Jokunen teistä ehkä muistaa, että minun oli tarkoitus tänä vuonna vertailla kahta eri tyypistä ravinto- & liikuntavalmennuskonseptia.

Idea valmennuspaketin kokeiluun lähti havainnosta, että kehitykseni kestävyysliikunnassa ja yleiskunnon kohotuksessa oli tyssännyt, eikä motivaatio riittänyt ruokavalion omatoimiseen muutokseen (eli käytännössä niiden hiilihydraattien lisäämiseen).

Valmennustahoa valitessa idea jalostui vielä eteenpäin kahden eri tyyppisen valmennustyylin vertailuksi.

Ensimmäisen valmennuksen, FitFarmin, kävin viime keväänä. Sen jälkeen oli tarkoitus käydä Optimal Performancen valmennus, jonka jo aloitinkin muutaman tapaamisen merkeissä. Mutta kuten blogista on saattanut havaita, OP-juttuja ei ole täällä näkynyt. Projektin toteutus kaatui aikatauluhaasteisiin, kun tajusin, että heinäkuusta eteenpäin koko loppuvuosi sisältää niin paljon reissaamista että ruokavalio- ja etenkin liikuntaohjelmaan sitoutuminen on lähes mahdotonta.

Olin ehtinyt jo maksaa OP-paketista, mutta onneksi lopputapaamisten siirtäminen onnistui. (Paketeissa on normaalisti 6 kk voimassaoloaika.) Optimal Performancesta saatte sitten lukea vuodenvaihteen jälkeen. Ehkä näin on loppujen lopuksi parempi kuin jos olisin lähtenyt OP-”kuurille” heti FitFarmin jälkeen. Ihanteellisinta olisi tietysti ollut pitää parin-kolmen kuukauden tauko ja vetää OP syksyllä, mutta reissukuviot tekivät sen nyt vähemmän järkeväksi.

Ainakin olen nyt ehtinyt kunnolla toteamaan ja miettimään FitFarmin vaikutuksia pidemmällä aikavälillä. Ja niistä ajattelin kirjoitella tänään.

.

Aiemmin jo kerroinkin, että kesällä tuntui, että lähdin selvästi ottamaan takapakkia. Aluksi olin pahoillani, koska ruokavaliomuutoksen tuomat tulokset puhuivat puolestaan ja minua suretti menettää saavutetut ”voitot”. Mutta sitten rentouduin ja asenteeni löyheni.

Mitä on lopulta ”voitto”? Valmennuksen kannalta voitto oli tietenkin tavoitteen saavuttaminen, eli kestävyyskunnon kohentuminen ja tiettyjen ravintoon liittyvien huolten kumoutuminen ja olettamusten vääriksi osoitus.

Pidän voittona myös liikunnan ja ravinnon yhteispeliin liittyvän tietämykseni kasvamista, voi sanoa että olen nyt huimasti viisaampi aiheessa. :) Terveyden ja yleisen hyvinvoinnin kannalta tällaisilla nippelitiedoilla ei tietenkään ole merkitystä, mutta minun kaltaiselleni ”tahdon tietää kaiken” –tyypille oli valtavan antoisaa vihdoin ymmärtää, millä lailla syöty ravinto vaikuttaa liikuntasuorituksiin. Kun mä syön sen paprikan tai perunan, niin mä haluan tietää miksi ne vaikuttavat elimistössä niin eri tavalla. Nyt tiedän.

Mutta valmennuksen jälkeiset kuukaudet osoittivat, ettei tuon täsmätavoitteen saavuttaminen sittenkään ollut suuressa kuvassa kovin merkittävä voitto. Tai oikeammin asia, joka olisi jotenkin muuttanut tapaani olla ja toimia. Ihminen toimii luontaisesti niin, että toiminta tukee hyvää oloa ja tuottaa mielihyvää. Mielihyvän tavoittelu ohjaa meitä joko tietoisesti tai alitajuisesti kaikessa toiminnassa. (Myös epäitsekäs toiminta tuo mielihyvää.)

