Mulle tuli tällainen aihe mieleen näin marraskuun alun kunniaksi. ☺️
Mitä ajattelette aiheesta: kuuluuko mielestänne saman katon alla asuminen vakiintuneeseen parisuhteeseen? Voisitteko itse kuvitella asuvanne eri osoitteissa kumppaninne kanssa, vai asutteko jo?
Myönnettäköön, että kipinä aiheeseen syntyi, kun silmiini taannoin osui yhdellä keskustelupalstalla kommentti siitä, että mun kaltaisen ihmisen on varmasti vaikea löytää kumppania, kun elämäntyylini on niin epätavallinen. Tällä ilmeisesti viitattiin siihen, että matkustelen niin paljon enkä "asetu aloilleni".
Tämä sai minut miettimään, miksi mun elämäntyyli olisi jotenkin erikoinen tai tekisi vaikeaksi olla parisuhteessa. Onko aloillaan pysyminen parisuhteen edellytys? Ehkä se joillekin on. Mun mielestä ei ole mitään ehtoa sille, millaisissa olosuhteissa parisuhde toimii. Ja mikä sitten ylipäänsä määrittää parisuhteen? Onko se yhdessä asuminen? Se, että näkee toisiaan x kertaa viikossa tai kuukaudessa?
Mun mielestä parisuhde on lopulta kahden ihmisen välinen sitoumus toisiaan kohtaan.
On tietysti olemassa perinteisenä pidetty malli, jossa kaksi ihmistä tapaa, tutustuu, muuttaa lopulta yhteen ja tulee avo- tai aviopariksi. Mutta miksi tämä tapa olisi oikeampi tapa kuin jokin toinen.
On ihmisiä, jotka jo ammattinsa puolesta ovat koko ajan matkoilla. On monenlaisia syitä, miksi elämä ei ole staattista ja yhdelle alueelle keskittyvää. On myös ihmisiä, jotka tietoisesti valitsevat maailmankulkijan elämäntavan, eivätkä ikinä asetu aloilleen. Parisuhde ei ole poissuljettua näissä tilanteissa.
Minulle tietynlainen levottomuus on ollut ominaista koko elämäni. En mä edes mieti miksi on niin, kun aina on ollut niin. Aloitin matkustelun 16-vuotiaana ja olen reissannut itsekseni 17-vuotiaasta lähtien. Olen hakeutunut eri ympäristöihin, koska ne kiinnostavat minua. Erilaiset kokemukset kiinnostavat, ja minusta olisi tylsää olla koko ajan samassa paikassa.
Vaikka kaipaan kodin tunnetta ja ankkuroitumista, ankkuripaikka ei tarkoita sitä, että haluaisin yhtään vähempää kokea uusia maisemia. Tämä tuli ymmärrettyä viimeistään nyt, kun ostin oman asunnon. Rakastan kotiani ja se ON mun satama, mutta satamia on muuallakin. Voin käydä purjehduksilla, ja sitten lipua turvallisesti takaisin kotisatamaan.
Sellainen elämä tekee minut onnelliseksi.
Myös elämänkumppani tekee minut onnelliseksi. Mutta ei minun tarvitse asua hänen kanssaan 24/7. Tällä hetkellä en tiedä, haluaisinko sitä koskaan, koska oman tilan tarpeeni on niin suuri. Mun täytyy saada olla säännöllisesti yksin, että jaksan olla muiden ihmisten seurassa, ainakin se kuuluu tämänhetkiseen elämänvaiheeseeni. (Minusta on tullut sosiaalinen introvertti.) Ehkä tämä näyttäytyy jollekulle tosi outona, mutta se on ok. Olemme erilaisia.
Viihdyn parhaiten sellaisen ihmisen rinnalla, joka myös jakaa matkustelullisen elämäntyylin ja jolle on luontaista olla kotonaan niin mökillä, Kööpenhaminassa tai Roomassa.
Olen ollut sellaisessa parisuhteessa itse asiassa koko aikuisikäni. 💜
Joten oma vastaukseni jutun otsikkoon on: ei, parisuhteessa ei tarvitse asua yhdessä. Ehkä koskaan. Se voi jopa olla joidenkin pitkien parisuhteiden salaisuus.
Mitä ajatuksia aihe herättää teissä?
66 comments on “Pitääkö parisuhteessa asua yhdessä?”
Allekirjoitan täysin ajatuksen siitä, että erillään vietetty aika voi olla jopa hyväksi parisuhteelle.
Me asutaan puolisoni kanssa yhdessä, mutta puoliso on käytännössä puolet ajasta toisella paikkakunnalla työnsä vuoksi. Meillä on myös lapsi. Koen että toisen ikävöiminen tekee ainakin meidän tapauksessa hyvää, ja onkin aina ihanaa kun toinen tulee kotiin 🤗
Jep, tämä. 🙏🏻
Mun edellinen suhde oli avoliitto, mutta myös mun mies oli työnsä puolesta puolet ajasta toisella paikkakunnalla. Nykyisen kanssa ei asuta yhdessä, mutta hänkin on paljon poissa työnsä puolesta. Kun välissä on taukoja ettei näe toista moneen päivään tai välillä moneen viikkoon, se pitää sellaisen erilaisen vireen yllä suhteessa. Ja kyllä: on ihanaa ehtiä ikävöimään toista.
Juuri näin :) maailmaan mahtuu tosi erilaisia parisuhdemalleja ja jokin, joka toimii yhdelle parille, ei välttämättä toimi toiselle. Myös jonkin ulkopuolisen odotuksen täyttäminen, "näin pitäisi olla", voi olla tosi raskasta.
