Olen 42-vuotias ja tavallaan - vailla kotia.
Viime vuosina asia on kasvavassa määrin herättänyt minussa haikeutta ja yhä vain syvenevää kaipuuta johonkin pysyvään. Paikkaan, johon voisi ankkuroitua ja jossa rauhoittua ja olla turvassa.
Pitkään koin olevani kotonani vähän kaikkialla - että olin kuin "maailman kansalainen", yhtä kotona niin Ahvenanmaalla, Amorgoksella kuin Tampereella ja Sveitsin alppikylissä.
Koin myös vahvasti, että kotini oli siellä, missä rakkaani oli. Tämän kokemuksen jakaa ehkä moni muukin. Koti on siellä, missä kumppani ja lapset ovat, - mitä kukin perheekseen kutsuu. Kodin tekevät ihmiset ja läheisyys - ilo ja sen jakaminen.
Tämä kokemus särkyi kun erosin. Vaikka olin avoliitossakin aina menossa eri puolella Suomea ja maailmaa, kodin tunne oli selkeä. Sekä turvallisuuden. Oli turvasatama, johon palata aina purjehduksiltaan.
Nyt olen havahtunut kodittomuuden ja jonkinlaisen juurettomuuden tunteeseen. Enkö syvimmällä sisimmässäni olekaan savolainen, tai enkö juurtunutkaan Ahvenanmalle, kuten luulin..?
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että näin ei ole. Olen hyvin irtonainen, en oikein kuulu mihinkään. Pitkään tunne oli mukava ja toivottukin - oli hienoa tuntea olevansa kotonaan kaikkialla. Nyt olen ymmärtänyt, että se tunne vaati pohjalleen vankan perusturvallisuuden.
Kun kuljen ulkona valaistujen ikkunoiden ohi, ne herättävät minussa kaipuun, joka on ehkä aina ollut olemassa, mutta joka nyt oli valmis tulemaan esiin. Missä on minun ikkunani? Ikkuna, jonka kohdalle voisikin pysähtyä, tuntien iloa ja lämpöä. Tunnetta siitä, että on tullut perille.
Viime vuosina olen myös havahtunut siihen, että en omista mitään. Minulla ei ole autoa, asunto-osaketta tai kesämökkiä. En ole aikaisemmin ajatellut, että pitäisikään omistaa. Ei omaisuus ole hyvän elämän perusedellytys. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut empiä....Olisihan se oma koti lopulta aika ihana asia.
Ei kotiakaan tarvitse välttämättä omistaa, sekin on selvää.
Mutta mistä kodin löytää? Koti ei ole vain kiinteistö, tärkeintä olisi koti tunteena ja kokemuksena.
Löydänkö sen yksin vai jonkun kanssa? Onko se maalla vai kaupungissa?
Ajatuksia aiheesta Instagramin puolella
.
Haluaisin kysyä teiltä, blogiani lukevat saman ikäluokan ihmiset, oletteko te jo asettuneet ja löytäneet kodin? Tai onko täällä muita, jotka jakavat minun irrallisuuteni..? Ja miettivät yhtä lailla, mistä löytyisi se pysyvyys?
Onko teille tärkeää omistaa koti, vai onko koti jotain muuta, kuin omaisuudeksi laskettava sijoitus..?
⭐️
P.S. Jaan erään haavekuvan, joka minulla on... Yksi osa minusta on kaikkien maailmanseikkailujen keskelläkin haaveillut paikasta, joka olisi kuin Dallas-TV-sarjasta tuttu Southfork Ranch.
Koko perhe äitiä ja sisariani myöten (heidän puolisonsa ja lapsensa mukaanluettuina) asuisimme maatilalla, jossa kaikilla olisi omat siipensä päärakennuksessa. Tai omat talot päärakennuksen ympärillä. Saisi asua erillään ja omillaan, mutta samalla lähellä perhettä, yhteisöllisesti. Ja aina halutessaan kaikki voisivat kokoontua yhteiselle illalliselle, kuten Southforkissa konsanaan.... vailla Southforkin draamaa...! ;)
30 comments on “Kodin kaipuusta”
Minulla on ollut "oma" koti v. 2003 lähtien. Itselle perusturvallisuuden luominen on lähtenyt juurikin omasta asunnosta, se on vaihtunut tuon vuoden jälkeen jo neljä kertaa ja nykyisestäkin kodista on suunnitelma muuttaa jossain vaiheessa jonnekin, minne, en tiedä, mut paikoilleenkaan ei voi jäädä. Odotan vain koko ajan tilannetta, että perheessä ei olisi menossa muita muutoksia, kun monet muutokset päällekkäin tuppaavat stressaamaan vaikka ne oliskin hyviä kaikki.
