Viikonloppulukemista :) Ja pitkästä aikaa poneja - siis jotain muutakin kuin tukkaan liittyvää ^_^

Poneja itsejään. :)

Verkkolehti Pokka halusi haastatella minua My Little Pony -harrastuksestani. Toimittaja oli törmännyt netissä blogini ponipostauksiin ja koki harrastukseni ja suhteeni poneihin sen verran "ihastuttavan tärähtäneenä" että otti yhteyttä ja pyysi saada tehdä haastattelun ^_^

Ote artikkelista:

Koko jutun voi lukea täältä.

Siellä paljastuu mm. miten kamala ponityranni olen ollut lapsuudessani..! ^_^

Ai että, olipa itsestänikin mukava fiilistellä ponijuttuja pitkästä aikaa :) Täytyykin tässä ehkä kesällä kirjoittaa poneista taas blogiinkin.

Jäin haastattelun jälkeen miettimään vastaustani toimittajan kysymykseen siihen, miksi juuri My Little Ponyt.... Mikä juuri niissä niin viehättää. Vastaukseni on lyhennetty artikkeliin (ei yllättävää, voitte vain arvata kuinka vuolasta puhetta meikäläisestä irtoaa kun pääsen vauhtiin jostain minulle rakkaasta aiheesta...), mutta puhuin pitkään ponien pastellisesta maailmasta ja poikkeuksellisen lempeästä olemuksesta joka tarjoaa ylivilkkaalle luonteelleni jotain perustavanlaatuisen tyynnyttävää ja maadoittavaa. Etenkin ponien (alkuperäisten G-ykkösten) kasvojen ilmeet ovat lähes terapeuttisia monalisamaisen lempeässä hymyssään. :) <3

Barbit eivät olleet minun juttuni koska barbit olivat ihmisiä eikä niillä ollut taianomaisia ominaisuuksia niin kuin poneilla. Ne olivat tylsempiä. Ja nyt kun mietin, koin barbit aina myös ilkeämpinä... juonittelevampina.. koska ne ovat ihmisiä. Kyllä ponitkin juonivat välillä meidän leikeissä ja sattuihan Omenalaakossa käänteitä joista Ridge Forresterkin olisi ylpeä, mutta siltikin... ponit tuntuivat kiltimmiltä ja vilpittömämmiltä kuin barbit. Pohjimmiltaan ne halusivat aina hyvää ja pyysivät anteeksi kun olivat tehneet väärin. Ne eivät lopulta koskaan kyenneet ihan hirveisiin petkutuksiin - tai minä leikkien käsikirjoittajana en pystynyt saattamaan niitä sellaisiin tilanteisiin. Kun katsoi niiden ystävällisiä naamoja, millaisia taka-ajatuksia niillä muka olisi ollut..?

Ponit. Minun pastelliset ystäväni.

Päiväkirjaan kirjattu äitini mielipide poneista vuodelta 198-jotain. Kuva tammikuun 2014 ponipostauksestani Omenalaakson väkeä.

Kuukausi sitten pääsin osallistumaan unelmatapahtumaan; viiden päivän joogaseminaariin Amorgoksen saarelle, näyttämönä maisemat, jotka jo itsessään tarjoavat luontaiset puitteet retriitille ja hiljentymiselle luonnon kauneuden keskellä.

Massaturismi ei ole saavuttanut Amorgosta ja sen kuvankauniita kyliä, ja paikka on kuin luotu kiireettömään oleiluun  jossa luonnonkauneudesta, Egean saarten satumaisesta valosta ja meren loputtomasta sinestä nauttiminen on loman parasta ohjelmaa.

Elysia Yoga Convention järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja on ensimmäinen laatuaan koko Kreikassa. Tapahtuma kokosi pieneen Egialin kylään  joogan harrastajia ja opettajia ympäri maailmaa, kauimpaa tulleet olivat Indonesiasta ja Etelä-Afrikasta.

