Kärsin itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä eli ADT:sta.
Millaista on elää, kun mieli ei pysy paikoillaan?
Miltä tuntuu kroonistunut tarkkaavaisuushäiriö?
Se on tällaista.
Lähimuistini on huono. Kirjoitan kaikki ajankohtaiset asiat ylös saman tien joko muistivihkoon, puhelimeen tai tietokoneen työmemoon, muuten todennäköisesti unohdan ne muutaman päivän sisällä.
Jos juttelen ystävän kanssa ja hän kertoo esimerkiksi uudesta työpaikastaan, ihmissuhteestaan tai tulevasta matkastaan, kirjoitan uutiseen liittyvät avainsanat heti puhelimeeni. Olen oppinut tekemään näin välttääkseni sen, että en seuraavalla kerralla muistakaan ystäväni työpaikkaa tai kumppanin nimeä. Kerron nykyään avoimesti muistiongelmistani, jotta kukaan ei ihmettele, miksi alan tehdä muistiinpanoja kesken tapaamisen.
On myös hyvin tavallista, että unohdan kesken tekemisen, mitä olin tekemässä. Mitä tavaraa lähdin hakemaan, mihin olinkaan menossa, kun äsken nousin tuolilta. Seison eteisessä ja saatan hetkellisesti unohtaa, että olin matkalla pyykkitupaan tai viemään roskia.
Luetun tekstin sisäistäminen on minulle yksi vaikeimpia asioita. Lukemiseen keskittyminen vaatii ympäristöltä täydellisen rauhan ja hiljaisuuden vailla mitään ärsykkeitä. Jos läsnä on pienikin häiriötekijä, olkoon vaikka radio tai viereisestä huoneesta kantautuva vaimea puheensorina, minun on äärimmäisen vaikea omaksua lukemaani tekstiä, puhumattakaan, että kykenisin vastaamaan tai ottamaan kantaa tekstissä esitettyihin asioihin.
Tämä haaste tuntuu minusta konkreettisesti kuin päävammalta, ja sitä on hyvin vaikea selittää muille. Miksi en vaikka vastaa sähköpostiin kahteen päivään? Koska ei ole löytynyt riittävän häiriötöntä hetkeä käsitellä viestin sisältämää informaatiota. Tämän vuoksi en myöskään usein pysty vastaamaan blogini kommentteihin saman päivän aikana.
Arkeni on sitä, että taistelen jatkuvasti erilaisten ärsykkeiden huomionkaappausyrityksiä vastaan ja siedän huolen ja levottomuuden tunteita.
Minulla on hyvin harvoin rauhallinen olo. Lepattava ja ”en ole tehnyt tarpeeksi” -tunne on kuin perusasetus, josta pääsen eroon vain, kun vien itseni arjen ulkopuolelle. Kuten Kreikkaan tai mökille, jonnekin luonnon lähelle. Kun olen kotona tai muussa perusarjen suoritusympäristössä, mieli ikään kuin telakoituu levottomuuden ja tietynlaisen sumuisuuden asemalle.
Istun pöydän ääressä ja kirjoitan, kuten vaikka nyt. Ihan koko ajan mieleen putkahtaa muita asioita, ja mieleni karkaa miettimään niitä. Ensi viikon tuotekuvaus, mitä rekvisiittaa pitää hankkia. Jogurtti, hmm, tekee mieli jogurttia, pitäisikö syödä jogurttia. Lamppu, olisi kiva ostaa uusi, milloinkahan ehtisin Ikeaan katsomaan lamppuja.
Hyvin tyypillistä on myös se, ettei mieleni osaa järjestää päivän tehtäviä järjestykseen, vaan on yhtä tehtävää suorittaessa jo huolissaan siitä, että tuleehan seuraavakin varmasti tehtyä - vaikka tehtäville olisi runsaasti aikaa vailla pienintäkään todellista uhkaa sille, ettei aika riitä.
Tämä huoli saa minut yrittämään tehdä monta asiaa samanaikaisesti, että varmasti ehdin tehdä kaiken. Tosiasiassa tällainen menettely vain hidastaa tekemistä entisestään ja laskee tehoa.
Kirjoitin keskittymisvaikeuksista blogiini ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten.
Kirjoitin:
”Viime vuosina olen huomannut itsessäni varsin epämieluisia asioita. En pysty enää lukemaan kunnolla, en jaksa kirjoittaa kirjeystävilleni, en pysty keskittymään mieheni kertomaan juttuun päivän kuulumisista. Muistini on huonontunut hälyttävästi. Joudun kirjoittamaan ylös käytännössä kaikki asiat, jotka haluan saada hoidetuksi. Minun on vaikea priorisoida asioita. Päässäni laukkaa rataa 359 eri asiaa, jotka kaikki tuntuvat vaativan huomiota välittömästi, ja koska fokuksen jakaminen niin moneen kohteeseen on mahdotonta, saatan unohtaa ne kaikki ja tajuta päivän päätteeksi että en ole saanut mitään aikaiseksi. Tämän tajuaminen saa minut ahdistumaan entisestään.”
