Tää on teille (meille) vaahtofiilistelijöille! ^_^

Nyt se on löytynyt: tihein, paksuin, kermaisin kasvojenpuhdistusvaahto johon olen koskaan saanut tehdä tuttavuutta.

(Ja samalla: meitsin L'Occitane-neitsyys meni!)

Olin viime viikonloppuna Helsingissä ja tein siellä pari targetoitua ostosvierailua. L'Occitane on ollut iät ja ajat niiden merkkien pending-listalla joita ehdottomasti haluan kokeilla, ja nyt sain vihdoin hankittua tuotteita testiin. En tiedä mikä L'Occitanessa kiehtoo, luonnonkosmetiikkaa se ei ole mutta jokin brändissä vetoaa. Myymälät ja esillepano ovat tyylikkäitä ja purkkien muotoilumaailmakin puhuttelee. Kaikki on aina kiinni kokonaisuudesta.

Ja tässä se on, TURBOvaahto:

Immortelle-linjan Intense Cleansing Foam.

L'Occitanen myyjän mukaan Immortelle-vaahto on öljyputsareiden jälkeen tai ohella L'Occitanen tehokkain kasvojen- ja meikinpuhdistaja. Pakkaustekstin taikasanat jotka vangitsivat mielenkiintoni kuuluvat näin: "Its distinctive and ultra-dense texture perfectly allows for a longer massage." Aaaah... Tämän täytyy siis olla aivan erityisen paksu ja liukas vaahto. Mulle, kiitos! :)

(Ostin muitakin tuotteita, niistä juttua myöhemmin.)

Myös tuotteen aerosoli-pakkausmuoto viestittää paksusta vaahdosta.  Aerosoliin pakattuja putsareita näkee todella harvoin.

Muistan että kauan sitten L'Orealilla oli Happyderm Mousse -niminen aerosolivaahtoputsari (puhutaan yli 10 vuotta sitten), mutta sitä en ehtinyt tuolloin koskaan kokeilemaan, se viihtyi lopulta kaupoissa aika vähän aikaa. Tuohon aikaan olin vielä uskollisia Sebamed-tyttöjä ja niin tottunut suosikkiini että oli suurenkin kynnyksen takana kokeilla muita putsareita.

Immortelle Intense Cleansing Foam on juuri niin kuohkeaa ja kermaista kuin odottaa saattoi. <3 Voi ihanuutta! Tämä jos mikä on minulle elämyksellisyyttä, kerta kaikkiaan vain rrrrrakastan hyvää, tiheää, pehmeää ja liukasta vaahtoa. :)

Taloudellista tällaisen putsarityypin käyttäminen ei tietenkään ole geeleihin tai nestemäisiin vaahtoputsareihin verrattuna. Kuten pumppuvaahdot, aerosolivaahtokin kuluu loppuun paljon nopeammin kuin nestemäiset, veden kanssa vaahtoa muodostavat tuotteet. En käyttäisi tällaista tuotetta säännöllisenä putsarina vaan pienenä hemmottelumomenttina silloin tällöin :)

Essien Bridal-kokoelman Groom Service -lakka pääsi vaahtokuvaan. :)

Vaahto on niin tiheää ettei se hajoa ja haihdu moneen minuuttiin vaikka sitä kuinka puristelisi ja nujuuttaisi kämmenellä.

Immortelle-vaahdon tuoksu on vaikeasti kuvailtava, tuoksussa on ikäänkuin jotain mausteista kukkaisuutta ja sitten sellainen tietty aerosolituotteelle ominainen tuoksu (tulisiko butaanista..?).

Puhdistavina ainesosina vaahdossa on käytetty trietanoliamiinia (jota saa käyttää kosmetiikassa vain rajoituksin) ja coco-glucosidea. Vaahto puhdistaa ihon pinnan nitisevän puhtaaksi eli kuivalle iholle tämä ei ole ihanteellisin tuote.

Iho jää vaahdon jäljiltä jännän tuntuiseksi: samalla mattaisen himmeäksi mutta kuitenkin ikäänkuin hieman (miellyttävällä, ei tahmealla tavalla) rasvamaisten aineiden pinnoittamaksi. Ihon pinnalla voi melkein nähdä kevyen vettä hylkivän pinnan kun kasvot on huuhtonut vedellä, mutta tunne ei ole lähmäinen tai muutenkaan ikävä. Vaahdossa on käytetty myös rasvamaisia aineita kuten auringonkukkaöljyä tasapainottamassa voimakkaasti puhdistavien ainesosien kuivattavaa vaikutusta.