Tapahtuman järjestänyt, jooga- ja hyvinvointimatkailuun erikoistunut Aegialis Hotel toivoo seminaarista vuosittaista tapahtumaa. Huhtikuun alkuun sijoitettu tapahtuma auttaa muassaan aikaistamaan saaren matkailusesonkia. Kreikassa eletään aikoja, jolloin matkailuyrittäjienkin on mietittävä kaikki keinot sesongin pidentämiseksi.

Pienellä, äärettömän luonnonkauniilla ja ei-valtavirtaturismia vetävällä Amorgoksen saarella hyvinvointimatkailu on se juttu. Tänne tullaan patikoimaan, joogaamaan, mietiskelemään ja keräämään villiyrttejä. Idyllisten kylien rauhallinen tunnelma viehättää matkailijaa, joka etsii autenttisempaa Kreikka-tunnelmaa matkamuistomyymälöiden tuolla puolen (- vaikka kyllä niitäkin täältä löytyy, ei vain tungokseksi saakka.)

Kuten viime syksynä kirjoitin, Amorgoksen Aegialis-hotellin sijainti on poikkeuksellisen kaunis, ympäröivän maiseman muodostaessa sellaisen harmonian että tuntuu kuin olisi sisällä jossain Välimeren kauneutta ylistävässä elävässä taulussa. Luonto maalaakin ne kauneimmat taulut.

Aegialis on paikka, jossa minunkin kaltaiseni levoton menijä ja kokija hidastaa ja rauhoittuu, kokee halua pysähtyä aloilleen vain olemaan ja nauttimaan. Jos voin Santorinin lisäksi nyt nimetä Kreikassa paikan, jonne voisin mennä lomalle vain istuakseni hotellin terassilla katsomassa maisemaa, se on Amorgoksen Aegialis. Jos täällä käy, ymmärtää mitä tarkoitan.

Yksi seminaarin puhujista, norjalainen Kat Gellin, ainakin tietää; hänet ja miehensä vihittiin Aegialiksessa viime syksynä.

Kerronpahan, että yritys kirjoittaa kevyen tiiviissä paketissa blogiformaattiin tällaisesta minun kokemuspohjallani ainutlaatuisesta tilaisuudesta on ollut yhtä vaivatonta kuin lajitella meidän saranoiltaan pursuavan varastomme sisältöä ja tiivistää se parille hylllylle siisteiksi pinoiksi. Kuvia, tuntemuksia, ajatuksia, oivalluksia ja analyyseja viikolta on niin valtavasti. Oman varastonsa täydeltä.

Yritä nyt siinä valita kaikesta materiaalista mitä jättää pois ja miten muuntaa jäljelle jäänyt lukuystävälliseen muotoon ja helposti kulutettaviin some-viihdepaloihin. Pitkän linjan blogikirjoittajana tiedän hyvin minkä tyyppisiä ja minkä pituisia tekstejä jaksetaan lukea. Välillä kirjoitustilanteet aiheuttavat ristiriitaa; on kokenut jotain josta haluaisi kertoa suunnilleen kaiken, mutta samalla tietää, ettei siinä ole järkeä koska sen jaksaisi lukea viisi ihmistä ja äitini. Välillä tuntuukin, että tarvitisin oman toimittajan joka lukisi ja tiivistäisi kirjoituksiani ja sanoisi, "Tämä riittää, tämä on hyvä. Jätä tuo pois." :)

Viisi päivääni ja kuusi yötäni joogien keskellä yhdessä Kreikan kauneimmista kohteista oli kuitenkin sen laatuinen kokemus, josta haluan kirjoittaa monisanaisesti ja -kuvaisesti. Se lukekoon ken jaksaa. :)

Tässä osassa kerron fiiliksistäni joogaretriitin ensikertalaisena ja viikon mielenkiintoisimmista tunneista.