Opettelin siis syömään vähän eri tavalla FitFarm-valmennuksen aikana ja totesin myönteiset vaikutukset peruskuntooni ja hiilareiden lisäämiseen liittyviin psykologisiin ”kynnyksiini”. Hyvä juttu. Terveellisten hiilarien kohtuullinen lisäys ei tuonut muassaan mitään ikävää. Mainiota.

Mutta ei mennyt kauaakaan, kun ”kaavaruokavalion” kautta lautaselle päätyneet hiilihydraattilisät alkoivat tippua pois.

Miksi? Koska ne eivät luontaisesti enää ole sitä ruokaa, mitä minun tekee eniten mieli syödä. Vaikka näiden ”liikuntabuustereiden” lisäys paperiruokavalion aikana onnistui helposti ja siitä tuli jo rutiinia, niin kun paperimalli jäi pois…. Ohjatun mallin puutteessa ihminen palaa hyvin helposti itselleen mielekkäimpään, vähiten vaivaa sisältävään tapaan toimia. Tuttu ilmiö monilta dieeteiltä. Einesruokailijat palaavat pikkuhiljaa takaisin mikroruokiinsa, pullahiiret löytävät itsensä ennen pitkää päivittäisiltä viineri-kahveilta… Ja tämä karppailija löysi itsensä taas täyttämästä lautastaan höyrytetyillä kasviksilla. Koska se on helpointa, nopeinta ja maukkainta. Viikko viikolta ohran, tattarin ja kvinoan keittely harventui kunnes se kutistui täysin satunnaiseen toimintaan.

Olin ensin pettynyt. Huoleni hiilarikoukun palaamisesta oli kumottu eikä tuo pelko ollut palannut, miksi uuden hiilarimallin noudattaminen ei silti onnistunut? Enkö mä halunnutkaan tukea ravinnolla uuteen nosteeseen päässyttä kestävyysliikuntaharrastustani? Soimasin itseäni.

Sitten mä relasin. Mä voin hyvin ja syön ja liikun jo monipuolisesti.

Minulle vähähiilihydraattinen elämäntapa on osoittautunut parhaiten hyvinvointia ylläpitäväksi ja sen tyyppisen ravinnon syöminen on minulle nyt yksinkertaisesti luonnollisinta ja tuo eniten mielihyvää. Hyvä peruskuntokin tuo mielihyvää, mutta jos tietyn juoksutuloksen ylläpito tarkoittaa sitä, että on jatkuvasti suunniteltava ja mietittävä ruokailujaan sen näkökulmasta... Ei. Eihän siinä ole mitään mieltä. Ainakaan minun kohdallani, kun terveet elämäntavat ovat jo aika lailla kunnossa (jos sallitte näin pollean väitteen).

Juoksusta oli muodostunut minulle jonkinlainen hyvän kunnon mittari. Ylikorostunut mittari.

Salitreeni ei yksinään rakenna peruskuntoa, ja minulla on aikuisiällä aina ollut kiistatta huono peruskunto. Toi tyydytystä huomata, että pystyin myös kehittymään juoksussa ja peruskunto parani. Olihan se mukavaa kun jaksoi kolmet rappusetkin ilman että meni ihan hengästyksiin. Ja Sveitsissä alppirinteet taittuivat huomattavasti aiempaa kevyemmin. Totta kai se oli ihanaa!

Mutta en voi muuttaa sitä, että minulle mielekkäin ruokavalio ei tue kestävyysliikuntaa. Ne eivät kulje käsikkäin. Relatessani totesin, että entäs sitten. Ei niiden tarvitse kulkea käsikkäin. Mä en voi saada "kaikkea". Valitsen vapaan ja iloa tuovan ruokailun. Jos se merkitsee huonompaa lenkkikuntoa niin merkitköön. Ei kaikessa tarvitse onnistua niin sataprosenttisesti.

Sekin on jo kivaa että ylipäänsä tykkää liikkua, oli se sitten luonnossa tai punttisalilla. Minä luovun nyt siitä ideaalista, että voisin olla jotenkin vielä parempi juoksussa tai muussa liikunnassa tai syödä jonkun virallisen näkemyksen mukaan "oikein".

Syön sitä mitä tekee mieli ja hölkkäilen siihen tahtiin kuin jaksan. Ja se on just hyvä. Koska siinä säilyy ilo ja luonnollisuus.