Kuvaus on kuin suoraan nykyhetkestä, mutta sillä positiivisella erolla, että nyt en enää ole yhtä ahdistunut asiasta. Kymmenessä vuodessa on ollut aikaa oppia kunnolla ymmärtämään, mistä aivosumussa on kysymys. Kuten myös oivaltaa se, ettei tilasta enää ole paluuta täysin entisenlaiseen kognitiiviseen tasoon.
Miksi ei?
Se johtuu erityisesti siitä, että maailma on nyt erilainen kuin silloin kuin synnyin. Ne tekijät, jotka monilta osin ovat johtaneet krooniseen aivosumuun ja mielen poukkoiluun, määrittävät nykyaikaa. Ne ovat nykyaika.
ADT eli attention deficit trait on itseaiheutettu tarkkaavaisuushäiriö. Se voi ulospäin näyttäytyä jokseenkin saman tyyppisenä kuin ADHD, mutta ero on se, että ADHD on synnynnäinen neurologinen häiriö, kun taas ADT on aiheutettu itse omalla toiminnalla ja arjen valinnoilla.
Kirjoittaessani blogiin keskittymis- ja muistihäiriöistäni saan usein ehdotuksia siitä, että minulla olisi ADHD. Kohdallani ADT on kuitenkin todennäköinen. ADHD todetaan yleensä jo lapsuusiässä ja minulla oireilu on alkanut kolmikymppisenä. Vaikka vilkas lapsi olinkin, keskittymisvaikeuksia minulla ei ollut vaan ehkä jopa päinvastoin. Uppouduin vaivatta pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin ja oppiminen sekä asioiden mieleen painaminen oli minulle helppoa. Toki ADHD voidaan myös diagnosoida aikuisiässä, mutta ADHD:n merkit ovat yleensä olleet silloinkin näkyvissä jo lapsena.
Olen käynyt neurologisissa tutkimuksissa eikä näissäkään ole ilmennyt viitteitä ADHD:sta.
Elämäntapavalintojani katsellessa minulle on aivan selvää, mistä oireet johtuvat. ADT:lle altistavia tekijöitä ovat liika tekeminen sekä arki, jossa on jatkuvasti keskeytyksiä, liikaa hälinää ja multi-taskingia. Minun elämäni muuttui tällaiseksi sen myötä, kun internet astui elämääni ja viimeistään silloin, kun aloin tehdä töitä kotona.
Internet on muuttanut kaiken elämässäni, niin hyvässä kuin pahassa. Olen omistanut aiheelle moninaisia blogipostauksia, joten en lähde tässä jutussa erittelemään minun ja internetin historiaa (siitä voi haluessaan lukea vaikka täältä), mutta ydinvaikutuksen voi tiivistää tähän: internet on multitekemisen ylin mahdollistaja.
Kaltaiselleni informaatio- ja sosiaalisen kanssakäynnin ”junkielle” internet mahdollistaa loputtoman huvipuiston jossa temmeltää ja tulla palkituksi.
Oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen aarteet ovat aina olleet minulle tärkeä ja motivoiva sisältö elämässä. Erona aikaisempaan internet vain teki mahdolliseksi sen, että kaikki nämä palkitsevat asiat, joita ennen olin tehnyt yksi kerrallaan, ilmestyivät eteen 24/7 "auki" olevalla tarjottimella. Yhdellä välilehdellä kaverit, toisella lempibändin uutiset, kolmannella halvimmat lentohinnat, neljännellä antiikin Kiinan mysteerit, viidennellä hiustenhoitoaineen incianalyysi… jne jne.
Hidas ja loogisesti tehtävä kerrallaan etenevä tekeminen korvautui ruudulla, jossa kaikkea voi tehdä, tai ainakin yrittää tehdä, päällekkäin. Ja mielellään nopeasti, koska siihen oli nyt mahdollisuus. Niin myös tein. Tämä oli minun sairastumiseni resepti.
ADT:n oireita voi hoitaa ja poukkoileva mieli on mahdollista rauhoittaa elämäntapamuutoksilla.
Minun kohdallani realiteetti on kuitenkin se, että en tule olennaisesti muuttamaan elämääni. Tämä voi kuulostaa erikoiselta sitä vasten, mitä juuri olen kertonut arjestani. Oireideni suurin taustatekijä on kuitenkin samalla myös elämäni parhaimpia asioita. Kolikolla on aina kaksi puolta, ja tämän kolikon toisen puolen ollessa tummentunut, toinen on mitä kiiltävin.
Paradoksaalisesti, minut tietyllä tapaa rampauttanut ympäristö on samalla ympäristö, joka mahdollistaa itseni toteuttamisen ja saa vahvuuteni kukoistamaan.
Olen matkani varrella punninnut moninaisia kertoja, mistä olisin valmis luopumaan saadakseni keskittymiskykyni takaisin. Tiedän, että totaalinen rauhoittuminen ja entiseen fokukseen palaaminen vaatisi internetin päivittäisestä käytöstä luopumista. Sekä hakeutumista aivan toisen alan töihin ja harrastuksiin; metsänhoitajaksi, postimerkkeilijäksi, tehtaan pakkauslinjalle tai neulojaksi.
