Millä te tykkäätte palkita itseänne, rentoutua? Jos on ollut rankka viikko, millä te nollaatte kuorman?
Mä nollaan perinteisellä makuaistin kautta tapahtuvalla hemmottelulla. Viiniä, juustoa, suklaata.
Ja näemmä myös bloggaamalla.
Perjantai. Istuin tähän ja ajatuksena oli vain hörpätä viiniä ja katsoa ikkunasta talojen kattoja ja niiden reunoilla makaavia pilviä, ja auringon valon muutosta illan taittuessa. Vielä yhdeltätoista on valoisaa. Maisema on minulle rakas; peltikattoja, puutalojen seiniä vihreän ja roosabeigen sävyssä, viisi savupiippua. Puiden latvoja. Kun aurinko laskee tiettyyn kohtaan, vastapäisen talon ikkunat heijastavat valoa niin että ne näyttävät kultaisilta peileiltä.
Olin laittanut koneen pois, mutta otinkin sen esiin.
Tekee mieli kirjoittaa monestakin asiasta. Kai tämä on sitä toisenlaista "kirjeystävyyttä" mistä joskus kirjoitin, blogista on muodostunut minulle kuin julkinen kirjeystävä. Nuorempana kirjoitin valtavasti kirjeitä; jaoin ajatuksia, tunteita ja hetkiä lukemattomilla käsinkirjoitetuilla sivuilla Sloveniaan, Meksikoon, Japaniin ja Skotlantiin. Nyt kirjepaperin sijaan edessäni on tietokoneen ruutu ja näppäimistö. Yleisö on eri, enkä tunne teistä juuri ketään, mutta kirjoittamisen halu on tallella. Välillä haluaa jakaa muutakin kuin ajatuksia shampoon ainesosista.
Viikko on ollut täynnä itsetutkiskeluun ohjaavia asioita ja kokemuksia. On joutunut vähän tsemppaamaan, niin sanoakseni. Mikä tekee varmasti hyvääkin pääkopalle.
Arkielämäni on aika helppoa, niin voi kai sanoa. Vailla suurempia haasteita, tai no, jos nyt saisi sitä ikuista sähköpostijonoa purettua. Normaaliarkeni pysyttelee hyvin pitkälle mukavuusalueella, mitä innostavimmalla sellaisella. Nukkumaan ei meinaa päästä ennen puolta yötä mutta ei se mitään (tai kyllä se mitään, jos avopuolisolta kysyy), olen vain hyvin onnellinen siitä miten hyvää elämää saan juuri nyt elää. Aamukahvikin saa minut hymyilemään kuin idiootin. Olen siitä valtavan kiitollinen ja siksi myös pelkään, että tämä tila viedään minulta pian pois, jonkin täytyy sabotoida se kauneus ja ilo joita koen, sillä varmastikaan en ole sitä pohjimmiltaan ansainnut. Tiedätte tämän perisuomalaisen asenteen. Monessa meissä asuu tiukassa peikko nimeltä "Emmää tätä ansaitse, määhän oon vaan..."
Olen viime viikot ollut voimakkaasti mukavuus- ja varmuusalueeni ulkopuolella. Ihan omasta valinnastani, mutta kuitenkin. Stressitilanteet tuovat esiin heikon puoleni, joka ei ole niin kiva puoli, tunteita, joita minun pitäisi oppia työstämään. Teen sitä sitten vaikka näin kirjoittamalla.
Teen aina välillä hommia vanhalla työpaikallani, ja tänä kesänä minulle tarjottiin tehtäviä eri osastolta jossa olen aiemmin työskennellyt. Kilttinä tyttönä otin tarjouksen vastaan. Työtehtävät ovat huomattavasti vaativammalla tasolla osaamisalueeseeni nähden ja vaativat nopeaa ongelmanratkaisukykyä, multi-taskingia sekä erittäin sujuvaa kielitaitoa. Pähkinänkuoressa: työ vaatii ominaisuuksia, joita minulla ei ihan ole.
Eri luonteiset ihmiset kokevat tällaiset tilanteet eri lailla, kaikki eivät varmastikaan ahdistu ja ala sirotella tuhkaa päälleen kun homma ei "skulaa". Mutta minä. Voidaan puhua merkittävästä tuhkakerroksesta. Muutamana päivänä olen lähtenyt töistä itku kurkussa, koska koen pettäneeni odotukset niin pahasti. Minua pyydettiin tehtävään, koska minun uskottiin selviytyvän siitä, minuun luotettiin. Ja olen ihan surkea.
Karkkipäivänkin kautta on varmaan välittynyt luonteeni tietynlainen perfektionistisuus, en viihdy "puolivälissä" vaan ääripäissä. Haluan hallita asiat, haluan sen hallinnan tunteen. Että mä osaan ja pärjään. Täydellinen ei tarvitse olla sanan kirjaimellisessa merkityksessä, epätäydellisyys tekee meistä inhimillisiä ja helpostilähestyttäviä, mutta haluan hallita perusasiat joilla selviää. Kun joutuu tilanteeseen, jossa onkin riippuvainen toisista eikä pysty suoriutumaan itsenäisesti... no, en ole hyvä näissä tilanteissa. Minun on vaikea sietää tunnetta siitä, että olen jollekulle "taakka" tai vaiva. Tai että en täytä odotuksia. Teema, johon palaan aina uudelleen. Odotukset. Miten ne voivatkin niin hallita.
Tosiasiassa olen varmaankin pärjännyt tehtävässäni ihan ok. Liioittelen huonouttani ja aiheutan kollegoissa hämmennystä tuhkasirottimellani. Se on rehellinen kokemukseni, mutta mietin: miksi käyttäydyn näin, miksi tunnen näin? Miksi pitää niin mollata itseään? Miksi pitää pyydellä anteeksi sitä mitä ei osaa, kun voisi keskittyä vaalimaan vahvuuksiaan? Jos nyt tämä tehtävä ei ollut ihan minun ykkösosaamisaluettani, niin mitä sitten? Olen hyvä jossain muussa, eikä itsesurkuttelussa lilluminen ainakaan vie minua eteenpäin kehitysalueilla.
(Luen tekstin uudestaan aamulla. Olo on levännyt ja mieli hyvä. Levollinen. Tapani nollata kirjoittamalla auttaa selvästi. Tein aamiaiseksi vissyllä kuohkeutettua munakokkelia ja laitoin pellillisen siemennäkkäriä uuniin. Ehkä keitän vielä toisen pannullisen kahviakin. )
Työviikkojen tietty alakulo ei ole liittynyt pelkästään kokemukseen hitaasti lyövästä älystä. Tilanteeseen liittyy syvempi sosiaalinen tekijä.
Toinen työpareistani on entinen paras ystäväni, henkilö joka on ollut minulle kuin veli, niin läheinen, että olemme olleet kuin erottamattomat. Joskus kauan sitten.
Olemme puhuneet ihan kaikesta. Minä olen itkenyt hänen villapaitaansa vasten räkä poskella suhdeongelmiani, hän on kertonut omista haamuistaan ja haavoistaan. Olemme nukkuneet vieretysten, nauraneet ja itkeneet vieretysten, juopotelleet vieretysten. Puhuneet viisaita, puhuneet tyhmiä, filosofoineet valoisina kesäaamuöinä ystäväni vuokrakaksion kuluneella sohvalla ruskeiden tyynyjen välissä, kuvitellen olevamme niiiin syvällisiä. Minulla oli vahvat rajaukset ja paljon ripsväriä ja hento olemus. En tuolloin vielä tiennyt mitään asioista kuten Urban Decay ja Lily Lolo. Se oli todellakin kauan sitten.
Meillä kaikilla on piirissämme ihmisiä, jotka kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Jotkut ihmiset jäävät, jotkut menevät. Niin kuuluu olla, emme voi pitää kaikkia. Kasvamme, elämäntilanteet muuttuvat.
En ole juurikaan ollut tekemisissä veli-ystäväni kanssa viimeiseen viiten vuoteen, ehkä pitempäänkin. Viime joulu oli ensimmäinen, kun en saanut häneltä edes korttia. Ymmärsin.
Nyt työskentelemme jälleen yhdessä. Hän on sama vanha itsensä, ihanan spontaani hessuhopo. Hessu viiltävän nopealla älyllä ja huumorilla vailla vertaa. Kaikki on tavallaan kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Välillämme on kommunikaation tahmea kuilu, me puhumme eri kieltä. Konkreettisesti. Olen puhunut sujuvaa ruotsia asuessani Ahvenanmaalla pysyvästi, mutta tämä on menneisyyttä. Osaan kieltä edelleen, mutta en pysty ilmaisemaan itseäni ruotsiksi niinkuin äidinkielelläni. Verbaalius on vahva osa persoonaani ja kun en pysty kommunikoimaan samalla tasolla kuin äidinkielelläni, jään vajaaksi. Enemmän kuin vajaaksi.