Palaan aina tähän samaan aiheeseen, mutta tilanne elämässäni nelisen vuotta, kun sairastuin ja uuvuin (jälleen kerran) laittoi miettimään asioita uudelleen ja itse ymmärrän nyt, että edes se "oma" asunto (ei todellakaan ole lainat vielä maksettu 43-vuotiaana) ei anna turvaa sille, että elämässä voi tapahtua ikäviä asioita. Itseasiassa oma koti voi olla jopa syypää pahoinvointiin, kodissa voi olla sisäilmaongelmaa, joka aiheuttaa kaikenlaisia ikäviä vaivoja, mutta samalla, koska se on rakas paikka niin siitä on vaikea luopua. Samalla myös haluaisi taata lapsille jotain pysyvää, mutta samalla myös opettaa, että se pysyvä ei ole seinissä kiinni vaan meissä itsessä, mutta tuollaisen oppiminen 15-16-vuotiaalle on aika paljon vaadittu?
Kotini on siis perusturva ja jollain tapaa myöskin sijoitus ollut vuosien mittaan, mutta enää en ajattele niin ja jopa haluaisin päästä kokonaan irti ajatuksesta omistaa oma koti, voisin ihan hyvin asua vuokrallakin, mutta ainakaan Oulusta ei tunnu löytyvän kohtuuhintaisia ja asiallisia 4h + k asuntoja/taloja vuokrattavaksi.
Itse en myöskään koe omaavani syviä juuria minnekään vaikka olen syntynyt Oulussa. Reilut kymmenen vuotta asuin myös Vaasassa. Vanhempani ovat Koillis-Pohjanmaalta ja olen siis 1. polven oululainen ja yritän kovasti paluumuuttoni jälkeen kasvattaa juuria tänne, mutta joku hannaa vastaan, en ehkä pidä kotikaupungistani riittävästi, en ehkä edes halua identifioitua oululaiseksi, en edes tiedä, mitä se tarkoittaa?!
Vaikka korona-pandemia on laittanut miettimään matkustamista ja muutakin uudella tavalla niin silti mielii halajaa maailmalle, ei sinne koti-Suomen mökeille tai edes Lappiin (vaikka se täältä katsottuna onkin lähempänä, mutta silti tosi kaukana, esim. Inariin on matkaa 550 km). Mun mieli yllensäkin halajaa koko ajan jonnekin muualle, missä se on.. nykyään onneksi osaan kuitenkin elää enemmän hetkessä ja nauttia siitä, mitä minulla on, vaikka mieli leijaileekin jossain muualla, tärkeintä ehkä on, että sielu olis siellä, missä sinäkin! <3
Minä ajattelin joskus että täytyy olla asuntolaina ja oma koti. Että niin vaan täytyy olla kun on muillakin. Sittemmin ne kodit on myyty ja suhteista erottu. Molemmissa kodeissa olet kyläillyt. Aikani niitä kaipasin koska ne oli mulle niitä koteja <3 etenkin sitä Jynkän rivitaloasuntoa kaipaan. Se oli koti <3
Tälläkin hetkellä minä kaipaan kotiin. Kaipaan perhettäni ja sukulaisia. Mulla on selkeä kaipuu takaisin synnyinseuduille. Tämä Karjalaisuus ei ole mun juttu enkä koe itseäni rempseäksi, avoimeksi ja puheliaaksi Itä-suomalaiseksi. Parisuhteessa olen mutta en osaa sanoa asunko täällä enää 10 v päästä. En tiedä onko se ikä mikä saa nyt kaipaamaan takaisin savoon. En omista nyt mitään paitsi kaksi autoa eikä ole lapsia, mutta omistusasunnon hankkimista yksin olen pohtinut ja kotiseuduille palaamista. Minäkin olen hyppinyt ja asunut vähän vaikka missä, mutta mistä tämä irrallisuuden tunne johtuu ja millä se tyydyttyy?