(Tai ehkä aikakoneen 90-luvulle ja sen kieltämisen, että internet koskaan tapahtui.)
En kuitenkaan ole valmis tekemään niin.
Minussa hehkuvat yhä vahvoina rakkaus ja jano tietoon sekä viehätys ja tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen. Nimenomaan ammatillisesti. Kun saan tehdä tietotyötä ja kohdata muita ihmisiä, olen onnellinen. Huomaan, että pidän myös vaikuttamisesta. Ja nyt en todellakaan tarkoita kaupallista vaikuttamista, joka on tullut omassa ammatissani ns. kylkiäisenä (ja toki ihan positiivisenakin sellaisena). Tarkoitan vaikutusta tunnetasolla.
On huikeaa, että voin tekemiselläni herättää tunteita ja ajatuksia toisissa ihmisissä. Oivalluksia. Iloa, viihdettä, lämpöä. Jopa toimintaa. Kimmokkeen toteuttaa vaikka pitkäaikainen haave matkustaa yksin Kreikan saarille. Sitä en välttämättä saisi aikaan metsänhoitajana tai Yves Rocherin tilausten pakkaajana (niin kivaa kuin sekin olisi..!)
Se onni kompensoi hetkiä, kun päässä lyö tyhjää ja mieli on jälleen eksynyt päivän mökkipolulta huomisen maantielle ja seison keittiössä, enkä muista pitikö nyt syödä jogurttia, viedä koirat ulos vai kirjoittaa mainosteksti loppuun.
Avain on tilanteen hyväksyminen ja se, että arvostaa itseään myös muuttuneena ja luopuu sen surkuttelusta, miksi kävi näin.
Osaan yhä kaikkea sitä mitä ennenkin ja olen hyvä monessa asiassa – se vain vie nyt enemmän aikaa kuin ennen kuin maailma muuttui.
P.S. Suosittelen kaikille työn tai elämäntapavalintojensa seurauksena stressaantuneille ja aivojensa tilasta huolestuneille aivotutkija Minna Huotilaisen kirjaa Tunne Aivosi. ❤️ Se antaa paljon ymmärrystä kuten myös huojennusta tiedon ja työkalujen muodossa.
25 comments on “Kun mieli ei pysy paikallaan”
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! Luulen, ettet ole asian kanssa yksin. Huomaan itsekin, etten ole entiselläni enää sosiaalisen median myötä. Nykyään esim. kirjojen lukeminen on elämässäni valitettavan vähäistä. Luen kyllä usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa, mutta en enää muuten, vaan päädyn sen sijaan tuijottamaan joko isoa tai pienempää näyttöä...
Vaikka teen itsekin päätetyötä (ja nyt korona-aikaan myös kotona), toisin kuin sinä, itse yritän ottaa säännöllisesti (n. 1-3 kk/v) taukoa somesta sekä harjoitella mielen rauhoittamista. Olen saanut tässä suurimman avun hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta eli mindfulnessista. Lopulta mielemme sisältö on kuitenkin se, joka määrittää elämänlaatuamme kaikkein eniten. Aivoissa villinä mekastavan apinalauman armoilla ei tarvitse olla, vaan ajatuksiltaan voi aidosti oppia saamaan myös rauhan. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen esim. sellaista appia kuin Waking Up.
En valitettavasti myöskään usko, että olen tämän kanssa yksin. Nykyelämän kiireen, ylitehostuksen sekä multitaskingin vaikutuksista muisti- ja keskittymishäiriöihin kirjoitetaan pajon. 😕 Internet on tietysti tässä keskeisessä roolissa. Aivot eivät yksinkertaisesti pysty siihen silpputekemiseen, jota nykyelämä niin monelle on jatkuvine keskeytyksineen ja loputtomine viesteineen joihin reagoida. Ihmettelen hiljaa, mitä aivoillemme tulee tulevaisuudessa tapahtumaan, koska eihän tästä enää ole paluuta vanhaan aikaan. Pikku hiljaa aivot sopeutuvat, mutta siihen tulee menemään vielä satoja vuosia. Informaatioteknologia on kehittynyt nykypisteeseen muutamassa kymmenessä vuodessa, niin nopeasti eivät aivot muokkaudu. Tästäkin on kirjoitettu paljon. Teknologia kehittyy nopeammin kuin aivomme. Ennenkuin pääkoppamme kehittyy toimimaan optimaalisesti jatkuvien ärsykkeiden ympäristössä, siinä välissä miljoonat ihmiset uupuvat ja sairastuvat. :(
Mindfulness on minulle tuttu apukeino, olen kokeillut kaikkea mindfulnessista joogaan, hengitysharjoituksiin ja ayurvedaan. Mindfulness on läsnä arjessani joka päivä, mutta valitettavasti sen apu on kohdallani hyvin rajallinen. Se auttaa säilyttämään positiivisen ja lempeän asenteen ja maadoittaa, mutta ei poista konkreettisia häiriöitä kuten muistiongelmia ja huolen tunteita.
