"Äkkiä ajatellen tuntuu, että olen aina ollut aika sinut rintojeni kanssa... Vaikka eihän se ihan niin ole, teinivuosina kuuluin itsekkin ennemminkin pieni- kuin isotissisten klaaniin.”
Näin aloittaa haastattelun ystäväni, kahden lapsen äiti ”Reetta”. (Myöskään Reetta ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään.) Olemme Reetan kanssa saman ikäisiä ja tunteneet ala-asteen ensimmäisestä luokasta, eli yhteistä historiaa riittää. Minun muistoissani Reetta on aina ollut se Miss Itsevarmuus, lapsesta saakka. Ja suosittu. Reetalla oli meidän kaveriporukassa ensimmäisenä poikaystävä. Muistan, että olin siitä vähän kateellinen.
”Silloin toivoin, että ne olis ollu isommat ja paremmat ja ainakin jotenkin erilaiset…” Reetta jatkaa.
Niin. Onkohan kellään ollut teininä muunlaisia ajatuksia rinnoistaan? Isotissiset ovat toivoneet pienempiä, pienirintaiset isoja, eriparirintaiset samankokoisia, ketunnenäiset pyöreämpiä… - Onko lukijoiden joukossa joku joka voi sanoa aina olleensa tyytyväinen rintoihinsa?
En ole koskaan aiemmin Reetalle oikein kertonutkaan, millaista kateutta hänen itsevarmuutensa aiheutti minussa nuorempana.
Vaikka Reettakin toivoi, että rinnat olisivat olleet erilaiset, hänen suhtautumisensa itseensä ja kehonkuvansa olivat paljon terveemmällä tolalla kuin omani.
”Luulen, etten koskaan potenut mitään todellista rintakriisiä,” Reetta kirjoittaa. ”Ongelma oli samaa luokkaa kuin vaikka se, kun toivoo hiusten olevan tummemmat tai vaaleammat, nenän pienempi tai suorempi tai jotain vastaavaa.”
”Ainoa hetki, jolloin olin hieman murheellinen tissieni suhteen, oli ensimmäisen lapseni ollessa 4-5 vuotias. Laihduin silloin reilut 10 kiloa ja sen kyllä huomasi myös tisseissä, oltiin kai lähellä sitä kuuluisaa ajokoirankorvaa :D”.
Reetta kertoo, että raskaudet ja imetys ovat luonnollisestikin jättäneet pysyvät jäljet rintoihin. Raskausarpia tuli ensimmäisessä raskaudessa jonkun verran, mutta ne ovat kuulemma haalenneet lähes huomaamattomiksi. Muutoksen ollessa tuore asia tietenkin mietitytti, mutta nyt vuosien jälkeen Reetta ei enää osaa palata samoihin fiiliksiin. Hän on sinut rintojensa kanssa.
Toinen raskaus ja imetys eivät niinkään enää saaneet dramaattisia muutoksia aikaan, vaikka Reetta imetti nuorempaa lastaan yli vuoden.
Reetta kirjoittaa painovoiman todennäköisesti näyttäneen suuremman mahdin kuin raskaudet konsanaan. ”Kuuluisassa kynätestissä kyniä mahtuisi – ja pysyisi – tissien alla varmaan useampikin. :)”
Reetan kuppikoko on tällä hetkellä B, ja hän on tyytyväinen ”luomuihinsa”. Leikkauksista Reettaa toteaa, ettei usko operaation olevan riskien arvoinen. Eikä hän tällä hetkellä tunne mitään tarvettakaan rintojen paranteluun.
Däämn, nainenhan on todellakin edelleen terveen itsekuvan perikuva..! Ihanaa, Reetta!
”En osaa sanoa tarkkaa aikaa milloin tein sinunkaupat rintojeni kanssa, luulen että se oli samoja aikoja kun suhde koko vartaloon muuttui jotenkin lempeämmäksi. Elettiin kuitenkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeisiä aikoja.”
”Ehkä sekin vaikutti asiaan, että ajatukset lakkasivat pyörimästä oman navan ympärillä ja oli oikeasti paljon vähemmän aikaa ajatella, että ’mites ne tissit’. :D”
Kysyn, vaikuttivatko raskauden jälkeiset vartalonmuutokset jotenkin Reetan kokemukseen itsestään naisena. Kokiko hän itsensä vähemmän viehättävänä ja "kulahtaneena" vai päinvastoin jopa naisellisempana, kun rinnat olivat täyttäneet luonnollisen tehtävänsä?