En ole kovin perehtynyt tuohon TEAan eli trietanoliamiiniin, mutta se on näemmä (luotettavana ja yleisesti tietolähteenä käytetyn) EWG-tietokannan mukaan listattu "moderate hazard" -ainesosana, osaako joku esim. estenomi sanoa tästä aiheesta enemmän..? CosIngin mukaan TEAaa saa käyttää iholle jätettävässä kosmetiikassa max. 2,5% pitoisuudella, mutta poishuuhdottavien tuotteiden kohdalla ei ollut rajoituksia.

*

Survotaan va-va-vaahtojuttuun vielä toinenkin vaahtointoilu, koska sopii otsikon alle! :) (Mun pitäisi tosiaan Lilac Cornerin lisäksi perustaa Karkkipäivään Foam Enthusiasts' Corner :D Ihanat vaahdot ansaitsevat tulla erityishehkutetuiksi! ^_^)

Ostin Helsingin reissulla myös muutamia tuotteita tulevaa tuuheuttavien shampoiden vertailuani varten. Kicksistä ostoskoriin tipahti minulle ihan uuden merkin Marc Anthonyn sulfaatiton Volumizing Collagen Bamboo -shampoo.

Ja ai että kuulkaa mikä vaahto...! Sulfaatteja ei tosiaan tarvita kermaisimman, pehmeimmän vaahdon luomiseen (tosin korvaavat pinta-aktiiviset aineet eivät ole välttämättä sen hellävaraisempia, tätä moni sulfaatteja välttelevä kuluttaja ei tule ajatelleeksi). Marc Anthonyn shampoo on koostumukseltaan paksua hyytelömäistä geeliä ja vaahtoaa hiuksissa niiiiin ylellisesti että en muista milloin olisin näin ihanaa shampoovaahtoa kokenutkaan. Vaahto on todella tiheää, liukasta ja miellyttävästi hiuksissa liikkuvaa, ei lässähdä nopeasti vaan mahdollistaa (L'Occitanen Immortelle-vaahdon tapaan) pitkän työstämisen. Vaahtofiilistelijä nauttiiiii.... ^_^

Esittelen Collagen Bamboo -shampoon tarkemmin sitten shampoovertailun yhteydessä. Tässä vain vaahto-highlight! :) Ja voin sanoa että on shampoo kyllä kokonaisuudessaankin tosi hyvä. Hauskaa kun joku ihan random "never-heard" -tuote jonka nappaa hyllystä silkasta uteliaisuudesta osoittautuu hitiksi :)

En malta olla vielä kertomatta...

...että kävin tekemässä parit hankinnat myös Lushilta. Kiinteä, suihkussa käytettävä aurinkorasva? Kyllä, Lushilta löytyy kaikkea tällaista tosi erikoista. Ja ostin vihdoin myös kokeiluun kiinteän hoitoaineen. Rapsaa seuraa, kuten voitte arvata :)

.

Mites mun makeshift-kuvausstudio... Minulla on Maarianhaminan kämpillä ikuinen kuvausongelma kun täällä ei yksinkertaisesti ole hyvää paikkaa hyvällä valolla kuvata tuotteita. Välillä könyän parvekkeella, välillä pihalla kukkapenkissä, ettei kuvissa aina olisi pelkkä ruma ruokapöydän pinta.

Ärsyynnyin L'Occitane-kuvien kelmeän harmaaseen sävyyn ja yritin ratkaista asian leivinpaperilla. :) Parempi? ^_^ :D

.

Aijoo hintatiedot vielä:

L'Occitane Immortelle Intense Cleansing Foam: 24€ / 150 ml

Marc Anthony Volumizing Collagen Bamboo -shampoo 13,90€ / 250 ml

.

P.S. Edelleen tekee vielä mieli sanoa, vaikkei mun tarvitsisi näitä perustella, mutta kun te lukijat tavallaan tunnutte kavereilta ja kavereillekin pitää perustella jos heidän viesteihinsä ei ehdi vastaamaan :), että minulla on koko kesäkuun sellainen päiväaikataulu että blogille jää huomattavasti normaalia vähemmän aikaa. Täten esimerkiksi kommentit pakostikin kärsivät, enkä ehdi vastaamaan kaikkiin joihin haluaisin, sillä valitsen mieluummin käyttää käytettävissä olevan ajan uuden postauksen tekemiseen. Toivottavasti ymmärrätte. <3 Tuolla lihajutussa on vaikka kuinka paljon kommentteja joihin olisin halunnut vielä vastakommentoida (eläinten kohtelu maidon tuotannossa, b-vitamiinijutut) mutta en vain ehdi, ja huomaan että siitä tulee ikävä olo kun ajattelen että kommentoineet kuvittelevat etten edes lue kommentteja. Kaikki on luettu ja on mahtavaa että osallistutte keskusteluun niin aktiivisesti :)

Siis herranjestas, kaikkea ne keksiikin... Itseruskettava aurinkopuuteri..!

