Minusta on tänä vuonna alkanut tuntua vanhalta.
Tai sanotaan – eläneeltä. Tuntuu ainakin siltä, että nuoruus ja monet parikymppisenä kokemani asiat ovat vihdoin jääneet kauas taakse. Ehkä jopa kolmekymppisenä koetut.
Olen todella pitkään tuntenut olevani iätön. Oikeastaan tunnetta kuvaa parhaiten se, että lähestyessäni kolmea kymppiä minusta tuntui, kuin kaikki olisi alkanut hidastua, tai minä jäänyt jollain tapaa paikoilleni. Eletyt vuodet olivat kuin eteenpäin kulkevat liukuportaat, joilla minä astelin taaksepäin – pysyen aina vain alkupäässä.
Välillä pysähdyin ihmettelemään ilmiötä. En roikkunut nuoruudessani tarkoituksella - ainakaan tietoisesti - , mutta nuoruus vain oli ja pysyi läheisenä. Kolmikymppisenä pystyin yhä muistamaan mitä ajattelin 16-vuotiaana, mitä odotin, mistä iloitsin, mitä pelkäsin. Mitä minulla oli päällä koulussa, mitä olin sanonut historian opettajalle eräällä tunnilla, mihin aikaan piti lähteä kotoa, että en myöhästynyt. Miltä jääkaapissa näytti, kun piti tehdä välipalaa. Muistot olivat pelottavan tarkkoja.
Minusta myös tuntui nuorelta. Tätä on vaikea selittää, sillä mitä nuoruus ylipäänsä on? (Tai mitä on aikuisuus?) Se on monitulkintainen asia. Kokemustani kuvaa ainakin se, että koin vielä kolmikymppisenä olevani liian nuori äidiksi. Ihan konkreettisesti minusta tuntui siltä: en ollut lähellekään kypsä vanhemmaksi. Tunsin samaa, kuin olisin tuntenut yläasteikäisenä: eihän tässä iässä vielä tulla äidiksi. On vielä niin paljon kaikkea kokematta.
Samalla en kuitenkaan kokenut epäkypsyyttä kaikilla tasoilla. Olin pitänyt huolta itsestäni koulusta valmistumisestani saakka ja muuttanut itsekseni Kuopiosta Ahvenanmaalle ihan vieraaseen ympäristöön – josta tein omani. Olin matkustellut kymmenissä maissa – suurimmassa osassa itsekseni. En varmaankaan ollut ihan kokematon…? Silti, en tuntenut olevani aikuinen.
En oikeastaan muista, missä vaiheessa minusta sitten alkoi tuntua aikuiselta. Tai tuntuuko vieläkään..? Aikuisuus on jotain, johon liittyy mielessäni ominaisuuksia kuten ennustettavuus, harkitsevuus ja auktoriteettisuus. Nämä ovat asioita, joita on vaikea liittää itseeni.
Kuitenkin, kyllä mä olen jo pidempään kokenut olevani aikuinen. Tulinko aikuiseksi kun erosin..? Ehkä viimeistään silloin. Sanotaan, että kipu ja ikävät kokemukset kasvattavat, ja niinhän ne tekevät.
Mutta vanha… Vasta tänä vuonna minusta on tullut vanha. Nelikymppinen ei monestakaan näkökulmasta ole vanha, mutta puhun siitä, mitä tunnen. Tänä vuonna tajusin, että ne tunteet, joita kuvailin esimerkiksi Peter Pan -ilmiö -postauksessani, ovat poissa. En ole enää lähellä nuoruuttani.
Aika, kun jonotin Maarianhaminassa Arkeniin, on kaukana. Aika, kun koulukaverini vei minut treffeille huoltamon kahvilaan ja veisti minulle lahjaksi pöllön, on kaukana. Aika, kun kävelin Niiralan halki kelloa vilkuillen lukioon, on todella kaukana.
Muistot, jotka ennen olivat lähellä, ovat nyt saaneet uuden sanan: menneisyys.
Tämän tajuaminen satutti minua. Ja samalla se tuntuu myös… luonnolliselta.
Olen nyt itseni ikäinen.
Täytän pian 45, ja elämäntapahtumien, joita koin 2-kymppisenä, kuuluukin tuntua etäisiltä.