Tykkään töistäni, mutta siihen liittyy paljon vaatimuksia läsnäolosta ja saatavuudesta päivän aikana, ja introverttinä tarvitsen paljon omaa aikaa palautumiseen.
Me olemme mieheni kanssa yleensä arkena eri paikkakunnilla, viikonloppuisin ja lomilla yhdessä, ja tämä herättää kerta toisensa jälkeen ihmetystä ja kommentteja. Yleensä niiltä, joiden mielestä perinteisempi malli on se ainoa oikea. Olemme olleet kymmenisen vuotta yhdessä ja tämä tyyli toimii meille monestakin eri syystä.
Mutta ymmärrän hyvin Sanni sua ja näitä sun ajatuksia parisuhteeseen liittyen. Oikean ihmisen kanssa vähän epäsovinnaisempikin tapa toimii. Eikä ole pakko asua yhdessä :)
Aivan. Hurjaa, miten moni tekee valintoja sen perusteella, koska "näin pitäisi". Suuriakin valintoja. Tästä on läheistä kokemusta. 😥
Minua mietityttää, miksi toiset ylipäänsä ajattelevat niin, että jokin tapa (tehdä mitään) on oikeampi kuin toinen. Toki maailmaan ja kulttuureihin on muodostunut tiettyjä enemmän normatiivisia tapoja, mutta miksi toiset ovat kärkkäitä arvostelemaan tai kyseenalaistamaan heitä, jotka ovat valinneet muun kuin "normi"tavan. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Miksi ihmiset eivät vain suhtaudu mielenkiinnolla ja uteliaisuudella eri lailla tekeviin, miksi arvostelu ja jopa tuomitseminen? 🤷♀️
Yhdessä asuminen ei ole missään nimessä mikään edellytys, vaikka itse sitä kaipaankin. Muutettiin hiljattain miehen kanssa saman katon alle, osittain siksi että se tuntuu hyvältä, osittain siksi, että se helpottaa elämää. Mies on osan viikosta toisella paikkakunnalla, joten käytännössä mulla on liki puolet ajasta kuitenkin koti yksin käytössä. Mulla on kans iän ja viimeisimmän uupumuksen myötä oman tilan tarve tosi suuri, joten tämmöinen osittainen etäsuhde on tosi hyvä ratkaisu. Toista tosiaan ehtii ikävöimäänkin <3
Kuulostaa ihanteelliselta sinulle ☺️🩷
Onnea uudelle elämänvaiheelle! 😍🥰
Minusta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan omaa aikaa ja latautumista. Olen aina asunut yksin. Nuorena oli kämppiksiä esim opiskellessa, mikä oli silloin. Ole asunut avoliitossa 2 kertaa, jolloin poikakaveri muutti mun luokse. Ei ollu mun juttu. Minusta on kiva kun mies asuu eri paikalla, yleensä hän tulee mun luokse. Joskus menen sinne jos hänellä on lauantaina vielä töitä. Kyllä se ikävä tekee musta vaan hyvää, ainakin mulle. Mutta musta mikä parisuhteessa toimii on jokaisen oma asia. Itse en sulje pois avoliittoakaan jos hän hakisi täältä työpaikan. Mutta nyt on hyvä näin. Olen itse myös asiakaspalvelussa ja joinain päivinä on hyvä tulla kotiin koiran luokse, eikä tartte jutella kenenkään kanssa.
Samaistun. ❤️ (Vaikkei aina ole kyse just asiakaspalvelusta, mutta ylipäänsä jos on ollut ympäristössä jossa on paljon ihmisiä.)
Just näin, allekirjoitan ihan kaiken. Mun mielestä jokainen saa luoda parisuhteisiin omat sääntönsä eikä noudattaa pölyttyneitä "yleisiä normeja".
Itse asun kumppanini kanssa saman katon alla ja ollaan yhdessä asuttu 13 vuotta. Ihan vaan koska se sopii meille :D Mutta tiedän muutamia aviopareja, jotka ovat muuttaneet omiin asuntoihinsa ja pitävät treffipäiviä (ja ovat muutenkin sitten fiiliksen mukaan yhteydessä kumppaniin). Ja se taas on pelastanut nämä suhteet erolta.
Jatkuva läheisyys ei tosiaan sovi kaikkiin suhteisiin. Yhtä lailla kuin se on toisten suhteiden "suola" ja liima. ❤️ Persoonallisuuksia on niin monenlaisia. Joskus kaksi ihmistä voi vain olla liikaa toisilleen, jos viettävät koko ajan aikaa yhdessä. Eikä sitä voi mikään korjata - paitsi sopiva etäisyys.
Ymmärrän sun suhtautumisen asiaan vallan hyvin ja voisin hyvin kuvitella itseni samaan tilanteeseen. Minulla on myös tuttavia jotka elävät vakiintuneessa parisuhteessa, ovat eläneet jo vuosia, ja asuvat erillään. Toinen pariskunta asuu viereisissä kerrostaloissa ja toinen samassa talossa, mutta eri kerroksissa. Heidän mukaansa erittäin toimivaa :D Itse olen elänyt 20 vuotta parisuhteessa, jossa asumme kyllä saman katon alla, mutta mieheni on reissutyössä ja kotona lähinnä 2-3 päivää viikosta. Jokunen vuosi sitten suhteemme oli melkoisessa kriisissä, kun mieheni teki pari vuotta kotoa käsin töitä. Silloin nostin jopa keskusteluun tämän erillään asumisen, mutta hän ei oikein lämmennyt asialle. Voisiko sanoa, että onneksi hän lopulta jatkoi reissutyötään ja minä sain oman vapauteni takaisin :D
Mä tunnen myös yhden tällaisen pariskunnan. Ja ovat olleet yhdessä yli 40 vuotta..! ☺️
😄😄
En ole asunut kumppanin kanssa sitten 21 vuotiaan olon. Nyt olen melkein eläkeiässä 😁
Ulkopuoliset vaateet eivät voi määrittää minua, ainoa asia joka voisi ovat lapset ja tehdyt sopimukset.
