Olen blogannut lähestulkoon päivittäin yli seitsemän vuoden ajan. Tai oikeastaan bloggaan ihan joka päivä, sillä niinäkin päivinä jolloin en julkaise mitään postausta, puuhailen blogin parissa; kirjoitan seuraavan päivän juttua (joskus kirjoitan jotain juttua hiljalleen monta päivää), otan tuotekuvia tai vastaan kommentteihin. Karkkipäivä on todellakin ollut läsnä elämässäni joka päivä, 2509 päivää tähän saakka. Se on huima määrä.
Vuosiin on mahtunut vain yksi kuu, heinäkuu vuonna 2011, jolloin pidin tietoisesti vapaata bloggauksesta. "Lomankin" aikana olin kuitenkin näköjään julkaissut 6 postausta, mm. tämän jolle olen pitkään suunnitellut jatkoa: Meikkikuvia 90-luvun Vogue-lehdistä. Arkistoja on kyllä niin veikeä tutkia, moni postaus tuntuu edelleen niin tuoreelta että sitä ihan hätkähtää tajutessaan että välillä on hujahtanut vuosia. Ja Vogue-jutun jatkokin on edelleen tekemättä ^_^
Bloggauksesta on vaikea "lomailla" koska se on niin ihanaa ja hauskaa. Se on elämäntapa. Mutta samalla siinä on myös ikäviä puolia. Juttuja, joiden vuoksi välillä mietin, että tämä voisi jopa olla syy lopettaa.
Bloggaamisessa ihaninta on:
Asioiden jakaminen toisten kanssa. Sosiaalinen kokeminen. Bloggaamalla jostain kokemastaan sen voi kokea myös muiden näkökulmasta, kommenttien ja keskustelun kautta. Se antaa valtavan paljon. Yksinkertaisimmillaan pinnallisia tuotevinkkejä, syvällisimmillään uusia oivalluksia.
Joskus alussa ajattelin blogin olevan alusta itseni toteutukselle, kuin pieni "ateljee" jossa silmämeikkimaalari-Sanni esittelee päivän värikkäitä maalauksiaan ja välillä ajatuksiaan meikeistä ja muusta kosmetiikasta. Mutta hyvin pian huomasin, että tekee mieli kirjoittaa muustakin. Sirotella joukkoon elämän pikku juttuja. Alussa tunsin suunnilleen puolustelun tarvetta näille täysin off topic -jutuille, kunnes tajusin, että sehän on ihan bää, ei blogin tarvitse fakkiutua yksinomaan siihen teemaan jonka ympärille se on perustettu.
Kun annoin itselleni luvan kirjoittaa mistä tahansa, eikä Karkkipäivä ollut enää "pelkkä" meikkiblogi, aloin tykätä blogistani vielä enemmän. Paikkana. Juuri sellaisena kuin sivupalkin viimeisin blogikuvaus kertoo: oma hyvän mielen paikkani jossa saan yhdistää kaikki elämäni inspiroivimmat asiat.
Karkkipäivä on minulle kuin sekoitus kauneustuotepalstaa ja kirjeystävyyttä. Täällä on se "virallisempi" kauneustuotearvostelupuoli ja sitten ne kaikenkarvaiset ajatusvirtaukset joita kirjoitan kuin olisitte kavereitani. Kirjekavereille en ehkä olisi koskaan raapustellut analyysiä maskaraharjojen kaarevuudesta tai kasvojenpuhdistusgeelin vaahdonmuodostuksesta, tai intoillut täydellisen violetista luomiväristä. Mutta täällä voin sen tehdä. :)
Bloggaamisessa ihanaa on myös spontaanius. Hetkessä oleminen. En haluaisi kirjoittaa lehteen jonka jutut ovat tarkasti suunniteltuja, aikataulutettuja ja tiettyyn sanamäärään sidottuja. Ja journalistiseen tyyliin kirjoitettuja, tietenkin. Toki suunnittelen bloginkin juttuja, mutta annan aina tunteen ohjata enkä osaisi koskaan suunnitella viikon postauksia etukäteen - teemaviikot poislukien. Julkaisen useimmiten juuri sitä mikä sillä hetkellä tuntuu siltä että nyt tää haluaa ulos. Kuten tänä aamuna tämä kirjoitus :) Vaikka olin eilen ajatellut laittaa tänään jutun juhannusruoista :)
Bloggaamisen suola on tietysti vastakaiku, se palaute mitä saan teiltä lukijoilta. Se, että onnistuu jollain tekemisellään ja kirjoittamallaan tuomaan ihmisille iloa, hyvää mieltä tai ylipäänsä positiivisia tuntemuksia - tai vaikka uusia näkökulmia, se on jotain ihan mahtavaa. Se tekee minut onnelliseksi. Oli se sitten yksinkertainen silmänrajausvinkki, oivallus poskipunan käytöstä, inspiraatiota aamiaispöytään tai vinkki Kreikan kätketystä saarihelmestä. Tai jotain abstraktimpaa.