Tuo on tuttua mullekin. Vaikka on lapset ja toinen avioliittokin menossa, en silti koe että mulla olisi ollut kotia. Ensimmäisessä liitossa kuvittelin että se on asunnosta kiinni ja muutimme usein. Mikään ei silti tuntunut kodilta. Tajusin että se onkin se tunne etten kuulu mihinkään, en siihen liittoon, äitiyskään ei ole tullut luonnostaan enkä oikeastaan vieläkään tiedä mitä elämältä haluan. Kaipaan jotain, mutten tiedä mikä se jokin on. Uskon että se kyllä selviää kun sen aika on. Ehkä se tapahtuu sitten kun toinenkin lapsi muuttaa kotoa, ken tietää. Kyllä se koti vielä löytyy meille molemmille.
Me ostettiin meille juuri vasta oma koti! Johan tässä kohta yksissä kuljettu 20 vuotta, niin nyt oli aika. Koskaan ennen ei ole ollut tarve, koska meillä ollut toisemme. Mutta lasten synnyttyä tuli tunne, että halutaan johonkin pysyvästi, niin että lapsilla on paikka juurtua. Sitten sattumalta vastaan käveli ihana asunto tutusta ympäristöstä ja todettiin, että nyt on aika. Mä jotenkin oon aina luottanut, että elämä hoitaa ja niin se taas tiesi oikean hetken hoitaa homma.
Mullakaan ei ole kotia eikä muutakaan omaisuutta. Auto on kallein omaisuuteni, läppäri sen jälkeen :D Oon muuttanut lukemattomia kertoja. Sitten lapsuudenkodin jättämisen vuonna 2000, oon asunut pisimmillään kaksi vuotta samassa osoitteessa. Kun asuin eri paikoissa ulkomailla, kuskasin matkalaukussa jopa pientä räsymattoa. Se edusti mulle kotia. Toinen tärkeä elementti oli mun rakas essu, joka oli kulkenut matkassa vuosia. "Home is where my apron is" oli mun mottoni :D
Tällä hetkellä asun suurimman osan viikoista koululla, jossa mulla on oma huone. Muut viikot oon pääosin porukoilla, jossa mulla on myös oma huone. Yksi ystävä kysyi muutama viikko sitten, oonko kokenut raskaaksi, kun ei oo omaa kotia. Se tuli ihan yllättäen ja ekaks mietin, että miten niin,eikö mulla ole kotia. En siis ollut edes havahtunut tämänhetkiseen kodittomuuteeni.
Samalla kuitenkin olen kokenut jo vuosia, että koti on mulle tärkeä voimavara. Koti on mulle paikka, jonne voin tulla lepäämään maailman melskeestä. Edellisessä kodissa nautin siitä, että asuin kaupungin laidalla ja sain kotimatkalla jättää taakse työt ja muun hälinän. Koti on paikka, jossa rauhoitun. Siksi se on voimavara ja tärkeä. Mutta näköjään sillä ei ole väliä, missä se fyysisesti on tai onko se edes huonetta enempää tai onko se oma tms. Teen/otan sen omakseni hetkessä.
Pohdin tässä, miksi sitten en koe itseäni juurettomaksi tai irralliseksi, vaikka ei ole mitään aineellista pysyvää ympärillä. En keksi muuta selitystä kuin uskon. Juuret on Jumalassa ja hän kulkee mukana kaikkialla :) Hän on pysyvää mun elämässä.
Aiemmin elämässäni kodilla ei ole ollut suurta merkitystä, olen pitänyt sitä lähinnä kääntymispaikkana seikkailujen välissä. Minulle on silti aina ollut tärkeää, että kotona on viihtyisää. Kolmenkympin rajapyykin jälkeen olen huomannut, että kodin merkitys elämässäni on kasvanut. Tähän varmasti vaikuttaa moni asia: pari vuotta sitten hankittu omakotitalo, korona ja työskentely kotoa käsin, ensimmäinen lapsi... Huomaan, että nykyään kotiin on aivan parasta tulla jopa jo yhden yön reissun jälkeen ja olen älyttömän onnellinen meidän kodista <3
Ja vielä pitää lisätä, että koen, että on tosi luonnollista ja normaalia kaivata omaa kotia niinku kuvailit. Mulla vaan sattuu olemaan tosi epänormaali elämä :D (johon olen onneksi tyytyväinen)
Ja vielä, koska nyt vasta huomasin tuon sun haavekuvan, joka herätti ajatuksia. Ihana haavekuva. Mullekin kelpaisi vastaava. Lisäisin siihen vielä muutaman rakkaan ystävän perheen. Se on ollut tässä elämäntyylissä vaikeinta, että on usein niin kaukana rakkaista.