Elysia-viikolle osuneilla upeilla säillä oli yksi huono puoli; hellivä aurinko ja hotellin kutsuva allasalue saivat monet osallistujat valitsemaan iltapäivätuntien ja sisätiloissa pidettyjen luentojen sijaan köllöttelyn aurinkotuolissa... Ei yllättävää kun ympäristö on tällainen, vaikka tyhjät penkit luennoilla varmasti vähän järjestäjiä harmittivatkin.

Itsekin myönnän altaan vetäneen minut puoleensa pariksi iltapäivän kuumimmaksi tunniksi ensimmäisenä päivänä... ;)

Aegialiksessa on joogasaleja sekä sisä -että ulkotiloissa. Hotellin suosiosta joogaretriittien kohteena kertoo yläoikealla näkyvä tänä vuonna valmistuva lisärakennus, johon tulee lisää saleja kahdessa kerroksessa.

Joogaryhmät ovat itse asiassa Aegialiksen suurin asiakasryhmä. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että joogamatkailu on niin suuri oma matkailun muotonsa..? Minulle tämä tuli vähän uutena juttuna, vaikka minunkin entinen joogaopettajani on mainostanut kurssilaisten omia matkoja etelään joogailemaan.

Hotellin johtaja Irene Giannokopoulos toivottamassa seminaarin osallistujat tervetulleiksi.

Hotelli on Giannokopouloksen perheen omistuksessa eli kyseessä on ehta kreikkalainen perheyritys.

Minä ja jooga

Olen joogaajana varsin kokematon; olen käynyt vuosien varrella vain satunnaisilla kansalaisopiston hathajooga-tunneilla. Muista joogamuodoista en tiedä mitään enkä ylipäänsä ole perehtynyt joogaan millään lailla syvällisesti. Minulle jooga on edustanut yhdenlaista tapaa huoltaa kehoaan (ja mieltään) ja harjoittaa kiireettömyyttä.

Kävi ilmi, että Elysian ohjelma on suunnattu edistyneemmille joogan harjoittajille ja meitä vasta-alkajia oli mukana vain kourallinen. Suurin osa osallistujista oli pitkän linjan joogeja ja tuntui, että joka toisella oli myös opettajan pätevyys.

Koinkin ensimmäisellä joogatunnilla pientä "apua, mihin olen joutunut..!" -tunnetta tuntien tason käydessä selväksi. Opettajan huudellessa mihin asanaan eli asentoon seuraavaksi taivuttaisiin, olin useimmiten ihan kysymysmerkkinä, sillä eiväthän nuo sanskriitin termit minulle mitään sano. Joogien puheessa vilisi sanoja kuten prana ja chakra jotka olen epäilemättä joskus kuullut, mutta joogaan syvällisemmin perehtymättömänä en tiennyt mitä ne tarkoittivat.

Vasta-alkajuuteni sekä joogakielellinen muuri aiheuttivatkin minulle retriitin aikana lievää ulkopuolisuuden tunnetta. Alkupäivinä jopa koin, että jaa, täällähän pitäisikin olla tietyllä valaistumisen tasolla ja suhtautua joogaan ihan eri tavalla kuin mitä se kaltaiselleni perusjumppailijalle edustaa, että "kuuluu joukkoon".

Tosiasiassa ulkopuolisuuden loin kuitenkin vain minä itse perusteettomilla oletuksillani ja alemmuuden tunteisiin taipuvaisella luonteellani. Joogien asenteessa ei ollut minkäänlaista vähemmän arvostavaa suhtautumista meitä tuntien "säheltäjiä" kohtaan, opettajat olivat ystävällisiä ja gurut juttelivat meille taviksille yhtä sydämellisesti kuin kaltaisilleen.