Tunnistan myös itseni tekstissäsi. Tällaisesta kirjainyhdistelmästä en ole kuullutkaan! Ihania kuvia!!!
❤️
Hei Sanni! Kiitos kirjoituksestasi. Haluaisin kuitenkin korjata tekstissäsi pari kohtaa ADHD:sta, jonka kanssa olen viime aikoina tullut tutuksi, koska 17 v tyttäreni on saanut kyseisen diagnoosin äskettäin. ADHD tosiaan yleensä diagnosoidaan jo lapsuudessa, kuten kirjoitat, mutta vain, JOS LAPSI ON POIKA. Tyttöjen ADHD- tai ADD-oireet eroavat huomattavasti poikien oireista, ja koska edes lääkärit eivät aina ymmärrä, että tyttöjen ja poikien välillä on eroja, tyttöjen oireet jäävät huomiotta tai ne diagnosoidaan väärin masennuksena.
Tyttöjen oireet alkavat näkyä ja ”haitata” usein vasta teini-iässä tai parikymppisenä - eikä ole ollenkaan tavatonta, että potilas olisi diagnoosin saadessaan yli nelikymppinenkin - ja niihin liittyy vahvasti kuvailemaasi aivosumua, joka tuutista tulvivan informaation suodattamisen vaikeuksia, keskittymisongelmia etenkin meluisissa ympäristöissä ja lopulta burnout / masennusoireita, kun kiltti ja ylisuorittava tyttö ei kykene saavuttamaan omia ja muiden asettamia tavoitteita.
Kuten sinullakin, tyttö on saattanut lapsuudessaan pystyä keskittymään mielekkäisiin asioihin jopa tuntikausiksi - ja siksi kukaan ei myöhemminkään yhdistä tytön problematiikkiaa juuri ADHD:hen. Tytöillä myös ADD on se yleisempi diagnoosi, eli heiltä tuo kohellus ja seinille poukkoilu usein puuttuu, mikä on pojille niin tyypillistä ja mikä näkyvyytensä takia saa kouluterveydenhuollon lähettämään pojan tutkimuksiin jo ala-asteiässä. Väitteet siitä, että ADHD/ADD on yleismpi pojilla perustuvat todellakin vain siihen, että monet tytöt jäävät ilman diagnoosia, koska heidän oireilunsa on niin poikkeavaa (eli mies ja miehen oireet ovat tässäkin siis normi, ja tyttöjen / naisten oireet poikkeavat normista 🙄 )
Kiitos kun avasit tätä puolta ADHD-diagnoosissa. Muistankin nyt kuulleeni jossain aiemmassa keskustelussa, että tyttöjen ADHD on vaikeampi diagnosoida lapsena.
Kaikkea hyvää teidän perheeseen ja voimia tyttärellesi oman aivosumun kanssa..! 🙏🏻 Ja taitoa karsia kaikkea tätä informaatiotulvaa, sitä me kaikki tarvitsemme.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Minulla on juuri tämä sama. Työurani meni takapakkia tämän takia, samaan aikaan oli huolehdittava perheestä, työtehtävistä, lasten ongelmista, kodista ja tämä yhdistettynä pitkään työmatkaan koin lähes burn outin. Oli pakko antaa jostakin periksi ja se oli ura. Lasten ongelmat jatkuvat edelleen, joten ura ei ole edelleenkään ykkösenä, kunhan on jotain töitä. Tsemppiä, yritetään pitää nenä vedenpinnan yläpuolella.
Voimia Tiina! ❤️
Onko sinulle tuttu kirja Anders Hansenin Skärmhjärnan? Hansenilla on muitakin hyviä kirjoja, suosittelen. Myös suomennettuna.
Kovin tutulta tuntuu tekstisi.. mietin, onkohan sinulla myös aistiyliherkkyyttä. Itselläni kai niin ja huomaan, että kuormitun nykyään herkästi varsinkin stressaantuneena mm. äänistä. Aika ristiriitainen olo välillä, kun osallistuu joka solulla, hamuaa elämyksiä ja on utelias, innostuu herkästi..ja sit yhtäkkiä onkin ihan poikki, keskittymiset oravan tasoa ja muisti pätkii. Ja tähän toki vaikuttaa myös opitut työtavat.
Olen opetellut pieniä taukoja. - Joo, ei ole helppoa kun työskentelytapa on aika intensiivinen ja perfektionistinen. Sitten rajojen laitto. Niin, itselle. Kyllä, ei ole helppoa sekään. Ne työajat, vaikka luovuus tursuaa ovista ja ikkunoista.. Vaikeinta on jarruttaa silloin kun sitä eniten tarvitsisi, näin se itsellä usein menee. Ja mullakaan ei ongelmia keskittymisen ja muistin kanssa mm. lapsena.
