Vietin eilen ehkäpä yhden mukavimmista päivistä koko matkani aikana. Yhden päivän aikana Tiranassa sain neljä uutta ystävää.

Tiedän, on kulunut reissuklishee hokea että "paikalliset ovat niin ystävällisiä ja ihania", mutta täällä Albaniassa olen oikeasti tavannut aivan eri tavalla sympaattisia, aitoja ja avoimia ihmisiä. Täällä ei kukaan kiinnitä sinuun ulkomaalaisena/turistina mitään erityishuomiota, esimerkiksi jonkun maalaiskylän asukkaat eivät todellakaan tuijota sinua vaikka on selvää että olet "toisesta maailmasta". Mutta ottaessasi kontaktin albanialaisiin saat kaiken huomion ja osaksesi pyyteetöntä ystävyyttä ja avuliaisuutta.

Saavuin Tiranaan ilman karttaa ja olin samantien eksyksissä lähtiessäni hotelliltani etsimään kaupungin pääaukiota, Skanderbergin aukiota.

Pysäytin kadulla nuoren naisen ja kysyin apua. Nainen oli matkalla töihin mutta lähti samantien näyttämään minulle tietä ja sanoi ettei haittaa ollenkaan vaikka hän myöhästyy vähän...

Gertaksi esittäytynyt nainen kertoi olevansa töissä yhdessä Albanian suurimmista sanomalehdistä. Juttelimme Hillary Clintonin torstaisesta vierailusta Tiranaan, mediasta ja kaupungin nykypäivästä. Gerta taisi lopulta myöhästyä töistä enemmänkin kuin vain vähän, sillä hän halusi käydä ostamassa minulle kartan ja viedä minut kaupungin parhaalle näköalapaikalle Sky Toweriin.

Vaihdoimme yhteystietoja ja tapaamme varmasti seuraavan kerran kun tulen Albaniaan! Sillä seuraava kerta on varmaa. :)

Tässä vaiheessa minulla oli hirveä nälkä. Menin erään kadunmiehen suosituksesta italialaistyyliseen paikkaan jonka menussa oli myös kalaa ja seafoodia. Tilasin kalamaria kasviksilla. Tässä paikassa koin sitten reissun ensimmäisen ikävän ruokavälikohtauksen. Ympärilläni pöydät täyttyivät ja kaikki muut saivat ruokansa - paitsi minä. 45 minuutin kuluttua eteeni tuotiin haalea kasvislautanen joka koostui nahistuneista porkkanaviipaleista ja muutamasta orvosta kukkakaalipalasta. Kun aikaa oli kulunut tunti eikä pääruokaa edelleenkään kuulunut eikä ohi juoksenteleva tarjoilija kiinnittänyt minuun mitään huomiota tai pahoitellut ruoan viivästymistä, minulla keitti yli. Tein jotain mitäen ole eläissäni tehnyt - haukuin ravintolan täyteen ääneen ja kävelin ulos maksamatta.

Olin syönyt aamiaisen Beratissa 06.30 ja kello oli nyt 14.00 - verensokerit olivat niin alhaalla että minulla oli fyysisesti paha olo. Sanoin tarjoilijalle että ravintolan palvelu oli kertakaikkiaan "unacceptable" ja että minä lähden nyt, heippa. Viereisestä pöydästä eräs nainen sanoi englanniksi että hän on samaa mieltä ja pahoitteli asiaa ravintolan puolesta. Tarjoilijan alkaessa sopertaa minulle pelästyneenä anteeksipyyntöjä mä aloin huutaa, olin niin sekaisin nälästä ja kiukusta. (Kamalaa..!! En siis oikeasti koskaan, koskaan ole tehnyt näin...!) Huusin että olen todella, todella vihainen ja lähdin.

Päässäni takoi vain että pakko saada ruokaa, ruokaa, RUOKAA! Käännyin jostain kadunkulmasta umpimähkään ja yhtäkkiä edessäni häämötti rakennus jonka seinässä oli kalan kuva. Paikan nimi oli Delicatezza di Mare. Kalaa...! Sisään...!

