aikuisena ex-miehen painostuksesta. Hänellä oli auto, mutta kortin saatuani hän ei antanutkaan mun ajaa. Lopputuloksena jätin 2. vaiheen käymättä ja ajaminen jäi tosi vähille.
Viime vuosina ajatus ajokortista on taas nostanut päätä, mutta asia on ahdistanut paljon. Järjellä tiedän, että nykyisessä elämäntilanteessa kortti (ja ajotaito) helpottaisi monessa asiassa, mutmut..
Siippa on onneksi ihana. Ollaan nyt landella kolmatta kesää ajeltu omalla maalla, pieniä matkoja ja suht hidasta vauhtia. Tavotteena saada kuskin penkistä semmonen neutraali paikka jotta autokoulu tuntuisi ajatuksena taas hyvältä.
Saa nähä montako vuotta treenataan, mut ehkäpä tässä pikkuhiljaa asenne on jo muuttunut ❤️
😮
No johan..!
Ihana kuulla, että nykytilanne (siipankin suhteen) parempi..! ❤️
Muuten, meneekö homma niin, että jos ei tee kakkosvaihetta, pitää aloittaa ihan alusta..? Omasta ajokortista niin pitkä aika, että en yhtään muista, miten tuo menee. (Hyvä jos muistan koko kakkosvaihetta...!)
"Muuten, meneekö homma niin, että jos ei tee kakkosvaihetta, pitää aloittaa ihan alusta..?"
Pitää. T. Aloittajan kanssa samassa tilanteessa oleva
OK.
Selvittelin tätä traficomista pari vuotta sitten:
Kun ajokorttilupa on myönnetty, sinun tulee suorittaa teoria- ja ajokoe (40 € ja 99 €). Ennen ajokokeen suorittamista, sinun tulee suorittaa riskientunnistamiskoulutus (vanha kakkosvaihe) autokoulussa. Muita tunteja ei vaadita
Joo, joitain asioita entisestä elämästä ei oo ikävä 😄
Ei tarvii alusta. Kirjalliset ja inssi + ne osiot jotka ennen kuului siihen toiseen vaiheeseen. Tokikin mä haluan kunnollista ajo-opetusta ja harjottelua liikenteessä, et minimillä en ees yrittäis pärjätä :)
Minä jännitän ja en tykkää ajaa. Työmatka päivittäin 90 km, joten ajaminen on pakko ja sujuu hyvin.
👍
Hyvä sinä! <3
🫶
Hyvä Sanni! Olet niin rohkea kun tuollaisen trauman jälkeen haluat vielä uudestaan uskaltaa ajaa.
Minä sain ajokortin 18-vuotiaana ja jännitin tosi paljon ajamista (olen autisti-ADHD, joka aiheuttaa lisähaasteita esim. hahmotuksen ja keskittymisen suhteen). Mutta ajoin paljon, ensin pakosta ja sitten huomasin tykkääväni siitä. Mutta sitten tuli taukoa kun ajamiselle ei ollut varsinaisesti tarvetta, ja sitten en enää uskaltanutkaan ajaa, kun oli mennyt kymmenen vuotta täysin ilman autoilua.
Mieheni ajoi ajokortin 35-vuotiaana, eli kolmisen vuotta sitten. Päätimme hankkia auton (automaattivaihteisen, se on paras keksintö ikinä), ja minä päätin opetella uudestaan ajamaan. Nyt ajelenkin tosi mielelläni, koska olen huomannut, kuinka helposti pääsen suhailemaan vanhempieni ja siskoni perheen luokse, jonne on useampi sata kilometriä matkaa. Olen niin onnellinen, että opettelin uudestaan, koska tuntuu, että olen niin vapaa - voin mennä mihin vaan, milloin vaan!
Tämä on tosiaan ajokyvyssä ihan parasta..! ☺️
Ja olen samaa mieltä - automaattivaihteet on paras keksintö autoilussa ikinä! 🙏🏻 Vaikka suoritin ajokoulun manuaalivaihteilla, ostin saman tien automaatin, koska se on vain niin paljon mukavampi ajaa. 🩷
Ihana, että kirjoitat tästä. Itse en ole ajanut viiteen vuoteen, mutta haluaisin uskaltaa palata auton rattiin. Olen myös pohtinut tänä kesänä melkein päivittäin, että pitäisi voittaa pelko.
Tsemppiä ja rohkeutta autolla ajoon! :)
Kiitos Nimetön! 🙂 Ehkä sinäkin vielä jonain päivänä palaat rattiin, se voi tapahtua..!
