Bloggaajien ja muiden somepersoonien elämä näyttäytyy usein hohdokkaana. Kaikki sujuu, työtilaisuudet ovat hauskoja ja jännittäviä, kumppanit komeita ja ystävät sopivan kiinnostavia somejulkkiksia hekin.
Tiedämme, että se on valittu näkökulma. Kukaan ei varmasti kuvittele bloggaajien elämän ja ihmissuhteiden olevan yhtä auringonlaskun kultaamaa picniciä sponsoroitujen kuohuvien kupliessa laseissa.
Mutta somepersoonat mielellään kertovat picniceistä ja pariisilaishotellin maisematerassilla tarjoillusta skumpasta, koska somevaikuttajien työhön kuuluu inspiroida ja ilahduttaa. Se on täysin ymmärrettävää, varmasti jossain mielessä toivottavaakin. Huonoja uutisia ja masentavia katastrofinäkymiä saamme riittämiin uutiskanavilta, ajankohtaisohjelmista ja Punaisen Ristin kirjeistä.
Tämän todellisuuden keskellä on ihanaa klikata auki miellyttävällä filtterillä käsitelty kuva kauniista somepersoonasta komeine poikaystävineen Pyhän Markuksen aukiolla keskiaikaiset sillat taustallaan, ja kuvitella itsensäkin sinne, istahtamaan Rialton kupeeseen ja tilaamaan lasin Proseccoa.
Mä olen pyrkinyt aika ajoin rikkomaan tätä viihdyttämisen ja inspiroinnin sabluunaa, koska mulle on luonnollista puhua kaikenlaisista elämään kuuluvista asioista. Myös surullisista ja pelottavista.
Mä kirjoitan siitä, mikä mua kulloinkin mietityttää. Mikä vaikuttaa mun tunteisiin ja mielentilaan. Ei se aina ole seerumeita ja vhh-reseptejä.
Ilman hankalia ja vaikeitakin asioita emme näkisi yhtä hyvin Rialton siltaa ja muita kauniita asioita. Mä itse aloin nähdä violetin, vaaleanpunaisen ja korallin sävyjä vasta sen jälkeen, kun olin käynyt läpi harmaan kaikki nyanssit kohta 20 vuotta sitten.
Kiitos sen, pystyn nykyään käsittelemään harmaata paremmin. Ilman, että enää menetän violettia ja keltaistakaan.
Mulla on ollut hyvin outo vuosi. Epätasainen ja erikoinen vuosi.
Koronalla on siinä osuutensa, mutta olisi se erikoinen ilman koronaakin.
No. Kerron ensin jotain muuta.
Kun katson somepersoonien postaamia julkaisuja, joissa kaksi kättä liittyvät lämpimästi toisiinsa, ja kuvassa kumppani nostaa puolisonsa hellään reppuselkään, tunnen välillä viiltoja.
Kun luen romanttisesta vuosipäiväillallisesta kynttilöiden valossa, veneretkestä Suvisaaristoon mätsäävissä hatuissa ja lomasta Provencessa, jossa kaksi söpön onnellista hahmoa juoksee maaseutuidyllin keskellä paitapuserot hulmuten, kyllä mä tunnen tietynlaista surua. Ehkä kateuttakin. Vaikka tiedän, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Mutta tiedättekö, mäkin haluaisin välillä näyttää tällaisia hetkiä omasta elämästäni. Olen aina halunnut. Minusta on ihana jakaa onnellista ja hyvää, ja haluaisin jakaa joskus myös tällaista onnellista hyvää. Jep, rehellistä romanttista ”schaibaa”.
Rakkaus on ihana asia, ja se on tuonut mun elämään mittaamattoman paljon hyvää ja arvokasta. Ihan parasta. Silti en ole paljon siitä kirjoittanut. Yhtäältä, olen valinnut linjani yksityiselämäni suhteen ja toisaalta, joku toinen on voinut vetää sen linjan.
Se ei silti tee tyhjäksi sitä, että mä haluaisin kirjoittaa vaaleanpunaisista romanttisista asioista. Se ei tee tyhjäksi mun kaipuuta näyttää, että minuakin rakastetaan, ja mä rakastan. Ja että mun elämässä on rakkaudellisia asioita, muutakin kuin kaksi aina-uskollista chihuahua-vanhusta.
Tänä vuonna ensi kertaa ajattelin, että ehkä nyt koittaa se aika. Se aika, kun minäkin viimein juoksen blogipostauksen kuvassa hiukset hulmuten, ja siinä vierellä juoksee toinen. Että mä voisin avoimesti olla jonkun oma.
Vielä en ole juossut sellaisessa kuvassa.
Olen kokenut tänä vuonna syviä onnen hetkiä - ja melkein yhtä paljon surun ja lannistumisen hetkiä.
