Kirjoitin Instagramiin aamulla, että minulla on valtava ikävä koiria. Olen liukunut surutyössä taaksepäin, ja nyt on taas pahempi olo. Kaikki muistot koirista laukaisevat ikävän, joka särkee koko kehossa. En voi ajatella Tottia ja Viiviä ilman, että minua alkaa itkettää.
(Äsken oli hetki jonka aikana kuvasin värikkäitä kosmetiikkapurkkeja, ja sitten olin aikonut ryhtyä kuvaamaan videota muutamista uutuustuotteista. No, sitten tulin katsoneeksi uudestaan aamulla tekemäni koira-päivitykset. Nyt itken taas niin, että en voi jatkaa videoiden kuvausta.)
Joten käytän tämän ajan vaikka siihen, että kirjoitan ikävästä. Menetyksestä. Ja yksinäisyydestä.
Olen lapsesta saakka pelännyt sairaalloisesti läheisten menettämistä, menetettyäni isäni traumaattisella tavalla. Mikään ei ole minulle hirveämpää kuin se, että joudun luopumaan perheenjäsenestä tai läheisimmän piirin ihmisestä. Se nivoutuu turvallisuuden tunteeseen, jota perhe lapselle (ja tietysti aikuisellekin) tuo. Koska turvallisuuden tunteeni hyvin voimallisella tavalla särkyi lapsuudessa, pyrin alitajuisesti koko ajan saamaan tunteen takaisin ja pitämään siitä kiinni kaikin keinoin.
En ole aikuistuttuani koskaan ollut se tyyppi, joka viettää kaiken aikansa kumppanin kanssa tai tapaa äitiä ja siskoja - tai edes kavereita - joka viikko. Kaikkein tärkeintä on tietoisuus siitä, että perhe on olemassa ja heidän luokseen voi aina mennä. He ovat aina olemassa, kun tarvitsen heitä tai he tarvitsevat minua. Yhteys ja luottamus läheisten tukeen pitää yllä turvaa.
Totti ja Viivi olivat osa perhettäni. Vaikka koirat eivät alkujaan edes olleet minun vaan sisareni, ne ovat olleet osa mun perhettä. Ne viettivät alusta saakka paljon aikaa luonani hoitokoirina ja olivat tuttu ja rakas osa arkeani. Viimeisinä vuosinaan ne asuivat mun luona, sisareni elämäntilanteen muututtua.
Moni lemmikin omistaja voi samaistua tunteeseen, että lemmikki on paljon enemmän kuin "lemmikki". Niistä tulee ihmiselle ystäviä ja hyvin läheisiä. On ihmisiä, joille heidän lemmikkinsä on ainoa ystävä.
Olen viime vuosina oivaltanut itsessäni asian, joka tuli minulle täytenä yllätyksenä. Koska olen tenavasta saakka ollut hypersosiaalinen ja mulla on aina ollut paljon kavereita ja minun on helppo tutustua ihmisiin, oivallus oli hämmentävä. Mä olen itse asiassa aika yksinäinen.
Tajusin tämän, kun avoliittoni päättyi.
Tunsin oloni aivan murskaavan yksinäiseksi, eikä se tunne ole oikeastaan koskaan täysin hälventynyt sen jälkeen.
Nyt tunnistan samaa, kun olen joutunut eroamaan koirista.
Mun suru ja ikävä ei ole vain haikeutta menetyksestä, vaan kumpuaa myös syvällä olevasta yksinäisyyden tunteesta. Koirat olivat mun ystäviä ja mun kämppäkavereita, ne jakoivat mun kanssa elämää 15 vuoden ajan ja sain niistä iloa ja energiaa. Minä pidin niistä huolta ja ne huolehtivat yhtä lailla minusta. Nyt mulla on koirien verran energiaa vähemmän. Totin ja Viivin verran ystäviä lähelläni vähemmän. Viisitoista vuotta on pitkä aika. Se on yli kolmasosa mun elämästä.
Olen miettinyt yksinäisyyden tuntemuksiani paljon viime vuosina. Miten jännä onkaan, että kaikki sosiaaliset suhteet eivät riitä poistamaan yksinäisyyttä. Vaikka kuinka olisi ystäviä ja kavereita, voi silti olla yksin. Kaikki ihmissuhteet eivät osallistu siihen turvan rakentamiseen, jota ihan lähimmät ihmissuhteet tekevät. Ja lähimmät eläinsuhteet.
Olen menettänyt viimeisen neljän vuoden aikana varmaankin tähän astisen aikuiselämäni tärkeimpiin kuuluvat ihmis- ja eläinsuhteet. Tietyllä tasolla käyn nyt uudestaan läpi sitä perusturvallisuuden hajoamista, kuin 6-vuotiaana tyttönä.