Ja sitäpaitsi, mä olen jo ihan tarpeeksi hyvä <3

P.S. Tämän tekstin jälkeen ehkä monelle, itse asiassa myös itselleni, tulee mieleen, että mitä hyötyä koko Optimal Performancen valmennuksesta enää on. Suoraan sanottuna, ei siitä ehkä olekaan. En koe enää olevani valmennuksen tarpeessa. Mutta kuten todettua, olen valmennuspaketista jo maksanut, ja eri valmennustapojen vertailu on kieltämättä kiinnostavaa. Jos ei muuta, niin opin taas kenties jotain uutta ja saan (toivon mukaan muitakin kiinnostavaa) materiaalia blogiin. Palailen siis OP:n tiimoilta ensi vuoden puolella. :)

Kuten aina, arvoin pitkään miltä saarelta hyppelykierrokseni tällä kertaa alkaisi. Olin jo Suomessa vähän niin kuin päätynyt Hydraan ja Spetsesiin, mutta Kreikkaan saavuttuani fiilis oli muuttunut. Ja seuraan aina fiilistä. Minusta tuntui että halusinkin suoraan Kykladeille, Argo-Saronian tunnelma ei nyt jostain syystä vetänyt puoleensa.

Päädyin Keaan, Kykladien ”porttiin” joka sijaitsee saariryhmästä lähimpänä Attikan niemimaata ja Ateenaa. Laivat Kealle liikennöivät Lavrion satamasta ja nopeimmillaan tänne pääsee Ateenasta kahdessa tunnissa: matka lentokentältä Lavrioon kestää 45 minuuttia ja laivamatka Lavriosta Kealle tunnin. Ateena-läheisyytensä vuoksi Kea onkin tunnettu ateenalaisten viikonloppusaarena. Viikolla täällä on suhteellisen hiljaista jopa korkeasesongin aikaan, mutta viikonloppuisin pulssi kiihtyy ja ateenalaiset kansoittavat saaren.

Kealla on noin 2500 pysyvää asukasta, eli se on väestöltään keskisuuri saari. Vaikka luku kuulostaa pieneltä, saarten maailmassa yli 1000 asukasta on jo aika paljon.

Turistin kannalta saaren parhaat palvelut ovat satamakylä Korissiassa (ylin kuva). Kaikki laivat saapuvat Korissiaan ja täältä löytää eniten majoitusta ja iltaelämää ravintoloiden ja baarien muodossa. Mikään bilesaari Kea ei ole ja yökerhot loistavat poissaolollaan.

Saaren pääkaupunki Ioulida (Chora) sijaitsee korkealla kukkuloilla 5,5 km Korissiasta sisämaahan päin.

Pääkaupunki-statuksesta huolimatta majoitusta ei Ioulidasta juurikaan löydy ja saarella vierailevat jäävät joko Korissiaan tai suuntaavat lomahuviloihinsa muualle päin saarta. Koska Kealla ei ole pakettiturismia, sieltä puuttuvat myös tyypilliset turistikylät palvelurakenteineen.

Saapuessani saarelle sain jälleen törmätä tuttuun ilmiöön joka on ehkäpä se ainoa korkeasesongin ulkopuolella tapahtuvan matkustuksen huono puoli: ei kylien välistä bussiliikennettä. Monilla saarilla bussiyhteydet joko lakkaavat kokonaan tai kutistuvat murto-osaan kesän jälkeen. Low season alkaa syyskuussa, ja Keallakin julkinen bussiliikenne oli mennyt talviunille 4.9. Sesongin pituus vaihtelee eri saarilla, ja Kealla se on lyhimmästä päästä: kesäkuun puolesta välistä elokuun loppuun.

Onneksi lähes aina löytyy joku ratkaisu. Niin nytkin: vuokrahuoneeni omistaja Aristotelis tarjoutui viemään minut keskiviikkona saarikierrokselle.

Korissia kukkuloilta päin

Kierroksen aikana juttelimme paljon mm. Kreikan talouskriisistä. Kuten olen kuullut niin monilla muillakin saarilla, Aristoteliin mukaan kealaiset ”eivät tunne kriisiä”. ”Ongelmat ovat Ateenassa”, saarelaiset tietävät niistä lähinnä lukemalla uutisia. ”Täällä on kaikki hyvin”.