Tiedättekö, mitä muutakin tajusin. Vaikka tämän ei ehkä pitäisi tulla minään yllätyksenä. En enää muista edes 10 vuoden takaisia tapahtumia valokuvantarkasti. Hyvä jos viiden. Kun nuoruuden vuodet pitkään muodostivat viitekehyksen, johon itseäni peilasin ja johon oli helppo nojata, nyt ei enää ole sellaista kehystä.
Se, mihin samaistun, on muuttunut himmeäksi. Kuin mieleni olisi käymässä läpi vaihetta, jossa se yrittää päättää, pitäisikö sen keskittyä näkemään minut tulevan vai menneen kannalta. Mikä minä olen? Määrittääkö minua mennyt vai se, mikä on vielä edessä..?
Kaiken kaikkiaan tunnen, että olen hyvin täynnä. Mielen kovalevy on todella täynnä, kokemusten päiväkirjaa on jatkettu jo useammalla lisäniteellä. Ehkä juuri se tekee oloni vanhaksi, on tapahtunut niin paljon, että on ollut pakko tulla vanhaksi – ainakin vanhemmaksi. Minussa on sen ymmärrys, että olen tosiaankin elänyt.
Kirjoittaessa tajuan, että tämä kuulostaa myös jotenkin synkältä. Se ei ole tarkoitus, mutta en kuitenkaan korjaa sanojani, vaan kirjoitan juuri siltä miltä tuntuu.
Tällaiset etapit, oivallukset ja pysähdykset kuuluvat varmasti tähän ikään. Nelikymppisyys on kuitenkin suuri rajapyykki. Se on vähintään raja-aita sille, mikä jakaa naisen elämän hedelmälliseen ja ei-hedelmälliseen ikään. Vaikka moni muu asia ei muuttuisi, se muuttuu. En edelleenkään aktiivisesti ajattele tätä omalla kohdallani, mutta ehkä sekin aika vielä tulee, kun ajattelen.
(Olisinko nyt riittävän kypsä äidiksi…? Ehkä kokemuspohjalla, kyllä. Mutta tunnetasolla, en.)
.
Päätän kirjoituksen oman äitini lohdullisiin sanoihin vanhenemisesta. Keskustelimme kahdeksan vuotta sitten ikääntymisestä ja kerroin äidille, ettei minusta tunnu sen aikuisemmalta kuin 10 tai 15 vuotta sitten. ”Ikään kuin mitään kalenteri-ikää ei olisikaan”.
Äitini vastasi:
"Minusta tuntuu ihan samalta. Ei se muutu 69-vuotiaanakaan. Omassa mielessäni olen nuori. Vasta peiliin katsoessa muistaa, että onkin eri ikäinen.”
(Ehkä tästä voi ottaa talteen sen opin, ettei pidä katsella turhan paljon peiliin – konkreettiseen tai oman elämänsä. Antaa elämän vain kulkea – ja antaa liukuportaiden rennosti viedä.)
28 comments on “Minusta on tullut vanha”
Pohdit ihan samaa kuin minäkin.Siis _ihan_ samaa. Olen pian 43v.
Jotenkin säikähdin kun tajusin että en _jaksa_ enää muistaa mitä vielä vähän ikaa sitten muistin. Kovalevy on niin täynnä kaikkea että vanhimmasta päästä ne muistot alkavat kadota ja lähes tipahtavat kovelevyn reunan yli kadotukseen. Yksityiskohdat menneisyydestä hajoavat. Pelkäsin, että minulla on joku dementia, mutta ei se sitä ole, se on vain tätä vanhenemista.
Olen nykyään niin täynnä somea, kotitöitä, perhe-elämää ja töitä. Suoritan, jotta selviäisin, alan kadottaa itseni ja tunnen oloni vanhaksi. Kroppa ja kasvot muuttuvat nopeasti, hiukset harmaantuvat.
Ihanaa kun jaoit tämän kokemuksesi ja fiiliksesi, kiitos!
Samojen asioiden äärellä olemme, Eikku. Tätä tämä on. Sinäpä sen sanoit: kovalevy on niin täynnä, että vanhimmasta päästä alkaa tavaraa tippua yli.
Ikävä kyllä myös elämäntapamme ovat vaikuttaneet tähän. 😔 Ei ole salaisuus, että internet, some ja älylaitteet ovat ylikuormittaneet virtapiirimme. Kohdistamme huomiotamme niin valtavan moniin asioihin nyt kun älyteknologia sen mahdollistaa (ja sitä meille syöttää), että se vaikuttaa aivojemme toimintaan ja muistiin.
