18.04.2020

Korona-ajan ajatuksia

Pitkään tuntui menevän hyvin.

Heräsi, teki töitä, laittoi ruokaa, kävi ulkona. Jumppasi. Soitti äidille, siskolle. Katsoi uutiset.

Aloitti alusta.

Pitkään meni aika hyvin.

Nauroin katketakseni "Neljäs päivä karanteenissa" -meemille. Uudestaan ja uudestaan. Joka kerta meinasi tulla pissat housuun.

Comic relief.

Nyt alkaa reliefit heikentyä.

Huomaan ajattelevani yhä useammin tavallista arkea. Sitä, kun saattoi mennä kuntosalille, tapaamaan kavereita, lounaalle Kauppahalliin. Voi vieläkin, mutta tiedämme että se ei ole viisasta.

Kaikkea kodin ulkopuolista tekemistä leimaa välttämättömyyden punnitseminen ja arvotus, ja sitä seuraava potentiaalinen syyllisyys - tai syyllistäminen. Onko tämä välttämätöntä tehdä? Ei, sinun ei ole ihan välttämätöntä käydä kynsihuollossa tai tavata tätiäsi. Älä siis tee sitä. Sinun ei ole välttämätöntä mennä Prismaan kello 17, mene toiseen aikaan.

Ja kun käyt jossain. Jatkuva ahdistus. Muistinhan varmasti desinfioida kädet ennen autosta nousua, maksupäätettä koskettuani, nostettuani tavarat kassiin, tultuani kotiin, laitettuani ruokaostokset jääkaappiin...." "Ei samperi, avasin hissin oven ja nyt kutittaa silmäkulmaa ihan vietävästi, en kai vain jo ehtinyt sipaista.... menikö käteni poskelle... menikö? Koskinko..?"

Maalaisjärki, tunteet, viranomaissuositukset, kansainväliset suositukset.... pää taistelee päivittäin erilaisten päätösten ja niihin vaikuttavan tiedon labyrintissa. Haluat tehdä jotain ja järki sanoo yhtä, tunteet toista ja viranomaiset kolmatta. Kaveri puhelimessa neljättä.

Minun on sanottava, että oma nuppi alkaa nyt pehmenemään. Tällä viikolla olen huomannut, että olen vihainen, olen niin vihainen koronalle. Voitko jo mennä pois?!

Olen itkenyt paljon.

Yritän tehdä parhaita päätöksiä itselleni, läheisilleni ja kaukaisemmille ihmisille. Kaikki voi vaikuttaa kaikkeen. Ja tuntuu, että ei vain voi tehdä oikein. Enkä vain minä tunne näin, moni läheinen on yhtä hukassa.

Tänä viikonloppuna olisin halunnut mennä hoitamaan siskoni lasta. Tiedän, että siskoni todella tarvitsee apua, ja haluan tukea hänen perhettään. Sitten x määrä muita läheisiä kertoi minulle, että muun kuin oman lapsen hoitaminen ei nyt ole viisasta. Sen oman siskonkaan. Suutuin. "Ketä te olette minulle noin sanomaan, minä saan päättää itse!" Olin hiljaa. "Jos minä otan riskin niin se on kai oma asiani!"

Läheiseni olivat puolestaan hiljaa. "Sanni, ei se ole oma asiasi", he sanoivat sitten.

Olin niin vihainen. Sitten yritin miettiä.
Ja sitten ymmärsin, että läheiseni olivat varmaan oikeassa.

Sitten taas itkin. Joku pettyy aina. Minun ongelmani? Kun haluaisi tehdä niin, että kukaan ei suutu, kukaan ei pahastu. Haluaisi vain auttaa ja olla hyödyksi.

Nyt on parhaiten hyödyksi olemalla vain kotonaan ja tapaamalla mahdollisimman vähän ketään.

Monta viikkoa on ehtinyt mennä niin, että sen on kestänyt.

Mutta nyt. Minulla on niin ikävä tavallista arkea!

Minulla on ikävä perhettäni!

Työkavereita!

Sitä että voi mennä kuntosalille!

Sitä, etteivät kaikki kyräile toisiaan, valmiina syyllistämään ja moittimaan!

Voi mikä aika.

Millaisia tunteita teillä muilla on?

Millaista teidän korona-arkenne on?

 

82 comments on “Korona-ajan ajatuksia”

  1. Ei kannata kysyä näinä aikoina neuvoja ulkopuolisilta. Vastaus on aina sama, jos kyse ei ole ruoasta, lääkkeistä tai vessapaperista: EI. Kuitenkin me itse vedämme rajan välttämättömyydelle, eikä kukaan muu, viranomaisten suositusten puitteissa. Hauska yksityiskohta: monet peruvat nyt lääkärinaikojaan, koska ei ole välttämätöntä käydä kuin ehkä ensiavussa. Kukaan ulkopuolinen ei voi päättää, mikä on milloinkin välttämätöntä. Somelynkkaukselta säästyy, kun ei kerro kenellekään.

    Vastaa

    0
    1. Kukaan ulkopuolinen ei voi päättää, mikä on milloinkin välttämätöntä. Somelynkkaukselta säästyy, kun ei kerro kenellekään.

      Surullista kyllä, tämä täytyy allekirjoittaa.

      Paitsi että poistan tuosta vielä sanan 'some', kyllä lähipiirinkin ihmiset saattavat "lynkata". :(

      Todellakin, miten kukaan ulkopuolinen voi päättää tai arvottaa sinun puolestasi, mikä on "välttämätöntä". Ulkopuolinen näkee tilanteen aina vain avaimenreiästä, kuten Jukka tuolla aiemmin muotoili. Hän näkee vain pienen viirun tilanteesta, ja tekee päätelmänsä sen perusteella. Arvostelemaan kärkkäät ihmiset voisivat yrittää muistaa, että sen avaimenreiän ympärillä voi olla olosuhteita, joista heillä ei ole aavistustakaan. Ja useimmiten näin juuri on.