Jos jotakuta hymyilyttää tai jopa naurattaa blogiani lukiessa, olen onnistunut. On huikeaa pystyä vaikuttamaan tuntemattomaan ihmiseen niin, että hänen päivänsä saattaa alkaa hymyllä kiitos jonkun hassun havainnon josta olen kirjoittanut. Se on minulle henkilökohtaisesti blogin suurin voimavara, suurinta mitä se voi antaa. Ei niinkään se, myytiinkö jotain antioksidanttivoidetta hyllyt tyhjiksi kun satuin siitä tykkäämään.
Bloggaamisessa ikävää on...
Kun ei ehdi vastata kaikkiin sähköposteihin ja kommentit kasaantuvat. :´-(
Kun omaa empaattisen luonteen, ahdistuu, kun joutuu jättämään jonkun huomiotta. Niin kovasti kuin haluaisin vastata ihan jokaiselle, asiat täytyy priorisoida. Koneen ääressä haluaa istua vain määränsä verran ja lopun ajan tehdä jotain muuta rentouttavaa; laittaa ruokaa, lukea, lähteä kävelylle. Vaikka kuinka vastaisin mielelläni kaikille, niin vielä mieluummin käytän aikaa uusien postausten tuottamiseen.
Kummatkin ovat blogisisältöä: itse postaukset ja vastaukset kommentteihin. Niiden arvottaminen on vaikeaa. Ajattelen kommenttien jättäjiä yksilöinä ja näen asian heidän kannaltaan niin, että jos en vastaa, olen laiminlyönyt heidät. Voi hyvin olla, että monet lukijat ymmärtävät, että bloggaaja ei välttämättä ehdi vastata kaikkiin kommentteihin, eivätkä loukkaannu. Mutta itse koen jokaisen, etenkin henkilökohtaista tai kantaaottavaa, keskustelullista näkökulmaa sisältäneen kommentin vastaamatta jättämisen raskaana. Tulen surulliseksi kun ajattelen, että vaikka voin ilahduttaa sataa ihmistä postauksella, saatan samalla myös loukata kahta ihmistä kun en ehdi vastata heille. Puntarointi näiden kahden välillä: painaako sadan ihmisen ilo enemmän kuin kahden ihmisen mahdollinen mielensä pahoitus? Pitäisikö priorisoida kommentteihin ja henkilökohtaisiin lukijasähköposteihin vastaus ja julkaista vähemmän postaussisältöä...? Kummanko voi arvottaa tärkeämmäksi?
Tämä on ikuinen ristiriita joka painaa minua välillä niin pahasti että koen fyysistä pahaa oloa kun mietin "laiminlyötyjä" kommentteja.
Herkän ja ylitunteellisen persoonallisuuden haasteita. Joku sanoisi tähän että "Voi hyvää päivää, kaikkea sinäkin murehdit". Ja on sanonutkin. "Mitä sä oikein käytät energiaasi tuntemattomien ihmisten miettimiseen, mitä väliä heillä on?"
No heillä on väliä. Ilman lukijoita ei ole blogia - ainakaan sellaista blogia jota itse haluan kirjoittaa.
Bloggauksessa ikävää on myös (niin hullulta kuin se kuulostaakin, koska se on samalla myös positiivista), kokonaisvaltaisuus. Eli blogin muuttuminen elämäntavaksi jota on vaikea erottaa muusta ajasta ja olemisesta. Blogi on mukana kaiken aikaa, ihan joka ikinen hetki. Sitä ei voi sulkea pois päältä. Mitä ikinä teenkin, huomaan kohta miettiväni tilannetta blogin kannalta; saisiko tästä blogisisältöä? Kuvaanko tämän annoksen? Miten saisin ikuistettua tämän hetken ja tunteen blogiin...?
