Enpähän tiedä kadunko tämän kirjoitusta myöhemmin, mutta kirjoitan nyt kumminkin.
Puhuin äsken mieheni kanssa puhelimessa ja koitin saada häneltä myötätuntoa. Samalla tiesin, etten sellaista todellakaan tarvitse. Minullahan on oikeasti kaikki hyvin.
Myötätunnon kerjäys koski sitä, että en ole ollut itseni kanssa ihan sujut viime aikoina. Fiilis on äitynyt yhä vain pahemmaksi muistuttaessani itseäni, että olen täysin naurettava eikä tuntemuksillani ole mitään perusteita. En h*lvetti vieköön halua myöntää olevani näin..... pinnallinen. Tai muuten vain etsiväni jotain säälittävää tilanteista, joissa sellaista ei ole.
Minulla on kuitenkin ollut viime viikkoina hieman huonot hapet. Ja ajattelin vierittää ne nyt ulos. Vähän niinkuin marraskuussa Lissabonissa, jossa oksensin blogiin itsesyytösten mustaamaa oloani päästettyäni läppärini varkaiden käsiin.
Minulla on ilmeisesti vakituisen päivätyön jätettyäni meneillään joku "et ole missään tosihyvä ja olet nyt kaikkialla vähän ulkopuolinen" -vaihe. Jopa blogin pitäminen on tuntunut viime aikoina tosi raskaalta. Huomasin, että olin esimerkiksi todella ahdistunut siitä että en ehtinyt tekemään Pariisissa "tarpeeksi". Ajattelin, "Aurinkomatkat on varmasti pettynyt kun en pystynyt kertomaan kaupungista monipuolisemmin, miksi edes hain mukaan kun minulla ei ollut rahaa tehdä siellä mitään." Tiedän että tämä on ihan hullua mutta en voi ajatuksilleni mitään. Näin Pariisista pelottavia uniakin.
Olen aina kokenut oloni turvalliseksi ja voinut hyvin tuntiessani että hallitsen asiat. Jos menetän hallinnan tunteen, muutun heikoksi. Olen perfektionisti, ja esimerkiksi töissä haluan tietää kaiken. Minulle ei riitä, että osaan "sinne päin" tai "suunnilleen". Minä haluan osata kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ja jos en pysty jotain tietoa omaksumaan tai oppimaan nopeasti, ahdistun.
Tällä viikolla olen vanhassa työpaikassani joutunut sanomaan itselleni, että "Hei, siitä on yli neljä vuotta kun olit täällä duunissa, sinä et voi enää muistaa kaikkea...!" ja silti olen tuntenut itseni vajavaiseksi, surrut sitä kun joudun kysymään työkavereilta, tuntenut punan nousevan poskille kun haen jotain ruotsinkielistä sanaa ja se ei vain tule mieleen. "Minä olin tässä ennen hyvä..... Ennen minulta tultiin kysymään, että hei miten tämä juttu tehtiinkään..."
Istun kahvitauot yksin lehden takana. En uskalla osallistua keskusteluihin koska änkytän kuitenkin.
Yksi keino tuntea hallitsevansa edes jotain on hallita omaa ulkokuortaan. Jos et voi muuttua rakettitiedemieheksi tai osata vierasta kieltä täydellisesti, voit ainakin pitää kroppasi kunnossa. Eikö niin? Jos on tyytyväinen peilikuvaansa, niin sitten on yksi asia vähemmän murehdittavana. (Eikö niin........?)
Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään syytä valittaa yhtään mistään, ja silti olen viimeaikaisessa kaaoksessani onnistunut kehittämään fiksaation reisiini. Ne kun eivät muka kadonneet mihinkään vuodenvaihteen jälkeen ja nyt mä näen VAIN ne pahkurat jotka ovat silmissäni yksi manifestaatio epäonnistumisestani. Tiedän, että muut eivät näe mitään pahkuroita, mutta minä tunnen ne unissanikin. Oikeasti, ei mene yhtäkään aamua etten juokse peilin eteen ja toivo että ne näyttäisivät pienemmiltä. Sairasta.
On helppo syyttää puristavia farkkuja huonosta olosta kun oikeasti pitäisi korjata jotain ihan muuta.
Viime aikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä kosmetiikkaakin kohtaan. Armaat lukijani, olen raahannut viisi viikkoa mukanani Natural Coden seitsemää luomiväriä joista haluan (siis oikeastikin, haluan!) tehdä teemaviikon blogiin. Yhtäkään kuvaa en ole saanut otettua. Pikkuiset makaavat matkalaukkuni pohjalla....
Joinain päivinä olen miettinyt, että bloggaaminen on jollain tavalla riistänyt alkuperäisen, "viattoman" viehätykseni kosmetiikkaan. Kun testattavia tuotteita tulee ovista ja ikkunoista ja saunan lauteet ovat muuttuneet löylytilasta kosmetiikkavarastoksi niin suhteen kosmetiikkaan voi todella sanoa muuttuneen. Kosmetiikan kulutus on kuin.... työtä.
Viime päivät päässäni on takonut ajatus, "Olenko minä hyvä kosmetiikkabloggaaja kun tunnen näin? Mikä minua vaivaa? Mitä Karkkipäivälle tapahtuu?"
Ja sitten sanon itselleni, "Rauhoitu. Se menee ohi. Se on mennyt ennenkin..."
En nyt oikein tiedä miksi halusin näistä tuntemuksista kirjoittaa. Sanoin poikaystävälleni, että haluaisin jutella näistä asioista jonkun kanssa... Hän yritti parhaansa, mutta ei kai tällaisia voi oikein vakavasti ottaa. Hän vastasi kuluneesti, "Meillä kaikilla on välillä näitä fiiliksiä, kultaseni... Se on ihan normaalia".
Niinhän se on. En vain ymmärrä miksi minun pitää tuntea näin juuri nyt, kun elämän pitäisi olla siinä pisteessä mistä olen aina haaveillut? Olen vapaa, saan asua ihanissa erilaisissa kodeissa (en ole teille kertonutkaan millainen maalaisparatiisi anoppilani on, mutta se taitaa olla jo toisenlaisen blogin aihepiiriä...!), olen terve ja läheisenikin ovat terveitä. Mistä tämä väsymys ja alemmuuden tunne tulee?
"Tsemppiä niiden reisien kanssa!" mieheni sanoi puhelun lopuksi. Kuulin pilkkeen silmäkulmassa vaikka en sitä nähnytkään.
Kiitos muru. Pääset puristamaan niitä ylihuomenna. ;)
Edit. Kiitos kommenteistanne <3, vastailen niihin pikkuhiljaa. En suoraan sanottuna odottanut että niin moni samastuisi tilanteeseeni, kuvittelin enemmänkin saavani silmienpyörittelyä.....
176 comments on “Torstai 28.3.2013”
Miehesi on ihan oikeassa. Ajatuksesi ovat ihan normaaleja. Täällä yksi vähän päälle kolmikymppinen, jonka elämä tuntuu olevan yhtä kriisiä kriisin perään. Ikääntyminen huolettaa (naaman vanheneminen, kroppa on kuosissa), tulevaisuus pelottaa. Vertaan itseaäni muihin ja vaadin itseltäni liikoja. Olen yrittänyt opetella "taputtamaan" itseäni olalle: "hyvin sinä olet pärjännyt!" :) Oisko näillä kriiseillä sellainen tarkoitus, että hyvinä päivinä osaa olla onnellinen ihan mitättömän pienistä jutuista.
Taisin jo kommentoidakki aiemmin että kuulostaa kovasti omalta taistelultani. Terapeuttini toteaisi sinulla todennäköisesti myös tunnelukkoja, noita ihania vahingossa opittuja käyttäytymismalleja jostain lapsuuden unohtuneista nurkista.
Voi elämä, että kuulostaa tutulta! Jätin tänään irtisanomisilmoituksen työstä, jota olen tehnyt melkein kolme vuotta. Viime aikoina työtuntien määrä on puristunut minimiin (okei, pyysin itse niitä vähentämään, mutta ei ehkä ihan näin paljon...) Työpaikalla nuoremmat tyypit on menneet heittämällä ohi, ja sekös ottaa tämmöisen mukaylisuorittajan luonnon päälle. Kotona yksin istuessa on ollut aikas paljon liikaakin aikaa pohtia omaa riittämättömyyttä ja sitä, kuinka tarpeeton mä olen. Ja tosiaan se alemmuuden ja ulkopuolisuuden tunnekin on valitettavan tuttua.
Musta on todella hienoa, että omalla esimerkilläsi rohkaiset puhumaan näistä vaikeistakin jutuista. Jostain syystä tuntuu, että työelämän ja yhteiskunnan vaatimukset siitä, mitä ihmisen pitää jaksaa, miten elää ja mitä tavoitella ajaa yhä enemmän ihmisiä vastaavaan tilanteeseen. Kun ei se vaan mene kaikilla sitä samaa koulu-8-16-duuni-naimisiin-kaksi lasta ja kultainennoutaja -kaavaa. Eikä tarvitsekaan. Kummasti se vaan unohtuu kun siitä kaavasta ottaa kunnon askeleen sivulle...
Jos yhtään kiinnostusta löytyy, niin käy kurkkaamassa mun blogista ajatuksia vähän samantyylisistä jutuista. Niin ja kiitos taas kertaalleen mainiosta blogista, olen koukussa tähän! :)
Tsemppiä ja hali sinulle Siki! Samantyylisten kysymysten ympärillä ollaan näköjään pyöritty, tosin minä en ole koskaan ollut urahakuinen... Suuret tulot ja menestys eivät ole olleet ohjaavina voimina (jos nyt siis urahakuisuuden haluaa näin nähdä), vaan olen aina toivonut vain olevani onnellinen ja saavani tehdä mukavaa työtä mukavassa työporukassa ja tienaavani sen verran että laskut saa maksettua.
Kiitoksia kirjoituksestasi. Olen kyllä pistänyt merkille että sun postaustahti on taas noussut aikamoiseksi kun tuossa aikaa taaksepäin kauhistutit kaikki ja sanoit hiljentäväsi tahtia. Silloin tuli postauksia kerran viikossa ja mä ainakin olin ihan tyytyväinen. Maaliskuuta on vielä kolme päivää jäljellä ja olet tehnyt 21 juttua eli aika tahtia.
Rauhoita tahtia, kyllä me täällä pysytään <3
Se kolme postausta viikossa olisi aika ideaali, jotenkin vain luiskahdin reissun myötä ja kotiinpalattua tiheämpään tahtiin kun oli niin paljon jutusteltavaa.... Pitäisi vain malttaa hidastaa.
Voi Sanni! Ensinnäkin toivon sydämestäni että sulla riittää jatkossakin inspiraatiota kirjoittaa Karkkipäivää. Mutta tietysti sen pitää tuoda sulle itsellesikin tyydytystä ja onnistumisen tunteita, ei tämä saa olla vain meille lukijoille mahtavaa lukemista. Karkkipäivä on iso poikkeus koko blogiscenessä; aito, erilainen, kantaaottava, hauska, viihdyttävä ja informatiivinen. Blogisi myös kehittyy jatkuvasti, muuntunut hienosti välillä matkablogiksi ja taas palannut juurilleen kosmetiikkablogiksi. Uskon, että jaan monen mielipiteen siinä, että tätä lukisi vielä pitkään, pitkään, pitkään. Ja Pariisi postaus oli aivan LOISTAVA. Hieno näkökulma, että perinteisesti kalliiseen kaupunkiin on mahdollista tehdä myös budjettiystävällinen matka.
Kaikkea hyvää sinulle. <3
Kiitos naela!
Rakastan Karkkipäivää, se on vähän niinkuin mun lapsi, mutta välillä ehkä otan sen turhan.... vakavasti? Enkä tajua miksi. Ei kukaan odota minulta mitään, tämä ei ole mikään 9-17-työ jossa on deadlinet ja tarkasti mitoitetut ruokatauot. Mun pitäisi siis vain.... relata. Ja näköjään se taito on nyt jotenkin hukkunut aika lailla viimeisten vuosien myötä kotistressin sun muiden myötä. :/ Ihme juttu, mutta kai se sitten kuuluu mun "kehityskaareen"... Jossain lukee, että 3-kymppisenä Sanni on tunteva tällaista stressiä ja suorituspaineita. Ehkäpä 4-kymppisen Sannin kohdalla lukee, "Elää tyytyväisenä myhäillen tasapainoista elämää eikä voisi vähempää välittää makuuhuoneen vaatepinoista"... Toivotaan niin! :)
On niin sympatiat sun puolella <3
Iso ja lämmin voimahali! <3
Tekstisi kuulostaa hyvin tutulta. Minulla on pitkään ollut aivan samantyyppisiä tuntemuksia, ja pystyn samastumaan hyvin sanoihisi alemmuuden- ja huonommuudentunteista, ankaruudesta ja vaativuudesta itseä kohtaan, suorittamisesta, kielteisten ajatusten kehästä ja niin edelleen. Miehesi on oikeassa siinä, että kaikilla on tuollaisia tuntemuksia, mutta ei kuitenkaan ole normaalia, että nuo tuntemukset ja ajatukset pyörivät päässä pitkään ja haittaavat arkea. Silloin ne kertovat masennuksesta ja niihin kannattaa puuttua. Minä hain vihdoin ja viimein apua psykoterapeutilta ja psykiatrilta, ja etenkin psykoterapeutin kanssa keskustelemisesta on ollut ihan suunnaton apu. On ollut hyväksi pohtia, miksi olen kehittänyt juuri tietynlaisia, nyt taakaksi kasvaneita tapoja reagoida asioihin ja miten voisin muuttaa niitä siten, että elämäni olisi hieman kevyempää ja jaksaisin paremmin. Ainakin minulle terapiasta on ollut paljon hyötyä, vaikka taustalla ei ole suuria traumoja, menetyksiä tai edes erityisen hankalia tapahtumia elämässä. Olen vaan matkan varrella kehittänyt vääränlaisia ajattelumalleja, joista on nyt opeteltava eroon. Suosittelen siis vakavasti harkitsemaan terapeutilla käymistä, jos vähänkin siltä tuntuu. Minulle terapian aloittaminen oli eräs parhaista päätöksistä, joita olen ikinä tehnyt. Minulle on tullut käsitys, että ollaan samasta kaupungista, ja voin antaa oman terapeuttini yhteystiedot, jos haluat. Laita vaan sähköpostia. <3
Kiitos J! <3
Saattaisin jopa harkita terapiaa, jos... no, tuntuu nyt jo aika kuluneelta sanoa se taas, mutta siis jos minulla olisi tulojen puolesta siihen tällä hetkellä mahdollisuus. Tiedän, että psykoterapia ei ole mitään kovin edullista "hupia". Pelkäänpä, että kustannusten puolesta se ei ole minulle mahdollista. Mutta kiitos kovasti huolenpidostasi! Arvostan.