Omaan aikaani kuuluu niin paljon rikkautta josta en luovu, elämä on kiinnostavaa...
Allekirjoitan täysin.
Niin paljon kuin haluan jakaa elämäni kumppanin kanssa, se ei vie tarvetta omalta ajalta tai merkitystä siltä rikkaudelta, jota oma aika tuo. Tiettyjä asioita voi kokea ja tuntea vain yksin.
Meillä pian 22 vuotta kestänyt parisuhde alkoi etäsuhteena, jota jaksettiin vajaa vuosi. Nyt meillä on jo teini-ikäinen lapsi, joten senkään takia en haluaisi asua erillään. Mä kaipaan puolisoa jakamaan arjen. Mies on yrittäjä, joten ei sitä iltaisinkaan niin paljon ehdi yhteistä aikaa viettää mutta se parikin tuntia yritetään käyttää yhdessäoloon.
Meillä on tuttavaperhe, joka asuu viikot erillään ja viikonloput ja lomat yhdessä. Se tuntuu sopivan heille mainiosti.
Jokainen tavallaan eikä kenenkään tarvitse arvostella tai ihmetellä.
Juuri näin. ❤️
Minulla useampi ystävätär jotka pitkässä suhteessa eivätkä asu kumppanin kanssa saman katon alla. Osa aluksi on asunut mutta todenneet, että ei kiitos. Suhteet kuitenkin jatkuneet. Jännä, että usemmin mies haluaisi asua yhdessä mutta nainen ei. Jokainen elää sellaisessa suhteessa mikä itselle tuntuu parhaalta. Ulkopuolisille asia ei kuulu.
Mielenkiintoista :) Ja pitää itse asiassa paikkansa minunkin kohdallani. (Tosin miehelleni asia ei ole mikään kynnyskysymys, mutta hän on meistä kahdesta se, joka enemmän haluaisi asua yhdessä.)
Asia on juurikin näin.
Nooo itsehän olen parhaillaan 6, ehkä 7 tai 8 tai jopa 9 viikon reissussa (ei voi vielä tietää!) ja kumppani on kotona (Fredi)-kissavahtina :D Mulle sopisi oikein hyvin että asuttaisiin myös erillään. Voisin myös olla pitkiäkin aikoja etäsuhteessa jossa toinen asuisi vaikkapa ihan ulkomailla asti. Oman tilan ja seikkailun kaipuu on suuri. Samaistuin kaikkeen mitä sanoit!
👍👍
Ihanaa reissua! ☺️
Ihan älyttömän hyvä kirja tähän teemaan liittyen on Marika Riikosen Yksin kiitos. Samaistuin täysin siihen ja oli vapauttavaa lukea hänen kokemuksistaan. Olen aiemmin ajatellut että minun vahva yksinolon tarve on jotenkin outoa ja tavoite olisi että voisi asua yhdessä puolison kanssa mutta ei se kyllä ole niin. Täytyy kunnioittaa omaa tarvetta ja se tapa miten yksin kokee asioita on ihan eri kuin seurassa. Suosittelen kirjaa!
Kiitos vinkistä Maria! Latasin just Bookbeatista. :)
Ei parisuhde edellytä yhdessä asumista. Asuin pitkään erillään mieheni kanssa vielä senkin jälkeen kun saimme lapsen. Lapsi oli useamman vuoden vanha, kun lopulta muutimme saman katon alle. Voisin edelleenkin asua erillään, mutta kun näkee, kuinka tärkeää lapselle on se, että isä elää samassa asunnossa, niin ehkä se on paras ratkaisu tähän hetkeen.
Itse kaipaan usein omaa tilaa. Sitä, että saisi olla ihan yksinään tovin.
Voisiko miehesi joskus ottaa lapsenhoidosta kopin viikonlopuksi ja sinä saisit lähteä omalle viikonloppureissulle? Tai voisiko mies mennä lapsenne kanssa esim. isovanhemmille ja sinä saisit viettää omaa aikaa kotona? Olisiko tällainen mahdollista silloin tällöin..?
Toivon, ettei sinun tarvitse odottaa lapsen kotoa muuttoon asti omaa aikaasi. ❤️
Sun elämäntapasi Sanni kuulostaa mun korviini just ihanalta! Itse voisin hyvinkin kuvitella asuvani eri osoitteessa kuin puolisoni ja jos ero tulisi ja päätyisin uuteen suhteeseen, niin tuskin haluaisin yhteistä kotia laittaa. Olen kroonisesti sairas introvertti, joka väsyy helposti ja tarvitsee paljon aikaa yksin, mutta tällä hetkellä en sitä juuri saa ja se vaikuttaa jaksamiseen ja elämänlaatuun negatiivisesti. Asumme puolison kanssa saman katon alla ja hän on tehnyt koronan alusta asti duunit sataprosenttisesti kotoa käsin. Emme ole tartuntavaaran takia myöskään käyneet juuri missään, ja lisäksi sairaus sitoo mut paljolti kotiin. Voit varmaan kuvitella miten pää alkaa pikku hiljaa leviämään tähän tilanteeseen…
Olipas Kirsillä kommentissaan paljon tuttuja tuntemuksia. Oma puoliso on myös tehnyt etätöitä koronan alusta asti. Omassa lähityössäni työajat vaihtelevat ja ennen nautin rauhallisista aamupäivistä - YKSIN KOTONA, vaan enpä enää. Kotia joutuu myöskin siivoamaan paljon enemmän, kun siellä on aina joku. Joten minun puolestani työnantajat saisivat kyllä vähitellen kutsua ne työntekijät takaisin työpaikoilleen…
Voi Kirsi. ❤️ Tilanteesi kuulostaa todella voimia vievältä. En osaa sanoa muuta kuin lähettää paljon myötätuntoa ja toiveen, että tilanteesi ennen pitkää helpottaisi.
