Juuri tällaiset kokemukset ovat matkailun suola. Koskaan ei tiedä, millaisia ihmisiä kohtaa. Jotkut kohtaamiset jäävät ikimuistoisiksi vähemmän positiivisella tavalla, jotkut johtavat pysyvään ystävyyteen.

Ithaka antoi minulle yhden mieleenpainuvimmista Kreikka-elämyksistäni niin maisemallisesti, tunnelmallisesti kuin sosiaalisesti. Lähdin sieltä uutta ystävyyttä rikkaampana.

Majapaikkani netittömyys jäi lopulta mitättömän vähäiseksi harmiksi.

Tilalle sain jotain paljon enemmän – 50 vuotta merillä viettäneen, kiinnostavia tarinoita täynnään olevan isännän, Dimitriksen. Meistä tuli viiden päivän aikana hyvät ystävät, ja oli haikeaa lähteä aamulla Dimitriksen talosta.

Joku kysyi aiemmin, tuleeko vuokrahuoneiden omistajien kanssa yleensäkin oltua paljon tekemisissä ja vaatiiko domatiassa majoittuminen sosiaalista kanssakäyntiä. Ei vaadi missään nimessä, omistajien kanssa ei tarvitse viettää aikaa eikä ole tarkoituskaan. Henkilökemioista riippuen toisten kanssa tulee tietenkin juteltua enemmän ja jopa kaverustuttua.

Merikapteenin kanssa kävi mitä luontevimmin näin.

En muista milloin olisin viimeksi käynyt näin mielenkiintoisia keskusteluja kenenkään kanssa ja kuullut niin kiehtovia tarinoita.

Dimitris myös tarjoutui näyttämään minulle saarta autollaan ja pääsin näkemään kaikki Ithakan upeimmat paikat. Koska saarella ei ole julkista liikennettä, ilman Dimitristä olisin jäänyt paitsi makeimmista maisemista mitä olen Kreikassa kuunaan kohdannut Santorinin jälkeen.

Saa heittää arvauksia - kumpi kuvan naisista on entinen huippumalli. ;)

Pääsinpähän myös viettämään päivän jet set –seurassa, harvemmin sitä syö frittimuikkuja Armanin ja Putinin kanssa kaveeraavien tyyppien kanssa. :) Dimitriksen venäläinen ystäväpariskunta Dimitri (kyllä, hänkin Dimitri) ja Anastasia ovat niin sanotusti vähän paremmin toimeentulevia ihmisiä. Heillä on huvila Ithakalla.

Eilen menimme porukalla Stavroksen kylän kalastajien järjestämään vuotuiseen kalajuhlaan.

There really is such a thing as a free lunch ;D

Dimitris on paljasjalkainen ithakalainen, mutta viettää perheineen nykyään puolet vuodesta Ateenassa, niin kuin monet saarilla asuvat. Osa matkailun parissa työskentelevistä tekee Ateenassa muita töitä talvisin, toiset (kuten eläkkeellä olevat) pitävät muuten vain mielekkäämpänä asua talvet kaupungissa. Dimitriksen tytär käy koulua Ateenassa ja vaimo ja tytär olivat juuri palanneet Ateenaan koulujen alettua.

Dimitriksen kuvankaunis vaimo on entinen huippuluokan balettitanssija. Hän tekee edelleen töitä tanssin parissa toimien opettajana ja koreografina. Jo tästä aiheesta meillä riitti keskustelunjuurta tunneiksi – onhan baletti ja tanssin maailma vahva osa omaakin perhettäni. (Oma ballerinan urani tosin jäi satubaletin tasolle. ;))

Dimitris nuorena miehenä

Miettikää elämää merillä… Ei me maakravut toisaalta voida sitä kuvitella, vaikka yrittäisimme. Dimitris oli työvuorossa parhaimmillaan kaksi vuotta putkeen – siis 24 kuukautta ilman yhtäkään vapaapäivää. En meinannut uskoa. Lakisääteinen vapaa, hei…? Dimitris nauroi, ”Voi kuule, teillä on asiat vähän eri lailla siellä Pohjoisessa”. Dimitris on merikapteeni kolmannessa sukupolvessa, myös isä ja isoisä ovat viettäneet elämänsä merillä. ”Isäni pisin yhtämittainen työrupeama oli seitsemän vuotta”, Dimitris kertoi. ”Ei kaksi vuotta ole mitään siihen verrattuna”.