Se on mukavaa, koska asioiden jakaminen tuo minulle iloa ja haluan kirjoittaa joka päivä. Mutta samalla se on myös... jotenkin raskasta. Joskus tuntuu, että käytän ihan liikaa aikaa blogijuttuihin. Minulle tekisi hyvää pitää pari blogivapaata päivää viikossa, niin että en kirjoita tai kuvaa yhtään mitään blogia varten, vaikka en ajatuksistani blogia voi sulkeakaan. Käytännössä se ei kuitenkaan ole onnistunut. Lopulta en koskaan malta olla kirjoittamatta, kuvaamatta ja säätämättä jotain blogiin liittyvää. Ja samalla varastossa on jo valtavasti puolivalmista materiaalia jonka voisin työstää ulos, mutta en tee sitä vaan innostun joka päivä jostain uudesta. Ja kohta ahdistaakin sitten se jonossa olevien juttujen paljous, "Kun tääkin piti julkaista jo puoli vuotta sitten".
Ihan hullua. Mutta nämä on näitä juttuja jotka tekee meistä ihmisiä. Kaikki toimintamme ei aina ole järkevää ja loogista. Sitä voi vain olla kyydissä ja ihmetellä, että "Jaa, näin minä sitten teen".
Jatkan tällä kiikkulaudalla tasapainottelua, samalla nauttien jokaisesta päivästä bloggaajana, iloiten joka kerta kun sormi on taas painanut "Julkaise"-nappia. <3 Ja välillä kokien surua kommenteista tai siitä, että blogin parissa vietetty aika on pois parisuhteesta tai ystävien kanssa vietetystä ajasta. Tai vaikka siitä Taru Sormusten Herrasta -kirjan lukuprojektista.
Mukavaa sunnuntaita kaikille, saimmehan me sitten kuitenkin lämpimän, aurinkoisen juhannuksen :) (Kuvat Finströmin Tjudöstä jossa itse vietän viikonloppua.)
.
P.S. Vielä tämän päivän loppuun on aikaa osallistua juhannusarvontoihin: täällä olisi tarjolla The Body Shopin Drops Of Light -seerumi ja täällä Essien kynsilakkoja. :) Niin joo - arvonnatkin on muuten bloggauksessa ihanaa! ^_^
28 comments on “Bloggaamisessa ihaninta ja kamalinta”
Kirjoitustyylisi on ihana! Oivaltava ja viihdyttävä, hauska :) mielestäni blogisi paras asia on että et yritäkään olla yhden aihepiirin blogi. Tai yritä olla mitään vaan kirjoitat juuri siitä mikä milloinkin sopivalta tuntuu. Se luo vaihtelua. Ja tämähän on ainutlaatuinen blogi, persoonallinen, johtuen pitkälti kirjoitustyylistäsi joka päästää persoonasi sopivasti esiin (tai "persoona" eli se minkälaisen käsityksen lukijana saa). Luen myös muoti- ja lifestyle blogeja ja monia vaivaa tietynlainen persoonattomuus. Tyylit ja postausideat toistuu blogista toiseen, se on vähän tylsää vaikka sitä kuinka sanotaan "inspiroitumiseksi". Tämä on kiistatta mielestäni Suomen paras blogi :) ja olen tätä mieltä vaikka et vastaisikaan tähän mitään :D
<3 <3 <3
Voi vitsi, tämä oli tosi kiva postaus! :) Karkkipäivästä todellakin huokuu se että blogi on kokonaisvaltaisesti osa elämääsi ja jotenkin tapasi kirjoittaa on tosi vilpitön, sydämellinen ja mukaansatempaava. :)
Tuttuja tunteita liittyen kommentteihin vastaamiseen - vaikkakin itselleni niitä tulee sen verran vähemmän että aina jossain vaiheessa ehdin jokaiseen vastata, joskus vaan se venyy niin pitkälle että koen tosi huonoa omatuntoa kun mietin että joku on nähnyt vaivan kommentoida, ja kenties ajattelee etten aiokaan vastata. Aina sitä miettii että käyttääkö rajallisen ajan juuri sillä hetkellä vastaamiseen vai uuden postauksen tekemiseen, joka kerta joutuu puntaroimaan kumpi tehdä ensin!