Entä, eikö terveys ole tärkeäää? Mietin kuinka pitkälle ja minkä kustannuksella olemme usein valmiita puristamaan, jatkamaan, suorittamaan.. ja Mitä sitten kun terveys menee, vaikka niin että toimintakyky senkkaa todella. Itsellä kroppa joutuu välillä huutamaan, että uskon ja jarruttelen. Eikä mikään ole niin mustavalkoista, pitää vaan sisäistää palautumisen tarve ja merkitys.
Tsemppiä ja iloa! Pidä huolta itsestäsi.
Ei ole tuttu. Googlasin ja kirja puhuu asiaa. Juuri näin se on, aivomme eivät ole ehtineet sopeutua siihen nopeaan tempoon joka yhteiskunnassa nyt vallitsee.
"För hur mycket du än gillar att kolla bildflödet på instagram, nyheterna i mobilen eller filmer på plattan, är din hjärna inte anpassad till det som dagens samhälle för med sig. Den är helt enkelt i osynk med vår tid."
On kyllä. Oivalsin joitain vuosia sitten, että olen erityisherkkä. (Enkä edelleenkään pidä tuosta termistä... mutta parempaakaan ei kai ole...) Se tekee aistiärsykkeiden hallinnasta entistä vaikeampaa. Aistiärsykkeet voivat myös saada minut niin intensiiviseen tilaan, erityisesti kauniit asiat, että huomioni irtoaa muusta tekemisestä jo sen takia. Jään jonkin kauniin näkymän/musiikin/valon pauloihin ja muu tekeminen keskeytyy.
Jep, juuri tämä... Usein mietteissä.
Tsemppiä sinullekin, Annu! ❤️
Kiitos kun toit aiheen esille!
Teema kosketti. Kertomastasi voi ymmärtää, miten paljon keskittymisvaikeudet vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Uskon että moni voi samaistua kokemaasi.
Itse voin samaistua kertomaasi monestakin syystä. Olen puu-elementin ihminen, eli minulla on lahjana/heikkoutena kiinnostus lukemattomiin asioihin. Rönsyilen. Taiteilijana työpalettini on hyvin hajanainen, työn alla on kymmenittäin maalauksia ja muuta, jatkuvasti pitää tsekata apurahakupäiviä ja näyttelyhakuja...
Usein se mikä on lahjamme, aiheuttaa meille myös eniten harmia.
Rönsyilemällä moni juttu jää kesken. Voimavarat hupenee. Ei ole enää läsnä.
Työn tulokset saattaa laskea, burnout voi pahimmillaan olla vastassa.
Tämä keskittymättömyys lienee erityisesti nykyihmisen ongelma. Lähimuistin toimimattomuus vaivaa työikäisiä, eikä mikään ihme. On liikaa muistettavaa, on liikaa kaikkea. Monta rautaa on tulessa, asiat jäävät hoitamatta, kukaan ei oikein osaa olla läsnä.
Uskon siihen, että jokainen aikakausi tuo ihmiselle kehittymisen tehtävät, jotka voimme ottaa vastaan. Mutta meidän täytyy herätä. Yksi tämän ajan haaste on; miten osaan ja jaksan karsia kaiken turhan pois, niin että teen vain oleellisen? Miten olla läsnä viriketulvassa?
Pomppiminen tehtävästä toiseen voi jäädä päälle, varsinkin jos on kiire.
Siinä ei oikeastaan auta muu kuin pois-oppiminen pomppimisesta ja keskittymistaidot. Joudun itselleni muistuttamaan jatkuvasti, että en saisi rönsyillä liikaa. Tiedän että rönsyilyllä ne kaikkein tärkeimmät asiat kärsii.
Tietoisuustaitojen omaksuminen auttaa. Joissakin maissa opetetaan jo pieniä lapsia mindfullnessiin ja meditaatioon. On pakko palata kehoon, rauhoittumiseen, hengittämiseen, ja oleelliseen.
Huolehtimiselle ei saa antaa liikaa valtaa. Kun keskittyy tärkeysjärjestyksessä oikeisiin asioihin, kokemus kerrallaan pahin huoli helpottaa.
Kuten jo kirjoitat, tiedät mistä kaikki johtuu.
Mulla olis yks ehdotus; jätä lillukanvarret tekemättä. Jätä ihan tahallasi vaikka siivoamatta, ja siedätä itseäsi keskeneräisyydelle. Tein näin nuornea, no se ei aitten auttanut kuin vähän aikaa sillä yrittäjänä kuitenkin päädyin burnouttiin.
Jos loppuunpalaminen on vakava-asteinen, stressinsietokyky ei palaa enää koskaan normaaliksi. Näin on käynyt minulle. "Aivot voi kärähtää"
Sori jos mulla on opettavainen sävy...tänään on tällainen päivä tietyistä syistä, tällä täti-ihmisellä :)
Kiitos kommentistasi ja puheenvuorosta, Sisko. Tärkeää asiaa. Rönsyileminen ja vaikeus keskittyä ovat varmasti hyvin monen nykyihmisen ongelma. Koska maailma on nyt sitä, mitä se on. Kyllä tämä tempo vaikuttaa ihan jokaiseen meistä, eikä hyvällä tavalla.