Voin kuitenkin kuvitella, että yhteenkuuluvuuden tunne on ihan erilainen ryhmässä, jonka jäseniä yhdistää tietty elämänkatsomus, harrastus ja perehtyneisyys lajiin. Heistä monella olisi varmasti ollut yhtä hassu olo kosmetiikkabloggaajien seminaarissa ^_^

Hannah Faulknerin tunnilla haettiin yhteyksiä joogaliikkeiden ja antiikin Kreikan taiteen välillä

Ja hei - vaikka aurinkotervehdykset eivät sujuisikaan niin mahdottoman sulavasti, onko se kovin kamala juttu tällaisten maisemien äärellä?

Kun oma kömpelyys kiukutti, katsoin vain ulos joogasalin terassilta. Mieli tyyntyi nopeasti ja omat vaatimukset itseä kohtaan lähinnä nolottivat.

Kaikki seminaaripäivien tunnit eivät suinkaan olleet joogaa tai ylipäänsä liikunnallisia.

Kat Gellinin ja Vivian Richmondin workshopissa avattiin skandinaavisen elämäntyylin saloja työn ja vapaa-ajan näkökulmasta. Koin aiheen yhtenä seminaarin mielenkiintoisimpina, ehkä sen suhteellisen keveyden kannalta verrattuna muuhun luennolliseen ohjelmaan (johon kuului mm. surun käsittelyä, masennuksen hoitoa ja ayurvedan perusteita), ehkä oman pohjoismaalaisuuteni kannalta.

Skandi-workshopissa annettiin konkreettisia vinkkejä pohjoismaalaisen elämäntyylin noudattamiselle, kuten kokonaisvaltaisen puhtauden tavoittelu; juomaveden filtteröinti, luomutuotettujen vihannesten syöminen, kemikaalikuorman vähentäminen ja synteettisten kemikaalien vaihtaminen luonnollisiin.

Lontoossa asuva Kat kertoi, että suomalainen "sisu" on viime vuonna kohonnut Englannissa yhdeksi elämäntapasanaston trendi-ilmaisuksi tanskalaisen "hyggen" ohella.

Mielenkiintoista :)

Tanskalainen, sittemmin amerikkalaistunut näyttelijä Mette Kolding oli minulle henkilökohtaisesti yksi seminaarin inspiroivimpia luennoitsijoita ja persoonallisuuksia. Mette piti heti seminaarin aloituspäivänä valtavan kiinnostavan esityksen aiheesta "Jooga ja julkinen esiintyminen", jossa annettiin työkaluja esiintymisjännityksen helpottamiseen joogan keinoin - ja ilman joogaa.

Tiedättekö, kun välillä kohtaa henkilöitä joiden karisma oikein huokuu yli ja mistä tahansa he puhuvat, se tempaa mukaansa? Mette on juuri tällainen henkilö. Kävin hänen kanssaan viikon aikana keskusteluja myös illallispöydässä ja lumouduin hänen elämänasenteestaan. Kuuntelin maailmaa nähnyttä ja paljon saavuttanutta naista, ja kun pääsimme aiheeseen slow living Mette sanoi; "Tiedätkö mitä, Sanni? Olen elänyt koko elämäni hidasta elämää, en ole varmaan ikinä tehnyt täysipäiväistä työviikkoa tai pitkiä päiviä." Silti hän on saavuttanut ja tehnyt aivan valtavasti. CV täyttäisi pienen kirjan...

On se kiehtovaa miten eri lailla elämänsä voi järjestää. Miten siihen voi suhtautua.

Minäkin vain stressaan ja stressaan ja luon huolia, vaikka sivustakatsoja näkee kaikki mahdollisuudet kauniiseen, rauhalliseen elämään. Millä sitä saisi ne omat lasinsa puhdistettua näkemään vain sen oleellisen, millä on oikeasti merkitystä ja mihin keskittyä...