Lämmin halaus!
Olet täysin oikeassa. Suhteita on monenlaisia ja niiden kuuluisikin olla suhteessa olevien näköisiä. Oma pitkä parisuhteeni muuttui ystävyydeksi ja asun nyt yksin. Olenkin miettinyt sitä, haluanko koskaan enää asua jonkun toisen kanssa, vaikka suhteen haluaisinkin.
Ihmiset myös muuttuvat iän myötä. Itsekin olin aivan erilainen nuorena, ja nuorena aikuisena.
Jos mä joskus vielä muuttaisin asumaan jonkun kanssa, mulla pitäisi silti olla oma tila, jonne pääsen vetäytymään ja olemaan päiviä kerrallaan vailla muiden odotuksia. En pysty näkemään, että tällä hetkellä voisin mitenkään olla ilman tätä mahdollisuutta.
Me asuttiin 9 vuotta erillään, ennen kuin mentiin naimisiin ja muutettiin yhteen - tähän ei liity mitään uskonnollista, ja nämä tapahtumat vaan sattuivat samaan vuoteen. :D Nyt mies on vajaan kuukauden reissussa ja minä yksin kotona, mikä tuntuu ihan hauskalta vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Kaipaan myös omaa tilaa ja rauhaa paljon, mutta yhteen muuttaminen vapautti paljon aikaa ns. säätämiseltä, jossa mietittiin, kuka menee minnekin ja milloin ja milloin nähdään ja mitä menoja on, ja mitä kaikkea pitää olla mukana ja ai äh nyt pitää kuitenkin hakea jotain sieltä jne.
Ymmärrän tämänkin tosi hyvin. Oma elämäni on matkalaukkuelämää jus tämän takia, mutta olen tottunut siihen - se ikäänkuin kuuluu luonnollisena osana mun elämäntyyliin. Meillä tilanne on siinä mielessä helppo, että mä pystyn työni puolesta todella hyvin mukautumaan miehen menoihin ja siksi se olen luontaisesti minä, joka "säädän".
Samaa mieltä! Me olemme asuneet miehen kanssa jo useita vuosia niin, että kummallakin on oma asuntonsa samassa talossa ja vieläpä samassa kerroksessakin 😊 Tämä toimii meille paremmin kuin hyvin. Molemmilla on omaa tilaa, aikaa ja rauhaa omille harrastuksille ja muille tärkeille asioille.
Olemme aiemmin asuneet myös samaa kotia, mutta en enää vaihtaisi nykyisestä järjestelystä pois. Erillisasuminen on paras asumisen muoto, jos minulta kysytään. Sopii muuten myös nuorehkoille pareille, mekin olemme molemmat alle nelikymppisiä 😊
Hehe, mahtavaa, että olette saaneet kämpät järjestymään noin..! 😍
Kummanko luona vietätte enemmän yhteistä aikaa? 😄
Olen ymmärtänyt, että myös esimerkiksi Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila asustelevat toistensa naapureina 😊 Järjestely on tainnut olla aikaisemmin jopa melko yleinen ns. taiteilijapariskuntien keskuudessa.
Me vietämme miehen kanssa enemmän aikaa yhdessä minun luonani. Oma asuntoni on suurempi ja siistimpi, eikä täynnä soittimia, niin kuin miehen koti 🤭
Aa, okei :) Kiinnostavaa. :)
😄👍
Hyvä aihe!
Jokainen pariskunta määrittää itse, mikä heille on parasta. Parisuhdekuviot on muutoksessa, ja se on hyvä juttu! Tunkkaisia malleja hajoaa nyt nopeasti. Oudoksi leimaaminen kertoo ehkä siitä, että leimaaja ei osaa ajatella mitään "perinteisen laatikon" ulkopuolelta.
Minusta on fantastista, että me eletään tän päivän Suomessa, jossa naiset ja miehet voi kokea itsenäisyyttä & elämäntapaa johon ei tarvitse pakottaa mitään sellaista mukaan, mitä ei aidosti halua. Jos se aidosti palvelee kumpaakin, se on hyväksi.
Viisaat sanoo, että vain terveestä erillisyydestä voi siirtyä terveeseen yhdistymiseen, mikä on parisuhteen yksi tehtävä. Kokea yhteyttä.
Todella hyvin sanottu, koko kommentti. 👍
Amen!
Olin 16 vuotta vaikeassa liitossa. Siitä 3 lasta. Nyt olen ollut hyvässä suhteessa 26 vuotta ja kokoajan olemme asuneet omissa asunnoissa. Toimii hyvin. Minulla 9 lastenlasta joita otamme yökylään minun kotiini. Näillä mennään loppuun saakka.
🙏🏻 Hienoa Sirkka! 💪
"Ei tuo voi olla toimivaa"
"Mistä tiedät mitä se (mies) tekee kun ette asu yhdessä?'
"Eihän tuo ole oikea suhde."
Muutama kommentti siihen elämäntyyliin jotka olemme miesystäväni kanssa valinneet. Ja näin eläneet yli 10 vuotta. Molemmilla epäsäännölliset työajat ja molemmat tarvitsemme tilaa. Ja jos epäluuloisiksi aletaan, niin mistä mies voi tietää mitä minä teen kun emme ole yhdessä? Luottamus. Ja ai niin, eihän sitä perhettäkään voisi perustaa! Valitettavasti lapsia ei ole siunaantunut, jos olisi, olisimme varmasti eläneet eri tavalla. Ehkä.