Jonkun mielestä voi kuulostaa pateettiselta, että lemmikkikoirien menetys voi laukaista tämän tason ikävää ja tuntemuksia. En itsekään vertaa eläintä ihmisen menetykseen, mutta nyt kuitenkin käyn läpi tunnetta, jolle en osaa antaa parempaa määritelmää kuin suuri yksinäisyys. Jonkinlainen irtoaminen. Perhesuhteet ja läheiset ihmissuhteet toimivat elämässä ankkureina, ja ilman ankkureita olo on aina jollain tapaa ajelehtiva.
Koirat kiinnittivät minua aikaan ja tilaan. Ne olivat kiintopiste, yksi tärkeimpiä sellaisia.
Minulla on niin kovin ikävä koiria. Kovin ikävä.
Elämässä on se hyvä puoli, että aina voi kuitenkin kiinnittyä uudestaan. Turvallisuuden tunne on mahdollista löytää ja palauttaa. Minulla on aineksia siihen, ja yhden uuden ankkurin olen lähelleni jo saanut, ja se on oma koti.
Ehkä jonain päivänä yksinäisyyden tunnekin hellittää.
(Jos joku kysyy, eikö nykyinen parisuhteesi poista yksinäisyyttä, vastaus siihen on, että toivottavasti jonain päivänä. Vielä se ei ole perhesuhteeseen verrattavissa oleva suhde.)
24 comments on “Ikävästä ja yksinäisyydestä”
Herkillä ihmisillä yksinäisyyden ja tavallaan sitä kautta ulkopuolisuuden tunne on hyvin yleinen. Siihen ei yleensä vaikuta millään tavalla ystävien ja tuttujen (samanhenkisten tai ei) määrä rai läheisyys, eikä välttämättä myöskään perheen läheisyys, koska yksinäisyyden tunne ei tule ulkopuolelta vaan sisältä.
<3
Kiitos Elli. ❤️ Saan kiinni siitä, mitä tarkoitat. ❤️
Moi Sanni!
Jaan niin totaalisesti mietteesi ja tunteesi.
Asia on todellakin kuten kuvailet.
Myös minulle ovat eläimet aina olleet oleellinen osa kaikkein läheisimpiä.
Mikään ei täytä sydäntä kuten rakkaat arkionnen jakajat, olivat he sitten mitä lajia tahansa.
Koira ei ole turhaan vuosituhansia kulkenut rinta rinnan ihmisen kanssa,
siinä suhteessa vaan on jotain ainutlaatuista ja upeaa.
Kommunikointi, tunnistettavat tunnetilat, yhdessäolemisen tapa.
Enkä todellakaan tarkoita vähätellä muita eläinlajeja, yhteyden kyllä saa ihan kaikkiin jos itse todella on sydän avoinna ja antautuu kohtaamaan.
Myös minä ikävöin valtavasti ja kivuliaasti koiraani vuosi sitten erottuamme kolmentoista vuoden matkan jälkeen.
Joka päivä kuulen tuttujen tassujen äänen ja valmistaudun nostamaan käteni silittääkseni tuttua päätä, katsomaan rakasta, hyväksyvää, sydänystävän katsetta.
Ja kiitollisena katselen laumamme jäljelläolevia jäseniä ja vakuutan heille, kahdelle kissalle, että tästä selvitään, yhdessä.
Rakkaus satuttaa, luopuminen on tuskaa mutta kiitän sydämestäni että olitte rinnallani, ystävänäni, jokaikinen sielu.
Olen onnekas ❤️
Voimia ❤️
Voi Tulikettu ❤️
Kiitos. ❤️
Rakkaus eläinystävään... ja eläinten rakkaus meitä kohtaan. Se pyyteettömyys. Koiraystävä on aina siinä, valmiina tukemaan ja osoittamaan kiintymystä. Ei taka-ajatuksia, ei vastapalveluksiin perustuvaa motivaatiota. Vain uskollisuus ja pyyteetön kiintymys.
Se on nyt poissa ja se sattuu. Sattuu fyysisesti.
Jaksamista menetyksistä toipumiseen ja toivoa, että parempia ja vähemmän yksinäisiä aikoja on tulossa ❤
Kiitos Venla. ❤️
Jaksamista surutyöhön! Se on raastavaa ja ottaa aikansa, että hyviäkään hetkiä voi muistella lämmöllä, ilman kurkkua kuristavaa surua menetyksestä.