Mun tarinassa en päässyt kertomaan pitkän sumun jälkeen löytyneestä seesteisestä onnesta.
On ollut todella vaikeaa.
Löysin ihmisen rinnalleni, ja vaikka tässä on äärettömän paljon hyvää, on myös hyvin vaikeaa. Sellaista vaikeaa, jollaista en ole koskaan kohdannut.
Muistatteko, kun tein toukokuussa kyselyn siitä, miten paljon parisuhteissanne riidellään. Sen kaltaista vaikeaa.
Moni asia vaikuttaa, mutta yksi asia vaikuttaa täysin olennaisesti: korona.
Vuosi 2020. Koronan vuosi. ”Koronaerot” ovat jo käsite. Kaikki parisuhteet eivät ole kestäneet poikkeustilaa ja erityisolojen tuomaa stressiä. Lomautuksia, jopa työttömyyttä, epävarmuutta omasta ja läheisten hyvinvoinnista ja selviämisestä.
Uusiakin suhteita on solmittu koronavuonna, kuten minun. Mikä on niiden kohtalo..? Onko jossain tilasto onnistuneista koronaliitoista..?
(Onko lukijoiden joukossa koronan aikaan suhteen solmineita... miten teillä menee...?)
Halusin kertoa tänään näistä tunteista. Halusin kertoa yhden totuuden somefiilistelyjen takana.
Mun somekuvissa eivät kirmaa kaunis someprinsessa prinsseineen, mutta niissä välittyy tunne onnesta ja ilosta. Niistä välittyy, että olen löytänyt jotain todella kaunista. Se kaikki on ihan totta. Mutta se on vain osa kokonaisuutta.
Se kokonaisuus on henkilökohtainen asia, kuten kuuluukin. Mutta tunteista halusin kertoa.
Että tällaista mulle kuuluu. Kukoistavia kukkia, lakastuvia kukkia. En tiedä millä saan pidettyä nämä kukat hengissä, välillä se tuntuu mahdottomalta. Kunnes tulee taas uusi, tuore kimppu jota vaalin.
Toivon yhä, että jonain päivänä voin kirjoittaa sen vaaleanpunaisen romanttisen ”schaibankin”.
<3
36 comments on “Rakkaudesta ja miten pitää kukat hengissä”
Koronaero o/
Tokikin kuitenkin jotain muuta, minkä korona pakotti keväällä kohtaamaan. Mutta yhtä kaikki tämä vuosi on ollut täynnä tunteiden vuoristorataa. Mä olen päässyt sisälle aikuisdeittailun maailmaan ja olen kuin teini-ikäinen taas, joskin aikuisen itseni itsevarmuudella, itseluottamuksella sekä itsetuntemuksella varustettuna. Se on yhdistelmänä aika huikee. En vielä tiedä, että hyvällä vai huonolla tavalla :D Joka tapauksessa mä olen tällä hetkellä todella onnellinen asioiden tilasta :)
Mutta tsemppiä Sanni tunteiden kanssa painiskeluun. Toivottavasti niitä hyviä on enemmän kuin niitä huonoja <3
❤️
Olen iloinen sun puolesta, Kuorotipu 😙
Oih, toivon kaikkea kaunista ja hyvää elämääsi ❤️. Rakkaus, niin ihanaa, niin vaikeaa välillä.
Kiitos ❤️
Rakkaus on maailman kaunein ja samalla vaikein tunne. Näin yhdellä lauseella tiivistettynä.
🙏🏻
Jep, meillä on tehty tänä vuonna riitelyennätys, ikinä ei olla riidelty niin paljon tän kohta 10 vuoden seurustelun aikana kuin tänä vuonna. Me osataan tavallisesti ratkoa ongelmatilanteet rauhallisesti ja suht loogisesti mut tänä vuonna toisen naama on niin lähellä koko ajan, että kaikki negatiivinen jotenkin kulminoituu kumppaniin. Samaan syssyyn makuuhuoneessa on hiljaisempaa kuin aiemmin, ja ens kesälle pitäs suunnitella häitä. Me ollaan puhuttu näistä jutuista paljon, muttei silti oikein tiedetä miten päin tässä olis.
Hyvää on tietty se että ollaan molemmat edelleen sitoutuneita toisiimme, ja saadaan keskustelua asiat läpi. Toisaalta ottaa ihan hulluna päähän ettei pääse nauttimaan hääjärkkäilyajasta täysillä kun ei tiedä millaiset juhlat lopulta pääsee pitämään ja kun kaikki koronaan liittyvä epävarmuus purkautuu aika ajoin jostain pikku jutusta eskaloituneena riitana. Mä alan olla ihan todella väsyny tähän kaikkeen.
I so hear you and feel you ❤️
Jep.