Miksi maailmassa olisi vain yksi oikea elämänmalli?
Joo, tämä... (huokaus...) Taitaa olla se tyypillisin ihmetyksen aihe. Mietin, mikä se sellainen suhde on, joka ei rakennu luottamukselle. Ja jos kumppani kokee tarvetta pettää, hän tekee sen asumisolosuhteista riippumatta. Yhdessäasuminen ei tältä suojaa sen enempää.
Niin, jos tälle linjalle lähdetään, niin mistä kukaan meistä voi tietää mitä kumppani tekee töissä, lenkillä tai ruokakauppareissulla. 🙄
Luottamus. Jos se puuttuu suhteesta, niin sitten erillään asuminen on pienin "ongelma".
Olen ollut 3,5v mieheni kanssa ja asumme joka toisen viikon erillään ja joka toisen viikon pääosin yhdessä. Minulla on 3 alakouluikäistä lasta ja miehelläni 2 alakouluikäistä. Meillä on yhtä aikaa lapsiviikot ja vapaa-viikot. Lapsiviikoilla lapset menevät kaiken edelle ja hoidetaan omat härdellit pääosin itseksemme. Paljon näemme lapsiviikoilla harrastusten ja yhteisten tekemisten yhteydessä yms. Vapaaviikoilla sitten vietämme suurimman osan ajasta yhdessä. Näin on hyvä ja tämä toimii meillä. Tällä mennään muiden ihmettelyistä huolimatta.
Kuulostaa hyvältä ja toimivalta :) 👍
Heippa, hienoa että kirjoitit tästä aiheesta. Itse olen ollut parisuhteessa yksi ja puoli vuotta, asumme erillään. Tällä hetkellä se tuntuu hyvältä, voi poimia ns parhaat päältä. 😀 Ehkä joskus muutamme yhteen, ehkä emme. Aika näyttää, kunhan molemmat ovat tyytyväisiä tilanteeseen.
Näinkin asian voi ajatella! 😄
Mielenkiintoista pohdintaa! Mielestäni ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa parisuhdemallia. Itseasiassa uskon, että monella pariskunnalla erillään asuminen voi(si) jopa parantaa suhteen laatua. Monilla erilaiset tavat, elämänrytmit ja asumismieltymykset aiheuttavat tarpeetonta kitkaa muuten toimivaan ihmissuhteeseen. Jos nämä väännöt ratkeaisivat sillä, että molemmilla olisi omat kodit ja enemmän omaa aikaa, olisi se eroa huomattavasti lempeämpi vaihtoehto. Toki ymmärrän, etteivät erillistaloudet ole taloudellisista tai perhesyistä kaikille mahdollisia.
Olen "entisessä elämässäni" ollut ensin etäsuhteessa ja sen jälkeen asunut toisen kanssa. Nyt asun yksin, mutta mieluummin jakaisin arjen ja kodin toisen kanssa – jos minulla siis kumppani olisi. Vaikka olen pitänyt itseäni enemmän introverttina kuin ekstroverttinä, viime vuosina olen tajunnut miten paljon kaipaan ja tarvitsen ihmisseuraa ympärilleni.
Asiaa. Erillään asuminen voi jostain näkökulmasta katsottuna olla tietynlaista parisuhde"luksustakin".
Minäkin mietin tätä usein. Kuinka paljon haluan jakaa arkea kumppanin kanssa. Mutta mun kohdalla se lopulta kuitenkin tarkoittaa "osa-aika-arkea".
Kumppanuuteen kuuluu velvollisuus toista kohtaan, mikä on luonnollinen asia, mutta voi joillekin ihmisille olla pidemmän päälle myös taakka. 'Velvollisuudella' tarkoitan esimerkiksi sitä, että kumppanin kanssa arjen ja kodin jakaessa on jossain määrin tilivelvollinen toiselle, ei voi tulla ja mennä miten haluaa vaan on huomioitava toisen aikataulut, rytmit ja tarpeet. Sekä sen mahdollisuus, että toinen pahoittaa mielensä, jos haluankin tänään mennä illalla leffaan tai valvoa aamukolmeen tai herätä aamukuudelta jumppaamaan. Olen todennut, että en jaksaisi olla 24/7 toista "varten", jos tästä ymmärtää, mitä yritän sanoa. Yhtä paljon kuin haluan olla mun kumppanin kanssa, haluan myös olla itseäni varten. Tarvitsen kumpaakin sopivassa tasapainossa.
Ei pidä asua yhdessä! Miksi pitäisi?
Ihanaa lukea näitä kommentteja, useimmat niin samaistuttavia.
Olemme kumppanini kanssa olleet yhdessä 17,5 vuotta ja asuneet aina erillään. Ja niin on myös jatkossa, sillä tämä on meidän pitkän ja onnellisen suhteen salaisuus. Tiedämme molemmat, että erilaisuutemme ja omien piintyneiden tapojemme vuoksi emme olisi yhdessä, jos olisimme joskus muuttaneet yhteen. Todettiin yhdessä, että ainoa yhteenmuuton järkevä syy olisi taloudellinen. Mutta molemmille suhteemme on arvokkaampi, kuin säästyvät eurot.
Mutta, asialla on toki puolensa. Välillä koen yksinäisyyttä ja olis kiva, kun ois toinen jakamassa kodin vastuita. Mutta on mahtavaa, kun on oma kotipesä, turvasatama, joka on vain itseä varten ja jossa saa kaikesta päättää itse. Jossa ei tarvitse huomioida muita, eikä olla ketään varten.