Kelan osuuden jälkeen terapialle ei jää hintaa loppujenlopuksi "hirveästi", toki kaikk maksaa.
Olen itse ainakin yrittänyt, työttömäksi jättäytyneenä, toki opiskelevana nyt, sen niin että se on sijoitus siihen että saan hengittää vapaasti ja että pääni saa hengittää vapaasti. Ja että jaksan nauttia siitä "paineettomasta tunteesta" kun ei tarvitse suorittaa.
Minulla yksi terapiakäynti maksaa Kelan osuuden jälkeen 28 euroa, mutta ymmärrän toki, että reilu satanen kuussa on iso raha. Kelan terapian saaminen on helppoa, kun vaan valitsee oikeat sanat hakemukseen.
Joka tapauksessa toivotan tsemppiä ja jaksamista. Olet jo pitkällä, kun tunnistat pahan olosi ja pystyt analysoimaan itseäsi. Koeta keksiä mukavaa tekemistä ja aina kun mieleen tulee iloisia ajatuksia, pysähdy niihin. Ilo ruokkii iloa.
Saman verran maksan minäkin. Lääkärin lähetteellä psykologilla tk:ssa saa käydä toki ilmaiseksi mutta täällä eivät ainakaan vuosikausia ns anna siellä käydä.
Näin ainakin minun kohdallani.
Mutta näitä kirjoituksia, kommentteja ja muuta on sinänsä avaavaa lukea että jälleen kerran tajua ettei ole pahan olonsa kanssa yksin ja että pinnan alla meillä kaikilla voi pulputa kaikenlaista.
Aurinko ja lempeyttä meille kaikille <3
Itse käyn psykologilla lääkärin lähetteellä maksamatta itse siitä mitään.
Heippa,
minulla tuollaiset tuntemukset liittyvät hormonitoimintaaan. Voisiko sinulla olla PMS?
Se aiheuttaa aika voimakkaitakin oireita. Voimakkaimmillaan ne ovat kuulemani, lukemani ja kokemani perusteella kolmekymppisenä.
Olen lukenut sinun blogiasi jo jokusen vuoden. Taidat olla aika herkkä tyyppi, ja syvällinen? Herkät ihmiset reagoivat usein koko kropalla asioihin.
Jotenkin on luonnollista tuntea joskus huonommuuden tunteita. Se pitää meidät inhimillisinä.
Kevätkin aiheuttaa kummallisia oireita. Vaikka valon määrä lisääntyy, energiavarastot kehossa tuntuvat olevan usein aika vähissä.
Jos tuntuu, että bloggaaminen on raskasta,voisithan sinä pitää siitä vähän taukoa.
Lepäile ja tee kaikenlaista kivaa.
Lue hyviä kirjoja, jotka auttavat sinua reisienkin kanssa. :)
Voimia ja aurinko elämääsi!
Go Sanni Go!
En usko... minulla ei ole koskaan ollut kuukautisiin liittyviä oireita. Tämä "ylikeittyminen" tapahtui ihan yhtäkkiä Pariisista palattuani, ei liity ajankohdallisesti kuukautiskiertoon.
Tämä varmaan pitää ihan paikkansa... En vain keksi mitä asioita minulle olisi tapahtunut jotka voisivat johtaa tuntemuksiini.
Ehkä mulla tosiaan ns. semi-työttömänä on vain liikaa aikaa miettiä olemattomia asioita, niinkuin jokunen lukija on ehdottanut...?
Hei
Voi harmi, että olosi on kurja. Tuli mieleen pari juttua, jotka olen itsessäni huomannut, voisivatkohan pitää paikkaansa sinunkin kohdallasi? Olisiko mahdollista, että sinulla on liikaa aikaa ajatella? En nyt tiedä miten sen oikein ilmaisisin, mutta osa ihmisistä ovat onnellisemmillaan kun on tarpeeksi mielekästä tekemistä ja samalla saa toteuttaa itseäänja omaa luovuuttaan. Ei kaikille sovi hiljentyminen ja laiskottelu. Jos on liian vähän tekemistä, niin pienetkin asiat alkavat tuntua isoilta ja sitä alkaa ottamaan omat asiansa ihan liian vakavasti. Olen tähän niin monta kertaa oman elämäni aikana törmännyt, että tunnistan jo oireet ajoissa. Nykyään järjestän itselleni jotain sosiaalista puuhaa tms. jos alkaa peilikuva ottamaan päähän liikaa. Auttaa aina.
Toisaalta on ihan normaalia, että itsetuntosi on koetuksella. Olet aikaisemmin päässyt pätemään töissä ja se on varmaan ollut tärkeä osa identiteettiäsi. Nyt se osa on poissa. Tietysti sinusta tuntuu kurjalta! Ja se on helppo kanavoida vaikka reisien muhkuroihin...
Ehkäpä tämä olotila osa henkistä kasvuasi? Voisin melkeimpä luvata, että tämä kirjoitus ensin harmittaa vähän aikaa ja sitten alkaa jo naurattamaan, kun olet rämpinyt ylös suosta! :) Tsemppiä!
Siinä saattaa olla perää, että päivätyön jättäminen on tuonut liikaa aikaa keksiä ongelmia olemattomista asioista... Mutta "hiljaista" ja "laiskaa" elämäni ei ole. Tekemistä riittäisi vaikka kellon ympäri...! Blogiinkin saa halutessaan kulutettua melkein yhden työpäivän verran aikaa päivässä. Mutta vaikka tekemistä riittää, niin tekemisen laatu on tietysti erilaista kuin silloin kun on töissä...
Mutta joo, ehkä tämä vaihe on tosiaan jotain henkistä kasvua..? Kuka tietää. Tai sitten mulla vain on joku selittämätön ylikuormitus meneillään. Aika hullua että kotona blogia kirjoittelevakin voi ylikuormittua.... :P
Toivottavasti nauran tälle ensi vuonna!
Moni mieltää, että ylikuormitus/uupumus johtuu aina siitä, että tekisi liikaa (töitä tms.). Mutta ainakin työuupumuksesta puhuttaessa kyse on enemmänkin muista tekijöistä: kohtaako osaaminen työtehtävät ja vastuut, ovatko työtehtävät ja tavoitteet selkeitä, tapahtuuko muutoksia jatkuvasti vai ehtiikö niihin sopeutua, saako palautetta, voiko vaikuttaa työhönsä jne...
Jos sinusta yhtään tuntuu, että on vaikeampi löytää iloa asioista, joista sitä aiemmin sait, jos on yhtään tullut muisti-/keskittymishäiriöitä, tai esim. kritiikkiä on vaikeampi ottaa vastaan, olet herkempi jne., suosittelen vaikka ihan googlailemaan ja lukemaan uupumuksesta. Itse tein aikanaan näin ja tein jotain masentuneisuus testejäkin, minkä avulla tajusin tarvitsevani apua (ks. aiemmin lähettämäni kommentti tuolla alempana :)
Kovin helposti sitä myös yrittää vähätellä omia tuntemuksiaan ja pohtii onko niille oikeutuksia, itsekin mm. mietin miten paljon rankempi elämä on joillain muilla ja ajattelin, ettei minulla ole oikeutta tuntea niinkuin tunsin. Mutta jokaisella on oikeus omiin tunteisiin eikä niitä tulisi koskaan vähätellä, sen olen ainakin oppinut. :)
Hei!
Olen lukenut blogiasi ihan alusta asti, mutta tämä on ensimmäinen kommenttini. En tiedä miksi valitsin kommentoitavaksi juuri tämän kirjoituksen monien monien blogin "varsinaisiin aiheisiin" kuuluvien kirjoitusten keskeltä. Tämä vain herätti paljon ajatuksia ja haluan antaa edes jonkinlaista vastakaikua.
Noh, ensin ihan itsestäänselvä toteamus. Reisissäsi ei ole mitään vikaa :) Mutta tämänhän sinä varmasti itsekin tiedät? Lupaathan, että pidät sen aina mielessäsi? Tuollaiset ehkä harmittomilta tuntuvat ajatukset muuttuvat niin helposti ja salakavalasti joksikin paljon pahemmaksi, syömishäiriöksi.
Muista myös, että et kirjoita tätä blogia työksesi tai saadaksesi leipää pöytään. Voit siis helposti pitää taukoa! Vaikka itse uskollisena lukijana en pidäkään ajatuksesta, että en enää saisi päivityksiä sinulta, on kuitenkin tärkeintä ajatella, miltä SINUSTA tuntuu. Eli jos blogista on tullut hauskan ajanvietteen sijaan raskaalta tuntuva velvollisuus niin pidä vähän taukoa. Kieltäydy tuotetarjouksista, joiden raportoimatta jäämisestä tuntisit huonoa omaatuntoa, ja kirjoita vain silloin, kun sinulle oikeasti tulee tunne että "tämä on niin hieno tuote että tästä on pakko kertoa" tai "tämän haluan jakaa lukijoiden kanssa". Tai unohda blogi vaikka kokonaan, pistä koko sivu tauolle jotta kertyvät kommentitkaan eivät pääse painamaan mieltäsi.
Älä suotta stressaa tauon pituudesta vaan palaa takaisin sitten kun siltä tuntuu. En väitä tuntevani sinua, mutta vuosien varrella olen sen verran blogiteksteistäsi päätellyt, että varmasti se halu blogin pariin palaamiseen syttyy kyllä jossain vaiheessa :)
Mitä muuhun elämään tulee, minulla on sinulle yksi vinkki: HEITTÄYDY! Minussa on itsessänikin perfektionistin vikaa, mutta heittäytyminen ainakin jossain määrin todella kannattaa. Aloita keskustelu lounaspöydässä jostain aiheesta, jonka sanasto sinulla takuuvarmasti on hallussa. Saatat huomata lounastauon päätyttyä, että olettekin höpötelleet iloisesti koko ajan, mahdolliset virheesi eivät ole haitanneet yhtään, ja jatkossa sinut vedetään vaikka väkisin mukaan keskusteluun. Tai aloita jokin täysin ja turha harrastus! Ala lukea vaikka hepreaa kansalaisopistossa tai opettele kutomaan matto. Mikään ei ravistele perfektionistia paremmin kuin jonkin täysin uuden taidon opetteleminen aivan nollasta.
Ole myös itsellesi armollinen, enkä nyt tarkoita tällä vain ulkonäköä. Hyväksy se, että nyt tuntuu pahalta mutta että se ei välttämättä kerro että sinussa olisi mitään vikaa. Ihminen nyt vain on siitä omituinen otus, ettei onnellisena oleminen onnistu koko aikaa. Vaikka ulkoiset puitteet olisivat kuinka täydelliset tahansa ja elämässä saavutettu kaikki tavoitteet, elämä voi tuntua tyhjältä ja oma olo huonolta. Tähän saattaa olla yksinkertaisesti syynä se, että kun kaiken pitäisi olla hyvin niin voi olla vaikea hakea suuntaa, johon pitäisi lähteä. Mitä tavoitella, kun on jo kaikki mitä toivoi aiemmin. Ihminen kuitenkin tarvitsee aina tavoitteita, etsi siis uusia.
Tämän kaiken saarnauksen ja ehkä naiivienkin neuvojen päätteeksi haluaisin tiivistää sanomani yhteen lauseeseen: tee niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä! Ihan kaiken suhteen.
Kyllä, tiedän sen. :) Siksi ajatukseni ovatkin niin noloja ja naurettavia.
Kiitos katja, sinulla oli paljon hyvää asiaa.
Olen kyllä miettinyt että pitäisin taukoa en vain blogista vaan ylipäänsä koko internetistä. Toistaiseksi en vain ole saanut itseäni repäistyä siihen.
Niin. Ei minussa mielestäni ole mitään vikaa. Järki ja tunteet vain ovat välillä niin kiehtovasti ristiriidassa keskenään. Ja niinkuin yksi lukija kirjoitti, niin meistä jokainen pähkäilee jonkun ulkonäkö-issuen kanssa, jopa maailman kauneimmiksi kruunatut ihmiset... Meihin on koodattu joku pieni tai suurempi perustyytymättömyys joka ei koskaan hellitä... Ja sitä voi vain ihmetellä.