Yritykset lähestyä toista jäävät karheudeksi kurkkuun. Kömpelöiksi lauseiden raadoiksi. Emme voi enää puhua niinkuin ennen. Olen kuin haalea, lasiin jäähtynyt kaakao entiseen minääni verrattuna. Tunnelma välillämme on kirpaisevan haikea. Kaikki se mikä liitti meidät niin vahvasti yhteen aikaa sitten on edelleen jäljellä, mutta silta on ruostunut. Se ei kanna kaikkia askeleita toiselle puolelle. Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä.
Asia on miten on. Se on vain hyväksyttävä.
.
Jatkan vielä huonommuuden tunteesta. Kirjoitin tähän perjantaina pitkän kappaleen siitä, kuinka haluaisin myös osata kirjoittaa paremmin, kuinka ihailen bloggaajia kuten Ella Elers ja Eeva Kolu ja heidän taitoaan ilmaista itseään ja koota tunteita vahvoiksi, koskettaviksi ja älykkäiksi sanoiksi. Kirjoitin, että usein jopa lukijoiden kommentit jättävät minut ihailun ja samalla alemmuuden tunteen valtaan älykkäällä sisällöllään, wow, mitä argumentointia, miten paljon ihmiset tietävät asioista, millä verbaalilla terävyydellä he osaavat muotoilla sanottavansa. Mutta poistin kappaleen.
Kokemus: mun pitäisi olla parempi. (Vaikka oikeasti ei tarvitsisi.) Jossain tilanteessa se tarkoittaa paremmin pukeutunutta, toisessa parempaa kielitaitoa, kolmannessa laajempaa yleissivistystä tai paksumpaa pankkitiliä. Mun pitäisi olla sitä-ja-tätä jotta ihmiset ympärillä olisivat tyytyväisiä, että en vain aiheuta pettymystä. Että vaikuttaisin älykkäämmältä, taitavammalta, sivistyneemmältä, potentiaalisemmalta. Kaikki tämä aiheuttaa minussa välillä surua ja riittämättömyyden tunteita, ja samalla tiedostan, että se on ihan älytöntä.
Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.
Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa - vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.
Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä.
Siinä minullakin on opettelemista.
56 comments on “tuhkaa ja villapaitoja”
Kamppailen täsmälleen samanlaisten asioiden kanssa melkein päivittäin. Pitäisi, pitäisi, pitäisi... Se on perfektionismin taakka ja se muuttuu todella hitaasti, vaikka asian tiedostaa. Yritän muuttaa pitäisi-sanaa muotoon HALUAISIN ja olen huomannut, että yhtäkkiä toivomani kehityskohteet ovatkin ihan erilaisia. Kun ei enää pidä, niin ovi on auki mahdollisuuksille ja haluille paljon laajemmin.
Työelämässä mulla on ollut hyvin samanlaisia ongelmia juuri työtehtävien vaativuuden suhteen. On ihana tunne osata jotain ja hoitaa rutiinilla vaikeitakin juttuja, mutta uusi työtehtävä vie itsevarmuuden täysin. Olen kuitenkin oppinut siirtämään vastuun työpaikalle ja etenkin esimiehiin: HE minut rekrytoivat, joten jos en onnistu se on HEIDÄN virheensä, ei minun. Mä olen ollut koko hakuprosessin ajan rehellinen omista kyvyistäni, pyytänyt ja toivonut enemmän apua, kysynyt ohjeita. Jos mua ei kouluteta työtehtävään kunnolla, se ei ole mun vika. Mä en yksinkertaisesti voi sille mitään. Näin pääsin aika hyvin eroon perfektionismista työelämässä, eivätkä kriisit sillä saralla enää ole mulle niin iso juttu. Tätä on toki helpottanut nykyinen työ, jossa osaamiseni, opastus ja työyhteisö parhaalla mahdollisella tavalla tukevat työntekoa. Ekaa kertaa mulla on työ, jonka parissa en huomaa ajan kulkua lainkaan :)
Tämä on hyvä lähtökohta jonka omaksumisesta olisi itsellekin hyötyä. Kaikkea ei tosiaan pidä, vaan voi nähdä omana henk. koht. kehitysalueena, toiveena ja pyrkimyksenä. Jos sinne pääsee, hieno homma, jos ei niin ei sekään mitään :) Meidän ei tosiaan pidä osata ja hallita kaikkea, olla aina saatavilla, olla aina odotusten mukaisia. Kumma että järki ei kuitenkaan kumoa tätä tunnetta. Järki ja tunteet... Ne tuntuvat harmillisen harvoin toimivan synkassa eivätkä osaa neuvotella keskenään. Tunnepohjaisesti koemme yhtä joka sitten useimmiten jyrää järjen sanoman. Ikuinen kamppailu.
Mitä sanoit tuosta työpaikan ja esimiesten vastuusta, olen ihan samaa mieltä ja minunkin esimieheni kyllä oli tietoinen esimerkiksi kielen asettamista haasteista. Sillä pohjalla hän totta kai ymmärtää vaikeudet joita väkisinkin liittyy tehtävän suorittamiseen. Silti hän uskoo minuun ja piti ilman muuta selvänä että omaksun uudet työtehtävät ja pärjään niissä, jos nyt en vakihenkilökunnan taidon tasolla niin kiitettävästi kuitenkin. Se tekee asiasta itselle vielä vaikeamman... Just tuo että kun luotetaan, esimiehellä on minusta tietty kuva ja luotto taitoihini, ja sitten kun se odotus ei täyty tällä kertaa. :/ Jos joku ihan anonyymi tyyppi vailla ennakko-odotuksia olisi värvännyt mut hommaan niin en kokisi yhtä vahvaa pettämisen tunnetta.
Mutta tuo on kyllä niin ihanaa että olet Elisa nyt työssä joka on tosiaan kuin luotu sulle, ja saat vielä niin mahtavaa tukea työyhteisöltä :) (Muille tiedoksi että tunnen Elisan ja hänen työnsä IRL) Työ on valtavan suuri osa elämäämme ja hyvinvointiamme ja valitettavan monen kohdalla työ ei suinkaan tue hyvinvointia. Siksi ei voi kuin olla tosi iloinen ja onnellinen toisen puolesta kun tilanne on sellainen kuin sinulla nyt :) <3
Kiitos minunkin puolestani tuosta pienestä mutta ratkaisevasta sananvaihdoksesta! Toimivan kuuloinen idea.
Tässä tekstissä oli muuten jotain eevakolumaista. Ehkä tämä ajatuksenvirtatyyli yhdistettynä astetta syvällisempään pohdiskeluun.
Tykkään kyllä ylipäänsä sinun kirjoitustyylistäsi, se on jotenkin luonnollisen tuntuinen ja ikään kuin suoraan puhutteleva, (ei lukijalle etäinen), tulee ehkä vähän juuri sellainen kirjekaveritunnekin usein, nyt kun aloin miettiä. Sen takia monesti tulee itselle halu vastata ja kommentoida jotakin, vaikka en läheskään aina sitten kommentoikaan.
Minulla on juuri nyt mieli vähän maassa kun luin toisaalla aika masentavasta aiheesta ja se jäi itsellänikin mieleen pyörimään. Tuli ikäviä mielikuvia ja pelkotiloja. :( Jotain piristystä ja lohtua kaipaisin kans, vaikka viikko ei ole ollut rankka enkä sikäli tarvitse nollausta. Ehkä voisin ostaa jotain herkkua, mutta niin kauan kun mieli on maassa en joka tapauksessa pysty nauttimaan siitä, eli pitäisi ensin saada mieli tasapainoon. Ehkä pitää vain odotella. Kyllähän se aina ennen pitkää tasoittuu kun vain antaa olla. Sama ehkä pätee niihin itseen kohdistuviin negatiivisiin tunteisiin. Tarkkailee vain miltä tuntuu eikä yritä väkisin mitään ja hyväksyy sen että joskus vain tuntuu tältä, eikä sitä kannata ottaa vakavasti. Luulisin. :)
Mukavaa päivää!