Vanheneminen vaikuttaa, mutta myös nykyinen älylaitteiden täyttämä elämäntapamme.
Hyvä kirjoitus, ihanaa ajatuksen virtaa ja pohdintaa. Itsellä on ollut melkein toisin päin, olen aina tuntenut itseni jotenkin vanhaksi, liian vastuulliseksi, liian aikuiseksi ja vihdoin minusta tuntuu, että olen "itseni ikäinen" ja kun nyt täytän seuraavaksi 46 vee niin tunnen itseni tosi vapaaksi, varmaksi, avoimeksi elämälle, rohkeaksi ja tyytyväiseksi ja jotenkin tuntuu, että elämällä on vielä paljon minulle tarjottavaa, vaikka ymmärrän elämän rajallisuuden ja ehkä juuri siksi. Jo kohta vuoden 45 vuotiaana eläneenä voin kertoa, että se on hyvä vuosi, tervetuloa! <3
Kuulostaa ihan mahtavalta! 😍
Ja myös mielenkiintoiselta: tosi kiinnostavaa, että joillain voi olla toisinkin päin ja on kokenut olonsa vanhemmaksi kuin ikänsä.
Vuoden 45 kohdalla sitten kohtaamme kun minä pääsen siihen asti: sinä nuorennuit ja minä vanhenin! ❤️
Samaistuin kirjoitukseesi. Mä olin kauan nuori ja nuorekaskin (usein ihmiset yllättyivät, että olinkin niin vanha). Nyt parin vuoden sisällä olen ottanut ryminällä kiinni oman ikäni. Olen tullut vanhaksi. Mitään kriisiä ei ole ollut enkä ole esim. sairastellut niin, että ulkonäkö olisi muuttunut. Kyse on omasta minä-kokemuksesta. Ajattelen muuttuvani pikkuhiljaa näkymättömäksi. Ajattelen, ettei kukaan enää katso minua niinkuin nuorta katsotaan. Alan olla vanha ämmä. Se on toisaalta surullista, toisaalta vapauttavaa. Ja varmasti on totta, mitä äitisi- fiksu nainen- sanoi: Sisällä on se sama tunne edelleen. Ei pidä peilailla liikaa. Olen 52-vuotias.
Voi NK... 😥 Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat. Kyllä minäkin koen ja tiedän, että minua "katsotaan" nyt eri lailla. On siinä opettelemista kun on nainen tai jopa täti, ei "tyttö".
(Vieläkin kieltämättä ilahdun, jos joku lapsi joskus kutsuu minua 'tytöksi', mutta kyllä nämä kerrat alkavat muuttua yhä harvemmiksi....)
Totta! Viiskymppistä ei todellakaan katsota samalla tavalla, ja hyvä niin. Vapauttaa turhista paineista, kun ei mieti aktiivisesti olevansa katseiden kohteena. Ja onhan se kiva, kun elämän varrella muuttuu, mielestäni olisi todella tylsää tietää jo nyt minkälainen ihminen olen viiden vuoden kuluttua.
Totta tämäkin.
Kyllä! Asiassa on tosiaan vapauttavakin puolensa. Joskus lapsena oikein toivoin olevani näkymätön (koulukiusaajien takia) ja nyt huvittaa, kun alan saavuttaa sen. Toisaalta ikä antaa vapautta olla juuri niinkuin haluaa; muiden mielipiteillä on yhä vähemmän merkitystä. Ai joku ei tykkää minusta- hänen ongelmansa, haha! :)
Havahduin "vanhuuteen" ollessani 45-vuotias. Oivalsin että puolet elämästä on mennyt, seison jossakin siinä keskimailla elämässäni jos oikein hyvin käy. Nyt kun olen 49-vuotias ja tuo kummallinen rajapyykki 50 lähestyy, huomaan peilaavani ikää, elämää ja olemista todella vahvasti. Muistan nuoruudesta kuinka äärettömän vanhoja vanhemmat olivat kun täyttivät 50! Siis toinen jalka haudassa suorastaan. Ja nyt kun katson omaa elämääni ja peilaan tapahtumia ja olemista ja oloa (kyllä, kehossa ja mielessä huomaa kun lähenee 50), huomaan pohtivani elämän rajallisuutta, omia muuttuneita tapojani, asioita jotka nyt tuovat iloa elämään vs. 20 vuotta sitten. Mikä on elämäni tarkoitus? Mihin täältä sitten siirrytään? Mitä vielä haluan kokea ja nähdä? Tällaista en pohtinut ainakaan tietoisesti vielä esim. kymmenen vuotta sitten. Välillä havahdun; on "kummallista" kun on 60+ ja 70+ ystäviä "koska enhän minä niin vanha ole" ajattelen edelleen usein. Ja että 30+ ihmisten elämä tuntuu niin kaukaiselta. Kunnes muistan... ai niin, 50 vain muutaman kuukauden kuluttua! =)
Oma äitini (joka aivan kohta 70) sanoi 60 v. täyttäessään, että hän ei voi ymmärtää sellaista lukua, koska ei tunne itseään sen ikäiseksi. Ehkä se on se meidän ihmisten "ongelma"; numerot. =)
On muuten totta, että 50-vuotias tuntui nuorena todella vanhalta, siis lähes eläkeläiseltä. Muistan todella elävästi kun oma äitini täytti 50...! Ja siitä on 27 vuotta, herran jestas....