Nojoo. Ei varmaan.

Dimitris oli kahden vuoden ikäinen kun isä lähti seitsemän vuoden komennukselleen. Hän kertoi, kuinka jännittävältä ja pelottavaltakin isän paluu tuntui 9-vuotiaasta pojasta. Isä oli aina ollut vain valokuva ja äidin kertomia tarinoita. Yhtäkkiä isä sai ruumiillisen hahmon ja oli olemassa ”oikeasti”.

Kun Joonian saaristoa kohtasi vuonna 1953 tuhoisa maanjäristys, Dimitris oli kolmen vanha. Hän ei muista tapahtumasta mitään. Äiti vei Dimitriksen ja tämän siskon turvaan mantereelle ensimmäisen järistyksen jälkeen (järistyksia oli kolme, viimeinen tuhoisin) eivätkä he olleet Ithakalla todistamassa kotitalon sortumista.

Dimitris on käynyt kaikilla mantereilla Australiaa lukuun ottamatta. Hän on nähnyt niin paljon että se täyttäisi helposti paksun romaanin. Kävi ilmi, että Dimitris onkin eläkepäivillään ryhtynyt kirjoittamaan muistelmiaan. Hän kertoo pitäneensä kapteenivuosinaan erityislaatuisimmista tapahtumista muistikirjaa, joka palvelee nyt korvaamattomana lähteenä muistelmille.

Vuonna 1992 Dimitris pääsi tutustumaan Roman Polanskiin palvellessaan kapteenina Odysseia-laivalla. Odysseialla kuvattiin kahden kuukauden ajan Polanskin Katkera Kuu –elokuvaa – sattuu muuten olemaan yksi suosikkielokuviani ja voitte uskoa että olin ihan ”Whaaah” kun kuulin Polanski-tarinan.

Laivan henkilökunta oli paikalla kuvausten ajan koska heitä tarvittiin toimittamaan milloin mitäkin asioita, ja Dimitris sai seurata useiden kohtausten valmistelua ja kuvausta. Siellä sitä pyörittiin näyttelijöiden kuten Hugh Grant, Emmanuelle Seigner ja Kristin Scott-Thomas seurassa.

Mutta Dimitris oli työssään tähti itsekin. ”You don’t know how fabulous it is to be captain at a cruise ship, it must be the best job in the world”, hän sanoi hymyn kareillessa kasvoilla. ”I miss it everyday. Every single day”.

Minulle avattiin eroa rahtialuksen ja risteilyaluksen kapteeniuden välillä. Risteilyaluksen kapteeni on kuin julkkis, tähti, jota matkustajat ihailevat ja jonka seuraan halutaan – paikasta kapteenin illallispöydässä ollaan valmiita maksamaan. Cargo-laivan kapteenilla ei ole tällaista asemaa. Hän on työssään yhtä arvostettu, mutta ei stara.

Naismatkustajat yrittivät välillä kaikkensa saavuttaakseen kapteenin huomion. Ei ollutkaan yllätys kuulla, että Dimitris on tavannut vaimonsa Margaritan laivalla.

Margarita saapui laivalle venäläisen balettiryhmän kanssa.

”Vaimoni kertoi, että jo matkalla ryhmän naiset taistelivat siitä, kuka saa itselleen kapteenin”, Dimitris kertoi.

Margarita voitti. :)

.