Kun kumpikin on kotona eikä päiviin tule luonnollisia työpäivän mittaisia taukoja toisen seurasta - ollaan käytännössä 24/7 samassa tilassa, niin kyllä siinä aika herkästi menee hermo toiseen ihan eri tavalla kuin normaalioloissa.
Voin vain kuvitella, miten kurjaa on suunnitella häitä tässä tilanteessa :( Tuntuisi lattealta toivotella tsemppejä, mutta toivon silti, että ehdit vielä kokea sitä nautinnollistakin hääjärkkäilyä. ❤️
Ihminen, joka minusta (ja monen muunkin mielestä) on maailman viisain, sanoi tämän parisuhteista. "If it is a lot of work, it does not work."Antaa miettimisen aiheitta. Itse olen samaa mieltä. Sen oikean kanssa sisällään tuntee salaperäistä tyyneyttä, ikäänkuin olisi tullut kotiin. Yhdessä on helppo olla. Ei tarkoita, ettäkö ei olisi riitoja ja erimielisyyksiä, mutta päällimmäisenä kuitenkin sisäinen tunne siitä, että tämä on oikein. Suhdetta ei voi perustaa fantasiaan tai potentiaaliin, jota ehkä näkee toisessa. Jos kyseessä ei ole huijaava narsisti, voi ihmisen olettaa olevan samanlainen tulevaisuudessa kun hän on nyt. Jos haluaa pelastaa toisen, ei kyseessä ole aito tasaveroinen parisuhde.
Sanon tämän kaiken tietämättä mitään suhteestasi. Halusin vaan sanoa sinun lisäksesi muillekin lukijoille, jotka ehkä yrittävät ihan liikaa suhteessa, ovat toiselle terapeutteja, eivät tiedä, että suhde ei kuulu olla pelkkää työtä sen eteen.
Sanni, sinä olet se ruusu. Toivottavasti sinua pidetään kuin kukkaa kämmenellä, koska sen ansaitset, niinkuin kaikki naiset.
Voi VerdeL. ❤️ Melkein alkoi itkettää, kun luin kirjoituksesi. Kirjoitat täyttä asiaa.
Tiedän täysin mitä tarkoitat.
Sanon tähän vain 🙏🏻 Tämä olisi toivottavasti se tila, jota kaikki (rakkaus)liittoa haluavat tavoittelisivat. (Muuhunkin pohjautuvia liittoja tietysti on, eikä niitä voi julistaa sen "vääremmäksi" kuin rakkausliittojakaan, mutta rakkauteen perustuvan parisuhteen pitäisi tuntua mielestäni juuri tuolta, mitä kirjoitit. ❤️ Ja itselleni on olemassa vain rakkausliitto.)
Jäin miettimään tätä kommenttia ja uskon ymmärtäväni pointtisi ja olen osittain samaa mieltä, mutta en näe asioita niin mustavalkoisesti. Itse elän 16. vuotta parisuhteessa, josta keväällä kirjoitinkin kyselyyn, että miten hyvä meillä on olla yhdessä, emmekä juuri koskaan riitele, koska se ei vain toimi, mutta lämpöä ja läheisyyttä sekä erityisesti huumoria riittää päivittäin. Ihastuimme aluksi ihan hulluina ja vaikka olimme tunteneet toisemme jo ennestään, oli ensimmäiset pari vuotta suoraan sanottuna aika sotaisia ja vaikeita, vaikka rakkautta riittikin. Monesti itkin ja mietin onko yhteiselo kaiken pahan mielen ja itkun arvoista ja välillä mietimme jättäisikö vain leikin kesken. Olemme todella onnellisia, että päätimme aina yrittää uudelleen ja jatkaa, koska mitä paremmin opimme tuntemaan toisemme ja toisen mielialat, sitä paremmin hioimme myrskyjä tasaisemmiksi ja opimme käsittelemään asiat rauhallisessa ympäristössä, kunnes riitely loppui jossain vaiheessa kokonaan ja saimme alkaa nauttia "työmme tuloksista". Eli töitä suhteen eteen on todellakin tehty ja olen siitä todella onnellinen, koska yhdessä löysimme yhteisen tavan olla ja elää, enkä voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään toisen kanssa.
Ja mitä ystäväpiiriini tulee, niin aika monella on samanlainen tausta suhteellaan, ja onhan se sanomattakin selvää, että uuden ihmisen kanssa yhteistä elämää opetellessa se vaatii molemmilta aika paljon ja rakkauden määrä on mielestäni hyvä mittari jatkamiselle, ei niinkään työn määrä ❤
Tämä oli aivan ihana lukea <3 Kiitos kun jaoit teidän tarinan, E.
Toivoa siis on...! ❤️
Ihanaa syksyä teille.