Mä vastaan vain että <3 Kommentit ovat ihania ja jokainen bloggaaja ilahtuu niistä. Eikä niihin pitäisi liittyä mitään velvollisuudentunteita, kommentointi on vapaaehtoista ja jokainen vastaa jos on aikaa tai mahdollisuuksia. Mutta aina ei ole aikaa ja ihmisetkin ovat erilaisia, toiset hallitsevat tehokkaan ja nopean vastaustyylin, toiset eivät. Sitä haluaisi vastata jokaiselle jotain henkilökohtaista johon on laittanut ajatusta, jota on miettinyt. Ja kun siihen ei ole aikaa... jättää mieluummin sanomatta mitään, vaikka voisi laittaa vain sen hymiön tai sydämen mitä alempana kommentoiva dea ehdottaa tai pitäisi mukavana käytäntönä.
Ei tähän ole ratkaisua. Muuta kuin jatkaa ja tasapainoilla tuntemustensa kanssa.
Mulle riittää oikeastaan sekin, että näen, että olet vastannut edes osaan jätetyistä kommenteista. Tulee sellainen olo, että ehkä kaikki on luettu, vaikka ei kaikkiin ole vastattukaan. Eikä kaikki kommentit aina edes vaadi vastausta. Toki se hymiökin tai kiitos on ihan mukava, mutta ei mitenkään välttämätön ainakaan tämän kommentoijan mielestä :)
Olen kuitenkin lukenut blogeja, joiden sisältö on kiinnostavaa, mutta kommenteissa ei ole kirjoittajan vastauksia lainkaan. Periaatteessa sillä ei tietysti ole väliä, koska blogiin voi suhtautua silloin kuin aikakausilehteen, jossa ei kommentointi- ja keskustelumahdollisuutta edes ole, mutta silti huomaan kyllä enemmän tykkääväni, jos kirjoittaja osallistuu keskusteluun ainakin jossain määrin myös kommenttien puolella.
Muutoinhan blogisi on aivan ihana ja kirjoitustyylisi jotenkin maanläheinen huolimatta Karkkipäivän suuresta suosiosta. Kiitos siis tästä :)
p.s. Ei tarvitse kommentoida ;D
Luen aina kaikki kommentit :)
Minulle "liukuhihnamaisesti" jätetyt hymiö/sydän/kiitos/terkut/-kuittaustyyppiset vastaukset eivät ole luontevia, vaikka ymmärrän että se kommentoijan näkökulmasta voi kuitenkin olla toivottu kuittaus kommentin lukemisesta. Lukija siis ainakin varmistuu, että kommentti on luettu. Mutta mä en osaa noita :/ Se ei vain tunnu luontevalta. Ja toivon, että lukijat tuntisivat minua sen verran että tietäisivät, että luen kommentit joka tapauksessa. Tai "tuntea", se on väärä sana... Eihän minua tietenkään voi "tuntea" blogin perusteella, mutta kuitenkin toivoisin, että minusta välittyy sellainen fiilis että lukijat ja kommentit ovat minulle tärkeitä ja on itsestäänselvää että luen kaiken kommenttilaatikoiden sisällön.
P.S. No mä nyt kuitenkin vastasin ^_^
Nyt kun minä tulin takaisin bloggeriin, huomasin että mun ei paikka ei ollut Purkkimafiassa. En tiedä milloin sen olisin huomannut, kai ennemmin tai myöhemmin. Luulin olevani toisenlainen bloggaaja mutta en olekaan. Haluan blogata itsesnäisesti omalla tavalla, niistä asioista joista haluan ja ilman kilpailua.
Bloggaamisen kuuluu siis olla rento harrastus! Mutta viehän se aikaa ja on jollain tavalla koukuttavaa. Nytkin kesken lukemisen, minun piti tulla editoimaan muutamaa tekstiä koska se ajatus tuli nyt! Samalla käsittelin kuvia ja hups, huomaan istuneeni puoli tuntia koneella. Se on bloggaamisen huono puoli, ei osaa eritellä työtä ja vapaa-aikaa.
Mutta tätä se on, kaikki syntyy pätkissä ja ajan kanssa. Mullahan on koko ajan viikon-parin postaukset ajastettu ja monta luonnosta kesken. En siis ikinä pysty bloggaamaan tässä ja nyt, mutta se ei haittaa minua. Luonteeni on sellainen joten se sopii minulle.