Dimitriksen uran tärkein saavutus roikkuu hänen olohuoneensa seinällä. Vuonna 2006 YK palkitsi Dimitriksen hänen rohkeasta osallistumisestaan pakolaisten pelastusoperaatioon Libanonin sodan aikana. 15 päivän ajan Dimitris haki Serenade-laivalla pakolaisia Beirutista Larnakaan Kyprokselle. Tehtävä, josta moni kapteeni kieltäytyi.

”Saimme kuljetettua Serenadella yhteensä 15 000 pakolaista turvaan”, Dimitris kertoi.

Kuuntelin silmät selälläni. Raketit sujahtelivat ja räjähdykset soivat korvissa laivan seisoessa Beirutin satamassa, kun pakolaisia tuotiin kyytiin pienemmillä laivoilla. "Räjähdysten voimaa ei voi kukaan ymmärtää ellei ole sitä kokenut, Dimitris sanoi mietteliäänä. ”Se paine… rintakehässä tuntui joka kerta kuin sydän olisi räjähtänyt mukana.”

Monet myrskytkin on jokainen kapteeni kokenut, myös Dimitris. Kysyin, onko häntä koskaan pelottanut. ”Ei, ei oikeastaan,” kuului vastaus. ”Kapteenina ja kokeneena merenkävijänä sitä tietää, että lopulta laiva ei uppoa ihan helposti. Tarvitaan todella paljon, että laiva kaatuu”.

Hetken mietittyään hän kuitenkin lisäsi:

”Yhden kerran olin huolissani. Vaimoni ja tyttäreni olivat mukana laivalla Japanissa kun satuimme todella pahaan myrskyyn. En saanut poistua komentosillalta, mutta kävin kuitenkin hytissä sillä minun oli saatava vielä nähdä perheeni. Käskin vaimoni ja tyttäreni laittamaan pelastusliivit päälle ja sanoin heille, että kyllä tästä selvitään, mutta tiedätte, että rakastan teitä aina. Lähtiessäni hytistä en tiennyt näenkö heitä enää.”

Mielettömiä tarinoita. Mitä elämää.

Olen itsekin aina kokenut meren äärettömän kiehtovana. Samoin laivat. Ne herättävät minussa samalla ihailua, samalla jonkinlaista pelkoa. Kun ajattelee meren aavaa, voimaa ja syvyyttä, ja sitä että ihminen kelluu siinä päällä pienillä rakennelmillaan, tulee ihan kummallinen olo. Alkaa huimata.

Yksi unelmistani on ollut ylittää joskus Atlantti risteilyaluksella. Samalla haluan kokea sen, samalla tiedän, että minua pelottaisi aivan tajuttomasti.

Kokisin oloni ehkä turvalliseksi Dimitriksen kaltaisen kapteenin paatissa.

Osa minusta halusi niin kovasti jäädä Ithakalle, mutta tänä aamuna lähdin kuitenkin eteenpäin seuraavalle saarelle.

Ithaka yritti kyllä kaikkensa että olisin jäänyt - Dimitri ja Anastasia jopa tarjosivat minulle huonetta huvilansa vierasrakennuksesta. Vai haluaisinko kenties lähteä heidän veneellään purjehtimaan..?

Aaah. Ithaka. Mitä annoit minulle <3

Ja Dimitris tarinoineen… ”I have so many more stories to share." Ja sen kyllä uskon.

Tarinat jäävät odottamaan paluutani.

Tai sitten opettelen vihdoin kreikan kielen ja luen kapteenin muistelmat kun ne ilmestyvät :)

.

Dimitriksen kotialbumin kuvat ovat hänen luvallaan julkaistuja.

Hassua.

Tänään puhuimme isäntäni Dimitriksen kanssa blogeista (häntä kiinnostaa mitä ihmettä puuhailen koneellani ja miksi olen vähän naama nutturalla kun majapaikassa ei ole tarjolla nettiä :)).

Kerroin Dimitrikselle blogeista ja mistä kirjoitan.