Tsemppihali Sanni!!
Tunnistan itteni sun tekstistä tietyiltä osin! Ennen en halunnut myöntää kenellekään, varsinkaan itselleni, olevani heikko tai osaamaton. Halusin osata kaiken minkä tein, halusin (haluan) kroppani olevan täydellinen. Mutta suhteessa kroppaani mulla on huono itsekuri. Onneksi. Koska jos se olis hyvä, mä olisin varmaan anorektikko..
Mutta mun kroppa on mennyt siihen pisteeseen, että se pakottaa mut olemaan heikko. Mun kropassa on jotain häikkää, en vielä tiedä mitä, mutta aika ajoin mun täytyy myöntää etten ole kunnossa. En voi hallita kroppaani, kun se vain lyyhistyy..
Ajattelen, että me ihmiset ei voida olla aina suorittajia. Jos me yritetään niin, ennen pitkää tulee stoppi. Stopin tekee joko kroppa -fyysinen sairaus, tai pää- psyykkinen sairaus.
Mä en tiedä johtuuko noi ¨mullaonmaailmansuurimmatreidet-fobiat¨ naiseudesta, vai mistä.. Mutta niitä tulee aina välillä. Ja morkkis on hirveä..
Toivottavasti Sanni sulla on voimaa työstää ajatusta, että sun täytyis handlata kaikki. Sun ei tartte. Mutta sitä sä et usko ennen kuin sä tajuat sen päässäsi.. En tiedä kirjotanko liian suoraan, ja meneekö mun ¨analyysi¨ ihan metsään. Mutta mä vaan haluaisin, että kelpaisit itsellesi välillä osaamattomanakin!
Pelottaa jättää tämä kommentti koska tää käsittelee mulle vaikeita henk.koht. ajatuksia. Mutta mua ei sentään kukaan tunnista nimimerkillä, olet itse paljon rohkeampi kirjoittaessasi nimellä/kasvoilla.
Hei elaine!
Kiitos kun jätit kommentin ja rohkaistuit kirjoittamaan! Olen tosi pahoillani että sinulla on kropan kanssa terveysongelmia. :/ Todella ikävää, ja toivottavasti tilanne on sellainen että pystyt siihen jotain lääketieteen tarjoamaa apua saamaan..?
Nuo suorittamiseen liittyvät ajatukset on mulle tuttuja... Joku wc:n käsienpesualtaan peseminenkin on Suoritus isolla s:llä.
Haluan kelvata itselleni osaamattomanakin. Minua vain ympäröi niin paljon taitavia, menestyviä ja älykkäitä ihmisiä perhe- ja ystäväpiirissä että se ilmeisesti väkisin jättää minut lievään "altavastaajan" rooliin. Ehkä haluaisin kuulla näiltä ihmisiltä ympärilläni useammin, että olet ihan hyvä juuri tuollaisena. He tarkoittavat sitä, mutta eivät sano sitä ääneen... niinkuin meillä suomalaisilla on tapana.
Toivottavasti sinulla elaine on sellaisia läheisiä jotka muistavat sanoa sinulle niin...! <3 Ja toivon että vartaloosi liittyvät ongelmat ovat sellaisia johon todella voi saada apua.
Ehkä voisit aloittaa itse keskustelun heidän kanssaan kertomalla mistä pidät itse juuri heissä. Olen huomannut, että jokaisella ihmisellä on omat heikot pisteensä, myös näillä fiksuilla ja menestyneillä. Jonkun intohimo on ydinfysiikka, toisen esim. Terveys ja kauneus ja kumpikin voi uppoutua asiaansa täysillä, eikä kumpikaan ole sen huonompi tai parempi. Palkassa tosin havaittavissa eriarvoisuutta yleensä, mutta ei sekään saa arvottaa meitä. Nämä sun läheiset varmasti ihailevat joitakin sun ominaisuuksia/saavutuksia, joissa eivät itse ole parhaimmillaan, niin se yleensä menee.
Tsemppiä, olet tosi rohkea kun purat avoimesti tuntemuksiasi.
Kehumatta ja sanomatta jättäminen on tässä maassa hyvin yleistä.. Ymmärrän hyvin tuon ¨altavastaajan¨ roolin. Vaikka tiedän riittäväni muille, niin joku ääni päässä sanoo, että eieiei oisit pystyny paljon parempaan, ihan niin kuin ¨Annikin¨.
Tuhkimo76 kommentti on kokeilemisen arvoinen! Eikä ainoastaan kokeilemisen, vaan sellainen asia joka pitäisi saada selkärankaan. Monesti huonon itsetunnon omaavat ihmiset eivät uskalla sanoa muista ihmisistä positiivisesti. Eräs minulle rakas ihminen on tällainen, ja välillä on surullista jutella hänen kanssaan. Ei se ole keneltäkään pois, kun sanoo positiivisia asioita ihmisistä. Ei se tee sanojasta huonompaa kuin positiivisen kommentin kohteesta.
Perheeni on niin suomalainen, että he eivät paljon positiivisia asioita sano luonteesta yms. Vain jos olet suorittanut jotain.. Mutta onneksi mulla on ihania ystäviä, joille kelpaan aina, ja joille pystyn kaikesta puhumaan.
Kiitos Sanni huolenpidosta! <3 En tiedä itsekään mikä vialla, toivottavasti selviää pian ja saan tietää voiko jotain tehdä..
Suuri halaus! Ihailin pari kuukautta sitten kuviasi, sillä täällä aletaan olla todella lössähtäneessä kunnossa+10kg on laskeutunut keholle huomaamatta. Henkisesti olo on parempi kuin ikinä, mutta mistä löytyisi se kultainen keskitie? Body ja nuppi yhtäaikaa priimakunnossa? Sitä odotellessa.
Tiedätkö, minä olen miettinyt, että miten sinä jaksat testata kaiken maailman tuotteita. Itse olen hurahtanut luonnonkosmetiikkaan ja olisi ärsyttävää, jos joutuisin testailemaan jotain ns. normikosmetiikkaa ja vielä kirjoittamaan niistä arvioita. Vaikka olisit kiinnostunut testailemaan ihan normikosmetiikkaakin, niin et varmaan ole itse niin kiinnostunut kaikista testaamistasi tuotteista.
Lähetetäänkö sinulle tuotteita kyselemättä, että haluatko edes testata? Voisitko jatkossa suostua ottamaan vastaan/testaamaan vain sellaisia tuotteita, joista olet itse aidosti kiinnostunut? Bloggaaminenkin olisi varmasti paljon mielekkäämpää, jos testaat vain sellaisia tuotteita, joista olet innostunut.
Toinen asia on postausten tahti. Jotkut voi kitistä, jos postaustahti harvenee, mutta anna kitistä. Bloggaa silloin kuin sinua huvittaa ja vain sellaisista aiheista, joista olet innostunut ja joista sinulla on jotain sanottavaa.
Eikös tämä blogi ole kuitenkin vain harrastus? Eihän sinulla ole mitään velvollisuuksia minun mielestä lukijoitaisi, PR-firmoja/-ihmisiä tai Indiedaysia kohtaan. Pidä kiinni siitä, että sinulla ei blogaajana ole mitään velvollisuuksia, vain oikeuksia! :)
Välillä varmasti kaikilla on huonoja aikoja, mutta tuo eristäytyminen kuulostaa huolestuttavalta. Vielä huolestuttavammalta kuulostaa, että noin hoikka ja täydellisen vartalon omaava nainen ei ole tyytyväinen vartaloonsa ja haluaisi olla vielä pienempi. Hyvä, että tiedostat itsekin asian. Tuollaiset ajatukset pitäisi ottaa vakavasti. Älä jää noiden asioiden kanssa yksin.
Onneksi minä (tai toivon mukaan kukaan muukaan bloggari) en joudu testaamaan ja kirjoittamaan mistään, mikä ei itseä kiinnosta.
Minulle lähetetään paljon erilaista kosmetiikkaa, mutta testaan vain ne tuotteet jotka oikeasti kiinnostavat minua. Pääsääntöisesti luonnonkosmetiikkaa, koska se on lähinnä sydäntäni. Ja blogipostauksiin päätyvät testatuista yksilöistä ne tuotteet, joista koen että minulla on jotain sanottavaa (oli se sitten positiivista tai negatiivista), tai sellaiset, joista tiedän että nämä kiinnostavat lukijoita vaikka en itse olekaan superinnostunut. Esimerkiksi uutuusmaskaroista en ole koskaan ollut niin innoissani kuin mitä tiedän valtaosan lukijoista ja muista kosmetiikkafriikeistä olevan.
Eivät firmatkaan varmasti realistisesti odota, että ehtisin mitenkään kokeilemaan kaikkia tuotteita, vaikka sellainen hypoteettinen tilanne olisikin, että joka ikinen minua kiinnostaisi.
Suurin osa tuotteiden lähettäjistä kysyy etukäteen, olenko halukas ottamaan paketin vastaan. Muutama firma on laittanut minut ns. lehdistön postituslistalle, jolloin saan käytännössä kaikki uutuustuotelähetykset automaattisesti. Toki voisin näistä kieltäytyä, mutta koska olen näidenkin lähetysten kautta löytänyt muutamia tosihyviä tuotteita (nämä firmat ovat sellaisia, jotka eivät ala ennen joka lähetystä kysymään että "kiinnostaako vai ei"), niin jossain takaraivossa sykkii sitten sellainen "Et tiedä minkä helmen saatat missata jos kieltäydyt..!" ajatus.... Ymmärrätteköhän lainkaan mitä tarkoitan, vaikka kuulostaa varmasti tosi ristiriitaiselta..?
Jos sinulla on vaan liikaa aikaa työttömänä tai "työttömänä"? Ainakin itse huomaan, että kehitän ihan hölmöistä asioista ongelmia, kun olen itsekseni oman pääni kanssa. Pään pitää saada käsitellä välillä jotain muita juttua, että se ei juutu mihinkään pikkuisiin yksityiskohtiin.
Miten olisi joku uusi harrastus? Ala vaikka neuloa sukkia hyväntekeväisyyteen tai mikä nyt sitten olisikaan jotain uutta ja erilaista, johon voisit hetkeksi hukuttaa koko tarkkaavaisuutesi. Käsityöt usein vievät hetkeksi mukanaan + niistä tulee myös hyvä mieli. Toinen tosi rentouttava juttu on savityö. Aivot tykkäävät, kun käsillä muovaillaan jotain. Jäljestä ei pidä välittää, koska käsillä tekemisessä on se hauska juttu, että parempaa tulee vain harjoittelemalla. Kaikki työt ovat siis yhtä tarpeellisia prosessin osia. Kevääseen voisi sopia vaikka viljelykin. Saisit samalla mahdollisia edullisia ruokatarpeita kesäksi.
Rahasta tuli vielä mieleeni, että arvostan suuresti sitä, miten avoimesti olet puhunut tästä "köyhäilystäsi" blogissa. Se on ihan arkipäivää normaaleilla ihmisillä (versus nämä "blogi-ihmiset", joiden elämässä kaikki on aina siistiä, auringonkukkia ja merkkivaatteita ;) ), joten on ollut kiva kuulla pohdintojasi ja esimerkiksi matkavinkkejäsi. Pariisi-jutuistasi teki erilaisen ja kiinnostavat juurikin se näkökulma, ettet halunnut käyttää paljon rahaa reissullasi! Sellainen blogirellestys olisi ollut minusta aika tylsääkin luettavaa. :)
Tsemppiä! Elämässä on erilaisia vaiheita, ja taidat juuri nyt olla yhdessä niiden taitekohdassa. Hetken kaikki on hajalla ja aika epävarmaa, mutta kyllä se siitä taas selkiytyy. Elämässä kaikki ei myöskään pysy aina samana. Tällä tarkoitan sitä, että jos kosmetiikkajuttu tuntuu liian pinnalliselta, mikään ei kiellä vaihtamasta myös blogin suuntaa muun mukana. Tämä on kuitenkin sinun blogisi, joten sen tulisi olla sinun näköisesi. Blogisi on kiinnostava siksi, että sinä kirjoitat sitä, ei siksi, että se käsittelee kosmetiikkaa. Älä siis turhaan jumita kosmetiikkabloggari-nimikkeessä, jos se ei tunnu omalta. Voit ihan hyvin lisätä joukkoon mausteita, kokonaisen jakson jotain muuta tai vaihtaa aihetta ihan tykkänään. Aina voi myös palata takaisin. Mikä milloinkin tuntuu hyvältä.
Kiitos Maijastiina!
Olette kyllä ihania kun jaksatte näin pitkiä ja asiapitoisia kommentteja laittaa...
Luulen, että saatan todellakin kirjoitella ainakin lähitulevaisuudessa muistakin aiheista kuin kosmetiikasta, ihan vain koska se taitaa nyt tuntua "terveelliseltä". Tiedän, että se voi karkottaa joitain lukijoita jotka lukevat Karkkipäivää nimenomaan kosmetiikkablogina, ja se tuntuu surulliselta, mutta kuten sanoit, blogin tulisi kuitenkin olla minun näköiseni.
Jotenkin vain huomaa, että kun on saavuttanut tietyn "statuksen" kosmetiikkablogina, niin tuntuu väärältä ja vähän pelottavaltakin lähteä sitä muuttamaan. Ei moni bloggaaja sitä halua ääneen sanoa, mutta kyllä meistä valtaosa ajattelee koko ajan lukijoitaan ja mitä he meiltä odottavat, ja pyrkii tuottamaan odotusten mukaista sisältöä.