Ja vaikka se varmasti on itsestäänselvää, niin lisättäköön vielä, että tarkoitan tietysti tervettä rakkautta ja riitelyä ilman, että siihen liittyisi alistamista, narsismia tms. Sellaiseen ei tietenkään pitäisi kenenkään jäädä, enkä siihen ketään edellisellä kommentillani kannusta.
Tämä kommentti kirvoitti minutkin E:n tavoin vastaamaan. Oman puolisoni kanssa olemme kulkeneet yhteistä taivalta 15 vuotta. Tässä on molemmilla ollut niin yhdessä kuin erikseen monta kasvun paikkaa, yhteen kasvamista ja välillä erkaantumistakin (jopa muutamien kuukausien "I need some space" -hetki). Näinkin pitkään yhdessäoloon mahtuu monta väärinymmärrystä, kinaa ja eripuraa. Kuin myös lämpöä, läheisyyttä, toisen syvää ymmärtämistä ja sanoinkuvaamatonta ymmärretyksi tulemisen tunnetta.
Olemme vuosien varrella käyneet monen monituisia keskusteluja suhteesta ja mikä meissä vetää toista puoleensa. Osansa tunnistan tuosta tyyneyden ja kodin tunteesta, mutta tärkein oivallus meille on ollut se, että joka aamu herätessään on päätettävä, valitseeko tänäänkin sen toisen rinnalleen - ja toimittava sen mukaisesti. Olenko parempi ihminen kun olen toisen kanssa, vai ilman häntä?
Kukkavertausta jatkaen: ruusupensas jaksaa ehkä hetken kukkia hoitamatta, mutta kukoistaakseen se tarvitsee aktiivista huolenpitoa. Niin mun mielestä myös rakkaus ja rakastaminen. Kumpaakaan ei saisi alkaa ajatella itsestäänselvänä tai muuttumattomana. Ja siihen liittyy toinen oivallus: molempien ei aina tarvitse samalla hetkellä hoitaa ruusupensasta tismalleen samaa määrää, kunhan pitemmällä aikajänteellä molemmat panostavat sen huolenpitoon tasa-arvoisesti.
Juuri näitä olen itsekin miettinyt paljon. Ei aina niin helppoa. Vaikka pitäisi kai olla. Tunteet ovat maailman ihanin ja vaikein asia.
Ai että miten viisaita sanoja täällä jaetaan 🙏🏻❤️ Olette kyllä kultaa!
Kaikkea hyvää sinulle ja puolisollesi, Meu.
Kiitos hienostti asetelluista sanoista! Olet puhunut kriiseistäsi ja olin yllättynyt, että olet löytänyt ihmisen elämääsi kriisin keskellä. Tästä minulle nousi ajatus, että ehkä tämä on jokin väliaikainen juttu ns laastarin virkaa toimittamassa, josta aikanaan luovut. Löydät seesteisen rakkauden kun olet itse seesteinen ja tasapainoinen. Ehkä olet tällä hetkellä vielä liian keskeneräinen ja tarvitseva. T. Muutaman vuoden sinkkuuden jälkeen edelleen liian keskeneräinen suhteeseen, vaikka rakkauden kaipuu on kova
Hei Hindenburg, kiitos kommentistasi.
Olen puhunut kriiseistäni, mutta koen selvinneeni viimeisimmästä viime vuoden aikana. Stressiherkkyys, kuormittuminen, vaativuus itseä kohtaan ja taipumus huolestua ovat edelleen haasteitani, tulevat aina olemaan. Niiden kanssa haen tasapainoa varmasti koko elämäni. 🙏🏻 Jos jään odottamaan täysin seesteistä tasapainotilaa, en koskaan voisi aloittaa uutta parisuhdetta.
Mutta ymmärrän, mitä kuvailet keskeneräisyyden tunteella. Keskeneräinen voi olla monella tapaa. Minä koin olevani valmis parisuhteeseen tänä vuonna, vaikka monilla muilla tavoin olen "kesken".
Kaikkea hyvää syksyysi ja elämääsi, Hindenburg 🙂 Toivottavasti saat ihanan rakkauden elämääsi, sitten kun sen aika on.
Mielenkiintoinen kirjoitus, ja nyt kun mainitsit, putkahti keväinen kyselysikin mieleeni. Siihen vastaaminen vaati itseänikin pohtimaan riitelyä jotenkin tiiviimmin ja erilaisesta näkökulmasta. Mainitsit postauksen lopussa että "Käsittelen vastauksia omassa kirjoituksessaan kesäkuussa." En äkkiseltään löytänyt tätä kirjoitusta arkistosta? Pohdinta ja koonti kaikista vastauksista kiinnostaisi minua kovasti.
Tsemppiä, rakkautta ja armollisuutta Sanni sinulle. Toivottavasti syksy kohtelee sinua hyvin :-) <3
Kiitos Taru <3
Kiinnostaa minuakin <3 <3
En vain ole ehtinyt tätä juttua kirjoittaa, vaikka kovasti toivoin, että olisin saanut vastaukset purettua jo kesäkuussa. Tämä on tyypillistä minua...