Koskaan emme tarvitse riidellä rahasta, emmekä kotitöiden jakamisesta. Napsimme rusinat pullasta, eli suhde pysyy "tuoreena", kun voimme olla yhdessä, kun haluamme ja tahoillamme, kun siihen on tarve.
Toivon, että voin oman kumppanini kanssa sanoa näin 17,5 vuoden kuluttua. ☺️ (Tai 13,5 vuoden kuluttua, jos miinustaa ajan joka ollaan jo oltu yhdessä.)
Me ollaan Kalastajan kanssa juuri tällainen pari: todella erilaisia ja kummallakin vahva persoonallisuus ja piintyneet tavat. Siinä on paljon riskiä jatkuvalle törmäyslinjalle, jos asuisimme koko ajan yhdessä.
(Ja lisäksi - vaikka ei olisikaan törmäyslinjaa, olisi tarve omalle ajalle. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.)
Just tämä. Kirjoitit saman, mitä yritin tuossa ylempänä kuvailla vastauksessani Katrille.
🙏🏻❤️
Fiilaan täysin, ja esimerkiksi mulle on aivan kammottava ajatus että joutuisin nukkumaan samassa sängyssä toisen ihmisen kanssa. Mulle joskus univaikeuksien kanssa kamppailleena nukkuminen on niin pyhä asia, että saattaisin ruveta vähän murhanhimoiseksi jos mikään häiritsisi mun unta 😅 Muutenkaan en halua tuntea että joku "omistaa" minut, vaikka sinänsä olisikin ihana löytää joku samanhenkinen kumppani.
Mielenkiintoinen näkökulma :)
Mutta olemmehan saaneet lukea juttuja onnellisista pariskunnista, joiden pitkän ja onnellisen suhteen salaisuuksiin kuuluu - eri sängyissä nukkuminen. Eli on tässä perää. ☺️
Tärkeintä on, että asumiskuvio on parisuhteen osapuolille sopiva!
Minä tykkään asua yhdessä mieheni kanssa, mutta me molemmat tarvitsemme myös omaa aikaa ja siinä mielessä arki on sujuvaa.
Toisaalta arjen jakaminen on myös kasvattavaa; joutuu sietämään toisen ehkä ärsyttäviäkin tapoja puolin ja toisin tai vaikka opetella erilaisia käyttätymistapoja esim. riitatilanteissa kuin mitä on lapsuudenkodissa oppinut.
Nuorena ainakin minä muutin aika helposti yhteen toisen kanssa jo siksi, että halusi kokeilla uutta (oli pidemmän päälle tylsä asua yksin!) ja se oli taloudellisesti paljon kannattavampaa!
Nykyisen puolisoni kanssa yhteenmuutto oli itsestäänselvyys, jota molemmat halusivat, joten sitä ei sen ihmeemmin mietitty.
En kuitenkaan ihmettele, että monet valitsevat erilliset kodit. Kaikessa on hyvät ja huonot puolet ja minusta on hienoa, että nykypäivän Suomessa on kuitenkin aika hyvät mahdollisuudet valita itselleen sopivat ratkaisut.
Monesti ns. arvostelijat/ihmettelijät peilaavat itseään näihin kommentteihin, kun arvelevat minkälaista se "toisenlainen" elämä on. Esim. jos asutaan eri kodeissa ja jopa eri kaupungissa/maassa niin miten suhde voi toimia kun ei tiedä mitä se toinen tekee tai jos asutaan yhdessä niin suhde vääjäämättä väljähtyy ja molemmista tulee tylsiä jne.
Kuitenkin nämä samat skenaariot voi tapahtua ihan riippumatta siitä asutaanko yhdessä vai ei 😊
Juuri näin.
Tämäkin totta. Mun suhteessa on paljon tätäkin, koska asun puolet kuukaudesta miehen luona. (Asumme eri paikkakunnilla joten silloin kun tapaamme, olemme jomman kumman luona. Luontaisemmin hänen luonaan.)
Koen, että tällä hetkellä saan hyvässä balanssissa kumpaakin: kodinomaista arkea kumppanin kanssa ja omaa "olen vain itseäni varten" -aikaa.
Niin totta..!
Me asuttiin neljä vuotta eri paikkakunnilla, kunnes kumppani muutti naapuritaloon ja nyt ollaan asuttu taas jo neljä vuotta näin. Toiveena olisi asua samassa talossa, mutta eri asunnoissa. Meillä on molemmilla valtava oman tilan tarve, mutta samalla ikävöidään usein ja halutaan tehdä arkisia asioita yhdessä. En ole varma mitä mieltä olisin asumisjärjestelyistä, jos tarkoitus olisi hankkia lapsia. Ehkä se muuttaisi asiaa johonkin suuntaan, mutta meistä kumpikaan ei ole lapsia halunnut.
Yhden asian haluaisin myös nostaa tähän keskusteluun esiin: kaikki eivät voi asua yhdessä, vaikka haluaisivatkin. Suomessa on paljon työttömyyttä ja mielenterveysongelmia sekä esimerkiksi toimeentulotuella eläviä ihmisiä. Monet tukiasiat ovat hankalia ja vaikuttavat siihen paljonko toimeentulo on yhdessä tai parisuhteessa olevana. Toinen katsotaan helposti elättäjäksi, vaikka rahaa ei olisi juuri enempää kuin kumppanillakaan. Leikkaukset ja muut ovat vaikuttaneet siihen, että joissain tapauksissa on ollut taloudellisesti järkevämpää saada omiin asuntoihin omat tuet. Joillekin ainoa vaihtoehto olisi asua yhdessä niin pienessä asunnossa, että arki ei vaan toimisi. Tämä erityisesti silloin, kun on mielenterveydellisiä haasteita sekä syrjäytyneisyyttä, jolloin jommallakummalla tai molemmilla osapuolilla ei ehkä ole hirveästi kodin ulkopuolista elämää, ja toista pitäisi jaksaa aivan jatkuvasti.