Minä ajoin myös nuorena auton ojaan kyljelleen, silloinen poikaystävä (nykyinen aviomies) oli myös kyydissä. Hän selvisi ilman mitään vammoja ja minäkin onneksi vain venähtäneellä niskalla. Monta vuotta sen jälkeen pelkäsin etenkin muiden kyydissä olemista, tuntui kai ettei auto ollut hallinnassani. Itse pelkäsin myös kaarteisiin ajamista, pelkäsin että auto lähtee taas käsistä. Kuitenkin koko ajan ajoin, ja veikkaan että n. 5-7 vuoden jälkeen pelko katosi kokonaan. Ajan paljon ja rakastan ajamista edelleen. Eli hyvin mahdollista voittaa ajopelko onnettomuuden jälkeen. Tsemppiä! 😊
Tämä tunne on tosiaan niin kamala..! Itsekin olen monesti huutanut ääneen kaarteissa ollessani kyydissä, koska tunnen niin voimakasta "auto lentää tieltä" -tunnetta. Se on vain koodautunut mun kehoon.
Mahtavaa kuulla, että kävi näin! 🙏🏻 Toivon, että tämä voisi vielä olla minunkin tulevaisuus..!
Minulle tuli pelko ratsastamiseen, kun lapsena tipuin hevosen selästä ja mursin luitani. Meni pitkään, ennen kuin uskalsin yrittää uudelleen. Minulla auttoi se, että tutustuin aikuisena hevosiin ilman ratsastamista. Aloin ymmärtää niitä ja niiden ajatuksia paremmin.
En tiedä auttaisiko ajamisen pelkoon auton mekaniikkaan tutustuminen. 😅 Että tajuaisi, miten auto kiihtyy ja mitä turvatoimia se sisältää.
Uskon, että mun kohdalla kyse on eniten omasta epäluottamuksesta mun omaa ajotaitoa kohtaan. Tavallaan auton mekaniikan tunteminen ei auta, koska minä itse ohjaan autoa, eivätkä auton turvatoimet estä sitä, jos ajan vaikka väärälle kaistalle tai osun toiseen autoon moottoritielle liittyessä. 😔
Mun luottamus itseeni kuskina romahti täysin onnettomuuden seurauksena, ja hallinnan menetyksen tunne/pelko tekee minusta entistä epävarmemman kuskin. Tuon epävarmuuden poistaminen ja luottamuksen palautus omaan kykyyn ohjata autoa turvallisesti ovat mun tärkeimmät tavoitteet, kun palaan ajotunneille.
En ehkä pelkää itse ajamista mutta pysäköintiä senkin edestä! Ajamiseni on hiipunut sen jälkeen kun sain auton lommolle yrittäessäni päästä parkkiruutuumme autohallissa (kallista puuhaa korjaaminen).
Ahtaat ja tiukat välit kaikkialla (asumme Helsingissä) ja tietöiden erityisjärjestelut tms. estävät tehokkaasti haluni ajaa. Kun ollaan maalla jossa väljää, voin ajaa, mutta huomaan että tämäkin hiipuu. Ajotaitoa pitäisi pitää yllä jos sen haluaa säilyttää.
Pysäköintiä pelkään minäkin
Voi eihh..! 🥺
Ahtaisiin paikkoihin pysäköinti on mullekin niin vastenmielistä, että mieluummin ajan jonnekin kauemmas kuin yritän (yritin) parkata ahtaaseen tilaan.
(Onnekseni siihen aikaan, kun mulla oli oma auto, mulla oli tilava parkkiruutu omalla pihalla.)
Sinä olet kyllä rohkea! Ihailen, että teen asian, vaikka pelottaakin.
Minä ajoin ajokortin maaseudulla, sinä vuonna kun olin täyttänyt 18. Toki siinäkin ajettiin maantieajoa ja kaupungissa, mutta tuo kaupunki oli kovin pieni. Ajelin silloin parin vuoden ajan paljon, lukion viimeisen vuoden ajan minulla oli auto käytössä koko ajan. Mutta sitten ajoin vähemmän ja vähemmän, kun lähdin opiskelemaan. Jossain vaiheessa, ehkä kun olin kolmikymppinen, jäi ajaminen kokonaan. Muistan, kun ajoin viimeisiä kertoja, että se oli jo vähän hankalaa, ei hahmottanut enää auton mittasuhteita yhtä helposti, kun väliä oli ollut vuosi tai pari.
Nykyisin en enää aja ollenkaan, enkä koe, että siinä olisi järkeäkään, kun asun pääkaupunkiseudulla. Toki vapauden tunne oli ajamisessa aikanaan parasta ja olisi ihana ajaa joissain paikoissa, että pääsisi helpommin perille asti, mutta toisaalta, en haluaisi ajaa matkaa kuitenkaan, niin ehkäpä selviän ilmankin. Ajokortti on sellainen hassu kortti, tämän ikäisellä voimassa vielä tosi pitkään, käy joissain vähemmän virallisissa asioissa henkilötodistuksesta, mutta muuhun en sitä käytä.