Tämä oli hyvä ohje. ❤️
Mulla on se ongelma, että en oikein tiedä, mitkä asiat ovat lillukanvarsia.... 😔 Usein lähes kaikki asiat tuntuvat yhtä tärkeiltä, tai ainakin niin tärkeiltä, että kaikki on saatava tehdyksi. Siivous... no, se kyllä jää muiden asioiden jalkoihin, mutta ei unohdu. Epämääräiset pinot muistuttavat ja nalkuttavat koko ajan olemassaolostaan... Siedätyshoito sen suhteen ei taida auttaa.
Tunnistan myös itsessäni noita piirteitä vahvasti. Sääli, että tämä maailmamme oikeastaan palkitsee jatkuvasta säntäilystä: multitaskaaminen ja uudet ärsykkeet antaa aivoille herkullisia dopamiinipiikkejä samalla kun kiireen voivottelu ja tehtävien haaliminen on ainakin joissain piireissä jäänyt vahvasti tavaksi.
Voin suositella Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan teosta Keskittymiskyvyn elvytysopas. Siinä on hyviä oivalluksia ADT:stä sekä vinkkejä oman keskittymiskyvyn parantamiseen. (Ja ennen kaikkea, tuo kirja on pieni ja lyhyt ja kappaleet kutakuinkin yhden aukeaman pituisia. Yhden aukeaman verran vielä jaksaa kutakuinkin pakottaa itsensä keskittymään ;).)
Tämä.
Hei, tästä olen joskus kuullut ja mun on pitänyt hankkia tämä. Kiitos, kun muistutit..!
Kiitos Sanni tästä kirjoituksesta. Kaiken keskellä näillä on suuri apu monelle, jotka kipuilevat vastaavien oireiden kanssa. Ja niin moni ei uskalla tai kehtaa puhua asiasta. Mitä avoimemmin näistä asioita puhutaan, sitä normaalimmaksi ne muuttuvat ja sitä kautta ihmisten elämä helpottuu edes osin. Kiitos <3
❤️
"Miksi en vaikka vastaa sähköpostiin kahteen päivään? Koska ei ole löytynyt riittävän häiriötöntä hetkeä käsitellä viestin sisältämää informaatiota. Tämän vuoksi en myöskään usein pysty vastaamaan blogini kommentteihin saman päivän aikana."
Mulla on tätä samaa (ja montaa muutakin tekstissä mainitsemaasi), mutta versiona jossa ajoittain toistuvat masennuskaudet vievät täysin kyvyn vastaanottaa informaatiota. Niinpä jos esimerkiksi tällaisena kautena näen, että ystävä on lähettänyt pikaviestimessä mulle jotain, "kurkistan" notifikaation esikatselusta mitä asia koskee, ja jollei nyt suorastaan ole hengenhätä, jätän notifikaatin lukematta kunnes jaksan avata viestin kokonaisuudessaan. Pahimmillaan saattaa mennä viikkojakin, että pyörteet hellittävät ja kykenen taas vastaanottamaan viestiä sekä toimimaan itse sosiaalisesti.
Koitan välttää aivojen ja mielen "poikkeamista" kirjoittamisen kutsumista rohkeaksi, sillä en halua luoda ajatusilmapiiriä, että jollei omista haasteistaan ole valmis puhumaan julkisesti, olisi jotenkin pelkuri (käytyäni itse tämän asian kanssa melkoisen painin aikanaan) - mutta kiitän sinua joka tapauksessa avoimista kirjoituksistasi tästä aiheesta, sekä erityisesti tästä postauksesta välittyvästä lempeydestä itseäsi kohtaan. Se jos mikä on hienoa luettavaa! <3
❤️❤️
Jollain lailla helpottaa kuulla, että muutkin kokevat samaa. Viittaan nyt vaikka tuohon vaikeuteen reagoida viesteihin ja vastaanottaa/käsitellä niiden sisältöä. En ole kuullut kenenkään koskaan puhuvan tällaisesta, ja koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että minulla on tämä vaikeus. Se tuntuu todella eniten vammalta kaikista haasteistani. Joskus voin lukea jonkun lyhyen tekstin vaikka viisi kertaa, ja yhäkään en saa sisäistettyä sen sisältöä. Silloin melkein itkettää. Aikana ennen internetiä (jaan elämäni pre- ja post -internet-aikaan) tällaista ei ikinä sattunut, jo ajatus olisi ollut absurdi. Miten niin en ymmärtäisi lukemaani...?
Kiitos kun jaoit sinun kokemuksesi Meu. Emme ole yksin.
Yritänpä huitaista tähän muutaman kommentin, koska en ehdi pitkää pohdintaa, vaikka annettavaa aiheeseen olisi pitemminkin. <-- tuossa eka tavoite. En aio lukea tätä tekstiäni moneen kertaan (vain kerran lopuksi) enkä aio viimeistellä ja hioa ns. loputtomiin, mutta kirjoitusvirheet korjaan sitä mukaa kun niitä huomaan. <-- toinen tavoite.