Oh, eevakolumainen... Kiitos Belle :) <3 Yritystä piisaa välillä mutta olen hyväksynyt tasoni ja ilmaisuni rajat, en ole ammattikirjoittaja (niinkuin Eeva) ja voin vain haaveilla samanlaisesta ilmaisujen rikkaudesta, tunnelmasta ja nyanssien hienovaraisesta välityksestä, kyvystä vangita tunteita lauserakenteisiin. Se on huikean upea taito, arvostan sanataiteen yhtä korkealle kuin visuaalisenkin. Tässä yhteydessä en nyt kuitenkaan lähde mollaamaan itseäni koska se on ihan naurettavaa :D, me toimimme kykyjemme puitteissa ja mä olen just niin hyvä näillä kyvyillä kuin olen <3 Mä ihailen Eevaa ja Ellaa mutta ei mun tarvitse olla niinkuin he. :)
Ilahduttaa kuulla tuo että teksteissäni on jotain "kirjekaveruusmaista", siinä on muuten yksi perustavanlaatuisista syistä miksi tykkään nimenomaan blogimediasta enkä ikinä (vaikka osaisinkin kirjoittaa eri lailla) haluaisi kirjoittaa lehtiin. Lehtiartikkelien sävy on etäinen, kiillotetumpi ja vähemmän tunteellinen, niin kuuluukin totta kai. Mä haluan kirjoittaa tunteella, ihan kuin juttelisin kavereille :) Rönsyillä vapaasti :) Siksi bloggaus on <3 <3 Mitä enemmän mä sitä mietin, niin kyllä blogi on tavallaan korvannut kirjeystävät (vaikkakaan ei henkilöinä, he ovat edelleen elämässäni ja ystäväpiirissäni).
Voi että, höh. :´-( Toivottavasti löysit keinoja joilla karistaa tunteen. *lähettää virtuaalihalauksen* Minulla auttaa kirjoittamisen lisäksi kun menee ulos pitkille kävelylenkeille, metsään tai vaikka meren rantaan. Tai näiden puutteessa vaikka kotikaupungin puutaloasuinalueelle, puutalot henkivät minusta aina positiivista energiaa, ne ovat empaattisia. Vaikka ei yhtään tekisi mieli lähteä ja olisi koomautunut jostain ikävästä tunteesta, laitan vain tossut jalkaan ja painelen ulos. Ulkoilmalla on maaginen kyky auttaa tai ainakin keventää mielen taakkoja. Minun kohdallani yksin oleminen luonnossa auttaa usein enemmän kuin vaikka ystävän kanssa asiasta juttelu.
Kaunista sunnuntaita ja sitä seuraavaa viikkoa sinulle Belle, toivottavasti piristyt pian :)
Tärkeitä asioita kirjoitat. Ja minulle turhan tuttuja. Vaativa persoonallisuus on juuri tuota. Koskaan ei ole riittävän hyvä ja aina voi parantaa, tehdä paremmin ja täydellisemmin. Harvoin sitä osaa iloita siitä, mikä on hyvin ja mikä on onnistunut. Aina olisi voinut tehdä asiat paremmin. Kun tähän lisätään haasteita rakastava persoona, niin sitä polttaa itsensä turhan helposti loppuun.
Niin, tämä on kuin virhekoodaus aivoissamme, "default-asetus" joka pitäisi saada purettua. Varmasti myös kulttuurisidonnainenkin juttu, mutta valitettavan yleinen juuri meidän kulttuurissamme. Opimme jo lapsesta saakka ettei omia onnistumisiaan ja vahvuuksiaan kuulu rummutella ja korostaa (ainakaan perusarkielämässä, työpaikkahaastattelut ehkäpä asia erikseen) ettemme vaikuta ylpeiltä, ja päin vastoin pitää vähätellä itseään ja osaamistaan. Se on niin väärin kuin olla voi. Sen sijaan että sanoisi, "Kudoinpa muuten mielettömän hienon ryijyn tässä kevään aikana", sanommekin, "Yritin kutoa ryijyä, kai siitä tuli ihan ok mutta hitaastihan se meni ja jälki vähän epätasaista." Grrrr! Mä sorrun itse ihan samaan koko ajan. Sen sijaan että sanoisin, "Hitsi että tämä meikki on nätti, pukee mua tosi hyvin" voin sanoa, "Huokaus, aina nuo kulmakarvat menee huonosti, ei ne onnistu kuin ihan sattuman kautta".
Pitäisi haastaa itsensä sulkemaan turpansa kun on aikeissa tuoda esiin jonkun ihan triviaalin epäonnistumisen tai huolenaiheen. Jos kerran meikilläkin halutaan häivyttää "virheitä" ja korostaa hyviä puolia, niin miksei noudattaa tätä myös omassa kommunikaatiossaan? :) Jos nyt näin lattea meikkivertaus sallitaan....
Niin tuttuja ajatuksia. Riittämättömyyden tunne on niin ankia ja turha tunne.
Miehelläni on yhdenlainen "lääke" tämän tunteen hallintaan. Hän sanoo aina minulle jos voivottelen jotain mitä en osannut tai märehdin että mitä-ne-nyt-minusta-ajattelee, että "Ei ne ajattele sinusta yhtään mitään, ainakaan enää huomenna". Ja näinhän se varmasti on. Jos on ns. mokannut tai tehnyt jotain jonka kuvittelee aiheuttavan ihmisissä negatiivisia ajatuksia, ihmetyksiä tai spekulaatioita itseään kohtaan, todellisuudessa nämä ajatukset ovat vain omassa päässä ja muut ovat siirtyneet miettimään jo ihan muita asioita. Ei meidän ympäristö niin valtavasti käytä aikaa meidän epäonnistumisten vatvomiseen, me vain kuvittelemme niin. Se olisi hyvä sisäistää.
Hei! Tästä Sannin vastauksesta oli pakko ottaa screenshotti ja kirjoittaa se itselleni ylös :)
Ihanasti ja suorasti, mutta silleen sympaattisesti sanottu. Tämmöistä muistutusta olisin kaivannut monesti.
Aloitin keväällä uudella paikkakunnalla, uudessa työssä missä kukaan ei tunne minua. Työ on minulle ensimmäinen pitkäaikainen työ valmistumisen jälkeen. Ensimmäinen kuukausi meni hyvin,mutta sitten mokasin. moka ei ollut maata kaatava mutta olen tuntenut asiasta kauheasti tunnon tuskia ja yrittänyt vain olla mahdollisimman hyvä uudessa työssäni jotta saan ns anteeksi.
Nyt kuulin melkein 2 kk jälkeenpäin mitä virheitä muut kollegat ovat tehneet ja silti ovat töissä eikä heidän työkykyään epäillä.
Omat tunnon tuskat hieman helpotti, mutta odotan kyllä kunnes koeaika ja sen jälkeen olen ollut vielä vuoden töissä niin uskallan ehkä jo luottaa että saan tämän työpaikan pitää.
Me kaikki varmaan pyöriskelemme riittämättömyyden tunteissa toisinaan, mutta minä olen jo hyväksynyt sen, että parhaaseen voi tähdätä, mutta keskinkertaisuuskin riittää. Uutta voi oppia, mutta kaikki asiat ei kaikilta koskaan suju yhtä hyvin.
Töissä taas uusien tehtävien opettelu vie aikansa ja alun tahmeus on ymmärrettävää. Jos on vielä täysin uusi työpaikka ja ihmiset jne. ja tuntuu, että kaikesta pitää kysyä niin on minullakin joskus ollut viimeistään perjantaina ollut todella epäonnistunut olo! Mutta pikkuhiljaa sitä pääsee sisään ja oikeasti ne muut harvoin ottaa näitä epäonnistumisia vakavasti, jos edes huomaavat niitä. Epämukavuusalueelle meneminen tekee hyvää, mutta on hyvä, että samaan aikaan on asioita, joissa pärjää.
Hassua, että mainitsit halustasi kirjoittaa paremmin, kun lukiessani sinun suhteesta siihen entiseen hyvään ystävään, ajattelin miten hienosti kirjoitettu ja kuvattu tunteita! Luetko paljon kaunokirjallisuutta? Minä l
Ai tämä kommentti tulikin tänne, luulin että se hävisi bittiavaruuteen. ;)
Jatkan siis loppuun eli itse luen paljon ja kieli on sen myötä kehittynyt ja monipuolistunut.
Minusta sinä kirjoitat sellaista tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Aihepiiristä riippuen se on hyvin eevakolumaista eli jos olet siihen tähdännyt, niin minusta olet onnistunut!
Minäkin luin tosi paljon nuorempana ja tällöin myös kieleni oli rikkaampaa, sen huomasi ihan selvästi :)
Internet-aikakauden alettua suhteeni kirjoihin on surullisesti murentunut lähes olemattomiin, ja nykyään luen ehkä kirjan tai kaksi vuodessa :( Asia, joka harmittaa minua aivan älyttömästi mutta toistaiseksi en ole onnistunut löytämään takaisin kirjaharrastuksen pariin. Se on asia jonka todellakin toivon muuttuvan vielä takaisin entiseen.