Voisin kirjoittaa seuraavastakin episodista pienen novellin, mutta blogiformaatin rajoittamana yritän tiivistää sanottavani. Oli kuin olisin astunut taivaaseen jossa enkelikasvoinen mieshenkilö istutti minut pöytään ja sanoi rauhoittavalla äänellä että "ei hätää, tuon sinulle heti pienen alkupalan." Hän siis ihan oikeasti aloitti keskustelun sanomalla "Don't worry". Ilmeisesti minusta aika hyvin näkyi ulospäin että ihan kuohuin.

Pian eteeni alkoi ilmestyä gourmet-tyylisiä alkupaloja. Mustekalaa, simpukkaa, kalaa.... Herranen aika. Mihin ruokataivaaseen oikein olin tullutkaan..? Mies ei kysynyt minulta muuta kuin mitä kalaa haluaisin ja miten toivoisin sen valmistettavan.

Tunnin kuluttua olin syönyt seitsemän ruokalajin fine dining -lounaan hyvällä viinillä ja nautin uskomattoman hyvää cappuccinoa. Kaikki tuotiin pöytääni sen kummempia kyselemättä.

Aloin jutella minua palvelleelle miehelle. Hän oli Aldo. Kävi ilmi että tämä oli hänen ravintolansa, Tiranan viimeisin kalaravintola joka oli avautunut vasta 10 päivää sitten. Aldo valmistaa itse kaikki annokset. Mietin, että Aldo tarjoaa samalla tietämättään myös jonkinlaista sielunhoitoa, niin rauhoittava oli hänen olemuksensa. Tässä vaiheessa tajusin kysyä, mitä ruoka edes oli tullut maksamaan. Tämä oli selvästi hienompi ravintola, ja tajusin että minulla oli lompakossa enää 2000 lekeä (= n. 14 euroa) ja luottokortti hotellilla. Kerroin sen Aldolle, ja hän sanoi jälleen tyynesti hymyillen, "Don't worry".

Laskun loppusumma oli 1800 lekeä - olin saanut 500 lekeä alennusta. Olin niin liikuttunut etten tiennyt mitä sanoa. (Liikuttuminen tuntuu olevan minulle yleinen tunnetila täällä Albaniassa.) Olin nauttinut aterian jota Suomessa ei voisi uneksiakaan syövänsä alle parilla sadalla eurolla, ja täällä minulta veloitettiin 12,90€.

Kiittelin Aldoa ja kerroin kirjoittavani elämyksestä blogiini. Aldo hymyili tyyntä hymyään ja sanoi "Thank you kindly". Olin vain ihan että "No no, thank you."

Kolmas uusi ystäväni on Ansi, 22 vuotta.

Ansi ja pikkuveli

Tutustuin Ansiin istuessani illalla nettikahvilassa. Yhtäkkiä kuulin vierestäni ruotsia albanialaisella korostuksella. Katsoin uteliaana puhujaan, joka oli nuori, intensiivisen katseen omaava mies. Hän jutteli skypessä ruotsalaiselle ystävälleen.

En voinut olla kysymättä nuorukaiselta, miten hän osaa ruotsia. Hän ilahtui suuresti kuullessaan minunkin puhuvan ruotsia. Pian olin kuullut koko hänen elämäntarinansa - Ansi oli perheineen asunut Ruotsissa 6 vuotta kunnes heidät oli täysin ilman selitystä tai perusteltua syytä karkotettu kolme kuukautta sitten. Ansi puhuu täysin sujuvaa ruotsia ja kertoi haikeana, että hänen koko elämänsä on Ruotsissa. Hän oli opiskelemassa poliisiksi ja harrasti nyrkkeilyä mestaruustasolla. Sitten hänet vain eräänä päivänä kutsuttiin poliisilaitokselle ja kuljetettiin samantien Albaniaan. Koulu jäi kesken ja kaikki tavarat jäivät Ruotsiin.

Kävelin Ansin kanssa Skanderbergin aukiolle. Minun kävi poikaa niin sääliksi. Tiedän, tiedän. Tämän on albanialaisten arkea. Sadat ovat kokeneet aivan saman kuin Ansi. Tällaista elämä vain on. Mutta toivon, että Ansi pääsisi joskus takaisin Ruotsiin. Tavallaan hän on jo ruotsalainen. Sovimme pitävämme yhteyttä Facebookin kautta. Haluan tietää jos Ansi jonain päivänä pääsee takaisin ja valmistuu toiveammattiinsa poliisiksi.