Dimitris oli innoissaan Kreikan ja rakkaan kotisaarensa Ithakan saamasta näkyvyydestä. Kerroin hänelle, että blogimaailmassa ei voi kirjoittaa samasta aiheesta kahta tai useampaa kertaa peräkkäin, tai mielellään edes viikon sisällä. Se vain menee niin - jos haluaa säilyttää lukijoiden mielenkiinnon. Siksi en tänään julkaissut kuvia eiliseltä saarikierrokseltamme.

Öh, paitsi että julkaisinhan mä. Nyt. :)

Oli aihe mikä hyvänsä, vaikka yleisesti kaikkia kiinnostavat tissit, niin jos kirjoitat niistä useamman jutun lyhyen ajan sisällä, se ei jaksa kiinnostaa lukijoita. Balanssi on herkkä. Jos kirjoittaa samasta aiheesta ja toivoo jutuille tasaista lukijavirtaa, on hyvä pitää kirjoitusten välillä vähintään kaksi viikkoa, mielellään kuukausikin. Mitä pitempi aika, sen parempi.

Matkalla ollessa tämä blogimaailman ilmiö luo lieviä paineita. Matkailujutut kiinnostavat lukijoita, se on ilmeistä palautteen perusteella. Ihmiset tykkäävät Kreikasta ja Kreikka-jutuista. Minulla on jopa ihan erillinen "kreikkalukijakunta" joka palaa blogiin vain syksyisin lukeakseen saariseikkailuistani. Mutta.

Kiinnostivat jutut miten paljon tahansa, Kreikastakaan ei ole mielekästä kirjoittaa montaa juttua putkeen. Ei vain toimi. Sitten sitä miettii domatiassaan että mistähän sitä nyt kirjoittaisi etteivät lukijat kyllästy. En kirjoita Karkkipäivää koska haluan miellyttää kaikkia, mutta tokihan jokainen bloggaaja haluaa että lukijoiden kiinnostus säilyy. Olisi vale jos joku väittäisi muuta.

Aiheita minulla onneksi riittää varastoksi asti, mutta, kun täällä reissussa luonnollisestikin itse jakaisi kaikkein mieluiten niitä matkakokemuksia. Niitä haluaisi kirjoitta joka päivä. Ja tietää että se ei kannata. Se mikä saa minun sydämeni pamppailemaan täällä, saa jonkun lukijan klikkaamaan itsensä ulos lukijakunnasta.

Vaikeita juttuja. Tasapainoilua. Mitä sitä nyt tekisi - kirjoittaisi siitä mikä pulppuaa itsestä luonnostaan, vai sen "kaavan" mukaan mikä pitää lukijat kutakuinkin tyytyväisinä. Eli mahdollisimman vaihtelevia aiheita.

Kosmetiikkalukijat odottavat matkan aikana harvoin ilmestyviä kosmejuttuja ja tylsistyvät saari-gloriaan. Mutta jos kirjoittaisin viisi kosmetiikka-arvostelua peräjälkeen, sekin olisi supertylsää. Kävijätilastot kertovat karun totuuden. Kirjoitit mistä hyvänsä, jos pitäydyt samassa aiheessa, lukijoiden kiinnostus ei pysy yllä. Kaksi tuotearvostelua peräjälkeen, tai Heaven forbid, kolme, niin jo tippuvat lukukerrat ja kävijämäärät laskuun.

Eikö ole jännä juttu? Tuletteko te lukijat tietoisesti ajatelleeksi tätä?

Katsotteko te otsikkoa ja mietitte, "Nääh, taas jotain ah-kun-täällä-auringossa-on-niin-ihanaa" ja jätätte väliin. Tai, "justhan se kirjoitti naamarasvasta, ei jaksa taas lukee".