Peukku :) Just näin. Tai haluaisin itse myös kokea näin. Joissain asioissa se jo toimiikin, kuten liikunnassa :)
Totta. Tämä pitäisi pitää mielessä. Viemällä itse omalla surkuttelullaan huomion epäonnistumisiinsa sitä vain tekee numeron jostain joka ei välttämättä muille edes ollut "numero". Tuhkan sirottelulla tekee vain hallaa sillä itsensä mollausta harvemmin arvostetaan, päin vastoin. Mutta oman epäonnistumisen tunteen ollessa niin vahva, meidän on vaikea hillitä tunteen ulos purkautumista... Kun me ollaan vain ihmisiä.
"Tuhkan sirottelulla tekee vain hallaa sillä itsensä mollausta harvemmin arvostetaan, päin vastoin."
Tässä on sekin puoli, että ainakin vähän vieraammat ihmiset helposti uskovat, mitä kerrot itsestäsi. Itseni mollaaminen on ainakin minulle tullut välillä takaisin vähättelynä ja väärinymmärryksinä (esim. että olisin huono asiassa, jossa en ole huono, vaikken ihan ylläkään omiin korkeisiin standardeihini) - ei kivaa.
Tää oli nii lohduttava teksti! Koska koen tota samaa niiin monesti. Kiitos!
<3 Ole hyvä <3
Oli helpottavaa kuulla, että muutkin hermostuvat ja stressaavat töissä, kun eivät osaa. Mulle käy just noin ja hermostumisesta tulee vielä huonompi fiilis ja jälkeenpäin lisäksi kauhea häpeä, sekä osaamattomuudesta että hermostumisesta. Osaisipa ottaa iisisti...
Jep, juuri näin, muakin hävettää dramaattiset purkaukseni töissä. Pitäisi monesti todellakin vain vetää henkeä ja mennä vaikka hetkeksi muualle ja miettiä omia fiiliksiään ja sitä millä tavoin niitä olisi järkevää ilmaista ko. tilanteessa. Hermostuminen ja hallinnan menetyksen esiintuominen ei auta millään lailla. Vitsailinkin jo töissä että mun pitäisi varmaan aloittaa päivä aina viinilasillisella niin osaisin ottaa rennommin ^_^ :D
Mä teen samaa, kirjoitan yön hämärtyessä auki mörköjäni ja annan pahojen ajatusten virrata näppäimistölle. Saatan itkeä samalla silmät päästäni ja käydä pelottavan lähellä kuilun reunaa, mutta jos en sitä tee säännönmukaisesti, menen ihan oikeasti reunalta yli. Etenkin tämä osui: "Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan." Monta kertaa kuulee sitä että kyllähän sinä aikuinen ihminen nyt Tajuat ja Ymmärrät -- no kyllä, mutta ei se pelkkä tiedostaminen automaattisesti mitään korjaa, vaan tunteet pitäisi osata ottaa suurennuslasin alle ja tutkailla niiden mekanismeja. (Sama kuin hoitaisi vakavaa masennusta sanomalla: "Snap out of it!" sen sijaan että purkaisi syntysyitä ja ajatusketjuja.)
Kiitos avoimesta ja kipeästäkin kirjoituksestasi. Mua kierolla tavalla lohduttaa myös nähdä, että joku itseäni 10 vuotta vanhempi, "aikuisempi", kokee ja tuntee samoja asioita. En ole valmis, mutta ei mun eikä sunkaan kuulukaan olla. Sana kerrallaan, lause kerrallaan, päivä kerrallaan, jokin meissä vahvistuu ja tuntee itsensä aina vähän syvemmin ja paremmin. Ja tämä auttaa mua: "Sometimes it's okay if the only thing you did today was breathe." :)
Jep, juuri näin se on. Ei pelkkä tajuaminen korjaa asiaa.
Kirjoittaminen on kyllä mielettömän hyvää "terapiaa" ja auttaa jäsentelemään asioita ja, lainaan hyvää ilmaisuasi, tutkimaan tunteiden ja toimintatapojen mekanismeja. Kun kirjoittaa asioista ja palaa tekstiin myöhemmin, näkee kokonaisuuden usein jo eri lailla ja voi oppia tapahtuneesta ja tehdä oivalluksia. Äh, taas musta tuntuu että kirjoitan niin kömpelösti mutta ehkä sä ymmärrät mitä mä tarkoitan :)
<3
Ymmärsin oikein hyvin, ainakin uskoakseni :) Juuri tuota hain itsekin, että ottamalla etäisyyttä omiin aivoituksiin voi niitä ehkä jäsennellä uudella tavalla. Siinä tunnemyrskyn keskellä ei (mulla ainakaan) kapasiteetti yksinkertaisesti riitä; tuli vähän sivujuonteena mieleen kun mieheni just viime viikolla kommentoi johonkin stressi-itkuuni, että välillä tuntuu kuin en edes haluaisi löytää ratkaisua ongelmiini, vaan vain "pulauttaa ne ulos" :D Sitten kuitenkin muutaman tunnin päästä tai seuraavana päivänä "pulautuksesta" saatan saada jonkun ahaa-elämyksen ja onnistun muuttamaan omaa näkökulmaani lempeämmäksi. Päivä kerrallaan. :)
Jep, taas joutuu "tylsästi" toteamaan että juuri näin ^_^ Mutta juuri niin se on. Todella tunteellisesti reagoivalta ihmiseltä on turha odottaa rauhallista ja analyyttistä, ratkaisukeskeistä paneutumista kun ongelma/ahdistustilanne on päällä.
Kuulostaa muuten tutulta, tuon suuntaista on välillä meneillään meidänkin taloudessa... Ja mä olen samaa mieltä kuin sä, että ne ulosryöpsäytykset voivat olla, ja usein konkreettisesti ovatkin, tie oivalluksiin ja perspektiivin hakuun. Kuuntelijan ei tarvitse sanoa mitään, riittää entä hän antaa toiselle tilan purkaa tuntemuksiaan vaikkei ilmaisussa mitään järkeä tai rakentavuutta juuri sillä hetkellä olisikaan. "Stressi-itkuillakin" ja vastaavilla purkauksilla on osansa asian työstämisketjussa. :)
Mun täytyy palata tähän vielä. Mä olen myös ihminen joka reagoi tunteikkaasti asioihin, ja itkee muiden mielestä pieniä juttuja. Niin kauan kuin muistan, olen toivonut etten olisi niin herkkäitkuinen ja että osaisin piilottaa temperamenttini paremmin.
Nyt kuitenkin terapeuttini on suoraan sanonut, että mun pitää antaa tunteiden näkyä. Vain sillä tavalla ne voi käsitellä, ei sulkemalla sisään. Tämä ei tarkoita hyvien käytöstapojen unohtamista, vaan sitä että jos on tietynlainen tunne niin sen voi sanallistaa ääneen: "olen vihainen, koska koen että et välitä musta". Se on ok sanoa, jos tuntee jotain ja se pitääkin sanoa, sillä padotut tunteet ja reaktiot ainakin mulla johtaa pahenevaan ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin asti, joissa en saa henkeä kun yritän pitää "pahan tunteen" niin kovin sisällä ja näkyä ulospäin normaalina.
Eli tunteet herää jostain syystä, eikä niitä pidä vähätellä. Niiden voi kuitenkin antaa lipua ohi, todeta että jahas, tällaista nyt ja jäädä pohtimaan, mistä tunne syntyi. Mutta piilottaa ja kutistaa ja vähätellä niitä ei pidä. Ei vaikka oma tunteellisuus jotain toista häiritsisikin :) Ei kukaan tahallaan valitse varta vasten sitä itkua, surua tai ahdistusta: jos ihminen saisi valita olotilansa niin eikös kaikki ois vaan tosi happy happy joy joy koko ajan? :D
Nyt mulla oli aikaa lukea tämä ajatuksella <3 Keskellä yötä, saunasta tulleena Normandian maaseudulla kartanossa, jossa huomenna juhlitaan ystäväni häitä. (Kyllä, ranskalaisissa kartanoissa voi olla suomalaisia saunoja ^_^)
Mutta saunat sikseen. Kirjoitit tärkeää asiaa, minäkin olen samaa mieltä siinä ettei tunteita ole hyvä sulkea pois, vähätellä tai yrittää sammuttaa. Suhtaudun kuitenkin ainakin omaan tunteellisuuteeni valtavan kaksipiippuisesti; samalla pidän tunteellisuutta ja ylipäänsä kykyä TUNTEA herkästi ja syvästi niin itseensä kuin muihinkin liittyviä asioita, hyvänä, mutta samalla kuitenkin tunnistan vahvan tunteellisuuden tuomat huonot puolet. Sitä on vain jotenkin niin paljon haavoittuvaisempi ja alttiimpi ahdistumaan ja suremaan. Vaikkakin tietysti myös alttiimpi tuntemaan voimakkaita ilon ja onnenkin tunteita. Mutta se haavoittuvaisuus... Niin... jotenkin voimakas tunteellisuus pitää sisällään niin paljon ikäviä asioita että mieluummin ehkä kuitenkin olisin vähän kovakuorisempi.