Vaikka oloni nyt tuntuukin vanhalta, niin voin sanoa, että onneksi ei niin vanhalta kuin miltä päälle 4-kymppiset nuorena tuntuivat...
Tavallaan 'vanhuus' on saanut nyt aikuisena eri merkityksen. 'Vanhanksi' itsensä tunteminen ja 'vanha ihminen' ovat eri asioita. Jopa 'vanha' itsessään tarkoittaa useampaa kuin yhtä asiaa. Mä tunnen itseni vanhaksi mutta en silti miellä, että olen "vanha", jos tätä voi mitenkään ymmärtää.
Ehkä sitä voi - sinunkin kommentistasi luen tätä samaa tunnetta. :) Vaikka tunnet itsesi erilaiseksi kuin 20 vuotta sitten ja tunnistat ikääntyneesi, et ole "vanha" 49-vuotias. Olet vain 49-vuotias - tai vielä paremminkin - olet vain. Numerot taitavat todella olla meidän ihmisten ongelma.
Aika jänniä tunteita, mutta tuttuja. Itse en koskaan muistanut nuoruutta niin selkeästi, mutta tunsin olevani nuori ja halusin tehdä asioita sillä tavalla huolettomasti ja hetkeen tarttuen. Näytin myös tosi nuorelta, mutta ehkä saman ikäisenä kuin sinäkin tajusin, etten enää ollutkaan nuori, enkä näyttänytkään nuorelta.
Nyt puolestaan 45-veenä tunnen, että olen parempi näin, olen viisaampi, kauniimpi ja vaikka mitä. Nyt ymmärrän, ettei mennyttä ja tulevaa ole, on vain tämä hetki, muu on vain ajatuksia. Uskon, että niin se tulee menemäänkin, varmaan tuntemus on sama vanhempanakin, että sisältä voi olla minkäikäinen vain. Ja menneestä voi päästää irti, nykyisyydessäkin on kaikki maailman kauneus ja hienous.
Upeasti sanottu, Kirsi! 🙏🏻
Tämän kun osaisi itsekin tuntea täysin. Asetan tämän tavoitteeksi 50-vuotis-synttäripäivään mennessä.
Hienosti ja oivaltavasti kirjoitettu. Mielenkiintoinen yksityiskohta tuo, että aiemmin kirkkaat nuoruuden muistot ja hetket eivät enää ole samalla tavalla lähes tuoreilta tuntuvia ja selkeitä. Mietin, että itselläni on ehkä sama vastassa. Tällä hetkellä samastuin tosi vahvasti siihen kuvailuun, että muistaa paljon yksityiskohtia ja hetkiä esimerkiksi teini-iästä, vaikka ajasta on jo yli kymmenen vuotta. Pitäisiköhän kirjoittaa sellaisia ylös..
On surullista, miten vanhenemisesta puhutaan monesti niin negatiivisesti, ja sinun kokemuksesi taas ei välittynyt ainakaan minulle sellaisena. Vaan enemmänkin luonnollisena tunteena, jossa ei ole mitään pahaa.