Juttu tulee kyllä ulos ennen pitkää. Vastauksia tuli tosi paljon ja niitä on ollut tosi kiinnostava lukea. Toki tuli vähän haikeakin olo, kun vertaa omaa tilannetta vastausten keskiarvoon...
Moni pitää riitelyä itsestään selvyytenä parisuhteissa, jopa terveenä. Olen perustellusti eri mieltä. Riitelyn tarkoituksena on kai yleensä joko satuttaa toista tai pakottaa hänet muuttumaan jollain tavalla? Ja aika usein on kai kysymys siitä, että odottaa toisen tekevän itsensä onnelliseksi? Usein kuulee riitoja siitäkin, että toinen ei ole osannut lukea ajatuksia.🤔
Meillä kotona ei käytännössä riidellä koskaan. Keskustellaan mieluummin rauhallisesti. Jos äksyillään typeriä, pyydetään nopeasti anteeksi. Jos mulla on paha olla, ei se parane kiukuttelemalla minulle kaikista tärkeimmille ja rakkaimmille ihmisille. Olen myös aikuisena naisena ihan itse vastuussa onnellisuudestani.💪 Pyrin edesauttamaan, että perheeni jäsenet ja ystäväni voivat olla onnellisia, mutta eihän se loppujen lopuksi minun vallassani ole.
Tällä selkeällä reseptillä ollaan oltu naimisissa 15 v. ja tunnettu 30 vuotta miehen kanssa. Ollaan arjessa onnellisia, ja halutaan olla yhdessä lopun ikäämme. Romantiikkaa ja ruusuja ei juuri ole, koska emme tykkää siirapista, mieluummin mennään salille. Jopa firstbeat -analyysi osoitti, että rentoudun parhaiten hänen seurassaan. ❤
Olemme ihan taviksia, ja uskon harmonisen yhteiselämän sujuvan keneltä vain, jos arvomaailmat mätsäävät ja molemmilla on kyky ja rohkeus sitoutua.
Ihmiset ovat erilaisia ja toisaalta mieltävät riitelyn erilaiseksi. Jollekin riitelyä on kaikki mikä sanotaan vähääkään kovemmalla äänellä, toiselle se on tavallista kommunikointia vaikka kiire/stressi/väsymystilanteessa. Toisille kaikki erimielisyydet ovat riitelyä. Kaikki saamme myös lapsuudesta työkaluja erilaisten tunnetilojen käsittelyyn. Esim. kiukuttelu väsyneenä, kun on paha mieli jne. on lapsen tapa testata vanhemman rakkautta ja monilla tapa jää satunnaisesti parisuhteeseenkin. Miksipä sitä ei rakkaimman edessä voisi/saisi joskus olla myös sietämätön. Minusta riitelyn taustalla ei aina ole mitään tarvetta loukata tai muuttaa toista vaan ihminen vain purkaa omaa tunnetilaansa toiseen olisi se oikein tai ei. Minusta sitä ei pidä pitää suorana merkkinä siitä, että suhde on huono tai ei toimi.
Minusta on hankala arvioida toisten parisuhteiden tilaa/tasoa ym vaikkapa riitelyn tai romantiikan perusteella. Jos suuttuu siitä miten toinen "ei osannut lukea ajatuksia" voi taustalla olla sekin, että on saman asian sanonut x kertaa eikä toinen ikinä sitä muista ja luulee/väittää, että kyse on siitä, "ettei osannut lukea ajatuksia"; näin esimerkkinä. Meillä myös parisuhteen tila olisi huono, jos emme koskaan tekisi mitään romanttista, vaikka rakkaus onkin arjessa ja arjen teoissa. Itse saan esim. suunnatonta mielihyvää, kun mies yllättäen (kuitenkin tarpeeksi harvoin!) tuo minulle kukkia tai juomme lasin kuohuvaa mökin terassilla tai lähdemme kaksin illalliselle pitkän kaavan mukaan.
Tärkeintä olisikin siis löytää ihminen, jonka kanssa voi sovittaa myös tavat riidellä ja rakastaa, jotta kummankin mielestä tilanne toimii, on oikeudenmukainen, kummallakin on hyvä olla jne.
Sinäpä asettelit sanasi viisaasti, sain taas ajateltavaa. Kiitoksia, on tämä kyllä mainio blogi ihan kommentointia myöten!
Täällä on kyllä mahtava kommenttilaatikko ❤️ Mun lukijat! 😚
Näin minäkin näen. Minusta "riitelyssä" kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä on ehkä jopa enimmäkseen kyse juuri tästä. Kunkin kyvystä tai heikoista työkaluista omien tunteiden ja tunnetilojen käsittelyyn.