Terapeuttisi on oikeassa siinä että tunteita ei pidä padota, ne pitää "tuntea ulos" ja käsitellä. Mutta joillekin meistä olisi helpompaa, jos niitä tunteita ei ylipäänsä tuntisi niin herkästi. Se tekee ihmisestä samalla vahvan ja heikon. Juttu on kai siinä, kumpiko ominaisuus itsellä korostuu.
Et ole yksin tunteidesi kanssa. Olen tällä viikolla miettinyt ihan täsmälleen juuri samanlaisia ajatuksia. Että miksi minusta tuntuu koko ajan, että en riitä, en kelpaa, että pitäisi olla parempi? Miksi en pysty näkemään vahvuuksiani, vaan tuijotan huonoja puoliani ja haluaisin olla aina vain parempi kaikessa? Kai tässä iässä ja kahden lapsen äitinä pitäisi jo osata hallita nämä tunteet... Mutta kuten sanoit, aika ajoin nämä tunteet ottavat ylivallan. Tuntuu, että minulta odotetaan vain täydellisyyttä ja jos en siihen yletä, olen pettänyt odotukset. Vaikka tuskin sitä täydellisyyttä odottaa kukaan muu kuin minä itse. Perfektionismi ja itsekriittisyys ovat välillä aivan äärimmäisen suuri taakka!! Onneksi lepo ja etäisyys vaikkapa töihin auttavat ja asioihin tulee perspektiiviä. Silti toivon, että joku päivä voisin luottaa itseeni samalla tavalla kuin toiset minuun luottavat...
Tämä saattaa kuulostaa korviisi sanahelinältä, mutta blogisi kautta olen saanut kuvan aivan mahtavasta tyypistä! En usko, että se on harhaa. Olen joskus aikaisemmin sanonutkin, että Karkkipäivässä parasta on avoimuus ja rehellisyys: todistit sen taas kerran! Olet huippu, Sanni! <3 Mahtavaa viikonloppua! Mäkin juon vähän viiniä nyt ja opettelen antamaan itselleni armoa :D
Uskon että asia on varmasti juuri niinkuin kirjoitit, täydellisyyttä odottaa eniten itse itseltään, eivät ulkopuoliset. Muilla on toki odotuksia ja ne vaikuttavat kokemukseemme suoriutumisestamme, mutta tosiasiassa se "aika hyvin pärjääminenkin" on jo ihan riittävää eikä toinen osapuoli suhtaudu asiaan niin kriittisesti kuin me itse. Voi kun tämän oivalluksen saisi ujutettua myös käytännön tasolle niin että tosiaan osaisimme olla vähemmän perfektionistisia, enemmän armeliaita itseämme kohtaan. (Joo, 'enemmän armelias' ei ole hyvää kielioppia, tiedän... :D)
Kiitos mukavista sanoistasi minua kohtaan, Tarja. :) Se ilahdutti. Kaikkihan me ollaan sekä ihania että välillä hitaita ja tyhmiä! ^_^ Se on osa ihmisenä olemista :) <3
Skål sinne ja rentoa sunnuntai-iltaa :)
Ymmärrän paremmin kuin hyvin. Mulla on noita samoja tunteita, ja nykyään vielä ehkä entistäkin raastavammassa muodossa, kun tunteiden syynä on äitiys. Tuntuu usein, että petän jollain tavoin omat ja ympäristöni, jopa pienen lapseni odotukset, kun en olekaan niin lempeä ja kärsivällinen kuin äidin ehkä jossain utopiassa tulisi olla. Siis ihan epärealistisia odotuksia, jotka ovat todellakin lähinnä omassa päässäni. Täytyisi ehdottomasti oppia olemaan itselleen armollisempi, sillä tavalla voisin varmasti päästä itse asiassa lähemmäs omaa äitiysihannettani :)
Mutta tosi kaunis, ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos <3 Etenkin tuo kohta, jota tuolla ylempänäkin kiiteltiin, missä kuvaat etääntymistä entisestä parhaasta ystävästäsi. Toi kyynelet silmiin. Kaipa meillä kaikilla on entisiä tärkeitä ihmisiä, joista olemme ajan myötä loitontuneet, ja kuilu on kasvanut ylittämättömän tuntuiseksi. Toivon, että löydätte ystäväsi kanssa vielä toisenne jollain tapaa, ehkä se ei kuitenkaan ole ihan mahdotonta?
Ja niin, mun saamani kuva sinusta on hyvinkin positiivinen, juuri tuollainen kuin kuvasit. Hienoja ominaisuuksia, joille kannattaa ilman muuta antaa arvoa! :)
Tsemppiä tähän, äitinä (tai vanhempana ylipäänsä) oleminen ei varmastikaan ole maailman helpoimpia "ammatteja". Pitäisi olla (ja taas tämä sana, niin, ei pitäisi mutta olisi kai hyvä jos olisi) samalla lempeä mutta tarvittaessä tiukka, samalla joustava ja samalla rajat asettava, samalla kärsivällinen mutta samalla, niin äiditkin ovat ihmisiä ja ihmiset eivät aina voi olla kärsivällisiä, kaikki me menetämme välillä malttimme.
Ei se mahdotonta ole, mutta ystävyyden laatu on erilaista, pinnallisempaa. Entisenlaisen yhteyden palauttaminen ei ole mahdollista, elämäntilanteemme ovat niin erilaiset nyt. Ja kuten todettua, niin kuuluukin olla, kaikki ei voi säilyä samanlaisena... Mutta haikeudelle en voi mitään. :/ Ehkä olen joskus toivonut, kirjoittamisesta kun niin pidän, että voisimme vaikka pari kertaa vuodessa vaihtaa kunnolla kuulumisia kirjeen tai sähköpostin muodossa. Mutta viestini ovat jääneet vastaamattomiksi... Täytyy ymmärtää, elämä vie.
Kiitos LiSi <3
Kauniita kesäpäiviä toivotellen,
Sanni
(tämä oli vähän niinkuin minikirje ^_^)
Voi Sanni, että minä tykkään sinusta! :) Se taisi olla ensimmäinen ajatukseni tätä tekstiä lukiessani.
Kiitos kun olet aito, innostuva, fiksu ja just silleen sympaattisesti hassu. Nämä ajatukset eivät kumpua suoraan tästä postauksesta vaan nousevat pinnalle aina sun teksteistä, mutta nyt tuli tarve asia sinulle ilmaista. Varsinkin sun ylenpalttinen innostuneisuutesi on ihan tolkuttoman tarttuvaa. Monet pikkutarkat nippelitiedot tuotteista eivät ole pienimmässäkään määrin kiinnostuksen kohteitani ja silti luen niitä sinun kirjoituksistasi innostuneesti ja antaumuksella. Sun suurimpia taitojasi ainakin bloggaajana lienee kyky tartuttaa valtava innostus myös lukijoihin! :)
Tämä kirjoitus oli niin aito ja samaistuttava, jopa kivulias. Toivottavasti onnistut olemaan paremmin sinut tämän elämäntilanteesi vaativien asioiden kanssa tai vaihtoehtoisesti löydät itsellesi sopivamman ympäristön/tavan toimia.
Itse kovasti harjoittelen päästämään irti osasta omaa vaativuuttani ja toisaalta etsin itselleni polkua, jossa ympäristö ei myöskään asettaisi minulle kohtuuttomia vaatimuksia. Oli myös lohduttavaa lukea -sinun tekstistä ja näistä kommenteista- etten todellakaan ole ainoa näiden asioiden parissa pyöriskelevä :)
Koitin nyt keksiä jonkun sopivan tavan paketoida tämä kommenttini, eikä tullut mieleen muuta kuin: <3 . Hih :)
Aaaww, kiitos itsellesi Anna, kun halusit ilahduttaa minua näillä sanoilla :) <3
Tilanne on (onneksi) vain väliaikainen ja lyhytkestoinen, joten siihen voi kaiken kaikkiaan suhtautua ikäänkuin haasteena. Tämän jälkeen olen taas yhtä kokemusta ja uusia taitoja rikkaampi :) Näinhän tähän pitäisi suhtautua yksinomaan, mutta ahdistus ja epävarmuus ottivat ylivallan. Toivon kovasti että ensi viikko sujuu paremmin kun olen nyt saanut purkaa tuntemuksiani asiasta ja sitä myöten vähän rauhoittunut näiden tunteiden kanssa. Päivä kerrallaan. Kun yksi päivä on pulkassa, on aina vähän enemmän voittajaolo ^_^
<3 right back at you! ^_^
Hieno, rehellinen kirjoitus.