Sain joku aika sitten sähköpostiin tarjouksen kokeilla Vita Liberatan "uutuutta", Trystal Minerals -mineraaliaurinkopuuteria. Googlailtuani huomasin parin muun kauneusbloggaajakollegan vastaanottaneen tuotteen jo viime vuoden keväällä ja kesällä, eli ihan uutuudesta ei enää ole kysymys. Minun tietoisuuteeni tuote kuitenkin ennätti vasta nyt, olin kokonaan missannut viime kevään tuotearvostelut.

Oletteko te kuulleet Trystal Mineralsista aiemmin..?

Däämn, myöhästyin tänäkin vuonna, Virve oli juuri kirjoittanut kapistuksesta viime viikolla..! D'ough! ^_^

Kuva: Boots.com

Kyseessä on siis jauhemainen mineraaliaurinkopuuteri johon on lisätty DHA:ta eli itseruskettavaa ainesosaa. DHA vaatii kosteutta toimiakseen, joten iho olisi hyvä olla kosteutettu juuri ennen tuotteen levitystä. Puuterin voi myös levittää meikkivoiteen päälle, tällöin päivetysefekti on miedompi kuin suorassa ihokontaktissa.

Käyttöohje: "Levitetään kabukisiveltimellä kasvojen varjostusalueille aurinkopuuterin tapaan tai koko kasvoille luomaan ruskettunut look. Voidaan käyttää useana päivänä peräkkäin jolloin lopputulos syvenee asteittain."

Huomaan heti miettiväni, miten puuterin saa levitettyä kosteusvoiteesta kostealle iholle tasaisesti ja luonnollisesti..? Itseruskettavan tuotteen kanssa tasainen levittyvyys kuuluu tietenkin toivottuihin ominaisuuksiin.

Olisin toki voinut testata asian itse käytännössä mutta kieltäydyin puuterista koska itseruskettavat tuotteet eivät lopulta tuotetyyppinä niin kiinnosta minua. Käytän ainoastaan asteittain ruskettavaa kasvovoidetta silloin tällöin talvella. Vita Liberatan mineraalipuuterista teki mieli kirjoittaa sen kuriositeettiarvon vuoksi, on niin erikoinen tuote.

Kuva: Vita Liberata

Kuva: Amazon.com

Mitä kollegat tykkäsivät tuotteesta?

Nude-blogin Erikan mukaan Trystal Minerals -puuterilla "ei voi mitenkään saada rajoja aikaiseksi, jauhemainen koostumus leviää ihanasti ja häivyttämällä silmienkään alle ei saa kirveelläkään vaaleita rinkuloita".

Saara Sarvas kirjoittaa arvostelussaan, että pitää puuterin ideaa "todella kreisinä", mutta mainitsee plussina mm. sen ettei puuterilla ole itseruskettaville ominaista DHA:n hajua eikä käyttöön liity odottelua ja kuivattelua, niinkuin voidemaisen itseruskettajan kanssa.

No, löytyyhän tuotteelle joitain kivoja etuja voidemaiseen itseruskettajaan nähden, ainakin sellaisen käyttäjän näkökulmasta joka hakee nimenomaan hyvin mietoa itseruskettajaa ja pelkää rajoja. Myönnän kuitenkin, vaikka jännistä ja elämyksellisistä kauneusinnovaatioista tykkäänkin, että tuote tuntuu itsestäni aika hullulta etenkin varjostusten kannalta. Miksi joku haluaisi kasvoilleen pysyvät varjostukset..? Kuulun selvästi täysin väärään kohderyhmään kun en saa tästä kiinni :D

Kuva: FeelUnique

Hintaa Trystal Minerals -purkilla (9g) on 43,90€ ja puuteria saa kahdessa sävyssä, 01 Sunkissed (vaalealle tai keskivaalealle iholle) ja 02 Bronze (keskivaalealle tai päivettyneelle iholle). Trystal Mineralsia myyvät ainakin Sokokset.

Herättikö puuteri jonkun kiinnostuksen? Käyttäisittekö? :) "Good or dud?"

Tunnustan jotain, joka voi viime aikojen kasvissyöntiaallon valossa (joka on pelkästään positiivinen aalto!) vaikuttaa kontroversiaaliselta.