Aihe tuli mieleeni tämänpäiväisen vahvistamana. Mietin, että en jatkaisi miesten ulkonäköpaine-juttua näin lyhyen ajan sisällä. Mutta jatkoin kuitenkin. Eikä kiinnosta ketään, vaikka kolme päivää sitten kiinnosti ihan sairaana. :) Blogimaailman näkymätön, mystinen laki.

*milloinkahan uskallan taas kertoa teille Ithakan maagisuudesta*

_ja kyllä, kerron varmasti aika pian, tykkäsitte tai ette ;)_

Miesten ulkonäköpaineita käsittelevän jutun kakkososassa miehet kertovat, mistä ulkonäköön liittyvät paineet kumpuavat.

Varmasti sisältö on paljolti itsestäänselvyyksiä, mutta uskon, että monia (ainakin  naisia) kiinnostaa kurkata asiassa miesten pään sisään.

Kuva: Asos

Naisena minua kiinnosti tietää, kuinka vahvasti paineet liittyvät meidän naisten kuviteltuihin (ja osin varmasti paikkansapitäviinkin, myönsivät naiset sitä tai ei) odotuksiin, ja kuinka suuri osa taas muihin ulkoisiin tekijöihin tai omaan sisäiseen tyytymättömyyteen.

Suurin osa haastatteluun osallistuneista 20 miehestä kirjoitti, että naisten odotuksilla on merkitystä, vähintään jonkun verran tai jopa ratkaisevasti. Vain muutaman vastauksissa naisilla ei ollut osuutta.

Vastauksista kävi myös ilmi, ja tämäkin tietysti odotettua, että ulkonäköpaineet karisevat iän ja etenkin vakiintuneen parisuhteen myötä.

Kuva: Ellos

Miehet nimesivät paineiden ja ulkonäöllisen epävarmuuden liittyvän kaiken kaikkiaan eniten ulkoisiin tekijöihin ja vähemmän omaan sisäiseen kokemukseen. Tai no, tässä päästään taas siihen mitä jo edellisessä osassa sivuttiin – voivatko ulkonäköön liittyvät kokemukset lopulta koskaan olla muuta, kuin jotain kautta ulkoisten tekijöiden synnyttämiä?

Mutta puhumme nyt siitä, kuinka vastaajat itse asian määrittelevät.

Valtaosa haastatelluista siis laittoi painoarvoa naisten odotusten merkitykselle. Neljäsosa vastanneista kirjoitti, että ulkonäköpaineet kiteytyvät eniten siihen, että haluaa viehättää naisia.

”Paineet joita joskus on ollut, liittyivät siihen etten oikein itse tiennyt millainen tyyli minulle sopii. Pohjimmiltaan varmaan kuitenkin sen vuoksi, että pyrkimys on ollut näyttää naisten silmissä mahdollisimman vetävältä.

(Sori Anna ja Tanja - mä laitoin meidät tähän edustamaan naisia :))

”Uskon, että toive miltä haluaisi näyttää perustuu pitkälti vastakkaisen sukupuolen odotuksiin.”

”Vaikka seurustelen, en pistä pahakseni jos pystyn näyttämään siedettävältä yleisestikin naisten mielestä. Toisaalta paras tunne on se, kun ulos lähtiessä olo on mahdollisimman luonteva.”

”Kun oikein mietin asiaa, on myönnettävä, että suurimmat epävarmuuteni ulkonäössäni liittyvät loppupeleissä siihen, millaisia odotuksia kuvittelen naisilla olevan.”

Naisten vaikutuksesta todettiin myös:

”Naisten odotuksista en niinkään ota paineita, mutta joskus ne kyllä harmittavat kun tuntuu ettei enää ns. tavallinen mies herätä mitään huomiota.”

”Jos muutosta hakee, itsestä se lähtee ja pitääkin lähteä. Kertoo enemmän huonosta itsetunnosta jos muuttaa tyyliään kaiken aikaa naisten oletettujen odotusten pohjalta.

.