Arbri (oikealla) ja veljensä

Neljäs uusi ystäväni on Arbri, maailmankansalainen. Arbri ei ole millään lailla tyypillinen albanialainen. Hän on asunut suurimman osan elämästään Albanian ulkopuolella, mm. 12 vuotta Lontoossa minkä kyllä kuulee Arbrin moitteettomasta englannin kielestä. Onpa Arbri asunut kaksi vuotta Suomessakin. "Minulla on eri mentaliteetti kuin perusalbanialaisella", Arbri sanoi mietteliäästi.

Tutustuin Arbriin Couchsurfing.orgissa. Sovimme tapaavamme Tiranassa kahvin merkeissä, ja meillä synkkasi välittömästi. Arbri puhuu vuolaasti ja on verbaalisesti aivan eri tasolla kuin muut matkan aikana kohtaamani albanialaiset. Hän on myös selvästi erittäin älykäs ja toimelias. Myönnän, että ihan ihan ymmärrä miksi Arbrin kaltaiset albaanit saavat ongelmitta asua muissa maissa kun taas sitten joku Ansin kaltainen itseään kouluttava nuori potkaistaan takaisin Albaniaan. Minun pitäisi varmasti olla paremmin perehtynyt maahanmuuttopolitiikkaan....

Pian minut oli kutsuttu Arbrin lapsuudenkotiin Pohjois-Albaniaan ja Arbri itse kutsuttu meille Suomeen. :) Tänään tapaamme jälleen kävelyretken merkeissä.

* * *

Enemmän kuin mieluusti jäisin Albaniaan vielä pidemmäksi aikaa, mutta "olosuhteiden pakosta" tämä osuus reissustani jää vain kuuteen päivään. Sillä tänä iltana matka jatkuu jälleen..... Minulla on treffit Mr. Karkkipäivän kanssa..... Venetsiassa! ^_^

Seuraava raportti siis tulvien keskeltä...?

Viesti Mr. Karkkipäivälle keskiviikkona 31. lokakuuta klo 19.40. (Ajattelin että se sopii julkaistavaksi matkakertomuksena täällä blogissakin. :)) Kuvituksena otoksiani Beratista.

"Johan on ollut taas päivä...

Olen tänään matkustanut kilometreissa n. 120 km matkan, ja siihen meni 5 tuntia...... Bussiliikenne Albaniassa on vähintäänkin mielenkiintoista. Teiden kuntoa en lähde edes kommentoimaan.... Bussipysäkkejä ei ole, eikä myöskaan tarkkoja aikatauluja. Busseja kulkee kahdenlaisia - isoja kunnallisia (jotka kai mahdollisesti yrittävät seurata jotain aikatauluja, mutta käytännössä.. nohh...) sekä pieniä yksityisiä minibusseja, furgoneja. Noita minibusseja täällä käyttävät melkein kaikki, vaikka ne ovat kalliimpia.

Albaniassa on partureita yhtä tiheään kuin Kreikassa leipomoita....

Kun yhdentoista jälkeen aamulla tulin paikkaan, joka ei ole bussiasema mutta kuitenkin bussien yleinen pysähdys- & lähtöpaikka Gjirokastrassa, oli sillä hetkellä lähdössä vain furgoneja. Seuraavan ilmoitettiin lähtevän klo 12. Käytannössä bussi kuitenkin lähti vasta kun se oli saanut jokaisen istuinpaikan täytettyä. Money talks.

Bussin ajettua kolme tuntia minut yhtäkkiä dumpattiin ulos keskelle ei-mitään, kuski vain sanoi että "Berat, Berat". Kysyin, että pitääkö mun odottaa toista bussia (mikä oli tietysti ihan turhaa sillä eihän kuski puhu kuin albaniaa), ja kuski vain huitoi tien toiselle puolelle. Menin sitten kamoineni sinne ja jäin orpona seisomaan tyhjän maiseman keskelle.