Saarten erilaiseen tilanteeseen vaikuttaa moni tekijä. Useat saaret elävät turismista, joka ei ole merkittävästi vähentynyt kriisiin liittyvistä negatiivisista Kreikka-assosiaatioista huolimatta. Kreikalla on uskollinen kävijäkunta. Toisten saarten vauraus taas perustuu laivanvarustukseen, johon kriisi ei ilmeisesti myöskään ole vaikuttanut kohtalokkaasti. Kolmas ja ehkä tärkein tekijä on saarten omavaraisuus ja erilainen mentaliteetti, täällä kaikki auttavat toisiaan ja serkulta saa tomaatteja, tädiltä oliiveja. Saarelaiselämä on jo lähtökohtaisesti haastavampaa kuin elämä mantereella ja suurissa kaupungeissa, täällä on totuttu selviämään vähemmillä luksuksilla ja ajoittainen elintarvikkeiden, veden tai muiden hyödykkeiden puute on arkipäivää. Yhteistyöllä selvitään ja läheisistä pidetään huolta.

Totta kai on selvää, ettei kriisin vaikutuksista puhuttaessa kuule paikallisilta ihan koko totuutta. Harva haluaa kertoa ikävistä asioista. Uskon kuitenkin, että tilanne saarilla on varmasti helpompi kuin mantereella. Saarilla ei lakkoilla eikä järjestetä mielenosoituksia. Siihen ei koeta tarvetta.

Koundouros. Tuulimyllyt ovat moderneja loma-asuntoja.

Kiersimme Aristoteliin kanssa koko saaren. Ajelulla syntyi yleismielikuva Keasta suhteellisen vehreänä ja maisemiltaan ns. peruskauniina Kreikan saarena vailla erityisen pittoreskejä kyliä pääkaupunki-Ioulidaa lukuun ottamatta. Ei mitään englanniksi ilmaistuna spectacular (tämä on hyvä sana, en löydä suomenkielestä vastaavaa). Parhailla rannoilla emme käyneet (ne sijaitsevat suhteellisen huonojen, jyrkkien hiekkateiden päissä) joten niistä en voinut muodostaa mielipidettä, tosin rannat ovat minulle toissijainen tekijä saarten puoleensavetävyyden suhteen.

Koundouros

Ottaen huomioon Kean suhteellisen suuren väkiluvun, saaren kylien tyyli on yllättävän maalaismainen ja arkkitehtonisesti epäkiinnostava.

Toisilla paljon pienempiväkilukuisilla saarilla on enemmän ”kylämäisempiä” asutuskeskuksia kujineen, pikkuaukioineen ja tavernoineen, mutta Kean kylät satama-Korissiaa ja Ioulidaa lukuun ottamatta ovat lähinnä harvaan sijaitsevia taloryppäitä tai varakkaiden ateenalaisten huvila-alueita vailla kylien infrastruktuuriin tyypillisesti kuuluvia palveluita.

Historiallisista nähtävyyksistä kiinnostuneille Kea tarjoaa muutamia kiinnostavia kohteita.

Vourkarin kylän kupeessa lähellä Korissiaa sijaitsee Minoalainen Agia Irinin palatsi ja kylä, nykyään arkeologien alue. Saaren eteläpuolella sijaitsevat antiikin Karthean kaupungin vaikuttavat rauniot. Suosituin antiikin nähtävyys on 6-metrinen, harmaasta graniitista veistetty Kean leijona joka ajoittuu vuoteen 600 eaa. Arvoituksellista ”leijonien mona-lisa”-hymyään hymyilevä iso kissa lepää ylhäisessä yksinäisyydessään Ioulidan ulkopuolella oliivilehtojen täyttämällä rinteellä.

Allekirjoittaneen mielestä leijona muistutti enemmänkin hyljettä :)

Kean pääkaupunki

Saaren pääkaupunki on nimeltään Ioulida tai Chora. Sitä pidetään yhtenä Kykladien kauneimmista ja alkuperäisimmillään säilyneistä Chorista.