Minulla oli sama tilanne (olin tosin vanhempi kuin 18): ajoin kortin Ahvenanmaalla, josta 90% on maaseutua, ja saaren ainoa kaupunki Maarianhamina on pieni ja vailla vilkasta liikennettä. Siellä oli ihanneolosuhteet oppia ajamaan..! (Valitettavasti tällaisessa ympäristössä ajelu ei lainkaan valmista ihmistä ajamaan vaikka Tampereella tai Helsingissä....)
Olinkin toivonut, että kirjoittaisit autoilusta! Täällä nimittäin myös yksi ajopelkoinen. Mitään ei ole koskaan sattunut, mutta kun ajaminen on jäänyt vähiin, ovat taidotkin ja sitä myötä uskallus ajaa kadonneet. Mielenkiinnolla seuraan taivaltasi takaisin auton rattiin!
🩷
Mulla on ollut kortti 18-kesäisestä saakka, muttei ikinä omaa autoa. Kun muutin ns kauemmas kotoa, niin ei ollutkaan enää autoa jota lainailisi säännöllisesti. Nykyään ajan tosi harvoin ja huomaan, että alkuun yleensä jännittää, varsinkin kun vauhti kasvaa. Yleensä alkujännityksen jälkeen helpottaa ja ajaminen on ihanaa! Silloin kun ajoin enemmän, halusinkin olla aina kuljettajana. Nykyään pitää vähän tsemppailla, mutta kun rattiin pääsee ja jännityksestä yli niin ai että on kivaa :D
🙏🏻
Tovon, että minäkin voin vielä tuntea näin..!
Minulla oli pitkä tauko autoilusta. Ajoin kortin nuorena, mutta opiskeluaikana ajaminen jäi vähiin kun autoa ei ollut jatkuvasti käytössä. Lopulta ulkomailla asuminen vei ajotottumuksen ja rohkeuden kokonaan ja olin 15 vuotta ajamatta. Kävi kuitenkin niin, että raskaan elämänvaiheen jälkeen päätin ottaa ajamisen taas haltuun! Kävin pari ajotuntia ja sain äidiltä auton lainaan harjoittelua varten. Sen jälkeen olen ajanut juuri nimenomaan luontoon, retkille, mökille ja ihanille pitkille road tripeille. Ostin oman autonkin, ja nyt mietin oman mökin hankkimista. En olisi koskaan edes harkinnut sitä ilman ajotaitoa. Onnea projektiin Sanni!
😍😍
Kuulostaa niin hienolta..! Voi kun saisin itsekin tämän vapauden jälleen..!
Olet tosi rohkea, kun olet päättänyt ajaa taas autoa!
Mulla on taukoa ajamisessa noin 30 vuotta (!!) enkä uskaltaisi enää millään yrittääkään. Ajoin kortin parikymppisenä, lähinnä isän yllytyksestä. Olin aina mielestäni tosi huono kuski, pelkäsin ajamista eikä siihen koskaan ehtinyt kehittyä rutiinia. Isän kuoltua auto jäi äidille eikä sillä ajanut enää oikein kukaan. Kun joku murtautui siihen parkkipaikalla (täysin tyhjään autoon!), päätimme luopua siitä.
Nykyään meillä on joskus kesäisin mieheni kanssa vuokra-auto päivän tai pari, kun haluamme käydä jossain lähikaupungissa tms. En tosiaankaan uskaltaisi kokeilla ajamista.
Odotan mielenkiinnolla, miten ajotaidon elvytys lähtee käyntiin Sinulla nyt aikuisena! Tsemppiä! :)
Kiitos NK! 🩷🩷
Minä tykkään itse ajamisesta, mutta pelkään ajaa siellä Tampereella:D Tämä sen jälkeen kun navin opastamana huomasin olevani Hämeenkadulla ja ratikkakiskoilla. Pysäkeillä ihmiset katsoivat ja ilmeet sanoivat "tyhmä,tyhmä". Siinä köröttelin, ratikkakin tuli vastaan. Sen jälkeen keskustaan vain nyssellä.
Apua..! Tuo olisi kyllä painajainen..!
Onneksi ei käynyt mitään..!