"Ei moni bloggaaja sitä halua ääneen sanoa, mutta kyllä meistä valtaosa ajattelee koko ajan lukijoitaan ja mitä he meiltä odottavat, ja pyrkii tuottamaan odotusten mukaista sisältöä."
Sehän on ihan luonnollista! Jos blogin pitäjä ei kirjoittaisi lukijoilleen ja ajattelisi heitä, hän kirjoittaisi yksityistä päiväkirjaa.
Joitain vanhoja lukijoita voi toki häipyä, mutta voipa tulla tilalle uusiakin lukijoita. Minusta Karkkipäivän ansio on aina ollut se, että seassa on sitä muutakin asiajuttua pelkän kosmetiikan lisäksi. Voisi olla muuten hauska kuulla lisää esim. Ahvenanmaa-juttuja, jos siellä nyt vietät enemmänkin aikaasi. Se on kuitenkin lopulta monelle mannersuomalaiselle aika vieras kohde.
Saattaapa ollakin että näitä on luvassa...! :)
Oletko miettinyt kahta blogia? Voi kuulostaa tässä tilanteessa uuvuttavalta pelkkä ajatuskin mutta se voisi selkeyttää omia ajtuksiasi. Pitäisit Karkkipäivän ihan kosmetiikkablogina ja kirjoittaisit sinne silloin kun sinusta tuntuu, että kosmetiikka-asiaa olisi tuloillaan. Vaikka sitten kerran kuukaudessa. Toinen blogisi voisi koskea ihan kaikkea muuta. Mitä vai itse haluaisit. Näin ainakin voisit pitää Karkkipäivän edelleen kosmetiikkablogina, jos se tuntuu sinusta parhaimmalta. Ei tulisi tunnontuskia, että välissä on juttua muustakin elosta :). Moni varmasti arvostaa hyviä postauksia, joissa on asiaa ennemmin kuin "turhia" päivittäisiä postauksia. Tämä siis sillä mielellä, että mieluummin laadukkaita postauksia (joita sinulta tulee joka kerta) kuin pakosta tehtyjä päivityksiä, missä ei ole sydän ja mieli mukana. Toiseen blogiin voisit jakaa ajatuksiasi ilman tunnontuskia, koska sillä ei olisi kosmetiikkablogin "taakkaa" :).
Muuten toivotan sulle lempeää kevään jatkoa. Olen samaa mieltä usean kirjoittajan kanssa siitä, että ihminen ja elämä muuttuu. Muutoskohdat aiheuttavat joskus ahdistusta, koska ei oikein itsekään tiedä mihin on menossa ja mitä tapahtuu. Muutostilanteet ovat kuitenkin oman kehityksen kannalta hienoja tilaisuuksia pohtia syvemmin mitä sitä oikein haluaa. Arjen tohinassa, kaiken kulkiessa kuin liukuhihnalla, ei ajatuksille aina jää tilaa. Tällaiset ajanjaksot usein näyttävät voimansa vasta myöhemmin jolloin niiden tärkeyden vasta tajuaa. Toivottavasti ahdistus ei vyöry ylitsesi liian voimakkaana. Suosittelen itsekin jollekin asiantuntijalle puhumista, jos se vaan on sinulle mahdollista. Ei sieltä valmiita vastauksia saa mutta he osaavat usein auttaa omien ajatuslukkojen kanssa ja pian sitä huomaakin näkevänsä asiat hieman eri vinkkelistä. Ja voi saada samalla työkaluja tulevaankin elämään ja mahdollisiin "kriiseihin". Omalla kohdalla jo muutaman kerran jutustelu auttoi pääsemään eteenpäin vaikeassa tilanteessa. Tsemppihaleja myös minulta!
IHANAT jalat! <3 omani ovat niin luisevat ja tuntuu etten millään saa niihin lihasta :/ päädyin tekemään aivan hullun treenin ja nyt jalat ovat kuin kaksi puupökkelöä, aivan karsee tunne kun ei voi kunnolla edes kävellä :s
Itselläni on AIVAN sama juttu. Ahdistus, enkä tiedä, mistä se tulee.
Kiitos tekstisi, nyt tiedän. Se johtuu töistä. Olin 1,5 vuotta äitiyslomalla ja tuntuu, että olen menettänyt otteeni. Kaikki tuntuu niin... SEKAVALTA. En osaa myöskään nauttia elämästä samalla tavalla kuin ennen.
Kaikki päivät yritän hallita jonkinlaista kaaosta, mitä ei oikeasti ole olemassa muualla kuin omassa päässäni. Se ON raskasta, rasittavaa ja älyttömän ÄRSYTTÄVÄÄ. Tässä tunnetilassa pienikin vastoinkäyminen vain vahvistaa sitä tunnetta, että mikään ei suju, mistään ei tule mitään, en osaa enää mitään.
Ahdistus on oikeasti useimmiten niin suurta, että en saa otetta omasta itsestänikään enää. Mietin välillä, kuka olen, missä olen, mihin olen menossa, mitä eilen tapahtui, jne. Peiliin välillä katselen ja kirjaimellisesti mietin omaa naamaani, että olenko tosiaan tuon näköinen.
Kommenttini ei varmasti auttanut tippaakaan. Voi ei.
Älä huoli, ei tarvitsekaan...! <3
Uskon että sinullakin (niinkuin myös itselläni kun rutiinit vanhassa työpaikassa palautuu pikkuhiljaa mieleen) olo helpottuu ajan myötä, joudut nyt osittain opettelemaan työn uudestaan ja ohjelmoimaan aivotkin uudestaan äitiysloman jälkeen. Varmasti vie aikaa palata työarkeen, mutta kun sinne töihin vain jaksaa mennä vaikka kuinka tuntuisi kaaokselta niin uskon että väkisin hommat "palaa hanskaan" ennemmin tai myöhemmin. Meni siihen sitten 6 kk tai 2 vuotta, mutta jonain päivänä taas ehkä havahdut siihen että no nythän tämä taas sujuukin, ja peilistäkin ehkä katsoo tuttu naama.. :)
Tsemppihalit!
Ihana teksti, Sanni. Niin aito. En aio sen enempää kommentoida muuta kuin että sellaiset tunteet mitä "ei pitäisi tuntea juuri sillä hetkellä" ovat tuttuja. Niitä vain tulee jostain. Mutta ihan niinkuin kultasi sanoi, ne menevät ohi. Vaikka ei sillä hetkellä siltä tunnukaan eikä sitä todella jaksa muiltakaan kuulla.
Nim. Feeling you right now!
pidä ihmeessä pieni tauko bloggaamisesta jos se tuntuu pakkopullalta!
Moikka. Sanon tämän nyt ihan lempeydellä. Mutta musta sulla on syömishäiriö ja siihen kannattaisi hakea apua. Ihan tosi.. :/
Olen samaa mieltä. Olen lukenut blogia useamman vuoden ja et varmaan itse näe,miten olet laihtunut. Ei ole normaalia, että kylkiluut näkyvät noin. Olen itsekin hoikka, eli en ole kade :-) Koko elämäni olen miettinyt, mitä syön ja miltä näytän. Olet tosi kaunis, mutta sanoisin myös, että syömishäiriö..
Ihanaiset, olen liikuttunut huolestanne mutta voin taata että syön joka päivä kaikki ateriat ja rakastan ruokaa. Kylkiluut minulla on näkynyt niin kauan kuin muistan..... Luulen että kroppani rakenne vain on sellainen.
Ja voinpahan mainita, vaikkei se tähän enää kuulu millään lailla, että elämässäni on myös ollut aika jolloin olen oikeasti syönyt liian vähän ja pudonnut alipainon puolelle. Silloin syyt olivat selvät. Tätä taustaa vasten pystyn sanomaan, että olen tänä päivänä terveyden perikuva niihin vuosiin verrattuna.
Olen aiempien kanssa samaa mieltä siinä, että jonkilainen kehonkuvan vääristyiminenhän on kyseessä kun itsekin tunnistat "valittavasi turhasta". Jos asia on jo sinulle häiriöksi, se ei ole normaalia. En tarkoita että tarvitsee hävetä tai kokea leimatuksi, vaan sitä että ulkopuolisen näkemys asiaan voisi tehdä elämästäsi helpompaa :)
P.S. Eivät syömishäiriöt yms kehonkuvan vääristymät olisi olemassa jos niitä sairastava tunnistaisi sen omalla kohdallaan. Itse et siis välttämättä sitä myönnä/tunnista.
Tsemppiä, täällä samojen ongelmien kanssa kamppaileva.
Tähän voin kyllä taipua, mutta syömishäiriöön en.... ;) Mielessäni kaikuvat edelleen syksyn reissulla kuulemani lukuisat samansisältöiset kommentit, "Siis miten voit syödä noin paljon ja olla kuitenkin noin hoikka...?"
Kyllä, tarkkailen ehdottomasti mitä lautaselleni valitsen, mutta siitä ei ainakaan voi syyttää etteivätkö lautaset olisi täynnä ja kalorimäärät häpeilemättömiä..! ^_^
Mulle tuli vähän surullinen olo sun puolesta. Olet varmaan asettanut liian kovat paineet itsellesi tätä hetkeä varten, josta olet haaveillut. Tiedän, että muiden on helppo sanoa: "ole armollisempi itseäsi kohtaan", mutta koeta silti. :) Luultavasti ajan kanssa saat selvitettyä fiiliksesi. Äläkä ole liian rankka kropallesi, se on aika vaarallinen tie. Homma voi äkkiä lähtee käsistä.
Mä olen ajatellut niin, että pyrin (olemaan jotakin) tai tavoittelen (jotakin). En vaadi, että olen päämäärässä heti. Epäonnistumisia ja virheitä pitää hyväksyä, niistä oppii.
Tsemppiä vielä sulle! :)
Aika on todellakin aina ollut ystäväni, ja se on ennenkin ollut tehokkain lääke. Ei näissä asioissa taida olla mitään oikopolkua, on vain annettava ajan kulua ja hoitaa tehtävänsä....
En tiedä onko tää aivan höpöä, mutta uskon, että saatat mahdollisesti käydä jonkinlaista kehitystehtävää läpi. Olihan irtiottosi maailmalle varmana elämää ja näkökulmia mullistava juttu, niin tää voi hyvin olla vielä sen jälkimaininkeja. Saatat "väistää" joitain haasteellisempia teemoja reisiisi. Tärkeää olisi säilyttää tutkiskelun keskellä lämmin ja salliva yhteys itseensä. Myös esim. psykologin puoleen voi kääntyä, mikäli kaipaa puolueetonta kuuntelijaa. Tsemppiä ja kevyempiä aikoja! <3 :)
Tämän voin kyllä itsekin allekirjoittaa.
Mutta mitä ne teemat ovat... se jää vielä selvitettäväksi...
"Luminous beings are we, not this crude matter." sanoi Yoda.
Oman kokemuksen mukaan kriittisyys omaan ulkonäköön kumpuaa jostain sisäisestä ongelmasta. Ehkä koet tyhjyyttä siitä, että olet nyt siinä missä olet halunnut olla? Ehkä täytyisi alkaa miettimään seuraavaa paikkaa missä haluaa olla, tai juttua mitä haluaa tehdä. Kaikella on kuitenkin aikansa.
Ja reisistäsi ei kyllä löydy mitään ylimääräistä. Itse voin vain haaveilla tuollaisesta, ja aina kun joku kaltaisesi valittaa edes hiukan omasta ulkonäöstään, tulee sellainen olo, että mahdan minä olla sitten jonkin sortin 10000 kilon keijukainen.
Ja sitten se menee ohi, kun muistan nuo Yodan sanat.
Koita sinäkin muistaa. Ja anna elämän kantaa. Koeta olla hetkessä. Ja olla lempeä itsellesi. Se mitä teemme tässä maailmassa kun ei seuraa meitä seuraavaan maailmaan.
Yoda <3
Kiitos Milla!
Ja ei, reisissäni ei "matkatuliaisineenkaan" oikeasti ole mitään ylimääräistä vaan itse vain olen nolo ja rankaisen itseäni jostain mitä en ymmärrä paisuttelemalla muhkuroitani.
Jos satut kirjakaupassa pyörimään, niin suosittelen lämpimästi sinulle Miina Savolaisen kirjaa Maailman ihanin tyttö. Kyse on voimauttavan valokuvan kirjasta. Auttaa tajuamaan oman ainutlaatuisuuden se kirja. Ja jos sinulla on mahdollisuus tavata Miina Savolainen, niin suosittelen lämmöllä. Kirjoitin Miinasta itsekin blogissani: http://allthemshinythings.blogspot.fi/2012/12/maailman-ihanin-miina-savolainen.html
Onpa ihana kirja, kiitos tästä vinkistä...! Piti heti tarkistaa löytyykö mun lähikirjastosta, ja löytyyhän se! Seuraavaksi lainaan! :)
Voi sinua! Masennushan sinuun on iskemässä. Tai iskenyt jo. Tiedän tunteen. Yritä keksiä jotain kivaa! Oikeasti kivaa. Ei sitä, minkä pitäisi olla kivaa tai mikä on ollut kivaa, vaan sitä mikä nyt on kivaa :) Ja mene rohkeasti ihmisten luo. Huomaat, että pärjäät. Tuo tunne ei nimittäin häviä minnekään. Kohta huomaat, ettet uskalla keskustella enää suomenkielistenkään kanssa. Toimi nyt. Olet ihana ja kirjoituksesi ovat ihania. Mukava kuulla, että pinnallisessa kosmetiikka- ja muotiviidakossa on yksi tavallinenkin kuolevainen. Luojalle kiitos sinusta <3
Voi apua...! ^_^ Toivottavasti näin ei käy ikinä...!