Asiaan:
Sirpaletyöllä, multitaskaamalla ja asiasta toiseen pomppimalla opetamme muovautuvat aivomme sellaisiksi, etteivät ne enää kykene keskittymään pitkään. Koska aivot tosiaan muovautuvat, ne eivät välttämättä ikinä muovaudu evoluutionkaan kautta sellaisiksi, että olisimme tehokkaita ja pärjääviä nykymenossa jne. koska kyse ei ole henkiinjäämisestä vaan vain suoriutumisen laatueroista.
Evoluutio ja hengissä pysymisen pyrkimys on tehnyt meistä sellaisia, että jokainen tieto tai "tieto" ympäriltämme olisi hyvä havaita ja siihen olisi hyvä reagoida (jottei joudu suden raatelemaksi). Siksi pim, tadaa tai muu notifikaatio keskeyttää ja vaatii huomiota. Itse juuri yritän oppia, että hoidan meneillään olevan asian sopivaan keskeytyskohtaan, johon pystyn palaamaan unohtamatta mitä olin tekemässä, ja vasta sitten reagoin ärsykkeeseen. Mielen heräävät ärsykkeet ovat oma juttunsa – niitä yritän kirjata muistilapulle, kunnes on sopiva ajankohta miettiä tai hoitaa sellainen asia.
Yksi asia, jonka kirjoitin tänään muistiin: Mitä enemmän multitasking-tehtävät muistuttavat toisiaan, siitä kuormittavampaa on samanaikainen tekeminen. Samaan aikaan voi ajaa autoa ja kuunnella radiota, mutta esim. kahden ajatustyötä vaativan asian tekeminen ei onnistu vaan toinen tai molemmat kärsivät… esim. kirjan lukeminen ja ongelman pohtiminen yhtä aikaa.
Ja lopuksi: Tämä sun postaus on tärkeä. Myös täällä kommenteissa on paljon tärkeitä huomioita. Tämän postauksen voisi vaikka kiinnittää joksikin aikaa, jotta moni asian kanssa kamppaileva huomaisi ja lukisi.❤️
(Vau, sain tehtyä tämän tekstin vaivatta ja nopeasti. Nyt luen nopeasti, korjaan mahd. virheet, lähetän ja jatkan töitä.👏)
"Sirpaletyöllä, multitaskaamalla ja asiasta toiseen pomppimalla opetamme muovautuvat aivomme sellaisiksi, etteivät ne enää kykene keskittymään pitkään. "
- Hyvä muistutus! Tämä on totta, aivotutkimus sen osoittaa. Me siis luomme itse keskittymiskyvyttömyyttäämme, joten ainoa todellinen ratkaisu lienee se, että vähentää/lopettaa multitaskauksen. Aivojamme ei ole luotu sellaiseen. Varsinkaan tietotyössä.
Todella hyviä huomoita, Teija. Sisko tuossa siteerasikin tärkeimmän pointin, joka kiteyttää ADT:n kaltaisen tilan syntymekanismin: ”Sirpaletyöllä, multitaskaamalla ja asiasta toiseen pomppimalla opetamme muovautuvat aivomme sellaisiksi, etteivät ne enää kykene keskittymään pitkään.”
Myös tuo, mitä kirjoitit samankaltaisten tehtävien multitaskaamisesta on niin totta (ainakin itse tunnistan tuon omassa tekemisessäni): "Mitä enemmän multitasking-tehtävät muistuttavat toisiaan, siitä kuormittavampaa on samanaikainen tekeminen. Samaan aikaan voi ajaa autoa ja kuunnella radiota, mutta esim. kahden ajatustyötä vaativan asian tekeminen ei onnistu vaan toinen tai molemmat kärsivät"
Koska mun tekemisestä valtaosa on ajatus- ja tietotyötä, on menestyksekäs multitaskaaminen mahdotonta. Silti teen sitä koko ajan. Koska opetin itseni siihen niin varkain, etten moneen vuoteen edes huomannut sen tapahtuvan. Siinä vaiheessa kun huomasin ja oivalsin, olivat aivot jo niin tottuneet silpputekemiseen, että siitä poistotuttaminen on todella vaikeaa. Ja vaatisi käytännössä sen, että tekisin ainakin jonkin aikaa aivan erilaista työtä, kunnes aivot ovat riittävästi palautuneet. Mutta... realiteetti on se, että teen nyt sitä työtä mitä teen. Ja yritän pärjätä. ❤️ Pärjäänkin - siinä mielessä, että olen kuitenkin jo tehnyt edistystä pahimmasta tilasta..! Harhaileva mieli on yhä osa arkeani, mutta yhtä syvässä aivosumussa en enää kulje kuin vaikka viisi tai kahdeksan vuotta sitten.
🤗👏
Minna Huotilainen on ihan huippu, olen lukenut hänen kansantajuisesti kirjoittamiaan kirjoja aivojen toiminnasta ja aiheesta haluais aina vaan lukea lisää, aivot on NIIN mielenkiintoiset!
