Tunnustan jotain, joka voi viime aikojen kasvissyöntiaallon valossa (joka on pelkästään positiivinen aalto!) vaikuttaa kontroversiaaliselta.

Mä himoitsen välillä liharuokia.

Erityisen outoa tästä tekee se, että en edes tiedä miltä useimmat himoitsemani ruoat maistuvat.

Lopetin lihan syönnin 14-vuotiaana eli yli puoli elämää sitten. En ole syönyt muruakaan lihaa sitten vuoden 1994 (ainakaan tietoisesti, kuka sitä tietää mitä ilkeä ravintolakokki saattaa pahana päivänään annokseen kätkeä).

Ja tiedättekö miksi mä lopetin lihan syömisen? Kyllä mukana oli eettisiäkin syitä, mutta kirkkaasti selkein syy oli se, etten ollut koskaan pitänyt lihasta. Se maistui pahalle, yksinkertaisesti. Käytännössä jopa ällötti. Lihaisat osuudet ruoista jäivät useimmiten lautaselle ja esim. kaverin luona vieraana ollessa pahin painajainen oli tulla kutsutuksi ruokapöytään jossa tarjottiin jotain liharuokaa. Muistan eräänkin kerran kun nolouden puna kasvoilla kätkin kuumeisesti lampaanpaistin paloja sylissäni olevaan serviettiin. En kerta kaikkiaan saanut niitä niellyksi. Kun äiti paistoi kotona keittiössä jauhelihaa, minua etoi niin että en voinut olla samassa huoneessa.

Kasvissyöntitrendejä tulee aina aika ajoin, jolloin uusia tulokkaita hyppää massoittain kyytiin. Yksi tuollainen aalto kulki Suomen yli juuri vuonna 1994, ja tuolloin huuhtouduin itse mukaan. Oli hassu tunne oivaltaa yhtäkkiä että hei, miksi ihmeessä edes yritän syödä lihaa kun – tadaa – voin jättää sen kokonaan pois ruokavaliosta ja lopettaa yrittämästä. Niin yksinkertainen asia eikä 14-vuotias Sanni ollut tullut edes ajatelleeksi tätä mahdollisuutta ennen kuin lihasta luovuttiin kaveripiirissä ”oikealla ja vasemmalla”.

Trendiaaltojen jälkeen osa palaa vanhaan tapaansa syödä, minä en. Olihan minulla ollut muutama hassu lemppari liharuokien joukossa, kuten lihikset (= kunnon kuopiolaiset lihapiirakat), good ol’ makaronilaatikko ja, get this: siskonmakkarakeitto. Jostain käsittämättömästä syystä olin tykännyt tästä lähes kaikkien kauhistusruoasta. Joka tapauksessa, en kesän 1994 jälkeen enää syönyt mitään näistä ruoista. Minusta tuli kala-kasvissyöjä, jota olen vielä tänäkin päivänä.

Pitkällisen detour-alustuksen jälkeen pääsemme kohti jutun varsinaista sydäntä. Minun piti kertoa teille, että himoitsen välillä lihaa. Miten tähän on päästy tilanteesta, jossa jopa äiti-kullan lihapullat etoivat?

En tiedä, mutta jotain tapahtui syksyllä 2003. Jotain muuttui, ja muistan tuon hetken aina. Olin hakemassa hoitolapsiani ahvenanmaalaisesta päiväkodista, ja heillä oli ollut sinä päivänä joku ulkoilmatapahtuma ja makkaranpaistoa tarhan pihalla. Löysin hoitolapseni pihalta natustelemassa grillattua makkaraa. Se hetki – yhtäkkiä minun teki aivan älyttömästi mieli sitä makkaraa. En ole koskaan pitänyt makkarasta, ja yhtäkkiä yhdeksän vuoden kasvissyönnin jälkeen halusin maistaa sitä. Sinapilla ja ketsupilla kuorrutettu rasvainen köriläs näyttäytyi tuona syksyisenä päivänä valtavan puoleensavetävänä, jopa tuoksu nosti veden kielelle. Mitä ihmettä..?

Soijanakit maistuvat mökkigrillattuina

En syönyt makkaraa mieliteosta huolimatta, en silloin enkä vielä tänäkään päivänä. Siis lihamakkaraa. Mutta tuo päivä muutti suhtautumiseni lihan kaltaisiin elintarvikkeisiin ja sen jälkeen aloin syödä myös kasvisproteiinipohjaisia lihankorvikkeita kuten soijapullia, -pihvejä ja -nakkeja.