Eipä tullut tätä asiaa ajateltua tukien kannalta. Itsestä kun tuntuu, että yhdessä asumista puoltavat nimenomaan myös ne taloudelliset seikat. Omista asunnoista pitäisi maksaa kummankin omat vastikkeet/vuokrat, omat vakuutukset. Sinänsä olen minimalismiin taipuvainen, että itselleni riittäisi pienempikin asunto. Oma kumppanini on vain sen verran konservatiivinen, että en tiedä riittäisikö hänen ymmärryksensä tällaiselle järjestelylle suhteen tässä vaiheessa.
Monesti onkin niin, että yhdessä asumisen hyviä puolia on tuo asumisen kustannusten jakaminen. Se on hyvin ymmärrettävä peruste asua yhdessä.
Itse olen törmännyt myös tilanteeseen, jossa yhdessä asuvat parisuhteessa olevat haluavat pitää omat menonsa erillisenä ja ovat eri mieltä esim. veden käytöstä, sähkösaunan lämmityksestä ja siitä millaisia ruokia ostetaan. Kun toinen lotraa vedellä ja lämmittelee saunaa jatkuvasti, voi olla hankalaa pistää kaikki yksiselitteisesti puoliksi. Esim. vesimaksu on usein nykyään kulutukseen perustuvaa (kiinteän tasaamattoman sijaan).
Pääkaupunkiseudulla ainakin esim. kolmioiden ja suurempien kaksioiden vuokrahinnat ovat niin korkeat, ettei tukien varassa olevilla ole välttämättä mahdollisuutta omille huoneille, jotka saattaisivat olla elinehto parisuhteen tilantarpeen kannalta. Ei myöskään ole yhteiskunnan vastuu mahdollistaa kaikille isoja asuntoja, mutta tällöin vaihtoehdoiksi jää helposti sellaiset asunnot, jotka voivat tuntua tosi ahtailta.
Toimeentulotuen kuuluisi olla väliaikainen ratkaisu, mutta valitettavasti se ei läheskään aina todellisuudessa mene niin. Moni pitkäaikaistyötön joutuu turvautumaan toimeentulotukeen jatkuvasti. TT-tukiasiakkaita myös painostetaan muuttamaan halvempiin asuntoihin, joiden sijaintiin ja kuntotasoon ei pääse itse vaikuttamaan, jolloin vaihtoehdot ovat hyvin rajatut. On ymmärrettävää, että rajat täytyy vetää ja väärinkäyttäjiä löytyy aina. Nyt kuitenkin hallitus on esittänyt tiukennuksia niin, ettei rajoissa olisi jatkossa edes muutaman euron neuvotteluvaraa. Kun toinen saa esim. työkyvyttömyyseläkettä ja toinen toimeentulotukea, katsotaan eläkkeensaaja toisen elättäjäksi. Tällöin hänelläkään ei saa olla mitään varallisuutta pankkitilillään ilman että se vaikuttaa toisen toimeentulotukeen. Näin ollen kummallekin voi jäädä enemmän rahaa käteen, kun asuvat erillään.
Kiitos runsaasta osanotosta keskusteluun. 🙏🏻 Tosi mielenkiintoista!
Pääsen itse landautumaan kunnolla kommenttien pariin tänään illalla töiden jälkeen. :)
(Kaikki kommentit jo toki luettu suurella mielenkiinnolla..!)
Onpa siulla ihania ja fiksuja seuraajia, mahtavaa lukea tällaisia kommentteja näin seuraajanakin.😊 Olen kans samalla linjalla, et jokainen pari eläköön itselleen ja toisilleen sopivalla tavalla. Parisuhde on heidän välinen, ei muilla ole vaikutusvaltaa siihen miten pitäisi elää tai miten eletään oikein. Pah, kuka täällä muka määrittelee mikä se "oikein" edes on?🤗
Mie olen ambivertti eli siis tunnistan sekä ekstrovertin ja introvertin ominaisuuksia itsessäni. Toimistopäivien ja juhlien jälkeen kaipaan palautumisaikaa, hiljaisuutta ja sellaista aikaa, milloin voin tehdä mitä haluan. Puolisoni kanssa asumme yhdessä, mutta aina silloin tällöin - ehkä noin kerran kuukaudessa - haluan olla itsekseni joko kotona tai reissussa. Välillä tämä ei onnistu arjen yms. menojen myötä, mutta silloin huomaa, et alkaa pinna kiristyä ja omaa aikaa on pakko saada tavalla tai toisella.😁 Mies ja poika ovat molemmat introvertteja, jotka tykkäävät olla kotona, niin ihmekös tuo, että välillä itse olisin helisemässä. 😂❤️ Mukavaa loppuviikkoa!
Ei todellakaan tarvitse. Itse haaveilen että olisi edes hieman enemmän omaa tilaa, oma makuuhuonekin olisi jo luksusta.
Tästä oli juuri keskustelua BBC:n Woman's Hourissa:
https://podcasts.apple.com/gb/podcast/madonna-polish-elections-diana-parkes-unconventional/id130950322?i=1000631477968 (alkaa kohdasta 45:40)
Ei, ei tarvitse asua yhdessä. En asuisi ehkä itsekään, jos nyt voisin päättää. Tai voihan sitä nytkin, mutta ehkä kuitenkin haluan tarjota ennemmin lapselleni mahdollisuuden asua samassa kodissa kummankin vanhempansa kanssa. Voi olla, että lapsen aikuistuttua joskus viiden vuoden päästä tämä tulee vielä ajankohtaiseksi pohtia.