Eilen illalla tapasin ystävääni Lenitaa ja sanoin, että ensi kerralla kun tulen niin alamme pitää keskustelutunteja ja Lenitan pitää koko ajan korjata jos sanon jotain väärin. :)
I feel you :) olen toki eri tilanteessa täysin työttömänä yli sadankin hakemuksen ja ties miten monen haastattelun jälkeen ja koen, että minua osoitetaan sormella. Olen riittämätön pummi kun en ole töissä ja samaan aikaan se tsemppaava tyyppi päässä huutaa että en ole tilanteessa omasta tahdosta, jatka yrittämistä. Olisi niin
Toivon sinulle todellakin lykästystä työnhakuun....! Et ainakaan ole mikään "aikaansaamaton pummi" kun aktiivisesti lähettelet hakemuksia ja toimit itsesi työllistämiseksi.
Tosi "kiva" kirjoitus. Sai ajattelemaan sitä aikaa, kun itselläni oli kaikki tavallaan liian hyvin ja silloin piti aina etsiä jostain murhetta. Ihan naurettavista asioista näin jälkikäteen, niinkuin itsekin tuossa jutussa pohdiskelet. ;) Sitten tuli ero, työpaikan vaihto ja sairastuin masennukseen. Sairaus herätti vasta tajuamaan kuinka "tyhmä" olin ollut. Entinen suorittaja minä jäi taakse ja tilalle tuli ihminen, joka nauttii elämän pienistä hetkistä ja on oppinut myöntämään, ettei voi olla paras kaikessa. Ymmärrän pohdiskeluasi, koska itselläni meni kuusi vuotta aikaa tajuta asia. Haleja.
Et ole yksin tuntemuksiesi kanssa. Mulla on vastaavia olotiloja harva se päivä. Blogin perustaminen oli mulle aikoinaan jonkinlainen pakokeino itsestäni, ajattelin, että voin korvata riittämättömyyden tunteeni luomalla blogitekstejä, jotka kuulostavat asiantuntevilta ja innokkailta. Luulin haluavani hurmata lukijoita ympäri suomea viisaudellani ja kivoilla kauneusnikseillä, mutta suurin vaikutus mun oli tehtävä itseeni. Tuntui, että joka kerta suunnittelemani jutut eivät toteutuneet niin kuin olisin halunnut. Vuorotellen koin ilahtuneisuuden tunnetta ja sitten taas mietin, että minusta ei ole yhtään mihinkään ja kaikki ihmiset varmasti näkevät minun lävitseni ja ajattelevat että tuo ei tiedä yhtään mitään. Lukijoita minun blogilleni ei ole siunaantunut montakaan parin vuoden aikana. Olen pariin kertaan koettanut pohtia miksi välillä tulee olo ettei vain jaksa kirjoittaa ja kokee olevansa auttamattoman huono kaikessa mihin ryhtyy. Kirjoittaminen ei tunnu hyvältä jos koko blogi on alkanut tuntua kulissilta. Itseäni on aina ahdistanut teeskennellä tai peitellä totuutta. Jos olen iloinen ilo näkyy, jos surullinen se näkyy vielä tuplasti enemmän. Välillä on kuitenkin vaikea tasapainoitella oman minän ja blogiminän välillä, sillä kuka haluaisi lukea jatkuvasti kaikesta valittavan bloggaajan tekstejä, jolla selkeästi on jokin pahemman luokan itsetuntonogelma? Silti olen pitänyt blogiani hengissä, vaikka en olekaan jaksanut heittäytyä yhtä pitkälle kuin sinä. Ehkei mulla ole siihen edes mahdollisuuksia ja rahkeita. Voin silti kuvitella myös tuon puolen kun alkaa väsymään kirjoittamiseen. Ehkä tosiaan välillä harrastuksen muuttaminen työksi voi viedä ilon siitä tekemisestä jossain kohtaa. Ryhdyin itse vähän alle pari vuotta sitten kauneusalan yrittäjäksi ja välilä mietin että missä on vika kun pidän aihepiiristä, työstäni, kaikista tuotteista ja uusista jutuista ja silti olo on toisinaan vähintäänkin epäinspiroitunut. Kun tekemiseen ja aiheeseen alkaa kohdistua liikaa paineita, siitä auttamatta katoaa kevyeen ajanvietteen hohto. Olen itsekin huomannut miten poden huonoa omaatuntoa kirjoittamattomista teksteistä, vaikka herranjumala bloggaaminenhan on sentään vapaaehtoista ajanvietettä.
Mutta tosiaan, tiedän liian hyvin sen tunteen kun haluaisi edes kerran olla paras omin silmin katsottuna. Itsekriittisyys ja perfektionismi ovat hyveitä, jos ne eivät vie ihmisestä ylivaltaa. Helpommin sanottu kuin tehty, vaakakuppia kun on vaikea itse säädellä. Itsekin tiedän, että pitäisi olla itselleen armollisempi, varsinkin kun kyseessä on asioita, jotka loppupeleissä eivät ole niin vakavia. Silti ne ovat. Mua on joskus helpottanut, jos olen alkanut visualisoimaan silmieni eteen näyn itsestäni. Että katsoisin itseäni jonkun toisen ulkopuolisen silmin. Silloin saattaa hahmottaa ja huomata uusia asioita itsessään ja todeta, että ehkä tuo ihminen tuossa ei olekaan täysin epäonnistunut, sitä voisi jopa lohduttaa, halata ja rohkaista.
(ps.Jos kaipaat ajatustenvaihtoa niin mulle voi laittaa meiliä).
Kiitos kun jaoit näitä ajatuksia, emmi, nyökyttelin joka riviä lukiessani. Tunnistin todella paljon itseäni.
Voisin siteerata vaikka mitä kirjoittamaasi, mutta valitsen nyt tämän:
Tässäpä tiivistyikin kaikki mitä voi sanoa bloggaukseen liittyvästä ajoittaisesta ahdistuksesta.
....ja tämän:
Tätä olen itsekin yrittänyt harrastaa vaihtelevin lopputuloksin... Ongelma on siinä kun _tietää_ olevansa ihan alright, mutta silti ei voi estää niiden kurjien tunteiden hyökkäystä....
Voisinpa laittaa sulle meiliäkin. :)
Varmasti suuret elämänmuutokset, joita sullakin on ollut viime aikoina melko paljon, vaikuttavat. Ja ne voivat vaikuttaa juurikin tuolla lailla "outoihin asioihin" kuten työn lopettaminen on vaikuttanut sun "reisiongelmaan", alkuperäinen ongelma heijastuu ihan jonnekin muualle.
Itselläni on ollut syksystä asti jos jonkinmoisia tuntemuksia, kun päätin myös asua kahden kodin ja kaupungin välillä. KOen itseni ehkä sellaiseksi väliinputoajaksi, joka ei asu enää missään. Uudesta kaupungistä en saa uusia ystäviä enkä tutustu keneenkään ja vanhassa (josta lähdin pääasiallisesti pois, käyn kuitenkin viikoittain), tuntuu että vanhat kaverit unohtavat minut hyvin nopeasti ja ystävyyden eteen joutuu ihan tosissan tekemään työtä. Tämäkään ei kyllä varsinaisesti liittynyt sinun tapaukseesi, ehkä halusin vain päästä sanomaan sen edes jollekin.
Mutta tämän haluan vielä sanoa omituisista vartalokomplekseista. Itse nauran tälle joka toinen päivä ja niinä toisina päivinä alan taas oikeasti uskomaan tähän juttuun. Eli, syksyn aikana lihoin myös melko nopeasti n. 5 kg, ja minulla meni todella kauan aikaa huomata tämä muutos itse. yhtäkkiä vain havahduin peilin edessä, että en olekaan enää saman kokoinen kuin ennen. No, jostain syystä sain päähäni, että olen raskaana! koska enhän minä oikeasti voi olla näin iso muuten... Ja tiedostan kyllä täysin, minkä määrän söin herkkuja ja olin harrastamatta liikuntaa syksyllä, eli jep ei raskauskiloja. Mutta silti, pahimpina turvotuspäivinä, alan oikeasti taas epäillä tuota... :D :S
Tulipas avaudutta, kiitos ja anteeksi :)
Nauratti, vaikka ei kai saisi nauraa..! ^_^ Mutta niin, kyllä ne muutokset kehossa vain hämmentää aikuistakin, ei ole pelkästään murrosikäisen "ongelma"... :P
Vaikka omat reisimuhkurani ovatkin todella pieni murhe "in the big picture", niin kyllä se tuntuu jännältä seurata kroppansa muuttumista ikääntymisen myötä. Painoni on vaihdellut vuosien varrella 10-11 kiloa, mutta koskaan rasva ei ole kertynyt reisiin. Olen aina jopa vitsaillut tikkureisistäni ja miettinyt, onko mulla siellä lainkaan rasvakudosta. Kun painoa on tullut, se on aina näkynyt vatsan seudulla ja kasvoissa, ei muualla. Nyt sitten yhtäkkiä 34-vuotiaana reisien ympärys alkaa kasvaa...! Kun ei ole aiemmin sellaista kokenut, niin ne muutamat sentitkin tuntuu suurilta. Etenkin kun lieveilmiöihin kuuluu se, ettei enää pysty mukavasti istumaan lempifarkuissaan.
Sitä odotellessa, jos peffakin alkaisi kasvaa... ^_^ Se olisi nimittäin oikeasti jopa toivottavaa! :D
Näytät UPEALTA!
olen aina tykännyt siitä että kirjoitat aidosti, mutta tämä yllätti minutkin. turha varmaan sanoa, että tiedäthän lukijoillasi olevan ehkä keskimäärin enempi selluliittia kuin sulla...mutta tiedän ettei noi "muilla on asiat huonommin" jutut auta. eikä kyse ole toki siitä pohjimmiltaan sullakaan, siis selluliitista. eli kyllä mä tavallaan ymmärrän, vaikken tiedäkään mistä toi ongelma nyt on lähtöisin, pelottava uusi elämäntilanne tms.
mullakin oli joskus sellainen blogi jolta lukjiat odotti kaikkea ja siitä tuli enemmän stressinlähde kuin ilo - mietin että mitä ne haluaa lukea ja mitä ei jne jne...pitäisi kirjoittaa siitä ja tästä jne... toivottavasti sinulle ei käy niin (siis lopetin sen blogin kun meni hermo enkä enää pystynyt).
oikeastaan pointtini vaan oli sanoa että toivottavasti tilanne muuttuu parempaan, kävi miten hyvänsä, ja musta oli kiva että jaoit tämän kuitenkin näin julkisesti. sulla on nyt huonot fiilikset mutta toivon että kestät kun sanon että toi omien kuvien laitto tähän blogiin (kuvien jotka korostaa sitä kuinka hyvä kroppa sulla on...) on oudon ironista ja saa vaikuttamaan sut narsistilta mitä et varmasti ole. mutta sellaista blogipostausta ei tule olemaankaan että kaikki siitä 100% tykkäis. älä välitä. tää on ainoa kosmetiikkablogi mitä mä luen, aidon sisällön vuoksi.
Narsistista olen kaukana, mutta kuvien tarkoituksena oli kuvastaa sitä ristiriitaa mikä tuntemusteni ja todellisuuden välillä on. Kyllä mä tiedän että olen ihan hyvässä kuosissa eikä syytä huoleen ole, ja siksi olenkin niin kiukkuinen itselleni siitä että kehitän jotain ongelmaa muutaman sentin muhkuroista. :(
Siis,onko noi kuvat oikeasti sun kuvia tässä postauksessa??Luulin,että olet laittanut postaukseen jonkun huippumallin kuvia:)Mieti sitä:)
Joo ja tosiaan perfektionismi aiheuttaa tuollaisia oireita,mutta oloja menee ja tulee.Pidä taukoa kirjoittamisessa tai sitten teet tälaisia postauksia.Ihan mielekästä sisältöähän tämäkin postaus oli ja herättää pohdintoja suuntaan jos toiseenkin.Kiitos vaan ihanasta blogista!!
Hei Sanni!
Olen lueskellut sinun blogia aina silloin tällöin, enemmän lueskelin blogiasi silloin kuin olit matkalla. Olen työskennellyt kosmetiikan parissa kuutisen vuotta ja viime vuonna sain siitä aivan tarpeekseni. En jaksanut olla enää siinä pinnallisessa maailmassa, joten irtisanoin itseni ja vaihdoin alaa. En halunnut käydä missään liikkeessä missä myydään kosmetiikkaa, enkä ole jaksanut oikein meikata enää samallalailla kuin ennen. Melkein puoli vuotta kosmetiikkamaailmasta poissa ja nyt pystyn jopa käymään kosmetiikka osastolla :) Olen ollut todella tyytyväinen alanvaihtoon, enää en ole niin väsynyt .Kosmetiikka alalla olessani olin todella väsynyt, joten kaikki asiat elämässä tuntui x 100 raskaammalta. Olen sitä mieltä, että aika aikaansa kutakin.
P.S Sun kroppa on todella hyvässä kunnossa, joten älä turhaan sitä murehdi!!