Ehdin siinä 10 minuuttia miettiä että mihinkähän helkkariin tässä jouduttiin, kun tieltä lähestyi minibussi jonka ikkunassa luki Berat. Jee! Ahtauduin sisään ja taas mentiin. Kuskit ajavat täällä aivan päättömästi, teiden kunnon huomioon ottaen voin vain ihmetellä miten autot kestävät ehjinä tuollaista kaahausta ja että miltähän tieliikenneonnettomuustilastot näyttävät.... Välillä meinasin jo kirkua ääneen kun näytti siltä että nyt ajetaan suoraan rekan nokkaan.

Jonkun ajan kuluttua minut komennettiin jälleen ulos ja uuteen minibussiin. Tässä vaiheessa tajusin etten pääse Beratiin ennen pimeän tuloa.... Vietin siis käytännössä koko päivän bussissa. Aikainen pimeän tulo on kyllä vähän harmillista. Lyhentää huomattavasti turistillisia mahdollisuuksia. Etenkin uuteen kaupunkiin saapuessa orientoituminen pimeällä ei ole niin helppoa.

Lopulta saavuin määränpäähäni ehjänä, ja lähdin etsimään turisti-infoa. En ollut varannut täältä etukäteen hotellia. Kysyin lähimmästä kahvilasta nuorelta, yllättävän sujuvasti englantia puhuvalta nuorukaiselta, missä päin on kaupungin keskusta ja turisti-info. Hän osoitti suuntaan, joka minusta EI vaikuttanut keskustalta, mutta mies vakuutti että siellä indeed on "center of Berat". Selvä, sinne sitten.

Mutta ei. Siellä ei ollut keskustaa. Turisti-info oli vanha, jo 10 vuotta kiinni olleen näköinen rakennus. Kysytään seuraavalta. Noniin. Tällä kertaa keskustan kerrotaan olevan siinä suunnassa josta juuri tulin. Luovutin turisti-infon suhteen ja kävelin yksinkertaisesti sisään ensimmäiseen näkemääni hotelliin. 20 euroa yö. Selvä. I will take this.

Sitten lähdin syömään. En ollut varautunut siihen että matka Beratiin kestäisi niin kauan, enkä ollut syönyt päivällä muuta kuin aamiaisen. Olin niin nälkäinen että heikotti. Onneksi sentään sain yhdeltä perheenäidiltä furgonissa (minulle tuntemattoman) hedelmän, ilman sitä olisin varmaan jo pyörtynyt.

Tein huomion. Kaikki ravintolat ovat tyhjiä. Auki, mutta tyhjiä. Gjirokastrassa oli sama homma. Lukuunottamatta lemppariani Kujtimia, siellä oli aina jokunen asiakas lisäkseni. Ensimmäisessä ravintolassa ei ymmärretä minua kun sanon että haluan kalani grillattuna, en friteerattuna. Vaihdoin ravintolaa. Täällä saan odottaa ruokaa 40 minuuttia. Vaikka olen ainoa asiakas. Edes salaattia ei tuoda pöytään ennenkuin pääruoan kanssa.

No, ruoka oli hyvää ja vaikkakin kalliimpaa kuin Kujtimissa, kolmen ruokalajin ja viinikarahvin lasku jäi alle 9 euron.

Seuraavaksi halusin kahvia. Tein uuden huomion. Berat on paljon eläväisempi kaupunki kuin Gjirokastra, vaikka ovat samankokoiset ja itse asiassa samantyylisetkin, kummankin Old Town on UNESCOn maailmanperintölistalla. Beratin joen vartta kulkevalla kävelykadulla liikkuu paljon ihmisiä. Kahviloissa istuu paljon ihmisiä. Näkymää voisi jopa kutsua vilkkaaksi. Täällä siis juodaan kyllä kahvia mutta ei käydä ravintolassa syömässä.

Huomio 3: kadulla liikkujat ja kahviloissa istujat ovat kaikki miehiä. Kaikki. Naisia ei näy missään.

Paitsi tarjoilijoina. Kysyn kahvilassa missä kaikki naiset ovat. Tarjoilija puhuu hyvää englantia mutta ei oikein osaa vastata. "Vain miehet kävelevät iltaisin", hän sanoi. "Se ei ole naisten juttu." OK.

Että tällainen päivä täällä. Kokemus Albania jatkuu omalaatuisenaan."