Samaistun tunteisiisi, koska tunnen itsekin kodittomuutta. Olen 50-vuotias ja asun mieheni kanssa Helsingissä vuokrakämpässä. Tämä asunto oli otettava "ajolähdön" aikaan, kun edelliseen (mielestäni kivempaan) asuntoon tuli putkiremontti. Missään nimessä en halua juurtua tähän kämppään tai kaupunginosaan. En pidä tästä oikeastaan yhtään.
Olen Savosta ja sinne haluaisin lopulta palatakin. Helsinkiin tultiin vain töiden perässä. Isäni kuoli kohta 25 vuotta sitten ja nyt äitini asuu vuokrayksiössä eli minulla ei ole mitään lapsuudenkotia, johon palata. Mieheni tilanne on ihan sama.
En oikeastaan haaveile omistusasunnosta, mutta juurtumisesta kyllä. En kaipaa myöskään omaisuutta (asuntoa, autoa, mökkiä tms.). Onneksi mieheni ja kissani luovat kodin eli siellä missä olen heidän kanssaan, olen kotona. Kunhan löydämme mukavamman asunnon, jonka saamme valita rauhassa, luulen levottomuuteni tasoittuvan.
Mutta kyllä, tuo Southfork Ranch kuulostaa viehättävältä. Toisaalta pelkäisin, että minusta tulisi äitini ja anoppini kokopäiväinen apulainen, haha! :D
Mä olen yli kolmekymmenen ja perheellinen, mutta en ole koskaan omistanut kotiani tai muutakaan isompaa. Suhteeni kiinteään omaisuuteen on nihkeä. Olen muuttanut usein, mutta saman kaupungin sisällä. Minulla on "kotipaikka" joka rajautuu tiettyyn kaupunginosaan ja kadunpätkään. Asuin siellä ensimmäisessä vuokra-asunnossani nelisen vuotta joka on pisin aika yhdessä asunnossa jos ei lasketa lapsuudenkotiani. Palasin kulmille kymmenen vuoden ja kuuden muuton jälkeen kun löysin asunnon joka vastaa tämänhetkisiä tarpeita, näen tästä vanhalle parvekkeelleni. Muistot lähikulmilta tekevät näistä maisemista kodin. Tiedän mistä aurinko nousee ja tunnen vuodenkierron ja pikkupolut. Asuntoon sopeutuminen vie aikaa, enkä oikeastaan ole tuntenut mitään asuntoa täysin kodikseni. Prosessi on jäänyt joka kerta kesken. Ihmiset tai parisuhteet eivät liity vahvasti kodintunteeseeni koska tunne tulee suurilta osin ympäristöstä. Poikkeuksen tekee lapsuudenkotini jota en voisi millään kuvitella ilman äitiäni. Siellä tuntuu kodilta niin kauan kun äiti asuu siellä. Kotiutumisen avainsana on muistot. Jos niitä ei ole ehtinyt tulla, kotiutuminen on kesken. Mä toivon että näen itseni näillä kulmilla vielä 20 vuoden päästä, mahdollisesti eri asunnossa kylläkin.
Ostimme puolison kanssa nykyisen asuntomme kuusi vuotta sitten. Muistan kokeneeni painetta löytää "täydellinen koti" kunnes tajusin, ettei tässä tarvitse loppuelämää asua (jos ei halua). Se helpotti päätöksen tekoa. Olen muuttanut usean kerran varsinkin opskeluaikana. Silloin muutamat rakkaat esineet saivat paikan tuntumaan kodilta. Vähän samaan tyyliin kuin Fraiser - sarjassa isällä oli rakas nojatuoli, joka muutti hänen mukana 😃.
Heh - huonekaluilla on kyllä tosiaan merkitystä..! ❤️
Kun aikoinaan muutin Ahvenanmaalla uuteen kotiin (ja edellisen jättäminen oli ihan kauhea takaisku), helpotti kotiutumisen tunnetta aivan valtavasti se, että sain vanhoilla huonekaluilla rakennettua uuteen kotiin vanhan kodin "toisinnon".