Hei
Postauksesta tuli ensimmäiseksi mieleen se että olet luonteeltasi ylisuorittaja jonka mieli on väsynyt pyrkimään kaikessa täydellisyyteen."Keittiöpsykologiaa" kyllä,mutta ihminen ei ole kone joka voidaan säätää aina täydelle teholle ja parhaaseen suoritukseen joka elämänalueella,ja tämä on tosiasia joka tulee elämässä vastaan varmasti jokaiselle.Ehkä kaipaat elämääsi muutosta.Elämässä on pakko oppia sietämään epätäydellisyyttä,itseltäänkin ja useinhan se onkin niin että oma mieli piiskaa tavoittelemaan täydellisyyttä eikä ympäröivä maailma.
Varmasti tarpeellinen jakso elämääsi vaikka kurjalta tuntuukin,mutta nyt vaan mietintämyssy päähän ja selvittämään mitä viisas mielesi yrittää sinulle viestittää.Tsemppiä,ajatustyö saattaa olla pitkäkin.Miehesi lause on ehkä kulunut,mutta paikallaan lohduttamaan nimenomaan juuri siksi että se on niin totta.Hyvää kevättä:)
Näin koen vahvasti itsekin. Ei ole perfektionisteilla helppoa. Emmi tuolla aiemmin kommentoi, että perfektionismi ja itsekriittisyys ovat hyveitä, niin kauan kun ne eivät ota ihmisestä ylivaltaa. Niin totta. Ja ilmeisesti mulla on päässyt tuo täydellisyyteen pyrkiminen vähän lapasesta... Nimimerkillä "Saatan hieroa yhtä meikkikuvaa Photoshopissa 40 minuuttia vaikka en edes kunnolla osaa käyttää koko Photaria". :/ Jos en saa sävyjä tarpeeksi tyydyttäviksi en julkaise kuvaa lainkaan, vaikka siinä ihan hyvin näkyisi "asian ydin". *huokaus*
Oivoi :( Tosissaan tarttet piristystä. Aloita joku uus harrastus? Opiskele jotain?
Joskus kannattaa katsoa itseään vähän toisessa valossa, etsiä uusia puolia itsestään. Minä olen 30 ja aloitin juuri baletin ja taitoluistelun (+uuden sivuaineen :). Minä ainakin päätyisin juuri tuohon mielentilaan, jos en välillä vähän tuulettaisi itseäni, harrastuksiani ja tapojani. Sitä unohtaa vanhat murheet, kun saa uusia tilalle ;)
Ja ps. vaikkei tästä kyse ollutkaan, niin sun reidet näyttää upeilta, just oikeella tavalla muodokkailta ja urheilullisilta. Mä ottaisin ton kropan itselleni kyllä :)
Ja niin kun muutkin on sanoneet, tällaiset kaudet kai vain kuuluvat elämään. Joskus täytyy tosissaan miettiä mitä tästä tulee. Mutta ei saa antaa sen viedä mukanaan. Siksi on hyvä vaikka kehittää jotain uutta ja oikeasti kivaa tekemistä itselleen. Vähän ajan päästä miettii, että mitä minä silloin sellaisia edes murehdin..
hei sanni! kirjoituksesi sai minut samaistumaan sinuun todella voimakkaasti. itse koen joskus riittämättömyyden tunnetta ja tunnetta siitä, etten pysty mihinkään kunnolliseen tai hyödylliseen. nämä tunteet ovat todella surullisia, ja mielestäni ne kertovat vain yhteiskunnastamme, jossa jokaisen täytyisi menestyä niin työelämässä, perhe-elämässä, rakkaussuhteissa ja vapaa-ajallaan. Ja kaiken tämän ajan pitäisi olla häikäisevän näköinen! ei tähän kukaan normaali ihminen pysty, ja ympärillä oleva media ikäänkuin ilkkuu "epäonnistumisillesi" näyttämällä "menestyneiden" ihmisten elämää. onko tällainen median piirtämä paperiunelma edes tavoittelemisen arvoinen? minusta tärkeämpää on löytää omat vahvuudet ja myös heikkoudet ja elää niiden kanssa sitä oman näköistä elämää. normaalia elämää.
Näin juuri. Samaa mieltä!
Kuulostaa NIIN tutulta! Mä olen ajatellut ja kokenut ennen samalla tavalla. Kauheinta on just toi kun TIETÄÄ että kaikki on hyvin ja silti on niin paha mieli.
Kiitos avautumisestasi! Uskon että moni muukin nainen tunnisti omia ajatuksiaan tästä -- ja nyt tietää ettei olekaan yksin ajatustensa ja tunteidensa kanssa.
Huomasitko että mä kirjoitin "ennen"? JOO! Tosta on mahdollista vapautua. Mä kipuilin 37 vuotta ennen kuin menin Jenkkeihin valmentajakoulutukseen ja opin ja oivalsin siellä miten meidän ajatukset ja tunteet OIKEASTI toimii!
Lopputulos: mä en tunne enää tarvetta analysoida tai muuttaa mun ajatuksia ja tunteita, vaan olen niiden kanssa OK silloinkin kun on paha mieli. Siitä on seurannut se, että mun paha mieli menee yleensä parissa minuutissa ihan itsestään ohi.
Niinpä suurimman osan ajasta mä olen hyvällä mielellä ja nautin elämästä paaaaaljon enemmän kuin koskaan ennen.
Kun mä en koko ajan kelaa itseäni ja tunteitani, mun päässä on vapautunut valtavasti tilaa. Mä saan koko ajan uusia ideoita ja jaksan myös toteuttaa niitä.
Ja kun mä näen ettei mulla ole oikeasti pelättävää, mä olen rento ja ns. oma itseni muiden seurassa, minkä takia kuulen koko ajan ihmettelyä siitä, miten mulla on niin hyvä itsetunto.
Ihan kaikkein paras osuus: Mä voin opettaa tän sulle!
Mun sivuilla kutri.net:issa on paljon asiaa aiheesta ja moni kertoo saaneensa avun ihan mun juttuja lukemalla ja videoita katsomalla, mutta kun laitoit itsesi näin avoimesti peliin, haluan tukea sua henkilökohtaisesti. Meilaa mulle niin ihmetellään miten mä voisin auttaa sua: kutri@kutri.net
Melkein mietin, uskallanko kommentoida, koska tiedän Katrin mielellään lähtevän pitkiinkin keskusteluihin koskien itseään ja palveluitaan, mutta rohkaisen mieleni. Huikaisevalla itseluottamuksella lähestyt kyllä blogikirjoittajaa ja koet, että voit olla avuksi. Toki en tiedä tunnetko Sannia henkkoht vaikka, mutta epäilisin sinun ehdottavan yhteistyötä hänelle silloin jollakin muulla tapaa. Se, että uskoo voivansa auttaa jotakin ihmistä pelkän blogikirjoituksen perusteella ja ehdottaa yhteistyötä blogin kommenttilaatikossa! En vaan voi käsittää markkinointistrategiaasi, enkä toimintaasi muutenkaan. Asiakkaan kunnioittaminen esim. siten, ettei ehdottele asiakassuhteita kaiken kansan kuullen olisi ehkä ykkösasia auttamisammateissa. Henkilökohtainen oivaltaminen ei todellakaan tee auttamisen mestariksi, eikä sillä opita ymmärtämään ihmisen toimintakyvyn eri puolia, saati käyttäytymään asiallisesti nettimaailmassa.
Sannilla toki saa olla tästä oma mielipiteensä, mutta minua henkilökohtaisesti Katrin toiminta lähinnä kauhistuttaa. Oli pakko sanoa se ääneen silläkin riskillä, että Katri riehaantuu lisää.
Gatalle vastaukseksi:
Minä ainakin myönnän, että bongasin Katrin sivut tätä kautta ja nyt olen seikkaillut siellä pari päivää putkeen saaden joka kerta jotain uutta tietoa ja hyvän olon. Kyllähän me muutkin kirjoittelemme tänne julkisia kommentteja Sannille eikä laiteta salaisia viestejä sähköpostiin. Miksei siis Katri voisi tehdä samoin? Joku muu voi bongata hänet samalla ja tässäkin tapauksessa ainakin minä jäin koukkuun Katrin sivuihin. Joten eikö se ole hyvä, jos joku saa jotain positiivista siitä itselleen? Ihan kuten tästä Sannin jutustakin.
En tunne Katria ja kuulin kutri.netistä vasta ensimmäistä kertaa. Mistä Katri on sinulle, gata, tuttu...?
Mä en kokenut Katrin viestiä mitenkään negatiivisesti. Vaikka joo, olisihan hän ehkä voinut lähestyä minua sähköpostitse avuntarjouksineen, mutta pidin tarjousta ihan vilpittömänä enkä tullut ajatelleeksi että tässä markkinoidaan omaa yritystä.
Katri Manninen on julkisuudesta tuttu kirjailija ja monitoiminainen. Netin keskustelupalstoilla ja blogeissa ym. pyörii nykyisin aktiivisesti mainostamassa oman hyvinvointiyrityksensä palveluita ja käy debattia aiheesta milloin missäkin. Katria en henkilökohtaisesti tunne, mutta hän on ollut esillä milloin kirjansa, milloin laihdutuksensa, milloin elämänhallinnan ja ties minkä asiantuntijana. Myös yhteishaastatteluja on ollut äitinsä, kirjailija Kirsi Mannisen, kanssa erinäisissä naistenlehdissä. Katri on ollut paljon julkisuudessa ja minulle antanut sitä kautta itsestään melko roisin, hyökkäävänkin kuvan. Jokainen luokoon oman kuvansa toki itse. Itselle nousi saman tien karvat pystyyn.
Aaaa, okei. Huomaa taas kuinka vähän mä seuraan mitään medioita kun Katri ei ollut minulle lainkaan ennestään tuttu.
Pakko huudella vielä tänne väliin, kun joku on uskaltanut sanoa ääneen sen, mitä minäkin ajattelin.
Niin, Kutrilla on pitkä historia täällä netissä. :-) Laihdutus / liikunta / käsikirjoittaminen ....
Odottelen, missä vaiheessa Kutri ryhtyy avioliittokonsultiksi. :-) Kun on käynyt läpi muutamat avioerot alle nelikymppisenä, on varmaan valmis kertomaan meille taviksille, miten asiat ovat.
Ääretön itseluottamus hällä on ja varmasti osaamistakin. Tuntuu vain että Kutrin näkemykset ovat kovin, kovin ehdottomia ja riippuvaisia siitä, minkä self- help-kirjan hän on viimeksi lukenut.
Sanni sanniseni! Muistat varmaan vielä eilisen kommenttini. Aivan ensimmäiseksi tulee mieleeni se, että olet vaativa persoonallisuus. Sellainen olen minäkin. Se nyt ei ole mikään diagnoosi vaan tarkoittaa sitä, että yleensä tekee asioista turhan hankalia itselleen :D Toiseksi olen minäkin ollut välillä pohjalla ja sinne putoilen aina silloin tällöin. Se on elämää. Toiseksi haluaisin sanoa, että sydämeni särkyy, kun näen kuinka vähän pystyt tällä hetkellä osoittamaan rakkautta itseäsi kohtaan. Minun reisissäni on ihan rehellistä läskiä. Ja se ei ole vakavaa. Olet muuten tosi hyvän näköinen nainen. Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet ainutlaatuinen, rakastettava ja kaiken rakkauden arvoinen. Älä kiusaa itseäsi! Ehdotan sulle, että myyt sen koko sainan kosmetiikkavaraston, vaikka täällä blogissa tai kirpparilla. Ostat niillä rahoilla itselle matkan tai mikä ikinä sua piristäisi. Jos tarvit jeesiä, niin kysy vapaaehtoisia täällä blogissa. Sanni, olet ihana ihminen!
Kiitos tiutiu! <3 Ja kyllä, muistan torstaisen kommenttisi. :)
Tällaisella ajatuksella voi kyllä joinain päivinä leikkiä...! ^_^ Mutta leikkinä se on pidettäväkin. :) Oman henkilökohtaisen kosmetiikkavarastoni voisin toki myydäkin jos oikein pimahtaisin, mutta blogin kautta saatua varastoa en. Tuotteet on lähetetty minulle markkinointitarkoituksessa eivätkä ne tavallaan ole omaisuuttani, vaikka ne käyttööni annetaankin. Olisi varmaankin laitonta myydä tällaisia tuotteita, tai vähintäänkin erittäin paheksuttavaa käytöstä ja hyvän tavan vastaista.
Niiden arpominen tai luovuttaminen eteenpäin ilmaiseksi on toki sallittua. :) Ja usein mä noita testituotteita blogin lukijoille arvonkin.
Olen huomannut, että eräät bloggaajat myyvät kyllä saamiaan tuotteita eteenpäin. Onhan se ihan ymmärrettävää, jos tavaraa tulee ovista ja ikkunoista. Ajattele, uusi alku :) Voisitko ottaa yhteyttä johonkin tahoon, vaikka Indiedaysiin ja kysyä, mikä on asian laita? Sitä paitsi, tuotteet lähetetään sinulle siinä toivossa, että ne saavat ilmaista mainosta. Siis lähes ilmaista! Pieni anarkisti herää minussa...:D Miksi sinun pitäisi välittää jostain hyvistä tavoista? Voisithan pitää vaikka leikkimielisen Sannin kevätsiivouksn, jossa vaikka puolet tuotteista myydään ja 30 prossaa tuotosta menee vaikka hyväntekeväisyyteen. Tätä voisi perustella sillä, että aika ei riitä kaikkeen ja, että blogisi genre laajenee tulevaisuudessa ;)
Btw, tilasin juuri itselle Lily Lolon Blush awayn. Oon ihan fiilareissa. Olisiko tässä tuote, joka auttaisi couperosan neutralisoimiseen ilman, että suttaantuisi esimerkiksi nenänpielissä päivän aikana? Tilasin myös sen "napin", joka on tarkoitettu tummiin silmänalusiin. Siihen suhtaudun varauksella, koska pelkään, että se korostaa hentoja ryppyjäni. Nimimerkillä sekaisin Lily Lolosta.
