Tiedättekö mikä on minusta uskomattoman kiehtovaa?
Katsella talojen valaistuja ikkunoita hämärällä.
Minulla on ollut tähän viehtymys vuosikaudet.
Valaistut ikkunat vetävät puoleensa ja herättävät paljon ajatuksia.
Millainen koti niiden takana on? Millaisia ihmisiä kodeissa asuu? Miten huoneet on sisustettu? Kuinka monta eri perhettä, yksinäistä tai pariskuntaa siellä on asunut vuosikymmenten aikana?
Miltä talossa näytti kun se oli vasta rakennettu..?
Minun tekisi mieli kurkistaa sisään. Haluaisin tehdä sitä ihan hirveästi.
Eikä tämä mieliteko rajoitu pelkästään hämärän aikaan. Mutta silloin se on tietysti vahvimmillaan, kun valaistut ikkunat luovat aivan erityisen kutsuvaa tunnelmaa.
Myös sisäpihat vetävät minua puoleensa.
Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten erilaisia maailmoja kätkeytyy kaupungeissa kerrostalojen ja kokonaisten korttelien sisäpihoille..? Siellä voi näyttää ihan erilaiselta kuin millaisen fiiliksen talon julkisivu antaa. Sisäpihoilla ei ole pelkästään jätekatoksia ja ränsistyneitä mattotelineitä. Siellä voi olla kokonaisia betoniviidakon keskelle luotuja puutarhoja ja mukavia leikkipuistoja lapsille. Taloyhtiöiden panostuksessa viihtyvyyteen on aikamoisia eroja.
Ja entäs sitten taloyhtiöiden kattoterassit.... Niitäkin on.. Ei edes lähdetä puhumaan niiden kiehtovuudesta. :)
Tunnistaako joku muu itsessään ikkuna"stalkkerin"?
Luukussa 16 mennään taas lapsuuteen.
Tämä kirja on ihan mahtava! Klassikkokertomus on vuodelta 1957. Grinch oli suosikkisatukirjojani lapsena.
Sain kirjan lahjaksi Amerikassa asuvalta Irmeli-tädiltäni joskus 80-luvun alkupuoliskolla ja tiedättekö mitä - se tuoksuu vieläkin ihan Amerikalta..! Jos kukaan teistä on saanut lahjapaketteja Amerikasta, ehkä tiedätte että niissä on ihan tyypillinen tuoksu josta ei voi erehtyä. Lapsena tuo tuoksu oli aivan erityisen jännä. Kuusen alla paketteja nuuhkiessa tiesi aina mitkä niistä olivat Amerikan tädeiltä :)
Omistuskirjoituksessa Irmeli kertoo että Dr. Seuss'in kirjat ovat aina runomitassa ja niissä on kaikkia hassuja nimiä ja sanoja joita ei voi kääntää sanasta sanaan, mutta "ehkä äiti voi kääntää tämän kertomuksen, sillä siinä on hyvä sanoma". :)
Ja niinhän siinä on, ikiaikainen. Ystävyys voittaa ja läheiset ovat materiaa tärkeämpiä.
(En muuten ole suostunut katsomaan Jim Carreyn tähdittämää Grinch-elokuvaa koska en halua nähdä mitään Hollywood-versioita tästä sadusta..!)
Jos joku ei tunne Grinchin tarinaa, niin se menee kutakuinkin näin:
Grinch on ilkeä peikko joka vihaa joulua. Hän vihaa myös Who-kylän asukkaita, jotka taas rakastavat joulua. Eräänä jouluna Grinch saa tarpeekseen Who-laisten jouluilonpidosta ja päättää varastaa Who-laisten joulun, jotta ne eivät enää voisi laulaa ja pitää hauskaa.
Grinch vie kaikki Who-laisten joulukoristeet, paketit, kuuset ja jouluherkut jouluyönä ja aikoo dumpata ne alas vuoren rinnettä.
Mutta Who-laiset eivät välitä kadonneista joululahjoistaan ja koristeistaan vaan heräävät jouluaamuun laulaen ja aloittavat iloisen juhlinnan.
Grinch kuulee laulun vuorelle ja hämmentyy kun suunnitelma ei toiminutkaan. Who-laiset olivat yhä iloisia ja viettivät yhä joulua.
Ehkä lahjat eivät teekään joulua.
Grinchin ilkeä sydän sulaa.
Grinch palauttaa lahjat ja liittyy Who-laisten joukkoon viettämään joulua.
Joo, kuulostaahan tämä aikuisen korvaan peijakkaan klisheiseltä tarinalta mutta on se vain ihana! Lapsena oli aina yhtä riemuisaa kuulla että Grinch heltyy ja kutsutaan mukaan viettämään joulua Who-laisten kanssa :)
Eikö ole muuten jotenkin ihanaa että lapsena jaksaa - ja haluaa - kuulla samoja satuja kerta toisensa jälkeen? Kertomukset vain paranivat kerta kerralta..! Ja vaikka juonen osasi ulkoa, tarina oli aina yhtä jännä. Lapsen mieli on sellainen. <3
Luukun 15 muisto palaa jälleen Etelä-Amerikassa vuosia seikkailleeseen sisareeni.
Sinä jouluna jolloin sisareni oli ensimmäistä kertaa poissa Suomesta, hän lähetti meille Etelä-Amerikasta joululahjan. Uskomattoman täpärällä ajoituksella se saapui Suomeen äitini osoitteeseen vain päivää ennen jouluaattoa. 
Paketissa oli pitkä kirje sekä hänen itse valmistamiaan koruja. Tekniikat hän oli oppinut matkalla. Sisareni reissasi vailla suurempia säästöjä, ja tienasi matkan varrella mm. myymällä tekemiään koruja (...ja tanssimalla liikennevaloissa..!)
Korujen mukana tuli pienet saatekirjeet joissa kerrottiin niistä ja miksi sisko oli valinnut kullekin meistä juuri sen korun. Saatekirjeen olen valitettavasti kadottanut.
Minun saamani kaunis kaulakoru on tehty siemenistä, joita sisareni oli poiminut jostain metsistä Perusta tai Ecuadorista. (Kysyin ja hän ei enää muista kummastako.) Luulin siemeniä ensin kiviksi ja ajattelin että ne on varmasti maalattu tai käsitelty jotenkin, mutta niitä ei ole käsitelty mitenkään.
Keskellä oleva iso siemen tunnetaan Etelä-Amerikassa nimellä "Lehmän silmä". Punamustat siemenet ovat nimeltään Wairuru, ja niihin liittyy uskomus että ne suojaavat pahoilta hengiltä. Siksi niistä valmistetaan koruja etenkin lapsille.
Makrame-rannekkeista yksinkertaisempi malli tunnetaan nimellä Punto huesito eli pikku luu. Kolmiulotteinen on nimeltään Kalanruoto.
Näissä ihanissa lahjaksi saaduissa itse valmistetuissa koruissa on vain yksi huono puoli - niitä ei meinaa hennoa käyttää kun pelkää että ne katoavat tai menevät rikki. Samanlaisia tarinoita jaettiin joulukalenterin villasukka-luukussa; ihmiset eivät aina raaski käyttää esimerkiksi edesmenneen sukulaisen neulomia kauniita sukkia etteivät ne vain kulu tai mene rikki. Se on vähän surullista - nämä kauniit käsityölahjat on tehty käytettäviksi ja niiden antaja olisi kaikkein iloisin jos lahjaa käytetään.
Silti - minäkin uskallan ottaa siemenkorun esiin ehkä kerran tai pari vuodessa...! Tänä jouluna se on varmasti taas kaulassani.