Ajokyvyn palauttaminen on mahdollista vuosikymmmentenkin jälkeen, tuttuni toimii esimerkkinä. Hän ajoi ajokortin nuorena (kuten minäkin), mutta hänellä ei koskaan ollut omaa autoa ja ajamisen puutteessa ja ajan kuluessa ajotaito rapistui täysin (niin kuin minullakin). Kunnes sitten keski-ikäisenä hän kyllästyi olemaan julkisen liikenteen varassa ja opetteli ajamaan uudelleen, ensin mökkitiellä ja nyt jo kaupungissakin. Tiedän, että jossain vaiheessa minulla on sama projekti edessä. Sinä olet jo ottanut ensimmäisen askeleen varaamalla ajotunnit. Tsemppiä!!
Kiitos kannustuksesta, Basilika..! 🙏🏻
Mulla on suuri usko siihen, että onnistun! Nopean vauhdin pelko on suurin selätettävä, mutta siihen ei auta kuin harjoittelu, harjoittelu ja harjoittelu. Ja siihen on aikaa vaikka koko loppuelämä - kun ensin saa työkalut ja toimintakyvyn asettua sinne ratin taakse ja ylipäänsä lähteä liikenteeseen.
I WILL do this! ❤️
Sinäkin! ❤️
Tsemppiä, Sanni! Hieno homma että otat ajotaitosi ylös "naftaliinista" ja hyötykäyttöön taas. Itse olen autoton ja kortiton ja minulle riittää kyytiläisen osa. Mutta sinulle toivon parasta onnea ja menestystä ratin taakse istuessasi. Hyvin se menee! Anna palaa, niin ajamisen nautintokin palaa! 🤗
Kiitos May! 💖
Hyvä Sanni! Mulla on hahmotushäiriö. Tajusin sen vasta autoilun myötä. Ajan vain hyvin opeteltuja reittejä.
Mutta sulla on palikat päässä kohdallaan, joten ei muuta ku ratti haltuun. Mielenterveystalon sivuilta tai ammattilaiselta voi tarv. hakea apua pelkoon. Hypnoosihoito (pätevän terveydenhuollon ammattilaisen) toimesta esim. vois olla hyödyllinen.
Kiitos Kesäheinä ❤️
Koko tämä projekti on mulle äärimmäisen voimaannuttavaa ja tärkeää. Ehkä syvempikin asia, kuin vain "pinnallinen" ajokyvyn palautus.
Olen vasta nyt nelikymppisenä alkanut vähän haikailla ajokorttia, juuri noiden tuntureiden ym. takia, ja sittenhän voisi hankkia mökinkin! Mutta samaan aikaan ajatus ajamisesta tuntuu liian vaikealta - minulla on kai jotain hahmotushäiriötä. En uskalla pyöräilläkään, koska viimeksi pyöräillessäni kaaduin auton eteen. Pyörät ovat kauhean korkeita.
Halaus! ❤️
Mun äiti on henkilö, joka ei aja eikä uskalla pyöräilläkään. Joten tällainen tilanne on tuttu. En tiedä, voisiko erittäin voimakkaassa pelkotilanteessa ensin ostaa yksittäisiä testiajokertoja, ennen sijoittamista kokonaiseen kurssiin, jos haluaisi selvittää, onko ylipäänsä mahdollista ajaa. Ehkä tällaista voisi kysyä?
Ihana Sanni,
kiitos kun jaoit avoimesti pelkosi, päätöksesi voittaa se ja sen, että olet jo aloittanut prosessin. Minulle tämä tuli sisarellisena tsemppinä tiettyhin työelämän haasteisiin. :-)
Ihan vaan parasta ja kyllä se siitä oikeasti sujuu kun pääset takaisin kokeneen ajo-opettajan kannustavaan seuraan!!! <3
Kiitos Nimetön ❤️🩷
Olen jo ottanut ensiaskeleen: ajoin puolisen tuntia hiljaisella parkkipaikalla mun siskon autolla viikonloppuna. ☺️ Kehoon tuli todella tuttu tunne, ja huomasin monen asian olevan yhä vankasti motorisessa muistissa. Siitä tuli hyvä mieli.
Ensi viikolla sitten ensimmäinen oikea ajotunti..! 😍 Odotan sitä aivan superinnoissani ja motivoituneena!
Moi! Onko sinun mahdollista kertoa, mihin autokouluun (ja opettajaan?) päädyit? Itsekin ajopelkoisena olen etsinyt sopivaa paikkaa käydä kertaamassa kun autokoulun jälkeen ajaminen jäi heti vähälle.
Moikka! Päädyin Kissanmaan ajokouluun. :) Opettajasta voin kertoa sitten, kun mun ajotunnit alkaa. :) En vielä tunne häntä, mutta koululta valittiin mulle mun tilanteeseen sopiva kokenut opettaja.