Olen itsekin kärsinyt perfektionismista, riittämättömyyden tunteesta ja liiallisesta itsekriittisyydestä koko aikuisikäni. Nämä ajoittain ylivaltaa ottavat inhottavuudet voi kuitenkin osittain selättää, ainakin aika ajoin. Olen huomannut muutaman toimivan, joskin valitettavan kliseisen keinon ottaa niskalenkkiä ikävistä ajatuksista.
Tee asioita mahdollisimman monipuolisesti. Kun kurjan päivän päätteeksi päätät tehdä jotain ihan spesiaalia, erilaista, miten kurja päiväsi olisi normaalisti päättymässä - voi usein huomata että pieni etäisyys omiin murheisiin auttaa laittamaan niitä perspektiiviin. Liikunta auttaa myös. Olet jo muutaman liikuntakerran jälkeen energisempi, ja pieni reipas kontrollintunne hiipii ajatuksiin. Se auttaa nostamaan omanarvontunnetta ja ainakin itse koen (sairasta? :D) mielihyvää siitä että olen 'ruodussa'. Kolmas ja vaikein toteutettava on omat lapset <3 Jos vain joskus saat lapsia, niin ikävä kyllä on totta että lasten saaminen on paras tapa kääntää fokus omista murheista toisaalle. Miten vapauttavaa. Kasvoin omien lasteni myötä kilometrin verran omana itsenäni, saadessani parhaan syyn kääntää ajatukseni omasta itsestäni toisaalle. Se oli sekä helpotus, onni, että myös oman itsekkyyden loppu. Toki edelleenkin vellon välillä omissa murheissani, mutta lapset ja em. muut asiat nostavat kuopasta murto-osassa siitä mitä nuorempana.
Kaikesta päätellen olet Sanni upea ammattilainen ja hieno, hyvä ihminen. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, sillä Sinä tuot blogillasi niin paljon iloa (ja hyötyä!!) lukijoidesi elämään. Tsemppiä kesääsi, ja KIITOS että kirjoitat!
Hyviä vinkkejä nämä. Kyllä se "ihan muun ajatteleminen" on usein mitä toimivin pikalääke ikävään oloon, kun ajatukset ja energian keskittää hetkeksi ihan toisiin juttuihin niin kummasti se tosiaan tuo perspektiiviä ja ravistaa terveellä tavalla irti negatiivisissa tunteissa roikkumisesta.
Mitä lapsiin tulee, kyllä, vaikka minulla ei ole lapsia, voin kuvitella että äitinä oman navan tuijotus ja siihen liittyvät huolenaiheet häivyttyvät hyvin tehokkaasti ja luonnollisesti. Vaikka äitiyteen voi kyllä liittyä sellaisiakin huolia kuin mitä LiSi tuossa ylempänä kuvaili; riittämättömyyden ja odotusten pettämisen tunteita nimenomaan vanhempana. Vanhempana suoriutumiseen liittyviä itse asettamiaan vaatimuksia ja ihanteita, joiden tavoittelu voi mennä perfektionismin tasolle. Jollain tapaa itsekriittisyytemme aina pääsee valloilleen tilaisuuden tullen...
Kiitos Mira <3
Ihanaa kesää myös sinulle ja perheellesi :)
Onko ihminen pedantti jos ei edes yritä yrittää jotain uutta koska ei voi etukäteen tietää osaako? Oon aina miettinyt omalla kohdallani että onko se kunnianhimottomuutta vaiko pyrkimystä niin täydelliseen suoritukseen ettei viitsi kokeilla/opetella. Tarhantädit kertoivat äidille ettei pikku Mili laula mukana, en laulanutkaan ennenkuin osasin sanat =D
Loppu kuvat ♡
Mielenkiintoista. Jäin ihan miettimään tätä pitkäksi aikaa (oli muuten myös niin epämilimäinen kommentti :)). Saan kyllä kiinni tuosta, että ei edes halua kokeilla uutta koska on jo niin varma sillä nykyisellä alueellaan, tuntee jatkuvasti että hallitsee. Meitä kaikkia viehättää hallinnan tunne, se on hyvä tunne. Rutiininomainen suoritus luo turvallisen olon.
Mutta toisaalta, myös kehittyminen on hyvä asia, ja kehitys vaatii usein epämukavuutta ja kontrollin menetystä, ainakin väliaikaisesti.
Olen itse painiskellut näiden asioiden kanssa monestikin elämässä. Samalla arvostan rutiinielämän helppoutta ja turvallisuuden tunnetta, joka päivä voi herätä ajatellen, "Mä osaan". Mutta lopulta kuitenkin kyllästyn rutiiniin ja alan kaivata uusia haasteita. Kunnianhimoa siihen ei ehkä niinkään liity vaan pelkästään vaihtelun halu... Sitten pitää vain päättää haluaako irtaantua jo opitusta ja turvallisesta ja ottaa epäonnistumisen riski - tai uuden onnistumisen mahdollisuus :)
Tämmönen pikku ylläri =D
Tämä.! Tunnistin itseni niin täysin tästä.. Itsekin samaa pohtinut ja edelleen ilman vastausta :p
Voi Sanni, en tiedä miten paljon tässä omista asioista kertoisin, mutta kerron varmaan aika paljonkin sanomalla, että lähes kaikki kirjoittamasi pätee myös minuun! Ollaan kyllä älyttömän paljon samanlaisia!
Elämä tuollaisten mietintöjen ja ominaisuuksien kanssa on useinkin erittäin rankkaa. :( :(
Virtuaalihalauksia!! Kyllä mä olen nähnyt ja lukenut paljonkin rivien välistä sun kirjoituksista, Jonttu, vaikka et ole konkreettisesti yksityisasioitasi avannutkaan. Tsemppiä! <3
Olen palannut lukemaan tämän tekstin nyt useampaan kertaan. Halunnut sanoa jotain, enkä saa sanotuksi mitään.
Täydellisyyden tavoittelu on ollut kovin tuttua minullekin. Minun kohdallani se on kuitenkin mennyttä. Tai ehkä vain vaihe, jossa osaan olla itselleni armollisempi. Vielä en ole päässyt yli siitä, että en miettisi mitä muut ajattelevat ja pelkäisi muiden tuomitsemista, ja siitä on viime vuosina kasvanut itseasiassa vieläkin suurempi ongelma. Kuulostaa absurdilta, että itse ajattelen, että parhaani yrittäminen riittää, ja jos mokaan, niin se on vain elämää. Silti pelkään että en riitä muiden silmissä.
Luulen, että kävin läpi jonkinlaisen burnoutin muutamia vuosia sitten työelämässä. Pomoni on avoimen rehellisesti niitä ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää sitä, kun sanotaan että "tein parhaani". Hänen mielestään ei ole olemassa sellaista asiaa – ainahan voi tehdä vieläkin paremmin. Tiedän, että tällainen elämäasenne on kulkenut hänen taakkanaan, ja että äitiys on pikkuhiljaa opettanut hänelle, että vaikka olisi itselleen kuinka ankara tahansa, ei samaa voi odottaa muilta, muiden tekemisiin et voi vaikuttaa. Vaikka hän onkin aivan ihana ihminen ja edelleen minulle tosi läheinen, ei täydellisyyden tavoittelijan ole kovin helppoa työskennellä tällaisen ihmisen alaisuudessa.
En tiedä milloin näin on käynyt, mutta jossain vaiheessa olen heittänyt ns. hanskat tiskiin. Todennut että jos ei riitä, että annan kaikkeni, niin se ei ole minun ongelmani, en yksinkertaisesti pysty enempään. Tiedän, että olen tosi hyvä työssäni, valmis ja nopea oppimaan uutta, mutta jos en kovasta yrityksestä huolimatta yllä johonkin itseni tai muiden asettamaan tavoitteeseen, niin sitten se on niin. Tämä "luovuttaminen" liittyy tähän kyseiseen aikaisempaan ammattiini (jonka parissa edelleen työskentelen osa-aikaisesti rahoittaakseni opintojani), ja on mielestäni tehnyt minusta entistä paremman työntekijän, joka luottaa omaan osaamiseensa ja seisoo omien toimiensa takana. Olen huomannut tuon armollisuuden levinneen myös muualle elämänalueille, mutta silti pelkään, että entinen itsekriittisyys palaa sitten, kun joskus siirryn työskentelemään uuteen ammattiini.
Kirjoitit tosi kauniisti siitä, kuinka elämässä joskus kasvaa erilleen tai joutuu luopumaan tärkeistäkin ihmisistä. Asia varmasti koskettaa monia.