Mulla on aina ollut koiria, mutta kolme vuotta sitten jouduin yllättäen luopumaan koirasta, joka oli siinä vaiheessa elämääni sellainen peruskallio, jopa tärkein yksittäinen osa silloista elämääni. En olisi osannut siihen hetkeen kuvitella isompaa menetystä elämässäni, vaikka olenkin läheinen perheeni kanssa ja elämässäni on hyviä ystäviäkin. Kukaan ihminen ei ollut niin kiinteä ja pelkästään postiviinen osa arkeani. Koirani kuoleman jälkeen meni puoli vuotta, että itkin menetystäni päivittäin, jopa vähän holtittomastikin. Sitten surun terävin reuna alkoi hieman pehmentyä ja pikkuhiljaa aloin jo voida selata kuvia, muistella. Nyt kolmen vuoden jälkeen ikävöin toki edelleen, mutta olen saanut elämääni muunlaisia ankkureita. Muitakin koiria minulla on edelleen, en ehkä kuitenkaan enää halua tai uskalla luoda sellaista suhdetta koiraan. Tämä yksi koira oli erityinen, oli mukana elämässäni tuulisen vuosikymmenen ajan, kun tärkeät ihmiset elämässäni vaihtuivat.
Läheisten ihmisten menettämistä voi pelätä, mutta lemmikkien menettäminen on useimmille väistämätöntä, hinta siitä pyyteettömästä rakkaudesta. Ja vaikka tietää, että joskus joutuu luopumaan, niin ei se siinä menetyksen hetkellä vähennä surua. Ei-eläinihmisille sitä surua voi joutua joskus selittelemään, mutta sitten on myös niitä, meitä, jotka tuntevat sun tuskan. Mutta se helpottaa lopulta ❤️
❤️❤️❤️
Voi ystävää..!
Voimia. Itse olin täysin musertunut, kun 15 vuotias kissani siirtyi ajasta ikuisuuteen. Hänen kuolemansa oli minulle pahempi, kuin useamman ihmisen.
Itse olen kokenut pahimmat yksinäisyyden tunteeni ollessa pitkässä parisuhteessa. Suhteemme ei voinut hyvin ja tuntui kuin jakaisin elämääni henkilön kanssa, joka ei ymmärrä tai välitä minusta aidosti. Tämän suhteen päätyttyä, elämässäni alkoi uusi kevät ja sillä tiellä ollaan vielä 9 vuotta myöhemmin. Toivottavasti ajat ja olot muuttuvat sinullekin paremmaksi.<3
Eläinystävien merkitystä ei oikein voi edes pukea sanoiksi. Uskon, että monelle ne voivat olla omalla tavallaan vielä merkityksellisempiä kuin ihmissuhteet, koska eläimen ja ihmisen väliltä puuttuvat ne vaikuttimet, jotka väkisin ovat mukana ihmisten välisissä suhteissa. Se tekee eläimen ja ihmisen välisestä ystävyydestä jollain tapaa "puhtaampaa". No, tämä on ainakin mun ajatus. Eläimen osoittamaan kiintymykseen voi luottaa, ihmisen ei. (Tämä on mun kokemus. 😔)
Hienoa kuulla, että sinulla on nyt pitkään jatkunut uusi kevät..! ❤️
Olen lukenut jostakin, että esimerkiksi lemmikin menettäminen laukaisee surun myös aiemmista menetyksistä ja niitä saattaa joutua käsittelemään uuden menetyksen myötä uudelleen. Menetin kesän aikana 2 koiraani syövälle ja tunnistan myöskin tuon aaltoilevuuden surun tunteiden kanssa. Tunnistan myös samoja yksinäisyyden ja turvallisuuden tunteen menetyksen tunteita. Miten jostakin karvakaverista voikin tulla niin rakas ja läheinen, että sen poismenoa suree näin kovasti💔
Olen myös miettinyt kauhulla sitä, että jos elämä on kerran luopumista, niin tästä matkasta maan päällä tullee itselleni raskas juuri sen vuoksi, etten ole hyvä luopumaan tai sanomaan hyvästejä.
Kaikesta kamaluudesta huolimatta jo se, että muilla on samoja kokemuksia ja tuntemuksia, tuo jonkinlaista lohtua. En ole ainoa, joka ikävöi ja kaipaa lemmikkiään.
Lämmin halaus täältä💕
Kiitos K! 💗
Ja osanottoni koiriesi johdosta. 🥺
Mulla on samoja ajatuksia, ja välillä kirpaisee kovaa kun tajuaa, että mitä pidemmälle elämä etenee, sitä enemmän alkaa tulla menetyksiä kun läheiset ympärillä vain vanhenevat. Se on elämän laki.