Välillä mietin, tulenko raijaamaan nuo ikivanhat halpalaatuiset "eripari"huonekalut jossain vaiheessa Ahvenanmaalta takaisin manner-Suomeen, sitten kun vihdoin luovun A-maan kämpästä... vai voisinko nyt jo luopua niistä... Ehkä voisi olla hyvä luoda kotikin ihan uudelta pohjalta, eikä roikkua menneessä. No, punaisen plyysisohvan voisin johonkin nurkkaan kyllä mahduttaa, jos yhden huonekalun voisi vanhasta kodista säästää..! ☺️
No, samaa ikäluokkaa tosiaan ollaan, mutten tiedä onko tästä kommentista paljon hyötyä. Kerronpahan nyt omasta tilanteestani.
Minulla on koti, ainakin yksi ja se on ollut aina. Se on siis lapsuudenkoti, joka isovanhempien ja isän kuoltua jäi minulle ja siskolle. Olen kyllä asunut yli 20 vuotta toisaalla ja varmaan ehkä loppuelämäni asunkin eikä se harmita tai haittaa yhtään. Ja lisäksi siellä lapsuudenkodissa asuu tällä hetkellä sisko perheineen, niin että jos meinaan sinne joskus muuttaa, niin pitää vähän ehkä neuvotella ennen kuin kantaa tavaransa sisään... Mutta se on silti koti, että jos elämässä kaikki muu menee päin helvettiä, niin tietää että siellä on se back-up. Se on se paikka, mihin minä kuulun.
Ehkä sitten sen takia en ole jäänyt erikseen kaipaamaan mitään edellisiä asuntojani. Osa niistä toki on ollut opiskelijakämppiä ja muita väliaikaisiksi tarkoitettuja järjestelyitä joka tapauksessa. Olen vaihtanut sujuvasti asuntoja ja kaupunginosia ja yhtä sujuvasti jättänyt vanhat taakse. Luulisi esimerkiksi että toistakymmentä vuotta Hervannassa asumista olisi tehnyt ihmisestä hervantalaisen, jos olisi tehdäkseen, mutta niin sieltäkin tuli lähdettyä enkä sillä tavalla jäänyt kaipaamaan, vaikka kyllä tykkäsin Hervannasta ja siitä asunnostakin, jossa vuosikymmen tuli asuttua.
Nyt on kyllä sitten omistusasunto ja puoliso ja näkisin, että jos jostain tulee se "toinen oikea koti", niin tässä nykyisessä voisi olla mahdollisuudet siihen. Nähtäväksi jää, ei nyt kolmessa vuodessa ole mitään ihmeempiä tapahtunut, vaikka viihdynkin täällä erinomaisesti, ei käy kiistäminen.
Mulla oli pitkään Kuopion lapsuudenkotiini sama suhde. Että se on se pysyvä asia ja back-up, johon aina voi luottaa. Mutta viime vuosina olen huomannut, että tunne on muuttunut, eikä Kuopio ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Se on tuttu ja rakas ja olo siellä on kodikas, mutta ei se tunnu kodilta sellaisena, kuin kodin tunteen miellän. Ehkä siksi, että Kuopioon ei liity kumppanin tuomaa yhteyttä - en ole koskaan ollut harkitsemassa kotia Kuopiosta kumppanin kanssa. Eli "koti on siellä missä rakas on" ei Kuopiossa toteudu. Nykyisellään prosentuaalisesti suurin osa perheestäni asuu Tampereella, siksi Tampere edustaa tällä hetkellä jotain sellaista, mitä muilla minulle tärkeillä paikkakunnilla ei ole.
Mä oon todennu viimesen 1,5 vuoden aikana, että koti on siellä missä kulloinkin viihtyy. En tiedä vielä tuleeko Turku olemaan mun koti, mutta mun vuokrakämppäni on sitä ehdottomasti. Tässä on tosi paljon ärsyttäviä ja epäkäytännöllisiä juttuja, mutta rakastuin kämppään heti.
Tuli lapsellinen toive, että voi kun muuttaisit Turun seudulle! ♥️
Meillä on niin iso remppa käynnissä, että ollaan kolmen sukupolven asujia tällä hetkellä. Mummi, moffa, me ja pikkutyttö. Tässä on enemmän hyviä kuin huonoja puolia, vaikka välillä meneekin hermo. 😂🧠 Mun äiti varsinkin on täyttä rautaa ja jeesaa kaikessa. Ihanaa kun saa ja voi antaa apua. Mutta ootan, että päästään muuttamaan. Siihen menee kuitenkin vielä reipas tovi.