Tunnistan myös tuon jutun, että se asia, joka kuormittaa aivoja, on myös se asia, joka palkitsee eniten ja tekee elämästä elämisen arvoisen. Itse "kamppailen" myös jatkuvasti sen kanssa, että työni kuormittaa ihan liikaa aivojani (ja myös keski-ikäistä kroppaani), mutta samanaikaisesti olen alanvaihdoksen myötä unelmatyössäni (yhdessä niistä) ja nautin valtavasti mm.päivittäisistä kohtaamisista muistisairaiden parissa ja tiedän, että jokaisella kohtaamisellani ja tekemiselläni on oikeasti merkitys! Teen myös hoitotyön ohella tiimivastaavan töitä, sekin on ihan parasta vaikka tiedän, että multitaskaaminen ei ole aivoille hyvästä, mutta tiedän senkin, että pelkkä hoitotyö ei riittäisi minulle vaan kyllästyisin nopeasti siihen. Löydäppä sitten tasapaino kuormittumisen ja vaakakupin toisessa päässä olevan tylsistymisen (=liian vähän tekemistä) kanssa. Molemmista on kokemusta ja voin kertoa ettei liian vähän tekeminen tai elämän hidastaminen ole sekään ihan ongelmatonta!
Iloitsin jo 10 lausetta sitten, että hyvä minä, kerrankin pystyin kommentoimaan lyhyesti.. no en pystynyt! :D :D mun piti vain kommentoida Minna Huotilaista.. :D
Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta avomieheni oli lapsena ongelmalapsi, hän ei pystynyt keskittymään, eikä nukkunut välillä ollenkaan. Hänellä oli kausia, jolloin hän keskittyi vain ja ainostaan johonkin tiettyyn aiheeseen ja tutki sitä hyvin keskittyneesti ja pitkään. Se ei toki silloisessa koulunkäynnissä auttanut, kun olisi pitänyt keskittyä koulun määrittämiin aiheisiin. Hänelle ei lapsena löydetty oikeaa hoitoa, vaan ns. tarkkailuluokka korvasi yläasteen. Mutta hänellä on selkeästi ADD. Hän pystyy nykyisinkin keskittymään tiettyyn aiheeseen tuntikausia, jatkuen vaikka viikon tai kuukauden, joskus pidempäänkin. Sitten kiinnostus voi siirtyä toiseen aiheeseen. Hänellä on kuitenkin koko ajan tuollainen sekamelska päässään kuin sinullakin, eikä hän pysty keskittymään haluamaansa aiheeseen. Hän huolehtii koko ajan jostain tulevasta, pienistä asioista, jotka sekoittavat keskittymistä ja vaikeuttavat normaalia elämää. Hän ei myöskään muista juuri mitään, vaikka päivämääriä, tai mitä olemme sopineet. Hän tietää todella paljon asioista, joita hän on tutkinut ja onnistunut keskittymään, mutta esim. kuukausien nimiä hän ei muista, hän tuntee ne vain numeroina.
Sinänsä on tavallaan sama kumpi häiriö on kyseessä, miehenikin toimii kuten sinä, hän on hyväksynyt tuon puolen itsessään, samoin kuin minä hänessä. Häntä auttaa joskus se, että antaa sille tilaa, että esim. katsoo tv:tä ja tutkii internetistä jotain samaan aikaan. Ja minä ymmärrän, ettei hän muista asioita ja kerron niistä esim. viestillä, jonka hän voi lukea uudelleen kun muistelee, mitä sovimme. Muistutan myös häntä tärkeistä asioista ihan päivittäin. Minusta tuo hyväksyminen on avain onneen monessa jutussa. Kun hyväksyy itsensä ja läheisensä sellaisina kuin he ovat on paljon helpompi elää. Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, vaan jokaisella on omat ongelmansa.
Kiitos, Kirsi, kun jaoit miehesi tarina. Vaikka on luonnollisestikin todella kurjaa, että hän kärsii tästä häiriöstä, tuntuu helpottavalta lukea muista, jotka kokevat samaa. On tärkeää tuntea, oli kyse mistä tahansa, ettei ole asian kanssa yksin. Itse en tunne lähipiirissäni ketään, jolla olisi mitään minun kaltaisiani vaikeuksia keskittymisen suhteen, mikä vain lisää ahdistusta kun tulee tunne, että muut eivät välttämättä ymmärrä. Ja selvästikään kaikki lähelläni eivät ymmärrä, vaan kimpaantuvat minuun kerta toisensa jälkeen, kun en esimerkiksi muista asioita tai olen hidas. 😔 Toivoisin niin kaikille lempeyttä ja yritystä hyväksyä toiset sellaisina kuin he ovat. Joskus se on hyvin vaikeaa, ja haluaisimme vain nähdä muut ihanneihmisinä - usein tietysti niiden omien "näin kuuluu olla ja tehdä" -standardien läpi.
Ihanaa, että miehelläsi on kaltaisesi kumppani rinnallaan. ❤️
Niin kauniit lumihiutaleet. Ja ihana tuo metsänhoitaja. :D