Parhaita puolia on sosiaalinen kanssakäyminen ja palautteen lukeminen. Mitä näistä kynsistä on nyt tykätty, mitä kommentteja tähän postaukseen tulee tai se kun huomaa jonkun pitkäaikaisen lukijan kommentoivan pitkästä aikaa. Rakastan myös lukea muiden blogeja ja saada inspiraatiota meikkikuviin. Toki tykkään myös koristella kynsiä ja meikata, siitähän se blogi sitten syntyy; omasta intohimosta kun sitä haluaa jakaa muille <3 sen toivoo näkyvän lukijoille, siitä syntyy se tietty kanssakäyminen joka innostaa pitämään blogia :)
Tähän on Taina pakko kommentoida pieni selvennys, ettei synny väärinkäsityksiä; Purkkimafia, siis itse portaalihan, ei mitenkään säätele sitä mistä bloggaajat kirjoittavat vaan jokaisella on vapaat kädet oman bloginsa kanssa. Ihan vaan ettei joku luule niin, etkä sitä varmasti tarkoittanukaan sanoa. :)
Tuntematta mitä juttuja Purkkimafia-kokemukseen liittyi toivotan sinulle hyvää ja antoisaa jatkoa omillasi Bloggerissa (tai paluuta siihen, ainahan olet blogannut itsenäisesti :) Pidän ID:n Inspiration-verkon bloggaustakin itsenäisenä). On tosi tärkeää että viihtyy omassa blogikodissaan, niin blogipohjalla kuin yhteisön kanssa, se vaikuttaa kaikkeen. Itsekin muistan kuinka oudolta ja vieraalta tuntui aluksi ID:n puolella koska en ollut tottunut WordPressiin - puhumattakaan muotibloggaajakollegoista ^_^ :D Ekat kuukaudet fiilis oli tosiaan sellainen että mä en niiiin kuulu tänne, olen ihan ulkopuolinen. Ja WP-ympäristökin tuntui kömpelöltä hallita. Mutta niin sitä vain ajan kanssa kaikki muuttui. :)
Monia ilon ja värikkäiden kynsien täyteisiä blogivuosia Charming Nailsille toivotellen,
Sanni
Olet ihana ja blogisi samoin <3 ps en odota vastausta =D
Mitä on tuossa ihanan näköisessä salaatissa?
Bataattia, mansikkaa, kikherneitä, persiljaa.. Meinasin tehdä erikseen vielä jutun juhannusruoista :) Innostun aina välillä kokeilemaan uusia salaatteja ja useimmiten se palkitsee ^_^ :D
Minäkin olin jo kysymässä mitä kaikkea tuossa salaatissa on! :) Näyttää hyvältä ja sellaiselta, jota en ole itse koskaan tehnyt.
Karkkipäivä alkaa olla ainoita lifestyle- blogeja, joita nykyään luen. Jossain vaiheessa kun laajensit aihepiirejä, toivoin, että tämä olisi enemmän meikki/kosmetiikkablogi, mutta nykyään on ihan hauska, kun ei tiedä minkälainen postaus tulee seuraavaksi. Ja kun luen bloglovinin kautta niin on helppo jättää välillä joitakin postauksia lukematta ja lukea ne sitten myöhemmin.
Kiitos sinulle monipuolisesta blogista! Minusta sinulla on myös usein todella kauniita kuvia!
:) :) Karvaa, raejuustopaneeli vai kulmageeliä, you never know ^_^
Karkkipäivä on ainoa kosmetiikkablogi jota luen ja myös ainoa blogi johon olen myös pikkuhiljaa alkanut kommentoimaan. Olen kyllä kiinnostunut kosmetiikasta, mutta jostain syystä kaikki muut säännöllisesti seuraamani blogit ovat joko muoti- tai lifestyleblogeja, eivätkä edes seuraamani lifestyleblogit sytytä minussa juuri koskaan intoa keskustella tai ottaa kantaa teksteihin, vaikka ne herättäisivätkin ajatuksia.
Musta on tosi mukavaa, että onnistut herättämään ihan kunnollista keskustelua. Mielestäni se on aika harvinaista, tai sitten en vain ole löytänyt samanlaisia helmiä, kuin Karkkipäivä on. Hilluin nuorempana paljon eräällä keskustelupalstalla, jossa jaettiin ajatuksia milloin mistäkin, ja tämä kommenttiboksi herättää mussa saman tunteen! :) Usein käyn lukemassa kommentit, vaikka en itse kommentoisikaan mitään.