Aiemmin olin kokenut nämä elintarvikkeet todella vastenmielisinä, niiden makuhan oli tehty muistuttamaan lihaa. Nyt minulla ei yhtäkkiä ollut mitään lihan makua vastaan, ja etenkin pakastealtaan soijapyörykät olivat suurta herkkuani. Tunsin itse asiassa suurtakin ylpeyttä ja voitonriemua kun olin löytänyt puuduttavan yksipuoliseen pastaruokavaliooni jonkun proteiinipitoisen raaka-aineen. Soijapullat + Oolannin aaltoranskanperunat – siinä kilpaileva vaihtoehto spagettia tomaattioliivikastikkeessa –vakkarille.

Quorn-purilaisen pihvi on vielä soijapihviäkin lihaisampi

Fast-forward tähän päivään.

Lihan houkuttavuus on hiljalleen kasvanut vuosi vuodelta. Se ei koettele minua siinä määrin että koskaan olisi käynyt edes pienessä mielessä maistaa lihaa tai luopua lihattomasta ruokavaliosta, mutta ilmiö on mielenkiintoinen ja sitä tulee ihmeteltyä ja mietittyä.

Mistä tämä johtuu? Miksi raaka-aine, josta en koskaan tykännyt ja jota en ylipäänsä ole elämässäni kovin laajakirjoisesti edes syönyt, voi alkaa vetää puoleensa vuosikymmen sen jälkeen kun sen on jättänyt pois? Miten voi tehdä mieli sellaista mitä ei ole koskaan edes maistanut - kuten ilmakuivattua kinkkua?

Liharuokia jotka saavat veden herahtamaan kielelle:

Gourmet-makkarat (eli ei HK:n sininen..)

Laadukkaat hampurilaiset

Miehen paistamat sisäfilepihvit

Ohuet, ilmakuivatut kinkut ja muut laadukkaat leikkeleet

Joskus jopa ribsit ällössä tahmamarinadissa

Mieheni rakastaa hyviä hampurilaisia, eli jotain ihan muuta kuin mitä saa pikaruokaloista. Laadukkaita pihvejä rapeapintaisella artesaanisämpylällä ja mehukkailla itsetehdyillä kastikkeilla. Ei jestas että kuola valuu kun katson kun äijä upottaa hampaansa näihin viettelevästi sulanutta juustoa, marinoitua, pehmeää sipulia (mun heikkous!) ja asiaankuuluvan röyhkeästi valuvaa kastiketta tihkuviin herkkuihin. Tuon täytyy maistua aivan sairaaaaan hyvältä! Itse en ole eläissäni maistanut hyvää (liha)hampurilaista, se kuului lihansyöjäaikoinani eniten inhoamiini liharuokiin. Harvat kokemukseni rajoittuvatkin pikaruokaravintoloihin.

Tavoitteenani on kehittää tai löytää jostain kasvishampurilainen joka vetäisi vertoja sille, miltä kuvittelen lihaisten gourmetburgereiden maistuvan. ;) Ateenan Rosebudissa nautittu kolmesta eri sienestä ja salaisesta mausteseoksesta valmistettu hampurilaispihvi on toistaiseksi herkullisin kasvispurilaiselämys jonka olen kokenut.

Kuva: Milka Alanen / Nyt.fi

Kämp Burger on Mr. Karkkipäivän mielestä Suomen Paras Hampurilainen. Ja ilmeisesti ihan muutaman muunkin mielestä, Google tiesi kertoa.

.

En halua alkaa syödä lihaa enkä tule sitä tekemään. Minusta kasvissyönti on erittäin hyvä juttu, vaikka en tuomitse lihansyöjiäkään. On kuitenkin selvää, että etenkin punaisen lihan vähentämisestä hyötyvät ihan kaikki; niin ihmiset kuin ympäristökin, eläimistä itsestään puhumattakaan. Tämä kirjoitus ei siis ollut pro-liha. Se vain oli tunnustus jostain, joka vuosi vuodelta häkellyttää minua entistä enemmän.

Miten ihmisessä voi vuosien jälkeen muodostua himo johonkin, joka on ollut lapsuudesta saakka vastenmielistä?

Olisi muuten kiinnostava kuulla muidenkin kasvis- tai kala-kasvissyöjien ajatuksia lihasta. Te jotka olette luopuneet lihasta tilanteessa, jossa olitte aina tykänneet sen mausta, onko teillä edelleen lihamielitekoja vai onko ruokavaliomuutokseen liittynyt esimerkiksi niin voimakas vakaumus että se on muuttanut lihan kokonaisuudessaan vastenmieliseksi ravinnoksi?

Tänään (tiistaina) en pääse blogin pariin ennenkuin illalla, vastailen kommentteihin heti kun ehdin.