Chora on yleisnimitys saarten historiallisille pääkaupungeille ja nimitystä käytetään etenkin Kykladeilla. Usein pääkaupungilla on kaksi nimeä, Kean pääkaupungista käytetään jopa kolmea; Chora, Ioulis ja Ioulida.

Ioulida ei värikkäine taloineen ja punatiilisine kattoineen muistuta perinteistä Kykladien alueen kylää, ja toi minulle mieleen Symin Horion. Kykladien kylät tunnetaan valkoiseksi kalkituista taloistaan, joista parhaita esimerkkejä ovat mm. Mykonoksen, Naxoksen ja Astypalean pääkaupungit.

Amfiteatterimaisesti rinteeseen rakennetussa Ioulidassa ei ole kuin yksi pieni keskusaukion tapainen aukeama jonka ympärillä kaupunki kohoaa jyrkästi. Siitä vain valitsemaan kiinnostavimman näköinen kuja ja voit kadota porrasmaiseen labyrinttiin. Suunnistus on helppoa kun aina alaspäin tullessa kujat johtavat jossain vaiheessa pääaukiolle, josta taas vie katu alas kylän portille. Kylä on autoton ja bussit ja taksit pysäköivät kylän sisäänkäynnin ulkopuolelle.

Vaikka Ioulida on Kean suurin paikkakunta, siellä on huomattavasti vähemmän palveluja kuin satama-Korissiassa. Kylässä on muutama ravintola, pankki, leipomo ja lihakauppa. Lähin ruokakauppa on maantien varressa matkalla Korissiaan.

Aristotelis kertoi että paikalliset suorittavat shoppailunsa mantereella Lavriossa.

Ioulidan lisäksi suosikkipaikkani Kealla oli Gialiskarin pieni, viihtyisä ja pehmeähiekkainen ranta. Sinne on Korissiasta 20 minuutin kävelymatka ja ranta on huomattavasti parempilaatuinen kuin Korissian oma, pikkukivisekoitteinen ja vähän villin näköinen rantakaistale.

Havupuiden reunustama idyllinen miniranta oli juuri sellainen jolla viihtyisin, jos haluaisin viettää päivän rannalla. Pieni rustiikkinen kalataverna vesirajassa seisovine pöytineen olisi piste i:n päälle, mutta kyllä tyylikäs baarikin kelpasi.

Joissain paikoissa vain on kaikki oikein, onko se sitten feng shuita vai mitä, mutta tiedätte ehkä tunteen. Maisema, valo, lämpötila… Veden väri, aurinkovarjojen muodostama graafinen kuvio, baarin kauniisti katetut pöydät. Tulee äärettömän hyvä ja onnellinen olo vain siitä kun on tämän maiseman sisällä ja katsoo sitä. Istuin Gialiskarin rantabaarissa eilen kolme tuntia. Se tuntui kuin minilomalta loman sisällä.

Kirjoitin eilen, että en ehkä valitsisi Keaa ensimmäiseksi kohteekseni jos olisin tulossa Kreikkaan ensimmäistä kertaa saarihyppelemään. Mutta nyt kun mietin, niin itse asiassa saari saattaisi päinvastoin näyttäytyä kiinnostavampana jos vierailijalla ei vielä ole vertailupohjaa muihin saariin.

Kea on kuitenkin kiistatta kaunis ja tunnelmaltaan viehättävällä tavalla alkuperäinen saari vailla pakettiturismin mukanaan tuomia lieveilmiöitä. Siellä on miellyttävän monipuoliset tekemismahdollisuudet; lukuisia hiekkarantoja, erinomaiset patikointimahdollisuudet, antiikin nähtävyyksiä ja yksi Kykladien kauneimpia ja vähiten turismin ”turmelemia” pääkaupunkeja.

Pissesin ranta

Kuitenkin, kun on nähnyt niitä aivan ällistyttävän huikaisevien maisemien saaria (Kefalonia, Santorini, Folegandros, Ithaka) ja tyrmäävän kauniita kyliä jotka näyttävät kuvauksellisuudessaan melkein teatterin kulisseilta (Symi, Oia, Naoussa, Folegandroksen Chora), on Keaa vaikea nähdä muuten kuin vetovoimaisuudeltaan keskinkertaisena Kreikan saarena. Kreikassa on paikkoja, jotka saavat hieromaan silmiään kauneuden epätodellisuuden äärellä. Kaikki paikat eivät tietenkään voi olla sellaisia.