”Ehkä tosiaan viehättävämpänä”, Reetta vastaa – ilokseni. ”Itsevarmuus ja itsensä arvostaminen ovat kai jotenkin sidonnaisia myös ikään ja kokemuksiin.”
Haastattelun lopuksi kysyn, onko Reetta koskaan saanut suoranaisia kommentteja miehiltä rinnoistaan. Reetta nauraa. (*Haha* - lukee sähköpostissa. ;))
”Muistan yhden kommentin samoilta ajoilta kuin tuo sinunkin ei-niin-mukava, ja se meni jotenkin näin: ”Kouran kokonen on sopivan kokonen!”
Ihan positiivissävytteistä palautetta on tullut muuten, Reetta kirjoittaa. ”Miehet ei oo ihan niin nuukia noiden tissien kanssa kuin naiset luulee..! ;)"
Tähän lauseeseen on hyvä päättää tämä haastattelu. Kiitokset Reetalle, kunpa useampi nainen olisi noin hyvää pataa itsensä kanssa.
Rintasarjan neljännessä ja viimeisessä osassa tapaamme ystäväni, jonka elämä sai viime syksynä odottamattoman käänteen kun hänen rinnastaan löydettiin suuri kasvain.
Kesäni Ahvenanmaalla alkaa olla lähenemässä loppuaan. Viikonloppuna jätän saaren taas vähäksi aikaa taakseni ja palaan - tosin vain viikoksi, sittenhän tie viekin jo Välimerelle - mantereen arkeen.
Haluan vielä näinä viimeisinä kesäpäivinä jakaa kanssanne muutamia muistoja ja hetkiä saariston kesästä.
Tänä kesänä olen kokenut monia "ekoja". Vaikka historiani Ahvenanmaan kanssa alkaa jo 10 vuoden takaa ja olen kolunnut saarta kärjestä kärkeen, on jäljellä yllättävän monia must-paikkoja joissa jokaisen Ahvenanmaan ystävän tulisi vierailla. Tänä kesänä olen saanut ruksattua listaltani mm. Nauticalin, Pub Stallhagenin ja Viikinkimarkkinat.
Kesän kiinnostavin vierailukohde oli kuitenkin ehdottomasti Sälskärin majakka. Olen jo monen monena kesänä yrittänyt järjestää itseäni retkelle majakalle, mutta koska sinne pääsemiseen vaaditaan auto, on retken toteuttamisella ollut haasteensa. Joo - siis itse majakallehan ei tietenkään pääse autolla, mutta ensin täytyy hankkiutua Skarpnåtön laiturille Hammarlandiin josta venekuljetukset Sälskärille lähtevät. :)
Heinäkuun lopussa sain tilaisuuden päästä Sälskärin retkelle Ahvenanmaan matkailutoimisto Visit Ålandin järjestämänä. Minulle ja Mr Karkkipäivälle vuokrattiin auto RBS:n kautta (Ahvenanmaalla on vain yksi ainoa autovuokraamo, joten jos kaipaatte Ahvenanmaa-visiitillänne autoa niin sellaisen saa RBS:ltä), ja huristelimme eräänä kauniina keskiviikkoiltana Skarpnåtöön jonne on Maarianhaminasta puolen tunnin ajomatka.
Venematka Skarpnåtöstä Sälskäriin kestää noin puolitoista tuntia, ja se taittuu polkupyörälautta M/S Silvanalla.
Saariston nopeasti muuttuva sää näytti taas persoonallisuutensa - Hammarlandissa ihanasti lämmittänyt aurinko päätti jäädä selkämme taakse, ja majakalle saapuessa taivas oli harmaa ja pilvessä. Se oli vähän harmi, sillä retken ohjelmaan kuului iltapicnic kallioilla. Meidän kohdallamme picnic jäi väliin, sillä saimme seuraksemme Sälskärille myös sateen.
Retken oppaana toimii Bengt Häger, joka on kasvanut Sälskärillä ja kertoo eläytyen tarinoita elämästä majakkasaarella. Bengtin isä toimi Sälskärillä majakanvartijana 20-luvulta 40-luvulle.
Majakka rakennettiin vuonna 1868 ja oli toiminnassa vuoteen 1948. Tänä päivänä saari on tietysti asumaton, mutta ennen vuotta 48 majakassa oli miehitys ympäri vuoden.