Mutta täytyy myös sanoa, että mielestäni tuo nuoren mielen pitkään säilyttäminen on myös monella tapaa hyvä asia. Moni aloittaa jo silloin, kun on vielä oikeasti nuori, voivottolemaan että kuinka vanha on. Jos sellaista ajatusta itselleen syöttää ja lietsoo, niin tavallaan varmaan jollain tapaa nopeammin vanheneekin. Ei sitä ikää muutenkaan niin paljoa tarvitsisi yleisesti miettiä, miksei voisi vaan mennä ja tehdä niitä asioita mitä pystyy ja mistä nauttii. Tietenkin vakavat sairaudet ym. voivat osua kenen tahansa kohdalle, missä iässä tahansa ja vaikuttaa, mutta tarkoitankin enemmän sellaista asennetta ja olemusta. Omat vanhempani moni varmaan iän perusteella luokittelisi jo vanhuksiksi, mutta täytyy sanoa, että koska he ovat ihmisinä sellaisia, etteivät ikäänsä ikinä päivittele, menevät ja tekevät asioita kuten haluavat, ja ovat hyvin toimintakykyisiä kuten monet eläkeläiset nykypäivänä ovat, niin tuntuisiko minusta luontevalta käyttää heistä sanaa "vanhus"? Ei kyllä.
Tämä on viiltävän surullista, mutta johtuu varmasti siitä, mitä Eikku tuolla ylempänä totesi: pään kovalevy on jo niin täynnä, että vanhimmat muistot alkavat "tippua pois". Kyllä edelleenkin muistan monia asioita kouluajoilta ja lapsuudestakin, mutta muistot eivät enää ole lähellä; ne ovat kuin jotain, mitä olen lukenut haalistuneesta valokuva-albumista. Kun ne vielä 3-kymppisenä olivat minua (sitä, joksi itseni silloinkin vielä koin), nyt ne eivät ole.
Se on luonnollista mutta silti kipeää. Ja kaikkein kipeintä on sen oivallus, että vain 10 vuotta sitten kokemani asiat ovat lähes yhtä haalistuneita. Pääni ja muistini on muuttunut.
Melkein suosittelisin tekemään niin. 🙏🏻 Itselläni on (ja nyt saa nauraa) on "Elämä-päiväkirja", johon olen kirjoittanut kunkin vuoden jokaiselta kuukaudelta muutaman avainasian. (Lapsuusvuosista vain avainasiat per vuosi.) Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen 3-kymppisenä, jolloin vielä muistin niin hyvin elämäni tapahtumia. Onneksi aloitin, nyt en pystyisi mitenkään niitä asioita muistamaan.
Varmasti on näin. Asenne vaikuttaa todella paljon.
Ja ihan samoin ajattelen omasta, aktiivisesta äidistäni kuin sinä vanhemmistasi. (Isäni on jo edesmennyt.) Vaikka äitini on 77-vuotias, en ikimaailmassa kutsuisi häntä vanhukseksi. Minulle hän ei tavallaan koskaan ole vanhentunut, koska elämänasenne, terävä pää ja tietynlainen iloinen "hassuus" on aina säilynyt samana. Näen, että hän näyttää vanhemmalta, mutta minulle hänellä ei ole ikää. Hänen "ikänsä" on olla minun äitini. ❤️
On niin koskettava aihe, etten voi lukea.
Tämä on mielenkiintoinen aihe. Tiedän, että minäkin olen jo jotain muuta kuin nuori, mutta toisaalta se oma minuus on jollain tapaa muuttumaton ja koen, että se jää siihen hetkeen kun on ns. aikuistunut tai jotenkin muodostunut se aikuisen minä, joka ei tietyllä tapaa enää muutu. Pystyy siis erottamaan lapsuuden ja nuoruuden minän, josta kasvoi omaksi itsekseen.
Tietenkin tämän jälkeen elämänkokemusta ja ymmärrystä tulee lisää, ajatukset ja mielenkiinnon kohteet muuttuu jne., ehkä särmät hieman hioituu, mutta se joku ydin pysyy samana. Tämä minä olen ja siksi voi tuntua nuoremmalta, kuin ikä tai peili sanoo!
Jokainen tietenkin saa elää elämäänsä kuten haluaa, mutta itse haluan säilyttää sen nuoruuden palon, että haluan tehdä ja nähdä uutta. Kotona viihdyn enemmän kuin nuorena, mutta en halua jumittua kotiin, koska sekin aika voi koittaa, että sairastuu eikä enää voi tehdä kaikkea mitä haluaisi.