Juuri näin. 🙏🏻
Varmasti moni riita syntyy näistäkin aineksista sekä väärinkäsityksistä, mutta itse uskon, että riitoihin vaikuttaa ennen kaikkea henkilön temperamentti, tunteiden käsittelytaidot ja ylipäänsä "eväät" konfliktien selvittämisessä. Toiset ihmiset eivät ajaudu riitoihin juuri koskaan, toiset taas ovat hyvin herkkiä "räjähtämään" tai purkamaan pahaa oloaan haastamalla riitaa - kun ei ole rakentavampiakaan tapoja purkaa oloaan, eikä aineksia työkalupakissa tunteiden käsittelyyn.
(Edit. Huomasin, että dora olikin myös kirjoittanut samasta.)
Pienet arkiset riidat ja ärtymyksen purkaukset kuuluvat mun(kin) mielestä parisuhteeseen (tyyliin "sä et ole imuroinut vuoteen, minäkö täällä vain siivoan"), vaikka en itse oikein osaa niitäkään, mutta epäasialliseksi äityvissä riidoissa joissa toista satutetaan, on mun mielestä kyse kyvyttömyydestä käsitellä tai tunnistaa omia tunteitaan. Ei niinkään siitä, että tarkoituksellisesti haluaisi loukata toista.
Riitelyn mallihan tulee monelle ikävä kyllä kotoa omilta vanhemmilta. Jos omassa perheessä on käsitelty ristiriidat huutamalla ja syyttämällä toisia, tämä tapa kulkee valitettavasti monen lapsen mukana omaan aikuisuuteen. Jos ei ole nähnyt ja oppinut rakentavan konfliktinratkaisun mallia, mistä sen olisi omaksunut. Ylipäänsä tunnetaidot liittyvät vahvasti lapsuuteen ja siihen, miten omat vanhemmat tai huoltajat ovat tunteita käsitelleet.
Tämä oli hieno kirjoitus.
En sillon vastannut riitelyä koskevaan postaukseesi, mutta pysähdyin nyt miettimään asiaa. Meillä ei juurikaan riidellä, noin kerran vuodessa on ehkä joku isompi välienselvittely. Valitettavasti silti viimeisimmät pari kolme vuotta on ollut enemmän tai vähemmän rankkaa uupumuksista johtuen. Vaikea erottaa milloin ”vika” on itsessä ja milloin suhteessa, kun oikein mitään ei jaksaisi, hädin tuskin itseään.
Voi M. ❤️ Voimia teille molemmille.
Voi Sanni. Toivon niin, että löydät harmonian ja onnen. Olet fiksu, lämmin ja sympaattinen ihminen (näin minä ainakin sen näen ruudun tältä puolen), että ansaitset sen. <3 Ei tämä korona tosiaan kenenkään elämää helpota... on se tuonut murheita, mutta toisaalta palauttanut ihmisiä vähän maanpinnalle ja perusasioihin.
Kiitos Tipi ❤️❤️
En tiedä juuri vaikeampaa kuin rakastaa toista sellaisena kuin tämä oikeasti on, pitkäjänteisesti arjen keskellä. Itseään kadottamatta. En edes tiedä, onko minusta enää siihen. Ja kyllä, elän toisessa avioliitossani, kahdeksan hengen uusperheessä ja päivä päivältä vakuutun siitä, etten ehkä olekaan "parisuhde ihminen". Voimia Sulle ❣️
🙏🏻🙏🏻
So true.
Kaunis, aito kirjoitus. Kyllä sen vaaleanpunaisen "schaibankin" aika vielä tulee. ❤
Itsestäni sen verran, että tämä vuosi on ollut vaikea, jouduin pettymään itseeni, työhöni (jota ehdin tehdä yli 10v.), uuteen työnantajaani ja alkaa hoitaa itseäni kuntoon, toistamiseen. Korona on mennyt siinä sivussa. Mun mies ja parisuhde on ollut kantava voima, ilman olisin ehkä hukassa. Parin viikon päästä ollaan oltu 24v. yhdessä ja mä voin sanoa, että elämä alkaa tuntua taas mukavammalta muutenkin. 🙂
Näin todella toivon. ❤️
Huikeaa, että teillä on näin pitkä yhteinen taival ❤️
Kaikkea hyvää ja parasta teille, ja erityisesti sinulle, Ulla. Toivottavasti olet pian taas kunnolla jaloillasi ja vahvistunut. Pettymyksiä seuraa onneksi yleensä aina jälleen jotain hyvää <3
Minä en myöskään vastannut riitelykyselyyn, ja nyt itse asiassa olenkin jo eronnut parisuhteestani, jossa olin silloin. Elimme reilut 2,5 vuotta etäsuhteessa, joten pidemmästä yhdessä asutusta arjesta ei ole kokemusta. Emme kuitenkaan riidelleet juurikaan koko aikana. Mies sanoi jossain vaiheessa, että onko meidän suhteessa jotakin vikaa kun ei riidellä (oli tottunut edellisessä parisuhteessa koviin myrskyihin), mutta lopulta totesi, että eihän sitä riitelyä tarvita, että on nauttinut hurjan paljon kun on sen suhteen tasaista eikä tarvitse aina pelätä, milloin räjähtää mistäkin. Varmasti meillä olisi tullut sanomista asioista, jos olisimme asuneet yhdessä, sen verran erilaiset tavat meillä on elää arkeamme (esim. siisteyden osalta), mutta mies totesi aina, että kyllähän asioista voi puhua. Niinpä!