New Yorkin mies David Kennet lukeutui niinikään seminaarin kiinnostavimpiin tuttavuuksiin. Muusikko/ääniparantaja/holistinen allergiahoitaja/hieroja (tittelilista jatkuu varmaan loputtomiin) piti viikon aikana workshoppeja shamaanisten äänten voimasta ja vaikutuksista. Davidin tunnit lukeutuivat ohjelman suosituimpiin, ja osallistujat kuvailivat vuolaasti vahvoja kokemuksiaan.

Minäkin osallistuin yhdelle Davidin tunnille. Oma kokemukseni ei ehkä ollut suorastaan hengellinen mutta voimakas, kyllä. Ainakin ihan uudenlainen kokemus elämän kokemuspankkiin talletettavaksi.

Makasimme alustoillamme silmät ummessa Davidin alkaessa laulaa ja soittaa rumpuaan. Melkein teki mieli avata silmät ja tarkistaa, oliko paikalla enää David Kennet vai oliko huoneeseen ruumiillistunut toinen henkilö, niin erilaiselta miehen shamaaniääni kuulosti. Joku kuvaili myöhemmin joutuneensa laulun aikana lähes transsin kaltaiseen tilaan tai vähintään irtautuneensa Aegialiksen kylpylän joogasaliympäristöstä.

Minä saatoin vain todeta rentoutuneeni täydellisesti ja unohtaneeni kaiken muun ympäriltäni, luovuttaneeni itseni ääneen ja sen väreilyyn. Rummun hypnoottiseen kumahteluun. Riittävän voimakas kokemus minulle sekin.

Kerron lopuksi miehestä, jolla oli ehkä lämpimin aura jollaisen olen koskaan kohdannut. Seminaarin sympaattisin mies.

Reiki- ja kristalliparantaja Steven Mangini Oklahomasta kuuluu Aegialis-hotellin omistajaperheen ystäviin ja oli saapunut jooga-tapahtumaan antamaan halukkaille virallisen ohjelman ulkopuolella kristallipyramidihoitoa. Ja kenties vain levittämään mahdottoman lämmintä säteilyä ja hyvää mieltä.

Kerroin aikaisemmin, etten ollut Elysia-viikon aikana ihan tämän vuoden parhaissa mahdollisissa tunnelmissa (liittyen henkilökohtaisiin juttuihin, ei jooga-tapahtumaan). Steven oli kuin äänetöntä, ihmisen muotoista energiaterapiaa. Saatoin istua hotellin terassilla suremassa, ja Steven ilmestyi hiljaa jonnekin taustalle. Joskus hän suoritti toiselle kristallihoitoaan, joskus ei. Riitti että hän oli samassa huoneessa. Hänen läsnäolonsa rauhoitti ja vei piikit huolen ja murheen tuntemuksiltani.

Puhuimme toisillemme vasta seminaarin viimeisenä päivänä, jolloin rohkaistuin kysymään, voisinko minäkin kokeilla kristallipyramidia. Se onnistui, totta kai.

Steven kertoi, että kristallipyramidi vastaa mittasuhteiltaan Egyptin pyramideja. En tiedä mitä merkitystä sillä on, tai pyramidiin käytetyllä kristallilaadulla (muistaakseni kvartsia), mutta hoidosta tulee hyvä olo.

Kuten Davidin shamaaniääniterapia, Stevenin kristallihoito on eri ihmisille varmasti hyvin erilainen kokemus omista lähtökohdista riippuen. Näin viikon aikana joidenkin nauravan, hymyilevän, nukahtavan tai murtuvan kyyneliin pyramidin sisällä. Ne olivat kaikki tunnelatautuneita hetkiä. Steven laskee pyramidin hoidettavan pään ympärille ja kilauttelee kristallirakennetta sauvalla niin, että se ikäänkuin soi. Pyramidin soidessa Steven kertoo hoidettavalle, että tämä on rakastettu ja ainutkertainen.

"The sun came out for you today", sain kuulla. "How could you be anything less than perfect".