Suuressa osassa vastauksista oltiin sekä -että -kannalla, mikä varmasti on realistista suurimman osan yksilöistä kohdalla, sukupuoleen katsomatta. On luonnollista, että meissä on halu miellyttää ja viehättää toisia, etenkin romanttisessa mielessä, vaikka moni meistä kuinka haluaisi julistaa itsensä anti-pinnalliseksi näissä asioissa. Samalla myös kulttuuriin rakentuneet tekijät sekä media vaikuttavat.

Miesten omin sanoin:

”Sekä että. Toisaalta haluan olla naiselle sellaista mitä hän toivoo, mutta samalla kuitenkin olen minä. En voi tai halua esimerkiksi naisen toiveiden mukaan lihottaa tai laihduttaa itseäni, sillä minulla on kuitenkin oma näkemys millainen tahdon olla.”

”Tunnen, että eniten haluan vain viihtyä omassa nahassani, mutta olisi vale väittää, etten välitä yhtään ympäristön odotuksista. Ihmisinä olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, ja se joka sanoo ettei muiden mielipiteellä ole merkitystä, ei ole täysin rehellinen itselleen”.

”Pienet epävarmuudet, joita olen joskus kokenut, ovat liittyneet siihen, mitä olen luullut, että kulttuurimme odottaa minulta.”

Kuva: Wasabifashioncult

”Media ja länsimainen ihannekuva muokkaavat tietysti väkisinkin omia tuntemuksia miltä pitäisi näyttää, ja noista ärsykkeistä voikin ottaa viitteitä ja inspiraatioita omiin tavoitteisiin. Ihmisen ulkonäkö on kuin käyntikortti, siitä pystyy lukemaan monia asioita.”

Kyllä, tästä aiheesta liittyen omiin kokemuksiini kirjoittelin itsekin hiljattain.

Yksilö on ulkoisen olemuksensa kanssa jatkuvassa kulttuuris-sosiaalisessa ristiaallokossa; toteuttaako omaa persoonallisuuttaan (eli omalla kohdallani esimerkiksi sitä lentävää homssuisuutta), vai panostaako ”käyntikortti”-puoleen. Kummallakin on tärkeä merkitys. Oman itsensä toteuttamista ei pidä tukahduttaa, mutta toisaalta hyvän vaikutuksen tekemisen tärkeyttä ei myöskään voi väheksyä. Kulttuurimme on ulkonäkökeskeinen, ja halusimme tai emme, on olemassa tiettyjä standardeja, joiden mukaan yksilön olemusta tulkitaan. Stereotyyppisesti; lävistyksin varustettu rastatukka ei yleisesti herätä yhtä vahvaa luottamusta kuin siististi kammattu jakkupukuleidi.

Toiset ovat tietysti siinä onnekkaassa tilanteessa, että itselle luontainen ja mielekäs tyyli vastaa myös kulttuurimme näkemystä ”itsestään huolta pitävästä, kiinnostavasta ja luottamusta herättävästä” yksilöstä.

Rönsy poikki ja palataan miehiin.

Eräs mies kirjoittaa:

”Käsitykseni siitä mitä pitäisi olla on vain ’tullut jostain’. Absorboitu mediasta ja siitä, mistä ominaisuuksista ja asioista olen pitänyt muissa ihmisissä elämäni varrella.

Yleensä eniten muutoshalua aiheuttaa jonkin luonteenpiirteen näkeminen muissa ihmisissä sellaisella tavalla, joka on mielestäni ihailtavaa, eikä teon tekijän sukupuolella ole sinänsä mitään väliä.”

Kiinnostavaa.

Kuva: Ellos

Osa miehistä korosti myös oman hyvän olon merkitystä ulkonäössä.

”Jos en olisi naimisissa, niin luultavasti olisin miellyttämisenhaluisempi naisia kohtaan, mutta toisaalta uskon, että tyytyväisyys itseen on se mistä viehättävyys kumpuaa ylipäätään.

Tämän voivat toivon mukaan kaikki allekirjoittaa.