Itse pelkään konflikteja ja inhoan riitelyä, joka kohtaa lopulta usein siihen, että patoan kaiken ja lopulta olen ihan täynnä sitä kaikkea sontaa ja pää meinaa räjähtää. Olin 15 vuotta naimisissa miehen kanssa, joka voi itse huonosti ja henkisesti alisti minua. Se oli alkuun niin hienovaraista, että meni vuosia, ennen kuin edes tajusin asiaa. Siinä suhteessa en kuitenkaan voinut näyttää tunteitani, etenkään negatiivisia, ja jouduin kätkemään esim. pahan mielen ja olon, koska mies käänsi sen aina jotenkin itseensä ja lopulta koin huonoa omaatuntoa siitä, että minulla on paha olo ja sen takia miehelläkin on paha olo. Tsemppasin itseni väkisin, vaikka olisin tarvinnut tukea. Lopulta, kun lapsemmekin joutui kokemaan henkistä lyttäämistä isältään, aloin tajuta, että jatkuva paha oloni johtuu parisuhteesta. Olimme lähes 20 vuotta yhdessä, joista ehkäpä se 15 vähemmän tyytyväisinä ja erityiset muutamat viimeiset vuodet olivat henkisesti kovia. Helpotus eron jälkeen oli mieletön, tuntui että olin saanut elämäni takaisin. Saatoin iltaisin makoilla sängyssä ja vaan hymyillä kun oli niin vapauttava, hyvä olo. Olemme edelleen väleissä, mutta koen vieläkin helpotusta ettei tarvitse elää sen ihmisen kanssa.
Tässä jälkimmäisessä suhteessani kommunikaatio toimi aivan eri tavalla ja puhuimme kaikesta. Ei tarvinnut padota tunteita, vaan sain olla hyvällä tai huonolla tuulella ja toinen tuki, tsemppasi ja iloitsi mukana. Oli läheisyyttä, hyvä henkinen yhteys ja mieletön keskusteluyhteys, loistavaa seksiä, oli oikeastaan kaikkea mitä parisuhteelta voi toivoa. Mutta oliko sitten se jokin pikkuruinen juttu mikä puuttui, ehkä. Olemme edelleen tekemisissä säännöllisesti ja ihmettelemme yhdessä mikä puuttui, mutta emme keksi mikä se tarkalleen ottaen on, ehkä joku tietynlainen kipinä. Molemmista kuitenkin tuntuu, että ero on oikea ratkaisu. Tässä suhteessa kuitenkin kunnioitus toista kohtaan oli mieletön ja siitä en ole enää valmis tinkimään. Enkä monesta muusta asiasta, esim. en enää halua elää niin etten saisi olla surullinen tai väsynyt tai toisaalta tosi iloinen. Mutta ole tainnut ikinä kokea parisuhteessa sellaista varmuutta, mitä haluaisin. Onko se sitten vaan päätös vai tulisiko sellainen olo itsestään oikean ihmisen osuessa kohdalle? Ja mistä sitten löytyisi vierelle tasapainoinen, itsensä sellaisenaan ja minut tällaisena hyväksyvä ihminen, jonka kanssa molemmilla olisi suhteessa hyvä ja rauhallinen olla... Jaa-a. Aika näyttää löytyykö sellaista. Nyt on hyvä olla pitkästä aikaa myös yksin, mutta kyllä toivoisin joskus vielä eläväni juurikin tuota hattaraa. Ja toisaalta haluan uskoa eläväni sitä vielä joskus. :)
Tsemppiä ja kauniita syyspäiviä!
Voi Sanni. Kiitos kun haluat avata elämääsi myös kiiltokuvaelämän toiselta puolelta. Aitous on viehättävää. Ruusujen vaalimisesta en tiedä, mutta postauksen muu sisältö sai kommentoimaan 😊
Itse ajattelen niin että suhteessa pitäisi olla helppo olla, helppo hengittää. Riitoja voi olla, mutta niiden ei pitäisi aiheuttaa jatkuvaa kitkaa tai ahdistusta. Niin kuin jossain kommentissa todettiin, on tärkeää olla samantyyppiset tavat riidellä ja rakastaa. Se luo turvallisuudentunteen, jota eivät riidat heilauta. Ja sen päällä on luottamus, joka pysyy niiden huonojenkin hetkien yli siten, että ei tarvitse riidan hetkelläkään kokea epävarmuutta siitä rakastaako se toinen minua myös tällä hetkellä. Silloinkin kun olen pahimmillani.