Minulle nimenomaan pelko muiden tuomitsemisesta päästänyt tärkeitä ihmisiä lipsahtamaan käsistäni. Tein vuosia sitten tosi pahan mokan.
Jotkut sanovat, että eivät kadu mitään tekemisiään, sillä virheistä oppii. Itse toivon, että olisin oppinut läksyni muutoin, tai että olisin tiennyt kokeilemattakin. En varsinaisesti teollani satuttanut ketään, ja olen antanut itselleni anteeksi. Silti häpeä, jota salaa kuljetan mukanani ei anna siimaa, enkä siksi uskalla kohdata osaa näistä ihmisistä, jotka silloin kuuluivat elämääni. Todellisuudessa kukaan ei ole tuominnut minua yhtä pahasti, kuin olen itse itselleni tehnyt. On surullista, että olen itse ensin omilla teoillani ja sitten peloillani päästänyt menemään tärkeitä ihmisiä elämästäni.
Tsemppiä, olet paras mahdollinen Sinä! Kiitos ajatuksia herättävästä blogista.
Kiitos itsellesi keskusteluun osallistumisesta ja omien kokemustesi ja sielunmaisemiesi avaamisesta. Minulla vähän sydämeen koski kun luin tätä, olet kirjoittanut niin avoimesti asioista, jotka vaikuttavat vielä kipeämmiltä kuin ne mitä itse käsittelin. Olette kyllä aivan huikeita kun jaatte julkisesti tällaisia asioita, vaikka nimimerkinkin takaa niin silti todella rohkeaa kirjoittaa avoimesti esimerkiksi virheistään ja katumuksesta. Voi että, siis mulle tuli oikeasti niin voimakas tunne tuosta mitä kirjoitit viimeisessä kappaleessa... siinä on kenties jotain johon pystyn samaistumaan ja joka osui... En ole menettänyt ihmisiä (ainakaan tietoisesti) toimintani perusteella, mutta samaistun siihen mitä kirjoitit häpeän tunteesta ja itsensä tuomitsemisesta.
Ihanaa että olet pystynyt antamaan itsellesi anteeksi tuossa tärkeän ihmissuhteen/suhteiden menetyksessä. (En siis toki tiedä onko kyseessä ystävä vai rakastettu mutta suhde ihmiseen kuitenkin.) Ja ihanaa, että olet myös oppinut kokonaisuudessaan armollisemmaksi itseäsi kohtaan niin työelämän kuin muidenkin elämänalueiden odotuksissa. Sanoit minusta niin hyvin sen, että jos se, että tekee parhaansa ei riitä, niin se on sitten jonkun muun ongelma. Mitä muuta voisimme tehdä kuin parhaamme?
Tuo lause, "Jag gör så gott jag kan", on kaikunut minunkin päässäni töissä kun ne kaikkein inhottavimmat osaamattomuuden tunteet ovat kiipineet yli. Mä teen juuri niin hyvin kuin osaan, mä teen parhaani. Sen täytyy riittää. Jos se ei riitä, niin silloin ratkaisu on palkata joku muu.
Kiitos kun osallistuit, Aidan <3 Kaunista kesää ja lempeitä ajatuksia toivotellen,
Sanni
Luin tämän tekstin kahteen kertaan, muutama tunti siinä oli välissä. Molemmilla kerroilla tuli tippa linssiin. Tiedän niiiiin tunteen. Aloitin viime viikolla kesätyöt farmaseuttina, ja niitä hommia olen tehnyt viimeksi kaksi vuotta sitten ja silloinkin vain muutaman kuukauden. Minun ei enää pitänyt palata apteekkiin, mutta tuli pari muuttujaa ja nyt kävi näin. Se riittämättömyyden tunne on ihan hirveää. Tuntuu pahalta, kun reseptilääkettä hakeva asiakas huokaa tuskastuneena joutuessaan odottamaan pari ylimääräistä minuuttia häsläykseni takia. Tuntuu pahalta, kun joudun kysymään neuvoa työkaverilta kymmenen kertaa päivän aikana. Tuntuu pahalta, kun pelkään koko ajan unohtavani jonkun miljoonasta Kelan säännöstä ja tekeväni sen takia jotain väärin. Tuntuu pahalta olla aina se hitain ja tyhmin työntekijä.
Yksi viikko takana, yhdeksän edessä. Ei ehkä pitäisi ottaa itseään niin vakavasti, mutta kepeämpi suhtautuminen työhön on vaikeaa, kun kyseessä on niin tarkkaan säädelty ja vastuullinen ala. :(
Voi ei siri, ymmärrän sua niin. Mutta tiedätkö mitä, mä uskon, että sulla ei mene montaakaan viikkoa kun alat taas olla "kärryillä" <3 Varmasti tunne just nyt on "ihan hukassa", mutta sulla on se etu että olet tehnyt samaa duunia aikaisemminkin, vaikka siitä onkin aikaa ja se oli lyhytkestoinen pätkä. Se kuitenkin on kaksi kuukautta joka on paljon verrattuna nollaan, sinulla on jossain mielen sopukoissa tallella taitoja tuolta ajalta. Ne palaavat sitten pikkuhiljaa päivien ja viikkojen aikana, luota siihen <3 Mä olen ihan varma että parin viikon kuluttua olet jo rennompi ja varmempi ja voit jo vähän naurahtaa alun sekoiluille.
Tsemppiä sinulle ja toivottavasti myös työn iloa, kun alun epävarmuus hellittää :)
Olen lukenut blogiasi jo vuosia ja elämäntilanteenikin kolmen kouluikäisen äitinä on aika erilainen. Jossain vaiheessa tuntui, että hyvin moni blogi muuttui mainostuskanavaksi ja kirjoittajien aitous katosi. Toisin on sinun kohdallasi! Pidän blogistasi juuri siksi, että se on aito ja tämäkin teksti osoittaa sen. Vaikka on tuotearvioita (joista muuten pidän niistäkin), niin läpi kuultaa ettei kyseessä ole maksettu mainos. Kiitos, että jaksat tehdä blogityötäkin kiireesi keskellä!
Kiitos lämpimästä palautteesta, Iida <3 <3 Olen iloinen kun blogistani välittyy tällainen tunne :)
Niin totta. Huh, miten tutuilta ajatuksesi kuulostavatkaan, on tullut pohdittua samoja juttuja niin monen monta kertaa. Kiitos ajatuksistasi, mielestäni sait ne oikein kauniisti avattua.
Surullista on, että samalla kun ajattelutavan muutoksen pitäisi tulla itsestä päin, voi siihen olla vaikea saada tukea/ymmärrystä ulkopuolelta. Kun jokainen elää niin tiiviisti omien mörköjensä kanssa, on helpompi nähdä muut 'normaaleina'. Vaikea pukea sanoiksi mitä haen, mutta kerron esimerkin (joka liittyy ulkonäköön, mutta voisi ihan yhtälailla liittyä mihin muihin itseen kohdistettuihin odotuksiin/vaatimuksiin tahansa). Järjestin juhlat, joihin olin palkannut valokuvaajan. Valmiita kuvia katsoessani ihailin ystävääni, joka näytti joka kuvassa eläväiseltä ja kauniilta, oli hänellä mikä ilme/asento hyvänsä. Omista kuvistani en niinkään välittänyt. Arvatkaapa vain, olivatko ystäväni ajatukset kuvista täysin samanlaiset, mutta toisin päin. Tottakai. :)
Armollisuus itseä kohtaan on todella tärkeää, mutta ainakin minulla kovin hidasta ja vaikeaa oppia. Perfektionismin ja itselle asetettujen odotusten madaltaminen vaatii kunnolla töitä. On myös sääli, ettei suomalainen yhteiskunta tue enemmän ihmisiä kehittämään vahvuuksiaan vaan odottaa kaikkien pärjäävän samalla tavalla kaikissa asioissa. Tämä näkyy rakenteissa esim. koulussa ja useilla työpaikoilla. Kun luin tämän ajatuksen jostain, oivalsin, ettei minun tarvitse tosiaan osata vaikka kalastaa, vaan voin iloita siitä että osaan tehdä villapaidan - kuten omassa esimerkissäsi hienosti sanoit.
Eikä kaikkea voi saada vaikka miten haluaisi, kyllä se aika tulee meillä kaikilla vastaan. Kuten joku kommentoija aikaisemmin sanoikin, 'pitäisi' on hyvä vaihtaa sanaan 'haluaisin'. Minulle helpottavaa on ollut myös miettiä mitä haluan eniten ja todella, niin että myös alan toteuttaa niitä enkä tunne turhaan syyllisyyttä siitä etten saa aikaiseksi/ehdi/jaksa. Vähän karkasi tämä kommentti nyt aiheesta, mutta on tullut mietittyä näitä asioita jo pitkään. :D Kiitos kun kirjoitat!