Pahoittelen sortumista klisheen alleviivaukseen, mutta viehätysvoimasta todellakin suuri(n) osa on itsevarmuutta ja hyvää itsetuntoa = tyytyväisyyttä itseensä. Se on energiaa, joka luo puoleensavetävän auran. Itsensä kanssa viihtyvät ihmiset luovat ympärilleen positiivisuutta, jossa toisetkin viihtyvät. Hyvä itsetunto on ikään kuin meikki – se häivyttää kauneusihanteeseen sopimattomia ”virheitä”. Hörökorvat? Paljon näppylöitä? Liian vähän senttejä? Kun sinusta huokuu hyvä fiilis itseesi, toisilta menevät finnisi ja korviesi muoto ihan ohi. Jos taas surkuttelet itseäsi ja korostat epävarmuuttasi, olet toisten silmissä varmasti ”pieni”.

Hyvä itsetunto ei tietenkään ole kuin maitotölkki jonka voi ostaa kaupasta, ominaisuus jonka voi pumpata itseensä salilla. Toisilla sitä on luonnostaan, ihan niillä hörökorvillakin (joiden korvat sitten jäävätkin huomaamatta), toiset onnistuvat saavuttamaan sen harjoittelemalla – toisilla vaikuttavat ihmissuhteet.

Esimerkiksi parisuhde voi kasvattaa enemmän kuin 100 sessiota life coachilla.

Sitten on tietenkin sellainen juttu kuin ”liika itsevarmuus”, joka taas muuttuu negatiiviseksi ominaisuudeksi. Yli-itsevarmuus koetaan pöyhkeänä ja itsekeskeisyyden merkkinä. Aikamoista tasapainoilua siis tämäkin asia…

Sosiaalisia olentoja kun olemme, toisten antama palaute on ensisijaisen tärkeässä asemassa minäkuvamme rakentamisessa. Naimisissa ja vakiintuneessa parisuhteessa olevien miesten vastaukset luonnollisesti tukevat tätä. Kun vierellä on henkilö joka on hyväksynyt sinut, ulkoisista seikoista stressaaminen hiipuu luonnostaan. Ei tarvitse enää miettiä, millainen pitäisi olla jotta toinen tykkäisi.

Tässä kommentissa oli hyvää asiaa:

”Yläasteteininä ja sinkkuna ollessani muistan ajatelleeni toisinaan naisten kautta omaa ulkonäköäni, mutta se karisi jo lukioaikoina pois. Vuodet  vakaassa parisuhteessa ovat vieneet viimeisetkin rippeet tällaisesta pois, enkä tosiaankaan mieti uusia vaatteita ostaessani tai treeniohjelmaani muokatessani sitä mitenköhän naiset siihen suhtautuisivat.

Ajatusmallihan on sitä paitsi täysin absurdi, ei naisilla (sen puoleen kuin miehilläkään) ole mitään yksipuolista makua, vaan kaikille löytyy varmasti diggaajia, olit sitten minkä näköinen tahansa”.

Juuri näin. On naisia jotka tykkäävät miehekkäistä miehistä, miehiä jotka tykkäävät miehekkäistä naisista (varmasti :D), naisia jotka tykkäävät laihoista rentuista, resuisista rastahepuista, viimeisen päälle laitetuista metroseksuaaleista tai pehmeistä pullapojista.

Tästäkin huolimatta miehet ovat valmiita näkemään vaivaa ja suorittamaan toimenpiteitä näyttääkseen odotusten mukaisilta tai buustatakseen itsevarmuuttaan.

Kysyin miehiltä, mitä toimenpiteitä he tekevät saavuttaakseen paremman ulkonäköön tai miehisyyteen liittyvän varmuuden. Koska jutulla on jälleen kiitettävästi pituutta, taitaa olla järkevää jättää aihe kolmanteen osaan. :)

Kukaan ei varmaan arvaa, mitä miehet eniten tekevät. ;)