En tykkää ollenkaan asenteesta, että "sitten eläkkeellä teen sitä tai tätä" vaan minusta haaveita pitää pyrkiä toteuttamaan koko ajan jos se vain on mahdollista. Ja siksi haaveilen ja nautin myös pienistä asioista, koska kaikkia isoja juttuja ei voi tehdä aina kun haluaisi, koska on kuitenin nämä aikuiselämän velvoitteet ja rajoitteet! Lähipiirissäni on siis ihmisiä, joiden eläkevuodet on mennyt eri tavalla kuin he ajattelivat, joten siksi elämä on kuitenkin tässä.
"Kun nuoruuden vuodet pitkään muodostivat viitekehyksen, johon itseäni peilasin ja johon oli helppo nojata, nyt ei enää ole sellaista kehystä.
Se, mihin samaistun, on muuttunut himmeäksi."
Kymmenen vuotta on kadonnut johonkin, muistikuvia on aika vähän mutta se liittyy lapsiin. Tavallaan koen että nuoruuden minän identiteetti katkesi kuin veitsellä leikaten. En pidä sitä huonona asiana, mutta tuntuu että muu maailma meni eteenpäin normaalisti ja itse elin samaa päivää yhä uudelleen. Sillointällöin havahdun siihen etten muista lapsuutta tai teini-ikää enää tarkasti. Ja muistikuvien hämäryys on kasvavaa. Tuntuu käytännössä siltä että kymmenen vuotta puuttuu välistä ja sinä aikana maailmakin on muuttunut sekä oma peilikuva. Edustan nykyisin enemmän itseäni, en nuoruuden idolia tai muita esikuvia (ystäviä). Toisin kuin nuorempi minäni.
Kirjoittamasi herätti paljon ajatuksia. Minulla ei ole lapsia, mutta minusta tuntuu, että voin jollain tapaa ymmärtää kokemustasi. Olet omistautunut yhden vaiheen ajan täydellisesti jollekin muulle kuin itsellesi.
En tiedä onko tilanteesi muuttunut (esimerkiksi lasten iän myötä), mutta nyt voi olla tilaisuus muodostaa uusia muistoja, joista toivon mukaan voit pitää kiinni ja palata niihin seuraavan kymmenen tai kahden kymmenen vuoden jälkeen. Ja voit tutustua nykyiseen itseesi ja ystävystyä hänen kanssaan.
Tämä oli positiivinen loppukaneetti kuitenkin:
Tavallaan koen itseni liian vanhaksi omanikäisten joukkoon ja samaan aikaan liian vanhaksi alle kolmekymppisten joukkoon. Jokinlainen aikuisen identiteetin etsiminen on ehkä menossa. Minulla oli pitkät hiukset vuodesta 2005, kasvatusprojekti joka venyi lähes polvitaipeisiin. Heviletti piti olla ja vaalin sitä vuosia. Jossain kohtaa havahduin että se vain roikkuu mukana kuten juurtunut tapa, eikä edusta minulle enää mitään. Tuntui oudolta että niinkin näkyvä ulkoisen identiteetin osa vain hiipui, vaikka ei se musiikkimakuun vaikuttanut. Päädyin leikkauttamaan A-linjaisen pidemmän polkan eikä ollut edes vaikeaa. Ikä on tuonut sellaista henkistä hyvää. On ymmärrystä omalle ja toisten käytökselle. Tuntee myöskin omia demonejaan ja mistä ne mahdollisesti ovat peräisin. ^_^
Mun piti ihan jäädä miettimään lauseen sisältöä. Tuli jotenkin surullinen olo sun puolesta, mutta en ole varma, oliko "vanhuus" tässä myönteinen kokemus; eli koetko muiden olevan seurassasi nuorempia kypsyyden lähtökohdista? Silloinhan vahemmaksi kokeminen voi myös olla myönteinen asia.
Mä olen tajunnut (ja tämä on minusta positiivinen asia), että itse asiassa kaikki mun ikäiset, jotka olen tuntenut lapsuudesta tai nuoruudesta saakka, ovat pysyneet iättöminä..! Koen sisäisesti itseni vanhentuneen, mutta kun tapaan kouluaikaisia ystäviäni, näen heidät ilman ikää - he ovat niitä samoja tyyppejä kuin aina, eivätkä he tavallaan vanhene lainkaan. Vaikka heidän ulkonäkönsä muuttuisi, se ei muuta mun kokemusta heistä. Minusta tämä oli mielenkiintoinen ja ilahduttava oivallus. Jos näen tuntemattoman 45-vuotiaan ihmisen, hän useimmiten myös näyttää 4-kymppiseltä, mutta jos näen 45-vuotiaan ystäväni jonka olen tuntenut 7- tai 15-vuotiaasta, hän ei näytä mun mielestä 45-vuotiaalta. ☺️ Kun on tuntenut jonkun ihmisen melkein koko elämänsä, hänen ulkonäkönsä ei heijasta mitään muuta kuin tätä ihmistä persoonana, eikä ikä liity siihen.