Kiitos vain sinullekin kun tulit mukaan keskusteluun, Heilo :) Kirjoitit paljon asiaa jonka allekirjoitan täysin. Tuo suomalaiselle yhteiskunnalle (vai kulttuurille..?) ominainen tapa tasapäistää ihmisiä ja olla korostamatta yksilöiden vahvuuksia on niin totta, tosin esim. ruotsalaisissa kouluissa ilmiö ilmenee vielä "pahempana", siellähän ei esim. anneta numeraalisia arvosanoja etteivät oppilaat vain erotu liikaa toisistaan koulumenestyksen mittarien perusteella. Siellä ei siis ole "kympin oppilaita" ja "kutosen oppilaita" vaan ainesuoritukset arvostellaan lempeillä ilmaisuilla kuten "Hyväksytty", "Hienosti hyväksytty" jne.
Ja sain kyllä hyvin kiinni tuosta mitä tarkoitit valokuvaesimerkillä. Noinhan se usein menee, sitä (negatiivista) mitä itse näemme itsessämme eivät muut edes huomaa, ja he taas näkevät itsensä siitä omasta vaativasta vinkkelistään. Mä aloin pikkuhiljaa oppia, kun yhteen aikaan aina huomauttelin jostain kasvoissani kokemasta virheestä, ja muut olivat ihan että "Ai mikä, en ole kiinnittänytkään huomiota", että hei, mitäs jos lakkaisin osoittamasta sormella tätä oletettua virhettä ja ITSE tekemään siitä näkyvän, kun muut eivät sitä huomaa ilman mun omaa marinaa asiasta. Vaikka "virhe" kuinka olisi olemassa, muut ominaisuuteni voivat häivyttää sitä niin ettei se näyttäydy muille ainakaan yhtä merkittävänä ja kiusaavana kuin itselle. Lopetin marinan :) Ja nyt yritän tehdä samoin töissä ^_^
Voi ei! Pystyin hyvin samaistumaan sun tuntemuksiin ja kamppailen täysin samojen asioiden kanssa. Se on todella sääli vaikka tietysti hyvä, että tiedostaa nuo asiat itsessään.
Huomaan juuri sen, että yleensä olen turhan perfektionisti ja hinkkaan asioita vähän turhan pitkään paremmiksi ja otan ressiä. Menee myös niin että jos koen jonkun asian jotenkin turhana, epämiellyttävänä, vaikeana tai mitä ikinä niin en jaksa edes yrittää tai teen sen erityisen huonosti. Kumpikaan ei ole erityisen mukavaa. Tietysti esimerkiksi jossain mukavassa puuhassa kuten meikkaamisessa tai käsityössä se voi olla tosi antoisaa tehdä oikein pikkutarkasti.
Oon miettiny näitä asioita erityisen paljon nyt kun haluaisin hakea oman alan hommia mutta tähän mennessä on pelottanut liikaa että entä jos en osaa mitään. Entä jos olen pettymys? Olen nyt siis opiskelija vielä mutta aika loppuvaiheessa. Nyt viime vuosina oon tehnyt vaan tosi helppoa ja mukavaa duunia joka alkaa vähän kyllästyttämään. En tiedä, miten saisin asennoiduttua paremmin ja rohkaistua hyppäämään tuntemattomaan ja kestämään huonommuuden tunnetta, joka iskee joka kerta, kun aloittaa uudessa työpaikassa... Tai ylipäätään kokeilee jotain uutta :(
Pakko vielä todeta loppuun, että hyvä teksti, kiitos <3 ja Tsemppiä!
Tulin pitkästä aikaa käymään Karkkipäivässä ja mitä löysinkään; ihanan aitoa ja rehellistä tekstiä. Sanni, sä olet hyvä kirjoittaja! Usko pois. :)
Pystyn hyvin samaistumaan tuohon riittämättömyyden tunteeseen ja ajatukseen siitä, ettei halua tuottaa muille pettymystä. Tällä hetkellä ja valitettavasti aika pitkäänkin tuo tunne on johtunut työttömyydestä. Ihan kuin olisin pettänyt itseni, läheiset ja yhteiskunnan, kun en ole onnistunut löytämään töitä. Vaikka eihän näin pitänyt käydä, sillä kaikissa kouluissa joissa olen ollut sain lähinnä hyviä ja kiitettäviä arvosanoja. Työelämään vain en ole oikein päässyt mukaan, vaikka tiedänkin itse, että olisin hyvä työntekijä. Minulla ei vain ole siitä tarpeeksi näyttöä, ja itsensä kehuminen on niin vaikeaa juurikin siksi, että ei ole sitä näyttöä. Huoh. Onneksi olen sentään luopunut liiasta täydellisyydentavoittelusta, muuten tämä voisi olla vieläkin hankalampaa kestää.
Oivoi, tämä on tuttua. Sinänsä, joskus on ihan maailmanvalloittajaolo ja tuntuu siltä, että hitto, niin maan prkeleesti mä tonkin särmikkäästi ässäsin, välillä taas liejuryömii limbossa "en mä osaa mitään kunnolla, kaikkea vain sinnepäin, juosten kusten poronkusemia pitkin työpaikan lattioita."
Minusta olet ihanan rehellinen, taitava kuvaaja, kirjoitat mukaansatempaavasti asiaa ja osaat myös tunnelmoida. Se on hieno henkinen paletti, se! Kram på dig.:)
Kiitos "MM" <3 Kram tibax! (Mä en tiedä millä nickillä sua kutsuisi nyt kun et enää ole 'Badbomben' ja blogissasi ei ole uutta nimimerkkiä...! Sun pitäis keksiä sellainen :))
"Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä."
Niin hyvin sanottu! Ihan samoja tunteita vieraiden kielten kanssa mulla. Palasin eilen matkalta Saksasta. Osaan saksaa todella hyvin, mutta en riittävästi, jotta ylettyisin niihin sanoihin, joihin haluaisin.
Tekstisi antoi paljon ajattelemisen aihetta. Olen Sinua melkein 10 vuotta vanhempi ja samojen asioiden kanssa painiskelen minäkin. Ja nyt olen seurannut 11-vuotiasta tytärtäni, joka näyttää valitettavasti perineen äitinsä luonteen. Koko kevään tyttö kärsi vatsavaivoista ja "suoritti" koulua ja halusi saada mahdollisimman hyviä numeroita todistukseen. Vatsaa tutkittiin, mitään fyysistä selitystä ei löytynyt. Kevätjuhlan jälkeen vatsavaivat katosivat ja loppuivat.
Aion lukea tekstisi ja saamasi vastaukset vielä kaikessa rauhassa uudelleen, paljon kirjoitit viisaita sanoja ja ajatuksia ja sait niitä myös vastauksiksi.
Itse ajattelen, että hyvä lähtökohta on jo siinä, että tiedostaa oman luonteensa ja ymmärtää (ainakin teoriassa), ettei aina tarvitse/voi/ole mahdollistakaan olla paras ja selviytyä kaikesta täydellisesti. Tiedostamalla on mahdollista yrittää kehittää itseään ja kehittyä sallivampaan suuntaan. Helppoa se ei kyllä ole.
Ihanaa kesän jatkoa Sinulle Sanni ja kiitos ihanasta blogista! Paljon olen saanut kosmetiikka- ja meikkivinkkejä, mutta tämä kirjoituksesi oli aivan erilainen ja todella tärkeä:-)
Kiitos Kata <3
Mä sanoin itseni irti muutama päivä sitten. Työn hektisyys ja hajanaisuus oli lopulta liikaa. Psyykkeeni ja muistini eivät taipuneet vaikka kuinka olisin halunnut, työntekoni vaatii aikaa. Minulla on erittäin huono sietokyky keskeneräisyydelle. Jatkuva riittämättömyyden ja turhautuneisuuden tunne kun ei pysty vastaamaan työnantajan odotuksiin. Sillä huolellisuudella joka olisi itselle riittävää. Palaan vanhaan työhöni 10 vuoden poissaolon jälkeen. Tiedän sen olevan samaa rutiinia joka ei vaadi paljoa, mutta työn yksinkertaisuus vähentää kuormitusta. Unohtelua on ollut aina mutta pahemmaksi on mennyt.
❤️❤️ Tämä oli varmasti pitkään harkittu ja oikea päätös. Kuvailemasi olotila ei ole sellainen, jossa jatkaminen olisi millään tavalla hyväksi kenellekään ja aivan varmasti teit oikean päätöksen terveytesi ja elämän mielekkyyden kannalta. Upeaa rohkeutta, Kronos! ❤️💪