      Vastaa

      0
  2. Minusta tuntuu siltä, että olen kasvamassa eroon tästä blogista. Olen kulkenut samaa matkaa todella pitkään, mutta sen jälkeen kun liityit aktiivisemmin osaksi someskeneä, olen kokenut vieraantumisen tunnetta. Some on kuitenkin nykypäivänä elinehto, joten sille ei voi mitään. Somessa aktiivisesti mukana oleminen kuitenkin vaikuttaa siihen millaista kuvaa antaa itsestään, millaista kieltä käyttää ja vaikuttaa elämän asioiden tärkeysjärjestykseen. Tuntuu siltä, että aiemmin blogissa sai seurata Sannin elämää ja ajatuksia, kun taas nykyään Sanni seuraa lukijoiden elämää ja ajatuksia. En tiedä saatko kiinni ajatuksesta, mutta olen tähän mietelmään päätynyt mietittyäni miksi en enää niin aktiivisesti klikkaa blogia auki. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana, mutta olen huomannut itsessäni surumielisyyttä blogia lukiessa ja se taas on merkki siitä, ettei näkemäni ja lukemani tee enää minulle hyvää. Olen hämmentynyt.

    Vastaa

    0
    1. Hei Ohis,

      Kiitos kun kirjoitit avoimesti mitä tunnet. Toki se teki minut (myös) vähän surulliseksi ja hämmentyneeksi, mutta totta kai kunnioitan jokaisen kokemusta. Tämä on sinun.

      Mietin, mikä saa aikaan kokemuksen siitä, että nykyään "Sanni seuraa lukijoiden elämää ja ajatuksia" eikä päin vastoin. Ei sinun tietenkään tarvitse alkaa sitä avaamaan (ja heh, nyt tajuan että juuri tämä kysymykseni kuuluu juuri tähän "seuraa lukijoidensa ajatuksia" -teemaan), se vain herätti uteliaisuuteni.

      Mielestäni olen alusta saakka ollut kiinnostunut lukijoideni ajatuksista ja elämästä, se on sen kaltaista vuorovaikutusta, joka on tehnyt bloggaamisesta minulle niin antoisaa. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa on aina ollut minulle tärkeää.

      sen jälkeen kun liityit aktiivisemmin osaksi someskeneä, olen kokenut vieraantumisen tunnetta.

      Somella viittaat varmastikin Instagramiin, Facebookia en oikeastaan käytä muuhun kuin Karkkipäivän postausten uudelleenjakamiseen. Instagramissa olen mielestäni, jos näin voi sanoa, "itsekeskeisempi" kuin blogissa, siellä kerron stoorien kautta nimenomaan omista ajatuksistani, iloista ja suruistani, siitä mikä juuri sillä hetkellä liikuttaa. Mielenkiintoista, että sen voi kokea myös siten, että olen päinvastoin vähentänyt oman elämäni ja ajatusteni jakamista.

      Arvostan rehellisyyttäsi ja haluasi avautua näistä tuntemuksista, Ohis. Kiitos, että olet kulkenut Karkkipäivän rinnalla niin pitkään, arvostan jokaista lukijaa <3 Jos tiemme nyt eroavat, toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi.

      Vastaa

      0
  3. Sanni, tämä aika on varmaan sinulle vaikeampaa kuin monelle muulle. Onhan matkailu niin kotimaassa kuin ulkomaillla niin suuri osa identiteettiäsi ja elämääsi, ja olet lisäksi sosiaalinen luonne. Ja nyt ei kukaan tiedä milloin rajat avautuvat. Joudut miettimään elämääsi uusiksi, eikä erostasikaan vielä niin pitkä aika ole. Ole siis armollinen itsellesi, koska tämä aika on sinulle suurempi elämänmullistus kuin vaikkapa sukulaisillesi. Mieti miten olisit ystävä nyt itsellesi, ja tutki tarvitsetko esimerkiksi etäterapeuttia helpottamaan tilannetta. Kukaan ei elä normaalitilanteessa ja hyvässä tasapainossa juuri nyt, mutta olen sinusta vähän huolissani. Nyt ei ehkä ole hyvä purkaa ihan kaikkia syvimpiä tuntoja someen ja nettiin, koska vastaanotto voi olla osin ikävää. Ihmisillä on pinna kireällä ja se tulee tästä vielä kiristymään.
    Olen blogin pitkäaikainen seuraaja, ja toivon että jatkat, mutta toivon myös että löydät uuden tasapainon ja sisäistä rauhaa, joka kantaa tällaisten aikojen yli.

    Vastaa

    0
    1. Kiitos paljon Virpi ❤️

      Olen hakenut ja saanut apua olosuhteiden sallimassa määrin. Jos jotain, olen onneksi aina ollut valpas hakemaan apua silloin kun omat voimat eivät tunnu riittävän.

      Vastaa

      0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


  • Sanni

  • Arkisto

    • 2025 (16)
    • 2024 (125)
    • 2023 (149)
    • 2022 (174)
    • 2021 (178)
    • 2020 (227)
    • 2019 (203)
    • 2018 (227)
    • 2017 (298)
    • 2016 (284)
    • 2015 (343)
    • 2014 (389)
    • 2013 (400)
    • 2012 (214)
    • 2011 (226)
    • 2010 (287)
    • 2009 (207)