Tämä kertoo siitä, että eihän iällä ultimaattisesti olekaan merkitystä. Edes ulkonäön suhteen. ❤️
Taidankin muistaa tämän.... 🥰🙏🏻
Nyt saattoi tulla ajatusvirhe. Piti sanoa että tunnen itseni liian nuoreksi omanikäisten joukkoon ja liian vanhaksi parikymppisten joukkoon. Ulkonäöllisesti olen nuoremman näköinen kuin moni ikäiseni ja olen leikkimielinen,utelias. Työyhteisössä on paljon parikymppisiä joten koen ulkopuolisuuden tunnetta, puhumme jotenkin ihan eri kieltä. En koe kuuluvani kumpaankaan joukkoon vaan olen jotain välimallia.
Aaa, no tämän ymmärtää paremmin, vaikka aiemmassakin oli oma (joskin surullisempi) logiikkansa.
Mä olen tajunnut, että en lopulta vietä paljonkaan aikaa oman ikäisten kanssa. En siis useinkaan "joudu" vertaamaan itseäni heihin. Kouluaikaiset kaverini asuvat muualla kuin Tampereella (ja heidän kanssaan olen joka tapauksessa vertainen), ja muut ystäväpiirin ihmiset ovat niin monen ikäisiä, etten edes tiedä onko suurempi osa heistä minua paljon nuorempia vai vanhempia. Se on mukavaa, ettei iällä ole väliä. (No, muiden iällä - oma ikänihän kuitenkin mietityttää itseäni.)
Ehkä sinullekin on jossain se "iättömien" pooli, jossa voisit kokea kuuluvasi joukkoon. Jos olet vielä 10 vuoden kuluttua samassa työyhteisössä, ne parikymppiset ovat kasvaneet kolmikymppisiksi ja kypsyneet, ja ehkä silloin puhutte enemmän samaa kieltä..?
Mun äiti on 77-vuotias ja suurin osa hänen ystäväpiiristään on nykyään jopa puolet nuorempia kiitos harrastuksen (kuoro + kuntosali). Ja mä luulen (uskon), ettei hän koe mitään ikäeroa itsensä ja muiden välillä. He ovat porukka joita yhdistää sama harrastus ja harrastuksen kautta jossain määrin myös mielenlaatu. Uskon, että vielä sinullekin löytyy tuo "joukko" jossain elämäsi vaiheessa - tai iän tuntemus lakkaa ylipäänsä vaikuttamasta elämässäsi.
Omalle kohdalle vanhuuden tunne tuli ryminällä +40 ikäisenä, kun sairastuin vakavasti. Tuo sairastuminen tuntui vanhentavan sekä fyysisesti että henkisesti. Sitä ennen koin ehkä tuota samanlaista nuoruuden tunnetta kuin sinäkin. Usemman vuoden ajan elämä oli sairauden takia ikäänkuin "pidossa" ja koska takuuta paranemisesta ei ollut, tuli väistämättä mieleen, että tässäkö tää oli. Nyt kun olen alkanut toipua, 47-vuotiaana, on ihana huomata, että se sama "henkisen nuoruuden" tunne on alkanut tulla takaisin. Minulle se tarkoittaa sitä, että mieli on joustava, eikä jämähdä tiettyihin ajatusmalleihin ja "totuuksiin" vaan uskoo, että elämä antaa paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Olen aina viihtynyt työelämässä itseäni nuorempien seurassa ja he myös onneksi minun 😄. Jotenkin tuntuu, että usealla itseni ikäisellä ja vanhemmalla ajatusmaailma on "lukkiutunut" tyyliin näillä mennään hautaan asti. Fyysisesti peli on menetetty, tai sanoisinko, että olen sopeutunut tilanteeseen, en ehkä vielä hyväksynyt täysin 😏 En ole pitänyt itseäni ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, mutta kirpaiseekin yllättävän paljon se, että on muuttunut vastakkaisen sukupuolen silmissä näkymättömäksi.