Mielestäni yksi Karkkipäivän ihanista puolista on se, että postaustahti on tiheä. Lähes päivittäiset postaukset piristävät omaa ja varmasti muidenkin päivää ihan joka kerta. Mutta on kyllä pakko sanoa, että on aivan ihanaa, että jaksat kommentoida muutakin kuin niitä sydämiä ja kiitoksia. Se tuo keskusteluun syvyyttä ja nimenomaan sitä keskustelun tuntua, ja ainakin itselleni tulee sellainen olo, että tekee mieli kommentoida uudestaankin. Kuten sanoitkin, ihan varmasti suurin osa kommentoijista ymmärtää sen että et aina ehdi vastata jokaiseen kommentiin, vaikka kuinka haluaisitkin. Varmastikaan yhtälailla suuri osa ei myöskään toivo, että pidät vastaamista velvollisuutena, joten älä ole itsellesi niin ankara. <3 Me tiedetään, että luet jokaisen kommentin, ja se on tärkeintä.
Kiitos Aidan <3 (...ja tämäkin kommentti olisi niin ansainnut jonkun sisällökkäämmän vastauksen...)
Karkkipäivä on juuri yksi niitä harvoja blogeja, joissa edelleen selkeästi huomioidaan lukijat yksilöinä (ei vaan niitä hymiöitä liukuhihnalta). Ei tietenkään jokaiselle tarvitse eikä pidä vastata, mutta mielestäni on kiva, että vähän enemmän sisältöä antaneet saavat pääsääntöisesti vastauksen ja että keskustelua voi siten käydä myös täällä kommenteissa. Sanoisin siis, että kyllä myös me kommenttien lukijat ilahdutaan vastauksistasi, eivät ainoastaan sen yksittäisen kommentin kirjoittaneet.
Olisi muuten mielenkiintoista kuulla miehesi ajatuksia tähän samaan aiheeseen. Monessa blogissa on toki puoliso mukana hyvinkin näkyvästi, mutta silloin suhde on ehkä alunalkaenkin ollut sellainen some-suhde, jossa on jo ennalta sovittu, millaisia juttuja blogiin tulee ym. Käsittääkseni te taas olette olleet yhdessä jo ennen blogiasi, joten olisi hauska tietää, miten mies kokee sinun ja elämänne muuttuneen blogin myötä.
Mä koen myös näin, mutta sitten on niitä postauksia joihin saattaa tulla 50-100+ pitkää ja keskustelullista kommenttia. Etenkin näihin mun on mahdoton löytää aikaa vastata, kun jo pelkkään lukemiseen voi mennä toista tuntia (olen hidas lukemaan, vastaamaan ja ylipäänsä käsittelemään tekstiä). On ikävää etten voi vastata kaikille (koska en kuitenkaan halua istua tuntitolkulla koneen äärellä, niin karulta kuin se voi kuulostaa. Luulen että vain itse blogia pitämällä voi ymmärtää kuinka valtavan paljon aikaa perusteelliseen kommentteihin vastaamiseen saa kulumaan vuorokaudessa), mutta yritän lohduttautua ajattelemalla, että lukijatkin käyvät toistensa kanssa keskustelua, keskustelu ei ole pelkästään minun ja lukijoiden välillä. Kommentit eivät koskaan ole "turhaa", niitä lukevat aina sadat (tuhannet?) muutkin silmäparit minun lisäkseni ja vaikka fyysistä vastausta jokaiseen repliikkiin ei tulisikaan, ovat kommentit silti yhtä lailla osa keskustelua ja muodostavat oman, tärkeän osansa postauksesta.
Aloin miettimään tätä, ja sitä millaista elämämme oli ennen blogia, ja tajusin että mehän olimme vasta muuttaneet viiden vuoden etäsuhteen jälkeen yhteen kun aloitin bloggauksen. :) Oikeastaan olemme siis aina eläneet "blogielämää" suhteen muututtua avoliitoksi. Muutimme yhteen joulukuussa ja perustin blogin seuraavan vuoden huhtikuussa. Mies ehti asua blogittoman naisen kanssa vain neljä kuukautta :)
Sen verran voin kyllä aihetta raottaa, että etenkin blogin alkuaikoina meillä oli välillä jopa riitoja siitä kun blogi vei niin paljon aikaani. :/ Sitten mies kai jossain vaiheessa mukautui tilanteeseen, mutta ei se edelleenkään ihanteellinen ole, omasta mielestänikään. Blogi valtaa ajatuksiani ihan liikaa. Niistä ajatuksista kuuluisi suurempi osa lähimmäisilleni ja ylipäänsä muihin asioihin keskittymiseen. Tunnen siitä jatkuvaa syyllisyyttä joka on yksi niitä asioita mihin tämän kirjoituksen lopussa viittasin. En tunnu osaavan olla vain "osa-aikainen bloggaaja". Joko postaan joka viikko (mielellään päivittäin) tai sitten en ollenkaan - mutta ensin mainittu ottaa veronsa muusta elämästä. Haaste, joka varmasti tulevaisuudessa ratkaisee blogin kohtalon.