Mielenkiintoinen aihe! Aloitimme kumppanin kanssa etäsuhteessa (eri maissa), jota kesti kolme vuotta. Se oli toisaalta rankkaa mutta toisaalta ihanaa, ja oli kyllä ihan paras “testi” parisuhteelle. Olemme asuneet yhdessä jo liki 10 vuotta, ja se toimii meillä. Tosiaan kustannuksissa säästää paljon, mutta on myös ihanaa kun voi jakaa kotityöt, ja välillä toinen tekee enemmän kun on työkiireitä, tai toinen on kipeä tms. Kumppani on kerran siivonnut vessan katosta lattiaan oksennusestani kun sain todella pahan ruokamyrkytyksen enkä kerennyt pöntölle asti…
Tarvitsen kuitenki paljon omaa aikaa, samoin kumppani. Onneksi hänellä on harrastus jonka parissa viettää paljon aikaa viikonloppuisin, joten silloin saan olla yksin kotona tai tehdä omia juttuja. Arki-iltoina usein syömme yhdessä, ja sen jälkeen hän saattaa esim. katsoo urheilua olohuoneessa ja minä luen kirjaa makuuhuoneessa. Samoin yhteisillä matkoilla teemme joka päivä ainakin pari tuntia jotain “omaa juttua”. Sen jälkeen onkin kiva treffata illallisella ja kertoa päivän kuulumiset :) Matkustelemme myös paljon erillämme, mitä aina tuttavat jaksavat kauhistella… huoh…
Parisuhteita ja perheitä on nykyään niin erilaisia ettei niitä pitäisi enää ihmetellä. Siskoni on naimisissa, mutta asuu puolet ajasta erillään vaimonsa kanssa. Yksi syy on työpaikat eri kaupungeissa, mutta myös se että siskoni vaimolla on lapsi, ja siskoni ei halua lapsia eikä häntä kiinnosta lapsiperhearki. Hän on todella läheinen lapsen kanssa mutta ei halua olla hänen “kakkosäiti”. Lapsella on isä jonka kanssa hän viettää viikonloppuja ja puolet lomista. Tämä systeemi toimii koko porukalle todella hyvin, kaikki ovat onnellisia, mutta kyllä sitä ihmetellään jatkuvasti.
Ja siitä luottamuksesta - kyllähän sitä voi pettää vaikka lounastauolla, tai valehdella menevänsä harrastuksiin tai kaveria tapaamaan. Jos jonkun sitä pitää jatkuvasti miettiä niin ongelma on hänellä, eikä sillä pariskunnalla joka asuu erikseen.
Asuin aikanaan lasteni isän kanssa yhdessä, mutta erosimme. Lapset ja minä elimme kolmestaan n. 10 vuotta. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja päätimme heti alussa, että kumpikin asuu omassa kodissa vaikka yhdessä ollaankin. Tämä on toiminut erinomaisesti jo yli 10 vuotta 🩷.
Tämä oli ihana vertaistuellinen kirjoitus kommentteineen. Välillä tuntuu, että tota erillään asumista päivitellään ja saa vastailla tyhmiin kysymyksiin. Mutta kyllä meitä näköjään riittää. Omassa lähipiirissäni olen vähän outolintu tässä asiassa. Vaikka nuorempana on kyllä avoliitot testattu että eipä siinä…
Eikä se ole mikään suuri periaatteellinen asia, mutta tosiaan meilläkin on toiminut parisuhde ja elämä hyvin omissa osoitteissa. 9 vuotta ollaan seurusteltu eikä kyllä varmasti oltais yhdessä, jos oltais alkuvuosina muutettu yhteen.
Tässä vaiheessa suhde saattais jo kestää sen, mutta en tiedä miksi pitäisi, kun molemmat kaivataan omaa tilaa.
Ehkä sitten vanhuksina jos pitää alkaa vahtia ettei kumpikaan kaadu 😄
Tähän keskusteluun tulleet vastaukset kertovat parisuhteiden moninaisuudesta; se, mitä pidetään parisuhteen normina, ei ehkä enää olekaan yhtä normatiivista kuin 20 tai 50 vuotta sitten.
Olen tällä hetkellä etäsuhteessä ja vaikka olenkin introvertti, kärsin kroonisesta yksinäisyydestä. Haluaisin, että kotona olisi samanlaista kuin silloin kun sisarukseni ja minä vielä asuimme kaikki lapsuudenkodissa. En osaa täyttää asuntoa yksin: se ei ole koti.
Mutta sen verran tarvitsen myös omaa tilaa, että haluaisin parisuhteessakin omat huoneet tai vaikka kuten ylempänä joku kuvaili, asunnot samassa rapussa. :)
Tiedätkö mitä, Lou, vaikka omassa tekstissäni kirjoitankin, että kaipaan paljon omaa aikaa, samalla pystyn myös samaistumaan tähän sinun tunteeseesi. Ja kyllä itsekin koen yksinäisyyttä. Minäkin kaipaan sellaista kodin tunnetta kuin oli lapsuudessa. Voisin varmaan nyt taas asua äidin ja sisarusteni kanssa. (Kunhan olisi se mahdollisuus vetäytyä välillä omiin oloihinsa.)
Tämä olisi parasta..! 🤗 Saisi olla omissa oloissaan, mutta halutessaan pääsisi seurustelemaan muiden kanssa koska vain. ❤️
Olenkin joskus blogiin kirjoittanut, että haaveilen Dallasin Southforkin ranchin tyylisestä ratkaisusta, jossa koko perhe asuisi samalla tilalla. ☺️