Iso hali, ymmärrän ajatuksesi!
Heh 😊 Turku voisi ns. toisessa elämässä olla helposti paikka, johon voisin kiintyä. Turussa on periaatteessa kaikki, mitä arvostan elinympäristössä ja Turusta on aina tullut hyvä fiilis. Jos olosuhteet elämässä olisivat olleet toiset, ja olisin päätynyt jonkin mutkan kautta Turkuun, en pidä yhtään epätodennäköisenä ettenkö olisi voinut tyytyväisenä asettua sinne. :)
Mutta elämä veikin minut Ahvenanmaalle ja Tampereelle, joihin on nyt syntynyt vahva kiintymmysside. Mun voimakas kiintyminen on omalla laillaan myös rajoittava tekijä elämässä... se tekee hyvin vaikeaksi luopua, ja myös vaikeaksi katsella niin sanotusti uusia horisontteja. Monella eri tasolla.
Kuulun niihin, joilla ei ole pysyvää omaisuutta eikä kotia. Juuret ja tukikohta ovat tavallaan vanhempien luona, ja viime vuodet olen ollut pitkälti heidän avustajansa. Elämän varrella on tullut nähdyksi vaikka minkälaisia asumismuotoja, eri maissa ja kaupungeissa.. ja nyt koen olevani taas oikealla paikalla, noin kilometrin päässä vanhempien luota... lähes peräkamarin tyttö siis.
On myös ihanaa, että ei tarvitse omistaa ja olla vastuussa asunnosta muuta kuin vuokralaisen roolissa. Omistusasunto voi olla varsinainen kiviriippa ja taloyhtiöiden kokouksia nähneenä / kuulleena ei houkuta se kamppailulaji..
Omaisuutta on vain muutama elektroninen vempele, tietokone, puhelin, kunnollinen äänetoisto 'boom box', uusimpana jopa pesukone.. ja hei, sähköhammasharja on aivan välttämätön, ei mitään ylellisyttä..!
Vaatteita ja kirjojakin on elämässä ollut paljon, ja niitä on aina annettu eteenpäin. Tähän uskon edelleen, mitä ihminen kylvää, sitä hän myös ajallaan niittää. Antamisen ja vastavuoroisuuden kiertokulku on ollut niin normaalia, että mikään hamstraus ei edes tunnu tärkeältä, tarvittava omaisuus tulee ajallaan kohdalle... ja sopiviin olosuhteisiin. :) Uskon vahvasti, että Jumala antaa kaiken tarvittavan, mitä erilaisimpien reittien kautta. Tämä on koettu moneen kertaan. On ihanaa voida antaa jotain eteenpäin, mitä toinen on tarvinnut ja ehkä pitkään rukoillut :)
Samaan aikaan kosmisvarasto tosin on aivan liian suuri, siinä ei sama minimalismi toimi... mutta voidepurtilot on sentään eri luokkaa kuin huonekalut.
Maatilaunelmasi perheen tukokohdasta kuulostaa ihanalta!
Omistusasuntoon liittyvät vastuut voivat tosiaan muodostua myös painolastiksi, se on totta. Ja varmasti yksi vahva syy sille, miksi toiset valitsevat asua vuokralla.
Mä huomaan itsessäni, että oma koti on saanut myös perheen kaltaisen merkityksen elämässä. Varmastikin ero vaikutti siihen kaikkein syvimmin. Kaipaan ympärilleni pysyvyyttä jota myös perhe vahvasti edustaa. Pysyvyys tuo turvaa, jota on vaikea selittää. Muutokset stressaavat minua, ja muutosten vastakohta rauhoittaa. Voisihan vuokrallakin asua samassa paikassa monta kymmentä vuotta, totta kai. Ei omistajuussuhde ole synonyymi pysyvyydelle. Mutta kun oman kodin omistaa, se luo silti suurempaa luottamusta turvalliseen kiintymiseen - voi kiintyä kotiinsa ilman pelkoa siitä, että sen voi yhtäkkiä menettää. Olen Ahvenanmaalla menettänyt yhden erittäin rakkaan vuokrakodin todella lyhyellä varoajalla "out of the blue", ja se tunne oli aivan kauhea.
Mä toivon elämääni asioita, joihin voi luottaa. Se tuo turvaa ja mahdollisuuden rauhan vaalimiseen.