Joo, en missään nimessä tarkoittanut sanoa, että kaikkiin keskusteleviinkaan kommentteihin pitäisi vastata tai vastaamattomuudesta stressaantua. Pitää olla armollinen itselleen. Jo pelkästään yhden mietityn kommentin kirjoittamiseen tosiaan menee pitkä aika, saati sitten että samanlaisia saisi naputella kymmeniä tai satoja. On kuitenki tosi kiva, että olet jaksanut vastailla ja sillä luonut yhteisöllisyyttä blogin ja lukijoiden välille, kiitos siitä. :)
Totta kai lukijatkin usein keskustelevat kommenteissa keskenäänkin, mutta joskus olen törmännyt myös blogeihin, joissa bloggaaja selvästikin vain kerää rahaa uudella "taas uusi jee-tuote tulossa myyntiin" -päivityksellä sen sijaan, että ottaisi edes toisinaan osaa kommenttien keskusteluihin. Karkkipäivässä homma tosin menee jo sinne toiseen ääripäähän (en itse muista koskaan täällä huomanneeni, että joku keskustelullinen kommentti olisi jäänyt ilman vastaustasi), joten sinulla on paljon varaa höllentää, ja silti me lukijat ollaan oikein tyytyväisiä täällä.
Itse lopetin aikoinaan valokuvausharrastuksen miltei kokonaan osin siitä syystä, että huomasin olevani tilanteissa ulkopuolisena, koska näin asiat vain etsimen läpi. On vapauttavaa vaan olla läsnä ja nauttia hetkestä ilman muuta puuhaa. Joskus olen vähän säälien pohtinut esimerkiksi ruuasta bloggaavien läheisiä, jotka raukat eivät taida kauhean montaa ruoka-annosta saada suuhunsa lämpimänä, kun ensin pitää aina hoitaa kuvauspolitiikka. Sama toki koskee monenlaista bloggaamiseen liittyvää, joten kaikki sympatiat myös miehelle. :)
Tuskin kukaan jaksaa olla kovin pitkään töissä 24/7, joten jonkinlainen tasapaino on hyvä löytää elämän ja blogin välille niin, että omakin jaksaminen säilyy. Heinäkuussahan koko Suomi on lomalla, eikä silloin lue blogeja. Ehdotan siis, että pidät ainakin sen viikon blogiloman. :) Vanhalla työpaikallani tiedotettiin jonain vuonna, että loma on onnistunut, kun töihin palaava työntekijä on unohtanut käyttäjätunnuksensa ja salasanansa. Ehkä samaan voisi pyrkiä siinä, ettei ihan joka tilanteessa aina pohtisi, mitä ja miten tästä voisi kirjoittaa blogiin?
Ihana kuulla että vastaustyylini "harvuudessaankin" kuitenkin välittyy tällaisena :) Laitoin tuon harvan lainausmerkkeihin kun itsestäni vastausteni määrä tuntuu harvalta verrattuna kommenttien määrään, mutta näemmä kaikki lukijat, kuten sinun "olisi varaa hällentääkin" -kommenttisi paljasti, eivät koe näin. Huojentavaa että ainakin osalle asia näyttäytyy näin :) Uskon, että on niitäkin jotka loukkaantuvat kun juuri heidän kommenttinsa tai sähköpostinsa jää vaille vastausta.
Tämä on yksinkertaisuudessaan niin totta. On ihana olla "juhlien emäntä", mutta välillä vielä nautinnollisempaa olla "vain" vieras.
Tää aiheutti naurahduksen..! ^_^ Heheh, täytyy toivoa että kuvattava annos on erikseen ja seurue saa omat lautasensa heti lämpiminä pöytään :) Onpa mullakin tainnut joku annos vähän jäähtyä kun olen kipittänyt sen kanssa yläkerran kuvaus"studioon" :D :D
Varmasti just näin ^_^ Kyllä aivot pitäisi tosiaan pystyä saamaan totaalisesti off asiasta kuin asiasta sen verran pitkäksi aika että aiheeseen voi palata jopa tuoreella fiiliksellä.