Minulta on monesti kysytty suosituksia saarikohteeseen, johon pääsisi nopeasti Ateenasta päivän tai parin pikavisiitille. Tähän tarkoitukseen Kea on mitä loistavin, etenkin jos kysyjä on kiinnostunut aidon kreikkalaisesta saaresta. Korkeasesongilla Lavrion ja Kean välillä kulkee monta laivavuoroa päivässä, joten tänne pääsee todella helposti vaikka vain päivänkin visiitille. Saroninlahden puolella sijaitsevat Egina, Hydra ja Poros ovat toinen vaihtoehto nopealle saarihyppäykselle. Ne ovat monella tapaa kosmopoliittisempia ja arkkitehtonisesti kiinnostavampia kuin Kea, mutta myös todella turistillisia.

.

Onko Kea tuttu jollekulle Karkkipäivän lukijoista?

Olisi muuten mukava kuulla Kreikan kävijöiltä mikä on lempisaarenne Kreikassa ja miksi? :)

Nopeat terkut - kun niitä vielä tännekin puolelle haluttiin ettei jää nopeat fiilisjutut vain instailuksi :)

Olen viettänyt mukavat kaksi päivää Kealla joka on yksi niitä Kreikan saaria joita Suomessa (tai oikein muuallakaan Kreikan ulkopuolella) ei juuri tunneta. Kuten vuokrahuoneeni isäntä sanoi, "It is not really a first choice for tourists". (Tämä ei kylläkään päde ateenalaisiin joita täällä käy viikonloppuisin sankoin joukoin.)

Saaren nähtyäni olen samaa mieltä, en tulisi tänne ihan ensimmäiseksi Kreikan saarihyppelynoviisina. Mutta joka saarella on oma charminsa ja omat juttunsa. Pääsen kirjoittamaan teille perusteellisemman matkakertomuksen Kealta huomenna, kun istun kuusi tuntia laivassa. Mitä parhainta bloginkirjoitusaikaa. :)

Ja siis... I'm so predictable.

Olen taas menossa Parokselle. <3 En voi vastustaa siellä pysähtymistä matkalla reissun pääkohteeseeni eli Amorgokselle. Paros on yksi minulle rakkaimpia saaria Kreikassa, tulen tunteelliseksi jo pelkästä ajatuksesta. Moikkailen Parosta viikonlopun ja suuntaan suurin odotuksin Le Grande Bleu -saarelle eli Amorgokselle maanantaina.

Tänään vietin minulle hyvin epätyypillisesti aikaa rannalla. Tai oikeammin rantabaarissa. Sain aamupäivän Ioulida-kävelyllä yliannostuksen aurinkoa joka muuttui iltapäivän Gialiskari-Vourkari-kävelyllä melkein huonoksi oloksi. Tänään oli tosi painostavan kuuma päivä.

Pysähdyin nesteytys/varjo/lepotauolle Gialiskarin pikkurannan baariin, ja huomasin viihtyväni. En ole rantaihmisiä enkä tykkää viettää hirveästi aikaa rannoilla, mutta silloin harvoin kun rantaudun niin valitsen mieluiten tällaisen pienen, kotoisan biitsin kilometrien kultahiekkojen ja aurinkovarjometsikön sijaan.

Istuin baarissa matkaopasta (Öluffa Kykladerna) ja netin Kreikka-sivuja lukien kunnes aurinko alkoi laskea. Kaipasin uikkaria. Kerrankin.

Nyt aurinko on laskenut ja minä puolestani suuntaan illalliselle johonkin Korissian rantakadun hiljaisista tavernoista. Harmillisesti täällä on melkein Santorinin hinnat, ei voi herkutella kolmella annoksella niinkuin monissa muissa paikoissa... Tsatsiki maksaa 4,50€... (!!).

.

Palailen huomisiltana toivon mukaan Kea-raportin merkeissä :)