Koteja on kertynyt kaksin kappalein. Kumpikaan ei ole sijoitusmielessä hankittu, vaan olemme menneet sydän edellä Koti on minulle rauhan ja hyvänolon paikka, tosi tärkeä oma pesä. Nuorena tunne oli sama kuin sinulla, koti oli ympäri maailmaa. Olen ihan tyytyväinen, että kokemus itsestä ja tarpeista muuttuu elämön varrella, taitaa olla kasvamista.
Hyvä aihe! Voisiko oma mökki olla sinulle vaihtoehto, luontoihmisenä? Sunnyinkotini on yksi elinehtoni, ei välttämättä pelkkä talo vaan luonto siinä ympärillä, jokainen kivi ja kanto. Jouduin pitkään muuttamaan ympäri Suomea määräaikaisten työsuhteiden perässä, kunnes sain vakipaikan tarpeeksi läheltä, että pääsen viikoittain käymään. Asunnon ostin kun ahdisti vuokrien meno muille. Omistusasunnossa se velanotto ahdisti kamalasti, autot olen jotenkin onnistunut maksamaan omistani. Hurjia päätöksiä, tärkeää ainakin se että jos tulee hätä, olisi sellainen asunto josta pääsee eroonkin. Mieheni roikkui useamman vuoden kahden talon loukussa.
Luulen, että ei... Niin ihanteellinen kuin mökki monilta ominaisuuksiltaan minulle olosi, se pitää sisällään samanlaisia vastuita kuin omakotitalo, ja pelkäänpä, että minusta ei ole oman talon omistajaksi. Kumppanin kanssa tilanne olisi tietysti aivan eri. Autottomalle (ja onnettomuuden jälkeisen trauman vuoksi) ajotaidottomalle mökki olisi epäkäytännöllinen koti siinäkin mielessä, että harvalle mökille pääsee julkisella liikenteellä. :/
Sanassa koti yhdistyy niin monta aspektia, että sitä on vaikea määritellä. Olisi helppo sanoa, että koti on siellä missä rakkaat ja/tai perhe on, mutta itselläni se ei ole pelkästään niin. Olen kotoisin kaupungista, joka ei ikinä tuntunut kodilta, vaikka asuin siellä perheeni kanssa. Se on samalla paikka, jossa olen asunnut ajallisesti pisimmän aikaa elämästäni. Silti se ei ollut koti. Käytän edelleen termiä, että olen kotoisin sieltä ja sieltä, ja ilman muuta tunnen nostagiaa siellä käydessäni, mutta yhtä lailla tunnen samaa vierauden ja yksinäisyyden tunnetta, jonka muistan lapsuudesta.
Kun muutin nykyiseen asuinkaupunkiini, se tuntui heti omalta. Ei heti kodilta, mutta omalta. Asuin aluksi vuokralla useammassa asunnossa, ja yritin tehdä niistä koteja, mutta eivät ne tuntuneet siltä. Jos nyt laitan silmät kiinni ja muistelen asuntojani, niin muistan vain yleisiä otteita niistä. Ensimmäisestä omistusasunnosta taas muistan jokaisen nurkan, pinnan ja kolon. Se oli tavallaan ensimmäinen oma koti, joskin pienellä k:lla. Vasta nykyinen asunto tuntuu Kodilta. Se tunne tulee jo ajatuksesta ja se ei riipu siitä onko siellä ihmisiä vai ei. Pelkät seinät ja olemus huokuvat kotia. Tottakai se on tyhjä, jos ihmisiä ei olisi, mutta ei se hävittäisi sitä tunnetta, että paikka itsessään tuntuu omalta ja kodilta.
Eräs assosiaatio on ollut aina kotiin liittyen (en tiedä osaako kukaan muu samaistua siihen), että oma koti ei tuoksu tai haise miltään, mutta kaikkien muiden kodeissa tai asunnoissa on jokin ominaistuoksu tai -haju. Ei välttämättä millään tavalla paha tai voimakas, mutta silti havaittava. Muistan, että tällainen tuoksu oli myös omissa vuokra-asunnoissa. Tämä voi johtua siitäkin, että niissä ei ehtinyt asua tarpeeksi kauan, mutta muistan se edelleen, että jo eteisessä tuntui jokin vieno ominaistuoksu, joka ei ollut "oma". Omassa kodissa sitä ei ole tai siihen on siis niin tottunut, ettei sitä enää huomaa.