Mä en ole itse koskaan edes nähnyt tuota Blush Awaytä livenä, niin en osaa sanoa siitä oikein mitään. Mikä on tuo "nappi" minkä myös tilasit..? Tarkoitatko tätä tuotetta: http://www.lilylolo.co.uk/sp+new-arrivals-prime-focus-eyelid-primer+100
Jäin vähän ihmettelemään tuota tuotteen kuvausta... Ensin ylhäällä lukee "Natural and creamy eyelid primer to help conceal and correct discolouration and dark areas around the eyes while providing the perfect base", mikä antaa sen vaikutelman että se olisi myös peiteaine. Mutta nimenä on pelkkä primer, eikä detaljitiedoissa puhuta muusta kuin silmäluomelle levityksestä, ei mitään silmänalusista. Primerien koostumus ei yleensä edes sovi peiteainetarkoituksiin. Toivottavasti et vahingossa tilannut väärää tuotetta, tai toivotaan että se myös oikeasti sitten toimii peiteaineenakin. :)
Oho, ihanko totta...? :-O Mun on sanottava että mun mielestä se on kyllä väärin. Ei PR-tuotteista ole tarkoitus itse hyötyä taloudellisesti. Ainakin mun päänsisäinen oikein/väärin-koodisto sanoo niin.
No kun ne on rakentuneet myös mun sisälle. :)
Olet kyllä hellyttävä ehdotustesi kanssa ^_^ Tuollainen kevätsiivous on itse asiassa nyt suunnitteillakin, mutta ei myyntimielessä. Olen jo kerran aiemmin järjestänyt blogissa Kosmetiikkahuutajaiset, joissa lukijat ovat saaneet huutaa testituotteita postikulujen hinnalla. Sellainen on luvassa nytkin.
Hei taas! Kunnioitan sinun hyvää moraaliasi tämän asian suhteen. Vilkaisehan tämän linkin taakse: http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/97634-taitava-bloggaaja-saa-vaatteita-elektroniikkaa-ja-matkoja.
Ehkä tämä herättää jotain uusia ajatuksia. Ei kannata tosiaan toimia vastoin omia periaatteita.
Voin vain kuvitella, kuinka paljon iloa lukijat saavat noista ilmaisista tuotteista, mutta minä matalan moraalin omaava ihminen kyllä pyytäisin tuotteista nimellisen hinnan edes. Kannattaa myös miettiä, onko saatujen tuotteiden kauppaamisessa oikeasti jotain pahaa eli kenen etua tällainen toiminta loukkaa...Sitä paitsi muutaman euron voisin aivan hyvin sponsoroida sun matkakassaa! Olet niin paljon iloa tuottanut meidän lukijoiden elämään ja rahahan on vaan materiaa. Ei mitään sen vakavampaa. Sitten vaan ilmoitat verottajalle saadut myyntivoitot niin hyvinvointiyhteiskunta kiittää ja ottaa osansa. Hihii, nämä viestit on vain ja ainoastaan tarkoitettu sinun mieltäsi piristämään. Ymmärrän hyvin, että toimit oman harkintasi mukaan :) Minä van huutelen täältä kotisohvalta.... :D
http://www.trendi.fi/blogi/pupulandia/bloggaajien-kirppis-viikonloppuna
Tässäkin vähän näkökulmaa. Bloggaajien kirppari? Hmmm, mitäköhän siellä myydään?
Hmmm... en osaa kyllä sanoa mitään näistä.... Kukin tehköön miten oikeaksi kokee mutta itse en voisi pyytää rahaa minulle ilmaiseksi PR-tarkoituksessa lähetetyistä tuotteista.
Tai en tiedä tuntuisivatko esimerkiksi vaatteet jotenkin eri asialta...? Jos niitä olisi kuitenkin paljon käyttänyt ja niistä olisi jo tullut osa omaa garderoobia... Eli suhde niihin olisi jo joku muu kuin "PR-tuote". En osaa oikein sanoiksi pukea mitä ajan takaa... Nuo mitä minä annan pois ovat ehkä pari kertaa kokeiltuja tai avaamattomia, eivätkä ne tunnu "minun omilta". Tuntuisi vain kertakaikkisen väärältä, että saan firmalta X jonkin purkin sillä toiveella, että se saisi näkyvyyttä, ja sitten en edes koskaan esittelisi sitä vaan myisin pois ja tienaisin sillä....! Ei niin vain voi toimia. Tai minä en halua toimia. :)
Mitä jos laittaisit kaiken "turhan", siis itseäsi ei-niin-kiinnostavan kosmetiikan lukijoille testiin? Saisit vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun luonnollisesti testihenkilöt kirjoittaisivat jotain arvostelua tuotteista. Vähän siis samaan tyyliin kuin aikaisempi kosmetiikkapaneeli (oliko se sillä nimellä?), mutta nyt vain reilusti enemmän tuotteita? :)
Tuo ei oikein toimi siinä mielessä, että en voi velvoittaa minulle tuntemattomia henkilöitä tuottamaan sisältöä blogiin. Enkä myöskään voisi mitenkään varmistua siitä, että testituotteen vastaanottajasta enää koskaan kuuluisi mitään. Muuten kyllä hyvä idea. :) Mieluummin laitan tuotteet eteenpäin "lahjaksi" postikulujen hinnalla niinkuin aiemmin järjestämissäni kosmetiikkahuutajaisissa.
Moi Sanni, kiitettävän vartalon ja kiitettävän blogin emäntä. Olet saanut jo paljon hyvä neuvoja, kommentteja ja vinkkejä, joten kerron vain lyhyesti, miten itse olen saanut ahdistuksia helpottumaan. Mittakaavojen laittaminen kohdalleen! Mikä on pientä, mikä isoa, mikä totta, mikä ohimenevää. Kun luen jotain kansantajuista kirjaa mikrobiologiasta tai vastaavasti astrologiasta, ei vie pitkään kun tajuan taas selvemmin, miten merkityksettömiä mun omat menevät ja tulevat emootiot on tosiasioiden käsittämättömyyden ja loputtomuuden rinnalla. Minäminäminä löytää paikkansa, joka on helpottavan vakaasti takarivissa pienimmän hiekanjyvän alla, eli ihan sama mitä angstaan tai mitä en.
Jostain syystä toimii mulla.
Tämä teksti kuulosti niin tutulta omasta elämästni, että oli pakko tulla heittämään kyökkipsykologin kommentteja :D Jossain vaiheessa on pakko opetella pois hallinnasta, opetella sietämään epävarmuutta ja epätäydellisyytää. Itse olen saanut paljon ajateltavaa Steven C. Hayesin tuotannosta. Suomeksi häneltä on ilmestynyt ainakin sellainen teos kuin Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää. Hieman amerikkalaista self-helpiä, mutta pohjalla on kuitenkin vankat tieteelliset teoriat ja oikea asia. Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan, on auttanut ainakin minua ymmärtämään hieman tätä omaa perfektionismia, riittämättömyyden tunteita ja muuta. Itsellänikin on tosi usein ollut tuollainen, että tulee vaikka mitä hulluja ajatuksia, jotka ahdistavat ja aiheuttavat pohjattoman riittämättömyyden tunteen. Tulkoon vain ajatuksia, ei niitä tarvitse uskoa. Ihan rauhassa. Kaikki järjestyy, kunhan muistaa hengittää ;)
Mukavaa ja rentouttavaa pääsiäistä :) Ja paljon tsemppiä. Älä alistu uskomaan itsestäsi huonosti! :)
Tuo nimi kuulostaa tutulta... Olisikohan joku tuttavani sitä lukenut...? Joka tapauksessa, taidan tsekata tuon kun käyn seuraavan kerran kirjastossa.
:)
Pakko vielä jatkaa edellistä kommenttia. Noi kuvat tosiaan on melkein kun jostain thinspiration-blogista, varsinkin yhdistettynä kirjoitukseen. Parinkin läheisen erittäin vaikeaa syömishäiriötä sivustaseuranneena, vaikka en tietenkään tiedä, mikä tilanteesi on, niin jos sulla on kova kontrollin tarve kehosi suhteen, niin hae apua ennen kuin tilanne pahenee. En sano, että sulla mikään syömishäiriö olisi tai sellaista tulisi, mutta ne on salakavalia tauteja. Anteeksi jos holhoan, mutta noi kuvat kyllä... huolestutti.
Voi ei... :/ Pelkäsinkin kyllä, että postaus saattaisi poikia tällaisia reaktioita, ja siksi sen kirjoitus arveluttikin. Haluan kuitenkin korostaa, että syön hyvin ja rakastan ruokaa, ja koen itseni terveeksi vartaloon liittyvästä kontrollintarpeesta huolimatta.
se on hyvä kuulla.
kuitenkin, myös yleisenä kommenttina jos vaikka joku samojen asioiden kanssa painiva sattuisi näitä kommentteja lukemaan, että syömishäiriö ei ole välttämättä pelkästään sitä, että syö liian vähän tai oksentelee tms. se on nimenomaan liiallisuuksiin menevää kontrollia ja pakkomielteisyyttä. toivottavasti saat kontrollin tarvetta helitettyä ja hyväksyt myös kehosi, selluliitteineen kaikkineen :)
Hae apua, puhu psykologille. Se ei tarkoita, että olisit hullu tms. mutta näin siirrät kuorman pois läheisiltäsi (jotka saattavat jossain pisteessä lakata ottamasta juttujasi tosissaan, koska "sellainenhan sinä olet"). Itse olen saanut paljon apua kun on saanut puhua ammattilaiselle. Sitä myös saa ihan uutta perspektiiviä kun kertoo tuntemattomalle ihmiselle ongelmistaan ja ajatuksistaan. Kannustan todella hakeutumaan kallonkutistajalle ;)
Veti ihan sanattomaksi. Niin samoja ajatuksia pyörii täälläkin päässä. Me perfektionistit ollaan aika julmia itellemme. Pitäisi oppia ottamaan rennommin, stressaamaan vähemmän ja ennen kaikkea olemaan itselleen armollisempi. Kyllähän nämä faktat tietää mutta toteutus vähän ontuu... Olen minäkin käynyt ammattilaisen kanssa juttelemassa ja apua siitä oli kyllä.
Aina vaan ei tartte olla kaikessa paras ja täydellinen. Tämän kun olisin muistanut tälläkin viikolla kun ruotsin esseestä tuli vaan 8+ ja meinasin itkuun pillahtaa. Huoh.
Olisi kyllä loistavaa kun saisi taottua päähänsä että moni muukin asia elämässä saisi olla "vain" 8+...! ^_^ Aina ei tarvitse vaatia itseltään kymppiä tai ysiäkään.
Kovasti voimia näihin tunteisiin ja pohdintoihin! Koita olla armollinen itsellesi myös. Ja jos ahdistus ottaa yliotteen niin kannattaa mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa, siitä voisi olla apua. Yleensä jo se, että saa puhua puolueettoman (ammatti)ihmisen kanssa, auttaa. Ja myös ahdistuksen helpottamiseen ja minäkuvan pohdiskeluun voisi saada apua.
Pöh, yritin kirjoittaa kommenttia, mutta ilmeisesti se hävisi jonnekkin bittiavaruuteen.
Halusin vain sanoa, että olet todella rohkea ihminen kun kirjoitit tällaisesta aiheesta. Ja kommentit läpi lukeneena on pakko sanoa, että fiksuja ihmisiä sulla on lukijoina täällä!
Elämä ei näköjään siis sinulla tai lukijoillakaan ole aina tasaista onnen auvoa. Jäin (ja jään) itsekin pohtimaan myös omaa elämääni. Ehkä sitä tosiaan olisi hyvä joskus puhua vaikka sitten sille "ulkopuoliselle auttajalle". Joku, joka antaisi ajatteluun uusia työkaluja. Yritän pitää itselläni mielessä ohjenuorana sitä, että aivoja pitäisi aina vähän kiusata uusilla asioilla, ettei jämähdä paikalleen. Se voi olla sitten niitä uusia harrastuksia, lukemista, terapeutilla käymistä tms. Terapeutille en tosin itse ole itse uskaltanut mennä, vaikka elämässä on ollut tilanteita joissa se olisi ollut enemmän kuin paikallan.
Joka tapauksessa toivon, että jaksat jatkaa blogisi parissa (olen sen verran itsekäs lukija). Älä pakota itseäsi tekemään niitä kosmetiikkapostauksia, jos se tuntuu pakkopullalta. Minun elämäni ei ainakaan ole pelkkää purnukoiden pyörittelyä, joten luen mielellään välillä vaikka siitä anoppilasta. Olen ennenkin kommentoinut, että yksi syy miksi luen sun blogia on sun tyyli kirjoittaa. Seuraan useampaakin eri blogia, mutta eniten odotan Karkkipäivän uusia postauksia. Siksi toivon, että kirjoitat jatkossakin. :)
Tämä on kyllä totta, ja mun pitäisi todellakin ammentaa aivoihini reippaalla kauhalla muutakin virikettä kuin kosmetiikkaan liittyvää...