Oi kauneutta!

Innostun tosi harvoin punaisista kynsilakkasävyistä mutta nyt kohdalle osui niin ihastuttava sävy että piti lakata sillä kaksi kertaa putkeen, ja vieläkin jaksaisin katsella sävyä :) (En normaalisti koskaan laita samaa lakkaa useasti peräkkäin.)

Essien Bridal Collection 2016 -kokoelman ruusunpunainen creme-lakka Mrs always-right.

Olen huono kuvailemaan kynsilakkasävyjä mutta Rouva aina-oikeassa on puuterinen, marjapuuroinen, murrettu ruusunpunainen. Todella kaunis. Klassinen ja naisellinen, eli ei oikeastaan yhtään sannimainen mutta aiheutti silti välittömän oih!-efektin. <3 Välillä kohtaa näitä lakkoja jotka hurmaavat astetta ja paria syvemmältä. :)

Hienot lakkauskuvat kokoelmasta löydätte vaikkapa Charming Nailsin blogista. Itse lakkailen kynsiä niin harvaan tahtiin että kaikkien kokoelman lakkojen kuvaaminen veisi koko kesän, joten ohjaan lakkakiinnostuneet lukijat suosiolla asialle omistautuneisiin blogeihin :)

Sain Bridal Collection -lakat Essien maahantuojalta.

Hempeä nude-osasto ei ole oikein minun juttuni ja kokoelman nudet jäävätkin todennäköisesti kokeilematta, vaikka kauniita omassa genressään ovatkin.

Viralliset sävykuvaukset (välillä hupaisaa luettavaa):

Between the Seats: romantic grey lilac. Peittävä creme-koostumus. Mun silmät ei näe tässä lilaa (edes CN:n swatch-kuvassa) mutta nätti vaaleanharmaa sävy.

Steal his name: cheeky sheer peach. Läpikuultava persikka, mitähän cheekyä tässä on? ^_^

Coming together: lavish pink bouquet. Läpikuultava vaalea pinkki.

Läpikuultavista sävyistä olen itse aina innostunut kaikkein vähiten, ne kun paljastavat "armotta" kynsipedin muodon. Minulla on todella epäsäännöllisen muotoinen kynsipeti ja kynsiraja (miksi sitä kohtaa oikein kutsutaan jossa kynsi irtoaa sormenpäässä nahasta?) joten läpikuultava lakkaus ei imartele kynsiäni.

Tämä kolmikko on enemmän mun "teekuppi" :)

Mrs always-right: fierce terracotta rose. Terracotta...? Fierce? Hmm :) Jonkun mielestä ^_^

Groom Serive: deeply satisfying violet. Hääh? :D Mun sanoin: suloinen creme-pastelliliila, tämä on selvää Karkkipäivän "Violet Favorites" -osastoa. Lakkasin tällä tänään (lautalla matkalla Suomenlinnaan ^_^ Mies: "Onko sun pakko lakata just täällä?" Minä: "On, tässähän nää ehtii just sopivasti kuivua kannella tuulessa") ja jälki on yhtä moitteettoman tasaista ja peittävää kuin always-rightilla.

Passport to Happiness: whispering spring green. Ihana minttu creme-lakka hopeisella shimmerillä (kiitos CN kuvauksesta :)).

.

Fiilistellään vielä vähän ruusunpunaista rouvaa:

Viilautin muuten kynnet tavallista lyhyemmiksi edellisessä kynsihuollossa ettei tänä kesänä pääsisi tapahtumaan tätä kamaluutta...

Pääsen omalle vakkarilaittajalleni seuraavan kerran vasta viiden viikon kuluttua.

Essien morsiuskokoelma 2016 nyt myynnissä, yhden lakan suositushinta on 13,90€.

Ostatteko muuten koskaan kokonaisia lakkakokoelmia..? Hankkivatko täyskokoelmia vain kunnon lakkafriikit vai ostaako ihan "tavallinenkin" asiakas joskus kokonaisen pakkauksen useita lakkoja...?

Itse pidän itseäni jonkinasteisena lakkafriikkinä vaikka en lakkoja samalla pieteetillä hifistelekään kuin true-lakkaholistit ja kynsibloggaajat, mutta en ole koskaan ostanut mitään kokonaista kokoelmaa. Kynsilakkoja löytyy silti enemmän kuin ehdin koskaan käyttää... :p

Tässä aihe, josta olen mielinyt kirjoittaa pitkään.