Viikon blogiloma heinäkuussa tuntuu vaikealta kun tietää jo valmiiksi miten paljon luonnoksia sille kuulle odottaa ja miten kivaa on jakaa tunnelmia reissuilta.. ^_^ Tulen olemaan heinäkuussa kolme viikkoa matkoilla, joten siinä olisi erinomainen sauma pitää blogivapaata, mutta kun... niistä reissuistakin kun on niin penteleen mukava kirjoittaa :P ^_^ Sitä katsoo jotain maisemaa, ostaa oudonvärisen kananmunan (niinkuin viime vuonna Sveitsissä) tai osuu kiehtovaan kosmetiikkaliikkeeseen. Ja sitten siitä haluaa blogata. Bloggaus eli asian julkinen jakaminen jotenkin voimistaa kokemuksen kuin kokemuksen, kohottaa sen eksponenttiin. Ihmettelet sitä kananmunaa ja tiedät että siitä jää hauska muisto - ja sitten kun jaat sen blogissa siitä jä vielä hauskempi muisto. Tämä kai on sitä monen bloggaajan kuvailemaa koukuttumista bloggaamiseen... Kun samaa juttua ihmettelee, ihailee tai suree kanssasi tuhatpäinen joukko muitakin kuin sinä itse... kyllä siinä on vain selittämätön vetovoima.
Miten vapauttava onkaan blogia kirjoittavan näkökulmasta tämä lause "Sitä voi vain olla kyydissä ja ihmetellä, että ”Jaa, näin minä sitten teen”.
Näin pyrin vapauttamaan omaakin ajatuksen juoksua, aina kun ahdistun ja sitä ahdistumista tapahtuu yllättävän paljon, juuri kommenttien vastaamiseen ja vastaamiseen viivästymiseen käytettävään murehtimiseen, bloggaamiseen käytettävään aikaan ja miten sitä katsoo nykyään monia asioita kameran linsin läpi.
Blogi kulkee koko ajan mukana ja jos joskus herkullinen tilanne jää sillä hetkellä kuvaamatta, se jopa harmittaa hetken. Monet asiat näkee blogin kautta.
Samalla tyylillä mennään, en koskaan tiedä mitä ulos tulee ja tunteella tapahtuu kaikki postaukset ja inspiraation kautta. On äärimmäisen harvinaista, että olen kirjoittanut postauksen ennakkoon ja se tuntuu jopa enemmän pakotetulta, eikä luovuuden kautta nakutellulta.
Mutta tälläisiä, samoilla fiiliksillä mennään, sillä erotuksella, että oma blogi on ollut elossa vasta vähän yli 2-vuotta.
Aurinkoisia kesäpäiviä. <3
Meillä on paljon yhteistä <3 Aurinkoa sinnekin :)
Ei liity tämän postauksen aiheeseen, mutta lueskelin vanhoja postauksia ja rupesin miettimään, oletko saanut tavarapaljoutta helpottamaan?
Itse asiassa kyllä, jonkun verran :) Mutta "voittajana" en vielä itseäni pidä, kyllä turhan tavaran säilyttäminen on haaste jonka kanssa saan tehdä töitä koko elämäni.
Tänä keväänä on ilahduttanut esimerkiksi se, että trikoopaitajemmani alkavat oikeasti olla niin minimissä että enää on vain jäljellä alle viisi joita käytän viikottain. Vaatelaatikoihin on vapautunut kummasti tilaa :)
Minun mielestäni on ihanaa saada vastaus kommenttiin, mutta toisaalta ymmärrän täysin jos sitä ei tule (no en aina mutta sinun tapauksessasi 100-prosenttisesti). Eikä sitä aina itsekään muista käydä katsomassa onko omaan kommenttiin tullut vastausta..:S varsinkin täällä Karkkipäivässä ymmärtää että miksi vastausta ei aina tule, koska tuntuu että me lukijat olemme niin tärkeitä sulle emmekä vain tulovirtaa. Ja vastaat muutenkin ihan älyttömän paljon kommentteihin!! Se on mahtavaa mutta kyllähän sitä toivoo että se ei aiheuttaisi niin paljon ahdistusta, joten täältä ainakin tulee yksi synninpäästö
Kiitos :)
Oon lukenut tätä blogia säännöllisen epäsäännöllisesti ja edelleen tykkään tästä ilmapiiristä! ♡ Ihanan rento ja se, kun ei aina tiiä mitä on tulossa!
(ps. miten tai millä oot saanut noi ihanat polaroid-reunat? Onko sulla valmiina reunat vai mitä! :) )
Picmonkeylla :)
https://www.picmonkey.com/