Mä himoitsen välillä liharuokia.

Erityisen outoa tästä tekee se, että en edes tiedä miltä useimmat himoitsemani ruoat maistuvat.

Lopetin lihan syönnin 14-vuotiaana eli yli puoli elämää sitten. En ole syönyt muruakaan lihaa sitten vuoden 1994 (ainakaan tietoisesti, kuka sitä tietää mitä ilkeä ravintolakokki saattaa pahana päivänään annokseen kätkeä).

Ja tiedättekö miksi mä lopetin lihan syömisen? Kyllä mukana oli eettisiäkin syitä, mutta kirkkaasti selkein syy oli se, etten ollut koskaan pitänyt lihasta. Se maistui pahalle, yksinkertaisesti. Käytännössä jopa ällötti. Lihaisat osuudet ruoista jäivät useimmiten lautaselle ja esim. kaverin luona vieraana ollessa pahin painajainen oli tulla kutsutuksi ruokapöytään jossa tarjottiin jotain liharuokaa. Muistan eräänkin kerran kun nolouden puna kasvoilla kätkin kuumeisesti lampaanpaistin paloja sylissäni olevaan serviettiin. En kerta kaikkiaan saanut niitä niellyksi. Kun äiti paistoi kotona keittiössä jauhelihaa, minua etoi niin että en voinut olla samassa huoneessa.

Kasvissyöntitrendejä tulee aina aika ajoin, jolloin uusia tulokkaita hyppää massoittain kyytiin. Yksi tuollainen aalto kulki Suomen yli juuri vuonna 1994, ja tuolloin huuhtouduin itse mukaan. Oli hassu tunne oivaltaa yhtäkkiä että hei, miksi ihmeessä edes yritän syödä lihaa kun – tadaa – voin jättää sen kokonaan pois ruokavaliosta ja lopettaa yrittämästä. Niin yksinkertainen asia eikä 14-vuotias Sanni ollut tullut edes ajatelleeksi tätä mahdollisuutta ennen kuin lihasta luovuttiin kaveripiirissä ”oikealla ja vasemmalla”.

Trendiaaltojen jälkeen osa palaa vanhaan tapaansa syödä, minä en. Olihan minulla ollut muutama hassu lemppari liharuokien joukossa, kuten lihikset (= kunnon kuopiolaiset lihapiirakat), good ol’ makaronilaatikko ja, get this: siskonmakkarakeitto. Jostain käsittämättömästä syystä olin tykännyt tästä lähes kaikkien kauhistusruoasta. Joka tapauksessa, en kesän 1994 jälkeen enää syönyt mitään näistä ruoista. Minusta tuli kala-kasvissyöjä, jota olen vielä tänäkin päivänä.

Pitkällisen detour-alustuksen jälkeen pääsemme kohti jutun varsinaista sydäntä. Minun piti kertoa teille, että himoitsen välillä lihaa. Miten tähän on päästy tilanteesta, jossa jopa äiti-kullan lihapullat etoivat?

En tiedä, mutta jotain tapahtui syksyllä 2003. Jotain muuttui, ja muistan tuon hetken aina. Olin hakemassa hoitolapsiani ahvenanmaalaisesta päiväkodista, ja heillä oli ollut sinä päivänä joku ulkoilmatapahtuma ja makkaranpaistoa tarhan pihalla. Löysin hoitolapseni pihalta natustelemassa grillattua makkaraa. Se hetki – yhtäkkiä minun teki aivan älyttömästi mieli sitä makkaraa. En ole koskaan pitänyt makkarasta, ja yhtäkkiä yhdeksän vuoden kasvissyönnin jälkeen halusin maistaa sitä. Sinapilla ja ketsupilla kuorrutettu rasvainen köriläs näyttäytyi tuona syksyisenä päivänä valtavan puoleensavetävänä, jopa tuoksu nosti veden kielelle. Mitä ihmettä..?

Soijanakit maistuvat mökkigrillattuina

En syönyt makkaraa mieliteosta huolimatta, en silloin enkä vielä tänäkään päivänä. Siis lihamakkaraa. Mutta tuo päivä muutti suhtautumiseni lihan kaltaisiin elintarvikkeisiin ja sen jälkeen aloin syödä myös kasvisproteiinipohjaisia lihankorvikkeita kuten soijapullia, -pihvejä ja -nakkeja.