Majakanvartijoiden aikoina saaressa oli elämää kuin pikkuisessa kylässä. Bengtin lapsuudessa siellä asui kaksi perhettä, eikä kuulostanut yhtään siltä että Bengtillä ja kavereillaan olisi ainakaan ollut tylsää Sälskärillä...! Oli hurjan kiehtovaa kuulla Bengtin tarinoita elämästä majakanvartijan poikana. Katsoessa tämän päivän autiota Sälskäriä tuntui, kuin Bengtin kertomukset tulisivat toisesta maailmasta.... Ja niinhän ne tavallaan tulivatkin.
Majakka on 30 metriä korkea, ja ensin mietin että uskallanko edes kiivetä sinne. Onneksi portaat ovat "kiinteät" eli kiivetessä ei näe pudotusta alas. (Sellaiset raput on oikeasti pahat joiden läpi näkee alas syvyyteen.... ^_^)
Pääsin kuin pääsinkin ylös pienten lepotaukojen saattelemana (salilla käynti ei valitettavasti näy aerobisessa kunnossa, öhm), ja perillä odotti yllättävä näky. Voi miten pieni majakan lamppu onkaan....! Uskomatonta että näin pienestä lampusta lähtee niin voimakas valo..!
Voiko tätä maisemaa katsellessa kuvitella, että joskus saaren on täyttänyt elämä ja rantakallioilla ovat kaikuneet lasten äänet..?
Kaunista, ja vähän haikeaa.
Palasimme veneelle ja osa retken osanottajista taisteli urheasti vilua vastaan ja istui kallioille picnic-koreineen. Me misterin kanssa pujahdimme veneeseen suojaan sateelta heti kun lankku laskettiin. :)
Paluumatka kului laivan "sisäkajuutassa". Löysimme huopia joihin kääriydyimme ja huvitimme itseämme ottamalla irvikuvia kameralla. Söimme eväitämme, nauroimme ja juttelimme ja oli jotenkin ihanan tunnelmallista. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Getankin laiturilla, ja koska veneessä tuli vietettyä yhteensä melkein neljä tuntia, tuntui kuin olisi käynyt jossain kaukanakin.... Ja niinhän me kävimmekin, 40-luvun muistoissa...! ^_^
Ihana retki jota voin lämpimästi suositella. Bengtin henkilökohtaiset tarinat tekevät vierailusta jotenkin erityisen koskettavan.
Toivottavasti ensi kerralla saisi nauttia eväskorinkin auringon lämmittämillä kallioilla...!
- Sulla on isot tissit. Saako niitä puristaa?
- Purista ja kuole.
- Oikeesti?
- No ihan #%@$ oikeesti!
”Leilan” (ystäväni ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään) rinnat alkoivat kasvaa 10-vuotiaana. Noihin aikoihin ei liity mukavia muistoja. Sukujuhlissa sedät ja tädit saattoivat ihan pokkana kommentoida kaikkien kuullen että ”Katsos, onpas Leilan rinnat kasvaneet!” ”Leila, sinullahan alkaa jo olla rinnat”. Miltä tuntuu 10-12-vuotiaasta kuulla tällaista? Leila kertoo noiden nöyryyttävien tilanteiden kummittelevan vielä tänäkin päivänä mielessään. Miten aikuiset kehtaavat nolata lasta tuolla tavalla?
Yläasteaikoina Leila ei todellakaan kokenut olevansa se minun näkökulmani lucky bastard, vaan ”ällöttävä läski”. ”Vain läskeillä on tissit”, hän kertoo ajatelleensa silloin. No, läskiksi ei Leilaa minun muistojeni mukaan kutsuttu, mutta huomiota hänen rintavarustuksensa kyllä sai. Pojat kokivat oikeudekseen huomautella ”isoista tisseistä” ja puristella niitä suunnilleen ohi kulkiessaan.
Hämmentävää kyllä, tämä käytös ei tunnu rajoittuvan murrosikäisiin poikiin, vaan Leila on saanut aikuisiälläkin tottua baareissa käsiksi käyviin miehiin. Heidän järjenjuoksunsa tuntuu kulkevan rataa; ”Tuossa on nainen jolla on isot rinnat, koska rinnat ovat esillä niin niihin saa varmasti myös koskea”. Leila ei mitenkään pukeutumisellaan halua korostaa rintojaan, eikä mene baareihin syväänuurretuissa, rintavakoa tarjoavissa ”tissipaidoissa”. Suuret rinnat ovat kuitenkin käpälöijien mielestä tarpeeksi tyrkyllä ihan tavallisissa topeissakin, ja kun rintoja ei oikein voi kätkeäkään, niiden vetämän huomion – ja röyhkeiden fyysisten kajoamisten – kanssa on vain elettävä.