Miljoona muutakin asiaa kiinnostaa, mutta sitä on vain tosiaan viimeisen 10 vuoden aikana..... jämähtänyt. :/ Teininä ahmin itseeni tietoa niin Kreikan mytologiasta, astronomiasta, Mozartista kuin skientologiastakin ja tilasin lehtiä laidasta laitaan Voguesta Kerrangiin ja Kauneudesta & Terveydestä Conde Naste Traveleriin, ja nyt tiedän vain suunnilleen mitä tuotteita kuului jonkun IsaDoran viimeiseen kokoelmaan..... Jjeps.
Luen juttujasi säännöllisesti, vaikken mikään suuri kosmetiikkafani olekaan. Kirjoitat kuitenkin hyvin ja aidosti, mikä tekee blogistasi kiinnostavan. Hienoa, että uskallat olla noin rehellinen. Kommenttien perusteella en ole ainoa, josta tuntuu helpottavalta, että toisilla on ihan samoja tuntemuksia kuin itsellä, vaikka tietysti on tosi ikävää, että joudut painiskelemaan tällaisten asioiden kanssa.
En osaa antaa mitään hyviä neuvoja, mutta halusin sanoa, että ei sinussa ole mitään vikaa - noita fiiliksiä nyt vaan joskus tulee. Ja välillä on hyväksyttävä oma riittämättömyys. Se, ettei ole mahdollista joka suhteessa täydellinen.
Tiedän, ettet kirjoittanut kehuja kalastellaksesi, mutta sanon silti (koska se oli ensimmäinen ajatukseni): sulla on mielettömän kauniit jalat. Ihan kuin tanssijalla. Toivon, että voisit löytää hieman armollisemman suhtautumistavan itseesi. Ja reisiisi ;)
Tärkeintä on olla onnellinen. Asiat jotka tekevät sinut onnelliseksi vaihtelevat. Mikäli blogin kirjoittaminen ahdistaa, pidä taukoa tai hidasta tahtia. Elät elämääsi itseäsi varten, et muiden odotuksia.
Se että koet reitesi muhkuraisiksi ei tee sinusta pinnallista. Sen näkee jo tavasta miten kirjoitat aiheesta tässä blogikirjoituksessa.
Ei millään pahalla, mutta vaikutat aika huomion hakuiselta persoonallisuudelta. Tunnut kalastelevan kehuja kuvillasi, tuoreessa muistissa on vielä reissusi jälkeinen vatsapostaus, jossa kukaan muu ei luullakseni nähnyt mitään negatiivista kuin sinä itse.. Aika huono itsetunto sinulla vaikuttaa olevan, tai sitten olet todella egosentrinen, ratkaisu siihen taitaa kuitenkin olla jossain muualla kuin näissä "kehukaa minua" henkisissä postauksissa. Älä ymmärrä väärin, pidän blogistasi erittäin paljon ja ihailen kurinalaisuuttasi monissa asioissa, mutta aika erikoiselta tuntuu lukea kosmetiikka/meikki blogista näitä juttuja.. Ei sillä, saahan jokainen kirjoittaa mitä haluaa omaan blogiinsa, mutta tuntuu vaan hiukan epänormaalilta se kuinka paljon kiinnität huomiota itsesi ja syömisesi tarkkailuun. Kannattaa varmaan hakea ammattiapua jostain muualta kuin lukijoilta, sillä tuntemani useat oikeasti lihavatkaan eivät valita turvotuksistaan ja selluliiteistään kuten sinä. Lukijoidesi joukossa kun varmaan on niitä oikeastikin isompia tyttöjä, joille nämä asiat saattavat olla ihan täyttä todellisuutta.. Heitä varmaan saattaa hiukan pistää sydämestäsi tuo pinnallinen ajatusmaailmasi. En tietenkään väitä että sinun pitäisi ketään alkaa "suojelemaan"; Jokainenhan syö itsensä siihen kuntoon missä haluaa olla tai sitten on vaikka syömättä, mutta hieman provokatiiviselta oman egon pönkittämiseltä tämä nyt minusta vaikuttaa.. Sanon sen nyt kuitenkin, mitä janoat; Hyvältä näyttää!
Tiesin, että joukossa on myös niitä jotka näkevät postauksen juuri näin ja provosoituvat. Teillä on oikeus mielipiteeseenne, ja minun on varmasti turha alkaa sanoa mitään vastaan ja kertoa kuinka kaukana olen huomionhakuisuudesta.
Kiitos kommentistasi ja mukavaa kevään jatkoa joka tapauksessa!
Minä en ymmärrä miten kukaan voi saada tuon käsityksen että olisit huomionhakuinen ym. Mun mielestä olet aika kaukana siitä, kuten myös noi syömishäiriö jutut tuntuu oudoilta. Pidän blogistasi todella paljon koska kirjoitat niin aidosti :) Ja vaikka tämä on kosmetiikkablogi niin tämmöiset erilaiset ja henkilökohtaiset jutut tekevät blogista mielenkiintoisen, ei huomionhakuisen :/ Tsemppiä Sanni :)
En halua arvailla mistä tuntemuksesi johtuvat (enhän tunne sinua oikeasti) tai tehdä keittiöpsykologin diagnoosia tms, mutta haluan jakaa oman tarinani, sillä samaistuin moneen asiaan kirjoituksessasi. Ehkäpä tästä on apua, jos ei sinulle, niin jollekulle muulle jolla on samankaltaisia fiiliksiä.
Mulla todettiin pari vuotta sitten masennus, käytännössä oli jonkinlaista työuupumusta. Töissä koin, että en etene uralla siihen suuntaan kuin halusin, asiat olivat vaikeita, ne eivät olleet mielekkäitä, vastuut tuntuivat liian suurilta osaamiseeni nähden, töitä oli joko liikaa (piti venyä väsyneenä äärimmilleen) tai liian vähän (turhauduin). Minusta tuli koko ajan herkempi, pillahtelin välillä töissä itkuun, ja olin todella ankara itselleni. Samaan aikaan lihoin, oma peilikuvani muuttui koko ajan omaan silmääni epämiellyttävämmäksi ja rumemmaksi. En jaksanut oikein välittää mistään, en jaksanut urheilla, ei huvittanut nähdä kavereita ja muutuin sulkeutuneemmaksi.
Silti tuntui myös siltä, että valitan pienestä, minun pitäisi olla tyytyväinen elämääni sillä oikeasti mikään ei ole vialla. Pitäisi vaan jaksaa, yrittää enemmän, ja olla positiivisempi. Mutta en pystynyt siihen. Lopulta erään lomareissun jälkeen, kun en nukkunut yöllä silmänräpäystäkään ja olin äärimmäisen loppu, rikki ja hajalla heti ekana työpäivänä loman jälkeen, aloin tajuamaan, että jokin tässä on vialla.
Hakeutuminen lääkäriin, sairasloma ja terapia auttoivat. Opin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja pitämään parempaa huolta itsestäni. No, perfektionisti olen kyllä yhä, vaivaan vieläkin liikaa päätäni sillä mitä muut minusta ajattelevat ja olen välillä vieläkin hiukan pihalla siitä mitä elämältä loppujen lopuksi haluan. Mutta voin silti paremmin, osaan kuunnella omia fiiliksiä paremmin, huolehtia itsestäni paremmin jne. Olen siis paljon onnellisempi.
Tsemppiä sinulle, tykkään tosi paljon blogistasi ja seuraan varmasti jatkossakin, vaikka päivitystahti olisi mikä tai pitäisit vaikka kunnon tauonkin. :)
Jos sua nyt tympii kosmetiikkatestaus, niin älä tee niitä. Voit myös hyvin kieltäytyä kosmetiikkalähetyksistä, tai ottaa vastaan vain sellaisia, joista todella innostut. Kirjoita vaikka siitä anoppilasta välillä tai mistä muusta nyt haluatkaan kirjoittaa. Ehkä kannattaisi myös päivittää blogia harvemmin? En oikein tiedä, mikä systeemi ID-blogeilla on, ja millaiset sopimukset tms. mutta ei kai sun ihan niin usein tarvitse päivittää kuin nyt olet päivittänyt?
Meillä perfektionisteilla vain on vaikeaa! Tiedän, ettei pitäisi välittää niin kovasti vaikkei osaakaan tai pystykään, mutta kun silti välittää ja huolestuu ja kärsii unettomista öistä... Vaikea sitä on itseään ja perusluonnettaan muuttaa. En tiedä, kannattaisiko sitä terapeutilla käymistä miettiä ihan oikeasti.
Sitten tuohon reisi-kriisiin. Tietenkin moni lukijasi haluaisi todellakin omata saman kropan kuin sä reisineen kaikkineen (mä mukaanlukien.) Mutta niinhän se on, että jokainen vertaa itseään johonkin mielikuvaan tai siihen miltä on aikaisemmin näyttänyt tms. Joskus vaan voi olla vaikea hyväksyä muutoksia kropassaan varsinkaan jos on perfettionisti ja esteetikko niin kuin sä olet.
Mä tässä yhtenä päivänä ihan järkytyin kun katsoin takamustani peilistä istuessani. Uusi näkökulma itseeni: ei ole tullut hetkeen itseä tarkasteltuakaan tuosta kulmasta:) Oli vähän liian matalavyötäröiset housut ja lyhyt paita, ja voin sanoa että näky ei ollut kaunis. Ei kai se ihme näin vähillä liikuntamäärillä ja kahden lapsen saamisen jälkeen. Mutta järkytys silti, koska vertain itseäni siihen, mitä olen joskus näyttänyt. Vaikka samaan aikaan tiedän olen normaalipainoinen, enkä edes lähelläkään ylipainoisuutta BMI-taulukoilla. Mäkin voisin kehittäää takamuksestani kriisin, mutta mullei vain ole aikaa sellaiseen kun on kaksi pientä lasta. Joskus ylimääräinen aika ei olekaan hyvä asia. On aikaa miettiä liikaa myös ihan typeriä juttuja. Sellaisia, joiden itsekin tietää olevan turhaa ajan haaskausta.
Hyvää pääsiäistä ja yritetään löytää armollisuutta myös itseä kohtaan!
Ennen tätä kutsuttiin "kolmenkympin kriisiksi", ihan tosi. Alkaa miettiä omaa elämäänsä, vanhenemistaan, kyseenalaistaa itsensä.
Ja perfektionistille tämä on vaikeampaa kuin muille. Kokemus kertoo :)
Ensinnäkin et ole minusta huomion hakuinen, vaan nuori fiksu nainen joka miettii asioita. Myös niitä pinnallisia. Sanottakoon mitä sanotaan, ainakin 90% meistä miettii omaa ulkonäköään ja sen muuttumista! Sinulla on parempi pohja kuin useammalla muulla koska olet aloittanut itsesi hoitamisen jo varhain. Hoidettu iäkäs nainen on aina kauniimpi kuin hoitamaton, katsokaahan ympärillenne niin toteatte tämän!
Perfektionistille tulee myös näitä riittämättömyyden tunteita. Olenko tarpeeksi hyvä, osaanko tarpeeksi, muistanko kaikki vai onko minun himskatti vieköön pakko kysyä neuvoa. Se ei ole vakavaa, vakavaa on se kun se muuttuu stressiksi. Silloin on pakko ottaa etäisyyttä asioihin ja hakemmalla hakea että mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua. Sitten sen siirtää johonkin, sinä reisiin - joku muu johonkin toiseen asiaan.
Olen myös huomannut että kirjoitustahtisi on ollut todella nopeaa: ei ihme että stressaat kosmetiikan kanssa nyt ja se tuntuu sinusta pakkopullalta. Voi ystävä kallis, kirjoita silloin kun sinusta siltä tuntuu, me lukijat emme tosiaankaan häivy täältä mihinkään.
Tee sopimus itsesi kanssa että kirjoitat vaikka vain kerran viikossa ja parista tuotteesta kerralla.
Ja niin, sun reisissä ei ole mitään vikaa... :)
Tsemppiä, jonain päivänä huomaat että kaikki on taas mallillaan sun ajatuksissa ja stressi on häipynyt!
Onhan sulla ollut kovasti juttuja tässä viime aikoina, joten ei ihme, jos vähän väsyttää ja tulee masentaviakin ajatuksia. Vaikka on uusi ja haluttu tilanne päällä (vapaus töistä ja mitä mainitsit), ei se aina tunnu kivalta. Toivottavasti olo menee nopsaa ohi!
Kiitos paljastavasta kirjoituksestasi. Kuulostat uupuneelta. Vika ei taidakaan olla reisissä, kuten itsekin tuumit. Luin juuri itse Mia Jokinivan kirjan "Hengähdyshetkiä opas stressittömään elämään". Minut kirja todella pysäytti. Nyt olen aloittanut lukemaan Ronald D. Siegelin kirjaa "Tässä ja nyt".
Mietin tässä itselleni ja samalla sinulle, että ehkä pitäisi pakottaa itsensä elämään tässä hetkessä. Ei miettiä eilistä, ei huomista, vaan juuri tätä hetkeä, yhtä asiaa kerrallaan. Ei tästä maailmasta eikä omastakaan valmista saa ennenkuin kuolee. Toisille on paljon helpompi olla armollisempi kuin itselle. Miksi?