Aiemmin olin kokenut nämä elintarvikkeet todella vastenmielisinä, niiden makuhan oli tehty muistuttamaan lihaa. Nyt minulla ei yhtäkkiä ollut mitään lihan makua vastaan, ja etenkin pakastealtaan soijapyörykät olivat suurta herkkuani. Tunsin itse asiassa suurtakin ylpeyttä ja voitonriemua kun olin löytänyt puuduttavan yksipuoliseen pastaruokavaliooni jonkun proteiinipitoisen raaka-aineen. Soijapullat + Oolannin aaltoranskanperunat – siinä kilpaileva vaihtoehto spagettia tomaattioliivikastikkeessa –vakkarille.

Quorn-purilaisen pihvi on vielä soijapihviäkin lihaisampi

Fast-forward tähän päivään.

Lihan houkuttavuus on hiljalleen kasvanut vuosi vuodelta. Se ei koettele minua siinä määrin että koskaan olisi käynyt edes pienessä mielessä maistaa lihaa tai luopua lihattomasta ruokavaliosta, mutta ilmiö on mielenkiintoinen ja sitä tulee ihmeteltyä ja mietittyä.

Mistä tämä johtuu? Miksi raaka-aine, josta en koskaan tykännyt ja jota en ylipäänsä ole elämässäni kovin laajakirjoisesti edes syönyt, voi alkaa vetää puoleensa vuosikymmen sen jälkeen kun sen on jättänyt pois? Miten voi tehdä mieli sellaista mitä ei ole koskaan edes maistanut - kuten ilmakuivattua kinkkua?

Liharuokia jotka saavat veden herahtamaan kielelle:

Gourmet-makkarat (eli ei HK:n sininen..)

Laadukkaat hampurilaiset

Miehen paistamat sisäfilepihvit

Ohuet, ilmakuivatut kinkut ja muut laadukkaat leikkeleet

Joskus jopa ribsit ällössä tahmamarinadissa

Mieheni rakastaa hyviä hampurilaisia, eli jotain ihan muuta kuin mitä saa pikaruokaloista. Laadukkaita pihvejä rapeapintaisella artesaanisämpylällä ja mehukkailla itsetehdyillä kastikkeilla. Ei jestas että kuola valuu kun katson kun äijä upottaa hampaansa näihin viettelevästi sulanutta juustoa, marinoitua, pehmeää sipulia (mun heikkous!) ja asiaankuuluvan röyhkeästi valuvaa kastiketta tihkuviin herkkuihin. Tuon täytyy maistua aivan sairaaaaan hyvältä! Itse en ole eläissäni maistanut hyvää (liha)hampurilaista, se kuului lihansyöjäaikoinani eniten inhoamiini liharuokiin. Harvat kokemukseni rajoittuvatkin pikaruokaravintoloihin.

Tavoitteenani on kehittää tai löytää jostain kasvishampurilainen joka vetäisi vertoja sille, miltä kuvittelen lihaisten gourmetburgereiden maistuvan. ;) Ateenan Rosebudissa nautittu kolmesta eri sienestä ja salaisesta mausteseoksesta valmistettu hampurilaispihvi on toistaiseksi herkullisin kasvispurilaiselämys jonka olen kokenut.

Kuva: Milka Alanen / Nyt.fi

Kämp Burger on Mr. Karkkipäivän mielestä Suomen Paras Hampurilainen. Ja ilmeisesti ihan muutaman muunkin mielestä, Google tiesi kertoa.

.

En halua alkaa syödä lihaa enkä tule sitä tekemään. Minusta kasvissyönti on erittäin hyvä juttu, vaikka en tuomitse lihansyöjiäkään. On kuitenkin selvää, että etenkin punaisen lihan vähentämisestä hyötyvät ihan kaikki; niin ihmiset kuin ympäristökin, eläimistä itsestään puhumattakaan. Tämä kirjoitus ei siis ollut pro-liha. Se vain oli tunnustus jostain, joka vuosi vuodelta häkellyttää minua entistä enemmän.

Miten ihmisessä voi vuosien jälkeen muodostua himo johonkin, joka on ollut lapsuudesta saakka vastenmielistä?

Olisi muuten kiinnostava kuulla muidenkin kasvis- tai kala-kasvissyöjien ajatuksia lihasta. Te jotka olette luopuneet lihasta tilanteessa, jossa olitte aina tykänneet sen mausta, onko teillä edelleen lihamielitekoja vai onko ruokavaliomuutokseen liittynyt esimerkiksi niin voimakas vakaumus että se on muuttanut lihan kokonaisuudessaan vastenmieliseksi ravinnoksi?

Tänään (tiistaina) en pääse blogin pariin ennenkuin illalla, vastailen kommentteihin heti kun ehdin.