Leila kertoo, että jopa tuttavapiiristä löytyy ihmisiä, jotka saattavat muka huumorilla kommentoida hänen rintojaan, tai koskea niihin.
Voin itse vain kuvitella miten kiusalliselta ja inhottavalta tuollainen tuntuu. Pienirintaisuutta ei sentään kukaan aikuisiällä ole enää kommentoinut – saati sitten että joku (no, miestäni lukuunottamatta, heh) yrittäisi koskea rintoihini…!
Leilan rinnat ovat tätä nykyä kokoa 75F, eikä rintojen koko tee vaatehankintoja helpoksi. ”Olisko kerrankin nautinto ostaa edulliset, sopivat liivit vaikka tuosta viereisestä tavaratalosta, juu ei…” Mukavat, sopivat rintaliivit isorintaiselle saa Leilan mukaan alkaen sadalla eurolla, ja valikoima perusliikkeissä on onneton. Mikä olisi Leilan ihannekoko, jos hän saisi päättää? "75D tähän kroppaan. 60B utopiakroppaan....."
Leila tykkäisi käyttää paitapuseroita, mutta on mahdotonta löytää kokoa joka menisi rintojen kohdalta kiinni ja olisi samalla muualtakin istuva. ”Tavan normivaatteet ei vain toimi ison rintavarustuksen kanssa ja harva vaate näyttää kivalle. Tai ehkä vois näyttää, mutta kun en muutenkaan ole mikään 40-kiloinen.”
Kysyn, onko Leila koskaan harkinnut rintaleikkausta. Vastaus on tiukka ei, sillä ajatus ’veitsen alle joutumisesta’ on Leilalle vastenmielinen. ”Tiellähän nämä periaatteessa aina on, mutta ei selkävaivoiksi asti.”
Leila myöntää, että toisten naisten (kuten julkkisten) ”nättejä rintoja on ihan kiva kattella”. ”Useimmat näyttää niin sopusointuisilta… no jee, photoshop varmaan…! Mutta kyllä mä myönnän kateellisena katsovani jonkun pientissisen alusvaatehankintoja. Voi kun minäkin voisin sellaiset mitättömät pitsihärpäkkeet laittaa..”
Niin ne voi ajatukset olla toisella aivan päinvastaiset..! Omassa mielessäni ne naiselliset ”pitsihärpäkkeet” ovat aina olleet juuri isompirintaisten ihanuuksia. Ylipäänsä, kun itse omistaa rinnat jotka eivät käytännössä edes mitään tukea tarvitsisi, rintsikat ovat aina tuntuneet ”normi- ja isorintaisten”, ehm, ”etuoikeudelta”.
Annan Leilan lukea oman tissitarinani. Ystäväni kommentti saa minut vähän haikeaksi hänen puolestaan. ”Sää nyt sentään tykkäät ittestäs tässä iässä, mää vielä oottelen sen tapahtuvan”, hän sanoo.
Haluaisin sanoa ystävälleni jotain, mutta en tiedä mitä. Haluan uskoa, että kyllä se vielä tapahtuu, kyllä hänkin joskus vielä tykkää kropastaan. Jonain päivänä joku vaatesuunnittelijanerokin keksii vihdoin kauniisti istuvia vaatteita rehevämuotoisille. Mutta kuulostaako tämä liian "marcobjurströmiltä"...? Jotkut ihmiset varmasti elävät koko elämänsä vain puolityytyväisinä tai -tyytymättöminä vartaloonsa. Saattaa olla hemmetin ärsyttävääkin jos joku tulee siihen lepertelemään että "Kyllä sä vielä joku päivä"... En halua holhota.
No, Leila on kuitenkin aivan upea minun ja monen muunkin silmissä. Me emme tietenkään voi kokea suurten rintojen ikäviä puolia konkreettisesti, mutta näemme jotain muuta mitä Leila ei ehkä itse näe.
Kiitokset Leilalle että tulit mukaan jakamaan tarinasi.
Seuraavassa osassa kuulemme ajatuksia toiselta hyvältä ystävältäni, jonka rinnat ovat imettäneet kaksi lasta.