En tiedä tuliko energia kristallista vai Stevenistä itsestään, eikä sillä ollut merkitystä. Minulle tuli valtavan lämmin, tyyni ja hyvä olo. Ja lopulta juuri sillä on merkitystä minulle; saada kokea hyvää ja hyvyyttä.

En ollut joogaretriitin jälkeen yhtään sen henkisempi, valaistuneempi tai välttämättä edes vakuuttuneempi, että jooga on juuri minun juttuni. Mutta olin mielettömän hienoa kokemusta ja ihmisiä rikkaampi.

Ja sydämessäni uusi lempipaikka Kreikassa.

Tapasin viikon alussa äitiäni.

70-vuotias äitini tervehti minua meikissä, joka oli kuin vanhoilta Karkkipäivä-ajoilta konsanaan :)

Vihreää ja kirkasta turkoosia :)

"Ai sinä haluat ottaa kuvan, näin ruttuisista luomista..."

Äiti ilmaisi havaintonsa siitä, kuinka luomille on yhä vain vaikeampi levittää meikkiä. Silti tämä rouva on löytänyt etenkin värikkäiden meikkien ilon vasta 60+ vuotiaana, eikä anna ihon veltostumisen haitata tahtia :)

Minusta tuntuu että aina kun tapaamme, äidillä on yhä säihkyvämpiä meikkejä silmissään. Kerroinkin täällä aiemmin (Äidin kosmetiikkasuosikit -jutussa), kuinka hän ihastui joku aika sitten metallisiin, voidemaisiin luomiväreihin. Mattaiset, hillityt ruskeat sävyt joita hänelle ennen lahjoitin, ovat jääneet ihan hohtavien ja värikkäiden luomivärien jalkoihin. Myös värikkäät rajaukset ovat kova juttu. Hauskaa ja sympaattista :)

Yleensä kauneushörhöilyjutut ehkä menee niin, että jotain periytyy äidiltä tyttärelle, mutta meidän perheessä se onkin mennyt toisin päin ^_^

Juuri kun taas hiljattain kirjoitin vanhojen meikkituotteiden jemmauksesta, voin kertoa seuraavaa... Äidin meikkiin on käytetty 60-luvulla ostettua luomiväripalettia :)

Vanha rouva laittaa jemmauksessa vielä minua paremmaksi ^_^ Tosin mun volyymit on aika omaa luokkaansa... :/

Huomioin, että äidin meikki oli sävy sävyyn hänen puseronsa ja hameensa kanssa. Kävikin sitten ilmi, että look oli huolellisesti suunniteltu illan esitystä varten :)

Äidin lauluklubilla oli illalla esitys, jossa esiintyjien pukukoodina oli värikkäät vaatteet. :)

Olipa ilo katsoa ja kuunnella iloisia, värikkäitä laulajia ja etenkin äitiäni :) Siellä hän seisoi ja näytti kauempaa kuin nuorelta tytöltä innokkaine olemuksineen ja pirteine, vihreine vekkihameineen.

Ja turkooseine silmänrajauksineen ^_^ Eipä ne rutut ja rypyt kauemmas näy, vain ihmisen olemus. <3

Kun katselin äitiäni, minulle tuli taas mieleen keskustelumme parin vuoden takaa.

Istuimme lapsuudenkotini sohvalla ja puhuimme iän tuntemuksista. Sanoin, että en näe itseäni minkään ikäisenä, ettei minusta tavallaan tunnu yhtään sen aikuisemmalta kuin 10 tai 15 vuotta sitten. Kuin mitään kalenteri-ikää ei olisikaan. Äiti vastasi, että hänestä tuntuu ihan samalta.

"Ei se muutu 69-vuotiaanakaan. Omassa mielessäni olen nuori. Vasta peiliin katsoessa muistaa, että onkin eri ikäinen.”

Kippis sille ja iättömyydelle - ja värikkäille tädeille :)

Eikös kaiveta mekin esiin kirkkaimmat eyelinerit kevään kunniaksi :)