Kun muodostaa parisuhteen nuorena, ei itsekkään ole valmis ihminen. Parhaimmillaan sitä hioutuu toisen kanssa niin että syntyy sopusointuinen parisuhde, jossa ei ole kulmia mitkä hakkaisivat jatkuvasti yhteen. Ainakaan isoja kulmia. Näin voi toki tapahtua vanhempanakin alkaneissa suhteissa, mutta ajattelisin että ihan yhtä isot kulmat eivät hioudu kun ihmiset ovat aikuisia, tuntevat itsensä ja omaavat tottumuksensa ja tapansa. Jollain se heijastuu arkisina tuiskahteluina ja jollain muilla tavoilla. Ja siis niiden kulmien ei tarvitsekkaan hioutua, mutta usein parisuhde vaatii kompromisseja, isoja tai pieniä!
Ennen en ymmärtänyt ollenkaan ajatusta että parisuhteen eteen pitäisi tehdä töitä, mutta sitten kun koin elämäni suurimman kriisin, tajusin mitä se tarkoittaa omalla kohdallani. Olen ollut saman ihmisen kanssa pian 27 vuotta (ihan järkyttävää, justhan mä olin opiskelija 😃) ja arki vie helposti mennessään ja saa unohtamaan pienet huomionosoitukset ja arkiset kosketukset. Stressi, työkiireet, korona ja kaikki muu elämä etäännyttää jos ei yhteyden säilyttämisestä huolehdi. Juuri sitä ajattelen parisuhteen hoitamisella, että muistan kiittää, pyytää anteeksi, pussata kotoa lähtiessä, koskettaa joskus keittiössä ohittaessa, katsoa silmiin puhuessa ja kuunnella kun toisella on asiaa vaikka kuinka olisi kännykän ruudulla joku huomion vievä asia kesken. Juuri tällaisia asioita, helppoa oloa ja luottamuksen tunnetta parisuhteeseen pidän tärkeinä asioina. Meillä näihin vuosiin mahtuu myös huonoja aikoja, jopa eroakin harkittiin kun oli riittävästi etäännytty. Mutta löydettiin uudelleen toistemme lähelle ja meillä on taas vahva luottamus parisuhteeseen. Niin vahva että oltiin valmiita menemään naimisiinkin 26 vuoden jälkeen.. eli mulla on korona-avioliitto 😃
Ymmärrän kaipuun rakkauteen ja toisaalta halun näyttää olevansa rakastettu ja rakastavansa. Mutta sitä ei pidä tehdä millä hinnalla tahansa. Omaa itseään ei pidä kadottaa toisen takia, eikä sallia toiselta mitä tahansa. Kaksi ystävääni on elänyt väkivaltaisissa suhteissa. Toisessa oli rajua henkistä väkivaltaa, joka alkoi niin hienovaraisesti, että ystäväni ei itsekkään tajunnut edes itse mistä on kyse. Enkä minäkään tajunnut, vaikka minulla oli epämääräisiä ajatuksia siitä että kaikki ei ole hyvin. Ulospäin kaikki oli lähes täydellistä. En tiennyt miten yleistä henkinen väkivalta on, ennen kuin perehdyin asiaan etsiessäni apua ystävälleni. Onneksi apua saa nykyään jo monelta taholta ja hänkin pääsi irti suhteesta, turvakoti oli ensimmäinen askel (no joo, keskustelu asiantuntijoiden kanssa, mutta ensimmäinen konkreettinen pois vievä askel). En kohdista tätä sinulle, Sanni, koska en tiedä enempää tilanteestasi. Halusin kirjoittaa tästä, koska henkinen väkivalta ei yleensä lakkaa, se pahenee. Ja jos tämän lukee yksikin, joka miettii mitä tehdä, niin hanki apua ja lähde!
Sinulle Sanni toivon oikein ihanaa syksyä ja rakkautta elämääsi. Ja sitä että löydät rauhan myös tältä osin elämääsi. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi. Ei näihin asioihin ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, koska jokaisella on oma todellisuutensa, omat tavoitteensa ja unelmansa. Mutta toivoin että parisuhteessa nämä ovat riittävän paljon päällekkäisiä!
Kiitos satut <3
(Jostain syystä tämä kommentti oli mennyt roskapostifiltteriin...)
En tänään ennätä vastaamaan kommentteihin, mutta luen kommenttisi uudestaan ajatuksella huomenna ja vastaan :) <3