Vaikka en luokittele itseäni materialistiksi, niin huomaan kiintyväni esineisiin niiden tuomien muistojen ja assosiaatioiden vuoksi. Ei se että esine itsessään olisi tärkeä tai arvokas, vaan se mitä se tuo mieleen ja mitkä tunteet se tuo esille. Olen myös aina siirtänyt tavallaan tunteita esineisiin, eli jos joku henkilö on pidempään poissa, niin tuntuu kivalta pitää sellaisia esineitä esillä, jotka muistuttavat hänestä. Ja nimenomaan esineitä, ei valokuvia. Valokuvissa on ollut aina jotai pysähtynyttä. Esineestä tuleva mielikuva on mielikuvituksen luoma ja siksi elävämpi ja todellisempi.
Mä tiedän tämän ilmiön..! Aistin toisten kodeissa aina hyvin voimakkaan ominaistuoksun, ja tutuimpien ihmisten kotien tuoksun pystyn koska tahansa palauttamaan mieleeni, vaikka en olisi käynyt vieraisilla vuosiin. Niin voimakkaasti tuoksu jää mieleen. Olen myöskin miettinyt, aistivatko muut minun kotonani "sannimaisen" ominaistuoksun. Itsehän sitä ei tosiaan haista, vaan oma koti ei tuoksu millekään.
Samaistun. Juuri tämä on yksi syistä siihen, miksi monista näennäisesti hyödyttömistä tavaroista on niin vaikea luopua.
Kun läheiseni sairastui, tunne juuri siitä mistä kirjoitit, vahvistui: koti on siellä, missä rakkaanikin on. Koti on tietysti paikka jossa elämme ja jonka jaamme, mutta yksin koettuna väritkin tuntuvat muuttuvan sameammiksi. Kun rakkaani on kotona, minäkin asetun aloilleni. Ja näinhän sen varmaan pohjimmiltaan kuuluu ollakin. Jos on asunut yksin ja elämäntilanne tukee itsellisyyttä, toki kodin tunnetta voi kokea aivan hyvin, ja monille ystävät ovat se tärkein perhe. Jokaiselle soisi kuitenkin tunteen, että on niitä ikkunoita, joiden lämmössä saa olla itse vahvasti mukana. Evakon lapsena olen myös pohtinut tuota kuvaamaasi juurettomuutta. Omassa suvussani on ollut monenlaista lähtemistä ja pakaasien uudelleen pakkaamista, ja koen tuon saman juurettomuuden monesti itsekin. Kiitos kiinnostavasta pohdiskelusta. <3
Kiitos kaikille kommenteistanne ❤️ Toivon löytäväni pian aikaa vastata.
Olipa koskettava ja osuva kirjoitus. Minä olen "vasta" kolmekymppinen, mutta olen pyöritellyt tismalleen samanlaisia ajatuksia ja kokenut jonkinlaista hankaluutta juurtua ja löytää se oma paikka, puhutaanpa sitten kodista tai sen sijainnista.
Omistusasunnosta en ole kyllä koskaan edes haaveillut. Auton omistan kyllä, se on minulle välttämätön.
Tuollainen omat rakkaat yhdistävä Ranch kuulostaisi kyllä täydelliseltä! :D
Oivoi. Mulla on tulossa ero reilun 14v suhteesta ja joulu tulossa yksin uudessa kodissa. Valot jo ikkunassa mutta muualla niin kovin pimeää.
Halaus ja voimia vaikeaan aikaan ❤️
Olen 53-vuotias, ja olen asunut koko ikäni vuokralla Suomessa ja ulkomailla. Lapsena asuttiin monella paikkakunnalla isäni työn vuoksi, ja liekö noilta ajoilta jäänyt sieluun jonkin sortin juurettomuus - en siis vielä tämän ikäisenäkään osaa kaivata omaa (siis omistus-) asuntoa. Ainoa kaipuu kohdallani on takaisin jenkkeihin, joka on jostain kumman syystä enempi "koti" kuin Suomi. Nähtäväksi jää, pääsenkö sinne enää. Olen vähän tällainen kummajainen, eli elän yksin ja ilman mitään varsinaisia turvaverkkoja/perhettä - voisin hyvin kuvitella, että jos rakkaus astuisi kuvioihin, niin se mahdollisesti loisi minulle sen kodin ja juuret. Toisaalta, suurimman osan ajasta olen ihan ok tällaisen elämänkin kanssa :)