Mä en tällä hetkellä tiedä pystyisinkö enää ottamaan lemmikkiä, koska ero on vain jotain niin viiltävää. 💔
Lemmikit ovat paljon enemmän kuin pelkkiä lemmikkejä, ne ovat perheenjäseniä ja monet rutiinit kytkeytyvät niihin. Kovasti tsemppiä ❤️ Ja tuohon yksinäisyyden tunteeseen. Välillä itsekin koen yksinäisyyttä ja varmasti todella moni sosiaalinen luonteeltaan. Kun muutimme puolisoni kanssa toiselle paikkakunnalle tutusta ja turvallisesta, tuntui, ettei ole ketään enää lähipiirissä. Toisaalta yksinäisyys saattoi myös kummuta tylsyyden tunteesta ja silloin helposti mieli lähti kierroksille ja lopulta koki olevansa täysin yksin. Onneksi täältäkin on nyt löytynyt verkostoa ja ystäviä. Se, että voi soittaa toiselle ja pyytää extempore kävelylle tuntuu siltä, että läheisiä ihmisiä oikeasti on. Mutta silti yksinäisyys on välillä vahvasti läsnä, vaikka puolison kanssa asuukin saman katon alla. Voimia sulle ❤️
Kiitos Kaisa ❤️ Yksinäisyyden kokemus on kumma juttu. Ja syvimmillään kytkeytyy nimenomaan turvan tunteeseen, näin mä sen (omalla kohdalla) olen tulkinnut. Silloin kun mulla on turvallinen tunne elämässä ja luottamus siihen, että mua "kannatellaan", ei koskaan ole yksinäinen olo. Vaikka olisi 1000 kilometrin päässä läheisistä jossain puoliautiolla saarella ilman, että on jutellut kenellekään moneen päivään.
Mä haluan ja tarvitsenkin viettää paljon aikaa "yksin". Mutta en halua olla yksinäinen.
Samaistun. Olen miettinyt, kestäisinkö enää tiivistä seurustelua, koska en kestäisi eroa. Se putoaminen takaisin yksinäisyyteen ja irrallisuuteen on hirveä, siis hirveämpi kuin yksinäisyys sinänsä.
Oma koti olisi ihana <3
❤️
(Ehkä edessä sinullakin jonain päivänä..!)
Halaus Sanni ❤️ Ymmärrän hyvin tunteesi, kun itselläkin on kaksi rakasta koira-ystävää.
Kiitos Ulla. ❤️
<3<3<3
❤️
Tiedän kyllä tunteen. 6-vuotta sitten kun koirani kuoli niin se oli niin kamala suru että sain rytmihäiriöitä ja jouduin sairaalassa käymään. Vannotin ettei ikinä enää koiraa niin nytten niitä on kaksi.
Suruun ei auta muu kuin aika.
Niin monet yöt tullut valvottua ja pelättyä jos jollekkin sattuu jotain tai menettää jonkun. En tiedä mistä tämä tunne tulee.
Hyvä postaus ja Voimia sinne<3
Voi Nipsu. ❤️ Eläimet ovat kyllä niin tärkeitä, kyllä eläinystävän menetys monelle voi olla yhtä kova paikka kuin ihmisystävän.
Ihanaa, että rohkenit kuitenkin jälleen ottaa uusia eläinystäviä elämääsi. Ehkä minäkin jonain päivänä.
Kyyneleet valuivat pitkin poskia kun luin tämän kirjoituksen. Pystyn samaistumaan kirjoitukseesi. Jouduin luopumaan ensimmäisestä koirastani pari vuotta sitten. Alkuun heräsin yöllä siihen, etten saanut henkeä. Pikkuhiljaa olo alkoi helpottamaan. Meille tuli uusi koira, joka on hyvin erilainen persoona. Ensimmäisen koira muisto on mielessäni jotenkin ”sumea”. Aivan kuin en olisi vielä valmis surutyöstä. Ensimmäinen koirani oli minulla kun itse olin 25-40 v. Siihen aikaan mahtuu paljon elämän muutoksia. Alla oleva Hanna Lindin runo lohdutti minua koirani pois mentyä.
Ei ole mitään viimeistä
ei katsetta tai silitystä
on vain tämä yhdessä kävelty polku
jonka varrella kasvavat
muistoihin puhkeavat puut;
niiden silmuja silitä silloin
kun ikävä kasvaa kyyneliksi
ja niiden lehtiä katso
niissä asuu sama uskollisuus
vaikka ne lentoon lähtevät
eikä ole eri suuntia
on vain päättymätön yhteinen matka
ja risteysten tilalla tuhat kiitosta
jokaiselle vierekkäin otetulle askeleelle
-Hanna Lind-
Voi Myy 🙏🏻😭
Miten kaunis runo. Kiitos tästä. ❤️
Eläinystävät. Kuinka paljon rakkautta heihin mahtuu. Sydäntä puristaa, kun ajattelen kaikkia ihmisiä ja heidän merkityksellisiä eläinystäviään.