Aivan ihana kuulla, että olet toipumassa sairaudesta ja vieläpä saamassa henkisen nuoruuden kokemustakin takaisin. 🙏🏻 Kaiken kaikkiaan kirjoituksestasi ilmenevä asenne kuulostaa mahtavalta. ❤️ Joustava mieli, sepä se on yksi parhaita ominaisuuksia joilla ylläpitää hyvää ja mahdollisimman kitkatonta elämää.
Kaikkea hyvää sinulle, Tee! (Uskon, että mielen joustavuus vielä tulee vielä tavoittamaan ulkonäkö-seikatkin... Maailma on onneksi täynnä esimerkkejä, joissa vanhemmatkin ihmiset rakastuvat - ja viehättyvät oman ikäisistään. 💕 Kaunis voi olla vielä 101-vuotiaanakin.)
Sinusta olisi vielä aikaa lisääntyä? Olen (vuoden sinua nuorempi) itse koko viime vuoden kriiseillyt lapsettomuutta ja toki muutenkin. Koen olevani jo liian raihnainen ihan fyysisesti kantamaan lasta. Tuntuu vain raskaalta luopua siitä ajatuksesta, koska vaikka en ole tyypillinen lapsista lässyttäjä, olen aina keräillyt nimiä vauvalleni ja uneksinut olevani raskaana ym.
Olen myös aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta, mutta nyt olen vanhentunut vuoden sisällä ikäisekseni ja se on omanlaisensa kriisi. En tunnista itseäni peilistä.
Ei. En ole koskaan kokenut haluavani jälkikasvua. Kuvailin tekstissä tuntemuksiani siitä, millä tavoin olen kokenut olevani nuori, ja kokemus äitiyden epäkypsyydestä oli yksi esimerkki näistä tuntemuksista.
Ikävä kuulla lapsettomuuden surusta. 😔 Se on varmasti suruista suurimpia, kun on halunnut lasta. Meidän iässä on toki vielä biologisesti mahdollista saada lapsi, vaikka se ei ole helppoa. Lämmin halaus.
Ajatuksia herättävä kirjoitus! Muutama täällä kommenteissakin kirjoitti, että on kokenut tulleensa vanhaksi tässä viimeisen vuoden tai parin sisään. Mulla on ihan sama juttu. Olenkin pohtinut sitä, että missähän määrin koronavuodet vaikutti tähän tunteeseen. Mulla ne ainakin jossain määrin muutti elämää, jollain tavalla rauhallisemmaksi. Baareissa kukkuminen muuttui luontoretkiksi, oma ulkonäkö ei enää kiinnosta niin paljon. Jotenkin siihen vanhaan menoon on ollut vaikea palata. Tosin mulla varmasti vaikuttaa sekin, että aloitin etäopiskelut korona-aikana, joten olen jatkanut sellaista "etäelämää". Etäilyn myötä myös sellainen sosiaalinen peili puuttuu, että joutuu turvautumaan vaan niihin omiin tulkintoihin itsestään ja siinä saattaa alkaa liikaa tekemään johtopäätöksiä pelkän peilikuvan perusteella.
Joku kirjoitti tänne kommentteihin myös siitä, miten kirpaisee se, että on muuttunut vastakkaisen sukupuolen silmissä näkymättömäksi. Mä tunnistan myös tämän. Toisaalta oon kokenut tämän myös vapauttavaksi ja erityisesti sen tunteen itsessäni, ettei itse enää kaipaa sellaista huomiota mitä nuorempana. Aika kaksipiippuinen juttu. Mä myös tiedostan, että tämäkään ei välttämättä johdu mistään yht'äkkisestä totaalisesta rupsahduksesta vaan ihan vaan omasta mukavuudenhalusta ja laiskistumisesta. Olen jaksanut viime aikoina pari kertaa ihan jopa laittautua ja lähteä ihmisten ilmoille, niin kyllä edelleen on tuntemattomat tulleet kehumaan. Mutta vaikka se kivalta tuntuukin, niin ei kyllä enää niin tärkeältä mitä nuorempana.
Tämä ikään suhtautuminen on musta ollut aina mielenkiintoinen aihe, koska olen itsekin aina aiemmin ajatellut olevani Peter Pan. Toisaalta mulla siihen on aina jossain määrin sisältynyt sellainen vanhenemisen pelko, mikä on nyt vanhenemisen tunteen myötä poistunut. Sen sijaan tilalle on tullut sellainen halu elää terveellisemmin, että voisi vielä kasikymppisenäkin elää mieleistä elämää ja olla fyysisesti ok kunnossa.