** Viestin loppu **

(Myöhemmin kuulin hotellini emännältä, joka myös puhuu todella hyvää englantia, että naiset ovat iltaisin lasten kanssa kotona tekemässä läksyjä. Albanian koulusysteemiin kuuluu paljon kotiopiskelua. Lasten koulupäivä kestää 8-14, ja illalla he omistavat monta tuntia läksyille. Se on ikäänkuin myös virallista kouluaikaa.)

Kävin seuraavaksi nettikahvilassa koska hotellini nettiyhteys oli varattu, ja kun puoltatoista tuntia myöhemmin palasin kävelykadulle, se oli tyhjä. Kello ei ollut yhdeksääkään. Iltakävelyllä on siis rajoitettu aikansa. :)

Hotellihuoneessani lämmittäydyin kuuntelemalla läppäriltä minun ja Mr. Karkkipäivän musiikkia, Sigur Rósia. Edes neljä peittoa eivät täysin poistaneet luihin ja ytimiin tunkeutuvaa kylmyyttä. Nukahdin silti tyytyväisenä.

.

.

Ja tätä lukiessanne olen matkalla Tiranaan. Ellen jo perilläkin. :) Edit. Saavuin juuri..! ^_^ Ja behold - aurinko paistaa tänään...! Saatoin jopa riisua fleecetakkini kun astuin ulos bussista. :D

On se vain hauskaa kun pääsee täällä reissussakin meikkaamaan ihmisiä! ^_^ Saivan lisäksi myös ystäväni Marianna pyysi makeoveria, ja sehän toki järjestyi.

Mariannalla on ihan mukava perusmeikkiarsenaali, mutta mustaa tai muutakaan kovin tummaa luomiväriä hän ei omista. Halusin kuitenkin kokeilla hänelle simppeliä smokey eye'ta, ja avuksi otettiin musta rajauskynä. Tässä siis pieni tutorial savuiseen/tummaan silmämeikkiin mustan kynän + kahden vaaleamman luomivärin avulla. (Jälleen kerran on todettava, että kamera syö aivan hurjasti meikin/värien intensiteettiä, ja valmis meikki oli livenä todella paljon tummempi.)

Tässä meillä on taas mallina niin luonnonkaunis henkilö, että oikeasti hän ei juuri meikkiä kaipaa. (Kenelle muulle tulee mieleen Julia Roberts...? :))

Huomatkaa taustalla Marimekko-verhoiltu nojatuoli...! ^_^ Verhoilukangas oli häälahjani Mariannalle ja hänen miehelleen neljä vuotta sitten.

En valitettavasti muista juuri mitään meikkiin käytettyjen tuotteiden nimistä tai merkeistä koska valtaosa ei ollut omiani. Toinen silmiin käytetyistä luomiväreistä oli yönsininen sävy Lancômelta. Ja olikohan niin, että tein pohjan L'orealin BB-voiteella... Taisi olla... :) Kasvoille tuotiin väriä Estee Lauderin aurinkopuuterilla ja poskipuna oli joku mukava, hohtava persikkapinkki jota Marianna on itse käyttänyt luomivärinä.

Step 1: tein yläluomelle paksut rajaukset mustalla kajalilla. Nämä eivät tule toimimaan varsinaisina rajauksina vaan varjostuksena, luomassa tummaa pohjaa.

Step 2: suttasin rajauksen utuiseksi varjoksi pienellä, napakalla siveltimellä.

Step 3: levitin mustan kynävarjostuksen päälle yönsinistä luomiväriä (kuvan oikea puoli).

Step 4: levitin yönsinisen päälle ja luomen sisänurkkaan saakka hopeabeigeä luomiväriä (kuvan vasen puoli).

Step 5: otin vielä sinistä luomiväriä isoon häivytyssiveltimeen ja pyörittelin pehmeästi koko luomella saadakseni savuisen kokonaisuuden.

Step 6: levitin alaluomelle samoja sävyjä kuin ylös ja tein mustan sisärajauksen. Sipaisin kulmaluulle vaaleaa sävyä, lisäsin maskaran ja silmät olivat valmiit.

Voilá!

Meikistä saa helposti näyttävämmän ja kissamaisemman vain vetämällä kynävarjostuspohjan pidemmälle ulkonurkista. Tässä meikissä halusin seurata Mariannan omaa, luonnollista silmän muotoa ja pitää varjostuksen liikkuvalla luomella.