Kuva: Ydelays/TooFaced.com

Contouring eli varjostus/korostus, viime vuoden suurin meikkitrendi. Kaikkialla puhutaan nyt contouringista, nimenomaan englanniksi, vanha kunnon kotimaan kielinen "varjostus" on auttamatta kokenut inflaation ja nyt kasvon piirteitä kuuluu muokata lontooksi.

Jos termi/ilmiö on vielä jollekin epäselvä, niin kyseessä on kasvojen muodon muokkaus meikillä käyttämällä voidemaista tai puuterimaista tummaa ja vaaleaa sävyä. Vahvoilla varjoilla (tumma sävy) ja korostuksilla (vaalea sävy) kasvojen rakennetta voidaan "veistää" halutunlaiseksi. Esimerkiksi poskien luusto saadaan esiin, vahvoja leukaperiä häivytettyä tai leveä nenä kavennettua.

Mitäpä tässä kiertelemään, sanon suoraan miten trendi minulle näyttäytyy: look on useimmiten kamalan ylimeikatun näköinen. Ei sillä etteikö lopputulos olisi usein myös hieno ja taitava, sitä en sano, puhun vain kokonaisuudesta yleisesti akselilla luonnollinen - vahvasti meikattu. Freesit, nuoret tytötkin varjostavat kasvonsa teatraalisen maskimaiseksi, häivyttäen luonnollisen raikkaan kauneutensa.

Kuva: LouLou's Star Fashions

2000-luvun alkupuolta leimasi voimakkaasti luonnollinen meikki, nyt on siirrytty selvästi viimeistellympään trendiin jossa meikki saa todella näkyä. Voi kai siis sanoa, että luonnollisuus on sekin kokemassa inflaatiota. Some-kanavien tutorialeissa meikkigurut esittelevät kilvan varjostustaitojaan ja mitä dramaattisempi muutos lähtötilanteesta, sitä parempi (ilmeisesti).

Kuva: Wonderwardrobes

Trendi ei näy pelkästään meikkifriikkien some-kanavissa vaan kaikkialla missä kaunottaret näyttäytyvät, gaalojen ja muiden julkisten kekkereiden kuvista voi bongailla toinen toistaan contour-veistellympiä kasvoja. Juhliin sopiikin totta kai vahvempi meikki, hell yes, mutta kaunistaako kasvojen voimakas varjostus kaikkia..? Minun mielipiteeni on, että ei. Contouring-trendi on tehnyt taidokkaasta varjostuksesta itseisarvon ja kasvoihin, jotka eivät luustonsa puolesta tosiaankaan tarvitsisi mitään extra-apuja näyttääkseen upeilta, vedetään hulluna vahvat varjot ja silmiä häikäisevät korostukset. Ihan vain kun osataan. Valmiiksi kauniit kasvot muuttuvat vain... hyvin meikatun näköisiksi kauniiksi kasvoiksi.

Termi contouring tuntuukin nykyään muuttuneen synonyymiksi nimenomaan vahvan ja näyttävän varjostuksen kanssa. Entinen arkinen "varjostus" on kai sitä huomaamatonta, vaatimatonta aurinkopuuterilla kolmosen vetelyä ohimolta leukaperään. Contouring on wham, pow, zhhhhrrr! Nenä on kuin kirurgin pöydältä konsanaan ja poskipäät hohtavat kilpaa paparazzien salamavalojen kanssa.

Kuva: TooFaced.com

Meikkifriikkinä ymmärrän valtavan hyvin meikkailuun ja sen kautta luovuuden toteuttamiseen liittyvän nautinnon. Meikin ei tarvitse aina näyttää luonnolliselta ja "peruskauniilta", myös överilookkien tekeminen on aivan ihanaa. En siis millään lailla asettaudu yleisesti contouringia vastaan, ja joihinkin tilanteisiin ja tilaisuuksiin vahvasti varjostettu meikki sopii ilman muuta. Tällä kirjoituksella haluan vain todeta, kuinka outona vallalla oleva ylimeikattu look jopa arkenakin näyttäytyy - ainakin tällaiselle muumiolle.

Sokeutuvatko ihmiset omien luonnollisten piirteidensä kauneudelle jonkun muotivillityksen takia? Kenties. Meikki- ja kauneustrendit elävät, muuttuvat ja vaihtuvat, niin kuuluukin. Kyllä luonnollisuuskin taas palaa aikanaan, eikä kaikista trendeistä tarvitse tykätä.

Minä en tykkää contouring-trendistä. Tämän halusin kertoa.

Kim Kardashian tunnetaan contouringin kuningattarena. Kuva: Kim Kardashianin Instagram

Mitä sanovat karkkipäiväläiset? Tuleeko contoroitua? Onko trendi teidän mieleenne, ja kuinka vahvasti toteutatte sitä?